Kehollisen kokonaisvaltaisesti naiseuden tuskasta

Karoliina Niskanen: Muamo 
Romaani, 303 s. 
Bazar, 2023 

Montako roolia voi kahden x-kromosomin kanssa syntyneelle ihmiselle langeta lyhyen elinkaarensa aikana? Elämänsä aikana ihminen saattaa olla muun muassa tytär, tyttönen, nainen, äiti, isoäiti, anoppi tai emäntä. Äidiksi tuleminen on perinteisesti koettu vihityn naisen tärkeimmäksi tehtäväksi, suurimmaksi saavutukseksi ja jaloimmaksi päämääräksi. Näitä enemmän tai vähemmän limittyviä lokeroita piirtävät ääriviivat ovat häilyviä, ja niitä ylitetään yksinkertaisesti olemalla, elämällä. Jokaiseen rooliin liittyy odotuksia sekä kirjoittamattomia sääntöjä, ja ne voivat olla kantajalleen kaikkea siunauksen ja taakan väliltä. Äidin rooli on tunnetusti kaikkein raskain. Kun taakka käy liian painavaksi, voi voimaa etsiä omasta kulttuurista tai vertaisistaan. Tai voisi, jos niillä olisi juurtunut sija elämässä. Tätä kaikkea Karoliina Niskanen kuvaa upeasti toisinkoisessaan Muamo, joka on fiktiivinen mutta aikalaiskokemuksista inspiroitunut (ks. esim. Yli-Sirniö 2023) koskettava kertomus äideistä ja tyttäristä, naisista ja tyttösistä.

Muamo kertoo kahden hyvin erilaisen naisen ja äidin elämästä toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa valottaen takaumien avulla myös heidän kasvutarinaansa. Äiti on heittänyt ruotsalaisen Annan ulos kodistaan saatuaan selville aviottoman tyttärensä olevan raskaana. Anna tapaa junassa suomalaisen Erkin, jonka kotitilalla Pohjois-Pohjanmaalla on tilaa Annalle. Anna synnyttää pojan, jolle ei osaa eikä oikeastaan edes haluaisi olla äiti ja kipuilee elämäntilanteensa kanssa veren vetäessä Etelä-Eurooppaan äidin jalanjäljissä. Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää navetassa tyttären kesken lypsyn, josta Anoppi ei anna tulevan äidin luistaa. Päivittäiset askareet tehdään, vaikka mikä olisi. Miniästä tulee Äiti, joka aikoo olla lapselleen rakastava peruskallio kotitöitä kuitenkaan unohtamatta. Pyrkimyksissään häntä auttavat eläväiset muistot ja mielikuvat Muamosta, Äidin omasta äidistä, jotka kulkevat mukana voimaa ja lohtua antaen. Naisten tiet kohtaavat Pohjanmaalla karjalaisten jouduttua lähtemään evakkoon. Viimeistään nyt pitää piilottaa juuret; karjalaisia tapoja ja omaa kulttuuria ei katsota hyvällä keskellä Suomea, kun niitä ei miehelässäkään suvaittu. Naisten tarinat kietoutuvat yhdeksi, ja syttyy syvä ystävyys, jota molemmat ovat palavasti kaivanneet.

Äitiys on romaanin itsestäänselvä aihe, jonka jo teoksen kiteyttävä nimi kertoo: “Muamo” tarkoittaa karjalaksi äitiä. Niskanen kirjoittaa äitiydestä tavalla, jolla aihetta harvemmin lähestytään. Muamossa äitiyttä kuvataan rujosti mutta silti hyvin kauniisti. Romaanin kieli on kauttaaltaan rehevää ja rumankaunista, mutta erityisesti äitiyteen liittyvissä kehon kuvauksissa ja naisen aistillisuuden kuvaamisessa kieli pääsee oikeuksiinsa. Niskasen naturalistinen, paikoitellen jopa inhorealistinen, ruumiillisuuden kuvaus on vaikuttavaa ja voimakasta. Sana-aines antaa mahdollisuuden lukijan koko keholle uppoutua romaaniin ja mahdollisesti myötäelää kuvattuja tapahtumia omia muistoja apuna käyttäen. Itselläni ei ole kokemusta esimerkiksi synnytyksen kivuliaista supistuksista, mutta siitä huolimatta tunsin koko kehoni olevan aivan ennennäkemättömän vahvasti läsnä lukukokemuksessa. Fyysisen rasittavuuden lisäksi romaanissa paneudutaan äitiyden henkisiin haasteisiin, joiden kanssa päähenkilöistä erityisesti Anna tuskailee.

