Anu Joenpolven toisinkoinen Rakkautta ja raekuuroja (2022) jatkaa siitä haikeasta maalaismaisemasta mihin Poutapilviä ja perunankukkia (2021) meidät jätti. Tapahtumapaikkana on tuttu Rantakylä jossain koskemattomassa idyllissä kaukana kaupungin melusta ja saasteesta. Tähän maaseutuidylliin kuuluvat haalistuva maali ja rapistuvat talot, bensa-autot, puutarhatyöt ja puulämmitteinen sauna.
Päähenkilö Marleena saa töitä tuotekehittelijänä. Haaste on melkoinen: kehitä rapeakuorinen ja muhkea, mutta gluteeniton hiivaleipä. Marleenalla on myös sydänsuruja ja niistä kasautuneita liikakiloja, joista on ehdottomasti päästävä eroon. Romanttisia juonenkäänteitä tuovat aasialaispiirteinen naapuri ja äkkirikastunut eksä.
Viihdekirjallisuudella on tärkeä rooli yhteiskunnassamme. Se tuo lohtua, muuta ajateltavaa ja kutkuttavia juonenkäänteitä. Jollekulle tämä teos on juuri sitä. Omat kriteerini hyvälle viihdekirjallisuudelle ovat naurut ja kuumat tilanteet. Valitettavasti tämän kirjan kohdalla teki mieli vain itkeä.
Aloitetaan naiseuden teemasta. Varoitus yksi, teoksen naiskuva on yhtä kapea kuin populaarikulttuurissa, joka traumatisoi ysärin lapset. Naisen elämä pyörii menneiden, nykyisten ja tulevien miessuhteiden varassa. Tavoitteena on vanha kunnon heteronormatiivinen avioliitto. Varoitus kaksi, laihdutuskulttuuria teos on pullollaan, vaikkakin se on maskeerattu itsestä huolta pitämisen tematiikkaan. Jätä pullat pois ja mene lenkille. Ajatus siitä, että naisen kuuluu mahtua tiettyyn muottiin kelvatakseen vaimomateriaaliksi, on käytetty ja vanhanaikainen. Teos, jossa nainen kuvailee itseään “lihaksettomaksi lölleröksi” ilman ironiaa, voisi jäädä painamatta.
Sinänsä loppuun kulutetussa heteronormatiivisessä narratiivissa ei ole mitään vikaa, mutta toivoin teokselta muhkeampia miehiä. Valitettavasti sain vain stereotyyppejä, kusipää eksä ja eksotiikalla sävytetty salaperäinen naapuri. Eksotiikaksi tässä teoksessa nähtävästi riittää se, että henkilöhahmolla on japanilaiset isovanhemmat ja aasialaistyyppiset silmät mainittiin liian monta kertaa ollakseen hyvän maun rajojen sisällä.
Kerronta on mielenkiintoista. Asiat, joita lukijaa kiinnostaisivat, jätetään vähemmälle. Teoksessa miljöötä kuvaillaan tarkasti ja väreistä jahkaillaan seikkaperäisesti. Toivoin, että päähenkilön ajatuksiin pääsisi sisälle yhtä yksityiskohtaisesti kuin navetan työjärjestyksen ohjeisiin. Teoksella on myös huono tapa nostaa jännitettä, hypätä sitten jännittävän toiminnan yli ja tyytyä kuvailemaan sitä nopeasti menneenä tapahtumana. Henkilöt mainitaan sukunimiä myöten, jolloin kaikki kuulostaa hyvin viralliselta.
Toisaalta teos on omalla tavallaan todella sympaattinen lisä viihdekirjallisuuden kenttään. Päähenkilön piristävän antikapitalistinen asenne ratkaisee, kun eksä leveilee miljoonapotillaan ja liitelee urheiluautollaan. Teoksessa tehdään ihan perustöitä: ollaan kondiittoreita, leipureita ja kokkeja, valkosipulinviljelijöitä ja kampaajia. Ulkomaailman paineet eivät Rantakylään yllä. Uusliberalistisesta subjektista ei ole tietoakaan, päähenkilö elää hetkessä tässä ja nyt ja haaveilee ihan niistä perusasioista: avioliitosta ja kilojen karistamisesta. Päähenkilön ahdistusta tai jahkailua ei alleviivata, hän ei jää maahan makaamaan. Hän on rehti ja toimelias, suoran toiminnan sisukas henkilö.
Sanomaa teoksesta löytyy: ole rehellinen itsellesi, kaikessa. Myönnä virheesi. Älä jää ojaan märehtimään. Ja kun olet kasvanut ihmiseksi, jollaiseksi sinut on tarkoitettu, voit ryhtyä vaimoksi.
Tämä teos on oodi maaseutuidyllille, johon kuuluvat avioliitot, miehet ja naiset, niityt, rehti ja rehellinen ruumiillinen työ, solakat ruumiit, valkoiset suomalaiset ja hiivaleivän tuoksut. Tämä teos on sinulle, joka halajat takaisin aikaan, jota ei koskaan ollut.
Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä Romaani, 368 s. Gummerus 2022
Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme Romaani, 367 s. Otava 2022
Romaania, jota markkinoidaan historiallisena romantiikkana, voi varmaankin ihan luvalla pitää jonkinasteisena viihdekirjallisuutena. Ann-Christin AntellinPuuvillatehdas-trilogian toisen osan Puuvillatehtaan perijän pitäisi siis olla viihdyttävää lukemista, tyydytystä romantiikannälkäisille ja historiallinen aikamatka 1905-luvun Turkuun. Kansilehden kirjailijaesittelyssä kerrotaan myös, että trilogian ensimmäisen osan Puuvillatehtaan varjossa (2021) kohdalla näin on, se on ollut myyntimenestys, jonka ajankuvaa ja koukuttavuutta on kehuttu. Itselleni Puuvillatehtaan perijä ei tästä huolimattakaan onnistunut olemaan lukuelämys. Lukemista voi ehkä kuvailla ”helpoksi ja nopeaksi”, mutta minulle romaani oli kirjallisessa elämyksettömyydessään tylsistyttävää ja sen myötä myös raskasta ja puisevaa luettavaa. Kokemus vastasi jokseenkin halpojen postikorttien tai matkamuistoesineiden katselua, Timo Koivusalon elokuvia ja ehkä hieman Vihreän kullan maa – tv-sarjan tunnelmaa. Romaanin juoneen ja henkilöhahmoihin oli ahdettu kuvauksia sekä silloisen työväenluokan että rikkaan porvariston elämästä, ja yhteiskunnallisena viitekehyksenä toimi vuoden 1905 suurlakko sen ympärille sijoittuvine sortovuosien tapahtumineen. Faktatiedot koskien henkilöitä ja historiallisia tapahtumia löytyvät kirjan lopusta lähteineen. Itse en kaipaisi tätäkään, luotan kyllä että kirjailija on tutkinut vaadittavat faktat historiasta teostansa varten, enkä kaipaa todellisuuden avainhenkilö- tai lähdekirjallisuusluetteloa itse romaanin loppuun. Mielenkiintoiset ja hyvät tarinat syntyvät valheista ja kaaoksesta, eivät vain faktoista.
Romaanin päähenkilö Martta Barker on kaunis nuori nainen jolla on pitkät vaaleat hiukset. Kas vain. Kerran romaanissa hän päästää hiuksensa hulmuamaan vapaaksi fiilistellessään luonnon helmassa, mutta muuten kultaiset kutrit asustavat ajan tyylisissä kampauksissa ja hatuissa. Martta nousee pitkin romaania kuin Tuhkimo alhaisesta syntyperästään huolimatta rikkaan tehtaanomistajan ja pikkuserkkunsa Robert Barkerin rakkauden kohteeksi. Koska hän on kaunis ulkonäöltään, hyvä, oikeamielinen, ahkera ja rohkea. Hän pääsee veljensä Matin kanssa seurapiirikutsuille, koska heidän kasvattivanhempansa on puuvillatehtaan omistajan isän serkku. Martta viihtyy hyvin kotona tehden taloustöitä kuten talonpoikaisnaisen rooliin kuuluu. He eivät ole veljensä Matin kanssa rikkaita, mutta Martta mm. omistaa silti useita kauniita vaatekertoja joiden ysityiskohtia kuvaillaan romaanissa useasti. Martta kutsutaan töihin kansankirjastoon kirjeellä, koska hänet on esitelty oikeille henkilöille seurapiireissä ja hän on käynyt vuoden koulua Ruotsissa. Martalle tuntuu romaanissa sattuvan ja tapahtuvan, oli hän sitten miten passiivinen ja introvertti tahansa. Lyseossa opiskeleva veli opiskelutovereineen ottaa Martan mukaan keskusteluun, vaikka opiskelu ja keskustelu olivat silloin lähinnä miesten juttuja.
