Kepeää kerrontaa syvistä vesistä

Janne Nevala
Kirjastonhoitaja Topi Mullo
Reuna 2015
romaani, 269 s.

“Sortuisi vielä kesätyöntekijän niskaan koko roska. Tyly loppu kirjastoihmiselle. Topi kuoli saappaat jalassa ja kirja kädessään, sanoisivat kollegat kauniissa muistopuheissaan. Joku niiskaisisi. Kirjastolehden takakannessa lyhyt kirjoitus elämän rajallisuudesta ja taiteen ja kirjallisuuden ikuisuudellisista arvoituksista. Elämä lyhyt, Topi keskimittainen. Kengät jalassa.”

Janne Nevalan Kirjastonhoitaja Topi Mullo (2015) on yhden kesätyösuhteen mittainen romaani. Tarina polkaistaan käyntiin, kun sen hirtehinen minäkertoja Topi Korpela ottaa vastaan kesätyöpaikan Saaresta, meren rantaan rakennetusta pikkukylän kirjastosta. Hän on ainoana asiakaspalvelutyöntekijänä vastuussa kirjaston erinäisistä tehtävistä, kun vakituinen kirjastonhoitaja Pauliina on lähtenyt lomalle. Romaanin aloitus lupaa hyvää: pikkukaupungin tunkkainen ilmapiiri on varsin herkullisesti kuvattu. Topin kysyessä “mitä jos mä vaikka sairastun?”, toteaa haastattelija pahaenteisesti: “Et sairastu.”

Pauliinan etukäteen jättämät tarkat, jämäkät ohjeet ovat kuin ennakointeja Topin työssään kohtaamista haasteista. Haasteita kirjaston pojalle tuottavatkin esimerkiksi huonosti käyttäytyvä teinilauma, viehättävä siivooja ja kyseenalaisia vapauksia nauttimaan tottunut kulttuuriväki. Lopun suoranainen huippukohta, jossa kerronta yltyy maagiseen realismiin, on sekin hauskaa sankariparodiaa. Teoksen varsinaiseksi pääaiheeksi muodostuva kuvaus nuoresta ihastumisesta tekee Kirjastonhoitaja Topi Mullosta Nevalan esikoisteoksen tavoin hallitsevasti kasvutarinan, vaikka aineksia siinä olisi ollut muihinkin suuntiin.

“Mullo, mullompi, mulloin. Olin Topi Mullo, kirjastonhoitaja Atlantiksen pohjalta. Kun avasin suuni ja yritin puhua, sieltä tuli vain kuplia ja ihmiset hymyilivät kun heilutin eviäni.”

Minäkertojan silmissä nurkkakuntainen pikkukylän meininki on humoristisesti kuvattu, ja henkilökuvaus kepeää ja nautittavaa. Hyvän mielen kesäromaanina Topi Mullo on mitä toimivin, ja tarjoaa tuoretta, hersyvää kieltä. Jopa arkirealismi taipuu siinä perin nautittavalla tavalla. Yhteensitovampi teema tai syväluotaavampi näkökulma ei olisi ollut pahitteeksi, sillä sellaiseen on paljon lähtökohtia. Esimerkiksi Topin identifioituminen syvien vesien mullo-kalaan on oivaltava vertaus päähenkilön kommunikaation puutoksista, jota olisi voinut kuljettaa tekstissä nykyistä pidemmällekin. Tällaisenaankin se on kuitenkin sympaattinen ja erikoisuutensa säilyttävä kasvutarina, jossa sekoittuvat kirjastotyön arki, nuoruuden ihastuminen ja kertojan ironisena hersyvä huumori.

Inna Reinistö

Huumeita Kuopiossa ja rikoksia Lapin sodassa

Marja-Sisko Aalto

Tappavaa lunta

Icasos 2015

Dekkari, 248 s.

Marja-Sisko Aallon toisessa dekkarissa Tappavaa lunta limittyvät yhteen vuoden 1944 Lapin sota ja nykyhetken huumeliiga Kuopiossa. Rikosten selvittämistä jatkavat Aallon ensimmäisestä romaanista tutut konstaapelit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen.

