Koko perheen kauhukomedia

Mari Luoma: Romeo & Hirviöt. Salaisten kasvojen käytävä
Romaani, 80 s.
WSOY 2022

Mari Luoman kuvittama ja kirjoittama Romeo & Hirviöt. Salaisten kasvojen käytävä (2022) luo jatkoa nuortensarjakuvasarjalle, jonka ensimmäinen osa Romeo ja Hirviöt ilmestyi vuotta aiemmin. Sarjassa Romeo ja hänen serkkunsa Jillian ovat tavoittelemassa edesmenneen sukulaisensa perintöä kummituskartanossa. 

Kuten sarjakuvateokselta voi olettaa, on kuvitus kaunista ja luo kirjaan hämärän tunnelman. Värit ovat valittu nerokkaasti ja erityisesti Romeon hiusten väri on kaunis lisä teoksen sivuilla. Hahmojen ilmeet olivat henkilökohtainen suosikkini kuvituksessa.  

Erityisen onnistunut elementti teoksessa ovatkin sen hahmot. Kirjan hahmokaarti koostuu päähenkilöiden lisäksi joukosta opettajia, jotka ovat erilaisia hirviöitä vampyyreistä ihmissusiin. Koomisen elementin hahmojen väliseen vuorovaikutukseen luo se, ettei Romeon serkku Jillian tunnu näkevän opettajissaan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. 

Myös Jillianin ja Romeon välinen dynamiikka luo elävyyttä teokseen. Jillianilta ei salapoliisitöiltään jää aikaa ympäristönsä kummallisuuksien huomiointiin, kun taas Romeo joutuu jatkuvasti säikkymään kartanon asukkeja. Romeon pelkuruus onkin virkistävä piirre päähenkilössä. 

Vaikka jännitystä piisaa, se ovat sopivassa tasapainossa koomisten kevennysten kanssa. Uskon, että humoristiset kauhugenren hahmot ovat turvallinen tapa tutustuttaa nuoret kauhuelementteihin. 

Enempää paljastamatta, kirja päättyy todelliseen cliffhangeriin. Ymmärrän halun jättää jännitystä seuraavaan kirjaan, mutta en voi kieltää, etteikö näin yhtäkkiä päättynyt loppu hiukan jäänyt ärsyttämään. Etenkin kun sarjan seuraavaa numeroa ei ole heti saatavilla. 

Kurkistukset opettajien entisiin olomuotoihin ja Romeon sisällä piilevään salaisuuteen lisäävät janoa tietää, mitä kaikkia salaisuuksia on vielä paljastumatta. Luoma on onnistunut rytmittämään teoksen mukaansatempaavaksi – myös kohdeyleisöä vanhemmille lukijoille. 

On ilahduttavaa nähdä suomalaisen kirjallisuuden kentällä uutta nuortensarjakuvaa. Minua henkilökohtaisesti miellyttää erityisesti se, että genrenä on kauhu. Värikkäät kuvitukset ja sitä värikkäämmät hahmot luovat teoksesta mielenkiintoisen kaikenikäisille lukijoille. 

Roosa Kantola

Bourdieu ja minä

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä

Romaani, 285s.

WSOY 2022

Maria Mustarannan toisinkoinen Äidin tehtävä on monipuolinen, mutta tiivis romaani. Kuten teoksen otsikko jo vihjaa, on keskiössä äitiyden aspektien pohdinta: rajat, joihin asti äitiys yltää, usko oman lapsen hyvyyteen sekä erilaiset tavat kasvattaa ja ohjata erityislasta.

Sosiologinen proosa?

Romaanin päähenkilönä on yksinhuoltajaäiti Laura, joka kamppailee erityislapsensa Pyryn vaikeuksien kanssa. Laura on jaksamisensa äärirajoilla, mutta äitinä silti ehdottomasti lapsensa puolella. Erityislapsen haasteet koulujärjestelmässä piirretään esiin äidin tuskan kautta:

”’Sitähän me vain olemme nyt miettimässä, että miten voisimme saada Pyryn viihtymään täällä paremmin’, he sanoivat. ’Miksi te sitä minulta kysytte? Teidät tähän on koulutettu!’ olisin halunnut kirkua, mutta en kyennyt kuin selittelemään ja puolustelemaan, [–]”. (S. 58)

Laura on äitinä puristuksissa, lysyssä. Romaanin varsinainen tarina alkaa Pyryn tutustuttua ikäiseensä Rafaeliin, mikä johtaa Lauran tutustumaan myös tämän perheeseen. Lauran ja Rafaelin äidin Mirellan välinen kohtaaminen on romaanin taidokkaimpia aspekteja: Mustarannan tiivis, terävä proosa piirtää tarkan kuvan kahden eri yhteiskuntaluokan kohtaamisesta:

”[–] kommentoi ulkonäköäni tai tekemisiäni niin suorasukaisesti, että se hipoi jo loukkausta. Pohjimmiltaan se oli rakkautta, mutta niin viileää ja armotonta, että sitä oli vaikeaa rakkaudeksi tunnustaa.

