Kirjoittaja: toisinkoinen

Maailmanmeno & Toyota Carina

onni lykkii

Janette Hannukainen
Onni, Lykittävää mallia

Runokokoelma, 76 s.
Sanasato, 2017

 

Janette Hannukaisen toinen runokokoelma Onni, Lykittävää Mallia kietoo yhteen autot, julkiset kulkuvälineet sekä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden. Niin Peugeot, Nissan kuin Datsunkin muuttuvat nostalgisiksi kulkupeleiksi, joiden turvavöitä muistellaan haikeudella ja “istuinten saumat tihkuvat äidinmaitoa”. Muistot kietoutuvat autojen yksityiskohtiin ja bussit muuttuvat monimuotoisuuden temmelluskentiksi. Runot ulottuvat yli sukupolvien, kun muistellaan äidin liftaamista tai palataan edesmenneen isoäidin mielenmaisemaan.

Kirja käsittelee niin autoja, äitiyttä, perhettä, globalisaatiota, pakolaiskriisiä että ajankulua. Aavistuksen liian moneen suuntaan kurkottava teos on kevyt ja humoristinen, helposti lähestyttävä runokirja, jonka äärellä ei jää epätoivoisena pohtimaan, mitä tämäkin metafora tai analogia oikeastaan merkitsee. Runojen kieli on siis helposti aukeavaa ja sanasto elämänmakuista ja käytännöllistä; mukana vilisevät vaihdekepit, sosiaaliapu, avioerot ja bensa-asemat.

Usean sivun mittainen Veräjämäki-Lauttasaari-Itäkeskus-runo rakentuu bussireitin pysäkkien varaan, joiden kohdalle saapuessa havainnoidaan kulloistakin ympäristöä. Nämä havainnot ovat usein varsin tavanomaisia, ohikulkevia ihmisiä ja mainostauluja. Jossain vaiheessa bussi tuntuu hyppäävän reitiltään, kun kääntöpaikan jälkeen Kamppi ja Hietaniemi muuttuvat Aleppoksi ja Lesboksen saareksi. Kannanotto pakolaiskriisiin on nopea; Aleppo-nimisellä pysäkillä nähdään “Kolmiseinäinen koti/yksijalkainen pikkuveli”. Sodan tuominen Helsingin liikenteen keskelle tuntuu kuitenkin kaukaa haetulta rinnastukselta.

Tarkoituksena lienee vilpitön halu muistuttaa ihmisiä siitä, että samalla kun täällä turvallisessa pohjoisessa kuljemme julkisilla, kärsitään toisaalla pelosta ja väkivallasta, jota emme voi ymmärtää. Mieleen tulee Pekka Jylhän veistos “Until the sea shall free him” joka kuvaa hukkunutta pakolaispoikaa. Itse en ole varma, edustavatko kummatkaan tehokasta kannanottoa, vai silkkaa sodan syvän surun valjastamista oman taiteen syventämiseksi.

Runossa “Täydennä keskustelu” kuvataan ilmeisesti äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvien ihmisten keskusteluja. Kömpelöt suomenkieliset fraasit kuten “Kitos. Minä oppi suomi” tai “Sinun vauva kylmä” eivät kuitenkaan herätä silkkaa hilpeyttä, vaan tuntuvat lähinnä kuluneilta toisinnoilta vieraskielisten ihmisten stereotypiasta, jotka eivät vielä omaa täydellistä kielioppia, vaikka tarkoitus lienee olleen taas hyväntahtoinen.

Muutenkin runojen tavat kuvata monimuotoisuutta jäävät usein ohuiksi ja tuntuvat perustuvan varsin hataraan tietopohjaan. Vaikka “Bad Hijab Day” on omalla tavallaan nokkela, tiivistyy kirjassa monikulttuurisuus usein vain kliseiksi. Ne eivät pura stereotyyppistä kuvastoa vaan vain vahvistavat ajatusta siitä, että Suomessa näkyvät vieraat kulttuurit eivät ole muuta kuin tabobuleahia tai “rouva Abdullah”, joka ilmoittaa toimittajalle haluavansa kotirouvaksi.

Lukijana jään väistämättä ihmettelemään, mitä runokirjan sanoma on. Pyrkiikö se todella kommentoimaan pakolaiskriisiä tai Suomessa kasvavaa maahanmuuttajien määrää vai pelkästään lisäämään väriä muuten varsin arkipäiväiseen elämään nojaamaan teokseen? Tapa käsitellä monikulttuurisuutta tuo lähinnä mieleen Jari Tervon romaanin Leylan, joka paitsi vilisee asiavirheitä myös typistää kuvaamansa kulttuurin muutamiin jo vallitseviin mielikuviin ja attribuutteihin.

Kokoelman parasta antia ovat runot, jotka pysyvät kaukana globalisaatiosta ja keskittyvät siihen, mikä on kirjoittajalle tuttua. Nämä runot tuntuvat perustuvan oman tai läheltä nähdyn elämän kokemuksiin. Runot äitiydestä leikkivät vauva-ajan epämukavilla puolilla ja vääntävät niistä vitsiä. Edukseen runoista nousee esiin “Mamma 1917-2012” jossa hetkeksi päästään pois yksinkertaisten sanaleikkien ääreltä ja lähestytään jotain ihmistä suurempaa, kun kuvataan kuinka “Sadassa vuodessa ihminen lisääntyy/laidunmaata suuremmaksi”. Runossa tavoitetaan jotain olennaista ajankulusta ja maailmasta, joka todella “ylikuumenee” kovaa vauhtia.

