Sukellus keijujen maailmaan

Cristal Snow: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
Lastenromaani, 192 s.
Tammi 2021

Cristal Snown lastenkirja Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous on jatko-osa vuonna 2020 ilmestyneelle teokselle Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku. Toisinkoinen nimensä mukaan kertoo pienestä Penni-keijusta ja hänen seikkailuistaan Tuulenpesän metsässä. Metsän lasten keskuudessa puhkeaa mörkökuume, joka saa aikuiset vaikenemaan ja lapset hämmentymään. Penni ystävineen yrittääkin omin nokkine selvittää, mistä mörkökuume johtuu samalla, kun ystävykset elävät normaalia keijuarkeaan käyden lentotunneilla ja syntymäpäiväjuhlissa.

Ensimmäisenä täytyy nostaa esille romaanin huomiota herättävän kaunis ulkoasu. Molemmat Snown romaanit on kuvittanut Kati Vuorento. Vuorento on luonut Pennistä ystävineen varsin elävät ja yksityiskohtaiset piirrokset romaanin sivuille. Lyijykynäpiirrokset ovat sympaattisia ja kauniita, tuoden eloon monipuolisen ja fantastisen keiju-universumin. Samalla ne antavat kuitenkin tilaa myös mielikuvitukselle.

Kuvituksen rinnalla teoksessa loistaa Snown värikäs kerronta. Teksti on kaunista ja kekseliästä ja Snow on onnistunut luomaan eheän ja rikkaan fantasiamaailman omaperäisillä sanavalinnoillaan, jotka varmasti myös huvittavat pienempää lukijakuntaa. Keijujen maailma rakentuu yhtenäisesti, sisältäen huimat määrät erilaisia yksityiskohtia. Maailma on selkeästi luotu tarkkaan harkiten.

” –Muistatko, kun olen aina kertonut sinulle, miten erikoinen sinun sydämesi on? Se on herkkä ja helposti särkyvä, mutta koska se on niin suuri, sen sisälle mahtuu äärettömästi rakkautta.
Penni nosti päänsä tyynystä ja totesi vapisevalla äänellä: –Ääretön on aika paljon. Se tuntuu hurjalta. En tiedä, kuinka sydämeen voi mahtua niin paljon asioita, joita rakastaa.” (s. 8)

Romaani on kuitenkin varsin pitkä verrattuna siihen, kuinka nuorelle lukijakunnalle se on suunnattu. Tarinan puolesta sanoisin sen sopivan ala-asteikäisistä nuorimmille, mutta lähes 200 sivua on kuitenkin melkoinen luku-urakka. Samalla tarina ei kanna kovin nopeasti mukanaan. Mörkökuumeen arvoitus syntyy heti romaanin alussa, mutta kestää melko kauan, ennen kuin mysteeriä päästään selvittämään kunnolla. Tarina pääsee vauhtiin vasta loppupuolella, ja monet erilaiset tarinamaailman yksityiskohdat vievät paljolti tilaa juonen kerronnalta. Ainakin aikuislukijalle tarina voi käydä pitkäveteiseksi eikä lukukokemus ole niin vauhdikas kuin voisi aluksi kuvitella.

Lopulta Snown teos on kuitenkin varsin iloinen ja kaunis kokonaisuus. Se varmasti ihastuttaa monia lukijoita ja sisältää myös hyviä opetuksia ystävyydestä ja ennakkoluulottomuudesta. Kirjasta löytyy myös Pennin ”Jytkypolkka”, mikä varmasti saa romaanin lapsilukijat yhä innostuneimmiksi keijujen maailmasta.

Satu Sallantaus

Koko perheen kauhukomedia

Mari Luoma: Romeo & Hirviöt. Salaisten kasvojen käytävä
Romaani, 80 s.
WSOY 2022

Mari Luoman kuvittama ja kirjoittama Romeo & Hirviöt. Salaisten kasvojen käytävä (2022) luo jatkoa nuortensarjakuvasarjalle, jonka ensimmäinen osa Romeo ja Hirviöt ilmestyi vuotta aiemmin. Sarjassa Romeo ja hänen serkkunsa Jillian ovat tavoittelemassa edesmenneen sukulaisensa perintöä kummituskartanossa. 

Kuten sarjakuvateokselta voi olettaa, on kuvitus kaunista ja luo kirjaan hämärän tunnelman. Värit ovat valittu nerokkaasti ja erityisesti Romeon hiusten väri on kaunis lisä teoksen sivuilla. Hahmojen ilmeet olivat henkilökohtainen suosikkini kuvituksessa.  

Erityisen onnistunut elementti teoksessa ovatkin sen hahmot. Kirjan hahmokaarti koostuu päähenkilöiden lisäksi joukosta opettajia, jotka ovat erilaisia hirviöitä vampyyreistä ihmissusiin. Koomisen elementin hahmojen väliseen vuorovaikutukseen luo se, ettei Romeon serkku Jillian tunnu näkevän opettajissaan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. 

Myös Jillianin ja Romeon välinen dynamiikka luo elävyyttä teokseen. Jillianilta ei salapoliisitöiltään jää aikaa ympäristönsä kummallisuuksien huomiointiin, kun taas Romeo joutuu jatkuvasti säikkymään kartanon asukkeja. Romeon pelkuruus onkin virkistävä piirre päähenkilössä. 

Vaikka jännitystä piisaa, se ovat sopivassa tasapainossa koomisten kevennysten kanssa. Uskon, että humoristiset kauhugenren hahmot ovat turvallinen tapa tutustuttaa nuoret kauhuelementteihin. 

Enempää paljastamatta, kirja päättyy todelliseen cliffhangeriin. Ymmärrän halun jättää jännitystä seuraavaan kirjaan, mutta en voi kieltää, etteikö näin yhtäkkiä päättynyt loppu hiukan jäänyt ärsyttämään. Etenkin kun sarjan seuraavaa numeroa ei ole heti saatavilla. 

Kurkistukset opettajien entisiin olomuotoihin ja Romeon sisällä piilevään salaisuuteen lisäävät janoa tietää, mitä kaikkia salaisuuksia on vielä paljastumatta. Luoma on onnistunut rytmittämään teoksen mukaansatempaavaksi – myös kohdeyleisöä vanhemmille lukijoille. 

On ilahduttavaa nähdä suomalaisen kirjallisuuden kentällä uutta nuortensarjakuvaa. Minua henkilökohtaisesti miellyttää erityisesti se, että genrenä on kauhu. Värikkäät kuvitukset ja sitä värikkäämmät hahmot luovat teoksesta mielenkiintoisen kaikenikäisille lukijoille. 

Roosa Kantola

Bourdieu ja minä

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä

Romaani, 285s.

