Kiertelevää kolmikymppisyyttä

Sisko Savonlahti: Kai minä halusin tätä

Romaani, 296 s.

Gummerus 2021

Sisko Savonlahden toinen romaani Kai minä halusin tätä on monipuolinen kuvaus kolmikymppisyydestä. Teos käsittelee sitä loputonta aikuiseksi kasvamista, jota elämä on, ja miten itsensä kanssa voi elää ainakin suurin piirtein tyytyväisenä. Päähenkilö pohtii oman elämänsä umpikujia ja samalla kehittää itseään parisuhteen toisena osapuolena. Tai ainakin yrittää kehittää. Kehittymisen yrittäminen tuntuu kantavalta teemalta läpi teoksen ja sen hidas eteneminen jättää jälkeensä turhautuneen lukijan.  

Teos on mielestäni turhauttavaa luettavaa. Päähenkilö on 38-vuotias mutta monin paikoin tuntuu siltä, että lukisi 18-vuotiaan päänsisäistä maailmaa. Päähenkilö heijastelee epävarmuuksiaan kaikkialle ja pohtii usein mitähän juuri miehet hänestä ajattelevat. Teoksessa varmaan haetaan yhteiskuntakritiikkiä ja esimerkiksi seksismille sekä sisäiselle naisvihalle naureskelua, mutta itselleni yritys jäi pintapuoliseksi. Ehkä teos avautuisi paremmin, jos olisi tietoinen kirjailijan sosiaalisen median sisällöstä, mutta ilman taustatietoja teos jää nihkeäksi kokemukseksi. Päähenkilön pohdiskelut naiseudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä tuntuvat jäävän pinnallisiksi ja kiertävät kehää, ilman että varsinaista oivallusta koskaan tulee. Tämä on toki samaistuttavaa, harvoinhan sitä itsekään keksii ratkaisuja omiin ongelmiinsa, tai ainakaan toteuttaisi niitä, mutta romaanilta odottaisi jotain oivallusta ja kypsyneempää loppua. 

Teoksen rakenne, joka on tuttu myös Savonlahden esikoisteoksesta, on varmasti tarkoituksellista, mutta lukijana syy jää hieman epäselväksi. Teos alkaa lopustaan: päähenkilö on laitattamassa itselleen kierukkaa ja teos siirtyy sitten pohtimaan tämän nykyistä avopuolisoa ja heidän suhteensa syntyä ja syventymistä. Lukijalla menee muutama luku päästä kärryille teoksen aikajanasta: päähenkilön tarina poikaystävästä sekoittaa nykyhetkeä (teoksen alkua ja loppua) sujuvasti kuukausien takaiseen. Päähenkilö kehittyy teoksen aikana, hän menee eteenpäin, luo itselleen tavoitteita ja pyrkii saavuttamaan niitä. Koska kehittynein versio päähenkilöstä kuitenkin kohdataan jo teoksen alussa, jää lukijalle lähinnä mieleen päähenkilön kypsymättömyys ja keskeneräisyys teoksen lopussa.  

Savonlahden toinen teos oli heikommista puolistaan huolimatta miellyttävää kesäluettavaa. Teos on kieleltään kevyttä ja luvut ovat lyhyitä, sitä on helppo lukea töissä kahvitauoilla tai julkisen kyydissä kaupungissa. Teoksessa vilisevät viittaukset populaarikulttuuriin ovat ilahduttavia ja joskus yllättävän tarkkoja. Näiden viittausten kohdalla miettii tosin väkisinkin saako teoksesta mitään irti enää viiden vuoden päästä, kun viittaukset menevät ohitse. Viittausten oivaltaminen tuo iloa lukukokemukseen. 

Teoksen vahvuus on mielestäni sen inhimillisyys. Vaikkei aivan kaikkeen päähenkilössä pystykään samaistumaan, johonkin pystyy. Päähenkilön pohdiskeleva tapa etsiä itseään ja ymmärtää muita ympärillään on samaistuttava ja inhimillinen. Muutamassa kohdassa kirja sai naurahtamaan ääneen havainnoillaan, jotka tunnistaa omasta tai lähipiirinsä elämästä. Onhan meillä jokaisella kokemusta siitä, ettei toisia ihmisiä ja heidän tavoitteitaan vain kykene ymmärtämään. Valitettavasti sama inhimillisyys on myös teoksessa suurin turhautumisen aihe tai jopa sen heikkous: päähenkilö osaa saamattomuudellaan ja epävarmuudellaan ärsyttää. Jos teosta lähestyisi kuvauksena masennuksesta, kuten joissain keskusteluissa kehotetaan, ei asia ehkä ärsytä niin paljoa vaan se tuo aitouden tuntua tekstiin. Kritiikkiä varten tulkitsin tekstiä kuitenkin siinä muodossa kuin se on, ilman taustatietoja, eikä teos itsessään riitä herättämään tätä tulkintaa lukijassa.  

Savonlahden Kai minä halusin tätä on kiva kesäkirja, jonka lukee lomalla, suhtautuu siihen miten suhtautuu. Se on inhimillinen kuvaus epävarmuudesta ja kasvamisesta, joka saa vähintään pohtimaan lukijan omaa suhtautumista suoriutumiseen arjen haasteissa. Eväitä se ei välttämättä anna ihmissuhteissa luovimiseen, mutta ainakin siitä saa kuvan, ettei kaikkea voi tai ehkä tarvitsekaan ymmärtää. Varsinkaan nykymaailmassa, jossa aina pitäisi tehdä kaikkea.  

Iida Niva-Vesala 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s