Ehkä juuri noiden tylyjen piirteiden takia kiinnyin Mirellaan niin lujasti.” (s. 107)

Siinä missä Laura on haparoiva, avoin mutta mitäänsanomaton, on Mirella luonteva, mutta armottoman tarkka, jopa julma. Mieleen tulee Pierre Bourdieun teoria kulttuurisesta pääomasta: Mirellalla on taloudellisen asemansa ja sen luomien mahdollisuuksien takia tietynlaista ylvästä itseriittoisuutta, joka Lauralta puuttuu. Romaania lukee paikoittain kuin kaunokirjallista luokka-analyysia, ja Mustarannan kieli sopii tämän aspektin korostamiseen loistavasti. Löytyypä teoksesta vielä terävää feminististä perheen roolien analyysiakin, joka on puettu dialogin muotoon:

”Olen ollut joskus katkera siitä, että joudun kantamaan isomman osan Rafaelin aiheuttamasta psyykkisestä kuormasta, koska Pekka on niin paljon pois. Kun Pekka on läsnä, Rafael käyttäytyy paremmin, koska isän seura on jotain erityistä. [–]

’Mutta myös Rafaelin syvimmät tunteet kohdistuvat sinuun, koska olet enemmän läsnä’, [–]

’Juuri tuohon me itsemme huijaamme. Kunhan äiti uhrautuu tarpeeksi, hän saa palkinnoksi ykköstilan lapsensa sydämessä’.” (s. 259)

Teoksen erityiseksi ansioksi lukisin juuri Mustarannan kyvyn sovittaa analyysinsa henkilöhahmojen keskustelun lomaan kuitenkaan typistämättä heidän psykologista moniulotteisuuttaan. Teos ei missään vaiheessa sorru ideologisten äänitorvi-hahmojen trooppiin, vaan pysyy alusta asti tarkkanäköisenä, psykologisena proosana, jonka älyllinen analyysi ankkuroituu dialogin temaattisiin ydinlauseisiin.

Rikas äiti, köyhä äiti

Kahden äidin välinen sosioekonominen ero valottaa kiinnostavasti äitiyden tematiikkaa. Siinä missä Laura tuntuu jatkuvasti olevan koulumaailman ja äitiyden odotusten puristuksessa, uskoo Mirella vahvasti oman kasvatustapansa oikeuteen:

”Meillä on täällä enemmän ja enemmän lapsia, jotka voivat huonosti’ mies tokaisi

’Mistä te sen näätte?’ Mirella kysyi

’Ei piitata säännöistä, uhmataan.’

’Jos lapsi ei tee niin kuin sinä tahdot, sinun mielestäsi lapsi voi silloin huonosti?’

Mies taivutti päätään taakse ja mutisi jotain, mistä en saanut selvää.” (s. 67)

Romaanin edetessä hahmojen perustavanlaatuinen ero kasvatukseen suhtautumiseen alkaa hiertää heidän välejään. Kun lopulta pahin mahdollinen tapahtuu, jää lukija – tässä tapauksessa siis minä – pitkäksi aikaa jossittelemaan vanhemmuuden mahdollisuuksia. Mihin pisteeseen asti äitiys ja usko oman lapsen hyvyyteen yltää? Olisivatko tapahtumat olleet vältettävissä, jos teoksen äidit olisivat suhtautuneet lastensa kasvatukseen eri tavalla?

Kieli ja mieli

Mustarannan proosa ei kuitenkaan typisty pelkäksi analyyttisyydeksi. Romaani on tunnelmaltaan kauniilla tavalla kuulas – kieli tuntuu maalaavan ääriviivoja, mutta jättävän niiden sisäiset osat lukijan väritettäväksi. Teksti etenee poissaolon ehdoilla, mikä luo temaattisesti kohosteista vääjäämättömyyden tunnetta. Kieli tuudittaa mukaansa, mutta etenee silti määrätietoisesti kohti päätepistettään:

”Havahduin hereille, kun huulet koskettivat poskeani, mutta en avannut silmiäni. Kuuntelin, miten hänen askeleensa ylittivät huoneen, laukun pyörät rullasivat lautalattialla ja ovi sulkeutui.” (s. 251)

Erityisen ansiokasta on myös päähenkilön, Lauran, sisäisten tunnekuohujen kuvaaminen. Kun teos saapuu käännekohtaansa, antaa kielen ilmavuus tilaa shokkitilalle ominaiselle irrallisuuden tunteelle.

