Kuukausi: lokakuu 2017

Vuoden 2017 finalistit!

Raati on tehnyt päätöksensä vuoden 2017 Toisinkoisen finalisteista! Tässä he ovat:

Anu Kaaja: Leda
Matias Riikonen: Suuri fuuga / Kiertorata
Jyri Vartiainen: Ystävä

Paljon onnea finalisteille!
Loskagaalan ilmoittautuminen on käynnissä, 26.10. julkaistaan voittaja näiden kolmen keskuudesta. Tervetuloa mukaan!

Ilmoittautuminen Loskagaalaan tästä linkistä. (Liput: 10€/8€)

Seikkailua sanojen äärillä

kunsanateikiita_1_1 (1)Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä
Romaani, 303 sivua
Atena, 2017
Suomentanut käsikirjoituksesta Heli Naski

Dieter Hermann Schmitz jatkaa tutkimusretkeään suomalaisuuden ytimeen teoksellaan Kun sanat ei kiitä. Romaanin päähenkilö on suomalaistunut saksalainen Hermann, joka asuu Tampereella suomalaisen vaimon ja kahden lapsen kanssa. Vuonna 2014 ilmestyneessä romaanissaan Täällä pohjoisnavan alla Hermann pyrki muuttumaan supisuomalaiseksi, nyt tavoitteena on löytää suomalaisin sana – ja siinä sivussa saavuttaa jälleen kadonnut perheharmonia.

Autofiktioon nojaavan humoristisen romaanin tapahtumat käynnistyvät yläilmoista: Hermann kokee kauhunhetkiä lennolla ja pelko saa hänet arvioimaan elämäänsä uudelleen. Hän haluaa tunnustaa rakkautensa perhettään kohtaan, mutta törmää suomalaisen jäyhään tunneilmastoon ja ilmaisukulttuuriin.

Vaikenen merkitsevästi ja rykäisen. Valitettavasti Eila alkaa jo raivat pöytää, mutta minun on pakko sanoa sanottavani. Lausun juhlallisesti: “Minä rakastan teitä kaikkia.” “Aha”, sanoo Eila. “Saitko mahasi täyteen?”

Sanat eivät tunnu riittävän matkalla perheen suosioon. Saksan kielen lehtorina hän osallistuu tutkimusprojektiin, jonka tavoitteena on löytää suomalaisin sana. Projekti kietoutuu Hermannin arkeen: hän hämmästelee suomalaisia sanoja, ilmauksia ja elämänmenoa yleisessä saunassa, ortodoksisissa häissä ja hiihtoladulla. Sanoissa on voimaa, ne nostattavat sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja mielleyhtymiä.

Se, joka vastaa kysymykseen totta kai, tekee epäilyksistä lopun. Totta kai tarkoittaa täydellistä myöntymystä ja uhkuu toiveikkuutta. Sen voi huutaa kovaa tai kuiskata hiljaa, ja se valaa kuulijaan aina rohkeutta ja luottamusta. Totta kai on positiivisen elämänasenteen äänteellinen ilmentymä.

Romaani on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa. Suomalaisiahan usein askarruttaa se mitä meistä ajatellaan muualla – romaani on kiinnostava ikkuna suomalaiseen kulttuuriin perehtyneen mutta kuitenkin omasta kulttuurikontekstistaan käsin suomalaisuutta tarkastelevan keskieurooppalaisen havaintoihin. Teksti on sujuvaa ja juonenkuljetus kepeää, vaikka sortuukin ajoittain pikkunäppäryyteen. Päähenkilön jatkuva slapstick-henkinen kohellus tuntuu hetkittäin puuduttavalta. Kommunikointi suomen kielellä ei aina suju ihan mallikkaasti, joten koomisen kiusallisia tilanteita syntyy tämän tästä.

Mieleeni palaa eräs oma kielellinen kömmähdykseni: “Muistatteko vielä, kun olimme menossa muutama vuosi sitten eräänä sunnuntaiaamuna uimahalliin, mutta se olikin suljettu? Ovella oli lappu, että halli oli suljettu homevauroiden vuoksi. Kun palasimme pettyneinä autolla, meitä vastaan tuli parkkipaikalla vanha mies, jolle kerroin, että halli on suljettu homon takia. Mies meni oudon näköiseksi.”

Teos koostuu lyhyistä, Hermannia kiehtovien suomalaisten sanojen mukaisesti otsikoiduista luvuista. Yksittäinen luku on oikeastaan oma pienoisteemansa, episodinsa, jonka tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön mieltä askarruttaviin sanoihin. Rakenne tuo romaaniin keveyttä.

Suomentaidoton saattaa hyvinkin luulla jäätelötötteröä hevosen hirnuntaa jäljitteleväksi onomatopoeettiseksi sanaksi tai sotahuudoksi, jonka suomalaissotilaat päästivät kolmikymmenvuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun. Tosiasiassa se on harmiton, rauhaa rakastava sana, joka kuulostaa suomalaisen korvissa kesältä, auringolta ja makoisalta.

Sanojen merkityksiin liittyvät pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Sanat eivät elämässä useinkaan riitä – tai kiitä – mutta sinnikäs kommunikoija saa lopulta viestinsä perille.

Hilma Reittola