Onnistunutta pienen kaupungin tunnelman kuvausta

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (ruotsinkielinen alkuteos: Missdåd)
Suomentanut Taija Mård
Romaani, 263 sivua
Kustantamo S & S, 2016

Karin Erlandssonin Kuolonkielojen takakansiteksti lupaa romaanin olevan klassinen rikosromaani. Klassisia aineksia onkin useita: on pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa, keskikesä ja metsästä löytyvä ruumis. On ihmisiä, joiden ensivaikutelmat hämäävät, salaisuuksia ja uhkaavaa käytöstä. Muutamaa yhteiskunnallista teemaakin sivutaan; romaani nostaa esille niin kiistan naispappeuden hyväksymisestä kuin ihmisten erilaisuuden.

Nuori toimittaja Sara on juuri aloittanut työn paikallislehdessä. Helsinkiläinen Sara on lähtenyt töihin pikkukaupunkiin lähinnä siellä asuvan poikaystävänsä takia, eikä odota työkokemukselta juuri muuta kuin pikkupaikkakunnan uutisten laatimista. Ei aikaakaan, kun Sara päätyy vastoin odotuksiaan laatimaan uutista paikkakuntaa ravisuttavasta uutisesta: metsästä löytyy naisen ruumis. Sara joutuu yllättymään työn lisäksi myös omassa elämässään, kun tuore suhde paikallisen Robertin kanssa ei sujukaan odotusten mukaan.

Vaikka teoksesta löytyykin monia klassisia rikosromaanin aineksia, lukija saattaa joutua pettymään, jos luottaa takakansitekstiin liikaa. Itse rikos ja sen selvittäminen ovat romaanissa melko pienessä roolissa; enemmän keskitytään paikallisten välisiin suhteisiin ja yksittäisiin elämänkohtaloihin. Kuolonkielot onnistuukin kuvaamaan pienen paikkakunnan tyypillisyyksiä ja ihmisten välisiä jännitteitä hienosti, mutta rikosromaanille suotavaa uhkaavaa ja jännittävää tunnelmaa se ei aivan kykene välittämään.

Henkilöhahmoista ja heidän luonteenpiirteistään on helppo pysyä perillä, vaikka Kuolonkielot rakentuukin usean eri näkökulman varaan. Tapahtumia seurataan luvuittain lähes jokaisen paikkakuntalaisen näkökulmasta. Näkökulmien runsaus konkretisoi sitä, miten jokaisella on oma näkemyksensä asioista – ja miten näkemysten erilaisuus voi pienellä paikkakunnalla korostua.

Näkökulmien avulla tarina etenee sujuvasti, ja sivuja kääntää mielellään. Kuolonkieloilta kannattaa kuitenkin odottaa jotakin muuta kuin jännittävää rikosromaania ja keskittyä esimerkiksi pikkupaikkakunnan tunnelman kuvaukseen tai paikkakuntalaisten elämäntarinoihin. Teos on varsin nopealukuinen, ja sen takia se soveltuukin loistavasti kevyeksi lomalukemiseksi.

Talvikki Uusitalo

Elämänmakuinen erilaisuus

Tommi Kinnunen: Lopotti
Romaani, 364 sivua
WSOY, 2016

En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?

Tommi Kinnusen Lopotti palaa itsenäisenä teoksena samoihin ihmisiin, Löytövaaran sukuun, jonka tarinaa Neljäntienristeys (2014) aloitti. Esikoisteoksessakin esiintyneet henkilöt, Helena ja Helenan veljenpoika Tuomas saavat oman äänen tarinoilleen. Minäkertoja Helenan tarina nousee esiin kantavana voimana teoksessa. Pieni tyttö lähtee kotiseuduiltaan, koska on pakko. Pojasta mieheksi varttuva Tuomas lähtee, koska haluaa. Molemmat etsivät tahollaan tietään maailmassa sisukkaasti ja sellaisena kuin ovat, he eivät halua sopeutua elämään ulkopuolisina. Teoksessa esiin nousevat taitavasti toisiinsa lomittuvat yksilöiden tarinat.