Ainoa teoksen paikoittain maneerimaiseksi käyvä aspekti on sen kerronta. Teoksen jokainen osa seuraa samanlaista rakennetta, jossa alussa päähenkilö muistelee tapahtumia jälkikäteen, tarjoten sitä kautta kerronnallisia vihjeitä tulevan kappaleen tematiikkaan:

”Olen varma, että jossain kohtaa minua arvelutti. Varmasti joinain pelottavina hetkinä ajattelin edes hetken, että Pyryn olisi hyvä ottaa etäisyyttä Rafaeliin [–]”. (s. 211)

Vaikka rakenne on helposti tunnistettava, jopa kaavamainen, se ei silti tunnu ärsyttävän teoksen kokonaisuudessa liikaa, sillä se luo tekstiin käsinkosketeltavaa jännitystä. Romaanin lukemista ei yksinkertaisesti voi jättää kesken – Mustaranta onnistuu nivomaan temaattisen ennakoinnin jaksot tarkkanäköiseen dialogiinsa siten, että lukijan on pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teoksen takakansi nimittää sitä ”psykologiseksi trilleriksi”. Vaikka trilleriä ja psykologiaa kirjassa tosiaan piisaa, on minun todettava, että teos yltää kokonaisuutena näiden raamien ulkopuolelle. Mustarannan kieli ja tarkka yhteiskunnallinen analyysi luovat laajan mutta koherentin kokonaisuuden, joka pakottaa jatkamaan lukemista ja jonka pohdintoihin tulee palattua vielä pitkäänkin lukemisen jälkeen. Toivon todella Mustarannan jatkavan kirjoittamista samassa poliittis-psykologis-lyyrisen trillerin vaikeakulkuisessa mutta omintakeisessa suonessa.

Markku Larkimo

Elämän huimaa hulinaa

Sofia Pekkarinen: Elämänpeli
Romaani, 270 s.
Tammi 2022

Sofia Pekkarisen toisinkoinen Elämänpeli jatkaa parikymppisyyden puolivälissä poukkoilevan Lunan tarinaa. Elämänpeli on jatkoa Luna 2.0 (2021) -romaanille, ja se toimii myös omana erillisenä tarinanaan. Teoksessa paneudutaan Lunan elämään ja hänen arkeaan kuvataan ylenpalttisen huumorin kautta. Luna paistattelee ja piehtaroi sekä ystävyyssuhteissaan että romanttisissa kanssakäymisissään työn aiheuttaessa huolia samalla, kun ajatukset avoimista tulevaisuuden suunnitelmista vaivaavat mieltä. Kaiken tämän päälle elämänpeli saapuu kirjaimellisesti hänen ovensa eteen avaten uusia kysymyksiä elämästä vaatimalla luovia ratkaisuja kaikkiin eteen sattuviin ongelmiin: ”Tätäkö oli aikuisuus, pelkkää selviytymistä kriisistä toiseen?” (s. 16)

Pekkarisen kirjoitustyyli nojaa huumoriin erittäin vahvasti. Vaikka Elämänpelissä käsitellään ajoittain vakaviakin aiheita elämän jokaiselta osa-alueelta syntymästä kuolemaan, etenkin päähenkilö Lunan sekä hänen ystäviensä Monan ja Sonjan sutkautukset keventävät jatkuvasti tarinan tunnelmaa. Kenties liikaakin. Luna suhtautuu elämäänsä kuin romanttiseen komediaan ja hän kokee yhä uudelleen ja uudelleen monenmoisia ongelmia sekä kommelluksia arkensa varrella. Lyhyet luvut pitävät sisällään jatkuvasti erilaisia tapahtumia. Lukukokemus on siis varsin kaukana kyllästymisestä. Lopulta mihinkään mitä Luna kirjan sivuilla kokee, ei kuitenkaan paneuduta kovin syväluontoisesti. Tarinassa tapahtuu ja tapahtuu, mutta mitään ei selvitetä. Osittain tämä sopii parikymppisen elämän huimaan hulinaan ja kaaokseen, mutta samalla teos ei kuitenkaan anna varsinaisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, ja kysymyksiähän teoksessa piisaakin. Mihin elämässä kuuluisi keskittyä: rakkauteen, ystäviin vai työhön? Vai kenties huonekasvien elossa pitämiseen tai vaaleanpunaisten pilvien päällä haaveiluun? Toisaalta kaikki elämän pienetkin osaset näytetään Pekkarisen tekstissä yhtä tärkeinä kuin tulevaisuudensuunnitelmat ja elämä esitetään ihanan rennossa valossa, kuten viihdekirjallisuuden piirissä kuuluukin. Suurin osa tapahtumista saa lukijan myös oikeastikin naureskelemaan ääneen samalla, kun hetkittäiset kiusaantumisen tunteet nousevat esille Lunan selviytyessä haasteistaan kömpelösti päivästä toiseen.

”Oliko silkkaa sattumaa, että vein jäätelötuutin kääreet juuri siihen roskikseen, joka nökötti vastapäätä Plantagenin näyteikkunaa? Tuskinpa vain. Heti Jukan nähdessäni tunsin vatsanpohjassani lämpimän hytkähdyksen, ja sanonta siitä oikeasta avautui minulle täysin uudella tavalla. Liu’uin kuin magneetin vetämänä kukkakauppaan, marssin jonon ohi myyntitiskille ja ilmoitin tulleeni hakemaan Jukan kotiin.” (s. 50)