” — Kertokaahan, neiti Barker, mitä mieltä te olette Darwinin polveutumisopista?
Matti nosti kulmiaan ja kääntyi katsomaan siskoaan kiinnostuneena. Martta nielaisi ja mietti hetken. — En ehkä osaa vastata tuohon juuri mitään, koska en ole perehtynyt asiaan, mutta jos uskomme, että Jumala ei ole meitä luonut, menetämme uskomme ja mitä meille silloin jää?”
(s. 95)
Martta on eksistentialistisessa ydinkysymyksessä mutta sitä seuraavaan poikien spiritualistis-teosofiseen keskusteluun hän ei enää osallistu. Hän tuntee mihinkään kuulumattomuutta mutta puolustaa köyhiä työläisiä heidän oikeustaisteluissaan. Jännittävyyttä juoneen ja Martan elämään tuo hänen poliittinen aktivisminsa työväenhenkisten Vapaiden lehtisten salakuljettamisen avustamisen muodossa.
Rakkaudessa Martta puntaroi niinikään työläismies Juho Lehtosen, joka on myös hänen lapsuudenystävänsä ja ökyrikkaan tehtaanomistajan, pikkuserkkunsa Robert Barkerin välillä. Epäilemättä Martan sydämen voittaa mies, joka ratkaisuna tekee Puuvillatehtaan perijästäkin lukumenestyksen, jos tekee. Juonenkääntet olivat mielestäni kirjassa yleisesti ottaen ennalta arvattavissa ja lukujen lopussa olevat koukut toistuvat. Mutta tämä kuuluu ilmeisesti genreen, vaikken olekaan historiallisen romaanin asiantuntija tai fani. Mikä kirjan lukemisesta teki puuduttavaa, oli kuitenkin juuri tällaiset ominaisuudet – ei oikein jaksaisi lukea romaania loppuun, kun tietää että kaikki tulee päättymään lopulta hyvin ja onnellisesti. Koukut ja vaikeudet kääntyvät voitoksi. En ymmärrä miksi tämä taas juuri moniakin lukijoita viihdyttää. Kenties kyse on turvallisuuden tunteesta, tai sen illuusiosta, maailmassa jossa harvemmin peritään puuvillatehtaita rikkailta pikkuserkuilta ja pukeudutaan laahuksellisiin pitsimekkoihin.
Omaa lukukokemustani latisti myös yritykseksi jäävä aie tehdä kirjasta aikamatka 1900-luvun alkuun. Rakkaus kotikaupunki Turkua kohtaan on inspiroinut arkeologi Antellia, mutta onko se hedelmällinen lähtökohta uskottavalle historiallisen ajan kuvaukselle? Romaaneissa, joissa tässä onnistutaan, kuten esimerkiksi Flaubertin klassikossa Madame Bovary (1857), tunnelma on varsin erilainen. Historiallinen todentuntu on sivutuote raastavan juonen ohella, eikä aikamatkailu käsittääkseni ole ollutkaan romaanin itsetarkoitus. Flaubertin käsinkosketeltavat ja aistittavat kuvaukset 1850-luvun miljööstä syntyivät kuitenkin, kun hän kirjoitti aikalaisromaanin radikaalista romanttisesta aiheesta. Lopussa menee kunnolla överiksi, mutta ihanasti toiseen suuntaan kuin Puuvillatehtaan perijässä – kenellekään ei käy hyvin ja kaikki päähenkilöt kuolevat. Antellin romantiikassa häiritseekin, ettei kukaan päähenkilöistä ja hyviksistä häviä, vaan kaikille heistä elämä on lopulta voittokulku. Vaikeudet ovat väliaikaisia. Jokunen pahis ”saa palkkansa” mutta yksioikoiset ja hieman epäuskottavat juonelliset loppuratkaisut tekevät romaanista auttamattoman heppoisen. Ihmismielen ristiriitaisuus jää vain hetkittäisiksi pohdinnoiksi ja lähes käsittelemättä, kun henkilöt ja tapahtumat muljahtavat romantiikan positiiviseen kaavaan. Martta punnitsee romaanin alkupuolella vielä mieskandidaattejaan:
”Juho vainosi ajatuksissa. Hän oli vieläkin niin vihainen juhannuksen tapahtumista, että olisi halunnut nähdä miehen kärsivän. Naiset tuntuivat olevan miehille halpaa hupia, ikään kuin heitä saisi kohdella miten vain. Hän ei halunnut nähdä Juhoa enää koskaan. Muhinoikoon Iidansa kanssa. Hengitys kuitenkin salpautui muistellessa Juhon suudelmia. Hän ei ollut tiennyt, että se voisi olla sellaista miehen ja naisen välillä. Sellaista, että koko maailma tuntui roihuavan ympärillä. Robertin suudelma oli ollut aivan toisenlainen, täynnä hellyyttä. Martta puristi mattopiiskaa ja tamppasi mattoa voimiensa takaa. Siinä oli toinen mies, jota hän ei halunnut tavata. (s. 226)
Lopussa auvoiset tunnelmat tulevine juhannushäineen kuitenkin avautuvat. Ovathan onnelliset juhannushäät toki ihana asia, mutta eräänä romaanin loppuasetelmista ne tuntuvat yhdeltä kliseeltä lisää tässä keitoksessa. Onnentunnetta ja onnellisuuden kuvausta ei haluaisi vastaanottaa yhdistettynä epäaitouden kalseaan tyhjyyteen, joka romaanin lopun yltiöpositiivisen käänteen myötä pääsee syntymään. Saippuasarjojen kuluttajat ehkä pitävät myös Puuvillatehtaan perijästä, mutta minulle tämä oli liian siloiteltu ja pehmeä paketti ilman särmää.
”Martta hyräili kulkiessaan, hengitti syvään raitista ilmaa ja hymyili. Hän oli suloisten tunnelmien vallassa. Ensilumi oli satanut ja maisema oli puhtaanvalkea ja kirkas. Joki ei ollut vielä jäässä, sillä pakkasta oli ehtinyt olla vasta viikon. Hän ei muistanut, koska olisi ollut näin onnellinen, ja tunsi melkein pakahduttavaa riemua. Heidät vihittäisiin juhannuksena.” (s. 348)
Faktafiktio vallankumouksen myrskynsilmässä
Myös Päivi LipposenToivon että tapaamme sijoittuu viime vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille, mutta myös 1950-luvun Helsinkiin. Vuoden 1917 sosialistinen vallankumous ja sen lähivuodet ennen ja jälkeen sitä Venäjällä ovat tämän historiallisen romaanin sijoitusajankohta. Myös 50-luvun tapahtumat kytkeytyvät vallankumouksen jälkimaininkeihin ja kommunismin / sosialismin historiaan Suomessa. Tapahtumien keskushenkilö on suomalainen Sofia Tähtinen, hänkin köyhistä oloista lähtöisin oleva maalaistyttö, joka päätyy ensin piiaksi tsaarin Venäjän eliitille. Vallankumouksen jälkeen hän ajautuu dramaattisten tapahtumien johdosta Venäjän kommunistisen puolueen vakoojaksi 30-luvun Suomeen sekä heidän kirjekuriirikseen 50-luvun Suomesta Venäjälle.
Sävy on tässä romaanissa tummempi kuin Antellin teoksessa, mutta tämäkään kirja ei mielestäni yllä historian tai ihmismielen syvimpiin kerroksiin. Se sisältää runsaasti faktaan perustuvia historian hetkien ja tapahtumien kuvauksia, joissa ei varmaankaan ole mitään, mikä sotisi virallista historiankirjoitusta vastaan. Kuitenkaan tämä ei tee romaanin kuvauksista huikeita aikamatkoja, vaan tuuttaa historiallisia tapahtumia lukijan tajuntaan kaikessa runsaudessaan niin, ettei omalle ajattelulle ja aistikokemukselle jää tarpeeksi tilaa. Olisinkin kaivannut mukaan impressionistisempia jaksoja, joissa aistihavaintoihin olisi paneuduttu hartaammin, eikä vyörytetty runsain määrin lukijalle sitä faktatietoa, jota kirjoittajalla nähtävästi on todella paljon.
Paikoin Venäjän historian ja vallankumouksen merkkihenkilöiden, kuten Leninin tai Rasputinin, keholliset kuvaukset antoivat omituisen vaikutelman, kuin kirjoittaja haluaisi muodostaa heistä todentuntuisen kuvan, mutta siinä onnistumatta tuottaa lukukokemuksen, jossa henkilö esiintyy ekfraattisesti kuin elävänä kuvana tai esineenä.