”Ja Muamo karjui, puuskutti, sammalsi ja murisi, ja lopulta pieni pää, musta tukka valkoisen liman peitossa, ilmestyi haaroväliin, joka oli tumma ja karvainen. Muamo tarttui päähän ja veti kovaa, ja vauva sujahti reiästä ulos. – – 
 
Tyttöne näki, kuinka vauvan navasta kasvoi köysi, joka ulottui syvälle Muamon sisuksiin, se oli silta kotimaahan, josta lapsi oli vedetty pois ja pakotettu tänne, muille maille vierahille. Buabo sahasi köydin katki kalastajanlangalla, teki solmun ja alkoi painella Muamon vatsaa. Verta pulppusi lattialle. Punainen lihakimpale luiskahti esiin.” (s.16–17)

”Ja samalla ymmärsin itsekin. Ei kaikista ole äideiksi. Minun piti aikuistua ja kasvaa kaupunkilaisnaiseksi, hienoksi ja rikkaaksi.” (s. 99–100)

Romaanin ytimessä olevan äitiys-aiheen ympärille on huolellisesti kudottu hyvin moniulotteinen ja erittäin koskettava suurten teemojen verkko. Niskanen on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka tuottaa hienon ja kokonaisen lukukokemuksen ensimmäisellä kerralla mutta joka eittämättä onnistuu aukeamaan uusien lukukertojen myötä hieman edellistä enemmän. Karjalan kielen ja kulttuurin hyödyntäminen osana teosta on ajatuksia herättävä lisä, jonka punomisessa osaksi tarinaa on onnistuttu uskottavasti ja kunnioittavasti. Laatokan Karjalasta kotoisin olevan päähenkilön ja tekstin sekaan ripoteltujen itkuvirsien avulla Muamo houkuttelee lempeänlujasti lukijaansa muistamaan kotinsa jättäneitä evakkoja sekä pohtimaan karjalan kielen ja kulttuurin asemaa nykypäivänäkin. Teoksessa käsitellään myös äitiyteen kasvamista, naiseuden ja äitiyden rinnakkaiseloa, naisiin kohdistuneita (ja edelleen kohdistuvia) odotuksia ja vertaistuen merkitystä. Olen vaikuttunut Niskasen kyvystä kirjoittaa yksiin kansiin näin monta isoa teemaa ilman, että romaani leviää hallitsemattomasti joka suuntaan.

”Ruusu kertoo iltapalapöydässä mitä on oppinut uudessa koulussaan. “Opettaja sanoi, ettei ole mitään karjalaista kansaa eikä karjalan kieltä, olemme kaikki suomalaisia”, Ruusu sanoo ja laulaa ylpeänä Maamme-laulun. – – Entä jos Muamo kuulisi? Tai Buabo tai Olga-baba. Äidinkieli, isänmaa. Lapseni eivät osaa puhua omaa kieltään, armasta karjalan kieltä. Enkä minäkään osaa. Eivätkä tulevat polvet.” (s. 244) 

Muamon sivuilta välittyy Niskasen lämmin suhde päähenkilöihinsä, jotka tuntuvat nekin hartaudella luoduilta. Minulle henkilöhahmojen, erityisesti päähenkilöiden, syvyys on tärkeä elementti, ja kaipuuseeni vastattiin esittelemällä minulle kaikkea muuta kuin litteät päähenkilöt. Päähenkilöihin pääsee hyvin sisälle kerronnassa, joka vaihtelee minäkerronnasta yleiselle tasolle fokalisaatiopisteen päähenkilöissä säilyttäen. Oman herkullisen lisämausteensa tutuiksi käyvien päähenkilöiden tulkitsemiseen tuo tapa, jolla karjalaiseen naiseen romaanissa viitataan: Toisin kuin Annan, paljastuu hahmon oikea nimi vasta lopussa. Sitä ennen hahmoa nimitetään tälle langenneilla rooleilla ja suomalaistetulla nimellä.