Teoksessa eniten loistavat Lunan monet erilaiset ystävyyssuhteet. Parhaat ystävät, hermoja kiristävät työkaverit sekä erikoiset naapurit tuovat esille monia erilaisia näkökulmia elämän eri etappeihin. On antoisaa lukea ystävyksien avointa kommunikaatiota. Jälleen tarina kuitenkin ottaa osaa järisyttävän moneen näkökulmaan ikähaarukoiden, seksuaalisuuden sekä erilaisten perheiden ja parisuhteiden kautta. Elämänpeli ei ole kovin pitkä teos, joten kaikkia näitä aiheita vain raapaistaan pinnalta. Konfliktit vaihtuvat aina uuteen luku kerrallaan, minkä vuoksi jää osittain epäselväksi, mitä Elämänpeli ja Luna haluaisivat tarinallaan tarkemmin kertoa. Toisaalta teos on kuitenkin onnistunut siivu elämästä antaen lukijalle mahdollisuuden nauttia lopulta-ei-niin-vakavissa ongelmissa vellomisesta tyttökavereiden kanssa jäätelöpurkki kainalossa.

”—Et kai oikeasti kuvittele, että rakkaus on tosielämässäkin kuin rommikola? Että tutun ja turvallisen voi noin vain terästää intohimolla ja romantiikalla, ja TSÄDÄM, tarjottimella on valmis match made in heaven.” (s. 93)

Vaikka Pekkarisen teos ei ole maailmaa mullistava kirjallinen elämys, Elämänpeli on kuitenkin erittäin samaistuttava ja osuva kertomus aikuisuuteen sukeltamisesta ja vaikeuksien ylitse pääsemisestä. Allekirjoittanut ainakin löysi itsensä Elämänpelin sivuilta turhankin useaan otteeseen. Koska lyhyehköön tarinaan on tungettu niin monta eri ajatusta ja käännettä, jokaiselle varmasti löytyy samaistumispintaa, elettyä elämää sen sivuilta, vaikka hektisyys hallitseekin juonta. Teoksen kertoessa aikuistumisesta ja aikuisena olemisesta ja sen eri haasteista, sen leikkisyys antaisi kenties enemmän iloa teinimmälle yleisölle.

”’Olen fiksu, olen kaunis, minä riitän.’ Mantran hokeminen tuntui edelleen vähän typerältä, mutta uskoin vakaasti, että se teki alitajunnassani taikojaan. Suhtauduin jopa leukaani kohonneisiin näppylöihin paljon myönteisemmin kuin ennen: kevätaurinko sai ihonikin kukkimaan.” (s. 20-21)

Satu Sallantaus

Taskukokoista diskordianismia

Mikko Rauhala: Hail Eris
23 tarinaa kaaoksesta ja eripurasta, 37s.
Osuuskumma, 2022

Mikko Rauhalan sympaattisen pienikokoinen, mutta suuriakin aiheita käsittelevä Heil Eris on hauskaa ja oivaltavaa luettavaa. Kahteenkymmeneenkolmeen tarinaan kaaoksesta ja eripurasta mahtuu niin Antiikin Eris-myytti, scifi-kertomuksia, kuin lyhyitä tarinoitakin, sijoittuen historiaan ja nykypäivään. Teos edustanee spekulatiivista fiktiota tai tekstilajien hybridiä joka yhdistää myyttisiä ja fiktiivisiä aineksia. Kreikkalaisen kaaoksen jumalattaren Eriksen (Rooman Discordia) ilmenemismuotojen värittämissä tarinoissa liikutaan mikro – ja makromaailmoissa. Ne ovat ihailtavan tiiviiksi puristettuja pieniä paketteja, vaikka aiheet voivat olla valtaisia. 

”Aurinkokeräimen tuottamat gigawatit höyrystivät tulokkaan atomeiksi. 

”Sana tästä ei sitten leviä moduulin ulkopuolelle”, Sera painotti. ”Maalaisten riitaisuus ei saa saastuttaa Uuden Eedenin meemisfääriä. Tätähän me tänne pakenimme.” 

Leton tärisevä käsi piteli vielä kiinni virtakytkimestä.  

Pakenimmeko?” (s. 35)

Kaaos ja sen aiheuttama riitaisuus hallitsee ja on myös diskordianistien mukaan harmonian ja järjestyksen vastakohtana oleellinen alkuvoima universumissa. Tämä 1950-luvulla Yhdysvalloissa syntynyt oppi mitä voi pitää uskontona, parodiauskontona, pakanuutena tai jopa okkultismin muotona, julistaa epäjärjestyksen olevan hyvä ja luova jumaluus, jota pitää palvoa iänikuisen järjestyksen sijaan. Eris, kultin keskushahmo, heitti myytin mukaan ”Kauneimmalle”-tekstillä varustetun kultaisen omenan jumalien häävieraiden joukkoon, suuttuneena siitä ettei häntä kutsuttu häihin. Kun Paris, palkinnoksi himoitun omenan antamisesta Afroditelle ryösti Helenan puolisokseen Troijasta, tuli jumalatar puolivahingossa aiheuttaneeksi Troijan sodan.

