Modernistinen pohjoinen elegia

 

Riikka Ulanto: Tehen
Runokokoelma, 53 s.
Kulttuurivihkot, 2018

Riikka Ulannon runoteos Tehen on täynnä modernistisia kuvia ja vettä. On altaita, joista kohoavat patsaat, läpinäkyviä akvaarioita, Perämeri, joka “raataa”, ”hukkuniteitä” ja eräs mikrokokoinen saarivaltio: runon puhuja itse.

Tehen on vapaarytmistä runoa ja vapaalta ja kahlitsemattomalta tuntuu myös sen lukeminen. Ulanto viljelee voimakasta kuvallisuutta, jonka raikkaiden metaforien äärelle pysähtyy jatkuvasti ihmettelemään ja ihastelemaan. Surrealistiset unikuvat nousevat yllättävistä paikoista – pohjoisen maisemasta ja runon rytmistä, joka tiivistyy ja laajenee pitäen otteessaan.

Tehenin teemana on erillisyyden kokemus ja oman identiteetin kokoamisen ja kasaamisen mahdottomuus. Näiden ikuisten teemojen käsittelyn Ulanto onnistuu vaivatta nostamaan myös yksityiselle ja koskettavalle tasolle. Tehen tutkii eksistentialistisia kysymyksiä yhdistelemällä maksimaalista tilaa ja mikrokokoisen kokijan havaintoja. Taustalle hahmottuu tarina, jota runon puhuja kertoo Keroputaan mielisairaalasta. Hän pohtii syitä sille miten tähän päädyttiin, ja miltä se tuntuu.

 

”Kymmenen ponttonia halkeaa huoneessa jossa on elämänlanka.”

 

”Minä en kukki, minä lakaisen lehdet toisten kukkivien tieltä.”

 

Ulanto käyttää murteellista ilmaisua tehokeinona tyylikkäästi ja harkiten. Sen ja paikannimien mukaan nimettyjen runojen kautta teos kiinnittyy vahvasti paikallisuuteen ja tilaan, jossa olemistaan puhuja voimakkaasti vastustaa. Toisaalta Ulanto taitaa myös perinteisen lyriikan ja luontokuvauksen.

 

”Kuu kahlaaja, sinä tiedät niittää syvän / rämeikössä kukkii home kuin salaisuus tavaratarhan pinnalla / upotetut klavikordit, lukolliset ohjelmanumerot: vesi sammuttaa äänet”

 

Hieman etäännyttäviltä tuntuvat vihkosen lopusta löytyvät selitykset runoissa viitattujen henkilöhahmo Juana la Locan ja Sealand-nimisen taideteoksen avaamiseksi. Niiden ymmärtäminen antaa teoksen tematiikalle tulkintaa tukevaa syvyyttä, mutta ei välttämättä olisi edes tarpeen.

Tehenin runokieli tavoittaa sen kuvaaman tilan ja tilallisuuden tunteen sen kaikessa laajuudessa ja yksityiskohtien kiperyydessä. Teoksen tulvivassa ilmaisussa on eksistentiaalista voimaa; nuoruutta ja  kauneutta. Samaan aikaan kokonaisuuden harkittu muoto ja eheys henkii elegistä viisautta ja taitoa.

 

Elisa Paljakka

 

 

Seikkailuja keskiajalla

Mikko Kamula: Iso härkä
Romaani, 603 s.
Gummerus Kustannus Oy, 2018

 

Mikko Kamulan toisinkoinen Iso härkä on jatkoa kuusiosaiseksi suunnitellulle Metsän kansa -romaanisarjalle, jonka ensimmäinen osa Ikimetsien sydänmailla ilmestyi viime vuonna. Kirjasarja on sekoitus fantasiaa ja historiallista proosaa, joka ammentaa aiheita muinaisesta suomalaisesta mytologiasta ja kansanperinteestä. Iso härkä sijoittuu 1400-luvun Savoon ja seuraa pienessä pohjoisessa kylässä asuvan perheen elämää. Vaikka tarina alkaa jo ensimmäisessä osassa, soveltuu Iso härkä luettavaksi myös itsenäisenä teoksena.