“Kuusi viikkoa hautajaisten jälkeen Äiti valmistaa muistajaisaterian. – – Tarjolla on Anopin mieliruokia, pätsipaistia, marjakiisseliä, piirakoita, kalaa, omenoita ja kahvia. – – Äiti on kattanut Anopille kunniapaikan pöydän päätyyn. Käsipaikka on aseteltu avonaisen ikkunan eteen, pihalla tuulee. – – Tuuli paiskaa ikkunan kiinni, käsipaikka putoaa lattialle ja aurinko valaisee pihan. Silloin Äidistä tulee Emäntä.” (s. 136–137)

Sotaa ja sen vaikutuksia käsitellään läpi romaanin fiktiivisesti, mutta tosipohjaista ainesta hyödyntäen (Yli-Sirniö 2023). Sota vaikutuksineen on teoksen juonen keskeisiä rakennuspalikoita. Rohkenen väittää Niskasen romaanin kytkeytyvän sotaromaanin perinteeseen, vaikka sitä ei voikaan luonnehtia puhtaasti sotaromaaniksi. Sotaa käsittelevää kaunokirjallisuutta on kirjoitettu huomattavasti enemmän miesten kynällä miesten toimijuuden näkökulmasta, joten Muamo tekee ansiokkaasti oman osansa lajiperinteen tuulettamiseksi. Tarkastellessaan sotaa siihen osallistumattomien naisten näkökulmasta erityisesti evakon asemaan keskittyen, on Niskanen saanut uudenlaisen äänen kuuluviin. Muamoa lukiessani mietin useaan otteeseen Katja Ketun Kätilöä (2011), johon Niskasen romaanista löytyy sekä temaattisia että kielellisiä yhtymäkohtia. Näistä yhtymäkohdista huolimatta on Muamo aivan omanlaisensa uniikki teos.

”Painaessaan pojan pään rintaansa vasten Anna muisti hetken, jona oli tuntenut Juhan potkut ensimmäistä kertaa. – – Anna ojensi Juhalle matkalaukun. ”Hyvästi, Juha. Kirjoita minulle ja kerro, miltä meri näyttää.” Jossain lensi lentokone. Lehmät ammuivat navetassa, kukko kiekaisi. Niin katosi Juha kaarteeseen, ja Anna jäi kuistille. Taivas väreili kultaa.” (s. 208)

Muamo on niin kaunokirjallisilta keinoiltaan kuin tarinaltaankin upea ylistyslaulu äitien ketjulle, naiseudelle ja omille juurille, olivat ne sitten Karjalassa tai jossain muualla. Minut teos vei mukanaan niin, ettei sitä malttanut laskea käsistään, ja viimeistä virkettä sävytti haikeus. Karjalan kieltä ja kulttuuria on punottu teokseen mielenkiintoisesti ja uskottavasti mutta ennen kaikkea arvostavasti. Kaikin tavoin varsin monipuolinen romaani on erittäin affektiivinen teos, joka harvinaisen kokonaisvaltaisesti aktivoi sekä kehoa että mieltä tuntemaan ja kenties vuodattamaan ylisukupolvisen esiäitien kyyneleen.

Lähteet: 

Yli-Sirniö, Marja-Terttu 2023: Karoliina Niskanen keräsi Muamo-kirjaansa tarinoita karjalaisilta esikuvilta – ”On tullut vahva olo, että omat esiäitini elävät minussa”. Seura 18.7.2023. https://seura.fi/viihde/kirjat/karoliina-niskanen-kerasi-muamo-kirjaansa-tarinoita-karjalaisilta-esikuvilta/. Katsottu 27.8.2023.

Riia-Maria Kyllönen

Menneisyys valkenee Islannin vuonoilla

Satu Rämö: Rósa & Björk
Romaani, 361 s.
WSOY, 2023

Hildur Rúnarsdóttir on islantilainen poliisi, jota varjostaa lapsuuden traumat sekä vastikään tapahtunut miesystävän kuolema. Juokseminen ja meri tarjoavat helpotusta pahaan oloon ja lisäksi työtkin pitävät kiireisenä. Paikallinen poliittinen vaikuttaja saa surmansa keskellä hiihtolatua ja käynnistyy eri aikatasojen välillä pomppiva monimutkainen vyyhti. 