Jos kaipaa leikkisää runoutta ja kenties samaistuu itse autoja ja muita kulkuvälineitä romantisoivaan tunnelmaan, voi Onni, Lykittävää mallia olla juuri oikea teos luettavaksi. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän haastetta lukijalle, pidemmälle vietyjä ajatuksia ja oivalluksia autoista, jotka itsessään ovat kuitenkin omaperäinen ja harvinainen aihe runokokoelmalle.

 

Mia Westerling

Mainokset

Elämän hauraudesta suuressa maailmassa

kivitasku

Anni Kytömäki
Kivitasku
Romaani, 645 s.
Gummerus, 2017

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on suuria kysymyksiä ilmaan piirtävä romaani. Ennen kaikkea se kysyy: mitä on olla minä? Mikä on minun paikkani maailmassa? Mitä minusta jää jäljelle, kun minua ei enää ole?

Kivitasku kuvaa yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta. Vuonna 1849 venäläinen kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla syytteessä vallankumouksellisuudesta. Vuonna 1959, 16-vuotiaan Helenan viimeisenä kesänä ennen kaiken muuttavaa toimenpidettä, Helena vetäytyy Mustasaareen valmistautuakseen matkalle Pääsiäissaarille. Vuonna 2011 Veka menee osastohoidon sijaan sukunsa mökille Louhurantaan, jonka ympärille romaanin tapahtumat alkavat rakentua.

Nämä kolme eri aikatasoa takertuvat tiukasti toisiinsa romaanin edetessä. Romaanin tarina rakentuu pala palalta, hiljalleen, jättäen aina jotain leijumaan ilmaan vastausta odottamaan. Romaanin tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti, mutta tunnelma on seesteinen. Tapahtumat etenevät omalla painollaan, tasaisesti, ikään kuin ikuisesti pyörivässä rattaassa, maailman ikuisessa kiertokulussa.

Kivitaskussa häpeä, identiteetti ja sairaus limittyvät toisiinsa. Miten olla olemassa, jos on ottanut toisen henkilön identiteetin ja alkuperäinen identiteetti on kuollut? Milloin oikea identiteettisi katoaa ja sinusta tulee joku toinen, vai katoaako? Miten olla olemassa, jos kuvittelet olevasi samaa aikaa sekä oma itsesi että joku muu? Romaanissa sairauksien aiheuttama ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne nostaa häpeän tunteet pintaan. ”Minä tulen aina lopulta surulliseksi. [– –] Minä en osaa elää”, kuten Helena toteaa 16-vuotiaana.

Kerronta on usein takautuvaa, menneitä muistelevaa. Tarinan kerronnalliseen nykyhetkeen sekoittuvat muistot henkilöhahmojen lapsuudesta, eletystä elämästä ja kuulluista tarinoista. Toisaalta romaani kuvaa myös kauniisti eritoten Sergein persoonallisuuden muutosta kiihkoilevasta, vallankumouksellisesta nuorukaisesta vanhentuvaan omaan osaansa tyytyneeseen vaariin. Romaani tuo esille sen, että menneisyys limittyy aina tulevaan. Ihminen muuttuu.

Romaanissa ollaan jatkuvasti matkalla jostakin jonnekin, Venäjältä Suomeen, mökiltä kauppaan, Soutajainvuorelle ja takaisin. Samalla ollaan matkalla maailman ikuisessa pyörässä, häviävän pienen hetken ajan. Eri sukupolvet havainnoivat samaa luontoa, samoja kallioita, samaa pysyvyyttä, samaa ikuisuutta, jotka kontrastoivat elämän katoavaisuutta, kuoleman luonnollisuutta, elämän suhteellisuutta. ”Enää vain minä tiedän, keitä alun perin olimme. [– –] enkä häpeä enää lainkaan”, kuten Albert kertoo 70 vuotta teloituslavalla seisomisen jälkeen. Hetkinen, kuka on Albert ja missä on Sergei? Niinpä.

Suvun tarinan luettuaan jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtui niinä vuosina, joita romaanissa ei kuvattu? Miten tarina jatkuu vuodesta 2012, kun suuri ilo ja suuri suru ovat levittäytyneet romaanin maailmaan? Mitä Helenan vaietussa, vaiennetussa elämässä on tapahtunut niinä vuosikymmeninä, joista lukija ei saa tietää? Mitä Helena ajattelee?

Kivitasku kuljettaa lukijan läpi elämän suurten taakkojen, ilojen ja surujen. Se saa pohtimaan omaa elämäänsä, kaiken katoavaisuutta, omaa paikkaansa tässä kaikessa, tuoden toisaalta lohtua siitä, että elämä kantanee kyllä, kuten kaikkia aikaisempiakin sukupolvia. Romaania lukiessa haluaisi pulahtaa Louhurannan järveen, kiivetä Soutajainvuorelle ja tarkkailla jylhää maisemaa, haurasta elämää.

