Laskostunut kaaos

Veera Antsalo
Pölyn historia
Teos 2015
Runokokoelma, 78 s.

Veera Antsalon esikoisteos Sähkökatkoksen aikaan (2012) sai varsin innostuneen ja kiittävän vastaanoton, mutta hänen uusintaan, Pölyn historiaa, on ehditty jo muutamaan otteeseen moittia esikoista hajanaisemmaksi ja fokusoimattomammaksi. Tahdon vakuuttaa toisin. Tuttuun tapaan maailmat ovat monet ja luonto arvaamaton, mutta sävyt ovat tummuneet ja viesti kirkastunut.

Harkittu kompositio tukee tarkkanäköisesti ja oivaltavasti teoksen sanomaa ihmisen tarpeesta löytää tarttumapintaa, narratiiveja ja pysyviä merkityksiä muodottomasta kaaoksesta. Asioita nimetään, luokitellaan ja kategorisoidaan korostetusti, mikä ilmenee paitsi sisällössä, myös foneettisella toistolla leikittelyssä: ”alalajin alakuloiset syöksyhampaat pilkottavat alalaidasta ilmaan” Lukijana suorastaan hengästyn tästä informaation määrästä, jota teoksen ajattomuus ja paikattomuus laskostuneissa todellisuuksissa tarjoaa, mutta niin on kenties tarkoituskin. Yhtenä teoksen viitekehyksenä vaikuttaa Ihmemaa Oz, ja kuten nuoren Dorothyn, myös lukijan ja jopa puhujan on vaikea olla hämmästymättä vellovana näyttäytyvää todellisuutta, sen taianomaisuutta, lohikäärmeitä, päättyviä karttoja, katoavia lapsia…

Yksi kohosteinen yritys hahmottaa todellisuutta on käsityksemme ajasta. Siihen liittyy kiinteästi teoksen nimi, ja sen sopimuksenvaraisuuteen viitataan tuon tuosta: ”Tästä kaikki alkaa, vaikka tietynlaista historiaa on jäänyt taakse valovuosikaupalla. – – Tässä kohtaa tekisi mieli sanoa The End, vaikka ei täällä mikään lopu, sillä mikään ei ole vielä edes alkanut.” Aikojen kuluessa yhä uudet elämät alkavat, haarautuvat ja päättyvät. Tämä jatkuvuus näkyy hienosti myös teoksen sarjamaisessa rakenteessa. Toisin kuin esikoiskokoelmassa, Antsalon proosarunot ovat nyt nimeämättömiä, ja kaikki teoskokonaisuuden tekstit kommunikoivat omalakisesti, entistä vahvemmin toistensa ja jopa esikoiskokoelman runojen kanssa.

Jos lajiamme ja lajimme tarvetta merkityksellistää, omistaa ja hallita ei olisi, jäljelle jäisi yksin luonto. Teos välittääkin väkevästi ekokritiikin hengessä sanomaa luonnosta ihmisen narratiiveista irrallisena, autenttisena ja itsessään arvokkaana olevaisen osana. Erityisesti luonnon itsenäinen kiertokulku rinnastuu ihmisen tarpeeseen luoda itselleen aina vain lisää omistettavaa ympäristön ja toisten elävien kustannuksella – läsnä ovat niin hikipajoissa ahertavat ompelijat kuin teollisuusmogulit ja yksilöllisyyttä kuumeisesti etsivä kuluttajakin. Ajatus omaisuuden keräämisestä näyttäytyy sekä absurdina että surullisena, kun samalla Antsalon proosarunot muistuttavat siitä, että lopulta painovoima perii kaiken. Olemme mittavan vaatekomeron omistavia keisareita, ja lopulta lajimme pyyhkiytyy maailmasta pois yhtä merkityksettömänä tai merkityksellisenä kuin pöly.

Olen vilpittömästi vaikuttunut Antsalon koko tähänastisesta tuotannosta. Ilmeisesti kritiikissä olisi syytä myös moittia, mutta en raaski ehdoin tahdoin keksiä purnattavaa näin harkituista sanoista:

”Vuonna 1888 Bryant & May’sin tulitikkutytöt lakkoilivat, koska työajat ja valkoinen fosfori tuhosi heidän terveytensä ja elämänsä. Manic pixie dream girl ei tiennyt siitä mitään, hän istui laatikon kokoisessa vuokrakämpässään ja katsoi ulos ikkunasta, jonka takana häämötti savusumuinen 1800-luvun loppu. Hän ei seurannut aikaansa, aika virtasi hänen silmiensä edessä. Hänen mukavuusasentonsa oli istua ikkunan äärellä poski vasten kämmentä ja nähdä unta sillä aikaa kun maailmanhistoria piteni ja laskostui laskostumistaan, ja maailman punainen virta velloi ja virtasi.”

Piatta Rulja

Kasvamisen vaikeudesta

Asser Korhonen: Saarnaajan poika
Romaani, 315 s.
Teos, 2014

”Siinä samassa me jo yliteltiin miesten sadankymmenen metrin aitoja vähän joka loikalla. Lapsuus vielä ihan vieressä ja nyt yhtäkkiä nuoruuden pahimmat sekasotkut ja hämmennykset päällä. Siinä kiskoilla pomppiessa me epämääräisesti tajuttiin miten vaikeaa on kasvaa.”