Sarjan ensimmäisessä osassa Rautaparran perhettä piinasi noidan nostattama karhu, ja nyt vastassa onkin valtavan suuri härkä, joka kasvaa päivä päivältä. Perheen nuorin poika Tenho on tietäjän opissa ja näkee pelottavia enneunia tuhoisasta härästä. Myös muilla perheen sisaruksilla on omat seikkailunsa: Juko joutuu veronkierron vuoksi pakkotyöhön Olavinlinnaan ja Varpu tutustuu maanalaiseen maahisten kansaan. Lopulta kaikki lähialueiden tietäjät, noidat, talonpojat ja sotilaat kokoavat voimansa yhteen ja lähtevät kaatamaan pilven korkuiseksi kasvanutta, raivoa uhkuvaa härkää.

Kamula on tehnyt valtavan taustatyön perehtyessään muinaiseen suomalaiseen kulttuuriin, arkeen, sanastoon ja mytologiaan. Keskiaikainen Savo on mielenkiintoinen lähtökohta romaanille, ja lukijalle on antoisaa päästä tarinan ohessa tutustumaan suomalaiseen kansanperinteeseen. Romaanissa päästään seuraamaan maahanpanijaisia eli hautajaisia hiisilehtoon, jokapäiväisiä tilan askareita heinän niitosta lääkerohtojen valmistukseen sekä kirkonkylän käräjiä ja vauhdikasta hirvenhiihtoa. Tarinassa esiintyy suomalaisesta mytologiasta tuttuja taruolentoja, kuten maahisia ja kuolleiden henkiä sekä järveen houkutteleva vetehinen ja maatilan arjen avuksi loihdittu kummallinen olento para.

Kamula on tavoittanut ajankuvan hyvin ja kuvailee eloisasti tapahtumia ja henkilöitä. Juoni kulkee sujuvasti, viihdyttää ja tempaa mukaansa. Kielessä ja paikoin rakenteessa on kuitenkin puutteensa: kieli on viimeistelemätöntä ja sanavalinnat väliin kömpelöitä, ja kuusisataasivuisessa romaanissa joitakin kohtia olisi voinut tiivistää tai kokonaan jättää pois. Etenkin tarinan loppukohtaus kaipaisi tiivistämistä ja selkiyttämistä. Romaanin ajanmukainen sanasto rakentaa hyvin tunnelmaa. Henkilöiden repliikit ovat yleiskielisiä eivätkä vanhaa Savon murretta, mikä tekee välillä dialogista epäuskottavaa.

Henkilöissä toistuvat stereotypiat ja ahtaat sukupuoliroolit: talonpojat ovat vahvoja sankareita, jotka pääsevät monenlaisiin seikkailuihin, kun taas perheen tytär hoitaa askareita kotona ja jää poikia selvästi pienempään rooliin. Lisäksi myyttisten satuolentojen rinnalla lappalaisia kuvaillaan häijyiksi noidiksi. Yhtäältä nämä seikat kuvaavat romaanin aikaa ja maailmankuvaa, toisaalta nykykirjallisuudessa on kyseenalaista jatkaa ahtaiden stereotypioiden linjaa. Romaani on jännittävä seikkailukirja, johon luulisi monen nuoren lukijan tarttuvan. Erityisesti siksi olisi tärkeää levittäisi Suomen kansanperinteen historiasta ja sen myyteistä sellaisia representaatiota, jotka lisäävät tietoisuutta ja ymmärrystä niistä, eivätkä edistäisi ja jatkaisi päivänvaloa kestämättömien stereotypioiden leviämistä. Kaiken kaikkiaan romaani on viihdyttävää lukemista, jossa näkyy kirjailijan aito innostus ja kiinnostus aiheeseen.

 

Anna Carlson

It’s a man’s world

Ari Räty: Varjomies
Romaani, 309 s.
Tammi, 2018

“Mutta maailma oli toisenlainen. Armoton ja kylmä.”

Ari Rätyn Varjomies johdattaa lukijan korruptoituneiden poliisien sekä latvialaisten rikollisten synkkiin kuvioihin. Alusta asti tehdään selväksi, että vain kylmähermoiset ja vahvat miehet pärjäävät maailmassa, jossa autot räjähtelevät ja ihmishenki on halpa. Samalla käy ilmi, ettei ainakaan Rätyn kuvaamassa ympäristössä ole naisille tilaa muina kuin koristeina. Kenties kirjassa viljelty seksistinen naiskuva on tarkoitettu luomaan autenttista kuvaa siitä, millainen raakojen rikollisten maailma todella on.