”Se [kallio] kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Otto Rikka

Hävytöntä chick littiä

bikinirajatapaus_5

 

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
Proosateos, 176 s.
Atena, 2018

Henriikka Rönkkösen toisinkoinen Bikinirajatapaus kiinnitti huomioni, kun se maaliskuussa heti julkaisunsa jälkeen keikkui Kaupunginkirjaston varatuimpien kirjojen listalla. Muiden lukijoiden tapaan olin utelias kurkistamaan sinkkuelämästä kirjoittavan Rönkkösen tunnustukselliseen self-help oppaaseen – ja hänen elämäänsä. Rönkkönen pitää Sinkkublogi-nimeä kantavaa blogia, jossa hän puhuu ja kirjoittaa arjestaan, tunteista ja sinkun elämästä sekä seksistä ja naisen anatomian tabuaiheista. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut hänen blogiaan, mutta nyt lueskelin. Sisältö oli kieltämättä viihdyttävää. Rönkkösen imago perustuu parodioimiselle: norm core -estetiikalle ja meikittä esiintymiselle sekä life style -blogeille tyypillisen viimeisen päälle kiillotetun ja stailatun kuvaston nurinpäin kääntämiselle. Mutta miten tämä projekti onnistuu, kun netti- ja blogikielen konventiot laitetaan koviin kansiin?

Bikinirajatapaus on lajinsa perusteella puhtoista chick littiä – nuorille naisille suunnattua, heidän elämänpiirinsä aiheista ammentavaa kevyesti luettavaa pop-kirjallisuutta. Rönkkösen kirja alkaa lyhyillä parin sivun pituisilla kappaleilla, mikä muistuttaa lukijaa tekstin blogi-taustoista ja kosiskelee luettavuutta. Tekstit käsittelevät Tinder-viestittelyä ja ovat kepeää luettavaa, mutta niitä on paljon. Pitemmän päälle ne alkavat hiukan puuduttaa. Onneksi kirjan puolivälin jälkeen tekstit pitenevät ja alkavat rakentaa sarjallisempaa muotoa. Tinder-anekdootit saavat väistyä ihmissuhdetematiikan kehittelyn tieltä.

Kirjan tekstit käsittelevät ironisen huumorin ja paisuttelun keinoin treffailun ja seksin harrastamisen problematiikkaa, mutta ennen kaikkea nykyihmisen ja somen kohtaamisesta syntyvää loputonta omien ja toisten mahdollisten tunteiden reflektointia. Rönkkönen kuvaa hyvin nykyaikamme kommunikaatiota ja sitä hyväksytyksi tulemisen tarvetta, joka yhdistää niin sinkkuja kuin seurustelevia, mutta jonka kanssa tasapainoilu ja kärvistely koulii sinkusta itsetietoisemman ja rehellisemmän yksilön, mikäli Rönkköstä on kuuleminen. Onko itsensä jatkuva huomioiminen ja arvostaminen kuitenkin osittain myös individualismia ihannoivan kulttuurimme tulosta? Sitä Rönkkönen ei eksplikoi, kun hurauttaa sinkun ”mää-matkalle” Thaimaan Phuketiin.

Kuvattu elämäntapa ja mielentilat tuovat mieleen Girls-televisiosarjan tai Miranda Julyn proosan henkilöhahmot.  Ihmiset ovat neuroottisen keskittyneitä oman napansa ja arpiensa kaiveluun ja kärsivät epämääräisistä ahdistus- ja pelkotiloista. Rönkkösen teksti kuitenkin kuvaa tätä itsekeskeisyyden ilmiötä groteskin rehvakkaasti ja  liioitellen. Hänen itsetutkiskelussaan sukelletaan aina suoliston toiminnan tarkkailun tasolle asti.

Naiseuteen liittyvien kulttuuristen ja emotionaalisten myyttien purkaminen onkin selvästi Rönkkösen kirjoittamisen agenda. Hän kuvaa väärissä tilanteissa heräävää intohimoa tai intohimottomuutta, deittailuun ja seurusteluun liittyviä ristiriitaisia odotuksia ja unelmia, masturbaatiota ja suhdettaan teknologiaan, kuten esimerkiksi skypeen, älypuhelimeen ja dildoon. Ja sitten se Rönkkösen tavaramerkiksi muodostunut hupsu juttu. Kirja sisältää todella paljon vessassa käymisen yksityiskohtaisia kuvauksia ja siihen liittyvää pinnistelyä. Hauska metafora elämän vaikeiden tunteiden käsittelylle, mutta liiallisen toiston myötä antaa myös muistutuksen siitä, että kakkahuumori on parhaimmillaan live-tilanteissa, ja oikeassa seurassa.

Chick litiä kritisoidaan siitä, että se sukupuolittuneen lajimääritelmänsä ja aiheidensa takia naiseuden rajojen kommentoinnista huolimatta samalla aina toisintaa niitä. Bikinirajatapauskaan ei nimestään ja ironisesta liioittelustaan huolimatta oikein onnistu sanomaan sinkkuuden ja seurustelun välisestä vastakkainasettelusta mitään tuoretta. Tyylillisesti se ei myöskään ylitä kirjallisen genrensä kielenkäytön konventioita. Teksti on jutustelevaa ja sarkastista. Välillä se flirttailee proosallisemman kerronnan kanssa esimerkiksi viittauksilla prinsessasatuihin tai käyttämällä runsasta metaforisuutta ja sanomaa kiteyttäviä näpsäköitä loppukaneetteja. Ne eivät vain suurimmaksi osaksi jaksa naurattaa aikuista lukijaa. Jos lukija on 12-vuotias tyttö, hän varmasti pelästyy lukiessaan miten Rönkkösen alter-ego ulostaa anaaliin lipsahtanutta dildoaan vessan lattialle. Jos lukija on kaltaiseni 28-vuotias sinkku, hän ehkä mieluummin lukee Rönkköstä tämän blogista ja suhtautuu juttuihin viihdyttävänä some-performanssina.