” — Hän ilmielävänä, kävelee meitä kohden! Eläköön! Sofia riemuitsi Pjotrille.
Sofia näki, kuinka Boris käveli Leninin vasemmalla puolella. Hän oli pyörtyä ylpeydestä. Hänen Boriksensa oli niin komea ja ylväs. Lenin oli lyhyt, vaikka kuvissa mies vaikutti isokokoiselta. Hän ylettyi Borista tuskin leukaan. Mies muistutti myös kovasti Volgan tataaria vinoine silmineen.
Lenin kiipesi ketterästi auton konepellille nähdäkseen ihmisten kasvot ja nosti kätensä tervehdykseen.
Väkijoukko hurrasi kädet ylhäällä.
— Kapitalistit ovat rosvoja, puhuvat valheita. Älkää luottako pettureihin, Lenin huusi.
— Eläköön vallankumous, kuului läpitunkeva huuto.
— Lenin, Lenin, Lenin, kansa pauhasi.
Orkesteri ei enää soittanut. Leninin katse oli päättäväinen. Miehen silmistä ei kuvastunut liikutus, vain kiihkeä usko. (s. 167-168)
Mielestäni reilusti etäytetympi kerronta olisi voinut antaa jopa uskottavamman kuvauksen historiallisista merkkihenkilöistä.
[..] Sofia katsoi tarkkaan pienikokoista jäntevää miestä. Boris oli sanonut, että suuttuessaan Leninin silmät näyttivät ihan villisian silmiltä ja kasvot muuttuivat punaisiksi veren pakkautuessa päähän. Miehen kasvot olivat ilmeikkäät, jännittyneet, tarkkaavaiset ja mietiskelevät. Sitten yllättäen ilkikuriset, halveksivat ja kylmät. Boris oli verrannut Leniniä tiikeriin, joka taisteli jatkuvasti. Hänen kanssaan ei voinut olla eri mieltä, sillä Lenin oli omasta mielestään aina oikeassa, koska oli omaksunut tieteellisen sosialismin, ja tuo oppi oli kaikkivoipa, aina tosi.
(s. 168-169)
On häiritsevää, miten läheltä Leniniä tai Rasputinia kuvataan, koska itse kuvaukset toistavat melko yleisiä mielikuvia ja käsityksiä heidän persoonastaan. Heitä havainnoiva henkilöhahmo olisi toiminut mielestäni paremmin etäisempänä.
Hänen edessään seisoi iso, tumma mies, joka riisui turkkinsa ja ojensi majavahattunsa Sofialle. Epäsiistit hiukset roikkuivat miehen päätä pitkin ulottuen vaaleansiniselle ruiskukilla koristetulle paidalle. Mies katsoi suoraan Sofian silmiin, eikä Sofia kyennyt liikahtamaan. Sofia oivalsi miehen olevan itse Rasputin.
Pyhän miehen katseessa oli hypnoottinen voima. Rasputinin tuijottaessa hänen isot kouransa kiristivät vatsan ympäri vedettyä purppuravyötä niin, että sen tupsupallot keikkuivat villisti lanteilla.” (s. 118-119)
Eräs teemoista Toivon että tapaamme – romaanissa on kirjailijan mukaankin ollut kuvata kokeneen ja iäkkäämmän ihmisen mielenmaisemaa. Tulos jää edelleen mielestäni hieman laihaksi ja ulkokohtaiseksi. Teos keskittyy historiallisten tapahtumien kuvailuun sen sijaan että se luotaisi monipuolisemmin päähenkilöiden erilaisia tunnetiloja ja mielenliikkeitä. Paikoitellen henkilöhahmojen repliikkeihinkin sisältyy mielestäni liiaksi koulukirjamaista selittämistä.
”[…] — En ole nähnyt tai tehnyt mitään. Emmehän ole tehneet mitään puolueen vastaista, mehän juuri rakennamme kommunismia puolueen ohjeiden mukaisesti ja yritämme saada muutkin tekemään samoin. Mitä pelättävää tässä olisi, olemmehan näitä puolueen valioyksilöitä, joista Stalin puhui? Ennen sanoit, että kansanvihollisen tunnistaa syntyperästä, ja me olemme työläisiä. (s. 286-287)
Tapahtumat kulkevat ja ovat sinänsä mielenkiintoisia, Sofian päätyminen vakoojaksi elämänpolkuineen on tietysti kiinnostavaa luettavaa, mutta miten uskottavaa kerronta ja kerrottu tässäkin romaanissa on, on toinen kysymys. Pohdin lukiessani, mistä uskottavuuden kokemus syntyy jos on syntyäkseen? Kommunistinen puolue tuomitsee Sofian lopulta petturuudesta kuolemaan, mutta valeteloituksen ansiosta hän pääsee / joutuu vankileirille. Vankileirikuvauskin on vain pieni osa romaanissa, jonka yhdestäkin tapahtumasarjasta tai -paikasta saisi oman tarinansa. Vertailukohtana tulee mieleen huikean kaunis Solzhenitsynin Ivan Devisovitšin päivä – pienoisromaani (1962), jossa aiheeksi riittää yksi päivä Neuvostoliiton vankileirillä. Mielestäni Toivon että tapaamme – romaanin ongelma on runsaus, samassa romaanissa on monta aikaperiodia, tarinaa tai miljöötä, joka yksinkin riittäisi romaanin aiheeksi tai miljööksi.
Toivon että tapaamme on tulvillaan rakkautta, Sofia rakastuu Venäjällä vallankumouksen tapahtumien myötä Borikseen, jonka hän nai ja jonka kanssa hän saa lapsen. Kommunistisen puolueen ehdottomuus, armottomuus ja väärinkäsitykset ajavat Sofian kuitenkin eroon miehestään ja lapsestaan vankileirille. Tämän jälkeen hänestä tehdään KGB:n vakooja Suomeen ja hän saa peitenimen Kerttu Hyvärinen. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti poliittista ilmapiiriä 1920 ja -30 luvuilla, kun kommunistit Venäjällä halusivat edesauttaa aatteen etenemistä Suomessa.
Teoksen mielenkiintoista antia ovat mielestäni pohdinnat kommunismin hyvistä ja huonoista puolista, joista päähenkilö ei selkeästi asetu puolustamaan kumpaakaan. Oma henkilökohtainen elämä osoittautuu Sofiallekin lopulta tärkeimmäksi ja arvokkaimmaksi, vaikka hänkin kommunistisen elämänsä ja identieettinsä alkutaipaleella julistaa esimerkiksi porvarillisen perhekeskeisyyden loppua ja siitä vapautuvan naisen itsenäisyyttä.
” — Perhe on sisäänpäinkääntynyt, vanhoillinen, uskonnon, taikauskon, tietämättömyyden ja ennakkoluulon linnake. Perhe pitää yllä itsekkyyttä, tavaranhimoa, alistaa naisia ja lapsia. Perhe on lasten sosiaalistumisen suurin este. Pahimmillaan perhe tekee lapsesta itsekkään olennon ja rohkaisee lasta pitämään itseään maailmankaikkeuden keskipisteenä, Sofia lateli ulkoa oppimaansa agitaatiopuhetta.
Hän aisti kuulijoiden epäuskon. Epäilys häivähti hänen omassakin mielessä, sillä hänellä oli vauva mahassaan ja hän oli aina kaivannut omaa perhettä, tunnetta olla rakastettu ja erityinen edes jollekin. Kuinka häntä oli harmittanut Boriksen aiempi vastahakoisuus perheen perustamista kohtaan. Ja nyt hän halusi lapsen vain itselleen.” (s. 273-274)
Nykymaailmassa kommunistinen ”lapsien kansallistaminen koulujen piiriin, kuten pankit ja tehtaat on sosialisoitu valtiolle” kuulostaa rajulta, ja tässä mielessä Toivon että tapaamme luo mielenkiintoisen katsauksen kommunistiseen manifestiin koskien perhe-elämää.
”[…] Vasta kun perhe on hävitetty, Neuvosto-Venäjästä tulee sosialistinen yhteiskunta. Lastenhoito siirtyy valtion päiväkoteihin, joissa ammattilaiset kasvattavat lapsia paremmin kuin oppimaton äiti kotosalla. Valtion ruokalat valmistavat ateriat, pesulat ja hoitavat pyykit. Tämä vapauttaa naisen. Samalla myös avioliitto kuolee alistavana instituutiona, ja tilalle tulevat vapaat rakkaudenliitot. (s. 274)
Sofiakin on tässä manifestissa nuorempana mukana vielä täysin rinnoin.
