Toisinkoinen-finalistit vuodelle 2021 on julkaistu!
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema – Esseitä (2021, Gummerus)
Kuva: Liisa Valonen
Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (2020, Teos)
Kuva: Heli Sorjonen
Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen – Valituksia (2021, Poesia)
Kuva: Timo Raunio
Vuoden 2021 Toisinkoinen jaetaan keskiviikkona 8. joulukuuta Helsingissä. Lippuja tapahtumaan on vielä jäljellä, joten viimeistään nyt kannattaa varata omansa.
Toisinkoinen tulee jälleen – ilmoittaudu mukaan palkintogaalaan!
Vuoden 2021 Toisinkoinen jaetaan keskiviikkona 8.12.2021 Korjaamon Aulassa. Ovet avautuvat klo 18, ja itse tilaisuus alkaa klo 19. Tapahtuman jälkeen juhlatila on käytössämme vapaamuotoisia jatkoja varten.
Aiempina vuosina Toisinkoinen on toteutettu illallisgaalana, mutta tänä vuonna illallistarjoiluja ei ole. Gaalalipun voi lunastaa itselleen sangen edulliseen viiden (5) euron hintaan.
Toisinkoinen on Putkinotko ry:n vuosittain jakama kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan toisen kaunokirjallisen teoksensa julkaisseelle kotimaiselle kirjailijalle. Esikoisteoksilla on omat palkintonsa ja kolmannen kirjan julkaisevalla on jo ura, mutta toisen kirjansa julkaiseva aloitteleva kirjailija usein muiden tekijöiden varjoon. Tämän takia Putkinotko ry haluaa antaa kunniaa vuosittain parhaille toisille teoksille, toisinkoisille.
Toisinkoinen-gaalassa kolme finalistikirjailijaa kertovat ennen palkinnonjakoa teoksistaan, minkä lisäksi illan aikana kuullaan puheita ja esityksiä. Gaala kokoaa yhteen kirjallisuudesta kiinnostuneet juhlavaan keskusteluhenkiseen tapahtumaan.
Ilmoittaudu mukaan oheisella lomakkeella: https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSdoSwauuC3lB_OigkR1Ix5qjVMrT4Qg32mlcwrAWMErezhMpg/viewform
Toivottavasti näemme gaalassa!
Suomalaisen esseistiikan pienelle kentälle on tullut uusi kokoelma. Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa Tie, totuus ja kuolema, kirjoittaja laveasti käsittelee kolmen yläkäsitteen tien, totuuden ja kuoleman kautta yhteiskuntaa ja ihmistä. Kirja koostuu kymmenestä esseestä, eivätkä esseet muodosta selkeää temaattista koherenssia. Ainoa esseekokoelmaa yhdessä pitävä voima on kirjoittajan elämänmyönteinen asennoituminen maailman käsittämättömyyttä kohtaan. Hosseini ihmettelee ihmisenä oloa, ihmisen ristiriitaisuuksia, historiaa, naiseutta, rahaa, kaksikulttuurisuutta, ekologisuutta, kärsimystä, menettämistä ja sovinnaisuutta. Vaikka kaikki menisi päin helvettiä, sinisestä taivaasta ja kukkien nuuhkimisesta voi silti nauttia. Tämä kaikki tehdään vahvalla kaunokirjallisella kontekstualisoinnilla.
Esseekokoelmissa tyypillisesti muutamat esseet nousevat toisten yläpuolelle, ja niin on tämänkin teoksen kohdalla. Kirja lähtee vasta todella käyntiin feminismiä ruotivassa neljännessä esseessä, ja tuntuu, että tätä ennen Hosseini vasta lämmittelee. Vaikuttaisi siltä, että esseiden järjestyksessä on mietitty sopivaa “draaman kaarta”, jossa esseiden kiinnostavuus painottuu kirjan loppupuolelle. Hosseinin viimeinen essee nimittäin on kaikista onnistuin, hauskin ja oivaltavin, ja tuntuu siltä, että tämä viimeinen essee on kokoelman grande finale, jonka on määrä tuottaa vaadittava katharsis.
Tie, totuus ja kuolema on lajiltaan henkilökohtainen kaunokirjallinen essee. Siinä kirjoittaja tuo oman persoonansa ja omat kokemuksensa teokseen ja kontekstualisoi ne kaunokirjallisin viittein. Laji on vaikea, sillä se vaatii valtavaa perehtyneisyyttä kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan sekä hyvää itsetuntemusta. Jos näitä ei löydy, esseistiikka lipsahtaa helposti anakronismin ja epäuskottavuuden puolelle. Hosseinin teoksessa tällaiset sudenkuopat on vältetty. Kirja viliseekin niin kirjallisia, historiallisia kuin biologisiakin viittauksia sekä mainiota knoppitietoa ja pystyy samaan aikaan olemaan rehellisen tuntuinen. Esimerkiksi Aurinkokuningas Ludvig IV:n peräaukon sairauden hoitamisesta johtuvan kaljuuntuneisuuden perintö on huvittava yksityiskohta:
“Viimeistä vaivaa hoidettiin niin runsaalla suoneniskennällä, että kuningas kaljuuntui. Siitä sai alkunsa Versailles´n hovin suureellinen peruukkimuoti, jonka seurauksena anglosaksisessa maailmassa tuomareilla on yhä päässään peruukki.” (s. 206)
Koska tyyli on esseistin tärkeä työkalu, on kokoelman kirjoittaja panostanut tähän erityisesti. Hosseinin lause on puhdas, ja sitä on todella hyvä lukea. Lauseita on varmasti viilattu huolellisesti ja suurella pieteeetillä. Teksti soljuu eteenpäin kivuttomasti, ja suuresta informaation määrästä huolimatta lukuprosessi ei missään vaiheessa tunnu vaivalloselta tai puuduttavalta. Tyyliin liittyy myös hieno ylhäisen ja alhaisen, traagisen ja koomisen välinen liitto. Hekumalliset elämää ylistävät lauseet vaihtuvat hetkessä vulgaareihin ilmaisuihin ja heti tämän jälkeen saattaa tulla pakahduttavaa elämän järkyttävyyden kuvausta.
Välillä Hosseinin kirjoitus menee jopa tietokirjamaiseen muotoon informaation suuren määrän vuoksi. Varsinkin kohdissa, joissa selitetään historiallisia faktoja auki, on vaikea huomata kaunokirjallisia elementtejä. Toisaalta essee on lajina kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa, joten tällainen tietokirjamaisuus on sikäli perusteltua. Tietokirjamaisuuteen liittyy myös kirjoittajan ainoa ohjelmallisuus. Esseistiikka nimittäin saattaa olla hyvin tendenssimäistä, joista voidaan esimerkkinä mainita Koko Hubaran rodulliset kysymykset kirjoituksissaan tai ääritapauksessa Pentti Linkolan ekofasistiset esseet. Hosseinin ideologisuus on jokseenkin vasemmistolaista, mutta kirjan ohjelmallisuus liittyy oikeastaan vain historiallisten faktojen hyväksymiseen. Varsinkin esseessään “Etsivä löytää” kirjoittaja penää eurooppalaisilta arabialaisen kulttuurin vaikutuksen merkittävyyttä länsimaisen sivistyksen rakentumisessa, mikä onkin varsin perusteltua ja kiihkotonta. Tällainen näennäisen kiihkoton tyyli, jossa kirjoittaja pyrkii antamaan itsestään mielikuvan ikään kuin “tolkun ihmisenä” on tietenkin tietoinen tyylivalinta sekin, ja antaa kuvan kirjoittajasta eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana, joka julistaa tuomioitaan muiden ihmisten yläpuolelta.
Kokemuksellisuuden ja kirjallisen aineksen yhdistämisestä syntyy teoksen ydin. Tämä henkilökohtaisuus on samalla nautittavaa, mutta myös ongelmallista. Kaunokirjalliset viittaukset kirjassa ovat tarkkaan harkittua ja perusteellista, mutta henkilökohtaisuuden tuominen teokseen ei aina tätä ole. Hosseini nimittäin itse tuntuu halveksivan kirjailijassa samaistettavuuden ja oman itsensä tuomista teokseensa. Näinä autofiktion populaarisuuden aikoina sivistyneen esseistin tulisi kavahtaa kaikkea henkilökohtaisuutta. Mikäli samaistuttavuus tai lukijan olon saaminen mukavaksi ei ole kirjallisuuden tehtävä, kuten Hosseini väittää, niin millä tavalla märän villasukkaseksin ja arkisen nyhtökauramakaroonilaatikon tekemisen glorifiointi on perusteltua?