Kolmeen osaan jaettu Lopotti on Neljäntienristeystä helpommin seurattavissa. Kronologiaa on rikottu, mutta ratkaisu toimii ja kahden ihmisen tarinaan keskittyessä lukija pysyy helpommin perillä tapahtumien kulusta. Menneisyyden ja nykyisyyden välissä on selkeä ero ja teos kuvaakin erityisen hyvin tätä rajapintaa, jonka välissä Tuomas ja Helena kasvavat. Pienen tytön maailma sokeainkoulussa Helsingissä eroaa kodin tutuista huoneista ja etäisyyksistä. Tuomaksen irtautuminen kodista tapahtuu toisesta kaupungista saadun opiskelupaikan kautta ja samalla hän kääntää uuden sivun elämässään. Mieheksi kasvava nuorukainen yrittää tulla onnelliseksi unohtamatta menneisyyttään, mutta odottaa tulevaisuuden tuomia mahdollisuuksia ja irtautumista lapsuutensa maisemista.

Kirjavapaitainen mies supattaa tyttöystävälleen ja nyökkää häneen. Tyttö on vilkaisemassa, mutta toinen selvästi varoittaa ettei vielä. Tuomas laskeutuu baarijakkaralta, kääntyy ravintolasaliin päin ja iskee miehelle silmää. Kääntyy sitten ja ostaa sämpylän ennen paluuta tupakkavaunuun. Tästä Parkanon muistaisi.

Kaksi omassa yhteisössään erilaista ihmistä elävät kuin tavalliset ihmiset ja ovat sitä omina ainutlaatuisina persooninaan. Kinnunen kuvaa homoseksuaalia Tuomasta ja sokeaa Helenaa ja tuo esiin ne pienet yksityiskohdat, jotka tekevät henkilökuvauksesta loistavaa. Helenan aistimaailmassa elää mukana ja sivuilla viipyilevät tunteet ja tunnelma ovat aistittavissa joka lauseessa ja luvussa. Minämuotoinen kerronta syventää Helenan henkilöhahmoa ja hänen kanssaan elää sivuilla samassa pimeydessä.

Kerronnan sujuvuus pääsee huippuunsa kuvauksissa, joissa pianonvirittäjänä työskentelevän Helenan maailma avautuu yhtenä aistien hurmiotilan täyttymyksenä. Toisaalta Kinnunen kuvaa tarkasti ja pehmeän sujuvasti Helenan maailman kaoottisuutta ja selviytymistä. Henkilöhahmot on punottu eläviksi, verta sykkiviksi ja valtavirran keskeltä esiin nouseviksi. Teos sisältää monia tärkeitä sisään rakennettuja sanomia, jotka tuovat esiin toiseutta ja oman tien etsimistä. Rajapintaa rikotaan ja siihen palataan.

– Minne päin pitää mennä? minä huudan.
Kadun varsilla on vain odottava hiljaisuus. Minua tarkkaillaan, katsotaan, miten sokea tyttöraasu selviää tällaisesta koetuksesta. Olen tutkimusmatkailija, jota alkuasukkaat seuraavat viidakon uumenista. Taisteluareenan marttyyri, jota vastaan usutetaan uusia ja aina uusia villipetoja. Polvien alla hame juo sisäänsä kadun sohjoa. Olen päivän näytöskappale, sirkuksen kummajainen, keskipäivän hullu. Polvistuneena maailman edessä, rukoilemassa apua ja armoa.
– Kertokaa, missä te olette!
Kukaan ei vastaa. Paperit tipahtavat.

