Kolmitasoinen tulkinta erään sotasankarin sodasta ja sotilaallisuudesta

Terhi Törmälehto: Taavi
Romaani, 298 s.
Otava, 2021.

sisältövaroitus: kritiikissä mainintoja sodasta ja puukotuksesta, itse teoksessa tarkempia kuvailuja samoista aiheista

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon.
Kylä kuulee huudon, se pysähtyy sijoilleen eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen itku, jään alla vesi. (s. 7)

Terhi Törmälehdon romaani Taavi (2021) kertoo talvi- ja jatkosotien Suomesta kirjailijan isoisän, Taavi Törmälehdon kautta.  Törmälehto karkasi talvisotaan alaikäisenä, ja 19-vuotiaana hänet nimitettiin 41. Mannerheim-ristin ritariksi.  Romaani lähtee kertaamaan Taavin sodan vaiheita, ja hiljalleen rakentuu vaikutelma siitä, että Taavin sotamenestyksen polttoaineena toimii peloton väkivaltaisuus. Teoksen läpi kantaa kysymys siitä, alkoiko Taavin väkivaltaisuus jo lapsuudessa vai kasvattiko sota nuoresta tappajan.

Romaani käy kronologisesti läpi ajan Taavin talvisotaan lähdöstä jatkosodan loppuun. Väliin on lisäksi ripoteltu pätkiä päivältä 24. heinäkuuta 1967, jolloin Taavi työskenteli Göteborgissa hitsarina.  Romaanissa on kolme kertojaa: Minäkertojina toimivat Taavin äiti Ruusa sekä veli Veikko. Taavia seuraa äänekäs kaikkitietävä kertoja, joka osallistuu aktiivisesti juonen kuljettamiseen ja puhuttelee Taavia. Kuva nuoresta Taavista muodostuu siis ulkopuolisten silmin, joskin Taavi toimii usein fokalisoijana, ja hänen ajatuksiaan esitetään epäsuorasti. Kaikkitietävän kertojan ja Taavin välillä on kuitenkin sellainen etäisyys, ettei lukija saa varsinaisesti kontaktia Taaviin, sillä kertojan ääni on Taavin ääntä voimakkaampi.

Jaksa vielä vähän aikaa, Taavi. Kohta se alkaa. (s. 65)

Jos kuolen, kunpa kuolisin ase kädessä enkä maaten. [– –] No niin, sellaista Taavi nyt sitten ajattelee. Pelkkää loputonta lepoa Laatokan rannalla, pelkkää saunaa, uintia ja räiskäleitä. Ei edes kirjoja saatavilla. Sen se teetää.
On aika saada hänet takaisin taisteluun. (s. 101)

Ruusan ja Veikon osuuksissa käsitellään kotiin jääneen perheen elämää, ajatuksia Taavista sekä ikävää. Näissä osuuksissa kerronta on rauhallisempaa verrattuna Taavin osuuksiin. Ruusan luvuissa käsitellään mielenkiintoisesti sodan arkea sekä kylän tuntemuksia. Ensin kylä tuntee ylpeyttä omasta sotasankaristaan Taavista, myöhemmin naapurit katkeroituvat Taavin perhettä kohtaan siitä, että Taavi säilyy hengissä, vaikka muiden pojat kuolevat. Veikon ja Ruusan osuuksissa on jonkinlaista hartautta. Vaikka jatkuva kuoleman ja menetyksen pelko varjostaakin elämää, löytyy arjesta myös tanssia, piirtämistä ja rakkaita kotieläimiä. Ruusan hahmo saa teoksessa tärkeän temaattisen tehtävän, kun hän pohtii äitiyttä sekä sitä, miksi Taavia ylistetään tappamisesta. Salassa Ruusa rukoilee jokaisen Taavin uhrin puolesta.