“Nykyisiä “autofiktiona” markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.” (s. 128)
Hosseini ei kuitenkaan ole henkilökohtaisuudessaan yksinäisessä seurassa suomalaisessa esseistiikassa. Kokoelman viimeisessä esseessä essee-minä tarkastelee oman perseensä räjähtämistä, ja siitä johtunutta kivuliasta peräaukon sairautta, samaa, josta Ludvig IV kärsi. Yksityiskohtainen kuvailu oman anatomian toiminnasta ja tällaisesta henkilökohtaisuuden tasosta tuo väistämättä mieleen esimerkiksi sittemmin persona non-gratana tunnetun Timo Hännikäisen äärihenkilökohtaisen Ilman-esseekirjan, jossa Hännikäinen kuvailee parisuhteesta ja seksistä poisjäämistä oman itsensä kautta varsin naturalistisesti ja poleemisesti. Henkilökohtaisuutta voidaankin pitää siis tehokeinona, jotta saadaan oma ajatus tuotua kirkkaammin esille.
Kirjoittaja tuo luokkansa, seksuaalisuutensa, villasukkansa, nojatuolissa piereskelynsä ja anaalianatomiansa esseekokelmaansa. Ja pyrkimys on: ehkä pieni samaistumisen pohjavire kuitenkin? Vai samaistumiselle kenties irvailu. Kenties ei ole pyrkimystä lainkaan. Toisaalta tällainen epäjohdonmukaisuus ei sinänsä haittaa, sillä kyseessä on esseekokoelma. Hyvän esseen lähtökohdan ei tulisi ollakaan teleologinen, ei sen pidä pyrkiä mihinkään tiettyyn päämäärään tai ratkaisuun. Tommi Melenderin mukaan esseistin suurimpia hyveitä on eksyä aiheestaan. Ei esseen kuulu antaa vastausta mihinkään, vaan päinvastoin pyöriä aiheensa ympärillä rönsyillen. Olisikin mielenkiintoista lukea sellainen Tie, totuus ja kuolema, jossa essee-minä ei olisi kirjoittajan henkilökohtainen minä. Esimerkiksi Jyrki Lehtolan esseekirjoissa häivytetään täysin kirjailijan minuus, ja rakennetaan fiktiivinen hahmo, joka toimii essee-minänä. Tämä voi antaa esseistille jopa enemmän tilaa ja vapaammat kädet kirjoittaessa, mutta vaatii tietenkin mielikuvitusta. Kun essee-minä on joku muu kuin kirjoittajan henkilökohtainen minä, hän pystyy ikään kuin piiloutumaan tämän minän taakse, eikä näin ollen ole lukittu omaan identiteettiinsä. Näin se voi avata uusia mahdollisuuksia esseen parissa, vaikka henkilökohtaisuuden voimakeino poistuukin.
Esseistin suhdetta minuuteen käsitellään kokoelman esseessä “Kuka minä olen?”, jossa pohditaan minuuden liikkuvuutta. Tämä liittyy ajankohtaiseen aiheeseen tekijän ja teoksen suhteesta toisiinsa. Kuinka paljon kirjan pitää kertoa kirjoittajasta itsestään ja onko tällä mitään merkitystä? “Miksi ketään kiinnostaisi kirja, kun voi upottaa hampaansa kirjailijan lihaan?” (s. 125) Tekijän erottaminen teoksesta on keskeinen asia nykyajan kulttuurisessa diskurssissa, ja esimerkiksi Antti Hurskainen katsoo esseessään Kirjasodan muistolle, että:
“JOS kaunokirjakohuja vielä nähdään, todenmukaisuuden vaatimus on niissä tavalla tai toisella mukana. Sillä, kuka saa puhua kenenkin fiktiivisellä suulla ja mistä valta-asemasta, on ratkaiseva rooli 2020-luvun mahdollisissa kiistoissa. Jos omimisen ja representaatioiden verkostoon saadaan silmänkääntötempulla mukaan autofiktiota, padot repeävät ja kohu kohisee valkeana.”
Kyse on siis siitä, mikä on sovinnaista ja mitä pidetään totuutena. Ja ansaitsevatko jotkin teokset enemmän arvoa kuin niille nykyään annetaan, koska taiteen tekijät ovat historian saatossa sivuutettu ja marginalisoitu valtavirrasta? Esseekokelmassaan Hosseini sivuaa niin sovinnaisuutta kuin kirjallisuuskaanonin problematiikkaa. Miksi toisia kirjailijoita ylipäänsä nostetaan ylös, kun taas toiset unohdetaan täysin? Ennen marginaalissa olleiden ryhmien äänten esiintuominen on nykyään valtavirtaa. Esimerkiksi naisen olemassaolo ajattelevana subjektina fiktiossa on entuudestaan ollut huomattavasti vähäisempää, kuin mitä se nykyään on. Feminismi on osin korjannut tätä asiaa. Hosseini kuitenkin väittää, että koko feministinen ajattelu on jo meemiytynyt: Termistö otetaan suoraan tuontitavarana angloamerikkalaisesta kulttuurista, eikä mietitä, kuinka relevantteja ne ovat omassa kulttuurissa. Termistö ei rajoitu ainoastaan feminismiin vaan muihinkin pinnalla oleviin aiheisiin, ja esimerkiksi Hosseini itse ei halua käyttää sanaa “rodullistettu” ollenkaan, sillä se väistämättä määrittelee hänet johonkin tiettyyn lokeroon.
“käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen ja ne omaksutaan vailla harkintaa, usein pelkkinä letkautuksina.” (s. 67)
Taistelu siitä, minkälainen kirjallisuus on kanonisoinnin arvoista on tärkeä keskustelu, mutta ehdottomuuden ja moraaliposeerauksen sijaan tulisi ymmärtää, että nämä niin sanotut “kirjasodat” ovat välttämättömiä kirjallisuuden kehittymisen kannalta. Konflikti synnyttää jotain uutta. Filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ajatus teesistä, antiteesistä ja näiden yhteentörmäyksen aiheuttamasta synteesistä voidaan nähdä myös kirjallisen kentän kontekstissa.
“Kiistat kaunokirjallisuudesta eivät tuhoa monumentteja, ne luovat niitä. Kun moraalinvartija ja kirja kilpailevat, kirja voittaa” (s. 81)
Hosseinin mukaan kaunokirjallisuuden tehtävänä ei ole tehdä lukijan oloa mukavaksi. Joskus kirjallisuus synnyttää päinvastoin hyvin epämiellyttäviä tuntemuksia. Tästä syystä “Klassikkoja on helppo läpsiä,” sillä niiden maailmankuva saattaa olla nykyihmisestä ongelmallinen, ja tuottaa näin kiusallisia tuntemuksia. Kirjailijan tehtävä ei kuitenkaan ole antaa absoluuttista totuutta lukijalle, valmiiksi pureskeltuna.
Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan” (s. 132)
Kaunokirjallisuuden tulkitseminen ja sen kontekstualisointi nykypäivään on haastavaa, mutta onnistuessaan se tuottaa hyviä oivalluksia. Esseessä Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma käsitellään luokkayhteiskuntaa ja parinmuodostamista. Onko yhteiskuntaluokilla ja varallisuudella enää merkitystä seurusteltaessa, kuten oli Jane Austenin aikaan? Vaikka materiaalinen ja henkinen pääoma ei määrittele suoraan kumppanin valintaa, on nykyään muotia puhua rahasta. On syntynyt kokonainen media-ala, jossa käsitellään ainoastaan varallisuutta ja sijoittamista. Jokainen tuntuu olevan sijoittaja, ja se joka ei hoida talouttaan hyvin tai ole edes kiinnostunut raha-asioista nähdään kummajaisena. Vaikka kumppani ei olisikaan varakkaasta perheestä, monelle tuntuu olevan tärkeää se, että on kouluttautunut ja hoitaa taloutensa kunnolla. Sijoitusinnostuksesta syntynyt Instagram-influensserien muodostama yhteisö on hyvää bensaa liekkeihin kyynikolle, joka heittäisi tähän väliin legendaarisen anekdootin taksikuskien sijoitusvinkeistä ja talouden romahtamisesta.