Teoksen tärkeimmät teemat käsittelevät rajapyykkiä tavallisen ja oudon välillä, poislähtemistä ja jäämistä, ihmisen paikkaa maailmassa suhteessa toisin ihmisiin ja menneisyyteensä. Miten ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on käsitetty eri aikoina ja miten syvästi muiden ihmisten ja yhteiskunnan asenne ja myös jopa lait ovat tuominneet valtavirrasta poikkeamisen. Kinnunen lähestyy kysymyksiä, jotka nykypäivänäkin vasta ovat päässeet kunnolla keskustelun valoon ja joiden byrokraattisia kiemuroita joutuu selvittämään huolella. Mitkä ovat homopariskunnan oikeudet lapsensaannin suhteen? Lapsettomuus ja halu vanhemmuuteen risteävät teoksessa. Mitä on olla äiti tai isä ja samalla vanhemmuuden ulkopuolella elävä ihminen? Kuka voi hankkia lapsia, mitkä ovat perustat hyvälle perhe-elämälle?

Perhe ja henkilöiden väliset suhteet ovat teoksessa vahvasti esillä. Varsinaista juonta ei ole havaittavissa, mutta ei Lopotti sitä kaipaakaan. Tarina keriytyy auki aistien varassa, tunnelmina, kosketuksina, lipuvana virtavana. Löytövaaran suvun tarina keriytyy auki muistojen, muistelun ja nykyhetken aikuisten, Helenan ja Tuomaksen, kautta. Tuomaksen elämän tasapainoilun kuvaus rakentuu hyvin vapaan epäsuoran kerronnan kautta. Kertoja ja Tuomas sulautuvat välistä kuin yhdeksi hahmoksi, mutta etäisyys mieheen säilyy ja antaa tilaa Helenan minämuotoiselle kerronnalle. Kahden hyvin erilaisen, mutta toisistaan tasapainon löytävän hahmon kuvaus on hienosti rakennettu.

Sodan aikaiset tapahtumat ja kärsimykset vaikuttavat Löytövaaran suvun myöhempienkin sukupolvien elämässä uusissa muodoissa. Omaa historiaa ei voi vältellä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ihminen on sitkeä ja läheisistä pitää pitää kiinni. On vain yksi elämä ja ainutlaatuiset hetket toisten kanssa.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme itse elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.

Kinnusen toinen teos on tasapainoinen ja lämmin lukukokemus. Se nostaa esille kysymyksiä ja ihmisiä, joita vielä nykyäänkin vältetään tai erotetaan joukosta. Kieli on soljuvaa ja se välittää suuria tunteita. Teoksen sisäänrakennettu Tuomaksen ja Helenan keksimä keventävä tarina Kusikosken kartanosta asukkaineen ja kappaleiden lukujen nimeäminen kansanlaulujen ja iskelmien mukaan ei välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Päähenkilöhahmot omine elämäntarinoineen luovat teoksen sydämen. Teoksen kantava voima on elämänmakuinen kerronta ja tekstistä välittyvä tunnelma. Lopottia lukiessa päästää irti tutusta ja antaa teoksen kertoa tarinansa juuri sillä omalla erilaisella painollaan.

Mette Vesistö

Sujuva romaani sukupolvien ketjusta ja eräästä parisuhteesta

Elina Loisa: Rajantakaiset
Romaani, 282 sivua
Tammi, 2016

Jotkut äidit ovat portteja, mutta toiset ovat polkuja. Minulla on äiti, joka oli vain portti maailmaan. Mutta Hildan olisin pitänyt luonani pitempään.

Elina Loisan Rajantakaisten keskushenkilö on Salome, kahden lapsen äiti, joka kiinnostuu isoäitinsä Hildan evakkomenneisyydestä tämän kuoleman jälkeen. Salome uskoo Hildan kuolinhetkellä saapuneen sähköpostin olevan viesti isoäidiltään jostain kuolemanrajan takaa. Sähköpostin vuoksi Salome alkaa tutkia Hildan historiaa. Hahmotellessaan Hildan kertomusta Salome joutuu myös tarkastelemaan paikkaansa sukupolvien ketjussa, jossa naiset ovat toistuvasti jääneet ja pärjänneet yksin.