WSOY 2022

Maria Mustarannan toisinkoinen Äidin tehtävä on monipuolinen, mutta tiivis romaani. Kuten teoksen otsikko jo vihjaa, on keskiössä äitiyden aspektien pohdinta: rajat, joihin asti äitiys yltää, usko oman lapsen hyvyyteen sekä erilaiset tavat kasvattaa ja ohjata erityislasta.

Sosiologinen proosa?

Romaanin päähenkilönä on yksinhuoltajaäiti Laura, joka kamppailee erityislapsensa Pyryn vaikeuksien kanssa. Laura on jaksamisensa äärirajoilla, mutta äitinä silti ehdottomasti lapsensa puolella. Erityislapsen haasteet koulujärjestelmässä piirretään esiin äidin tuskan kautta:

”’Sitähän me vain olemme nyt miettimässä, että miten voisimme saada Pyryn viihtymään täällä paremmin’, he sanoivat. ’Miksi te sitä minulta kysytte? Teidät tähän on koulutettu!’ olisin halunnut kirkua, mutta en kyennyt kuin selittelemään ja puolustelemaan, [–]”. (S. 58)

Laura on äitinä puristuksissa, lysyssä. Romaanin varsinainen tarina alkaa Pyryn tutustuttua ikäiseensä Rafaeliin, mikä johtaa Lauran tutustumaan myös tämän perheeseen. Lauran ja Rafaelin äidin Mirellan välinen kohtaaminen on romaanin taidokkaimpia aspekteja: Mustarannan tiivis, terävä proosa piirtää tarkan kuvan kahden eri yhteiskuntaluokan kohtaamisesta:

”[–] kommentoi ulkonäköäni tai tekemisiäni niin suorasukaisesti, että se hipoi jo loukkausta. Pohjimmiltaan se oli rakkautta, mutta niin viileää ja armotonta, että sitä oli vaikeaa rakkaudeksi tunnustaa.

Ehkä juuri noiden tylyjen piirteiden takia kiinnyin Mirellaan niin lujasti.” (s. 107)

Siinä missä Laura on haparoiva, avoin mutta mitäänsanomaton, on Mirella luonteva, mutta armottoman tarkka, jopa julma. Mieleen tulee Pierre Bourdieun teoria kulttuurisesta pääomasta: Mirellalla on taloudellisen asemansa ja sen luomien mahdollisuuksien takia tietynlaista ylvästä itseriittoisuutta, joka Lauralta puuttuu. Romaania lukee paikoittain kuin kaunokirjallista luokka-analyysia, ja Mustarannan kieli sopii tämän aspektin korostamiseen loistavasti. Löytyypä teoksesta vielä terävää feminististä perheen roolien analyysiakin, joka on puettu dialogin muotoon:

”Olen ollut joskus katkera siitä, että joudun kantamaan isomman osan Rafaelin aiheuttamasta psyykkisestä kuormasta, koska Pekka on niin paljon pois. Kun Pekka on läsnä, Rafael käyttäytyy paremmin, koska isän seura on jotain erityistä. [–]

’Mutta myös Rafaelin syvimmät tunteet kohdistuvat sinuun, koska olet enemmän läsnä’, [–]

’Juuri tuohon me itsemme huijaamme. Kunhan äiti uhrautuu tarpeeksi, hän saa palkinnoksi ykköstilan lapsensa sydämessä’.” (s. 259)

Teoksen erityiseksi ansioksi lukisin juuri Mustarannan kyvyn sovittaa analyysinsa henkilöhahmojen keskustelun lomaan kuitenkaan typistämättä heidän psykologista moniulotteisuuttaan. Teos ei missään vaiheessa sorru ideologisten äänitorvi-hahmojen trooppiin, vaan pysyy alusta asti tarkkanäköisenä, psykologisena proosana, jonka älyllinen analyysi ankkuroituu dialogin temaattisiin ydinlauseisiin.

Rikas äiti, köyhä äiti

Kahden äidin välinen sosioekonominen ero valottaa kiinnostavasti äitiyden tematiikkaa. Siinä missä Laura tuntuu jatkuvasti olevan koulumaailman ja äitiyden odotusten puristuksessa, uskoo Mirella vahvasti oman kasvatustapansa oikeuteen:

”Meillä on täällä enemmän ja enemmän lapsia, jotka voivat huonosti’ mies tokaisi

’Mistä te sen näätte?’ Mirella kysyi

’Ei piitata säännöistä, uhmataan.’

’Jos lapsi ei tee niin kuin sinä tahdot, sinun mielestäsi lapsi voi silloin huonosti?’

Mies taivutti päätään taakse ja mutisi jotain, mistä en saanut selvää.” (s. 67)

Romaanin edetessä hahmojen perustavanlaatuinen ero kasvatukseen suhtautumiseen alkaa hiertää heidän välejään. Kun lopulta pahin mahdollinen tapahtuu, jää lukija – tässä tapauksessa siis minä – pitkäksi aikaa jossittelemaan vanhemmuuden mahdollisuuksia. Mihin pisteeseen asti äitiys ja usko oman lapsen hyvyyteen yltää? Olisivatko tapahtumat olleet vältettävissä, jos teoksen äidit olisivat suhtautuneet lastensa kasvatukseen eri tavalla?

Kieli ja mieli

Mustarannan proosa ei kuitenkaan typisty pelkäksi analyyttisyydeksi. Romaani on tunnelmaltaan kauniilla tavalla kuulas – kieli tuntuu maalaavan ääriviivoja, mutta jättävän niiden sisäiset osat lukijan väritettäväksi. Teksti etenee poissaolon ehdoilla, mikä luo temaattisesti kohosteista vääjäämättömyyden tunnetta. Kieli tuudittaa mukaansa, mutta etenee silti määrätietoisesti kohti päätepistettään:

”Havahduin hereille, kun huulet koskettivat poskeani, mutta en avannut silmiäni. Kuuntelin, miten hänen askeleensa ylittivät huoneen, laukun pyörät rullasivat lautalattialla ja ovi sulkeutui.” (s. 251)

Erityisen ansiokasta on myös päähenkilön, Lauran, sisäisten tunnekuohujen kuvaaminen. Kun teos saapuu käännekohtaansa, antaa kielen ilmavuus tilaa shokkitilalle ominaiselle irrallisuuden tunteelle.