Hosseini ottaa kynsiinsä nimenomaan naisten emansipaation ja rahan liiton. Vaikka sijoituspuheessa olisi kuinka feministinen eetos tahansa, kyseessä on silti kapitalismin viitekehykseen perustuva armoton kilpailu. Yhteiskuntaluokkaesseessä kirjoittajan hampaisiin joutuu toimittaja Julia Thurén ja hänen kirjansa Kaikki rahasta, jossa opastetaan olemaan joka kuukausi varakkaampi kuin edellisessä kuussa. “Kaikki rahasta on tatcherismia lempeänä tofuversiona.” (s. 104) kuten Hosseini piikikkäästi asian ilmaisee. Rahasta on hyvä puhua, mutta rikastumisesta ja rahasta puhuminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Kirjoittaja peräänkuuluttaakin maailman tarkastelua laajemmasta perspektiivistä. Olisi hyvä keskittää huomionsa muuhunkin kuin omaan napaansa.
“Mutta kiinnostuksen pitäisi kohdistua siihen, miten raha kytkeytyy laajempiin reaalimaailman kehityskulkuihin, vaurauden ja vallan jakaantumiseen, ei vain omaan elämään.” (s. 120)
Kyseessä on myös yltiöindividualistisen ja hedonismia korostavan kulttuurin kritiikki. Influensserien näkökulma rahaan on yksilössä eikä yhteiskunnassa. Sosiologi Kristiina Brunilan mukaan yhteiskunnan minäkeskisyyden voi huomata tavasta, jolla media käsittelee pinnalla olevia aiheita. Itsetutkiskelu nähdään tärkeämpänä kuin tutkiskelu ylipäätään.
“Niin, jos lehtiä lukee, niin kyllähän psykologeista ja terapeuteista tuntuu tulleen asiantuntijoita ihan kaikissa asioissa. Olipa kyseessä yhteiskunnallinen ongelma tai mikä vain, niin aika harvoin meillä haastatellaan sosiologeja tai filosofeja tai vaikka kulttuuriantropologeja.” (Kristiina Brunila, Image, 2021)
Nykyajasta Hosseini on kuitenkin sikäli tyytyväinen, koska elämä luokkien välissä mahdollistaa asioita, jollaisista Austenin maailman ihmiset eivät olisi voineet haaveillakkaan. Toisaalta hän myös hyvän ja elitistisen esseistin tyyliin halveksii keskiluokkaisuuttaan, ja ihmettelee, miten se on tunkeutunut ylimistönkin pariin.
“Kaikki haluavat kuulua ylempään keskiluokkaan, jopa sen yläpuolella olevat. “We are all bourgeois now”, lauloi Paul McCarthy, ja väitteen osoittaa todeksi ainakin Ison-Britannian prinssi Harry Oura-älysormuksineen. Miten onnetonta, ettei edes englantilainen aristokraatti pysty järjestämään itselleen elämää, jossa ei joudu laskemaan askeliaan ja mittaamaan untaan kuin joku suomalaisen keskijohdon konsultti!” (s. 112)
Vaikka tasa-arvo on tavoiteltava asia, se kuitenkin latistaa kulttuuria tietyllä tavalla. Tässä voi huomata esseistiikkaan liitetyn elitsimin painolastin. Kaunokirjallisen esseistin vihollinen on banalismi ja ystävä arroganssi. Sekä Antti Nylén että Tommi Melender ovat sanoneet, että esseistiikkaan kuuluu väistämättä elitismi, sillä kirjoittajan on hallittava sekä tyyli että aineistonsa perusteellisesti, ja lukija, joka on eksynyt esseistiikan pariin on väistämättä lukenut jonkin verran. Näin se automaattisesti sulkee suuren osan potentiaalisista lukijoista ulkopuolelleen.
Myös Hosseinista kirjoittajana saa elitistisen ja arrogantin kuvan, mutta hän ei toisaalta myöskään peittele sitä itse ollenkaan. Kirjassaan hän mainitsee, kuinka hän tyytyväisenä lukee omia lauseitaan jälkikäteen. Hän myös kommentoi ahkerasti sitä, kuinka joissakin kirjoissa ja teoksissa nostetaan kirjailijan moraalisesti hyviä ajatuksia jalustalle, kuten kohdassa, jossa hän ihmettelee erään runoteoksen takakansitekstiä:
“Katso vaikka Maria Matinmikon Kolkan (2019) takakansitekstiä. Sen mukaan lukijalla on käsissään ‘filosofinen ja feministinen teos’, joka on ‘ajankuvaa, seremoniaa, valkoista itsekritiikkiä.’
En väitä etteikö Kolkka olisi näitä asioita, ja Matinmikon lyriikka on vakuuttavaa, kuten aina. Mutta onhan tuo takakansiteksti kiusaannuttava. Osta tämä kirja, niin olet hyvien puolella!” (s. 86)
Kuinkakohan paljon Hosseinia hävettää joka kerta, kun hän ottaa käteen kirjansa, ja lukee sen takakansitekstin, jossa hehkutetaan hänen “omintakeisia ja älyä läikkyviä esseitä.” Osta tämä kirja, lue se huolellisesti ja tee siitä kenties kirjallisuuskritiikki, niin olet älyn, sivistyksen, laaja-alaisuuden ja originellisuuden puolella!
Vaikka Hosseinin arvostelu muita ihmisiä kohtaan on välillä kiusaannuttavaa, on kuitenkin arvostettavaa, että hän uskaltaa esittää mielipiteensä vaikeistakin asioista. Suoruuden pyrkimys viedään äärimmilleen vulgaarisissa sairauksien kuvauksissa, jossa kritisoidaan yhteiskunnassa olevaa sairauksien hierarkiaa. Kirjoittajan mukaan hänen anaalivaivansa ei ole samalla sosiaalisen normiston tasolla kuin esimerkiksi rintasyöpä. Rintasyövastä on helppo tehdä Roosa nauha -kampanjoita, ja siitä puhuminen on trendikkäämpää kuin monista muista sairauksista. Tällaisen yhteiskunnassa olevan sovinnaisuuden kritisoiminen on herkullista. Harva julistaa eritteiden ja groteskien seksiaktien ja genitaalivaivojen puolesta. Samantyyppistä kritiikkiä oli eräässä South Park -jaksossa, jossa Cartman saa HIV:en. Hän suuttuu, koska ketään ei nykyään enää kiinnosta muu kuin syöpä, koska se on coolimpi kuin AIDS. “Ottaisin syövän nykyään mielummin kuin AIDSin”, lentoemäntä sanoo Cartmanille. Sairauksista on siis tullut yksi lifestylen osa-alue.
Kirjoittajan ajoittaisesta ylimielisyydestä ja kirjassa olevasta samaistettavuuden kritiikin epäjohdonmukaisuudesta huolimatta esseekokoelma tarjoaa välillä erinomaista havainnointia maailmasta. Minuuden problematiikasta viis, mutta kukaan, joka on koskaan menettänyt jotain kallisarvoista elämässään ei voi olla pakahtumatta ”Menetyksen ammattilaiset” -esseestä, jossa käsitellään kirjoittajan veljen kuolemaan liittyvää surua:
Jos veljeni ei olisi kuollut, hän olisi täyttänyt tänä vuonna 33. Haluaisin kuvitella, millainen ihminen hänestä olisi tullut, mutta en pysty.
Hänen poissaolonsa, hänen olemattomuutensa, on totaalista.
Ei ole mahdollista ajatella menetyksen ulkopuolelta.