Rósa & Brjörk on toinen osa Satu Rämön Islantiin sijoittuvassa Hildur-sarjassa. Alkuun täytyykin todeta, ettei sarjan ensimmäinen osa ole allekirjoittaneelle entuudestaan tuttu. Tämä ei tuntunut teosta lukiessa olevan merkittävä este, sillä päähenkilöt persoonineen ja taustoineen esiteltiin teoksessa varsin luontevasti ja Rämön saagaan oli suhteellisen helppo hypätä kyytiin näin kesken kaikenkin. Teoksen nimessä mainitut Rósa ja Björk on ilmeisesti myös mainittu jo sarjan avausosassa, mutta keskiöön nämä Hildurin lapsina kadonneet sisarukset nousevat vasta nyt. 

Teos on jokseenkin hämmentävä. Se etenee pääasiassa kahdessa eri ajassa: nykyhetkessä, jossa jo aikuiseksi kasvanut Hildur ratkoo murhatun kunnallispoliitikon tapausta ja 80-luvulla, jossa seurataan Rósan ja Björkin katoamiseen johtaneita tapahtumia. Joukossa on satunnaisesti lisäksi takaumia, jotka keskittyvät kuvaamaan erään päihderiippuvaisen kurjaa eloa. Tämän lisäksi on huomioitava, että samassa ajassakin tarina etenee kertojanäkökulmaa vaihdellen. Lukijaa pomputellaan siis huolella lukujen ollessa verrattain lyhyitä. 

Rämön teksti on helppolukuista ja virkkeet napakoita. Henkilöiden arkea ja ajatuksia kuvaillaan runsaasti. Toisaalta ehkä liikaakin. Tekstiin tuntuu jääneen paikoin hyvinkin kömpelöitä täytelauseita, jotka eivät varsinaisesti auta viemään tarinaa eteenpäin. Asioita jäädään jaarittelemaan ja vääntämään lukijalle rautalangasta, mikä vaikuttaa ajoittain heikentävästi juonen etenemiseen.

“Lapsi oli puolen vuoden ikäinen. Hän ei voinut tietää, millainen ihminen pienestä kypsyisi. Hänen olisi syytä jatkaa kehittymisen seuraamista.” s. 138 


“Istumatyö jumitti niskaa ja hartioita. Lapapunnerrukset auttoivat. “ s.182

Tekstissä on kuitenkin paikoin hyvinkin tiivistunnelmaisia hetkiä, erityisesti lähisuhdeväkivallan raadollisuuden kuvaamisessa Rämö on onnistunut. Karu saarivaltio on myös nostettu hyvin esille ja tarjoaa toimivan miljöön rikoksille. Kiinnostavaa oli etenkin usein esiintyvä vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä. Rämön pommikonelaivueen lailla pudottelemat matkaopashenkiset Islanti-nippelitiedot sen sijaan alkoivat jossakin kohtaa kyllästyttämään, vaikka ihan yleissivistäviä ovatkin.

“Vaikka yhteistä kieltä ei vielä ollut, leikkiminen oli silti helppoa. Islannin kieli ja färsaarelaisten oma kieli olivat yllättävän lähellä toisiaan.” s. 335

“Jakob oli tehnyt hienoisen virheen i-kirjaimen käytössä ja erehtynyt pyytämään eläkeikää lähestyvältä miesmyyjältä koottavan naulakon ja ison tuubin vahvaa penistä.” s. 229

Jäin miettimään, oliko tosiaan tarpeellista kuljettaa koko teoksen ajan kahta eri aikajatkumoa päällekkäin. Hildurin lapsuuteen sijoittuva tarina oli selvästi mielenkiintoisempi kuin kliseinen murhatutkintakikkailu nykyhetkessä. Hildurin äiti tuntui olevan teoksen moniulotteisin hahmo, siinä missä Hildur kokemastaan surusta huolimatta lähinnä surffaili ja poliisiharjoittelija Jakob neuloi villapaitoja kesken milloin minkin tilanteen. Äidin ja kadonneiden sisarusten tarinaa olisi mielellään lukenut enemmänkin, vaikka koko kirjan verran. Nyt teoksesta jäi hieman kömpelö ja sekalainen vaikutelma, periaatteessa potentiaalia on paljon, mutta mihinkään ei syvennytä tarpeeksi.