Diskordianismi on uskonto josta ei itseironiaa puutu. Essi Mäkelän pro gradusta ”Parodian ja uskonnon risteyksessä” voi esimerkiksi aiheesta lukea lisää. Diskordianismin Viidennessä käskyssä mm. todetaan ”Diskordianistin olevan kiellettyä uskomasta mihinkaan lukemaansa.” Sitä seuraa ilmoitus: ”NIIN ON KIRJOITETTU! NIIN OLKOON.” Huumori ja vitsit, mutta myös kaaoksen ja riitaisuuden luonteen vakavampi pohdinta, kuuluvat kulttiin. Rauhalan teoksessa parjataan esimerkiksi internettiä vihapuheineen ja riidankylvämisineen huumorin avulla. Eris-alkuvoimaa pitää kirjailijan mukaan oppia kanavoimaan monimutkaistuvan tulevaisuuden kasvavassa kaaoksessa.  

”Verkon syövereissä eripuraisuuden jumalatar nautti tietoliikennepakettivirtojen hänelle tuomasta palvonnasta. Vähänpä kuolevaiset tiesivät, että sosiaalisen median nousun myötä Internet oli Erisnimi isolla E:llä.” (s. 29) 

Miikka Vuori toteaa kritiikissään Hail Eriksestä sen olevan ”diskordianismin perinteessä aika seesteinen ja kesy”, koska siinä ei ole niin paljon seksiä ja huumeita kuin Robert Sheanin ja Robert Anton-Wilsonin Illuminatus!-trilogiassa vuodelta 1975. Mäkelän mukaan diskordianismiin kuuluu kokeilevuus, oman ajattelun kyseenalaistaminen ja kaavamaisuuden vastustus. Seksi- ja huumekokemusten ohella voi diskordianistille siis olla vapauttava kokemus vaikkapa tajuta, että ärsyttävät ihmiset ruokakaupassa ovatkin samanlaisia kuin itsekin on – kaikki etsivät ruokaa kuin muurahaiset. Diskordianisti saattaa kirjoittaa sanomalehteen ilmastonmuutoksen lisäämistä kannattavan kolumnin haastaakseen ajatteluaan. Tai palvoa uskonsisariensa kanssa kaalinpäätä.

Nähdäkseni diskordianismin kirkon valttikortteja on, että jokainen ”mies, nainen ja lapsi tällä maapallolla” voi olla sen paavi ja saada paavikortin, jota ei välttämättä tarvitse. Tässä mielessä Rauhalan pinnalta rauhalliset, mutta sisältä kuohuvat tarinat tuntuvat säteilevän diskordianismin loistavaa ydinvaloa, vaikkeivatkaan riehukaan sen räväkällä puolella ”lisäämässä kaaosta järjestykseen”. Diskordianismi voi olla myös filosofia, joka auttaa rauhoittumaan kaaoksen keskellä. 

”Eris kallisti päätään. 

”En ole auttanut sinua, Aleister.” 

”Etkö”, Crowley naurahti. ”Omin voiminko tein kaiken? Mutta minne voimani katosi?” 

”Taikuutesi on harhaa”, sanoi Eris. ”Tulin vain vierailemaan rinnakkaisten maailmojen kaaoksessa siihen, jossa se on vaikuttanut toimivan.” 

Crowleyn suu loksahti auki. ”Sattumalta.”  

Eris nyökkäsi. ”Ajattelin, että se huvittaisi sinua.”

Naurunremakka muuttui yskänkohtaukseksi ennen kuin hiljeni lopullisesti. (s. 15)

Yllätykselliset näkökulmien vaihtelut ja yhteiskunnallinen kritiikki ovat mielestäni Hail Eriksen herkullista antia. Toimivat hienosti jopa ilman seksiä ja huumeitakin. On mielenkiintoinen näkökulma, että internet isolla E:llä olisi ilkikurisen kaaoksen valtakunta.  

”Monitorille ilmestyi somejulkaisu toisensa perään Erisin klikkailun säestämänä.  

< Ihan oikein, että poliisikin joutui vaihteeksi edesvastuuseen. Linnaan vain ottamaan tutuiltaan turpiinsa! 

Mukavan riitaisa ajatus. Klik, sanoi hiiri OK-napin kohdalla.” (s.28)

Kokonsa puolesta Hail Eris mahtuu vaikka taskuun ja on esineenäkin mukaansatempaava luettava, kevyen ja raskaan vihkivä vihkonen. Ensin ajattelin että kuvitus olisi voinut mielestäni olla hieman mietitympi – naiivit piirustukset vihkon sivuilla ovat kivoja, mutta antavat välillä turhan halvan vessanseinäpiirros-vaikutelman. Ovathan lukujen teemat kuitenkin aika yleviä ja suuria. Mutta hetkessä ajattelin jo toisin, sopivathan ne diskordianistiseen teokseen koko liikkeen ollen lähtöisin kalifornialaiselta yliopistokampukselta. Täydellinen yhdistelmä Rauhalan klassista puhtautta huokuvan, mitään turhaa sisältämättömän kielen kanssa. Eli taisinpa löytää tarinoita lukiessani jo pienen diskordianistin itsestänikin. Kaikistahan se löytyy!  