” — Ymmärrättehän, että perhe kahlitsee naista. Me vapautamme naiset. Avaamme naiselle pääsyn poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Eläköön vapaa köyhälistönainen! Eläköön kommunismi! Sofia huudahti, mutta vain opettaja ja puolueaktivistit osallistuivat toveri Tähden hengennostatukseen.” (s. 274)
Lopussa rakkaus ja perheen yhdistyminen vuosien jälkeen tulevat Sofialle viimein ajankohtaisiksi. Tarinan loppu ei ole niin ruusuinen kuin Puuvillatehtaan perijässä ja se lisää sen koskettavuutta. Uskottavuus alkaa historiallisten romaanien kohdalla tuntua niin vaikealta kysymykseltä, että sen pohtimisen voi välillä keskeyttää ja keskittyä näissä kirjoissa niiden kiinnostavimpiin puoliin. Lipposen romaani on sosialismin ja kommunismin historiallisena kuvauksena ihan kiintoisa, vaikka kirjallisena teoksena minusta hieman liian runsas. Se sivuuttaa joskus lyhyellä kuvauksella monia herkullisia miljöitä, joissa olisi voinut viipyä kauemminkin historiallista todellisuutta havainnoiden ja ihmetellen.
Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret Romaani, 267 s. Otava 2022
”’Kun todellisuus muuttuu tarinaksi, se on muisto, mutta kun tarinat muuttuvat todellisuudeksi, on kyse taikuudesta’, hän saattoi sanoa. ’Painakaa se mieleen.’” (s .82)
Emmi Pesosen Taikurin tyttäret on romaani muistoista, tarinoiden taiasta, manipuloinnista ja kehoon syöpyneistä, tukahdetuista tunnekokemuksista. Teos seuraa kolmea päähenkilöä, Indraa, Magdaa ja Lindaa. Linda ja Magda ovat sisaruksia, ja heidän näkökulmiinsa keskittyvät osat sijoittuvat ajallisesti menneisyyteen. Romaanin nykyhetken kertojana toimii Lindan tytär, Indra.
Äiti, isä ja Linda
Lindan ja Magdan tarinoiden keskiössä on vanhempien riitaisa ero ja siitä johtuva sisarten läheisen suhteen katkeaminen, johon molemmat reagoivat omalla tavallaan. Vanhempien roolit ovat lähes viktoriaaniset: kodin todellisuus kuvataan kahtiajakautuneena, jossa iloinen, mutta poissaoleva isä käyttäytyy sietämättömän kepeästi äidin vajotessa synkkyyteen. Erityisen sydäntäsärkevä on Lindan omaksuma rooli siskonsa huoltajana vanhempien konfliktin puristuksessa:
”Kukaan ei selittänyt Lindalle, mikä äitiä vaivasi. Päivällispöydässä isä kertoi hauskoja tarinoita sairaalasta ja nauroi itse vitseilleen kovaan ääneen. Lindasta tuntui epätodelliselta, kuin olisi samanaikaisesti katsellut todellisuutta kahdesta eri kuvakulmasta. Kirkkautta ja hämärää rinnakkain. Oli parasta olla liikaa ajattelematta tai tuntematta ja keskittyä pikkusiskoon.” (s. 44)
Äidin hahmossa on taitavasti toteutettu jatkuva kamppailu kahden todellisuuden välillä. Hahmona hän on ennalta-arvaamaton ja päällekäyvä, sillä hän pyrkii jatkuvasti nostamaan itsensä synkkyydestään luomalla itsestään tarinan. Tarina kuitenkin jatkuvasti särkyy kohdatessaan todellisuuden, joka ei suostu istumaan ennalta määrättyyn muottiin, mikä syöksee äidin jälleen raivon tai epätoivon partaalle:
”Sulla on nätti hymy”, Linda sanoi ja katui heti sanojaan, kun huomasi jälleen punaiset viirut hampaissa.
”Ai, oonko mä kaunis vain silloin, kun mä oon hyvällä tuulella?”
Hetken aikaa huoneessa leijaili kiusallinen hiljaisuus”. (s. 60)
Siinä missä äiti on ennalta-arvaamaton, paikoittain jopa pelottava, dominoi isä tyttäriään karismansa voimin:
”Lindalta ja Magdalta ei koskaan kysytty halusivatko he olla yleisönä: tytöt elivät isän taikapiirissä, heidän mielikuvituksensa versoi isän tarinoista.” (s. 62)
Isä antaa tyttärilleen eri tavalla ääriviivat kuin äiti, mutta vain oman taikurin ammattinsa piirissä. Hän näyttäytyy karismaattisena esiintyjänä, joka kykenee tarinan luomalla viemään tyttärensä kodin seinien ulkopuolelle. Pesosen henkilöhahmot luovat tunnelman belle epoque -aikakauden porvariskodista, mikä sopii hienosti teoksen muistia, tarinoita ja hypnoosia käsittelevään tematiikkaan. Paikoittain hahmot kuitenkin tuntuvat hiukan kliseisiltä, ja erityisesti äidin kuvaus sortuu hullun naisen troopin liialliseen mukailemiseen.
Teoksessa on hyvin ansiokkaasti kuvattu Lindan kokemus sivuutetuksi tulemisesta ja siitä versova pärjääjän rooli. Linda ikään kuin ottaa ylleen isän manttelin taikurina – jonkinlaisena välittäjänä, joka kykenee siskonsa suojelemiseksi liikkumaan toden ja tarun rajamailla:
”Hän osasi olla samanaikaisesti tietoinen todellisuudesta ja samalla jossakin muualla: tilassa, joka oli reaalimaailmaakin todempi ja uskottavampi.” (s. 71)
Magda
Siinä missä Linda reagoi vanhempiensa luomiin tarinoihin omaksumalla pärjääjän roolin, jää Magda niiden alle puristuksiin. Magdan maailmassa keskiössä on näkymättömyys – äidin uudessa elämässä Magda ei voi olla olemassa omana itsenään, sillä hän ei sovi uuden tarinan rooleihin:
”Sitä paitsi Magdasta tuntui, ettei äiti olisi halunnut kuulla totuutta. Äiti halusi säilyttää oman kuvitelmansa, oman mielikuvituslapsensa.” (s. 176)
Magda valitsee seurata katkeruuttaan ja kipuaan: hän rakentaa itselleen tarinan, jonka puitteissa hänen valintansa ovat ymmärrettäviä, jopa oikeutettuja:
”[–] mutta sitten hän muisti miten epäreilusti isä oli häntä kohdellut, ja kipu rinnassa katosi. Magda oli varma, että isä oli tukenut Lindaa taloudellisesti tämän opinnoissa ja muutenkin, kai hänellekin kuului oma osansa.” (s. 187)
Magdan kertomuksen ydin on paino, vääjäämättömyys. Pesonen kirjoittaa Magdan käännekohdat juuri tukahtumisen kuvien kautta – kun Magda seuraa polkuaan, hän on ikään kuin puristuksissa, vangittuna tarinansa sisälle:
”[–] ilma oli seisonut paikoillaan paksuna ja raskaana. Ja kun hän oli kävellyt kaupungin halki Albertinkadulle, ampiaisia oli ollut kaikkialla.” (s. 183)
Erityisen ansiokasta Magdan kuvauksessa on hänen unelmansa, joka siintää toivona paremmasta. Kun Magda joutuu valintojensa takia elämään yhteiskunnan reunamilla, haaveilee hän kuitenkin maaseutu-idyllistä:
”[–] he ostaisivat pienen mökin, muuttaisivat maalle pellon reunaan ja remontoisivat itselleen kodin, jossa jokainen yksityiskohta olisi heidän omansa. He eivät tarvitsisi paljon, eläisivät yksinkertaisesti ja totuudellisesti, [–] ”. (s. 200-201)
Magdan unelma onnistuu kärjistämään hänen kokemaansa ulkopuolisuutta ja sivullisuutta, sillä se heijastelee hänen pohjimmaista kaipuutaan rauhalliseen, pieneen elämään. Lukijalle kuva näyttäytyy melkein enteellisenä – haave on jotenkin niin kaunis, että sitä lukiessa alkaa väistämättä odottaa sen särkymistä. Mieleen tulee kulttiklassiko Reindeer spotting -elokuvan Jari Raappana, joka narkomaniansa syövereissä haikailee pienen ja turvallisen maaseutuelämän perään. Yhtä kaikki, Magdan kuvaus tuntuu psykologisesti uskottavalta, ja Pesosen käyttämät kielikuvat onnistuvat luomaan vääjäämättömyyden tematiikkaa tukevan tukahtumisen tunteen.