 

Elisa Paljakka

Seikkailua sanojen äärillä

kunsanateikiita_1_1 (1)Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä
Romaani, 303 sivua
Atena, 2017
Suomentanut käsikirjoituksesta Heli Naski

Dieter Hermann Schmitz jatkaa tutkimusretkeään suomalaisuuden ytimeen teoksellaan Kun sanat ei kiitä. Romaanin päähenkilö on suomalaistunut saksalainen Hermann, joka asuu Tampereella suomalaisen vaimon ja kahden lapsen kanssa. Vuonna 2014 ilmestyneessä romaanissaan Täällä pohjoisnavan alla Hermann pyrki muuttumaan supisuomalaiseksi, nyt tavoitteena on löytää suomalaisin sana – ja siinä sivussa saavuttaa jälleen kadonnut perheharmonia.

Autofiktioon nojaavan humoristisen romaanin tapahtumat käynnistyvät yläilmoista: Hermann kokee kauhunhetkiä lennolla ja pelko saa hänet arvioimaan elämäänsä uudelleen. Hän haluaa tunnustaa rakkautensa perhettään kohtaan, mutta törmää suomalaisen jäyhään tunneilmastoon ja ilmaisukulttuuriin.

Vaikenen merkitsevästi ja rykäisen. Valitettavasti Eila alkaa jo raivat pöytää, mutta minun on pakko sanoa sanottavani. Lausun juhlallisesti: “Minä rakastan teitä kaikkia.” “Aha”, sanoo Eila. “Saitko mahasi täyteen?”

Sanat eivät tunnu riittävän matkalla perheen suosioon. Saksan kielen lehtorina hän osallistuu tutkimusprojektiin, jonka tavoitteena on löytää suomalaisin sana. Projekti kietoutuu Hermannin arkeen: hän hämmästelee suomalaisia sanoja, ilmauksia ja elämänmenoa yleisessä saunassa, ortodoksisissa häissä ja hiihtoladulla. Sanoissa on voimaa, ne nostattavat sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja mielleyhtymiä.

Se, joka vastaa kysymykseen totta kai, tekee epäilyksistä lopun. Totta kai tarkoittaa täydellistä myöntymystä ja uhkuu toiveikkuutta. Sen voi huutaa kovaa tai kuiskata hiljaa, ja se valaa kuulijaan aina rohkeutta ja luottamusta. Totta kai on positiivisen elämänasenteen äänteellinen ilmentymä.

Romaani on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa. Suomalaisiahan usein askarruttaa se mitä meistä ajatellaan muualla – romaani on kiinnostava ikkuna suomalaiseen kulttuuriin perehtyneen mutta kuitenkin omasta kulttuurikontekstistaan käsin suomalaisuutta tarkastelevan keskieurooppalaisen havaintoihin. Teksti on sujuvaa ja juonenkuljetus kepeää, vaikka sortuukin ajoittain pikkunäppäryyteen. Päähenkilön jatkuva slapstick-henkinen kohellus tuntuu hetkittäin puuduttavalta. Kommunikointi suomen kielellä ei aina suju ihan mallikkaasti, joten koomisen kiusallisia tilanteita syntyy tämän tästä.

Mieleeni palaa eräs oma kielellinen kömmähdykseni: “Muistatteko vielä, kun olimme menossa muutama vuosi sitten eräänä sunnuntaiaamuna uimahalliin, mutta se olikin suljettu? Ovella oli lappu, että halli oli suljettu homevauroiden vuoksi. Kun palasimme pettyneinä autolla, meitä vastaan tuli parkkipaikalla vanha mies, jolle kerroin, että halli on suljettu homon takia. Mies meni oudon näköiseksi.”

Teos koostuu lyhyistä, Hermannia kiehtovien suomalaisten sanojen mukaisesti otsikoiduista luvuista. Yksittäinen luku on oikeastaan oma pienoisteemansa, episodinsa, jonka tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön mieltä askarruttaviin sanoihin. Rakenne tuo romaaniin keveyttä.

Suomentaidoton saattaa hyvinkin luulla jäätelötötteröä hevosen hirnuntaa jäljitteleväksi onomatopoeettiseksi sanaksi tai sotahuudoksi, jonka suomalaissotilaat päästivät kolmikymmenvuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun. Tosiasiassa se on harmiton, rauhaa rakastava sana, joka kuulostaa suomalaisen korvissa kesältä, auringolta ja makoisalta.

Sanojen merkityksiin liittyvät pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Sanat eivät elämässä useinkaan riitä – tai kiitä – mutta sinnikäs kommunikoija saa lopulta viestinsä perille.

Hilma Reittola

 

 

Lumouksen jäljillä

4661-3.png

Erika Vik: Seleesian näkijä
Romaani, 613 sivua
Gummerus, 2017

Kuumuus humahti samassa Aleian vartalon läpi, mutta tunteen aiheuttama pelko kadotti pistävimmän teränsä jo ennen kuin edes kunnolla heräsi. Puutumus seurasi tukahtuvan kauhun perässä, puutumus ja raskas unettava raukeus. Aika vääristyi ja taittui, tempoili edestakaisin hänen muistoissaan. Hän kadotti vartalonsa ääret.
      Koko maailma oli näkijän silmät joihin hän upposi, unohti itsensä.