Aamu Pulkkinen 

Lähteet

Kultturitoimituksen blogiteksti. Miikka Vuori: Kaaoksen jumalattaren kotimainen ylistys – arviossa Mikko Rauhalan Hail Eris. 2022. Viitattu 19.9. 2022  https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-kirjallisuus/kaaoksen-jumalattaren-kotimainen-ylistys-arviossa-mikko-rauhalan-hail-eris/

Mäkelä, Essi 2012: Pro gradu ”Parodian ja uskonnon risteyksessä”. Notkea uskonto suomalaisten diskordianistien puheessa. Humanistinen ttedekunta, Helsingin yliopisto 

http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206085940

Sukupuolta näkyvissä

Marja Kangas: Miehiä ja mielenrauhaa
Romaani, s. 269
WSOY 2022

”Olisin erityinen, minulla olisi espanjalainen miesystävä.”

(s.145)

Marja Kankaan toisinkoinen Miehiä ja mielenrauhaa (2022) on eteläeurooppalaista kulttuuria ja sen väestöä eksotisoiva ja hyvinkin perinteisen kaavaan mukaan kulkeva chick lit -teos. Kirjan näkökulma on kuitenkin tunkkainen. Mieleeni tuli 2000-luvun alun romanttiset komediat, jotka saavat feministin pyörittelemään silmiään. Tämä vanhahtava asetelma on kuitenkin viihdyttävä, mikäli kirjaa lukee satiirisena kuvauksena rakkaudenkipeästä ja kotimaataan vihaavasta ikäkriisiin ajautuneesta sinkusta.

Romaani lähtee liikkeelle, kun neljäkymmentä vuotta täyttänyt kuvaamataidon opettaja Tuuli pakenee ikäkriisiä Barcelonaan, jossa ”pilvi haisee ja hiphop soi” (s. 39). Päähenkilön kuvausta uudesta maasta on puuduttavaa lukea. Mieleeni tulevat humoristiset kuvaukset turistista, joka kerran Napolin pizzaa maistettuaan ei unohda mainita jokaisen sen jälkeen nauttimansa pizzan ääressä, miten ”ei tämä suomalainen kyllä siihen kunnon italialaiseen verrattuna ole mitään”.

Tuulin mielestä Suomessa ihmiset ovat lähes yhtä ikäviä kuin sää, kun taas Espanjan lämmössä kaikki on päinvastoin. Mieleeni tulee väistämättä Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Satiirina Miehiä ja mielenrauhaa olisikin Nousiaisen tasolle yltävä kuvaus kotimaataan vihaavasta suomalaisesta. En kuitenkaan osaa poimia tekstistä kohtia, jotka tekisivät siitä satiiria.

”Näissä etelän maissa rakennetaan aina jotain, ja rakennusmiehet huutelevat lattariaksentillaan ohikulkevien naisten kopisevien korkojen perään.”

(s. 31)

Romaani kuvaa eteläeurooppalaisia rohkeina ekstrovertteina ihmisinä, joilla ”flirtti on veressä”. Kirjan asetelmalta odotin humoristista kulttuurierojen tarkastelua, mutta sain eteläeurooppalaisia fetisoivaa kieltä.

Sukupuolesta

”Olen eri planeetalta kuin useimmat miehet”, toteaa Max ollessaan juuri sellainen kuin useimmat miehet (s.160).

Hetken deittailun jälkeen Tuuli löytää Barcelonasta tätä kymmenen vuotta vanhemman Maxin. Max on mies, joka kuristaa ilman suostumusta, pettää kumppaniaan ja ajattelee naisen itkun olevan kutsu miehelle suojella tätä. Tämä uskoo ”uuteen maskuliinisuuteen, jossa miehen ei tarvitse hävetä maskuliinisuuttaan”. Kaikkea tätä ei kuitenkaan romaanissa päivitellä tai kritisoida. Päinvastoin Tuulin mielestä Max on ”miehen mittainen” ja tällä on ”miehen otteet”.

Päähenkilö julistautuu feminismin harjoittajaksi useaan otteeseen. Hän löytää kuitenkin kritisoitavaa jokaisesta vastaantulevasta naisesta. ”Huolellisesti meikanneet tytöt vertailevat akryylikynsiään, jotka ovat luultavasti heidän isiensä kustantamia”, Tuuli kuvailee lukioikäisiä oppilaitaan (s. 9). Ristiriitaisuus oli ärsyttävää, ja teki lukijana mieli viedä Tuuli feministisen ajattelun johdatuskurssille.

”Rintavakoa ei suojella, sukupuolen annetaan näkyä.”

(s. 42)

Myös sukupuolesta kirjoittaminen sai minut pyörittelemään silmiäni useampaan otteeseen. ”Lukiossa tytöt – tai naisoletetut, kuten minun pitäisi heitä kutsua [- -]”, toteaa päähenkilömme, ja toiveeni kirjan satiirista syvenevät (s.16).

Monta kertaa Tuuli käy lähellä tärkeitä aiheita, kuten pohtiessaan, miksi yhteiskunnan mielestä nainen on onnellinen vasta kun hänellä on mies rinnallaan (s.239). Näissä pohdinnoissa romaani ei kuitenkaan pääse yksittäisiä lauseita syvemmälle. Toisaalta tämä on nerokasta, mikäli teoksen lukee satiirina.