Romaanissa on monia kiinnostavia aiheita, kuten seitsemänkymmentä vuotta sitten tapahtuneen rikoksen seuraukset ja mielensisäiset patoumat. Teemat eivät kuitenkaan aivan kasva toivottuun mittaansa, ja jotkut sivujuonet tuntuvat hieman irrallisilta. Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden käsittely on kuitenkin ilahduttavaa.

Aika ajoin ärsyttävänkin kaikkitietävästä kertojasta huolimatta romaanissa on tarpeeksi viihdyttävä juoni kantaakseen koko tarinan läpi, eikä loppuratkaisukaan ole kaikkein tavallisin. Dekkarien ystäville Tappavaa lunta toimii mukavana matkana sekä Suomen lähihistoriaan että ihmismielen salaisuuksiin, jos ei anna kerronnan heikkouksien ja kliseisen nimen häiritä.

Maria Hakkarainen

Noidanmetsästystä ja moraalista punnintaa

Sonja Kinnunen
Tulisielu
Reuna, 2014
romaani, 377 sivua

Tulisielu (2014) jatkaa hyviä arvosteluja keränneen Jääsielun (2013) tarinaa. Keskiajalla siis liikutaan edelleen, mutta palkkatappaja Sebastian pyrkii nyt jättämään murhatyöt sikseen. Pidättäytyminen verenvuodatuksesta osoittautuu hankalaksi noitajahdin tuoksinassa, eikä kirjailija Sonja Kinnunen ole säästellyt nuoren miehen sisäisten moraalisten kamppailujen kuvailussa.

Lukioikäisessä Kinnusessa on valtavasti potentiaalia, mutta valitettavasti Tulisielu, sen hieman ailahteleva juonen kuljetus ja hivenen pinnallisiksi jäävät henkilöhahmot jättivät jokseenkin valjun vaikutelman. Genressään nuorten jännittävänä fantasiaseikkailuna Tulisielu on kuitenkin tutustumisen arvoinen teos. Kinnusen kerronta on sujuvaa ja sanankäyttö elävää.

Piatta Rulja

Rakkautta ja kaakeliseiniä

Jolin Slotte

Närhelst hon kommer

Schildts & Söderströms, 2014

romaani, 212 sivua

Närhelst hon kommer (2014) on tiivistunnelmainen rakkausromaani, joka kuvaa vain muutaman päivän ajanjakson kahden naisen elämästä. Toinen romaani on Jolin Slotten esikoista Fråga aldrig varför, tvivla aldrig mer (2011) tiiviimpi ja sijoittuu tällä kertaa 2010-luvun Helsinkiin.

Ulrika on 52-vuotias kirjastonhoitaja, joka on elänyt vuosia yksin erottuaan miehestään. Alice on 25-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka on hyppinyt oppiaineesta toiseen etsiessään sitä, mitä oikeasti haluaisi tehdä. Alicen löytääkin useammin baarista kuin luentosalista.  Naiset kohtaavat yhteisen tuttavan kautta eräänä iltana baarissa. Kumpikaan ei oikein ymmärrä, mitä tapahtui tai miten se tapahtui, mutta Alice päätyi viettämään yönsä Ulrikan kaksiossa Munkkiniemessä. Tästä illasta alkaa naisten ystävyys ja rakkaus.

Ensimmäinen ajatus on, pelaako romaani vain poikkeuksellisella asetelmalla: vanhan ja nuoren naisen rakkaustarinalla. Vai onko tässä muutakin kuin pyrkimys hätkähdyttää, keksiä jotain erikoista? On piristävää huomata, että Alice ja Birgitta eivät kertaakaan kyseenalaista tai pidä ongelmana sitä, että kyse on kahden naisen välisestä suhteesta. Sen sijaan ikäero synnyttää väärinkäsityksiä kerta toisensa jälkeen.