Ainoa teoksen paikoittain maneerimaiseksi käyvä aspekti on sen kerronta. Teoksen jokainen osa seuraa samanlaista rakennetta, jossa alussa päähenkilö muistelee tapahtumia jälkikäteen, tarjoten sitä kautta kerronnallisia vihjeitä tulevan kappaleen tematiikkaan:

”Olen varma, että jossain kohtaa minua arvelutti. Varmasti joinain pelottavina hetkinä ajattelin edes hetken, että Pyryn olisi hyvä ottaa etäisyyttä Rafaeliin [–]”. (s. 211)

Vaikka rakenne on helposti tunnistettava, jopa kaavamainen, se ei silti tunnu ärsyttävän teoksen kokonaisuudessa liikaa, sillä se luo tekstiin käsinkosketeltavaa jännitystä. Romaanin lukemista ei yksinkertaisesti voi jättää kesken – Mustaranta onnistuu nivomaan temaattisen ennakoinnin jaksot tarkkanäköiseen dialogiinsa siten, että lukijan on pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teoksen takakansi nimittää sitä ”psykologiseksi trilleriksi”. Vaikka trilleriä ja psykologiaa kirjassa tosiaan piisaa, on minun todettava, että teos yltää kokonaisuutena näiden raamien ulkopuolelle. Mustarannan kieli ja tarkka yhteiskunnallinen analyysi luovat laajan mutta koherentin kokonaisuuden, joka pakottaa jatkamaan lukemista ja jonka pohdintoihin tulee palattua vielä pitkäänkin lukemisen jälkeen. Toivon todella Mustarannan jatkavan kirjoittamista samassa poliittis-psykologis-lyyrisen trillerin vaikeakulkuisessa mutta omintakeisessa suonessa.

Markku Larkimo

Elämän huimaa hulinaa

Sofia Pekkarinen: Elämänpeli
Romaani, 270 s.
Tammi 2022

Sofia Pekkarisen toisinkoinen Elämänpeli jatkaa parikymppisyyden puolivälissä poukkoilevan Lunan tarinaa. Elämänpeli on jatkoa Luna 2.0 (2021) -romaanille, ja se toimii myös omana erillisenä tarinanaan. Teoksessa paneudutaan Lunan elämään ja hänen arkeaan kuvataan ylenpalttisen huumorin kautta. Luna paistattelee ja piehtaroi sekä ystävyyssuhteissaan että romanttisissa kanssakäymisissään työn aiheuttaessa huolia samalla, kun ajatukset avoimista tulevaisuuden suunnitelmista vaivaavat mieltä. Kaiken tämän päälle elämänpeli saapuu kirjaimellisesti hänen ovensa eteen avaten uusia kysymyksiä elämästä vaatimalla luovia ratkaisuja kaikkiin eteen sattuviin ongelmiin: ”Tätäkö oli aikuisuus, pelkkää selviytymistä kriisistä toiseen?” (s. 16)

Pekkarisen kirjoitustyyli nojaa huumoriin erittäin vahvasti. Vaikka Elämänpelissä käsitellään ajoittain vakaviakin aiheita elämän jokaiselta osa-alueelta syntymästä kuolemaan, etenkin päähenkilö Lunan sekä hänen ystäviensä Monan ja Sonjan sutkautukset keventävät jatkuvasti tarinan tunnelmaa. Kenties liikaakin. Luna suhtautuu elämäänsä kuin romanttiseen komediaan ja hän kokee yhä uudelleen ja uudelleen monenmoisia ongelmia sekä kommelluksia arkensa varrella. Lyhyet luvut pitävät sisällään jatkuvasti erilaisia tapahtumia. Lukukokemus on siis varsin kaukana kyllästymisestä. Lopulta mihinkään mitä Luna kirjan sivuilla kokee, ei kuitenkaan paneuduta kovin syväluontoisesti. Tarinassa tapahtuu ja tapahtuu, mutta mitään ei selvitetä. Osittain tämä sopii parikymppisen elämän huimaan hulinaan ja kaaokseen, mutta samalla teos ei kuitenkaan anna varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, ja kysymyksiähän teoksessa piisaakin. Mihin elämässä kuuluisi keskittyä: rakkauteen, ystäviin vai työhön? Vai kenties huonekasvien elossa pitämiseen tai vaaleanpunaisten pilvien päällä haaveiluun? Toisaalta kaikki elämän pienetkin osaset näytetään Pekkarisen tekstissä yhtä tärkeinä kuin tulevaisuudensuunnitelmat ja elämä esitetään ihanan rennossa valossa, kuten viihdekirjallisuuden piirissä kuuluukin. Suurin osa tapahtumista saa lukijan myös oikeastikin naureskelemaan ääneen samalla, kun hetkittäiset kiusaantumisen tunteet nousevat esille Lunan selviytyessä haasteistaan kömpelösti päivästä toiseen.

”Oliko silkkaa sattumaa, että vein jäätelötuutin kääreet juuri siihen roskikseen, joka nökötti vastapäätä Plantagenin näyteikkunaa? Tuskinpa vain. Heti Jukan nähdessäni tunsin vatsanpohjassani lämpimän hytkähdyksen, ja sanonta siitä oikeasta avautui minulle täysin uudella tavalla. Liu’uin kuin magneetin vetämänä kukkakauppaan, marssin jonon ohi myyntitiskille ja ilmoitin tulleeni hakemaan Jukan kotiin.” (s. 50)

Teoksessa eniten loistavat Lunan monet erilaiset ystävyyssuhteet. Parhaat ystävät, hermoja kiristävät työkaverit sekä erikoiset naapurit tuovat esille monia erilaisia näkökulmia elämän eri etappeihin. On antoisaa lukea ystävyksien avointa kommunikaatiota. Jälleen tarina kuitenkin ottaa osaa järisyttävän moneen näkökulmaan ikähaarukoiden, seksuaalisuuden sekä erilaisten perheiden ja parisuhteiden kautta. Elämänpeli ei ole kovin pitkä teos, joten kaikkia näitä aiheita vain raapaistaan pinnalta. Konfliktit vaihtuvat aina uuteen luku kerrallaan, minkä vuoksi jää osittain epäselväksi, mitä Elämänpeli ja Luna haluaisivat tarinallaan tarkemmin kertoa. Toisaalta teos on kuitenkin onnistunut siivu elämästä antaen lukijalle mahdollisuuden nauttia lopulta-ei-niin-vakavissa ongelmissa vellomisesta tyttökavereiden kanssa jäätelöpurkki kainalossa.

”—Et kai oikeasti kuvittele, että rakkaus on tosielämässäkin kuin rommikola? Että tutun ja turvallisen voi noin vain terästää intohimolla ja romantiikalla, ja TSÄDÄM, tarjottimella on valmis match made in heaven.” (s. 93)

Vaikka Pekkarisen teos ei ole maailmaa mullistava kirjallinen elämys, Elämänpeli on kuitenkin erittäin samaistuttava ja osuva kertomus aikuisuuteen sukeltamisesta ja vaikeuksien ylitse pääsemisestä. Allekirjoittanut ainakin löysi itsensä Elämänpelin sivuilta turhankin useaan otteeseen. Koska lyhyehköön tarinaan on tungettu niin monta eri ajatusta ja käännettä, jokaiselle varmasti löytyy samaistumispintaa, elettyä elämää sen sivuilta, vaikka hektisyys hallitseekin juonta. Teoksen kertoessa aikuistumisesta ja aikuisena olemisesta ja sen eri haasteista, sen leikkisyys antaisi kenties enemmän iloa teinimmälle yleisölle.