Kohdalle tullessaan sotilas pysähtyi, ja vaikken kysynyt, alkoi kertoa millaista on ollut. Keitä lähipitäjien poikia on kevään mittaan haavoittunut, ja miten joku oli kaatunutkin, vaikka sota seisoo paikallaan. Minä hyräilin mielessäni Enkeli taivaan, hyräilin hirveän suureen ääneen. (s. 173)

Sodasta sotaan

Taavissa tuodaan ensimmäistä kertaa julkisuuteen Taavi Törmälehdon vuonna 1967 Göteborgissa tekemä tappo. Törmälehto istui taposta noin viisi vuotta vankilassa, mutta ritarin sankarikuvasta se on siloteltu näkymättömiin. Teos kritisoi sodan pyhyyttä käyttäen tapausesimerkkinä mainittua puukotusta, jonka aiheuttamia reaktioita verrataan sodassa tappamista seuraaviin seremonioihin:

Tänä iltana pappi ei jaa ehtoollista, komentaja kehuja, runoilija lohtua. [– –] Yhdelläkään niistä kerroista, joina häntä haastatellaan, ei kysytä tästä. [– –] Kukaan ei ikinä milloinkaan millään vuosikymmenellä haastattele Taavi sinua, kun tanssimusiikki soi, ja kohteliaasti kysy, miten se sujui ja oliko se hirvittävää.

Niin, oliko se? (s. 289–290)

Puukotus toimii yhtenä palikkana sotasankarikuvaston pohdinnassa, ja teoksen sanoma on voimakas. Tappoa kuitenkin käsitellään romaanissa suhteellisen vähän juonen keskittyessä enimmäkseen toiseen maailmansotaan. Göteborgin osuuksien hidastempoinen ripottelu pitkin romaania rakentaa suurempaa huipentumaa kuin mikä puukotus lopulta on; sen saapuessa asetelma on lukijalle jo läpikotaisin tuttu, samoin kuin siihen liittyvä, takakansitekstiksikin nostettu ajatus:

Jos suomen kielessä jollekin on sanoja, niin sille, kun tappaa venäläisen metsässä. Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus.

Välillä romaani tuntuu olevan jonkinlaisessa velvollisuudentunnossa historialleen. Terhi Törmälehto toteaa romaanin pohjautuvan ”tapahtuneisiin ja tapahtuneiksi kerrottuihin” asioihin, joskin tapahtumia ja ihmisiä on muokattu romaanille mielekkäämpään muotoon. Merkittävimmäksi lähteeksi mainitaan Taavi Törmälehdon muistelmateos Marskin ritarin tilitys (2001). Romaanin lopussa on kattava lähdeluettelo, joka sisältää muistelmateoksen lisäksi muun muassa tutkimuskirjallisuutta, kansallisarkiston sotapäiväkirjoja sekä laulunsanoituksia.

Sodan yksityiskohtaisen tunnollinen seuraaminen tuntui ajoittain tarpeettomalta. Kenties romaanin kiinnostavat muotoratkaisut olisivat päässeet iloisemmin valloilleen, jos niitä ei olisi varjostanut teoksessa syntyvä todistelun maku. Vaikken tiennyt Taavi Törmälehdosta etukäteen, olisi kiinnostanut kuulla enemmän edes hypoteettista, heittelevää arvuuttelua myöhemmästäkin historiasta: Mitä muuta Taavin elämässä tapahtui sodan jälkeen? Puukotuksen jälkeen? Minkälaista arkea Taavi eli, mitä ajatteli maineestaan, julkisuudestaan, linnanjuhlista?

Teos myös kritisoi sankareista ja sodasta kerrottavia juttuja, jotka jyräävät alleen kaiken tylsän, kivuliaan ja moraalittoman, mutta toistaa ja toisintaa samalla aktiivisesti Taavi Törmälehdosta kerrottuja tarinoita. Teoksen esittämä sankaritarinakritiikki kompuroi siinä, että sen suurin tukiranka on yhä Taavi Törmälehdon ihmeellinen sotapolku. Toisaalta, voiko sodasta ylipäänsä kirjoittaa kirjoittamatta sodasta niin, että siitä joku kuitenkin aina hurmaantuu?