Siitä kaikki alkaa, siihen kaikki palautuu, ja niin tulee olemaan aina. (s. 180)
Jos oma elämä on näin suuren tuskan ja kärsimyksen sävyttämää, voiko kirjailijan mielikuvitus synnyttää mitään traagisempaa? Onko ylipäätänsä olemassa puhtaan narratologista ihmismieltä, joka synnyttää tyhjästä tarinallisen maailman? Ehkä elämä itsessään on niin äärimmäistä, hurjaa ja absurdia, että mitään sen ulkopuolella olevaa on mahdotonta ajatella.
“Aina kun olen jotain yrittänyt on elämä näyttänyt itsensä niin ylivoimaisena, luonnollisena ja tyhjentävästi ettei tunnu mahdolliselta keksiä mitään sen vertaista” (Jouko Turkka, Aiheita)
Ilmo Muuronen
Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Romaani, 314 s.
Otava, 2021
“Mereltä puhaltaa raaka tuuli, se työntyy vaatteiden alle, ja puhallus puhallukselta haamukipu kasvaa, kaikissa maailmoissani on kylmä.” (s. 21)
Kaksi juuriltaan revittyä ihmistä kohtaavat sattumalta jäätiköllä, tuuli kuljettaa toisen luo ja syttyy lyhyt, mutta intensiivinen romanssi. Toisessa ajassa pariskunta adoptoi lapsen, joka on heidän tietämättään lyhyen elämänsä aikana jo kerran julistettu kuolleeksi. Inkeri Markkulan toisinkoisessa korostuvat niin alkuperäiskansojen kaltoinkohtelu, oman henkilöhistorian tuntemisen merkitys kuin pohjoisen luonnon kauneuskin. Samalla teos on kuvaus mahdollisesta, mutta kaupunkilaiselle kaukaisesta luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksen jo näkyvistä seurauksista pohjoisella maapallonpuoliskolla.
Jäätikköä tutkiva fyysikko Unni on etääntynyt saamelaistaustastaan, elänyt vasten tahtoaan äitinsä luona kaupungissa. Vietettyään kesät isänsä luona pohjoisessa hän on löytänyt luonnosta paikan, jossa saa olla vapaa muiden katseilta ja arvostelulta. Unni lähtee tutkimusmatkalle Baffininsaarelle Kanadaan, Penny-nimiselle jäätikölle. Hän kohtaa matkallaan Kanadassa syntyneen, mutta Tanskassa varttuneen Jonin, joka puolestaan on lähtenyt Kanadaan juuriensa selvittämiseksi. Olosuhteiden vuoksi Unni joutuu lähtemään kotiin, mutta vuoden päästä hän yrittää löytää Jonin uudelleen.
Jonin tarinan kautta avataan Kanadassa 1960-1980-luvuilla tapahtunutta assimilaatiopolitiikkaa. Kuten Markkula kirjan jälkipuheessa kertoo, Sixties scoop on ajanjakso, jolloin noin 20 000 alkuperäiskansojen lasta vietiin vanhemmiltaan väkisin synnytyksen yhteydessä ja annettiin adoptoitaviksi valkoisiin hyväosaisiin perheisiin. Suomessa valtaväestö etäännytti saamelaiset lapset kielestään ja kulttuuristaan sijoittamalla heidät kouluihin kauas kotoa. Koulusta kotiin pääsi mahdollisesti vain loma-aikoina ja saamea myös kiellettiin puhumasta.
Romaanissa kertojat ovat äänessä vuorotellen ja kerrallaan kohtuullisen pitkäjaksoisesti. Näin avataan uusia kerroksia ja täydennetään edellisen kertojan tarinaa, sillä kaikilla henkilöillä on edes etäinen yhteys toisiinsa. Välillä ääneen pääsevät Jonin adoptioäiti Helen sekä biologinen äiti Alasie, joilla on ikään kuin tarinan reunoja valottava funktio. Vaille omaa ääntään jää vain Jonin biologinen isä Nilak, joka on läsnä romaanin monissa vaiheissa.
Romaani alkaa luvulla, jossa Jon hyppää katolta. Ilmastoteema, sotkuiset ihmissuhteet ja kohtaus talon katolla vievät ajatukseni Elina Hirvosen romaaniin Kun aika loppuu (2015). Molempia teoksia on kiittäminen ilmastovalveutuneista ja -aktiivisista henkilöhahmoista. Maa joka ei koskaan sula on helppolukuinen ja vetävä, jopa viihteellinen. Se muistuttaa myös norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin tyyliä: lyhyitä lukuja ja toisiltaan kadonneita ihmisiä.
Sivullisia ihmisiä
Teoksessa Unni pääsee ääneen sekä lapsena että aikuisena, ja hän toimii minäkertojana. Jonin ja Helenin osuuksia puolestaan kuvataan kolmannessa persoonassa. Vuodet ja fokalisoijat vaihtelevat, mutta lukija voi luottaa siihen, että seuraava kertoja tarjoaa vastauksen epäselvyyksiin. Aukkoisuudesta kuitenkin kirkastuu se, miltä assimilaatiopolitiikka ja etäisyys omiin juuriin voi kirjallisuudessa näyttää ja tuntua.
Romaanin hahmot sekä lukija saavat tarinoiden aukkokohdille vastaukset teoksen edetessä, mutta todellisuudessa monet jäävät ilman vastauksia loppuelämikseen. Tanskassa asuessaan Jon saa osakseen ihmetystä, jopa eksotisointia poikkeavasta ulkonäöstään johtuen.
“Miksei kukaan tajunnut, että se mikä oli ilmeisintä kaikille muille, silmät, hiukset, poskipäät, huulet, kasvojen muoto, oli vierainta hänelle itselleen. Ja kuitenkin, niihin piirteisiin hänen minuutensa liian usein pysähtyi, niistä piirteistä kaikki odotukset syntyivät.” (s. 95)
Kipeällä, mutta ilahduttavalla tavalla kaikki henkilöt ovat altavastaajia ja ahtaalle ajettuja. Nilak ja Alasie eniten siksi, koska ovat kulttuuristaan johtuen vähemmistöä ja joutuneet eri kylän kouluun, jossa äidinkieltään ei saa käyttää. Jon ja Unni kasvavat paikassa, jossa kokevat niin sosiaalisesti kuin kulttuurisesti olevansa erilaisia ja vääränlaisia. Hahmot samaistuvat eläimiin, joiden elossa säilyminen on hyvistä piiloutumistaidoista kiinni.
“Taivas pojan yläpuolella oli tummansininen, ja poika näytti veltolta, miehet pitelivät häntä pystyssä. Syksy oli puhaltanut varvut punaisiksi jo, maaruska hehkui pojan jalkojen alla ja Alasie ajatteli lintuja, jotka yrittivät pelastautua tekeytymällä kuolleiksi.” (s. 215)
Kuivakalalta maistuva kieli
“Siinä missä jäätä kuvattiin oudon vähin sanoin, tarvittiin silan selittämiseen sanoja lauseiden verran, ja sanojen mukana maailma muuttui vähän kerrallaan.” (s. 227)
Romaanissa kuvataan Jonin biologisten vanhempien Alasien ja Nilakin yhteistä lapsuutta asuntolakoulussa ja tutustumista myöhemmin uudelleen nuorina aikuisina. Näissä osuuksissa kertoja käyttää suomenkielisten sanojen yhteydessä myös heidän äidinkielensä, inuktitutinkielisiä sanoja, joille on kirjan lopussa sanasto. Inuktitutinkieliset sanat virkkeiden lomassa terävöittävät sitä, kuinka huonosti muut kielet, tässä tapauksessa englanti, onnistuvat kuvaamaan heidän kulttuurinsa elämäntapaa ja rikasta kahdeksan vuodenajan luontokäsitystä kaikkine vivahteineen.
“Kinos on juuri sopivan pehmeä, aqiluqaaq, ja nopeasti sen sisään kovertuu sukkulamainen luola.” (s. 219) aquiluqaaq (‘pehmeä lumikinos’)
Varsinkin lapsi-Alasien fokalisoimissa osuuksissa inuktitutin aistirikkautta kuvataan onnistuneesti. Teoksessa esitetään lukuisia tarkkoja havaintoja, jotka ovat paitsi kauniita myös tiedollisesti arvokkaita.