”’Olen fiksu, olen kaunis, minä riitän.’ Mantran hokeminen tuntui edelleen vähän typerältä, mutta uskoin vakaasti, että se teki alitajunnassani taikojaan. Suhtauduin jopa leukaani kohonneisiin näppylöihin paljon myönteisemmin kuin ennen: kevätaurinko sai ihonikin kukkimaan.” (s. 20-21)

Satu Sallantaus

Taskukokoista diskordianismia

Mikko Rauhala: Hail Eris
23 tarinaa kaaoksesta ja eripurasta, 37s.
Osuuskumma, 2022

Mikko Rauhalan sympaattisen pienikokoinen, mutta suuriakin aiheita käsittelevä Heil Eris on hauskaa ja oivaltavaa luettavaa. Kahteenkymmeneenkolmeen tarinaan kaaoksesta ja eripurasta mahtuu niin Antiikin Eris-myytti, scifi-kertomuksia, kuin lyhyitä tarinoitakin, sijoittuen historiaan ja nykypäivään. Teos edustanee spekulatiivista fiktiota tai tekstilajien hybridiä joka yhdistää myyttisiä ja fiktiivisiä aineksia. Kreikkalaisen kaaoksen jumalattaren Eriksen (Rooman Discordia) ilmenemismuotojen värittämissä tarinoissa liikutaan mikro – ja makromaailmoissa. Ne ovat ihailtavan tiiviiksi puristettuja pieniä paketteja, vaikka aiheet voivat olla valtaisia. 

”Aurinkokeräimen tuottamat gigawatit höyrystivät tulokkaan atomeiksi. 

”Sana tästä ei sitten leviä moduulin ulkopuolelle”, Sera painotti. ”Maalaisten riitaisuus ei saa saastuttaa Uuden Eedenin meemisfääriä. Tätähän me tänne pakenimme.” 

Leton tärisevä käsi piteli vielä kiinni virtakytkimestä.  

Pakenimmeko?” (s. 35)

Kaaos ja sen aiheuttama riitaisuus hallitsee ja on myös diskordianistien mukaan harmonian ja järjestyksen vastakohtana oleellinen alkuvoima universumissa. Tämä 1950-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt oppi mitä voi pitää uskontona, parodiauskontona, pakanuutena tai jopa okkultismin muotona, julistaa epäjärjestyksen olevan hyvä ja luova jumaluus, jota pitää palvoa iänikuisen järjestyksen sijaan. Eris, kultin keskushahmo, heitti myytin mukaan ”Kauneimmalle”-tekstillä varustetun kultaisen omenan jumalien häävieraiden joukkoon, suuttuneena siitä ettei häntä kutsuttu häihin. Kun Paris, palkinnoksi himoitun omenan antamisesta Afroditelle ryösti Helenan puolisokseen Troijasta, tuli jumalatar puolivahingossa aiheuttaneeksi Troijan sodan.

Diskordianismi on uskonto josta ei itseironiaa puutu. Essi Mäkelän pro gradusta ”Parodian ja uskonnon risteyksessä” voi esimerkiksi aiheesta lukea lisää. Diskordianismin Viidennessä käskyssä mm. todetaan ”Diskordianistin olevan kiellettyä uskomasta mihinkaan lukemaansa.” Sitä seuraa ilmoitus: ”NIIN ON KIRJOITETTU! NIIN OLKOON.” Huumori ja vitsit, mutta myös kaaoksen ja riitaisuuden luonteen vakavampi pohdinta, kuuluvat kulttiin. Rauhalan teoksessa parjataan esimerkiksi internettiä vihapuheineen ja riidankylvämisineen huumorin avulla. Eris-alkuvoimaa pitää kirjailijan mukaan oppia kanavoimaan monimutkaistuvan tulevaisuuden kasvavassa kaaoksessa.  

”Verkon syövereissä eripuraisuuden jumalatar nautti tietoliikennepakettivirtojen hänelle tuomasta palvonnasta. Vähänpä kuolevaiset tiesivät, että sosiaalisen median nousun myötä Internet oli Erisnimi isolla E:llä.” (s. 29) 

Miikka Vuori toteaa kritiikissään Hail Eriksestä sen olevan ”diskordianismin perinteessä aika seesteinen ja kesy”, koska siinä ei ole niin paljon seksiä ja huumeita kuin Robert Sheanin ja Robert Anton-Wilsonin Illuminatus!-trilogiassa vuodelta 1975. Mäkelän mukaan diskordianismiin kuuluu kokeilevuus, oman ajattelun kyseenalaistaminen ja kaavamaisuuden vastustus. Seksi- ja huumekokemusten ohella voi diskordianistille siis olla vapauttava kokemus vaikkapa tajuta, että ärsyttävät ihmiset ruokakaupassa ovatkin samanlaisia kuin itsekin on – kaikki etsivät ruokaa kuin muurahaiset. Diskordianisti saattaa kirjoittaa sanomalehteen ilmastonmuutoksen lisäämistä kannattavan kolumnin haastaakseen ajatteluaan. Tai palvoa uskonsisariensa kanssa kaalinpäätä.

Nähdäkseni diskordianismin kirkon valttikortteja on, että jokainen ”mies, nainen ja lapsi tällä maapallolla” voi olla sen paavi ja saada paavikortin, jota ei välttämättä tarvitse. Tässä mielessä Rauhalan pinnalta rauhalliset, mutta sisältä kuohuvat tarinat tuntuvat säteilevän diskordianismin loistavaa ydinvaloa, vaikkeivatkaan riehukaan sen räväkällä puolella ”lisäämässä kaaosta järjestykseen”. Diskordianismi voi olla myös filosofia, joka auttaa rauhoittumaan kaaoksen keskellä. 

”Eris kallisti päätään. 

”En ole auttanut sinua, Aleister.” 

”Etkö”, Crowley naurahti. ”Omin voiminko tein kaiken? Mutta minne voimani katosi?” 

”Taikuutesi on harhaa”, sanoi Eris. ”Tulin vain vierailemaan rinnakkaisten maailmojen kaaoksessa siihen, jossa se on vaikuttanut toimivan.” 

Crowleyn suu loksahti auki. ”Sattumalta.”  

Eris nyökkäsi. ”Ajattelin, että se huvittaisi sinua.”

Naurunremakka muuttui yskänkohtaukseksi ennen kuin hiljeni lopullisesti. (s. 15)

Yllätykselliset näkökulmien vaihtelut ja yhteiskunnallinen kritiikki ovat mielestäni Hail Eriksen herkullista antia. Toimivat hienosti jopa ilman seksiä ja huumeitakin. On mielenkiintoinen näkökulma, että internet isolla E:llä olisi ilkikurisen kaaoksen valtakunta.  