Indra
Tarinan nykyhetken päähenkilönä on Indra, jonka tarina tulee sovittaneeksi Magdan ja Lindan tarinat yhteen. Siinä missä Linda roolittaa itsensä osaksi perheensä tarinaa ja Magda tulee sen rusentamaksi, käsittelee Indran tarina ennen kaikkea mahdollisuutta luoda oma tarinansa. Jännite eri todellisuuden versioiden välillä katkeaa, kun Indra luo itse oman tarinansa:
”Ehkä totuutta ei ollutkaan, ajattelin. Pelkkiä siruja ja katkelmia, tarinan pirstaleita, joista olisi rakennettava jotain sellaista, jonka voisi allekirjoittaa omaksi. Jonka kanssa voisi elää.” (s. 266)
Kaiken kaikkiaan Taikurin tyttäret on romaani, joka tekee kaiken ihan hyvin. Teoksen henkilöhahmot ja kielikuvat onnistuvat luomaan harsoisen tunnelman, joka sopii mainiosti tarinan ja toden rajapintojen tutkimiseen. Teos tuntuu kuitenkin paikoittain hieman tasapaksulta ja sortuu kuluneiden trooppien hyödyntämiseen. Romaanin suurimpana ansiona pitäisin sen tarkkaa psykologista kuvausta: se onnistuu luomaan lähes naturalistisen tutkielman siitä, miten kertomamme tarinat voivat sanella elämämme kulun.
Enni Vanhatapio: Tyttöystävä Romaani, 163 s. Otava 2022
”Eikö sinusta ikinä tunnu siltä että tämä on kaikki jotenkin vähän ällöttävää, kysyin. Että täytät Tomin elämässä jotain naisenmuotoista kohtaa, hän on laittanut siihen itselleen lapun että tähän joku nainen, ja sitten sinä esität sitä? Ja kun hän puhuu sinulle, niin hän oikeasti puhuu sille mielikuvitusnaiselle ja katsoo sitä ja panee sitä, eikä sinun varsinaisilla piirteilläsi ole niin väliä?” (Tyttöystävä, 2022, 35)
Millainen on täydellinen tyttöystävä? Onko tyttöystävyyden saavuttaminen jokaisen naisen tavoite? Enni Vanhatapion toisinkoinen Tyttöystävä (2022) kuvaa naiseuden ja tyttöystävyyden lokeroiden ahtautta ja ahdistavuutta.
Sivullinen nainen
Nimettömäksi jäävä päähenkilö kokee painetta olla täydellinen tyttöystävä. Sellainen on ainakin hänen ympärillä parveilevien ihmisten mielestä joku positiivinen ja jopa hieman kevytmielinen yksilö, joka täydentää kumppaniaan turhia valittamatta.
Päähenkilö sanoo asiat kaunistelematta kuin ne ovat – ainakin lukijalleen. Hän kertoo esimerkiksi suudelleensa “rumaa tyttöä”. Päähenkilö ei ole vanhoillisen naiskuvan mukainen kiltti ja herttainen nainen, joka alistuu rooliinsa toisen ihmisen kyynärvarressa kulkevana koristeena. Hän on monia asioita, joita konservatiivinen maailma vihaa. Yhteiskunnan paine olla osa tätä maailmaa saa päähenkilön tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi ja ahdistuneeksi.
Päähenkilö kuvittelee häiriintyneitä tapahtumasarjoja arkisia askareita toimittaessaan. Esimerkiksi kuinka pakastinta sulattaessaan kylmälaitteen myrkylliset kaasut saisivat hänet tuupertumaan maahan, ja kuinka pakasteherneet täyttäisivät hänen silmäkuoppansa ennen kuin naapuri ehtisi ihmetellä yläkerrasta valuvaa mönjää.
Kritiikit (mm. https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/tyttoystava/) ovat verranneet Tyttöystävää Saara Turusen teokseen Järjettömiä asioita. Omassa mielessäni teos vertautui sellaisiin teoksiin kuten Anni SaastamoisenSirkka ja Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu. Näitä kaikkia teoksia yhdistää jollakin tapaa yhteiskunnan normeja rikkova nainen. Ja etenkin kerronta muistutti minua Sirkasta.
Uniikki kerronta
Vanhatapion toisinkoinen on helppo- ja nopealukuinen. Arkiset tapahtumat ja nopeasti etenevä juoni tempaavat mukaansa. Toisaalta välillä teksti pakottaa lukijan pysähtymään.
Ajoittain häiriintynyt huumori ja vitsikkään apaattiset kuvaukset päähenkilön arjesta yhdistyvät jopa filosofisiin kommentteihin elämästä. On ikään kuin päähenkilö välillä vahingossa lipsauttaisi asioiden todellisen laidan lukijan nähtäväksi. “Asiat hajoavat lempeämmin kuin voisi kuvitella, hiljaisemmin”, hän toteaa katsoessaan kattoon muodostunutta halkeamaa (159), enkä lukijana voinut olla ajattelematta pelkästään halkeilevaa betonia.
Tyttöystävän kerronta on mielenkiintoista. Tomaattien leikkausta kuvataan naarmuisen leikkuulaudan värjäytymisenä haalean oranssiksi, mutta samalla ei paljasteta päähenkilön tai hänen puolisonsa etunimiä tai asuinpaikkoja. Valitessaan kertoa kaikista yksityiskohtaisimmin juuri arkisimmista tapahtumista, Vanhatapio onnistuu viemään lukijan kertojan pään sisään tämän yrittäessä unohtaa entistä poikaystäväänsä ja ahdistuksiaan.
Paikoittain asioiden auki selittämättä jättäminen kuitenkin häiritsi lukukokemusta ja teki vaikeaksi ymmärtää, kuinka suuri aikahyppy onkaan tapahtunut sivujen välillä tai minkälainen suhde päähenkilöllä on esiin tulleeseen henkilöön.
Puhekielisyyttä on romaanissa tavoiteltu pilkkujen puuttumisella ja ajatusvirtaa matkivalla tavalla kuvata tapahtumia. Dialogeja ei ole kirjoitettu perinteisin lainausmerkein tai ajatusviivoin. Tarkalle pilkunviilaajalle saattaa siis tulla tuskanhiki otsalle Vanhatapion toisinkoisen parissa.
Nainen tyttöystävyyttä vastaan
Nimetön päähenkilö puhuttelee kumppaniaan pronominilla sinä. Lukijalle tuleekin väistämättä tunne siitä, että on itse syypää päähenkilön ahdinkoon. Ja niinhän hän tavallaan onkin siinä mielessä, että yhteiskunta on luonut naiselle lokeron, johon hänen on kumppanina sopeuduttava.
Romaanissa kritisoidaan myös heteronormatiivista maailmaa, josta tyttöystävyyden vaatimukset usein kumpuavatkin. Oli ilo nähdä teoksessa myös queer-representaatiota. Oletukset naisesta miehen tyttöystävänä haittaavat erityisesti queer-yhteisöön kuuluvia. ”Miksi sinulla ei ole poikaystävää mukana,” kysytään päähenkilöltä tämän luovuttaessa verta (140).
Jotain lohduttavaa on tavassa, jolla teos ei ikään kuin pääse selkeään loppuasetelmaan. ”Hän siirtää jalkansa syliini ja sanoo että ei aio olla tyttöystävä, ei minun eikä kenenkään enää” (161). Eikä hänen tarvitse. Eikä kenenkään tarvitse. Lokeroitta voi elää.
Vanhatapio onnistuu toisinkoisessa osuvasti kuvaamaan sellaista ahdistusta, joka kietoo itsensä arkistenkin asioiden ympärille hellittämättä otettaan. Romaani parisuhteesta, jossa romantiikan sijaan keskitytään arjen melankolisuuteen lähes naturalistisin sanankääntein, on virkistävä lukukokemus.
Sisko Savonlahden toinen romaani Kai minä halusin tätä on monipuolinen kuvaus kolmikymppisyydestä. Teos käsittelee sitä loputonta aikuiseksi kasvamista, jota elämä on, ja miten itsensä kanssa voi elää ainakin suurin piirtein tyytyväisenä. Päähenkilö pohtii oman elämänsä umpikujia ja samalla kehittää itseään parisuhteen toisena osapuolena. Tai ainakin yrittää kehittää. Kehittymisen yrittäminen tuntuu kantavalta teemalta läpi teoksen ja sen hidas eteneminen jättää jälkeensä turhautuneen lukijan.
