Jalokivet, kirja ja ikuisuuden tuntu

Reetta Pekkanen: Kärhi
Runokokoelma, 74 s.
Poesia, 2019

Toisia lumoavat ihmeelliset kidemuodot, loistavat värit ja
suurenmoiset valoilmiöt.

Toisille määrääviä tekijöitä ovat jalokivien kestävyys ja
siitä johtuva ikuisuuden tuntu. (s. 30)

Reetta Pekkasen toisessa runokokoelmassa maapallo otetaan suurennuslasin alle. Luonnon orgaaniset ja epäorgaaniset muodot kuten ihminen, ametisti ja erilaiset merieläimet ovat osana samaa valtavaa kokonaisuutta. Tämä lajien välinen yhteys muodostaa Kärhi -runokokoelman ydintä.

Teos keskittyy luonnon ja ihmisluonnon pieniin yksityiskohtiin ja tekee niistä tarkkoja havaintoja. Se kritisoi ihmisen hyötyyn pyrkivää luontosuhdetta ja havainnollistaa ilmastonmuutosta. Ikuisen yhteenkuuluvuuden näyttämisen lisäksi teos kehottaa ihmistä toimimaan luonnon ehdoilla ja sen puolesta: ”Mahdollisuus ainoastaan kerätä kiviä, ei valmistaa niitä” (s. 19) ja ”Nyt on/ vain pakko” (s. 41). Teemoiltaan Pekkasen runot rinnastuvat välittömästi Sirpa Kyyrösen runokokoelmaan Ilmajuuret (Otava, 2016). Toistuvana teemana Kärhi -kokoelmassa esiintyy myös luopuminen. Ihminen joutuu luopumaan asioista omassa henkilökohtaisessa elämässään, mutta täytyykö meidän luopua myös tutuista elintavoistamme?

Kärhen runoja yhdistää niiden fragmentaarisuus sekä minimalismi. Sivulle tiputetaan sanoja ”koira haukkuu./ Haukku kaikuu/ kaiku haihtuu”, joiden jälkeen jätetään kirjassa pari sivua tyhjänä. Teoksessa ei ole varsinaisia osastoja mutta muutaman kerran toistuvat tyhjäksi jätetyt sivut kannustavat lukijaa pysähtymään.

Pekkasen runot ovat pieniä jalokiviä, joissa on ikuisuuden tuntu. Kuten jo kivikauden ihminen tallensi itselleen olennaista tietoa, myös runoilija kirjaa muistiin olennaisuuksia. Kärhen runojen tiivis, aforistinen ilmaisu palvelee tätä tarkoitusta. Puhujan äänessä tunnistaa ihmislajin selviytymisen salaisuuden jopa kahden miljoonan vuoden ajan:

Lähimmäisten kanssa ollaan läheisiä ja lähekkäin
Lähimmäisten kanssa pysytään yhdessä ja pidetään yhtä (s. 29)

Kärhi on runokokoelma, jota on parasta lukea yksin hiljaisuudessa ja ihastella sitä. Kärhi on kooltaan pieni mutta ei missään nimessä hauras. Päinvastoin: se on hyvinkin elinvoimainen.

Reeka Lelkes

Salatieteitä ja mystiikkaa Ruotsin saaristossa

Heikki Kännö: Sömnö
Romaani, 550 s.
Sammakko, 2018.

 

Myrsky riehuu Sömnön saarella. Salamoiden räiskyessä pauhaa Wagnerin ooppera ja maailmankuulun kuvataiteilijan, Werner H. Bergerin, kohtalonhetki lähestyy. Mutta mitä Sömnössä oikein tapahtui? Mysteerin selvittääkseen Isak Severin palaa Bergerin suvun alkulähteelle ja alkaa etsiä menneisyydestä vastausta Sömnön tapahtumiin. Samalla Isak myös yrittää selvittää, millainen tarina okkultismiin hurahtaneen taiteilijan taustalla on.

Teoksen minäkertoja, salatieteisiin perehtynyt Isak Severin, on saanut valmiiksi Wernerin elämäkerran. Elämäkerta on hädin tuskin julkaistu, kun Isak jo kirjoittaa uutta käsikirjoitusta Wernerin elämästä. Alkuperäisen kirjan kirjoitustyötä on rajoittanut niin sukulaisten vaatimukset sisällöstä – erityisesti siitä, mitä teokseen ei saa laittaa – kuin Wernerin oma salaperäisyys. Tästä kaikesta muodostuu Isakille pakkomielle ja hän alkaa kirjoittaa uutta, totuudenmukaista elämäkertaa, jonka nimeksi tulee Sömnö. Teos lähtee suvun alkujuurilta ja kertaa suvun historiaa yli 130 vuoden ja neljän sukupolven ajalta. Suvun synkät salaisuudet paljastuvat viimein.