”Monitorille ilmestyi somejulkaisu toisensa perään Erisin klikkailun säestämänä.  

< Ihan oikein, että poliisikin joutui vaihteeksi edesvastuuseen. Linnaan vain ottamaan tutuiltaan turpiinsa! 

Mukavan riitaisa ajatus. Klik, sanoi hiiri OK-napin kohdalla.” (s.28)

Kokonsa puolesta Hail Eris mahtuu vaikka taskuun ja on esineenäkin mukaansatempaava luettava, kevyen ja raskaan vihkivä vihkonen. Ensin ajattelin että kuvitus olisi voinut mielestäni olla hieman mietitympi – naiivit piirustukset vihkon sivuilla ovat kivoja, mutta antavat välillä turhan halvan vessanseinäpiirros-vaikutelman. Ovathan lukujen teemat kuitenkin aika yleviä ja suuria. Mutta hetkessä ajattelin jo toisin, sopivathan ne diskordianistiseen teokseen koko liikkeen ollen lähtöisin kalifornialaiselta yliopistokampukselta. Täydellinen yhdistelmä Rauhalan klassista puhtautta huokuvan, mitään turhaa sisältämättömän kielen kanssa. Eli taisinpa löytää tarinoita lukiessani jo pienen diskordianistin itsestänikin. Kaikistahan se löytyy!  

Aamu Pulkkinen 

Lähteet

Kultturitoimituksen blogiteksti. Miikka Vuori: Kaaoksen jumalattaren kotimainen ylistys – arviossa Mikko Rauhalan Hail Eris. 2022. Viitattu 19.9. 2022  https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/kaaoksen-jumalattaren-kotimainen-ylistys-arviossa-mikko-rauhalan-hail-eris/

Mäkelä, Essi 2012: Pro gradu ”Parodian ja uskonnon risteyksessä”. Notkea uskonto suomalaisten diskordianistien puheessa. Humanistinen ttedekunta, Helsingin yliopisto 

http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940

Sukupuolta näkyvissä

Marja Kangas: Miehiä ja mielenrauhaa
Romaani, s. 269
WSOY 2022

”Olisin erityinen, minulla olisi espanjalainen miesystävä.”

(s.145)

Marja Kankaan toisinkoinen Miehiä ja mielenrauhaa (2022) on eteläeurooppalaista kulttuuria ja sen väestöä eksotisoiva ja hyvinkin perinteisen kaavaan mukaan kulkeva chick lit -teos. Kirjan näkökulma on kuitenkin tunkkainen. Mieleeni tuli 2000-luvun alun romanttiset komediat, jotka saavat feministin pyörittelemään silmiään. Tämä vanhahtava asetelma on kuitenkin viihdyttävä, mikäli kirjaa lukee satiirisena kuvauksena rakkaudenkipeästä ja kotimaataan vihaavasta ikäkriisiin ajautuneesta sinkusta.

Romaani lähtee liikkeelle, kun neljäkymmentä vuotta täyttänyt kuvaamataidon opettaja Tuuli pakenee ikäkriisiä Barcelonaan, jossa ”pilvi haisee ja hiphop soi” (s. 39). Päähenkilön kuvausta uudesta maasta on puuduttavaa lukea. Mieleeni tulevat humoristiset kuvaukset turistista, joka kerran Napolin pizzaa maistettuaan ei unohda mainita jokaisen sen jälkeen nauttimansa pizzan ääressä, miten ”ei tämä suomalainen kyllä siihen kunnon italialaiseen verrattuna ole mitään”.

Tuulin mielestä Suomessa ihmiset ovat lähes yhtä ikäviä kuin sää, kun taas Espanjan lämmössä kaikki on päinvastoin. Mieleeni tulee väistämättä Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Satiirina Miehiä ja mielenrauhaa olisikin Nousiaisen tasolle yltävä kuvaus kotimaataan vihaavasta suomalaisesta. En kuitenkaan osaa poimia tekstistä kohtia, jotka tekisivät siitä satiiria.

”Näissä etelän maissa rakennetaan aina jotain, ja rakennusmiehet huutelevat lattariaksentillaan ohikulkevien naisten kopisevien korkojen perään.”

(s. 31)

Romaani kuvaa eteläeurooppalaisia rohkeina ekstrovertteina ihmisinä, joilla ”flirtti on veressä”. Kirjan asetelmalta odotin humoristista kulttuurierojen tarkastelua, mutta sain eteläeurooppalaisia fetisoivaa kieltä.

Sukupuolesta

”Olen eri planeetalta kuin useimmat miehet”, toteaa Max ollessaan juuri sellainen kuin useimmat miehet (s.160).

Hetken deittailun jälkeen Tuuli löytää Barcelonasta tätä kymmenen vuotta vanhemman Maxin. Max on mies, joka kuristaa ilman suostumusta, pettää kumppaniaan ja ajattelee naisen itkun olevan kutsu miehelle suojella tätä. Tämä uskoo ”uuteen maskuliinisuuteen, jossa miehen ei tarvitse hävetä maskuliinisuuttaan”. Kaikkea tätä ei kuitenkaan romaanissa päivitellä tai kritisoida. Päinvastoin Tuulin mielestä Max on ”miehen mittainen” ja tällä on ”miehen otteet”.

Päähenkilö julistautuu feminismin harjoittajaksi useaan otteeseen. Hän löytää kuitenkin kritisoitavaa jokaisesta vastaantulevasta naisesta. ”Huolellisesti meikanneet tytöt vertailevat akryylikynsiään, jotka ovat luultavasti heidän isiensä kustantamia”, Tuuli kuvailee lukioikäisiä oppilaitaan (s. 9). Ristiriitaisuus oli ärsyttävää, ja teki lukijana mieli viedä Tuuli feministisen ajattelun johdatuskurssille.

”Rintavakoa ei suojella, sukupuolen annetaan näkyä.”

(s. 42)

Myös sukupuolesta kirjoittaminen sai minut pyörittelemään silmiäni useampaan otteeseen. ”Lukiossa tytöt – tai naisoletetut, kuten minun pitäisi heitä kutsua [- -]”, toteaa päähenkilömme, ja toiveeni kirjan satiirista syvenevät (s.16).

Monta kertaa Tuuli käy lähellä tärkeitä aiheita, kuten pohtiessaan, miksi yhteiskunnan mielestä nainen on onnellinen vasta kun hänellä on mies rinnallaan (s.239). Näissä pohdinnoissa romaani ei kuitenkaan pääse yksittäisiä lauseita syvemmälle. Toisaalta tämä on nerokasta, mikäli teoksen lukee satiirina.

”Olisinpa sellainen nainen, joka napauttelisi timantinkovia argumentteja feministisestä omakuvataiteesta kapea menthol-savuke sormissaan”, sanoo Tuuli (s.151). Ole sitten, vastaan minä.