Asser Korhosen toinen romaani Saarnaajan poika on vaikuttava ja aidontuntuinen kehityskertomus, joka kuvaa murrosikäisen Naftan kasvukipuja 1960-luvun helluntailaisyhteisössä. Aikuistuminen ja itsenäistyminen on hankalaa, kun murrosikään tavallisesti kuuluvien kipuilujen lisäksi on pohdittava ja pyrittävä noudattamaan uskonnollisen yhteisön asettamia rajoja. Saarnaajaisä kasvattaa lapsiaan “siunaamalla” heitä sotavyöllä, ja Naftan äiti halveksuu jokaista tyttöä, johon hänen poikansa katse erehtyy pysähtymään.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen kesään, joka on lämmin, huumaava ja täynnä muutoksia. Kesän aikana Nafta itsenäistyy vähitellen: saa ensimmäisen oikean työpaikan ja kokee ensirakkautensa. Pikkuveljensä kanssa hän aloittaa työt helsinkiläisessä leipomossa ja suorittaa kaupungissa samalla ruotsin ehtoja. Hän on innoissaan mahdollisuudesta paeta arkipäivisin hetkeksi pienestä Järvenpäästä, joka on “auttamattomasti jälkeenjäänyt takapajula”. Helsingissä on myös paras ystävä Danny, jonka kanssa Nafta pystyy jakamaan kaiken uskonnollisista pohdinnoista haaveisiin muuttaa yhdessä Kanadan suuriin metsiin erakoiksi. Kun Danny kertoo muuttavansa perheineen Australiaan, Naftasta tuntuu siltä, kuin hänen maailmansa loppuisi – ja Dannylla se vasta alkaisi.

“Tyttö oli mulle enemmän kuin mikään maailmassa. Mä olin, vaikken sitä itse vielä ihan tarkasti tiennyt, huomaamattani ja kaikessa hiljaisuudessa kiinnittänyt tähän suloiseen olentoon enemmän kuin koko sydämeni ja koko sieluni.”

Helsingistä muuttanut Liina saa Naftan pään pyörälle, ja Naftan yllätykseksi tunteet eivät jääkään yksipuolisiksi. Romaanin kuvaus ensirakkaudesta on uskottava ja hieno – se ei ole pelkkää pakahduttavaa autuutta, vaan siihen sekoittuu myös epävarmuutta, pelkoa ja epäuskoa. Toisaalta rakkauden huuma kadottaa muun maailman ympäriltä ja saa iankaikkisen kadotuksen tuntumaan maapähkinöiltä. Helluntailaisyhteisössä nuorten ihastumisia ja suhteita ei kuitenkaan katsota hyvällä, eikä yletön ihastuminen kokeneeseen Liinaan paranna Naftan ja hänen äitinsä tulehtuneita välejä.

Perhesuhteita käsitellään Saarnaajan pojassa paljon. Saarnaajan perheen lasten on oltava nuhteettomia esimerkkejä muille, ja sen takia kielletyistä teoista rangaistaan. Naftan ja hänen äitinsä suhde on vaikea; väkivaltaista isäänsä Nafta pystyy välillä edes jotenkin ymmärtämään, mutta ylisuojelevaa äitiään hän suorastaan vihaa. Naftan kokema väkivalta herättää hänessä kuitenkin vahvaa kostonhalua, eikä perheen sisäisistä kasvatuskeinoista voi puhua kenenkään kanssa. Vartaloon jäävät jäljet kuitenkin huomataan helposti, ja koulussa “säälimättömät pennut kaatavat roppakaupalla vuorisuolaa haavoihin”. Nafta kuitenkin ajattelee, että isän sisällä riehuu “sodan pyhä henki” – väkivallan syynä ei niinkään ole uskonto, vaan sodan aiheuttamat traumat.

“Mutta tarkoituksenammehan ei tässä paikka paikoin uskomattoman surullisessa pikkutarinassa ole kurkotella kurjuuden kuiluihin, vaan toitottaa ilosanomaa siitä, että noista kuiluista voi selviytyä ehjin sydämin.”

Romaanin sanoma on kaikesta synkkyydestä huolimatta positiivinen. Naftan kasvukertomus huokuu nuoruuden vimmaa ja intoa sekä kesän lämmintä tunnelmaa. Korhonen onnistuu käsittelemään Saarnaajan pojassa vakavia ja hieman kevyempiä teemoja tasapainoisesti. Kun romaanissa käsitellään muun muassa uskonnollista yhteisöä ja sen luomia paineita, perheväkivaltaa, nuoruuden kasvukipuja ja vaikeaa äitisuhdetta, voisi odottaa lukukokemuksen olevan raskas ja hankala. Saarnaajan poika on kuitenkin kaikkea muuta: lämmin ja lohdullinen mutta samalla vaikuttava ja ravisteleva kasvukertomus, jonka teemat jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Talvikki Uusitalo