Itse koin kuvauksen kuitenkin paitsi auttamattoman epäuskottavaksi, usein myös vastenmieliseksi. Vuonna 2018 tuntuu vaikealta löytää yhtäkään oikeutusta sille, että naisia kuvattaisiin romaanissa ennen kaikkea heidän kehojensa kautta. Ellei se olisi tapa tuoda esille epäkohtia yhteiskunnasta ja rakenteista, mutta siitä ei tässä ollut kyse. Pahinta lienee se, että naiset eivät näyttäydy pelkkinä kehoina pelkästään romaanin miesten ajatuksissa, vaan myös naiset itse tuntuvat ajattelevan vain ulkonäköään ja sitä, miltä miesten tai toisten naisten silmissä milloinkin näyttävät: Natalia työnsi käytävän oven auki. Hän kääntyi ovensuussa katsomaan olkansa yli tietäen hyvin olevansa unohtumaton näky, ja heilautti viehättävästi sormiaan. Kynsilakan sävy oli klassinen tummanpunainen.

Romaanin nimi Varjomies viittaa kirjassa ohimennen esiintyvään väkivaltaiseen murhaajaan, mutta tuntuu samalla kattonimitykseltä käytännössä jokaiselle miespäähenkilölle, joista jokainen tuntuu kulkevan kadun pimeää puolta. “Jokaisella meistä, joka ikisellä, on salaisuutensa.”

Hahmoja on runsaasti, mutta vain miespuoliset hahmot saavat edes jonkinlaista syvyyttä. Syvyys tuntuu kirjassa tarkoittavan yleensä kliseisen maskuliinisia ominaisuuksia: “Poliisin häikäilemättömyys ja jäätävä nihilismi herättivät hänessä vilpitöntä kunnioitusta, ihailuakin.” Miehet ihailevat romaanissa myös vihollistensa kylmäpäisyyttä ja voimaa, ja ovat toki itse aina valmiita taistelemaan: Peeween silmät kapenivat säkenöiviksi viilloiksi. Taistelunnälkä kiristi hänen lihaksiaan, joka ikistä hermonpäätä.— Hän oli silmänräpäyksen päässä menettää itsehillintänsä-yksi väärä sana, yksi väärä ele. Tuntuu lähes huvittavan itsestäänselvältä, että kaidalta tieltä kaikonneet poliisit harrastavat Krav Magaa.

Naiset toimivat lähinnä rekvisiittana miesten vakavissa kohtaamisissa: “Rekolalle Laura oli tissit, perse ja kuuma suu.” Nuorena ulkonäkönsä vuoksi koulukiusatulla mutta aikuisena menestyneellä Autiolla on nuori ja kaunis assistenttinsa Laura. Dimitrillä eli idiootilla, latvialaisella rikollisella, on puolalainen Maria, joka ilmeisesti työskentelee Dimitrin perheen ilotalossa/peliluolassa. Miesten lähellä olevat naiset ovat silkkaa lämminsydämistä silmänruokaa, joita miehet ihailevat isällisen rakastavasti tai haluavat miehisen raa’asti.

Romaanin juonikuljetus on varsin polveileva. Varsinkin kirjan alkupuolella on runsaasti takaumia ja uusia hahmoja esitellään jatkuvasti. Kuvaus Aution kärsimästä koulukiusaamisesta tuntuu ylipitkältä. Lasten julmuudella mässäillään ja se ikään kuin todistaa, että nuoresta asti ihmisen elämä on useille meistä pelkkää kärsimystä.

Dialogi on kirjassa usein epäuskottavaa, sillä se tuo mieleen lähinnä Bond-elokuvissa esiintyvät, mahtailevat keskustelut:

“Me tavataan vielä.”

“Toivottavasti kahden ja kuumissa merkeissä.”

Natalian ilme ei jättänyt tulkinnanvaraa. “Auf Wiedersehen.”
“Vittu joo.”

Paikoin tuntui yksinkertaisesti siltä, että kirjailijalta on loppunut kuvaamisen aiheet: “Hän keihästi lihapalan haarukkaan ja nykäisi sen hampaillaan irti teräspiikeistä”. Toki kirjasta löytyi myös muutama hauska sutkautus. Vaikka jännityskirjallisuutta lukiessa tekisi mieli vain uppoutua monimutkaisiin juonenkäänteisiin, jäävät kirjan tapahtumat usein pinnallisen ihmiskuvauksen vuoksi toissijaisiksi. Hollywood-kliseet ja toimintaelokuvista tutut tilanteet jättivät lukukokemuksen varsin ontoksi.