Kun Juhannuslapsi oli syntynyt ja imetin häntä ensimmäisen kerran, tuli hetkeksi mieleen nopea taikauskoinen ajatus. Se hävisi saman tien, mutta jätti aavistuksen jälkeensä. Pitäisi hankkia äkkiä toinen, että perinne katkeaa. Mutta ajatus katosi, sillä olihan se jo katkennut. Minullahan oli Leo. Sitä paitsi olin päättänyt rikkoa kuvion jo kauan sitten, ajattelin aina että elän eri tavalla kuin äiti tai Hilda. Olin jotain muuta kuin sukuni yksinäiset naiset.

Mutta niin vain on Salomekin yksin, sillä hänen puolisonsa Leo on hautautunut heidän yhteisen talonsa kellariin pelaamaan tietokonepeliä. Virtuaalitodellisuuteen uppoutuva mies pakenee ydinperheidylliä, jonka keskeltä ei kykene löytämään omaa paikkaansa. Leo pystyy hallitsemaan pikseleistä koostuvaa peliminäänsä paremmin kuin lapsiperheen kaoottisen äänekästä arkea. Tietokonepelimaailmaan liukumiselle on myös toinen syy: Leo kuvittelee erään pelissä seikkailevista hahmoista teini-iässä kuolleeksi ex-tyttöystäväkseen.

Tarinat viesteistä rajan takaa eivät ole vain kertomusperinnettä ja kummitustarinaviihdettä, ne ovat kurkotus olemattomuudesta kuolemattomuuteen. Ja silloin heikkokin signaali riittää.

Rajantakaisissa on teoksen nimen mukaisesti kyse erilaisista rajoista ja pyrkimyksistä ylittää niitä. Loisa kuvaa ilahduttavan tarkkanäköisesti näiden yritysten ristiriitaisuutta. Salome ja Leo kurkottelevat kumpikin tahollaan kohti kuolleita, vaikka heidän kaiken järjen mukaan tulisi olla kiinnostuneempia parisuhteensa tilasta. Rajankäyntiä tapahtuu teoksessa Salomen ja Leon parisuhteen ohella hyvin konkreettisesti heidän yhteisen talon seinien sisällä, mutta myös nykyisyyden ja menneisyyden sekä elämän ja kuoleman välillä. Mitkä rajat on mahdollista ylittää? Entä pitäisikö jotain suosiolla jättää taakse, rajan toiselle puolelle?

Siinä missä Loisa kuvittaa lukijan eteen taitavasti kolmen eri sukupolven naisen kysymyksenasetteluja – Hildan evakkomenneisyyttä, Salomen urakeskeisen Mirja-äidin valintoja sekä Salomen yksinäistä ponnistelua lastensa kanssa – jäävät Leoa koskevat osuudet harmillisesti melko pintatason raapaisuiksi. Virtuaalitodellisuuden lapsensa syntymän edelle asettava mies ei tunnu aivan uskottavalta. Leolle olisi joko kannattanut antaa tarinassa enemmän tilaa, jotta hahmon motiiveihin olisi päässyt lukijana paremmin mukaan tai vaihtoehtoisesti Loisa olisi voinut jättää Leon vielä selkeämmin taka-alalle ja keskittyä syventämään Salomen, tämän äidin ja Hildan mielenkiintoisia tarinoita.

Vakavista aiheistaan huolimatta Rajantakaiset on helppolukuinen teos. Loisan kieli kuljettaa lukijaa lempeästi eteenpäin, tarina pitää loppuun asti otteessaan. Rajantakaisia voi suositella kepeästi etenevää mutta ajatuksia herättelevää lisäystä lomalukemistoonsa kaipaaville.

Anni Tausta

 

Onko okei olla ihminen?

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu – tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Runoteos, 80 sivua
Sammakko, 2016

Kun tarttuu teokseen, jonka nimi on Avaruuskissojen leikkikalu, voisi äkkiseltään kuvitella, että sisällön täytyy olla jotain todella kummallista. Vekkuleita kissaeläimiä kaukaisissa galakseissa, vieraita todellisuuksia, alleviivattua outoutta.

