Mia Franck: Maraminne
Schildts & Söderströms 2015
339 sivua
Mia Franckin toinen teos Maraminne sijoittuu osaksi 2000-luvun viihdekulttuurin supertrendiä: vampyyrien, noitien, aaveiden ja ihmissusien toista tulemista. Myyttisiä hahmoja on toki esiintynyt kertomuksissa aina, mutta ne ovat muuttuneet ja päivittyneet vastaamaan nykypäivän vaatimuksia. Vampyyrit eivät enää ole rumia ja inhottavia ukkoja vaan nuoria, seksikkäitä ja haluttavia, kuten Stephanie Meyerin kulttiaseman saavuttaneen Twilightin-kirjasarjan Edward Cullen. On tyypillistä, että päähenkilö on nuori nainen, joka on rakastunut vampyyriin, mutta yrittää samalla taistella pahaa vastaan ja toimia oikein.
Maraminne ottaa vankasti paikkansa perinteessä. Hyvän ja pahan taistelun ytimessä on Matilda Creutz eli Mati, suomalaisessa pikkukaupungissa asuva nuori jalkapallotähti. Hän joutuu uudelleen mukaan samaan pyöritykseen kuin Martrådarissa, jonka itsenäinen jatko-osa Maraminne on.
Matin kotikaupungissa Björknäsissä kaikki ovat unohtaneet menneet kauhut. Myös Mati haluaa paeta hirveiden tapahtumien muistoa kunnes tapaa nuoren miehen, Norin, ja tempautuu toimintaan. Nor on Edward Cullenin tyyppinen komistus, eikä siis ihme, että Matin kiinnostus herää ensi silmäyksellä. Nor on kotoisin Björknäsin rinnakkaistodellisuudesta Birkenesistä. Kaksi maailmaa ovat teoksessa jatkuvasti läsnä, ihmiset liikkuvat niiden välillä vaarallisissa maagisissa tunneleissa. Maailmat ovat muutenkin yhteydessä toisiinsa: molempia vaanii pahuus. Birkenesissä se on jo valloillaan, mutta Björknäs henkii vielä pikkukaupungin rauhaa ja idylliä:
Det är vad man ska se och höra. Solen som skiner. Vågornas skvalp mot strandkanten. Den arbetande mannen och de glada ungdomarna. Det är Björknäs utåt sett.
Täydellinen kulissi kuitenkin rakoilee jo. Pieniä merkkejä pahan läsnäolosta on havaittavissa, mutta kaikki kieltäytyvät näkemästä niitä.
Men den idylliskt belägna staden vid stranden, Björknäs, ville inte höra. Den har glömt hur man gör när man lyssnar på kropparna, mönstern, på det som finns inunder, i underjorden. I Björknäs undermedvetna vidgas gångarna. Björknäs ler mot barnen i sandlådan. I synnerhet mot den lilla som gräver, gräver djupt.
Jotta pahan voitto saadaan torjuttua, tarvitaan Matia, jolla on tietämättään suuria taikavoimia. Virkistävää kyllä Franck ei ole tyytynyt kopioimaan angloamerikkalaisen viihteen noitia ja vampyyreita, vaan on sen sijaan ammentanut skandinaavisesta mytologiasta. Mati on mara, taruista tuttu painajaisen (mardröm) ruumiillistuma, joka kykenee ottamaan erilaisia hahmoja, tunkeutumaan ihmisten mieliin ja vaikuttamaan heidän uniinsa. Maraminne on sanaleikki ilmauksesta mannaminne, miesmuisti. Nyt kyseessä ei ole ihmisen muisti, vaan menneen pahuuden ja painajaisten muisto, joka kalvaa Matia. Nimellä on toinenkin merkitys: muuttuessaan maraksi Mati kadottaa oman identiteettinsä ja unohtaa nimensä. Teos on siis fantasiakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan myös kasvutarina ja kertomus oman itsensä löytämisestä. Mati joutuu pohdiskelemaan minuuttaan, sillä hän ei ole sellainen yksiselitteisen hyvä ja viaton sankaritar kuin Twilightin Bella ja moni muu. Osa pahasta asuu hänen sisällään, mara on häijy ja verenjanoinen hahmo. Matin on tunnettava ja voitettava itsensä, ennen kuin taistelu pahaa vastaan on mahdollista voittaa.
Franckin kerronta on vetävää ja imaisee mukaansa. Hän hallitsee suvereenisti fantasia- ja kauhukirjallisuuden perinteen ja kykenee uudistamaan sitä raikkaasti. Tietyt seikat jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Maraminnen sanotaan olevan Martrådarin itsenäinen jatko-osa, ja huolettomalle lukijalle se varmasti onkin. Tarkemmin lukiessa herää sen sijaan useita kysymyksiä.
Ei selviä, miksi kaikki Björknäsissä ovat unohtaneet menneet tapahtumat. Onko kyseessä taikuus vai kollektiivinen huonomuistisuus? Myös hahmojen keskinäisistä suhteista on vaikea päästä kärryille, ja siksi henkilökuvaus jää osittain ohueksi. Koska sama porukka on aiemminkin taistellut yhdessä pahuuden voimia vastaan, heillä on selvä käsitys siitä, miten kulloinkin tulee toimia. Lukija sen sijaan saattaa hämmentyä vauhdikkaista käänteistä tajuamatta, miten niihin päädyttiin.
Ensimmäisen osan lukeminen varmasti ratkaisisi suurimman osan ongelmista, koska silloin lukija olisi hahmojen kanssa samalla viivalla ja tietäisi yhtä paljon. Itsenäisessä jatko-osassa lukijaa voisi kuitenkin auttaa vähän enemmän. Jos ei anna näiden pikku pulmien haitata, Maraminne on viihdyttävä ja imaiseva kirja, joka kannattaa napata vaikka laiturinnokkaan idyllisessä merenrantakaupungissa, jossa kaikki on vielä hyvin.
Taika Martikainen
toisinkoinen.wordpress.com 