”Fortunio sytytti savukkeen, nojautui selkänikamat naksuen lautasensa ylle, irvisti kivusta, tahri pikkutakkinsa rintamuksen kastikkeeseen ja tuijotti minua kiukkuisesti.

”Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?”

”Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.” (s. 213)

Isak on tarkka, ja saa tietää kaiken – tai ainakin tarpeeksi muodostaakseen perusteltuja teorioita. Kokonaiskuvan löytääkseen hän haastattelee Wernerin sukulaisia, ystäviä ja puolisoa. Jokainen sukupolvi on hyvin erilainen, ja lähes jokaisella sukulaisella on jotain salattavaa. Haastatteluiden pohjalta hän muodostaa monimutkaisen ja paikoin jopa synkän taustatarinan erikoiselle taiteilijalle. Kaiken tämän avulla Isak luo kokonaiskuvan Werneristä, jonka elämää ohjailee niin mystiikan maailma kuin toivoton rakkaus lapsuuden ihastukseen.

Erääksi Sömnön keskeiseksi teemaksi nousee uskonto ja uskominen. Monilla henkilöhahmoilla on lähes pakkomielteinen usko johonkin itseään suurempaan voimaan. Suvun perustajat Samuel ja Lucrèce löytävät oman elämänsä henkisen suunnan kongolaisen profeetta Simon Kimbangun opetuksista. Seuraava sukupolvi taas ei usko fanaattisesti oikein mihinkään, kun taas Werner hakee itselleen mystiikan maailmasta suuntaa elämälleen. Wernerin poika puolestaan hylkää täysin aiempien sukupolvien maailmankatsomukset, ja edustaa matrixisteja, jotka uskovat elävänsä elokuva Matrixin (1999) kaltaisessa tietokonesimulaatiossa. Kaikkia eri uskomuksia yhdistää kuitenkin se, että niihin uskovat henkilöt eivät järky uskonsa kanssa.

Kännö koettelee Sömnössä toden teolla realistisen kirjallisuuden rajoja. Teos ei sisällä varsinaisia fantastisia tai kauhuun kuuluvia elementtejä, mutta se ei kuitenkaan ole täysin kosketuksissa oman reaalimaailmamme kanssa. Yksi esimerkki realismista irtoamisesta on suvun patriarkka Samuel, joka elää 128-vuotiaaksi, ja jolla on telepaattinen yhteys vaimoonsa. Myös kerronnassa toden ja valheen välinen raja on usein olematon, ja lukijan on alistuttava siihen, että totuus on luonteeltaan häilyvä. Teoksen tärkeisiin teemoihin kuuluvat myös erilaiset salatieteet, kongolainen mytologia ja mystiikka. Erityisesti mystiikan rooli on kirjassa suuri, sillä se on eräs tärkeimmistä Wernerin vaikuttimista. Hän ryhtyy rakentamaan itselleen sielua G. I. Gurdjieffin oppien pohjalta, ja pyrkii tämän avulla samaan määränpäähän kuin Dorian Gray: ikuiseen nuoruuteen.

Millainen lukukokemus Sömnö sitten on? Sömnö on massiivinen, yli 500-sivuinen teos, mutta sen pituutta ei kannata pelätä. Romaani on jaettu pienempiin palasiin, joten lukijalla on runsaasti mahdollisuuksia pysähtyä pohtimaan ja käsittelemään luettua tekstiä. Sömnö ei ole pituudestaan huolimatta raskaslukuinen, vaan teoksen kieli on sujuvaa ja sitä on miellyttävä lukea. Erityisen ilahduttavia ovat taidokkaasti rakennetut henkilöhahmot, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään ja kärsimyksessään loputtoman mielenkiintoisia. Mielestäni Sömnö on parhaimmillaan silloin, kun lukijalla on aikaa paneutua siihen kunnolla. Teos on monisyinen, ja sen merkityksiä ja teemoja on mahdollista analysoida loputtomiin. Kaiken kaikkiaan Sömnö on huikea, kiehtova ja kunnianhimoinen teos – ja aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen.

 

Miina Hentinen