Jos näin kuvittelee, on väärässä. Susinukke Kosolan runoteoksesta ensimmäisenä välittyvä tunne ei ole vieraus, vaan ahdistava tuttuus. Lukijaa määrätietoisesti sinä-pronominilla nimittävä puhuja asettelee tämän hailakansävyiseen arkimaailmaan, jossa nojatuolit ovat mukavia, kahvi maittavaa ja kissameemit hauskoja: ”Naurahda jääkaappimagneettirunojasi. Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.” Merkitykset syntyvät tuttua ja turvallista maailmaa ravistelemalla. Teoksen alaotsikko on Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta, ja valtavirtaa se luotaakin tarkkanäköisesti ja ironisesti. Ensimmäisen kirjan neljästä osasta aloittavan ”Forerin lista” –tekstin ja sen avaaman subtekstin myötä syyniin päätyvät ihmisen tarve nähdä itsensä uniikkina yksilönä ja toisaalta ihmisyyden yksilöllisyydelle asettamat rajat. Nämä teemat säilyvät fokuksessa läpi teoksen. Runokuvat maalataan ilahduttavan laajalla skaalalla: välillä liikutaan ihmisen ruumiin ja mielen piirissä, välillä kasvetaan hybrisesti puita korkeammiksi tai katsellaan taivasta tarpovia avaruuskissoja.

Kosolan ilmaisu on painokasta, mutta huoliteltua. Se ei hyödynnä mittoja eikä säännöllistä rytmitystä tai soinnutusta, vaan polveilee vähäeleisen voimakkaana laventuen etenkin teoksen loppua kohti yhä enemmän proosaa muistuttavaksi. Kieli on dynaamista ja latautunutta. Teos käyttää myös graafisia keinoja: kolmen ensimmäisen osan päätöstekstit on esimerkiksi muotoiltu näyttämään jääkaappimagneettirunoilta. (Teoksen lopussa niiden kerrotaan alun perin olevan tuntemattomien jääkaappirunoilijoiden tekemiä.) Ne eivät kuitenkaan ole sellaisia kepeitä rakkausrunoja, joita ihmiset yleensä kasailevat keittiöihinsä vieraiden hymähdeltäväksi: ”kiimainen/ tumma kainalo”. Näissä lyhyissä teksteissä voi nähdä kiteytymän Avaruuskissojen leikkikalun keskeisistä tehokeinoista; arkiseen latteuteen yhdistetään ruumiillisuutta, irvokkuutta tai dystopiakuvausta. Välillä tuttu maailma kääntyy vain vähän vinksalleen tai siitä paljastuu groteskeja sävyjä, välillä se pyyhkäistään kokonaan sivuun surrealististen unikuvien tieltä.  Inkongruenssi suodattuu inhimillisen kokemuksen kautta, sillä puhuja käyttää usein joko yksikön toista persoonaa, asettaen siten lukijan kokijan asemaan, tai viittaa ”meihin” siten sitoen sekä itsensä että lukijan osaksi suurempaa yhteisöä.

Avaruuskissojen leikkikalun tekstiin on vaivatonta uppoutua, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Teoksen merkityskentät levittäytyvät laajalle ja limittyvät toisiinsa, eikä useampikaan lukukerta riitä niiden täyteen kartoitukseen. Ironian piikki suunnataan alluusioiden kautta erityisesti länsimaiseen yhteiskuntaan, ja lukija haastetaan puntaroimaan omia käsityksiään omasta roolistaan yksilönä ja osana yhteisöä. Teos peilaa ihmisyyttä kokonaisvaltaisesti: voimakas ruumiillisuus ja tunnetilojen kuvaus kohtaavat kysymykset elämästä, kuolemasta ja jumaluudesta. Osansa saavat ihmisen suhde ympäristöönsä, luontoon ja koneeseen, kuten myös taide ja ihmistä piinaava tarve tehdä kaikesta merkityksellistä. Kosolan tutkielma on sivumäärältään niukka, mutta käynnistää vastaanottajassaan monin verroin laajemman tutkimusprosessin. Terävyydessään se pakottaa lukijan toteamaan, halusi tämä sitä tai ei, että tosiaan
minäkin olen ihminen.