 

Mia Westerling

 

Hyvin väritettyä draamaa

Lauri Mäkinen: 50/50
Romaani, 316 s.
Siltala, 2017

Lauri Mäkisen sotadekkari 50/50 tarjoaa vetävän seikkailukertomuksen historiallisten tapahtumien ja isojen teemojen parissa. Romaani kertoo 1930–40-luvun Amerikasta Neuvostoliittoon työn perässä lähtevien suomalais-duunareiden elämänvaiheista ja kamppailusta ajan ideologioiden ikeessä. Kaksi aikatasoa ja kolme tarinalinjaa kulkee taidokkaasti läpi romaanin ja punoutuu lopulta yhteen moraaliseksi dilemmaksi. Kerronta noudattaa tyylipuhdasta dekkarilinjaa, jossa toiminta vie tarinaa eteenpäin ja maailmaa väritetään loputtomalla kyynisyydellä.

Kaksi etsivää on saanut tehtäväkseen selvittää, kumpi kahdesta rajan yli tulleesta epäillystä on vihollisen vakooja, desantti. Tarinan kuvasto on läpeensä tuttua. Etsivien tupakoinnin ohessa suorittamat järjen työt ja miehisyyteen liittyvät tuskailut kuvataan ironisesti liioitellen. Takaumista rakentuvat epäiltyjen elämäntarinat puolestaan tarjoavat laajaa ajankuvaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä ja siirtolaisten elämästä Amerikasta ja Neuvostoliitosta. Tarina pursuaa toimintaa ja jännitystä, jossa miljöiden vaihtuminen ja runsaus tuntuu välillä kulissimaiselta, mutta nautittavalta.

Kiitosta Mäkiselle voi antaa nimenomaan taidokkaasta herkuttelusta lajin konventioilla. Kirjan alkupuolella ongelmana tosin on, että liiaksi tyypiteltyjen hahmojen toiminnan suora kuvaus muuttuu välistä kuvaluetteloiksi eikä tahdo pitää otteessaan. Etenkin sivuhenkilöiden tuominen mukaan tarinaan ja heidän esittelemisensä muodostuu kaavamaiseksi ja rikkoo muuten toimivan tarinamaailman illuusiota.

On vaikea asetella sanojaan, kun luettavana on dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Stalinin keskitysleireille. Nälän kauheuden kuvaamisen ohella Mäkinen pyörittää juonta leirillä valtaa pitävästä Varkaiden veljeskunnasta: mafiasta, joka tuntee vain itsesanelemansa moraalin. Välillä lukija miettii, sopiiko dekkarin seikkailua ja jännitystä romantisoiva tyyli miljoona ihmistä tappaneiden leirien kuvaamiseen. Pelon ja kauhun kuvaaminen ja siitä syntyvä inhon tunne kuitenkin kannattelee ja kutkuttaa lukemaan lisää.

Loppua kohden henkilöhahmot syventyvät ja tarina lähtee onnistuneeseen loppukiihdytykseen. 50/50 ei sorru tarjoamaan käsittelemiinsä hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottamisen teemoihin helppoja ratkaisuja. Se jättää lukijan itse punnitsemaan hahmojen motiiveja ja valintoja sinä aikana ja niiden mahdollisuuksien rajoissa, jotka sota-aikana vallitsivat. Identiteetti ja henkilöhistoria, sen muodostaminen itselleen ja muille, kasvaa romaanissa isoksi teemaksi.

Dekkari lähestyy ajallisessa ja tilallisessa laajuudessaan historiallista romaania. Ajankuvan ja tapahtumat tekee kiinnostavaksi myös se, että niistä löytää yhtymäkohtia nykypäivään: rajojen vetämisen politiikkaan, siirtolaisidentiteetin sosiaaliseen määräytymiseen ja jopa väkivaltaisen radikalisoitumisen syihin.

Luin kirjaa Saarenmaalla, jossa Stalinin vainot ovat koskettaneet koko saarta. Kylässä, jossa  kesäisin vietän aikaani, jotkut asukkaista ovat olleet Siperiassa leireillä ja palanneet sitten jatkamaan elämäänsä – parhaansa mukaan. Lauri Mäkisen 50/50 kertoo noista samoista ajoista ja perustuu löyhästi kirjailijan oman suvun jäsenten kohtaloihin – ja niistä myöhemmin kerrottuihin tarinoihin.

Elisa Paljakka