Erika Vikin Seleesian näkijä tempaisee lukijansa mukaan siitä, mihin kirjailijan esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) jää. Kaksosauringot-sarjan toinen osa ei petä esikoisteokseen ihastuneen lukijan odotuksia. Steampunkistakin ammentavan fantasiasarjan maailma on taidokkaasti luotu ja tarjoaa lukijalle vakavien aiheiden ja jännityksen lisäksi myös kepeämpiä sävyjä. Tekstin lisäksi erityisen tyylikkäät ovat teoksen kannet, jotka sopivat romaanin tunnelmaan – ja jotka ovat Vikin itsensä suunnittelemat ja toteuttamat.

Vaikka paljon on ehtinyt tapahtua siitä, kun seleesimies Corildon löysi taintuneen, myöhemmin itsensä Aleiaksi esitelleen tytön pihamailtaan, ovat Aleian muistinmenetys ja hänen sisällään lymyävä lumous Seleesian näkijässä yhä salaperäisyyden verhoamat. Vastauksia hakeakseen Aleia taivaltaa matkakumppaninsa Corildonin kanssa tämän perheen luokse Seleesiaan. Selvitykset lumouksen laadusta eivät kuitenkaan ehdi pitkälle, kun Seleesia ajautuu yhtäkkiä sodan partaalle: tulilinnut tahtovat palata entisille asuinsijoilleen, mistä ne on jo kerran karkotettu. Sitä mukaan kun Aleia löytää vastauksia, herää myös toinen toistaan vakavampia kysymyksiä.

Hän yritti haeskella sisältään tunnetta, samanlaista odotusta. Olisiko jossakin joku joka kaipasi häntä noin? Suukottaisi hänen poskensa märiksi ja kertoisi ikävöineensä niin, että vatsanpohjaa kivisti? Sukulaiset, joiden piirteissä tunnistaisi omansa. Ystävät. Rakkaat.

Vik on kirjoittanut teoksiinsa kiehtovan maailman, jossa magia sykkii seleesien pulssissa ja jossa pinnan alla piilee yllätyksiä. Maailma on rakennettu huolella sanonnoista, nimistöstä ja eläimistöstä lähtien. Henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat ovat kuitenkin lukijalle tuttuja, sillä Seleesian näkijässä joudutaan kamppailemaan erilaisuuden hyväksymiseksi, syyllisyydentunteen voittamiseksi ja oikeiden valintojen tekemiseksi. Kuten kuka tahansa, myös Aleia seuralaisineen päätyy toisinaan vääriin päätöksiin ja saa kantaa niiden seuraukset.

Seleesian näkijän näkökulma vaihtelee, ja välillä lukija pääsee kurkistamaan myös niiden henkilöiden vaiheisiin, jotka jäivät Seleesiaan matkanneen höyrylaivan kyydistä. Pääpaino on kuitenkin Aleian ja Corildonin edesottamuksilla, joten kyseiset henkilöt syvenevät entisestään. Pää- ja sivuhenkilöiden kaarti muodostuu moniulotteisista ja samaistuttavista henkilöistä, eikä juurikaan haittaa, että nimet ja lempinimet menevät lukijalla toisinaan iloisesti sekaisin. Vik on panostanut erityisesti naishahmoihinsa, jotka eivät jää odottamaan pelastavaa prinssiä vaan tarttuvat itse toimeen.

Varjojen kansoittama öinen metsä tuntui rauhoittavalta. Ei Aleia yksinäisyyttä pelännyt. Hänen askeleissaan oli tottumuksen tuomaa varmuutta, vaikka hänen sydämensä rukoili häntä pysähtymään.
      Hän uskoi lähteneensä tällä tavoin usein. Ehkä hän unohtaisi jälleen kaiken.

Teos tasapainottelee sopivasti toiminnan, elävän kuvailun ja ihmissuhdekoukeroiden välillä. Samalla romaani osoittaa, että rakkaus voi pyörteillä niin romanttisessa kuin toverillisessakin muodossa. Lukijalle jää silti jännitettäväksi, pysyvätkö kaikki ihmissuhteet platonisina vai onko sarjan viimeisessä osassa luvassa kolmiodraamoja.

Kaiken poliittisen hämmennyksen keskellä lukijalle tarjoillaan myös herkullisia kuvauksia seleesien elämästä kullattuine nappeineen, liehuvine leninkeineen ja punaisina leiskuvine kiharapilvineen. Niillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, kun sekä seleesit että ihmiset joutuvat selviytyäkseen puskemaan kykynsä äärirajoille. Lopulta kukaan ei tiedä, mitä kenenkin pitäisi paeta, ja lukija huomaa kaipaavansa vastauksia yhtä kipeästi kuin Aleiakin.

Selma Rissanen

Ihmisen psyyken tarkkaa kuvausta

Mefisto_kuva
Max Seeck: Mefiston kosketus
Romaani, 349 sivua
Tammi, 2017

Itse piru. Saatana. Lucifer. Mefisto. Kuinka paljon hyvää ihmisen pitääkään tehdä tullakseen kohdelluksi pyhimyksenä. Verrattuna siihen kuinka helppoa on saada paholaisen leima.

Max Seeckin toinen romaani Mefiston kosketus rakentaa kuvaa psykopaatin toimintatavoista ja pahuuden kiertokulusta. Jo Hammurabin enkeleissä (2016) esiintyneet henkilöhahmot, Interpolin tutkija Annika Lehto ja puolustusvoimien majuri Daniel Kuisma, selvittävät uudelleen avautuvaa rikoksien vyyhtiä. Rikostutkinta lähtee käyntiin kansainvälistä rahanpesurinkiä käsittelevän artikkelin epämääräisten yksityiskohtien herättäessä huomiota. Samanaikaisesti ringin toimintaan ja Kroatian väkivaltaisiin sotarikosten jälkeisiin tapahtumiin huomataan liittyvän kuolleeksi luultu suomalainen diplomaatti Jare Westerlund. Kroatiasta paennut mies on elossa ja vaarallinen.