Telma Halme

Lupaava mysteeri luhistuu lopussa

Kai Ekholm: Tähtisilmä
Dekkari, 208 sivua
Atena, 2016

Toisilleen toverillisesti naljaileva etsiväkaksikko Kalju ja Kihara saa selvitettäväkseen rikosvyyhdin, johon liittyy Youtube-videolle tallentunut joukkoitsemurha ja kadulta löytyvä käsi. Lukija saa ensin hymähdellä sympaattisten etsivähahmojen nokkelalle sanailulle ja seuraavalla sivulla jo todistaa vertahyytävää väkivaltaa. Kai Ekholmin Tähtisilmä yhdistelee dekkarin lajirepertoaarin kepeintä ja synkintä ääripäätä, osin kiinnostavasti, osin hieman kömpelösti. Yhden perheen tragedia muodostuu myös yhteiskunnalliseksi kommentiksi, kun nykypäivän Helsingissä puidaan 90-luvun talousromahduksen jättämiä jälkiä. Teos on itsenäinen jatko-osa Ekholmin esikoisromaanille Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (2013).

Tähtisilmä liikkuu tummissa vesissä, mutta turhan syvälle se ei painu. Kerronnan keskiössä on kaksi rikostapausta, joita lukija pääsee seuraamaan niin rikollisten, uhrien kuin tutkivien viranomaistenkin silmin. Romaanin henkilöt ovat ennen kaikkea pelinappuloita laudalla, jota kuvittavat yhteiskunnan tajunnassa edelleen kummitteleva 90-luvun lama, komiikan sävyttämän etsiväromaanin perinne ja veriteot, jotka voisivat olla suoraan synkemmästäkin trilleristä. Rikosjuonen lisäksi romaani tarjoilee arkista ihmissuhdekuvausta: niin poliisilaitoksen ja etsivätoimiston väen keskinäisiä suhteita kuin yksittäisten hahmojen taustatarinoitakin. Tällä saralla se levittäytyy kuitenkin niin laajalle, ettei saa täysin upotettua lukijaa maailmaansa. Etsivähahmoihin keskittyvän kuvauksen ohella teos pyrkii samastuttamaan lukijan rikollisen tajuntaan ja toisaalta herättämään myötätuntoa uhria kohtaan. Fokalisaatio kulkeutuu niin tiuhaan hahmolta toiselle, ettei lukija oikein ehdi kunnolla tutustua yhteenkään, vaikka kuvaus sinänsä on varsin pätevää.

Henkilögallerian jäädessä pirstaleisuudessaan etäiseksi menettää myös rikosjuoni hieman ponttaan. Romaani hahmottelee alkupuoliskollaan kiehtovan monimutkaista juonikuviota sekä nykyisyyteen että menneisyyteen sijoittuvien ja vaihtelevista näkökulmista kuvattujen tapahtumien varaan. Ohuet henkilöhahmot eivät kuitenkaan oikein pysty rakennelmaa kannattelemaan, eikä lopun perinteistä dekkarityyliä edustava totuuden paljastuminen siten jaksa kiinnostaa lukijaa niin paljon kuin toivoisi. Samasta syystä teos ei myöskään täysin onnistu tavoittamaan sitä temaattista syvyyttä, johon se esimerkiksi yhteiskunnallisia taustasävyjä palettiinsa tuomalla tuntuu pyrkivän.

Tähtisilmä on nopeatempoinen ja kunnianhimoinen dekkari. Alkuasetelma ja moneen suuntaan kurotteleva juoni antavat odottaa paljon, mutta loppuratkaisu ei aivan lunasta lupausta. Teos on viihdyttävä, jouhevasti etenevä ja ajoittain hyvinkin kutkuttava, mutta ei aivan niin huolellisesti rakennettu ja vangitseva, etteikö sitä malttaisi laskea käsistään.

Telma Halme