“Minä kuvittelen miltä kieli maistuu. Englanti maistuu samalta kuin kuivakala. Mutta meidän kielemme, se maistuu kääpiömustikoilta ja maarianheinältä, ja se tuoksuu myös, pajun kuorelle ja karibunnahalle, lumelle ja jäälle.” (s. 221)
Teoksessa on paljon helmiä, mutta harmillisesti myös paljon täytteeltä tuntuvaa tekstiä. Tunne täytetekstistä voi kummuta myös romaanin monista suurista teemoista, joista lukijana valitsee yhden tai kaksi, joiden tarkasteluun sitoutuu. Vaikka kielen ja maailman hahmottamisen suhdetta kuvattiin Alasien ja Nilakin yhteydessä paljon, se ei ikään kuin limittynyt osaksi muuta tarinaa. Myös esimerkiksi Unnin koulukiusaamistaustaa käsitellään melko lyhyesti. Kaikki nopeatkin huomiot jättävät tarinaan kuitenkin kerroksensa, vaikkei aiheisiin palattaisi enää myöhemmin. Kerroksellisuus on lopulta realistinen ja toimiva tehokeino, jolla romaani voi muotokeinoin vahvistaa eksymisen teemojaan.
Paikoin vetävän juonen taustalla oleva ajatusprosessi tuntuu liian läpinäkyvältä. Juonipaljastuksia tekemättä, asiat loksahtavat paikoilleen hieman liian sopivasti ja uskomattomia sattumuksia on tarpeettoman paljon, vaikka monesti keskeneräisyys ja selvittämättömyys vaikuttaisivat lukijaan voimakkaammin kuin ennalta-arvaavattavuus.
Luonnonvoimia
Teoksen kieltä ohjaa luonnon liikehdintä. Henkilöiden mielenmaisema, teoksen yleinen tunnelma ja jopa osittain henkilöiden toiminta romaanin maailmassa kumpuaa luonnosta.
“Tämä tuuli ei pidä minusta, hän ajattelee. Mutta seuraavana päivänä tuuli heittää Unnin hänen ovelleen ja kasaa lumivallin uloskäynnin eteen, eristää heidät muusta maailmasta.” (s. 111)
Luonto nousee toimijaksi, tulee tilanteiden väliin ja muuttaa tapahtumien kulkua. Kun tuuli kasaa lumivallin, Unni ja Jon jäävät Jonin asuntoon yli viikoksi ja heidän ihmissuhteensa syvenee. Luontoon yhdistetään hieman ihmismäisiä piirteitä (“tämä tuuli ei pidä minusta”) sekä ihailua ja ihmetystä. Varsinkin jäätikön ja sen alla virtaavien jokien ääniä tulkitaan ikään kuin kommunikaation välineenä jäätikön ja ihmisen välillä. Virtaavien jokien ääni on Unnista maailman kaunein laulu.
“Tiedän, että liikkuessaan jäätikön kerrokset pitävät monenlaista ääntä, ne ulisevat, murisevat ja paukkuvat. Mutta juuri nyt jäätikkö on hiljaa ja antaa minun kulkea pintaansa pitkin. Se on ollut tällä paikalla satoja tuhansia vuosia, ja joskus minusta tuntuu, että minun kairani ja jääpiikkini huvittavat sitä. Sillä niin kylmä ja järkähtämätön kuin se onkin, vaikuttaa siltä kuin se olisi elossa.” (s. 12)
Jäätikkö on kuin taustakangas, jota vasten tapahtumat näytetään lukijalle. Toki se joskus pitää meteliä, mutta hiljenee kuuntelemaan ihmisten ihmisille niin surullisia, mutta planeetan mittakaavassa niin pieniä murheita. Jäätikkö on romaanin ihmissuhteille vaativa, mutta puhdas ja kaupunkeihin liittyvistä sosiaalisista normistoista vapaa tapahtumapaikka. Vasten valkoista taustaa rikkinäisten ihmisten kipu, koti-ikävä piirtyvät näkyviin terävästi.
“Penny makaa vuorten välissä, eikä jään hajoamista näe, sen voi vain kuulla.
Jon katselee jäätikköä, valkoista, hiljaista, kylmää jättiläistä. Kuva kaatuvasta rekasta katoaa ja sisuksiin hulahtaa äkkiä lämpö.
Olen ollut täällä joskus kauan sitten, ihan varmasti olen.” (s. 125)
Unni on kiinnostunut jään kerroksista ja siihen varastoituneesta tiedosta. Jään arkeologia yhdistyy kuultuihin tarinoihin, identiteetin kerroksiin, jonkinlaiseen eri kansojen kulttuuriseen muistiin. Luontoa tarkkailemalla voimme tarkkailla omaa toimintaamme. On selvää, että jäätikkö edustaa myös kuluvaa aikaa ja ilmastokellon tikitystä. Jäätiköstä kuuluva melu kuulostaa äkkiä avunhuudolta.
Kulttuurin ja ilmaston kohtaamisesta
Unni lukee tuntikaupalla tietoa pakkosuomalaistamisesta, kallonmittauksesta ja uusien karttojen piirtämisestä, muistelee isoäitinsä puhumaa pohjoissaamea. Saamelaisten kaltoinkohtelu on käynyt Unnille päivä päivältä selvemmäksi, mutta aihetta on lähes mahdoton nostaa keskusteluun isän kanssa.
“– Ja kuitenkin, sen jälkeen kun olin lukenut ja kuvitellut, mietin omia ihmisiäni kaikkialla, Tromssassa, Angelissa, Kiirunassa, Tukholmassa, Jokkmokkissa, Utsjoella, Oslossa, Nunnasessa, Näätämössä, Murmanskissa tai missä ikinä, kaikkia heitä jotka nousivat uuteen päivään ja lähtivät paimeneen, kalaan, yliopistolle, sairaalaan, toimistoon, kauppaan tai mihin tahansa, kulkivat tunturikoivikoissa, jäätiköillä, kairoissa ja kaduilla ja lauloivat iltaisin lapsilleen kaikilla saamenkielillä.
Me olemme yhä olemassa, isä, halusin sanoa. Sinä ja minä, ja me, kokonainen kansakunta, kaikesta huolimatta me olemme täällä yhä.” (s. 285)
Kaikki saamelaiset ja inuiitit, missä ikinä he ovatkaan. Markkulan romaanissa he ovat lähinnä jäätiköllä ja elävät luonnosta. Yhdeltä lukukantilta teoksessa esitetään stereotyyppinen kuva alkuperäiskansoista, sellainen jota voi ja pitää rikkoa. Kirjan lähdekirjallisuuslista on kuitenkin perehtyneisyydessään vaikuttava ja pitää sisällään sekä biologista että alkuperäiskansojen tutkimusta. Yksi lähdeteoksista on Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen (2019). Teoksen osiossa “Mitä on saamelaisuus?” painotetaankin, että vaikka saamelaiskäsitykseen liitetään selkeästi luonto ja porotalous, myös kaupungissa saamelaisuuteen kasvaminen on täysin mahdollista. (Ranta & Kanninen, 2019)
Teosta luonnehtiessa yksiulotteista saamelaiskuvaa parempi ilmaus lienee etäinen saamelaiskuva. Se on totta myös romaanin maailmassa, sillä Unnin suhde saamelaisuuteen on muistojen, isän ja itse kerätyn tiedon varassa. Kirjan maailmassa ollaan ikään kuin kahden teeman: ilmaston lämpenemisen ja esimerkiksi saamelaisuuden kohtauspisteessä. Pyrkimyksenä tuntuu olevan kuvata laajemmin saamelaisten kohtaamia ongelmia, ensin assimilaatiopolitiikasta ja sitten pohjoisessa nopeasti näkyvistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jotka haittaavat esimerkiksi elinkeinonharjoittajia. Tästä verona se, ettei romaani saavuta kaikilla osa-alueilla toivottavaa yksityiskohtaisuutta ja representaatiota. Lopulta, kuten minkään asian tuntemuksessa, ei kannata tyytyä yhden teoksen tarjoamaan antiin. Markkulan teos tarjoaa yhden kuvan, ja onnistuu erityisesti ilmastoaihelmissaan.