Teos on mielestäni turhauttavaa luettavaa. Päähenkilö on 38-vuotias mutta monin paikoin tuntuu siltä, että lukisi 18-vuotiaan päänsisäistä maailmaa. Päähenkilö heijastelee epävarmuuksiaan kaikkialle ja pohtii usein mitähän juuri miehet hänestä ajattelevat. Teoksessa varmaan haetaan yhteiskuntakritiikkiä ja esimerkiksi seksismille sekä sisäiselle naisvihalle naureskelua, mutta itselleni yritys jäi pintapuoliseksi. Ehkä teos avautuisi paremmin, jos olisi tietoinen kirjailijan sosiaalisen median sisällöstä, mutta ilman taustatietoja teos jää nihkeäksi kokemukseksi. Päähenkilön pohdiskelut naiseudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä tuntuvat jäävän pinnallisiksi ja kiertävät kehää, ilman että varsinaista oivallusta koskaan tulee. Tämä on toki samaistuttavaa, harvoinhan sitä itsekään keksii ratkaisuja omiin ongelmiinsa, tai ainakaan toteuttaisi niitä, mutta romaanilta odottaisi jotain oivallusta ja kypsyneempää loppua.
Teoksen rakenne, joka on tuttu myös Savonlahden esikoisteoksesta, on varmasti tarkoituksellista, mutta lukijana syy jää hieman epäselväksi. Teos alkaa lopustaan: päähenkilö on laitattamassa itselleen kierukkaa ja teos siirtyy sitten pohtimaan tämän nykyistä avopuolisoa ja heidän suhteensa syntyä ja syventymistä. Lukijalla menee muutama luku päästä kärryille teoksen aikajanasta: päähenkilön tarina poikaystävästä sekoittaa nykyhetkeä (teoksen alkua ja loppua) sujuvasti kuukausien takaiseen. Päähenkilö kehittyy teoksen aikana, hän menee eteenpäin, luo itselleen tavoitteita ja pyrkii saavuttamaan niitä. Koska kehittynein versio päähenkilöstä kuitenkin kohdataan jo teoksen alussa, jää lukijalle lähinnä mieleen päähenkilön kypsymättömyys ja keskeneräisyys teoksen lopussa.
Savonlahden toinen teos oli heikommista puolistaan huolimatta miellyttävää kesäluettavaa. Teos on kieleltään kevyttä ja luvut ovat lyhyitä, sitä on helppo lukea töissä kahvitauoilla tai julkisen kyydissä kaupungissa. Teoksessa vilisevät viittaukset populaarikulttuuriin ovat ilahduttavia ja joskus yllättävän tarkkoja. Näiden viittausten kohdalla miettii tosin väkisinkin saako teoksesta mitään irti enää viiden vuoden päästä, kun viittaukset menevät ohitse. Viittausten oivaltaminen tuo iloa lukukokemukseen.
Teoksen vahvuus on mielestäni sen inhimillisyys. Vaikkei aivan kaikkeen päähenkilössä pystykään samaistumaan, johonkin pystyy. Päähenkilön pohdiskeleva tapa etsiä itseään ja ymmärtää muita ympärillään on samaistuttava ja inhimillinen. Muutamassa kohdassa kirja sai naurahtamaan ääneen havainnoillaan, jotka tunnistaa omasta tai lähipiirinsä elämästä. Onhan meillä jokaisella kokemusta siitä, ettei toisia ihmisiä ja heidän tavoitteitaan vain kykene ymmärtämään. Valitettavasti sama inhimillisyys on myös teoksessa suurin turhautumisen aihe tai jopa sen heikkous: päähenkilö osaa saamattomuudellaan ja epävarmuudellaan ärsyttää. Jos teosta lähestyisi kuvauksena masennuksesta, kuten joissain keskusteluissa kehotetaan, ei asia ehkä ärsytä niin paljoa vaan se tuo aitouden tuntua tekstiin. Kritiikkiä varten tulkitsin tekstiä kuitenkin siinä muodossa kuin se on, ilman taustatietoja, eikä teos itsessään riitä herättämään tätä tulkintaa lukijassa.
Savonlahden Kai minä halusin tätä on kiva kesäkirja, jonka lukee lomalla, suhtautuu siihen miten suhtautuu. Se on inhimillinen kuvaus epävarmuudesta ja kasvamisesta, joka saa vähintään pohtimaan lukijan omaa suhtautumista suoriutumiseen arjen haasteissa. Eväitä se ei välttämättä anna ihmissuhteissa luovimiseen, mutta ainakin siitä saa kuvan, ettei kaikkea voi tai ehkä tarvitsekaan ymmärtää. Varsinkaan nykymaailmassa, jossa aina pitäisi tehdä kaikkea.
Anna-Liisa Ahokummun toisinkoinen Kolme rukousta äidille on takakantensa mukaisesti kertomus ”[–] tyttäristä ja äideistä, matriarkaalisesta ja jumalallisesta yhteydestä – ja yhteyden lohduttomasta katkeamisesta”. Romaani seuraa kolmea henkilöä: Eveliinaa, Onervaa ja Anjezëa eli Äiti Teresaa. Teoksen ensimmäinen osa seuraa Eveliinan äitiä Onervaa, joka on kuolemaisillaan. Eveliinan jaksot limittyvät Anjezën kanssa, joka asettuu välittäjähahmoksi kuolleen äidin ja Eveliinan välille.
Kiinnostavaa ensimmäisessä osassa on sen kerronta. Siinä missä romaanin toinen ja kolmas osa siirtyvät minämuotoon kuvatessaan Eveliinan ensimmäisen lapsen syntymää, rakentuu ensimmäinen osa kolmannen persoonan kertojan kautta. Kerronnallisesti tämä valinta korostaa Onervan ajatusten etäisyyden tuntua:
“Tytär olisi säikähtänyt, luullut että Onerva kuolisi heti ja rynnännyt saman tien matkaan. Ei. [–] Onerva oli yrittänyt jättää tyttärensä rauhaan. Tarjota puitteet, joissa tyttö saisi kasvaa parhaansa mukaan.” (s.8)
Onervasta jää mielikuva kylmyydestä ja etäisyydestä, mikä tuntuu temaattisesti taidokkaalta ratkaisulta. Etäytetty kerrontatapa yhdistettynä Onervan ajatusten kalseuteen korostaa seuraavien osioiden synnytystematiikkaa, jossa keskiöön asettuu äidillisen yhteyden kokemus ja sen erilaiset aspektit. Onervan kylmyys korostaa hänen rooliaan teoksen dramaattisessa kaaressa: kertomus tuntuu etenevän äidin yhteyden katkeamisesta kohti yhteyden uutta, haparoivaa löytymistä, jopa jonkinlaista uudelleensyntymää. Eveliina vaeltaa synnytyksensä läpi ilman yhteyden antamaa tukea, sillä hänen oma äitinsä on jättänyt hänet etäisyydellään pimeään.
Pyhästä ja kehosta
Teoksen kaksi viimeistä osiota seuraavat Eveliinan synnytystä supistuksista vauvan nimeämiseen. Eveliinan näkökulmasta kuvatut jaksot taas limittyvät Anjezën uskonkriisistä ja varttumisesta kertoviin jaksoihin, jotka peilaavat Eveliinan kokemuksia temaattisesti: kun Anjezën uskonkriisi on pahimmillaan ja hän joutuu luopumaan rakentamastaan elämästä elääkseen köyhyyden parissa, käy Eveliina kamppailua kuoleman kanssa synnytyskomplikaatioiden takia. Teoksessa myös toistuu lause, jossa Eveliina toteaa Anjezën tuntuvan äitiä läheisemmältä:
“Miksi en saa äitiä itselleni edes kuolleena, miksi hän pakenee, nostaa Anjezën meidän väliimme?” (s.166)
Anjezë toimii siis ikään kuin katkenneen yhteyden korvikkeena, jota vasten Eveliina rakentaa omaa äitiyttään. Uskonkriisin rinnastaminen synnytykseen myös laajentaa kiinnostavasti teoksen tematiikkaa siten, että äitiys alkaa näyttäytyä enemmänkin jonkinlaisena universaalina lämmön ja rakkauden kokemuksena – matriarkaalisesta tulee jumalallista.