Romaani rakentuu kuudesta osasta, joissa kussakin realistinen miljöö vaihtelee Pohjoismaiden, Kroatian, Ranskan, Alankomaiden ja Yhdysvaltojen välillä. Paikkakohtainen kerronta ja lukujen selkeä jäsentely tasapainottavat tapahtumapaikkoja ja henkilöitä vilisevän kerronnan perässä pysymistä. Jokaisessa luvussa seurataan yhden tai useamman henkilöhahmon toimia ulkopuolisen kerronnan ja päiväkirjakatkelmien muodossa.

Teos pohjustaa rikostutkinnan etenemistä hyvin dialogipitoisella tekstillä. Romaanin kieli on tiivistä ja lukijan päättelykykyyn luotetaan. Käänteitä ja yllätyksiä teoksessa riittää loppusivuille asti. Rakenne teoksessa toimii, vähitellen pienemmistä osioista siirrytään näkemään kokonaisuus, joka onnistuu yllättämään.

Henkilögallerialtaan laaja ja tapahtumapaikoiltaan tiheästi vaihtuva romaani onnistuu luomaan pala palalta uskottavan kuvan kansainvälisesti vaaralliseksi luokitellun miehen psyykestä. Seeck hallitsee nousevan jännitteen rakentamisen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen keinot. Romaani rakentuu passiivisen ja aktiivisen toiminnan tasapainolle. Lehdon ja Kuisman tekemät tutkimukset Westerlundia koskien paljastavat miehestä kauhistuttavia asioita, jotka kasaantuessaan herättävät teoksen aktiivisen puolen. Vaikka romaanissa henkilöhahmoja on useita, Seeck onnistuu pitämään langat käsissään jättämättä hahmoja liian yksiulotteisiksi. Varsinkin Annika Lehdon henkilöhahmon kuvaus on onnistunutta; itsenäinen ja aktiivinen nainen ei jää romaanissa miestutkijaparinsa varjoon.

Mefiston kosketus on moderni rikosromaani, joka hyppelee aikatasoillaan ja rakentaa yksityiskohtien kautta jännitettä loppuratkaisuun. Ihmismielen kykenevyys pahuuteen ja otollisuus pahuuden kasvamiselle on teoksessa hienosti kuvattu. Seeck on rakentanut uskottavan kuvan Jare Westerlundin sisäisestä elämästä. Teos kuvaa taitavasti oikealta väärälle polulle hairahtumista, oikean ja väärän hiuksenhienoa rajaa. Ahneus, petos ja väkivalta ovat seurausta rajan häivyttämisestä. Romaanissa pahuuden tematiikka avautuu vaihtuvien näkökulmien ja johtolankojen yhdistyessä. Mefiston kosketus nostaa esiin ihmismielen pimeät puolet ja tekee sen vakuuttavasti.

Mette Vesistö

Vimmalla soivia pakoyrityksiä

Matias Riikonen: Suuri Fuuga
Romaani, 384 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikonen: Kiertorata
Proosavihko, 44 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikosen Suuri Fuuga on kunnianhimoinen ja runsas teos, joka pyytää lukijaltaan paljon, mutta tarjoaa intensiivisen ja moneen suuntaan avautuvan lukukokemuksen. Teoksen taustalla soi Ludwig van Beethovenin Grosse Fuge, jonka rakennetta teos noudattaakin huomattavan säntillisesti. Jousikvarteton neljä soitinta ovat kirjassa sen neljä päähenkilöä, neljä jossain määrin maailmaa hyljeksivää hahmoa, jotka kuluttavat ajattoman tuntuista aikaa syrjäisellä leirintäalueella Ruovedellä.

Ykkösviulu on nykymaailman ja oman itsensä inhossa unohdettuun kieleen tukeutuva poika, jonka folkloristisen aineiston keräysreissu Ruovedelle on venähtänyt ympärivuotiseksi telttailuksi. Kakkosviuluna soi ystäviensä kanssa selkouniin vetäytyvä bloggaajatyttö, ja alttoviuluna toimii perheenisä, jonka koko tajuntaa hallitsee valtapelejä pyörittelevä nettidomina. Sello on korkeamman keinoälytietoisuuden ja tunteiden kemiallisen hallinnan odotuksessa elävä mies, joka pukeutuu karhupukuun ja tempoilee välittömän mielihyvän perässä.

Yhteistä kaikille hahmoille on, etteivät he koe nykymaailmaa oikein elinkelpoiseksi, vaan pakenevat sitä kuka mitenkin. Fuuga-sanan etymologia juontuu latinan pakenemista merkitsevästä verbistä, ja musiikillinen fuuga rakentuukin toisiaan pakenevien ja jahtaavien teemojen varaan. Riikosen Fuugassa tämä muuntuu todellisuuspaoksi ja inhimillisyyden rajojen koetteluksi.

Räntäsateinen Ruovesi on jonkinlainen maailmanlopun odotushuone, rajatila, jossa millään ei ole suurta väliä. Vaikka kaikki hahmot ovat enemmänkin päätyneet kuin halunneet sinne, ei kukaan yritä poiskaan: murenevan tuntuisessa maailmassa ja tulevan transhumanistisen ajan odotuksessa tuskin muuallakaan olisi sen parempi kuin vaikkapa Ruovedellä.