Summa summarum, Rósa & Björk on perusdekkari, jonka merkittävin valttikortti on Islannin eksotiikalla ratsastaminen. Sekavasta juonesta löytyy monenlaisia yllättäviäkin käänteitä ja kevyen kielensä ja nopeasti etenevien lukujensa ansiosta teos on varsin otteessaan pitävä ja nopealukuinen. Ideaalitapauksessa lukijan kannattaa varmasti perehtyä myös sarjan avausosaan, parhaan ymmärryksen saadakseen.

Kalle Lähteenkorva

Korni konstaapeli on huonoa seuraa

Mikael Viima: Rekyyli
Romaani, 334s.
WSOY, 2023

Aarni Susi on keski-ikäinen lapsi, keskivertoälykäs ja itseään täynnä. Mikael Viiman dekkarisarjan toinen osa Rekyyli on perisuomalaisen antisankari-konstaapeli-Suden kamppailua räntäsohjon Helsingissä, jossa yksittäisten rikosten takaa paljastuu valtaapitävien mädännäisyys. Pohjoismaisen dekkarin kliseitä vilisevä teos on massan viihdettä höystettynä kuivin ironisin lausahduksin: 

“Lassoan sinut spatiaalisella tilastotieteellä, nilkki. 
Et tunne työkalupakistani puoliakaan.” (s. 82)

“Pizzauuni käväisi jo riittävän kuumana, Ahtovuon mozzarella kuplii.” (s. 190)

Neljään osioon jaottuva teos noudattaa tyypillistä kaavaa: henkilöhahmoihin ja maailmaan tutustutaan ensimmäisessä osassa samalla, kun ilmenee mystisiä rikoksia joista dekkarin arvoitus alkaa. Kahdessa seuraavassa osassa mysteeri saa yhä suuremmat mittasuhteet, jännitys tiivistyy kunnes lopussa raukeaa. Tuhopoltto-tihutyöt, nuoren naisen murha ja konstaapelin ystävän katoaminen paljastuvat venäläisten sabotöörien tekosiksi. Juonen kuljetus ja tapahtumat eivät tarjoa yllätyksiä, kuvasto on tuttua mikäli genren tuntee. 

Poikkeavuutta löytyy kuitenkin muualta, ilmeisimmin ehkä rikosylikonstaapeli Suden henkilöhahmosta. Kovaksikeitetyn keski-ikäisen miehen tyyppiä rikotaan Suden hillittömällä ärsyttävyydellä, taipumuksella itsesääliin ja kaunopuheisiin:  

“Entä jos en ottaisi lääkkeitäni, erityisesti masennuslääkkeitä? Niiden parantava isku oli kuin enkelten kuoro keskelle kuolemaa huutavaa sielua.” (s. 59)

“Sinä pikkuveli peset käsiäsi harvemmin kuin minä. Mutta minun käteni ovat veressä, jota sinä et näe.” (s. 77) 

Hahmo vaikuttaa parodisoivan machon tutkivan poliisin tyyppiä, mutta tämä ironia ei välity tekstistä kyllin selvästi jotta Sudelle voisi varauksetta nauraa. Sisäistekijän ääni ei kuulu – on vain alkoholisoitunut, neuroottinen ja mielenvikainen kertoja, joka pitää itseään Jumalasta seuraavana. Periaatteessa hahmon pitäisi toimia, lähtökohdat ovat hyvät mutta jokin mättää, ehkä itseironian puute.  

Hahmon koomisuutta poistaa myös kyseenalaistettava suhde teoksen naishahmoihin, joihin Susi suhtautuu valitettavan tyypillisen keski-ikäisen miehen tapaan: epäkunnioittavasti ja objektivoiden. Erityismainintana loppuvaiheiden kohtaus, jossa poliisin riveihin soluttautunut myyrä riisutaan alasti lumihankeen ja tämän keuhkoihin tungetaan sormi. Graafiselle kohtaukselle on varmasti omat perusteensa, mutta naisen ylimääräiselle alastomuudelle ei. 