Kielikuvien sokkelo

Kerronta jäljittelee jokseenkin Tuulin ajatusvirtaa. Olisin kuitenkin jäänyt kaipaamaan lisää kuvausta päähenkilön tunteista asioiden tapahtuessa hänen ympärillään. Usein teosta lukiessa tuli olo, että teksti on vain luettelo Tuulille päivänaikana tapahtuneista kommelluksista.

Kirjailija käyttää paljon kielikuvia, jotka kuitenkin tuntuvat tekstistä irrallisilta ja turhan kohosteisilta. Kirjassa on eräs kohtaus, jossa samalla aukeamalla esiintyy kielikuvia musiikista, ajasta ja avaruudesta. Vaikka päähenkilö pohtii elämänfilosofisia kysymyksiä pitkin kirjaa, esimerkiksi Uuno Kailaan lainaaminen kirjan alussa on mielestäni yliampuvaa.

Välillä teos onnistuu huumorissaan, mutta harvat onnistumiset hukkuvat hutiosumien sekaan. Kerronta on välillä myös mukaansatempaavaa, mitä jäin kaipaamaan teoksen muissakin osissa. Muun muassa päähenkilön matkustaessa rakkauden retriitille, hänen tunnetilojaan kuvaillaan mielenkiintoisesti.

WSOY:n sanoin pökerryttävän kiihkeä romaani jää pelkästään pökerryttäväksi. Kuvaukset seksistä olivatkin lähinnä epämiellyttäviä. Nihkeät yritykset humoristisissa kielikuvissa lisäävät myötähäpeän tunnetta, kun päähenkilö kuvaa miesystävänsä ”elintä”. Päähenkilön kumppani Max päätyy myös suostumuksetta muun muassa kuristamaan Tuulia. Tästä ei tietenkään sen suuremmin puhuta.

Satiiria vai ei?

Mikäli koko romaani ja sen päähenkilö Tuuli on tarkoitettu satiiriksi, ansaitsee teos aplodit. Kuvaus itseään feministiksi leimaavasta naisesta, joka kuitenkin löytää virheitä ainoastaan ympärillään olevista naisista miesten sijaan, eikä unohda tuoda sukupuolta esiin arkisissakaan keskusteluissa on loistava. Karikatyyri on onnistunut.  Myös Tuulin ystävättären Klaaran hahmo on kuin oikeistolainen olkiukko feministisestä vegaanista. ”Ois voitu pitää tyttöjen hauskaa, syödä vegaanilounaita ja shoppailla ekologista designia! (s.94)”

Jos satiirisilmälasinsa laskee, jää teos kuitenkin epämiellyttäväksi lukukokemukseksi raskaiden ja problemaattisten henkilöhahmojen ja mielenkiinnon tainnuttavan kerronnan vuoksi. En toki ole nelikymppinen, hetero tai kuvaamataidonopettaja, joten lienee selvää, etten välttämättä kuulu kirjan kohderyhmään.

Roosa Kantola

Itsemääritellyn vähemmistön manifesti

Antti Kivimäki: ÄO 131 
Romaani, 220 s. 
Atena 2021 

Älykkyyseroja pohtiva romaani näyttää kriitikolle keskisormea. Viihteellinen ulkoasu kätkee alleen syväluotavaa ajatustyötä, jonka vaativuuden myöntäminen on vaikeaa. Ehkä en ole riittävän älykäs ymmärtämään kirjoittajan aivoituksia? Jos myönnän, etten tajunnut aivan kaikkea, paljastanko maailmalle, että olen idiootti? Olenko liian tyhmä ÄO 131:n lukijaksi? 

Antti Kivimäen oivaltava toisinkoinen ÄO 131 esittää kiistanalaisuudessaan raikkaan väitteen: Älykkyyseroja on olemassa, eikä vain älykkyyden eri osa-alueilla, vaan ehdassa koko elämään vaikuttavassa yleisälykkyydessä. Älykkyyserot eivät kuitenkaan vaikuta ihmisen arvoon tai aseta ihmisiä universaaliin paremmuusjärjestykseen, sillä nerokas päähenkilökin tekee valtavia virheitä, ja vähemmän älykkäät sivuhenkilöt ratkovat vaikeita pulmia yksinkertaisella logiikalla. Konfliktit syntyvät älykköjen keskinäisessä kilpailussa siitä, kuka saa kehuskella seurueen korkeimmalla lukemalla Mensan pääsykokeen tuloksissa. Ratkaisu löytyy yhteisöllisyydestä ja ymmärryksestä: romaanin onnellisin hetki on huippuälykkään Gabrielin (ÄO 131) ja keskivertoälykkään Sofian (ÄO 100) baarikohtaaminen ja keskinäinen ymmärrys. Erot on hyvä tunnustaa, mutta ne eivät määritä ihmissuhdetta sen enempää kuin erot persoonallisuudessa, ulkonäössä tai sukupuolessa. 

Gabrielilla on asiaa 

”Tietenkin voi”, täsmensin. ”Testeillä mitattava yleisälykkyys – general intellect eli g – on psykologian vakain mittari. Persoonallisuus eli Big Five tulee kakkosena, kaikki muu kaukana perässä.”

(s. 47)

Teoksen sanoma kiteytyy tragikoomiseen päähenkilöön, jonka persoonallisuuden kulmakivi on hänen tietoisuutensa omasta älykkyysosamäärästään: satakolmekymmentäyksi, juuri ja juuri riittävästi Mensan jäsenyyteen. Jos romaanista tehtäisiin maailmanluokan elokuva, päähenkilöä esittäisi Benedict Cumberbatch. Gabriel solahtaisi sujuvasti Cumberbatchille tyypillisten roolien joukkoon, Sherlock Holmesin, Alan Turingin ja Stephen Strangen sosiaalisesta kyvyttömyydestä kärsivien älyköiden seuraan.  

Älykkyydestään huolimatta päähenkilö ei ole virheetön, vaan purskahtelee herkästi hullun neron stereotyyppiä mukaileviin raivokohtauksiin, eikä osaa käsitellä muiden ihmisten tunteita sen paremmin kuin omiaankaan. Kyvyttömyys selvitä tunnekuohuitta arjen haasteista, kuten itseä tyhmempien ihmisten kohtaamisesta tai väärässä olemisesta, luo vahvan kontrastin huippuälykkyyteen. Tässä ristiriidassa on Gabrielin hahmon kauneus: älykkyys ei tee hänestä täydellistä tai muita parempaa. Se on vain ominaisuus, josta puhuminen on vaikeaa – kuin normista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai tavattoman hyvä juoksutekniikka. 

Pornoa ja perusseksiä 

Flirttiä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt, vaikka älykkyysosamääräni on ja oli 131 keskihajonnalla 15. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä flirtti kaikessa yksinkertaisuudessaan tuottaa nautintoa vain niille, joiden ÄO on matalampi mutta riittävä, kenties 85-120 keskihajonnalla 15.