Ilmastokirjallisuuden näkökulmasta romaani ikään kuin vakiinnuttaa ilmastonmuutoksen osaksi teoksen kuvastoa. Kirjan henkilöt ovat huolissaan sulavasta jäätiköstä, mutta aiheesta ei maalata sen suurempaa dystopiaa eikä jääkarhujen hukkumisella mässäillä. Ilmastokriisin näyttäminen tällä tavoin kuulostaa julmalta hätätilan sivuuttamiselta, mutta toisaalta Markkulan teos pakottaa sen osaksi tavallista arkeamme eikä anna lukijan hävitä eskapistisiin scifi -teoksiin.
“Räkkä saapuu, mustikat kypsyvät ja hillatkin, ja me laitamme merkille polttiaisten tulon ja seuraamme sudenkorentojen tanssia kylmän joen yllä.” (s. 52)
Markkulan teoksen lohtu on nopeissa kuvissa hilloista ja vuorenhuipusta. Sitten, vääjäämättä pala jäätikköä humpsahtaa mereen ja ahdistus säilyy, siirtyy kirjan kansien välistä olohuoneeseen ja kaupunkiasunto tuntuu kolkolta kammiolta. Tämä kaikki huolimatta siitä, ettei ilmastokriisi ole teoksen välittömin teema. Arktiset alueet ovat itsessään niin merkityksillä latautuneita, ettei ehkä yksikään sinne sijoittuva teos voi enää sivuuttaa ilmastoaiheen käsittelyä. Kauniin luontokuvauksen lukemiseen kytkeytyy pelko ja tieto monimuotoisuuden häviämisestä. Ahnehdin teoksen loppuun, jotteivät ne ehdi kadota kokonaan.
Helmi Nöjd
LähteetRanta K. & Kanninen J. 2019. Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S
Leena Sainio: Rapuooppera
Runoteos, 85 s.
2021, Enostone
Leena Sainion runoteos Rapuooppera pyrkii innostamaan lapsia runojen kirjoittamiseen, kuten Sainio itse esipuheessa kirjoittaa. Koska teos on eritoten suunnattu lapsille, on tämä vienosti esitetty toive suunnattu myös ensisijaisesti heille; siksi en olekaan kelvollisin arvioimaan teoksen arvoa tämän tavoitteen kannalta. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjallisuuskriitikko Vesa Rantaman nelivuotias on teoksesta pitänyt.[1] Viitteitä suosiosta siis on, ja hyvä niin.
Ei Sainio kuitenkaan aivan kylmäksi jätä viidennen vuoden kirjallisuudenopiskelijaakaan, vaan leikkisä rytmiikka vetää toisinaan mukaansa.
Runousoppia lapsukaisille
Jos Runousopin perusteet tuntuukirjallisuuden opintojen ensimmäisenä vuonna liian painavalta palalta pureskeltavaksi, voinee lämmittelynä siemaista yhden Rapuoopperan. Sisältäähän teos mukavan maireat määritelmät muun muassa käsitteille aforismi, haiku, loitsu ja oodi; niin että lapsikin ne saattaisi ymmärtää. Ehkei kirjan perusteella tenttiin kannata vastata, mutta kiinnostavaa on, miten nämä käsitteet pyritään selittämään lasten kielellä:
Kun päähäsi pälkähtää oikein hieno ajatus, voit hioa sitä vielä hetken. Kun mietelmäsi on mielestäsi valmis, voi sitä kutsua sanalla AFORISMI. On ihan asiallista keksiä omia elämänviisauksia, itsehän sen tietää miten asiat ovat. (s. 8)
Määritelmien lisäksi – tai oikeastaan niiden sijaan – keskiössä ovat kuitenkin erilaiset tyylilliset keinot, joita Sainio teoksessaan hyödyntää. Lastenrunoudelle tyypillisesti Rapuooppera sisältää paljon riimittelyä, mutta onneksi myös paljon muuta, kuten proosarunoja, typografisia keinoja, tajunnanvirtaa, haikuja ja räppiä.
Yksi toistuvista runouden keinoista on sanojen merkityksillä leikittely. Alkuun se jaksaa viihdyttää, mutta saturaatiopisteen saavuttaessaan keinon viihdyttävä vaikutus lakkaa. Toisaalta teos mieltyy sellaiseksi, jota ei ehkä ole tarkoituskaan koluta kerralla läpi, vaan lukea vaikka iltaisin lapsen kanssa. Tällöin ehkä samankaltaista kokemusta ei syntyisi. Tällaista merkityksillä leikittelyä on esimerkiksi runossa ”Korvasärky”, joka alkaa seuraavasti:
– Äiti, mulla on korva kipeä!
– Korvako? Miten se nyt sillä tavalla? Näin kesän korvalla. Ja juuri, kun olin menossa keräämään korvasieniä.
(s. 23)
Pystyn mielessäni tavoittamaan ihannelukijan, joka innostuu tämän runon avulla sanojen monimerkityksisyydestä, ymmärtää jotain oleellista kielestä.
Sakea temaattinen soppa
Rapuooppera on tulvillaan teemoja, ja välillä niitä tekisi mieli äyskäröidä vähemmäksi. Aiheita ovat esimerkiksi erillisyys, identiteetti, hyväksyntä, kierrätys, sosiaalisten tilanteiden pelko ja suru, mutta toisaalta myös pieruhuumori ja jatkuva kielileikki. Osa teemoista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, mikä jättää kokonaisuuden hieman etäiseksi.
Kaksi selkeää teemaa teoksessa nousee kuitenkin esiin: lapsen identiteetin muotoutuminen ja ihmisen ja muun luonnon välinen suhde. Ensimmäisen teeman käsittely painottuu teoksen alkupuolelle ja toisen teeman käsittely rakentuu hiljalleen teoksen edetessä. Ylipäänsä Rapuoopperasta on havaittavissa abstraktimpien ja vaikeampien asioiden esiin nouseminen loppua kohden, jolloin myös aikuislukijalle avautuu enemmän pohdittavaa.
Ihmisen ja muun luonnon välinen suhde saa mieleenpainuvimman esityksen nimikkorunossa ”Rapuooppera”, jossa valtasuhteet ja väkivalta kääntyvät päälaelleen, kun ihminen päätyy rapujen ruoaksi ja isäravun repliikki kuuluu seuraavasti:
KLIKETI KLAKS! KLIKETI KLAKS!
Ihminen, hoo-oi, kuulepas!
Nyt saat sinä vuorostas
porista, keittyä kattilassa,
kuuman hornan pappilassa!
Pidämme pirskeet:
lihat paahtoleivälle,
ruumiin perkeet kissalle!
Mutta voi olla, ettei se syö!
(s. 55–57)
Tämä irvokas roolien vaihtuminen ei ole mitenkään ainutkertaista kaunokirjallisuudessa, mutta kiinnostavan groteskin säväyksen se lastenrunokirjaan kieltämättä tekee. Vaikka runon lopussa paljastuukin, että kyse on lapsirapujen unesta, jään pohtimaan runon vaikutusta oletetussa lapsilukijassa. Herättääkö se pelkoa rapuja kohtaan vai herättääkö se eettiseen pohdintaan? Varmasti paljon riippuu myös aikuislukijasta, jos runoteosta luetaan esimerkiksi yhdessä.
Yhden sulan hattuun haluan myös Sainiolle antaa: hän onnistuu kirjoittamaan pieruhuumoria niin, että se ei saa silmiä pyörähtämään, vaan melkein jopa hymähdyttää minuakin kuplivalla rytmillään runossa ”Paukkutaikuri”. Joku lapsenmielisempi saattaisi vaikka kikatellakin.
Kuvitus upeana osana teosta
Rapuooppera on kuvitukseltaan vaikuttava teos, ja myös kuvitukset ovat Sainion käsien työtä. Teoksessa on sekä lapsenmielistä, voisi sanoa odotuksenmukaista kuvitusta, mutta erityisesti loppua kohden myös maalausmaisia abstraktimpia kuvituksia, joiden äärelle lukiessa pysähtyy. Värimaailma on pitkälti pastellisävyinen. Omia lempikuvituksiani ovat ”Kettutaivaassa”, ”Ritva, Riitta ja Ruut” ja ”Taivaanpesä” -runojen yhteydessä olevat kuvat.