Lisää puutteita löytyy teoksen kielestä. Juonivetoinen teos ei välttämättä tarvitse erinomaista kieltä ollakseen onnistunut, mutta Rekyylin virkkeet ovat ajoittain äärimmäisen puuduttavaa luettavaa: 

“Näyttöni kaapeli on kytketty Samin koneeseen ja Samin kone imee virtaa jakorasiasta kuin hyperälykäs sähköä syövä mustekala ottaisi yksi lonkero kerrallaan poliisitalosta kiinni, hakisi symbioosia, eikä oikein tietäisi pitääkö siitä vai ei.” (s. 74)

Mitä ihmettä?  

Loppua kohden kieli kuitenkin kohenee, juonen tiivistyessä huomio siirtyy sanailun sijaan tapahtumiin. Kaiken kaikkiaan teos tarjonnee paljon lukijalle, jota kiinnostavat rikostekniset kikkailut, surkimus sankarina ja dekkarin ennalta-arvattava kulku. 

Kielo Kiikeri

Kaukaisia lähiöunelmia

Tommi Takkunen: Kaukovainio
Romaani. 345 s.
Aviador, 2022

Tommi Takkusen romaani Kaukovainio (2022) kertoo oululaisessa lähiössä asuvista nuorista ja heidän perheistään. Teoksessa nuoret elävät aikuisuuden kynnyksellä ja hakevat omaa paikkaansa rötöstelemällä ja käyttämällä päihteitä. Samalla yritetään irtaantua perheestä, joka on jokaisella nuorella hyvin erilainen. Jouni tulee hyvätuloisesta perheestä, jota koettelevat sisäiset jännitteet – vanhempien arkipäiväisen lattea avioliitto ja yleinen puhumattomuus. Lamppu on eroperheestä ja kaipaa toisessa kaupungissa uusperhe-elämää elävältä isältään rahaa ja ehkä salaa myös hyväksyntää. Jounin ja Lampun ystävä Sissi on kasvanut ainakin osittain turvattomissa olosuhteissa, mikä heijastuu Sissin toisinaan aggressiiviseen ja arvaamattomaan käytökseen. Nuoria sen sijaan yhdistää sama postinumero – kaikki ovat kotoisin Kaukovainiosta. Perheiden elämää seurataan yhden vuoden ajan syyskuusta toukokuuhun.  

Tarina etenee useasta eri näkökulmasta, mikä saattaa toisinaan hämätä lukijaa. Päähenkilöiden useat pikkusisarukset – biologiset ja sosiaaliset – menevät helposti keskenään sekaisin. Silti juuri erilaisia sisaruussuhteita kuvatessaan teos on uskottava. Silloin kun vanhemmat eivät pysty tai välttämättä halua auttaa eivätkä ymmärrä nuorta, ovat sisarukset korvaamattoman arvokkaita juttukavereita sekä kaikista läheisimpiä, kun muut tuntuvat kaukaisilta. On sympaattista seurata, kun vasta itsekin elämään opettelevat nuoret yrittävät parhaansa mukaan opettaa nuorempia sisaruksia pärjäämään. Jouni on perheensä ainoa lapsi ja potee yksinäisyyttä ja eristäytyy muista ihmisistä, mikä toimi vastakkainasetteluna muille teoksen nuorille, joilla oli sisaruksia.

“Katseessa oli surua, voimattomuutta ja lopullisuutta, ikään kuin Sirkku olisi katsonut lemmikkiään, joka oli hetki sitten saanut eläinlääkäriltä kuolettavan piikin ihonsa alle. Mutta ennen kaikkea katseessa oli rakkautta, puhdasta rakkautta, jollaista vain sisarusten välillä voi olla. Se siinä katseessa satutti eniten.” (s. 317) 