Parhaimmillaan Suuri Fuuga on esimerkiksi tarjotessaan näkymiä nettiaikakauteen:

Meidän netti katos silloin ku tuli sosmedia ja netti levis joka paikkaan niinku joku kakkosilmakehä jota alko hengittää ihan kaikki. Meidän netti oli hämärä paikka letkun päässä. Sinne pääs pakoon muita ja siel oli viel jäänteitä BBS-purkkien tuhnusesta hengestä ja niistä ajoista ku linjoilla roikuttiin öisin koska puhelinlafkojen taksat oli silloin halvemmat ja irkissä oli parhaat läpät ja softien graffat ei viel nuollu yleisen designin persettä…”

Sosiaalisen median myötä nettiä ei enää ole pakopaikkana, arkimaailmasta erillisenä tapahtumisen tilana, vaan se on osa maailmaa: netissä tapahtuva on osa maailmassa tapahtuvaa. Some ei kirjassa kuitenkaan ole läsnä, vaan hahmot liikkuvat pitkälti somea edeltäneen internetajan tärkeimmissä yhteisöissä, kuten blogosfäärissä, CounterStrike-pelissä ja seksisivustoilla. Aistittavissa on kuitenkin näiden yhteisöjen katoavuus.

Aikanaan suosittuun nettipeliin uponnut CS-Topi ja muut omiin ajatuskehiinsä tai todellisuuksiinsa vajonneet hahmot tarjoavatkin vastakohdan ”tavallisille” ihmisille, jotka ovat uponneet arkimaailmaan ja ottavat sen liian todesta. Kirjan hahmot kapinoivat maailmaan uskomista ja nykyhetken hyväksymistä vastaan, ja siksi turvautuvat kadotettuun menneeseen, tuntemattomaan tulevaan tai tietoisuuden tutkimattomiin puoliin. Pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Karhu luonnehtii entistä, tavallista tyttöystäväänsä ylenkatsoen:

Se puhu monesti siitä miten sitä vaivaa intensiivinen nostalgian tunne ja siitä miten on olemassa yks keino jolla voi päästä kadotettuun aikaan. Pitää tehdä tästä ajasta se kadotettu aika. Pitää kuvitella tulevaisuuden nostalgikkoja jotka ei viihdy niiden omassa ajassa vaan kaipaa tänne. Sillä tavalla voi kulkee kaduilla ja tuntee kiitollisuutta kaikesta mitä näkee ympärillä. Myös joistain elementtitaloista tai parkkipaikoista tai teollisuushalleista… Mä kysyin Hannalta et tunteekse kasvukäyrät? Tai lineaarisen kehityksen harhan? Eli siis sen et me ollaan taipuvaisia mieltää kehitys lineaariseksi vaik oikeesti se on usein eksponentiaalista. Mä sanoin Hannalle et meitä ympäröivästä infrasta ei kohta tarvita yhtään mitään. Tulee täydellinen katkos. Tulevaisuuden tietoisuudet kaipaa tänne ihan yhtä paljon ku me kaivataan jonnekin bakteerien maailmaan… Mut mä sanoin myös et jos tollaisten nostalgiafiktioiden pyörittelystä tulee kerran hyvä olo ni siitä vaan. Hyvä olo on ainoo kriteeri.

Todellisuuspakoisuuden surullisin puoli on täydellinen välinpitämättömyys ja yksinäisyys. Kun kukin on uppoutunut omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, puhutaan jatkuvasti ohi ja katsotaan niin kauas, ettei nähdä lähelle. Kaikki on niin suuressa murroksessa, että ihminen voi löytää iloa korkeintaan hetkellisestä mielihyvästä tai jonkin katoavan vaalimisesta. Tästä syntyy Suuren Fuugan lohduton maailmankuva, joka rakoilee vain muutaman lyhyen räpäyksen verran, kun otetaan toista kädestä tai hiljennytään kuuntelemaan isoäidin laulua saunassa.

Hahmojen harjoittama tieteellinen ja luennoiva puhe käy välillä uuvuttavaksi, etenkin kun suurin osa siitä on kirjoitettu repliikkien muotoon puhekielellä. Paikoin tuntuu, että hahmojen äänten läpi tunkee yleisempi ääni, ehkä kirjoittajan äänen kaltainen, joka välillä on kuin sellainen paljon lukenut tuttava, jolta ei illanistujaisissa meinaa saada suunvuoroa. Toisaalta infopitoiset jaksot toteuttavat teoksen transhumanistissävyisiä tavoitteita yksilöiden rajojen häivyttämisestä, kun milloin kukakin yltyy luennoimaan satunnaisista aiheista. Teoksen hahmot tavallaan ylittävät yksilön: heissä on monenlaisia kerrostumia, mutta pohjimmiltaan he eivät ole ketään, he ovat yleisempien ideoiden ilmaisukanavia.

Välillä luennoiva puhe onnistuu oivaltavalla tavalla kirkastamaan jotakin kirjan keskeisistä ajatuksista:

Tää on oo. Ajin. Silmä, joka tuijottaa sua paperilta. Tai kato tätä. Sä näet ison ämmän mut ihan yhtä hyvin sä voisit nähdä aaltoilevan veden koska heprean mem tarkoittaa vettä. Tai tää. Nyt sä näet ison aan mut jos mä käännän tän ylösalaisin sä näet härän pään. Alef meinaa härkää. Mitä ikinä sä luetkaan ni tekstin seasta sua tuijottaa joukko härkiä niinku sä kykkisit jossain helvetin Hiidenkivellä. Ne härät on palanu siihen sivulle niinku jotkut valopisteet voi palaa verkkokalvoille. Niinku ne olis valoa menetetystä maailmasta. Ja sitähän ne onkin.

