Tuomo Jäntti: Verso
Romaani, 426 sivua
Gummerus, 2017
Tuomo Jäntin toinen teos on saanut nimensä fiktiivisestä taudista, joka muuttaa kantajansa hitaasti ja kivuliaasti kasviksi. Verso sijoittuu kyllä ihmiskunnan lopunaikoihin, mutta aikaan, jolloin kaikki ei ole vielä menetetty. Teos sekoittaa trendikästä dystopiagenreä hieman vanhempaan trendigenreen, ekologiseen trilleriin, jota Suomessa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Risto Isomäki.
Jäntin esikoisteoksen Talven hallava hevonen tapaan Verso hyödyntää maagisen realismin keinoja jännityksen rakentamiseen. Versotautiakin mystisempi ilmestys on kaupunkeja syövä Gowiwa, joka vie nimellään ajatukset japanilaisen Gojira-hirviön suuntaan, mutta on lopulta jotain arvaamattomampaa ja kauhistuttavampaa. Takakannessa mainittu Stephen King on kuitenkin hiukan liian kunnianhimoinen verrokki, sillä Jäntti ei saa kierrettyä ruuvia niin kireälle, että pienet variaatiot genren perinteisiin teemoihin riittäisivät tempaamaan lukijan mukaansa.
Versoa vaivaa samanaikainen runsaudenpula ja omaperäisyyden puute. Jäntti esimerkiksi esittelee lukijalle sinänsä kiehtovan filosofisen romankkiapelin, joka tuo etäisesti mieleen Iain M. Banksin Pelaajan kiehtovat fiktiiviset sotapelit tai Herman Hessen Lasihelmipelin, mutta peli jää lähinnä kiehtovaksi sivupoluksi. Myös Gowiwa on samanlainen erittäin kiehtova ilmiö verson taustalla, mutta nämä kiinnostavat spekulatiiviset elementit pidetään jatkuvasti sen verran etäällä lukijasta, että epämääräisyys turhauttaa koukuttavuuden sijaan.
Toisaalta Jäntti kierrättää teoksessaan mieletöntä määrää näkökulmahenkilöitä, jotka sisäisestä monologista huolimatta jäävät lukijalle melko etäisiksi hahmoiksi. Ulkokohtaiseksi jäävä Verso toimisi paremmin tv-sarjana tai elokuvana kuin kirjana. Verson parantamiseen keskittyvän Kolkamo-klinikan vaiheiden avaaminen niin takaumien kuin nykyhetken kautta sen sijaan on elokuvamainen tyylikeino, joka Jäntillä toimii hyvin. Myös kieli on parhaimmillaan notkeaa ja jopa kaunista, vaikka kuvatut tapahtumat yltyvätkin kauhistuttaviksi: ” Marcy-Lee oli vain kasvualusta, verso oli se joka hänessä halusi vapautua, yhtyä kuivaan ja kuolleeseen maahan, hajota tuuliin ja hiekkaan, viedä mukanaan ihmeellisen, uskomattoman ihmisen.”
Verso on tasaisen viihdyttävä, mutta myös hieman tasapaksu lukukokemus. Tapahtumat ja lukuisat toisiaan muistuttavat henkilöhahmot soljuvat ohitse liiankin sujuvasti, suurempia jälkiä jättämättä. Jäntin suurten linjojen tarinoissa on kuitenkin viehättävää kunnianhimoisuutta, vaikka tämä toisinkoisteos ei lunastakaan kaikkia odotuksia. Näistä kirjailijanuran alkuaskeleista voi vielä versota jotain suurempaa.
Max Lampinen
toisinkoinen.wordpress.com 