Esimerkiksi ”Taivaanpesä”-runon kuvituksessa punertava, karvaisennäköinen möykky roikkuu neljällä köynnöskasvilla taivaasta. Taustalla näkyy vain vaaleansininen taivas, pilvenhaituvia ja kolme lintua. Yleisilme on unen- ja taianomainen. Kuvitus on myös rajattu taulumaisesti neliön sisään, mikä lisää kuvitusten teosmaista luonnetta omana itsenään. Tulkitsen kuvan ja tekstin käsittelevän kuolemaa ja surua, jotka muutenkin nousevat esiin teoksen loppua kohden edetessä, ainakin meille aikuislukijoille – tai no, ainakin minulle:
Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
Pilvissä lepää lintujen peti.
Kun tuulenpuuska pesää heijaa,
poikaset siellä nukahtaa heti.
Tsirp tsirp ja tiritiriteijaa.
Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
(s. 78)
Jos luen Rapuoopperaa lähtökohtana omat mieltymykseni, jään kaipaamaan hallitumpaa sommittelua ja rajatumpaa teemojen kokonaisuutta. Jos taas luen teosta suhteessa sen julkilausuttuihin lähtökohtiin, muodostuu kirjasta lapsille sovelias esimerkkikatsaus runouteen, sen keinoihin ja käsitteisiin. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapset innostuvat saadessaan Sainion runoteoksen käsiinsä.
Otto Rikka
[1] Rantama, Vesa 2021. Kerrankin lastenrunoja, jotka kelpaavat myös lapselle – Aluksi kriitikon nelivuotias assistentti säikähti vihaista rapua kannessa, mutta kasvoi pian Rapuoopperan ystäväksi. Helsingin Sanomat 28.3.2021. Viitattu 21.10.2021.
Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista
Novellikokoelma, 278 s.
Siltala, 2021
“Todellisuuteen voi luottaa.
Todellisuuteen täytyy voida luottaa.
Mitä järkeä tässä muuten on?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 68)
Marko Järvikallaksen novellikokoelma Sano jotakin kaunista (jatkossa SJK) pitää sisällään kymmenen novellia, jotka lähtevät käyntiin arkisesta, edeten ripeästi kohti jotakin outoa, jopa yliluonnollista. Jokaisessa novellissa on omat henkilöhahmonsa, jotka eroavat niin iältään, sukupuoleltaan kuin lähtökohdiltaankin. Päähenkilöitä kuitenkin yhdistää nykyihmisen individualistinen yksinäisyyden kokemus.
Novelleille on yhteistä myös, että päähenkilöä ei nimetä – lukuun ottamatta teoksen viimeistä novellia, “Pieni levähdys”, jossa päähenkilö esitellään seuraavalla tavalla: “Mies – olkoon hänen nimensä Ismo, se on hyvä nimi, tuskin kenelläkään on vastaan väittämistä –” (s. 243). Hahmon nimi ei tässäkään ole merkittävä, eikä mitä todennäköisimmin edes hänen omansa. Nimeämättömyys luo kiinnostavaa kontrastia niihin äärimmäisen tarkkoihin yksityiskohtiin, joita henkilöhahmoista opitaan.
SJK nostaa tapetille henkilöhahmojen pimeimmät hetket – sen, mitä he kaikkein syvimmin haluaisivat pitää salattuna. Lukija pääsee ikään kuin tirkistelemään hahmojen elämää ikkunalasin takaa: Lähtöasetelma näyttää normaalilta, mutta mitä pidempään tilannetta tarkkaillaan, sitä enemmän outouksia on huomattavissa. Esimerkiksi kokoelman ensimmäisen “Naapureiden” pari vaikuttaa aluksi tavalliselta, herttaiselta avioparilta, joka päättää hankkia valvontakamerajärjestelmän kotiinsa tarkkaillakseen uuden koiranpennun yksinoloa. Harrastus muuttuu kuitenkin nopeasti häiriintyneeksi, kun pari pyrkii järjestämään itselleen yhä mielenkiintoisempaa katsottavaa: ensin kutsumalla naapurin nuoremman parin kotiinsa illanviettoon, sitten lavastamalla tilanteita, joissa he pääsevät näkemään nuoren parin kommunikoivan esteettömästi keskenään. Kerättyään tarpeeksi vaikuttavaa lähdemateriaalia, alkaa päähenkilöpari itse näyttelemään nuoren parin välillä kuvattuja kohtauksia.
“Naapurit” on oiva aloitus kokoelmalle, sillä onhan teoksen lukija lähes rinnastettavissa novellin tirkistelevään pariskuntaan – kuten he tarkkailevat naapureitaan nähdäkseen hetkiä, joissa kulissi purkautuu ja ihmisen salattu minuus nousee esiin, tekee lukija samaa näitä ihmisen heikkouksia ja perversioita kuvaavaa teosta läpi kahlatessaan. Tirkistelyteema ei rajoitu ensimmäiseen novelliin, vaikka onkin siinä eksplisiittisimmin tuotu esiin. “Palohälytys kello 14.08”:n päähenkilö asettaa matkakumppaninsa käytetyn lautasliinan huulilleen tunteakseen läheisyyden illuusion, ja “Pienen levähdyksen” Ismo tarkkailee vaimoaan vieraan talon ikkunan lävitse, masturboiden. Samalla lukijan voi ajatella syyllistyvän samanlaiseen tirkistelyyn, näkiessään teoksen henkilöhahmot heidän heikoimmalla, yksityisimmällä hetkellään.
Keinotekoinen identiteetti pelastusrenkaana modernissa maailmassa
SJK tarkastelee oivallisesti niitä keinoja, joiden kautta rakennamme identiteettiämme. Teoksen henkilökuvaus on hyvin orgaanista – henkilöhahmot oppii tuntemaan pienten tiedonmurusten kautta, joita matkan varrelle ripotellaan, samoin kuin tutustumme ihmisiin oikeassakin elämässä. Saamme esimerkiksi tietää, että “Palohälytys kello 14.08” -novellin päähenkilö on kasvisruokailija, joka kerää lp-levyjä, mutta ei voi sietää livemusiikkia. “Eksyneiden” poika harrastaa myös musiikkia, tarkemmin ottaen kitaran soittoa. Nämä tiedonjyväset ovat ehkä pieniä, mutta selvästi henkilöhahmoille itselleen tärkeitä. Minäkuva rakentuu kiinnostuksenkohteiden kautta, ja niiden tuominen esiin on tärkeää.
Mutta mitä käy kun omat ominaisuudet ja kiinnostuksenkohteet eivät tunnu riittäviltä siihen performatiiviseen minuuteen, jonka kautta kartoitamme paikkaamme maailmassa? Olisiko silloin helpompaa olla joku muu? Joku valovoimaisempi, pidetympi, kiinnostavampi ihminen?
Tätä päättävät kokeilla muun muassa “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Kaikki on taas hyvin” -novellien päähenkilöt. “Alkukantaisten aavistusten” äidillä on pakkomielteinen kiintymyssuhde aikuiseen poikaansa, joka palaa kotiin kipeän eron jälkeen. Poika suhtautuu välttelevästi ja kiittämättömästi äitiinsä tämän hoivayrityksistä huolimatta. Vastarakkaudesta haaveileva äiti löytää pojan tavaroita tonkiessaan tämän ex-tyttöystävän juhlamekon, joka osoittautuu tietynlaiseksi lohdun lähteeksi. Ex-tyttöystävä Pihla on kaikkea, mitä äiti ei ole – säkenöivä, kiinnostava ja muodokkaan haluttava, siinä missä äiti kokee itsensä “laihaksi, lanteettomaksi tikuksi” (s.65). Mikä tärkeintä, on Pihla pojan pyyteettömän rakkauden ja ihailun kohde.