”Alice Birgitta… Det är ett speciellt namn? hade Ulrika sagt för att fylla tystnaden medan hon tittar efter Erik och hoppats att han snabbt skulle återvända. ”Tycker du det? Jag brukar inte säga till nån att jag heter Birgitta. Det är inte precis namnet på ett barn… eller en ung människa… Jag känner bara gamla mäniskor som heter så.” ”Jag är uppvuxen med flera Birgittor.” ”Autsch… Sorry… Shit. Det var inte meningen att…” ”Vad? Ja är ju gammal. Femtitvå. Så säg du bara att jag är gammal. Så är det.” (- -) ”Det blir en härlig kontrast.” ”Mellan ålderna?” ”Nej, alltså, mellan dina namn. Alice i Underlandet och Heliga Birgitta.”

Ikäeron lisäksi henkilökuvaus pelaa vahvasti vastakohdilla. Tosin vastakkainasettelut toimivat paremmin henkilöiden välillä kuin yksittäisen henkilöhahmon moniulotteisuuden kuvauksena. Vaikka Ulrika näkee Alicessa yhtä aikaa Ihmemaan Liisan ja Pyhän Birgitan, lukijana ei pääse yhtä syvälle Alicen mieleen. Hassusti toinen päähenkilö Alice jää tarinan tyhjimmäksi ja keveimmäksi hahmoksi. Sen sijaan Ulrika ja Alicen paras ystävä Fanny ovat molemmat uskottavampia. Heillä on menneisyyttä ja menetettävää. Alice vain kelluu omassa huolettomassa elämässään.

Lopussa Alice kärttää Ulrikaa kertomaan jonkun salaisuuden elämästään, jotta ymmärtäisi naista kuorta syvemmältä. Kun on Alicen oma vuoro kertoa salaisuutensa, hän kuitenkin kertoo ystävänsä Fannyn tragedian ja oman syyllisyytensä, kun jätti puuttumatta tilanteeseen. Tapaus on juonen kannalta olennainen, mutta ei syvennä Alicen hahmoa ollenkaan. Pelkän Alicen tarinana tämä kertomus ei olisi romaanin arvoinen. Onneksi muut hahmot pelastavat paljon.

Fanny älskar att dra historien om att Alice kommer från den bekymmerfria österbottniska medelklassen där man läser Lars Huldén till frukost och ser på kulturprogram på SVT. Hon berättar den för alla de träffar.  ”Och Fanny är min fruktansvärda förortsligist som med nöd och näppe lyckades rädda sig från fördärvet. Och det var bara för att hon var ful som tonåring och ingen ens i misstag gjorde henne gravid”, är Alices slentrianmässiga svar.

Vaikka Fanny on vain sivuhenkilö, hän on yksi kiinnostavimmista. Alice ja Fanny voisivat vastakohtineen olla kuin Monica Fagerholmin Amerikkalaisen tytön Sandra ja Doris, mutta tässä romaanissa kaikki jää kesken, ystävyyssuhteen kuvaus ei pääse edes alkuunsa. Tuntuu kuin Slotte olisi yrittänyt mahduttaa pieneen kirjaan liikaa teemoja ja henkilöhahmoja, joiden käsittelyssä hän ei ehdi päästä pintaa syvemmälle.

Parhaimmillaan romaani on alussa, jossa on novellimaista hienoviereisyyttä. Yhdenyönnovellina tämä olisi toiminut loistavasti. Kokonaiseen romaaniin kaipaisi kuitenkin enemmän syvyyttä. Teemoja on paljon, mutta ne tuntuvat jollain tavalla päälle liimatuilta. Samoin rinnalla kulkeva uutisointi chileläisten kaivostyöläisten pelastamisesta maan alta jää irralliseksi.

Naisten ensimmäinen kohtaaminen on kuitenkin avattu hienosti. Ensimmäistä iltaa ja yötä on pitkitetty, kerronnassa viivytään vuorotellen molempien naisten tajunnassa. Silti alussa ei ole ollenkaan turhan väkisin venyttämisen makua. Slotte onkin parhaimmillaan hitaissa kuvauksissa, pysäyttäessään henkilöt katsomaan omaa elämäänsä ulkoapäin tai tarrautumaan mitättömiin yksityiskohtiin, jotka siinä hetkessä kuitenkin ovat tärkeitä.