Kristillinen symboliikka onkin teoksen taidokkaimmin toteutettuja aspekteja. Anjezen, Onervan ja Eveliinan väliseksi yhdistäväksi symboliksi nousee valokuva Skopjeen vuorenrinteelle rakennetusta rististä. Usko siis rinnastuu äidilliseen yhteyteen konkreettisena kuvana, mutta myöhemmin myös eksplisiittisemmin, kun usko rinnastetaan sikiön kantamiseen:
“Sellaista uskomisen täytyi olla, uskomisen siihen mitä ei voinut nähdä tai ensin edes tuntea. Että ruumiini pimeydessä, juuri siellä missä unet odottivat nukahtamistani, kasvoi jokin omien lakiensa mukaan ja alkoi hiljalleen venyttää olevaisuuden rajoja tulematta silti esiin. Pakotti uskomaan itseensä, rajantakaiseen.” (s.179)
Teoksessa sekä uskoa että yhteyttä etsitään rajan toiselta puolen. Kiinnostavaa tässä etsinnässä on kehon rooli, sillä se toimii ikään kuin jonkinlaisena pyhän ja maallisen kohtauspisteenä:
“En voinut olla ihmettelemättä, miksi kaikista luonnollisin tuntui yliluonnolliselta. Kuin meidän eläimellisyytemme olisi ihme”. (S.154)
Naisen kehosta tulee teoksessa risteymäkohta, jonka kautta äitiys välittyy sanat ja identiteetit ylittävällä tavalla. Vaikka Eveliinalta onkin katkennut yhteys omaan äitiinsä ja sitä kautta itse äitiyteen, kykenee hän kuitenkin olemaan lapselleen äiti ja vastaamaan tämän tarpeisiin. Kun yhteys katkeaa, astuu tilalle jonkinlainen geneettinen muisti, jonka antamin voimin Eveliina selviää synnytyksestä ja sen jälkeisestä masennuksesta.
Samaan aikaan pyhästä ruumiista on kuitenkin lyhyt matka kauhua synnyttävään vauhkouteen:
“Kaipaus ei ollut välttämätöntä. Oli muutamia hetkiä, jolloin pelkkä eläimellisyys riitti. Mutta pyhän eläimellisyyden rinnalla kulki aina se toinen, kauhu ja paniikki, välitön reagointi ärsykkeisiin, ei-tahdonalaiset ruumiintoiminnot, posttraumaattinen stressi”. (S.176)
Jatkuva ristiriita pyhän eläimellisyyden ja toisaalta kontrollin menettämisen välillä on teoksen keskiössä. Tämä tematiikka valottaa myös mielenkiintoisesti teoksen erilaisia äitejä ja heidän suhdettaan lapsiinsa. Kuten jo todettu, on Eveliinan suhde Onervaan etäinen ja kylmä – Onerva sysää Eveliinan yksinäisyyteen itsenäisyyden nojalla. Eveliinan suhde vastasyntyneeseen lapseensa taas on sanatonta hellyyttä:
“Tiesin ettei hän muistaisi, mutta halusin silti jättää vankemman jäljen hänen aivoihinsa, jäljen siitä, että joskus on ollut näin, hän on ollut hyvin[–] [–] lämmin ja täysi ja levollinen.” (s.176)
Siirtymät Eveliinan jaksoista Anjezën jaksoihin heijastelevat vastasyntyneen täyttä levollisuutta, joka syntyy sanojen ja kivun väistyessä lämmön ja lempeyden tieltä. Anjezën jaksot alkavat romaanissa Eveliinan luisuessa unen ja valveen rajapinnalla, ja ne hyödyntävät usein kohtumaista kuvastoa:
“Asettelin suihkun kaulalle, josta vesi levisi rintoihin ja vatsalle. Kun iho oli tottunut lämpöön, väänsin hanan kuumemmalle ja taas kuumemmalle.[–] “[–]etsin sisältäni tiedottomuuden kohtaa, johon voisin vajota edes hetkeksi.” (s.40-41)
Nämä jaksot ovat kaunokirjallisesti hyvin vaikuttavia, ja niissä myös Ahokummun kieli pääsee oikeuksiinsa. Teoksen niukka ja tiivis kieli taipuu luontevasti kuvaamaan Eveliinan hidasta liukumista yhteyteen ja lämpöön.
Kielen tarkkuus onnistuu toisaalta myös korostamaan sen murtumia. Kun Eveliina on likellä kuolemaa, alkaa myös kieli hajota: sen välimerkit katoavat ja säntilliset virkkeet murtuvat tajunnanvirtamaisiksi jaksoiksi, jotka huokuvat kauhua:
“[–] mutta olin samanlainen kuin äiti,
minä kuolisin,
hylkäisin vauvan,
miten minulle kävi näin, enkö saanut tämän enempää, miten en pystynyt tämän parempaan,[–]”. (s.124)
Hajoamisestaan huolimatta kieli pysyy kuitenkin kasassa, eikä hajoa täydelliseen anarkiaan. Itse olisin näissä kohdissa kaivannut vielä hiukan sekavampaa ja tuhotumpaa kieltä, mutta toisaalta kontrasti teoksen muuten niukkaan kieleen lienee jo nyt tarpeeksi vahva synnytysjaksojen tematiikan korostamiseksi. Ei olekaan ihme, että teos on saanut osakseen kiitosta synnytyskokemusten ja synnytysväkivallan kuvauksesta.
Erilaisia äitihahmoja
Teoksen äitihahmot kytkeytyvät myös kiinnostavasti madonna-huora –tematiikkaan. Eveliinan oma äiti näyttäytyy kolkkona ja etäisenä, kun taas Anjezën voisi nähdä edustavan Mariaa – hänen kasvutarinassaan keskiöön asettuu luopuminen ja uhrautuminen, jossa Anjezë päästää irti koko elämästään seuratakseen Kristuksen ääntä. Anjezën silmien läpi taas nähdään syntinen alkoholisoitunut File, joka on luopunut lapsestaan, ja joka asetetaan vastakkain Madonnan edustaman äitiyden kanssa:
“[–] mutta File on antanut periksi, tämä äiti ei, tämän äidin käsi pitelee tiukasti kiinni lapsesta eikä päästä pakoon.” (s.73)
Eveliinan oma äitiys taas rakentuu Onervan, Anjezën ja Fiden väliin. Eveliinan kamppailun eri äitihahmojen välillä ratkeaa lopullisesti hänen nimetessään esikoislapsensa Evinaksi. Evina on yhdistelmänimi, joka pohjautuu valoa tarkoittavaan Elinaan ja pimeyden ja valon välillä valinneseen Eevaan. Nimi yhdistää valon ja pimeyden, pyhän ja eläimellisen:
“[–] Hyvä ja paha tieto ovat tärkeitä, mutta ne johtavat karkotukseen. Mitä jos karkotus onkin ihmisen ydinkysymys, ihmisen lajiutumisen määritelmä? Silloin valo olisi merkki kaipauksesta takaisin yhteyteen, takaisin eläimellisyyteen. Joten jos ollaan rehellisiä, on valittava molemmat nimet, karkotus ja kaipuu takaisin.”(s.178)
Kaiken kaikkiaan Ahokummun toisinkoinen on kielellisesti taidokas, temaattisesti ehyt kokonaisuus. Vaihtelevien kertojien rakenne toimii teoksessa mainiosti hyvin toteutetun, vahvan symboliikan ansiosta. Olisin suonut synnytystä kuvaavien jaksojen kielen hajoavan vieläkin enemmän, mutta tällaisenaankin ne toimivat riittävän hyvin luodakseen kontrastin teoksen muun kokonaisuuden välille. Toivon saavani vielä jonakin päivänä käsiini Ahokummulta kolmannenkin teoksen.
Anna-Maria Eilittän sukupolviromaani Tämäkin hämärä katoaa kuvaa tunnelmallisesti kolmen eri sukupolven elåmää lähimenneisyydessä. Lotan, keski-ikäisen pörssikauppiaan kaksi pientä lasta jäävät isovanhempien hoitoon hänen ja miehensä Rikun lähdettyä lyhyelle parisuhdelomalle. Lotan isovanhemmat Vuokko ja Eino saapuvat Pohjoisesta Helsinkiin hoitamaan lapsia. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääpiirteissään tälle viikonlopun mittaiselle loma – ajalle, mutta jatkuvat myös hieman sen jälkeen. Lisäksi mukana on paljon takaumia ja muistoja kaikkien kertojien elämistä.
Päähenkilöt, joita voidaan katsoa olevan neljä, keski-ikäiset Lotta ja Riku sekä Lotan vanhemmat Vuokko ja Eino, vaihtelevat romaanin minäkertojina sen lyhyissä luvuissa. Teos on helppolukuinen ja myös hyvä kuunneltava äänikirjana. Lotta isovanhempineen on kotoisin Lapista ja romaani sisältää myös alueen murretta Vuokon ja Einon käyttämänä. Tämä korostaa kontrastia eri sukupolvien kesken ja vahvistaa romaanin sukupolvien eroja tutkivaa tematiikkaa. Asetelmaan kuuluu myös perinteinen ja hieman stereotyyppinenkin vastakkainasettelu puhtaan maaseudun ja likaisen, moraalittoman kaupungin välillä.