Tarkkoja välähdyksiä siitä mikä vielä elää 

Tuho ja säilyttäminen, ikuinen kierto. Sodassa Taavi tuntee olevansa ikivanhan äärellä niin kuin silloin, kun liikuttaa työstä uupuneita jäseniään Pyhäjoen viileässä vedessä tai sulkee silmänsä omassa vuoteessaan ja tuntee, miten uni lähestyy kallon reunamilta raskaana ja miellyttävänä. Tai kun hän ottaa Veikkoa vatsasta kiinni ja nostaa korkealle, kun veli haisee ruoholta ja varhain syödyltä leivältä ja hilpeä kauhu täyttää kotipihan. [– –] Ja kun hän nosti Veikon korkealle ilmaan, veli nauroi kuin lapsi, ja nauru liikkui pihassa kuin se olisi tehnyt kodille reunat, eivät kuuset eikä tie, eivätkä peltojen ääret. (s. 110)

Taavin kieli on kaunista, ilahduttavaa. Sekä teoksen luvut että virkkeet ovat suurin osa varsin lyhyitä, mikä ohjaa makustelevaan lukutapaan. Teoksen tyyli on näyttävimmillään haapavetisen kylän ja luonnon kuvauksissa. Romaania elähdyttää kauniin kielen lisäksi kaikkitietävän kertojan osuuksien tasovaihtelut, joissa kerronnan persoona vaihtelee paljon kolmannen ja toisen välillä. Kerronta on paikoittain tempovaa, mikä se on omiaan rakentamaan sodan hektistä tunnelmaa. Välillä kerronta jopa vaihtelee tiheään ensimmäisen, toisen ja kolmannen persoonan välillä, kun kolmannen persoonan kertoja esittää Taavin ajatuksia ensimmäisessä persoonassa, ja seuraavaksi puhuttelee Taavia suoraan. Toisen persoonan kerronnassa myös lukija tulee kertojan puhuttelemaksi, mistä syntyy jonkinlainen rinnastus Taaviin. Tämä syventää teemaa, joka tuntuu kummittelevan sotaromaaneissa yleisemminkin: kuinka itse olisit selvinnyt, pärjännyt, onnistunut?

Sinä Taavi saat talonkin siitä hyvästä. Talon, palkkaa ja paljon veljiä.

Niin, tapapa nyt. Saat siitä tosiaan vielä talon. [– –] Ja kun tapat, paina mieleesi yksityiskohdat. Niitä tarvitaan kertomiseen. Katso silmämunia, älä katso iiristä. Muista tuo silmälasipäinen, joka makaa sinun ulosteessasi. Hänen ihollaan haisee kananmuna, jonka illalla söit. (s. 232)

2000-luvun sotaromaani?

Vaikka tuntemukseni sotaromaaneista on suppea ja rajoittuu muutamaan klassikkoon ja viimeaikaiseen lukuromaaniin, yhdistin Taavin sisältöjä muun muassa Veijo Mereltä ja Väinö Linnalta tuttuun kuvastoon. Taavissakin on herroille naureskeleva sotamenestyjä, venäjävastaisuutta, junia, miehiä, sokeria, kylmyyttä, äitejä, lottia, hikeä. Veijo Merestä muistuttavaa ruumiillista irvokkuutta: suolet hangella, luteita, ripulia, silmiä. Pelkuruutta, sankaruutta, sotakritiikkiä, sodan yllättävää banaaliutta, sen rinnalla uskomattomia selviytymistarinoita. Taavissakin halutaan ainakin vähäsen shokeerata, totuuden puitteissa, sitä enemmän kuitenkin piikitellä ja kyseenalaistaa.

Teos saa pohtimaan, mikä tilaus on historialliselle sotaromaanille 2000-luvulla. Etenkään sellaiselle, jossa toistellaan tähän mennessä jo turhan tutuksi tulleita venäläisiin ja karjalaisiin kohdistuvaa halventavaa sanastoa ja kuvastoa. Taavin relevanssi muodostuu osakseen puukotuspaljastuksesta, joka laajentanee nykykeskustelua sotasankarien kunniasta ja pyhyydestä. Vaikka Taavi toistaa suhteellisen perinteistä sotakuvastoa ja -sisältöä, on se myös herkkä ja tunnelmallinen sekä muodossaan leikittelevä teos.

Elina Haanpää