”Olisinpa sellainen nainen, joka napauttelisi timantinkovia argumentteja feministisestä omakuvataiteesta kapea menthol-savuke sormissaan”, sanoo Tuuli (s.151). Ole sitten, vastaan minä.

Kielikuvien sokkelo

Kerronta jäljittelee jokseenkin Tuulin ajatusvirtaa. Olisin kuitenkin jäänyt kaipaamaan lisää kuvausta päähenkilön tunteista asioiden tapahtuessa hänen ympärillään. Usein teosta lukiessa tuli olo, että teksti on vain luettelo Tuulille päivänaikana tapahtuneista kommelluksista.

Kirjailija käyttää paljon kielikuvia, jotka kuitenkin tuntuvat tekstistä irrallisilta ja turhan kohosteisilta. Kirjassa on eräs kohtaus, jossa samalla aukeamalla esiintyy kielikuvia musiikista, ajasta ja avaruudesta. Vaikka päähenkilö pohtii elämänfilosofisia kysymyksiä pitkin kirjaa, esimerkiksi Uuno Kailaan lainaaminen kirjan alussa on mielestäni yliampuvaa.

Välillä teos onnistuu huumorissaan, mutta harvat onnistumiset hukkuvat hutiosumien sekaan. Kerronta on välillä myös mukaansatempaavaa, mitä jäin kaipaamaan teoksen muissakin osissa. Muun muassa päähenkilön matkustaessa rakkauden retriitille, hänen tunnetilojaan kuvaillaan mielenkiintoisesti.

WSOY:n sanoin pökerryttävän kiihkeä romaani jää pelkästään pökerryttäväksi. Kuvaukset seksistä olivatkin lähinnä epämiellyttäviä. Nihkeät yritykset humoristisissa kielikuvissa lisäävät myötähäpeän tunnetta, kun päähenkilö kuvaa miesystävänsä ”elintä”. Päähenkilön kumppani Max päätyy myös suostumuksetta muun muassa kuristamaan Tuulia. Tästä ei tietenkään sen suuremmin puhuta.

Satiiria vai ei?

Mikäli koko romaani ja sen päähenkilö Tuuli on tarkoitettu satiiriksi, ansaitsee teos aplodit. Kuvaus itseään feministiksi leimaavasta naisesta, joka kuitenkin löytää virheitä ainoastaan ympärillään olevista naisista miesten sijaan, eikä unohda tuoda sukupuolta esiin arkisissakaan keskusteluissa on loistava. Karikatyyri on onnistunut.  Myös Tuulin ystävättären Klaaran hahmo on kuin oikeistolainen olkiukko feministisestä vegaanista. ”Ois voitu pitää tyttöjen hauskaa, syödä vegaanilounaita ja shoppailla ekologista designia! (s.94)”

Jos satiirisilmälasinsa laskee, jää teos kuitenkin epämiellyttäväksi lukukokemukseksi raskaiden ja problemaattisten henkilöhahmojen ja mielenkiinnon tainnuttavan kerronnan vuoksi. En toki ole nelikymppinen, hetero tai kuvaamataidonopettaja, joten lienee selvää, etten välttämättä kuulu kirjan kohderyhmään.

Roosa Kantola

Itsemääritellyn vähemmistön manifesti

Antti Kivimäki: ÄO 131 
Romaani, 220 s. 
Atena 2021 

Älykkyyseroja pohtiva romaani näyttää kriitikolle keskisormea. Viihteellinen ulkoasu kätkee alleen syväluotavaa ajatustyötä, jonka vaativuuden myöntäminen on vaikeaa. Ehkä en ole riittävän älykäs ymmärtämään kirjoittajan aivoituksia? Jos myönnän, etten tajunnut aivan kaikkea, paljastanko maailmalle, että olen idiootti? Olenko liian tyhmä ÄO 131:n lukijaksi? 

Antti Kivimäen oivaltava toisinkoinen ÄO 131 esittää kiistanalaisuudessaan raikkaan väitteen: Älykkyyseroja on olemassa, eikä vain älykkyyden eri osa-alueilla, vaan ehdassa koko elämään vaikuttavassa yleisälykkyydessä. Älykkyyserot eivät kuitenkaan vaikuta ihmisen arvoon tai aseta ihmisiä universaaliin paremmuusjärjestykseen, sillä nerokas päähenkilökin tekee valtavia virheitä, ja vähemmän älykkäät sivuhenkilöt ratkovat vaikeita pulmia yksinkertaisella logiikalla. Konfliktit syntyvät älykköjen keskinäisessä kilpailussa siitä, kuka saa kehuskella seurueen korkeimmalla lukemalla Mensan pääsykokeen tuloksissa. Ratkaisu löytyy yhteisöllisyydestä ja ymmärryksestä: romaanin onnellisin hetki on huippuälykkään Gabrielin (ÄO 131) ja keskivertoälykkään Sofian (ÄO 100) baarikohtaaminen ja keskinäinen ymmärrys. Erot on hyvä tunnustaa, mutta ne eivät määritä ihmissuhdetta sen enempää kuin erot persoonallisuudessa, ulkonäössä tai sukupuolessa. 