Tässä piirteessä romaani sisältää mielestäni vanhahtavia tausta-ajatuksia. Aidolla maaseudulla ei sen mukaan taaskaan keskitytä rahan palvomiseen kuten moraalisesti rappeutuneessa kaupungissa. Kaupunkikuvaukset ovat Vuokon fokalisoimana usein negatiivisia.
”Kun Merisatamaranta alkaa häämöttää, näen Lotan ja Rikun talon. Se on kuin mikä tahansa talo lähiössä. Korkeat, suuret ikkunat saavat kuitenkin aikaan sen, että sisällä ollessani tuntuu kuin kuka tahansa voisi katsella minua.” (s. 40)
Helsingissä ollaan Vuokon ja Einon mielestä tuhlaavaisia, ravintoloista ja jääkaapeista löytyy monenmoisia erikoisuuksia, mitkä oikeastaan ovat aivan turhia. Lotalla ja Rikulla on liian pramea asunto turhamaisine viinikaappeineen. Raha on ottanut liikaa valtaa Lotan mielessä hänen päästyään kiinni vaurastumiseen osakekaupoillaan. Maalla sen sijaan ei tuhlailla, eletään säästeliäämmin ja luonnonläheisemmin. Vuokko ja Eino huolehtivat enemmän myös lähimmäisistään, he pitävät huolta niin Vuokon veljestä, alkoholisoituneesta Aarnista kuin heidän ystävästään Valosta, leskeksi jääneestä ja sairastuvasta vanhasta miehestä. Lotan ja Rikun mielissä pyörii enemmän raha, tuoden sekä tyytyväisyyttä että aiheuttaen stressiä. Lotta harkitsee syrjähyppyä ja Riku ryyppää kavereidensa kanssa. He viettävät lomaansa eri kohteissa individualistisine tarpeineen. Isovanhemmat sen sijaan kokevat lähes kaiken yhdessä. Romaani kulkee henkilöhahmojen sisäistä todellisuutta kuvaten kohti lopussa avautuvia uusia näkymiä, joissa inhimilliset arvot lopulta voittavat rahan palvonnan. Luopuminen, downgradaus ja yksinkertainen elämä alkavat tulla ajankohtaisiksi myös Lotalle ja Rikulle. Luonnonläheiset arvot ja läheisistä huolehtiminen alkavat muistuttaa heitä tärkeydestään. Asetelmat ovat siis kovin perinteisiä, mutta mielestäni tästä huolimatta romaani luo mielenkiintoisen, hieman salamyhkäisen, kyräilevän tunnelman. Sen paras anti on yleisharmaa, latautuva ja myrskyä enteilevä jännite, joka laukeaa hienosti viimeisellä sivulla yllättävällä loppuratkaisulla. Sitä ei olisi arvannut ennalta.
Romaani sisältää kaunista ja surumielisen rauhallisesti maalailevaa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kuvausta. Loppua kohden on kuin tapahtumien taustalla tikittäisi aikapommi. Henkilöhahmoissa tapahtuu käänteentekeviä asioita, vaikka tapahtumat aaltoilevat ilman suurempaa dramatiikkaa aina kirjan loppumetreille asti. Riku päättää luopua hyväpalkkaisesta työpaikastaan ja vaihtaa perheen asunnon takaisin vaatimattomampaan, merinäköalattomaan versioon.
”Aion hypätä tästä saatanan sirkuksesta ja elää kuten normaalit ihmiset ennen kuin kuolen.”…Että tapamme itsemme työllä saadaksemme asua absurdin hintaisissa neliöissä ja matkustaa kaksi kertaa vuodessa luksuslomalle. En tarvitse tätä. Tarvitsetko sinä? ” (s. 207-208)
Lotta tyytyy lopulta Rikun ratkaisuun ja löytää itsestään ja työkavereistaan uusia puolia. Herätti minussa hieman ihmetystä, miten helposti tämä luopuminen sitten tapahtuikaan temperamenttisessa, työlleen omistautuneessa pörssimeklarissa. Edes parisuhde ei Lotan mukaan ole enää entisensä, mutta lasten takia on tarpeeksi mielekästä muuttaa perheen mukana ja jatkaa avioliittoa.
”Olen sanonut hänelle, että voimme erota, mutta hän ei ymmärrä, miksi eroaisimme. Olen tarjonnut syyksi sitä, ettemme jaa enää yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, eikä parisuhteemme ole enää aikoihin ollut parisuhde. Hän kohottaa kulmiaan, nyökkää Alman ja Aatoksen suuntaan ja toteaa, että heissä on meille yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia vielä vuosiksi.” (s. 222)
Värittömyys, negatiivisuus ja minimalistinen pysähtyneisyys ovat mielestäni romaanin kiinnostavimpia piirteitä. Pinnan alla kuohuu ja kiehuu. Lopussa Lotta ikäänkuin antaa vain periksi ja antaa uuden, askeettisemman elämän kannatella häntä. Se on hieman hämmentävää, mutta kiinnostavaa luettavaa.
”Rakastelemme toisinaan. Kun teemme niin hämärässä, unesta raukeina, tuntuu kuin kaikki tapahtuisi jotenkin salaa. Ajattelen, että kerään nämä hetket varastoon, jos meidän kuitenkin käy huonosti. Jätän itsestäni muiston naisena, joka halusi lempiä häntä viileän mökin lattialla keväisinä öinä.”
Tunnelma kohoaa loppua kohden hienovaraisilla, psykologisilla ihmisten ja ympäristön kuvauksilla. Einon ja Vuokon lähimmäisistään välittäminen ja huolehtiminen ovat kaunista luettavaa. Lotan raivokas ajatuksenkulku ja stressitilojen kuvaukset ovat mielenkiintoisia. Tunteet eivät Vuokon ja Einon osuuksissa ole aina räiskyviä, mutta pidättyväisen suomalaiset, introvertit tunteiden kuvaukset ovat kuin kurkistuksia henkilöiden päiden sisälle. On mielestäni myös ansiokasta, miten sekä vanhempien että keski-ikäisten näkökulmat tuodaan tasapuolisesti esille. Kireät tunnelmat Lotan ja Rikun suhteen kuvauksissa vaihtelevat lämpimämpiin ja rauhallisempiin yhteiselon kuvauksiin Vuokon ja Einon elämässä.
Eilittän proosan kieli on elävää, luontevaa ja kaunista. Sen rytmi on mukavan ilmavaa. Lauseet eivät ole liian pitkiä ja jättävät tilaa lukijan mielikuvitukselle. Herää kuitenkin kysymyksiä, miksi henkilöhahmojen luonteet ja arvot ovat juuri näin päin? Mammonan tavoittelu, kontrastina yksinkertainen elämä maanläheisine arvoineen, ei enää nykymaailmassa katso ikää. Todellisuudessa voidaan löytää hyvinkin nuoria ja keski-ikäisiä, vaatimattomampaa elämää viettäviä ihmisiä ja vanhemmissa ikäluokissa rahaa ja sen tuomaa turvaa arvostavia pyrkyreitä. Stereotypioistaan huolimatta Tämäkin hämärä katoaa – romaanissa henkilöhahmot vaikuttavat hyvin luontevilta. Silloin tällöin Lotan karskius ja kovuus ovat ehkä mielestäni hieman epäaitoja. Seksuaalisuus liitetään kirjassa lähes vain Lotan ja Rikun hahmoihin, ja vanhemmat henkilöhahmot jäävät enemmän muumimaisiksi, läheisyyteen ja tunteellisuuteen keskittyviksi. Tässäkin olisi ollut virkistävää, jos vanhempienkin ihmisten seksuaalisuutta olisi valaistu. Lotan seksikuvaukset ovat jollain tapaa ärsyttävän ja jopa teennäisen kolhoja ja karkeita. Hänen ja Rikun seksiaktit ovat lyhyitä ”kimppuun käymisiä” ja saunan lauteilla ”homman hoitamista”. Olisi ollut mukavaa lukea jännittävämpiä ja kauniimpia seksikohtauksia joiden suorittajat olisivat voineet olla eri ikäisiä. Mutta sellaiset eivät kuuluneet tähän romaaniin.
Pidin kovasti romaanin utuisesta, skandinaavisen melankolisesta tunnelmasta. Sen loppuratkaisu oli hieno kruunu tunnelmalle. Pandemia-Suomen kuvauksena kirja oli erittäin mieleenpainuva, mutta sisälsi silti joitakin maalaisuuden ja kaupunkilaisuuden, sekä eri ikäluokkien stereotypioita, joita välillä ihmettelin. Silti romaani kosketti ja liikutti sykähdyttävine loppuineen.
toisinkoinen.wordpress.com 