Alice lyfter blicken och ser sig omkring i badrummet. När hon sträcker ut sin hand kan hon nå tre väggar. Hon känner på väggen på sin högra sida. Den känns kall mot hennes hand. Blått är vått. Och svalt. (- -) Jag kan nå alla väggar utom en, tänker Alice, men säger ingenting.

Ulrikan asunto on kiinnostava miljöö, oma maailmansa, jossa kahden naisen rakkaus on todellista. Kerrontakin kulkee parhaiten, kun Slotte kuvaa näitä kahta naista suljetussa tilassa, Ulrikan kaksion seinien sisällä. Ensimmäisen yön jälkeen Alice jää Ulrikan luo odottamaan, vaikka tämä lähtee kirjastoon töihin. Alice painaa oman elämänsä pauselle suhteen ajaksi.

Erityisesti kylpyhuoneesta rakentuu merkityksellinen tila. Varsinkin Alicelle se on paikka, johon hän voi paeta muun asunnon todellisuutta. Paikka, jossa hän voi pysähtyä ja laskea kaakeliseiniä, kun ulkopuolella kaikki etenee liian nopeasti, eikä hän ehdi ymmärtää, mitä siellä tapahtuu. Ulrikan kylpyhuone on toisaalta kurkistusikkuna Ulrikan yksityisyyteen, toisaalta hengähdystauko nopeasti etenevästä kummallisesta suhteesta. Lisäksi se on paikka, jossa Alice yrittää ymmärtää omia tunteitaan. Sen sijaan toisena iltana Maken luona, Alice katoaa taas kylpyhuoneeseen hieman toisista syistä. Hän on herännyt keskellä yötä ja kuullut, kuinka Make raiskasi Fannya. Alice istuu taas kylpyhuoneessa ja toivoo, ettei mitään olisi tapahtunut. Että hän olisi kuullut väärin. Ettei hän olisi edes voinut tehdä asialle mitään.

”Jag gjorde ingenting”, hade hon sagt. (- -) Hur kan man göra ingenting? (- -) Ingenting är också någonting. Att göra ingenting är också en handling.

Lopulta romaanin painavin teema ei olekaan nuoren ja vanhan naisen välinen rakkaus, vaan hyväksikäyttö ja siitä selviäminen. Sekä teot ja tekemättä jättämiset.

Romaanin vahva teema on myös yksinäisyys. Ulrika on eronnut ja jäänyt yksinäiseksi vanhaksi naiseksi, jolle lahjoitetaan oravakuvioisia tavaroita. Alice taas on irrallaan omassa elämässään. Vaikka hänellä on ystävä Fanny, ex-poikaystävä Erik ja ilmeisesti hyvät välit perheensä kanssa, hän voi noin vain pysäyttää koko muun elämänsä ja muuttaa Ulrikan luo kenenkään huomaamatta mitään. Aika yksin maailmassa Alicekin lopulta on. Ennen kohtaamistaan molemmat naiset tuntuivat odottaneen, että joku tulisi ja pysäyttäisi odotuksen.

Suomenruotsalaista nykykirjallisuutta tulee melko harvoin luettua ruotsiksi. Siksi olikin hauska bongailla, miten suomen kieli sekoittui tekstiin. Ruotsalaisia lukijoita tämä saattaa ärsyttää, sillä suomenkielisiä pätkiä ei ole mitenkään käännetty. Autenttisuutta ne sen sijaan tuovat 2010-luvun Helsinkiin sijoittuvaan romaaniin.

Närhelst hon kommer sujuvasti kirjoitettu ja vetävä romaani. Se on helppolukuinen ja viihdyttävä, mutta kuitenkin vakavalla otteella kirjoitettu ja täynnä raskaitakin teemoja. Alun hieno novellimainen herkkävireisyys jää lopussa juonenkuljetuksen alle. Siksi teos jää hieman epätasapainoiseksi eikä tunnu aivan yltävän sinne asti, minne kurottaa.

Tiia Kähärä

Kuka piirtäisi rajat ja selittäisi?

Selja Ahava
Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus, 2015
Romaani, 223 s.