(s. 9)

Gabrielin suuri intohimo on älykkyyskeskustelun normalisointi ja älykkyyserojen esille tuominen. Hän lähettää tieteellisiin julkaisuihin laadultaan vaihtelevia tutkielmiaan, jotka hylätään poikkeuksetta epätieteellisinä. Tieteen valtamerellä karille ajautunut Gabriel tienaa elantonsa kynäilemällä kirjallisesti vivahteikasta erotiikkaa painetun sanan viimeiseen linnakkeeseen, kansallistunnetta vaalivaan pornolehti Kyllikkiin. Lehden bensiininhajuinen autotallitoimitus henkilökaarteineen on hulvaton ja eläväinen miljöö, jossa tuntematon taidevalokuvaaja koettaa tehdä pornosta aistikasta, halpaa työtilaa vuokranneet tieteilijät kirjoittavat koskaan valmistumattomia tutkimuksiaan ja päätoimittaja Kurko julistaa lehtensä ilosanomaa kuin eturivin kulttuurivaikuttaja. 

Pyörittelin silmiäni pakotetun tuntuiselle romanssille, jossa rakkaus voittaa kaiken ja hetken onni saa ongelmat katoamaan. Vaikka tuhannesti kerrotun tarinan lukeminen puuduttaa, romanssin kaavamaisuus laskee taidokkaasti Gabrielin tavallisten ihmisten tasolle. Päähenkilön arkinen heteroseksuaalisuus onkin tavanomaisuudessaan virkistävää. Kivimäki olisi voinut sortua kirjoittamaan aromanttisen ja aseksuaalisen neron arkkityypin, jossa älykköhahmoa epäinhimillistetään esittämällä seksuaalivähemmistöjen piirteitä epäinhimillisinä, jopa korjattavina. ÄO 131:ssä huippuälykkökin rakastaa, on rakastettu, eikä osaa ratkoa ihmissuhdesotkujaan. Erilaisen tarinan kaipuu jäi silti elämään. Haluaisin nähdä romaanista päivitetyn version, jossa seksistä piittaamaton, mutta silti itsensä erikseen ei-aseksuaaliksi määritellyt Sofia on romanttista vetoa tunteva aseksuaali, joka rakastuu heteromieheen. Sellainen suhde tarjoaisi Kivimäelle mainion mahdollisuuden toisen harvoin puhutun aiheen tutkimiseen jatkuvan älykkyyspohdinnan rinnalla. 

Häiriöitä neuroverkossa 

Taustatoimittaja odotti aulassa. Hän oli minua ainakin kymmenen vuotta nuorempi nainen, tyylikäs hienovireisellä tavalla, jota en osannut kuvailla mutta jonka ymmärsin tyylikkyydeksi. Hän kätteli reippaasti. Luultavasti hän vihasi minua.

(s. 178)

Tyyli hyötyy tekijän toimittajataustasta. Erityisesti romaanin huippukohta, Gabrielin julkisista esiintymisistä virinnyt someraivo kaikkine lieveilmiöineen, on raportoitu pelottavan todentuntuisesti. Ahdistavuus on ansiokasta ja yhteiskunnallisen keskustelun älyvapauden kritiikki räikeää. Silti ajoittain tuntuu, että sisäistekijä ei itse ole varma, mitä oikeastaan haluaa sanoa. Epävarmuuden etuna on vapautuminen paasauksesta. Lukija voi ammentaa yllin kyllin ajattelun aineksia, joita ei ole pureskeltu valmiiksi. 

Huippuälykkään päähenkilön tyhmäilyjen herkullisesta ironiasta virtaa alleviivaamatonta, huomaamattomaksi punottua huumoria. Vitseistä hauskin löytyy nimiösivulta: teoksen on totta kai kustantanut itse viisauden jumalatar. Älykkyyserojen tabuaiheen käsittelyssä nauru on keinoista parhain, vaikka sitä haastavat ilmeisen vakavasti otettaviksi tarkoitetut, esseemäiset katkelmat. Rikkonaisen tyylin mainingeissa ajelehtivan lukijan on usein vaikea tietää, milloin nauraa ja milloin valaistua. 

Siinä, missä tapahtumien kuvaus muistuttaa uutista, päähenkilön sisäinen maailma kuulostaa päättymättömältä esseeltä. Minäkertoja eksyy toisinaan pitkiin monologeihin älykkyyden vaikutuksesta ja älykkyysmalleista lähdeviitteineen kaikkineen. Tällainen essehtiminen on teoksen suuri kompastuskivi: satiiri ja vakava pohdinta älykkyydestä sekoittuvat ja tyyli puuroutuu. Sekavuus harmittaa, sillä esseekatkelmat ovat romaanin mielenkiintoisinta antia. Tyyli selkiytyy mainiolla metakeinolla romaanin käännekohdassa, jossa kertoja ilmoittaa lopettavansa lähdeviitteiden käytön ja alkavansa vain laukoa omia mielipiteitään vailla vertaisarvioihin tukeutumista ”kuin hulluimmat humanistit”. Esseemäisistä argumenteista ja anekdooteista siirrytään surkuhupaisaan riitelyyn, jossa varteenotettavatkin väitteet hukutetaan huuteluun.  

Onko kriitikko idiootti? 

Analyysiä seuraa iloinen yllätys kriitikolle ja huonoja uutisia kirjailijalle. Ei, lukija ei ole liian typerä ymmärtämään ÄO 131:n sisäisiä vivahde-eroja – kirja on vain sekavasti ja tyyliltään ailahtelevasti kirjoitettu. Kun sekavuudesta pääsee yli, raikas teema ja omaperäinen pohdinta antavat yllin kyllin ainesta ajatteluun vailla valmiita vastauksia. Kuten päähenkilönsä, romaani on älykäs ja kaunis, vaikkei olisikaan täydellinen. Samoin kuin Gabriel tarvitsi lopulta rinnalleen vain uusia ihmisiä, Kivimäen romaani kutsuu uusia teoksia pohtimaan älykkyyden yhteiskunnallista ja inhimillistä roolia. Sitä keskustelua odotan innolla, ja odotellessani aion lukea ÄO 131:n uudemman kerran. 