Toisinaan Takkunen tavoittaa nuoruuden ja aikuisuuden välisen tuskaisen turhauttavan välitilan onnistuneesti, mutta kerronta kompastuu vanhanaikaisiin ja kulahtaneisiin stereotypioihin sekä halpoihin kliseisiin. Masentunut ja kasvatuksessa epäonnistunut yksinhuoltajaäiti, mökkiä rakentava isä ja systeemiä vastaan hangoittelevat angstiset teinit eivät yllätä tai haasta lukijaa millään tavalla. Kaukovainion kerronnassa luonto on alati läsnä. Lähiötä ympäröi metsä, joka suojaa nuoria vanhempien ja virkavallan katseilta. Lisäksi eläimet ovat kerronnassa vahvasti läsnä niin lemmikkeinä kuin myös vapaana luonnossa. Yhdellä nuorista, Jounilla, on erityinen suhde luontoon. Jouni pitää eläinten puolia ja on isälleen katkera siitä, että hänet otettiin lapsena mukaan metsästämään. Metsästys jätti Jouniin pysyvät jäljet: peurat ilmestyvät hänelle useaan otteeseen muistuttamaan olemassaolostaan. Peurojen syvempi merkitys ei avaudu lukijalle teoksen edetessä, minkä vuoksi ne jäävät hieman irralliseksi kokonaisuudeksi. Muutoin luontokuvaus tasapainottaa arkista ja pelkistettyä kerrontaa.

Teos sijoittuu menneisyyteen. Samalla tavalla sukupuoliroolit laahaavat kaukana menneisyydessä, erityisesti seksuaalisuudeltaan. Mieshahmot ovat täysin seksuaalisten halujensa vietävissä ja käyttävät naisia seksuaalisesti hyväksi, ja naiset joko hyväksyvät paikkansa tai yrittävät hyödyntää seksuaalista vetovoimaansa saadakseen jotain. Raadollisen suorasukainen kerronta kääntyy itseään vastaan —  teoksessa seksuaalisuus on yksiulotteista ja ehdottoman luotaantyöntävää. 

”- Vittu että mä porasin sitä pitkään ja hartaasti. Mieti, semmonen kaksvitonen blondi alla, ei saatana sitä voi itkemättä muistella.” (s. 163) 

“Kun Kari oli pyytänyt, tai ei pyytänyt, käskenyt häntä pukeutumaan antamiinsa punaisiin pitsisiin pikkuhousuihin ennen sänkyyn menoa, Helena oli kokenut hiljaisen alistumisen tunteen, josta hän piti. Siinä oli ollut jotain eläimellistä, hän oli ollut kuin tamma matkalla astutettavaksi.” (s. 137) 

Lähiökertomus tulee karun kauniilla tavalla päätökseen: lopussa Sissin menehdyttyä nuoret kohtaavat toisensa, ehkä myös itsensä uudestaan. Kerronta asettuu uomiinsa ja punoo erilliset tarinat yhteen. Kaukovainio vetää ihmisiä puoleensa magneetin lailla, olipa kyseessä itseään etsivä nuori tai avioliittoonsa tylsistynyt eläinlääkäri — eikä magneetin vetoa voi vastustaa, vaikka haluaisi. Kaukovainio ei olekaan ainoastaan paikka, vaan myös mielentila, joka seuraa hahmoja eri elämäntilanteissa  — lupaus ehkä vähän paremmasta tai ehkä vain vähän vähemmän huonosta huomisesta.  

“Siinä hän istui. Sinihuulinen tyttö selkä kaarella, viluiset kyljet tiukoiksi puristunein, kädet polvien ympärillä. Ripset huurteen peitttäminä kauniit kuin pikkuruiset, timantein koristellut taikasauvat. Jos hän olisi voinut nähdä itsensä ulkoapäin, hän olisi voinut vain ihastella näyn unohtumatonta herkkyyttä, ihmisen kauneutta. Oliko kauniimpaa? Sinisessä pipossaan hän oli kuin tienvarteen jäätynyt kuurainen kissankello, täydessä kukassaan.” (s. 325–326) 

Kaukovainiossa käytetään myös runsaasti päihteitä – kuinkas muutenkaan. Teos olisi voinut olla raikkaampi ja ajankohtaisempi, mikäli kaikki hahmot eivät hukuttaisi murheitaan alkoholiin. Kenties teoksen ei kuulukaan olla raikas, vaan tunkkainen ja elämänmakuinen lähiökertomus, kuten reppulämmin olut hämärissä kotibileissä. Elämä lähiössä näytetään suppeasta ja tunnistettavasta, ehkä myös jo melko kulahtaneesta perspektiivistä. Kaukovainio ei tarjoa lähiöelämään uutta näkökulmaa, mutta antaa silti äänen sellaisilla ihmisille, joita kirjallisuudessa harvemmin kuullaan.

Eetu Julin