”Aika pysähtyi. Ei voinut miettiä eteen- eikä taaksepäin. Joku piirsi paksun valkoisen viivan ajatuksiemme ympäri, ja ajatukset pysähtyivät, ja me jäimme niihin jumiin.”

Aika, sen kuluminen ja pysähtely, alut, loput ja asioiden rajat ovat olennaisia kysymyksiä Selja Ahavan toisessa romaanissa Taivaalta tippuvat asiat (2015). Romaani koostuu neljästä osasta, jotka kaikki käsittelevät lähes uskomattomalta tuntuvia sattumia. Jokaisen osan henkilöhahmot kietoutuvat yhteen juonellisesti mutta myös teeman kautta: he kaikki etsivät selitystä elämälleen.

Keskeisimmäksi henkilöksi piirtyy nuori Saara-tyttö, jonka äiti jää lentokoneesta putoavan jääkimpaleen alle ja menehtyy. Saara on perheensä ainoa lapsi ja jää läheistenkin ihmisten keskellä yksin surunsa ja kysymystensä kanssa. Kukaan ei osaa vastata siihen, miksi äidille kävi miten kävi.

Saara yrittää jäsentää maailmaa erilaisilla rajoilla. Hän kuvittelee asioiden ympärille koossapitäviä viivoja ja haluaa tietää, missä mikäkin asia alkaa ja loppuu. Äidin kuolema hajottaa pahoin isän, eikä Saara tiedä, mistä he saisivat kiinni ja milloin – isän mukaan kun ”aika-parantaa on paskaa”. Sekasorron keskellä asiat, joiden rajat ovat määriteltävissä ja helposti ymmärrettävissä, nousevat kerronnassa keskeisiksi, esimerkiksi talot seinineen ja sadut kaavamaisine, onnellisine loppuineen.

Juuri satujen tuoma viitekehys saa romaanissa erityisen paljon painoarvoa, toisinaan ehkä liikaakin. Saaran äidillä oli tapana kertoa satuja muutellen niitä, erityisesti loppuja, koska ”[satujen] loput ovat aina samanlaisia”. Satujen ”sen pituinen se” tai Saaran televisiosuosikin Hercule Poirotin järjestämät kohtaamiset, joissa murhaaja lopulta paljastetaan, ovat selkeitä loppupisteitä tarinoille. Tuhkimolla, Jörö-Jukalla ja Ihmemaan Liisalla on kaikilla oma kohtalonsa, mutta mikä on lopulta Saaran perheen kohtalo?

”Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa. Jeesuskin sen tiesi, kun järjesti pääsiäisen.”

Romaanin epätodennäköisten sattumien ihmiset linkittyvät toisiinsa. Saaran täti Annu saa kaksi kertaa loton jättipotin ja vailla vastauksia tälle sattumalle kirjoittaa kirjeen Hamish McKay-nimiselle kalastajalle, joka puolestaan on joutunut lukuisia kertoja salamaniskun uhriksi.

Vaikka henkilöt pyrkivät rakentumaan erilaisiksi persooniksi, on kerronta toisinaan silti hämmentävän yksiäänistä, erityisesti Annu-tädin ja Hamishin kirjeissä, jotka ovat sävyltään kauniita mutta keskenään samalla tavalla maalailevan ohipuhuvia. Myöskin kolmannen osion Kristan, Saaran isän uuden naisystävän, oma osuus tuntuu toistavan liikaakin vastausten tarpeen teemaa.

Lopulta palataan Saaran oivaltavaan ja sympaattiseen kerrontaan. Perheessä etsitään tarmokkaasti ratkaisua sille kriisille, jonka äidin kuolema aiheutti. Sattumilta ja yllätyksiltä on silti vaikea suojautua. Niiden myötä romaanin maailmakin muuttuu sadunomaiseksi. ”Olipa kerran nainen, joka voitti lotossa jättipotin kahdesti” tai ”Olipa kerran tyttö, jonka äiti jäi taivaalta putoavan jäälohkareen alle” voisivat olla satuja aikuisille — vaikka ne jäävätkin vaille selkeää tai yksiselitteisen onnellista loppua.

Sara Itkonen