Kertojapäähenkilö luokittelee sivuhenkilöitä älykkyysosamäärän mukaan, ja eri tyypeistä lukija kuin lukija tunnistaa herkästi itsensä: kohtalaisen älykäs opiskelija, tyhmä mutta tunteikas duunari tai päättymättömään kirjoituskierteiseen jumiutunut väitöskirjatutkija. Ryhmiä yhdistää yksi piirre: kertoja haukkuu heidät, ja siinä sivussa lukijat, täysiksi idiooteiksi. Keino on röyhkeä ja toimii teoksessa mainiosti. Kokonaisuutena annan sille numeroarvosanaksi 131/10. Eikun anteeksi, tuo meni ihan pieleen. “Miten mä aina sählään näiden numeroiden kanssa? Se varmaan johtuu siitä, että mä luen yliopistolla kotimaista kirjallisuutta enkä ole kovin älykäs…” (s. 207) 

Joona Jokilampi 

Kliseinen kummitustarina koukuttaa

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
Romaani, 343 s.
WSOY 2022

”’Oletko nähnyt tässä kylässä yhtään lasta muuttosi jälkeen?’ äiti kysyy.
’En’, vastaan ihan liian varovaisesti.
’Se johtuu siitä, että Kiviniemi tappaa lapsiaan.’” (s. 213)

Akseli Heikkilän toisinkoinen Hiljainen vieras (2022) on klassinen kauhukertomus kummittelevasta kartanosta, menneisyyden haamuista sekä onnettomuuksien täyteisestä kylästä. Oona ja Tuomas muuttavat Oonan lapsuuden maisemiin Korpikummun kartanoon Kiviniemen kylään ja pian käy ilmi, että Oona on raskaana. Tarinaa värittävät monet aavemaiset hahmot ja Korpikummun sekä Oonan perheen menneisyys mysteereineen avautuu romaanin edetessä, kun tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja mysteerit aukeavat sekä lukijalle että itse Oonalle.

Hiljainen vieras on pullollaan perinteisiä kauhun elementtejä. Niitä on viljelty niinkin ahkeraan, että romaania voisi kutsua jopa vain kliseiseksi kummitustarinaksi. Teos ei lopulta tuo mitään uutta kauhugenreen, vaan enemmänkin käyttää hyväkseen jo ennestään kaikille tuttuja asetelmia, lainaten etenkin Ira Levinin Rosemaryn painajaista (1967). Nuori pari muuttaa uuteen kotiin, vanhaan, ränsistyneeseen kartanoon, jossa kummittelee ja raskaus ei suju odotetusti. Genreään kunnioittaen kylän lapset myös kohtaavat onnettomuuksia yhä uudelleen ja uudelleen päähenkilön menneisyyden vainotessa elämää muistoilla ja syyllisyydellä. Myös klassisen kauhuromaanin tapaan tämänkin teoksen huippukohta jättää pyörittelemään silmiään.

Heikkilän teos on varsin helppo- ja nopealukuinen. Romaani on jaettu osiin, joiden lyhyet luvut pitävät lukijan erittäin tiukassa otteessa. Tarinassa tapahtuu jatkuvasti ja samalla kylän historiasta riittää runsaasti kerrottavaa, kun faktoja Korpikummusta väläytetään pikkuhiljaa luku luvulta. Kerronta on ripeää ja samalla kolkkoa ja kaunista. Tyyliltään se on kuin otettu suoraan Oonan päiväkirjan sivuilta:

”Kun suljen oven ja astelen hiljaa takaisin sänkyyn, katson nukkuvaa Tuomasta ja sisälläni myllertää. Raskaus on hänelle rakkauttamme symboloivaa biologiaa, minulle pelottava tila. Vieraamme on juuri tehnyt sinunkaupat syntymättömän lapseni kanssa. En saa henkeä.” (s. 168) Oonan hahmo toimii mysteerien ratkojana samalla, kun hänen omaa elämäänsä täyttävät salaisuudet pikkuveljestä ja pian syntyvästä lapsesta.

Kielikuvia tiputellaan tarinaan kenties liiankin usein, mutta ne auttavat luomaan tapahtumille aavemaisen tunnelman heti teoksen ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Tunnelma pysyy yllä läpi lukukokemuksen. Osittain lukujen lyhyys myös vaikuttaa kauhun kokemiseen, kun kohtaukset loppuvat ajoittain liian lyhyeen eikä kauhun tuntemuksissa ehdi paistattelemaan kovin pitkään. Samalla romaania on kuitenkin vaikea laskea käsistään. Tapahtumia jätetään hienosti avoimiksi, ja Oonan pikkuveljen sekä Korpikummun menneisyys aukeaa pikkuhiljaa murhamysteerin tavoin. Kerrontaan ei ehdi kyllästyä, tietoa janoaa vain lisää. Kaikki ei tarvitse selitystä eikä kaikkea tarvitse selittää.

Kauhun elementtien seuratessa tarinaa, kuolema seuraa teoksen henkilöhahmoja. Näin itse hiljaisen vieraan symboliikka on jopa päälle liimattua ja liiankin selkeää. Kuolemat Korpikummussa ja uusi elämä Oonassa kietoutuvat oivasti toisiinsa. Oonan tuntema syyllisyys veljensä kohtalosta on hienosti jatkuvasti esillä ja siihen pysähdytään moneen kertaan mitään unohtamatta ja tarinan kaikki pienet osaset sidotaan yhteen vielä romaanin viimeiselläkin sivulla. Kaikella, mitä on tapahtunut, on merkityksensä. Syyllisyyden teema kulkee juonen keskellä junan lailla, pysähtyen jokaisen tapahtuman kohdalla ja muistuttaen itsestään veturin äänitorven tavoin. Syyllisyys on eritoten mukana jokaisessa uudessa kohtaamisessa kuoleman kanssa, kun Oona muistaa (tai yrittää unohtaa), mitä hänen pikkuveljelleen on käynyt. Jättääkö menneisyys meitä koskaan rauhaan? Minne kuolleet läheisemme päätyvät?

Lopulta Hiljainen vieras on varsin onnistunut teos etenkin omassa genressään. Runsaat stereotyyppiset kauhun elementit pidetään taitavasti tarinan yllä ja aavemaisuus on mukana teoksen jokaisessa osassa kerta toisensa jälkeen. Kummittelu on ajoittain jopa selkäpiitä karmivaa. Tunnelma tarinassa on eheä, vaikka loppuvaiheilla tarina hyppelehtiikin murhamysteerin ja perhedraaman poluilla. Suuri kauhunystävä saattaa löytää teoksesta liikaa kliseitä, mutta niille, joille kauhu ei vielä ole kovin tuttua, Heikkilän romaani voi antaa maagisemman kokemuksen. Joka tapauksessa on virkistävää lukea suomalaista kauhukirjallisuutta. Vaikka kielikuvien runsaus välillä jopa turhauttaa, kerronta on silti läpikotaisin kaunista ja kauhistuttavaa:

”Tarvitsen happea, raikasta ilmaa, tuulenvirettä kasvoja vasten. Ehkä huomenna on parempi päivä. Ajaisipa vaikka juna kylän halki ja varoitusvalojen kellot kalkattaisivat, niin särkyisi tämä kummallinen hiljaisuus. En minä oikeastaan sitä toivo, vauhdilla ohi kiitävää junaa. Kuolemanjunaa. Kymmeniä ruumisvaunuja veturin perässä.” (s. 35)

Satu Sallantaus