Takakannen lupaamaan ”suomen kielen joukkohautaan” asti teoksessa ei sentään päästä, mutta viihdyttävän ja aivoja mukavasti muljauttelevan kielen äärellä ollaan esimerkiksi ykkösviulun käyttämän muinaisen suomen kielen yhdistyessä cs-pelikieleen:

Aukinaisen ikkunan ääreen kiskotulle ja pihalle päin käännetylle näyttöruudulle ilmi sinitaivas, aavikkolinnoitusta hahmattava hietainen näkymö ja terroristien kikuri, siis de_dust, ryntökartta, kovalykkyinen sija heille terroristeille. Hän ei voinut kuin urria servereitä läpi yksi toisensa jälkeen, koska Topi oli luopunut vanhasta Steam-tunnuksestaan… Hän silmäsi jälleen kaikki kikurin nimimerkit, ja hänen katseensa pysähtyi ”T0nn1k3iju”-nimisen pelaajan kohdalla; se kuulosti Topilta, joten olisi kai parasta jäädä serverille ainakin yhden runin ajaksi.

Fuugarakenteen toteutus ei teoksessa ole ongelmaton: muoto tuntuu jäävän tekniseksi rakennelmaksi vailla syvempää merkitystä. Tapahtumat näytetään kaikkitietävän kertojan kautta, ja ”soittimet” pääsevät ääneen minä-muodossa vain repliikeissä, jolloin kerronnasta jää puuttumaan alkuperäisen fuugan sointia. Lukija jää siis ikään kuin partituurin tarkastelijan asemaan, kuulematta itse soivaa teosta. Koska Riikonen ei suinkaan ole ensimmäinen fuugamuotoon kirjoittava, teokselta voisi odottaa eheämpää ja vakaampaa muodon ja sisällön yhdistämistä.

Beethovenin fuugan tärkein tehtävä kirjassa lieneekin temaattinen: fuugan pakenemisen ja äärimmäisyyden teemat ovat rehevää multaa, josta kirjan maailmankuva versoo. Parhaimmillaan fuugan rakenteellinen hyödyntäminen on teoksen osien välisissä leikkauksissa, joissa hienosti päästään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Toistuvia musiikillisia paikkoja ovat esimerkiksi sauna, jossa vallitsee täydellinen rauha ja kaikki on suurin piirtein hyvin, ja toisaalta kapakka, jossa karaoken metakkaa, kaatuilunsekaista tanssia ja humalan kärjistämää sanaharkkaa hyödyntäen rakennetaan upeita crescendoja, joissa fuugan seassa soivat kuolemattomat suomi-iskelmät.

Suuressa Fuugassa täyttä vauhtia unohtuvan menneen maailman viimeiset hönkäisyt sekoittuvat tulevaisuuden ikuisen, koneellisen elämän hohteeseen. Kummankin ajatteleminen heikottaa yhtä lailla; niiden välissä ihminen on avuton ja mitätön. Hän on jäänyt loukkoon maailmaan ja kehoonsa, joiden muutosta ja rappeutumista ei voi pysäyttää, muttei myöskään pääse niistä pakoon, vaikka kovasti pyristeleekin. Unohdus on maailman kohtalo ja ihmisen ainoa selviytymiskeino.

–kuten siinä luennolla soitetussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoäänitteessä vuodelta 1967, missä runonkerääjä kysyi juualaiselta maanviljelijä Matti Kuivalaiselta, olisiko äsken lauletulle runolle jatkoa ja Kuivalainen vastasi (pitkän tauon jälkeen, hyvin hiljaa, miltei kuihottaen): ’Oisi siinä, vaan en minähän häntä kunen muista…’”

*****

Suuren Fuugan pariteoksena julkaistu proosavihko Kiertorata tarttuu sekin fuugaan, Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperierte Klavierin e-mollifuugaan. Fuuga on teoksessa kahden junasiivoojan työsuoritys, kilpajuoksu junan päästä päähän panttipullojen perässä, huolellisuudesta vain kohtuullisesti tinkien.

Kiertoradassa fuugarakenne on toteutettu siinä määrin tarkasti, oivaltavasti ja hyvin, että fuugan voi melkeinpä kuulla soivan sivuilta, jotka on jaettu kahdelle äänelle. Teemat, niiden variaatiot ja unisonot toteutuvat tajunnanvirtamaisessa tekstissä toistuvina ja muuntuvina lauseina: käsinojia nostetaan, roskapusseja kiskotaan seinästä. Kaksiäänisyys haastaa lukijan etsimään erilaisia lukutapoja.

Kiertorata on hengästyttävästi kiinni fyysisyydessä ja työnteon hetkessä. Sen maailmankuva on ilahduttavasti erilainen ja ihmisläheisempi kuin Suuressa Fuugassa. Lukija pääsee osalliseksi pienen ihmisen yksityiseen kokemukseen, joka kuitenkin on kaikkialla maailmassa toistuva. Kiertorata on tarkkaan harkittu ja hallittu kokonaisuus, jossa fuugan idea toteutuu ajatuksiin pakenemisena. Se kiirehtää kohti loppua, joka sekin suo vain hetken hengähdyksen, sillä siivooja tietää, että aina tulee uusi juna, seuraava fuuga.

Lydia Lehtola