“Hän voisi lihottaa itseään. Alkaa syömään kaikkea sellaista minkä tietää kerryttävän kiloja. Söisi yöllä, pitäisi päiväkirjaa ruokamääristä, kaloreista. Lopulta istuisi mekkoon. Kasvaisi sen kokoiseksi, oloiseksi, riittäväksi.” (s. 65.)
“Alkukantaisten aavistusten” nainen päättää kuitenkin itsensä muuttamisen sijaan muokata mekosta itselleen sopivan. Mekon valmistuttua hän pukeutuu siihen, laittautuu, lähtee keskustaan esittäytymään uudessa persoonassaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole yhtä tyydyttävä kuin nainen olisi voinut toivoa. Mekko ei ole vain mekko, vaan osa Pihlan identiteettiä, jonka nainen ryövää hetkeksi itselleen. Tässä valheellisessa ulkokuoressa esiintymiseen liittyy häpeää, paljastetuksi tulemisen pelkoa.
Myös “Kaikki on taas hyvin”-novellin minäkertoja pukee ylleen toisen identiteetin, vaikkakin kokonaisvaltaisemmin. Minäkertojan kaksoissisko Saana kuolee yllättäen, ja surutyön keskellä minäkertoja yrittää opetella tuntemaan viime vuosien aikana hiukan etäiseksi jääneen siskonsa uudelleen. Saana on aina ollut kaksosista suositumpi, rohkeampi ja pidetympi, huolimatta siitä että tytöt ovat keskenään identtisiä. Nyt Saanan kuoltua sisko kuin huomaamattaan ajautuu esittämään kaksostaan, saadakseen maistaa osan ihailua, josta hän on aina jäänyt paitsi.
Roolileikki alkaa viattomasti, mutta SJK:lle tyypilliseen tapaan äityy nopeasti kohti outoutta. Sisko kokeilee ylleen Saanan vaatteita, leikauttaa ja värjää hiuksensa samanlaiseksi kuin Saanalla, kuuntelee tämän omistamia levyjä ja hiljalleen muuttaa asumaan Saanan asuntoon, joka oli tarkoitus laittaa myyntiin. Hän menee roolileikissään niin pitkälle, että alkaa tapailemaan Saanan vanhaa kumppania, joka ei vielä tiedä tämän kuolemasta. Leikki on vaarallinen – onhan kyseessä identiteettivarkaus, mutta tämä toisaalta tekee siitä yhä jännittävämpää. Sisko kietoutuu valheiden verkkoon, josta ei pääse irrottautumaan. Lopuksi ei ole aivan selvää, mistä Saana alkaa ja mihin sisko loppuu, edes hänelle itselleen.
Minut nähdään, siis olen
“Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus on muuttunut haikeaksi toteamukseksi.
Voiko elämä olla haikea toteamus?
Jos niin, millainen?
Millainen toteamus on hänen elämänsä?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 71)
SJK leikittelee paljon julkisen ja yksityisen vastakkainasettelulla. Suljettujen ovien sisällä ollaan outoja, sekavia, pervoja ja hauraita, mutta ulospäin näitä piirteitä ei saa näyttää. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin ulkopuoliset eivät aavista sisällä kuohuvan.
Niin “Naapurit”, “Alkukantaisia aavistuksia” kuin “Kaikki on taas hyvin” käsittelevät omalla, kummallisella tavallaan nähdyksi tulemisen tarvetta sekä siihen liittyvää ahdistusta. Tämä on kantava teema ja motiivi myös muissa kokoelman novelleissa, ja siihen kiteytyy jotakin varsin olennaista modernin ihmisen luonteesta. Ajoittain vaikuttaa siltä, kuin koko olemassaolomme olisi ainoastaan teatteria muille ihmisille. Ajatus siitä, miten muut meidät näkevät, on useimmiten päällimmäisenä ajatuksissamme. Huomataanko meidät? Ihaillaanko, halveksutaanko, halutaanko? Vieraiden silmien paino päällämme tuntuu raskaan painostavalta, mutta siitä huolimatta esimerkiksi “Alkukantaisten aavistusten” nainen pukeutuu Pihlan juhlamekkoon, laittautuu ja lähtee ylihinnoiteltuun baariin juomaan ylihinnoitellun oluen, ja matkaa kotoa pois ja sinne takaisin nainen kuvittelee elokuvan kohtauksina.
Arvostelevat silmät seuraavat “Alkukantaisten aavistusten” naista kotiin saakka, ja vaikka hän saa varmistettua itselleen, ettei kotona ole hänen lisäkseen ketään muuta, tuntee hän silti läsnäolon. Yksinoloon liittyy epävarmuus – kukaan ei ole näkemässä, olenko silti olemassa? “Vaimoni on nukkunut täällä” -novelli on teoksen äärimmäisin esimerkki yksinäisyyden lietsomasta epävarmuudesta. Novellin päähenkilö on eronnut vaimostaan, ja asuu nyt yksin parin yhteisessä omistusasunnossa. Novelli on tuokiokuvaus, kunnes ei enää olekaan. Mies laittautuu valmiiksi päivää varten, mutta aamurutiiniin tulee poikkeama, kun hän näkee keittiönpöydällä puolityhjän kahvimukin ja leivänmuruja, jotka eivät ole hänen jättämiään. Mies siirtyy huoneesta toiseen, löytäen merkkejä vaimostaan, jonka ei pitäisi enää asua asunnossa. Olisiko mahdollista, että he ovat asuneet kaiken aikaa talossa yhdessä?
“Asutko sinä yhä täällä?
En pääse eroon ajatuksesta.
Asutko sinä täällä?” (“Vaimoni on nukkunut täällä” s. 119)
Epävarmuus äityy pian hulluudeksi, kun mies alkaa systemaattisesti purkamaan, repimään ja rikkomaan huonekaluja, sukkia, kaapin ovia ja kaikkea muuta asunnosta löytyvää. Työn katkaisevat Mari-kollegan puhelinsoitot. Mari on huolissaan miehestä, ja tuntuu soittelevan koko ajan, maanitellakseen miestä ulos kotoa ja toimistolle, kahvilaan tai lounaalle. Kun mies pyytää Maria olemaan soittamatta koko ajan, nainen hämmentyy – edellisestä soitostahan on jo viikko.
Arjesta yliluonnolliseen
“Missä vaiheessa uni yhdistyy todellisuuteen? Voiko niitä edes erottaa toisistaan?” (“Pieni levähdys” s. 263)
Teoksen eskaloituminen arkisesta yliluonnolliseen on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Vaikka outous on läsnä teoksessa alkunovelleista saakka, on matka todelliseksi hyväksyttävästä abnormaaliin kiehtova suostuttelun ketju. Lähtötilanne – pariskunta totuttamassa koiranpentua yksinoloon – on tuttu ja turvallinen. Joukkoon kuitenkin hiipii hiljalleen elementtejä, jotka särkevät tämän autuaan normaalin elämän illuusion. “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Vaimoni on nukkunut täällä” tuovat mukaan lisää näitä elementtejä muistuttamalla, että ihmispsyyke on hauras ja etenkin yksin ollessa aistimme saattavat pettää meidät. Teoksen loppupuolella “Huoltomies”-novellin päähenkilön nukkuvan vaimon suusta purkautuva, papin muodon ottava ektoplasma ja “Parantajan” pojan siskon poikaystävän yliluonnolliset parantajankyvyt ovat jo suuren harppauksen päässä ensimmäisistä novelleista – arkikuvauksesta onkin tullut fantasiaa, lähes huomaamatta.
Sano jotakin kaunista on teos, josta on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Järvikallas onnistuu banaalin absurdilla kirjoitustavallaan kiteyttämään jotain hyvin olennaista ihmisluonteesta. Lukukokemus on hämmentävä tunteiden kirjo – teos yllättää, naurattaa ja hämmentää, tempaisee mukanaan vaikka samalla onkin paikoittain varsin luotaantyöntävä. Novellien henkilöhahmojen teot on helppo tuomita ensi kättelyssä järjettömiksi, mutta tarkemman tutkiskelun jälkeen on vaikea kieltää, etteikö näkisi heissä palasia itsessään.
Emilia Liljeroth
toisinkoinen.wordpress.com 