Gabrielilla on asiaa 

”Tietenkin voi”, täsmensin. ”Testeillä mitattava yleisälykkyys – general intellect eli g – on psykologian vakain mittari. Persoonallisuus eli Big Five tulee kakkosena, kaikki muu kaukana perässä.”

(s. 47)

Teoksen sanoma kiteytyy tragikoomiseen päähenkilöön, jonka persoonallisuuden kulmakivi on hänen tietoisuutensa omasta älykkyysosamäärästään: satakolmekymmentäyksi, juuri ja juuri riittävästi Mensan jäsenyyteen. Jos romaanista tehtäisiin maailmanluokan elokuva, päähenkilöä esittäisi Benedict Cumberbatch. Gabriel solahtaisi sujuvasti Cumberbatchille tyypillisten roolien joukkoon, Sherlock Holmesin, Alan Turingin ja Stephen Strangen sosiaalisesta kyvyttömyydestä kärsivien älyköiden seuraan.  

Älykkyydestään huolimatta päähenkilö ei ole virheetön, vaan purskahtelee herkästi hullun neron stereotyyppiä mukaileviin raivokohtauksiin, eikä osaa käsitellä muiden ihmisten tunteita sen paremmin kuin omiaankaan. Kyvyttömyys selvitä tunnekuohuitta arjen haasteista, kuten itseä tyhmempien ihmisten kohtaamisesta tai väärässä olemisesta, luo vahvan kontrastin huippuälykkyyteen. Tässä ristiriidassa on Gabrielin hahmon kauneus: älykkyys ei tee hänestä täydellistä tai muita parempaa. Se on vain ominaisuus, josta puhuminen on vaikeaa – kuin normista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen tai tavattoman hyvä juoksutekniikka. 

Pornoa ja perusseksiä 

Flirttiä en ole koskaan kunnolla ymmärtänyt, vaikka älykkyysosamääräni on ja oli 131 keskihajonnalla 15. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä flirtti kaikessa yksinkertaisuudessaan tuottaa nautintoa vain niille, joiden ÄO on matalampi mutta riittävä, kenties 85-120 keskihajonnalla 15.

(s. 9)

Gabrielin suuri intohimo on älykkyyskeskustelun normalisointi ja älykkyyserojen esille tuominen. Hän lähettää tieteellisiin julkaisuihin laadultaan vaihtelevia tutkielmiaan, jotka hylätään poikkeuksetta epätieteellisinä. Tieteen valtamerellä karille ajautunut Gabriel tienaa elantonsa kynäilemällä kirjallisesti vivahteikasta erotiikkaa painetun sanan viimeiseen linnakkeeseen, kansallistunnetta vaalivaan pornolehti Kyllikkiin. Lehden bensiininhajuinen autotallitoimitus henkilökaarteineen on hulvaton ja eläväinen miljöö, jossa tuntematon taidevalokuvaaja koettaa tehdä pornosta aistikasta, halpaa työtilaa vuokranneet tieteilijät kirjoittavat koskaan valmistumattomia tutkimuksiaan ja päätoimittaja Kurko julistaa lehtensä ilosanomaa kuin eturivin kulttuurivaikuttaja. 

Pyörittelin silmiäni pakotetun tuntuiselle romanssille, jossa rakkaus voittaa kaiken ja hetken onni saa ongelmat katoamaan. Vaikka tuhannesti kerrotun tarinan lukeminen puuduttaa, romanssin kaavamaisuus laskee taidokkaasti Gabrielin tavallisten ihmisten tasolle. Päähenkilön arkinen heteroseksuaalisuus onkin tavanomaisuudessaan virkistävää. Kivimäki olisi voinut sortua kirjoittamaan aromanttisen ja aseksuaalisen neron arkkityypin, jossa älykköhahmoa epäinhimillistetään esittämällä seksuaalivähemmistöjen piirteitä epäinhimillisinä, jopa korjattavina. ÄO 131:ssä huippuälykkökin rakastaa, on rakastettu, eikä osaa ratkoa ihmissuhdesotkujaan. Erilaisen tarinan kaipuu jäi silti elämään. Haluaisin nähdä romaanista päivitetyn version, jossa seksistä piittaamaton, mutta silti itsensä erikseen ei-aseksuaaliksi määritellyt Sofia on romanttista vetoa tunteva aseksuaali, joka rakastuu heteromieheen. Sellainen suhde tarjoaisi Kivimäelle mainion mahdollisuuden toisen harvoin puhutun aiheen tutkimiseen jatkuvan älykkyyspohdinnan rinnalla. 

Häiriöitä neuroverkossa 

Taustatoimittaja odotti aulassa. Hän oli minua ainakin kymmenen vuotta nuorempi nainen, tyylikäs hienovireisellä tavalla, jota en osannut kuvailla mutta jonka ymmärsin tyylikkyydeksi. Hän kätteli reippaasti. Luultavasti hän vihasi minua.

(s. 178)

Tyyli hyötyy tekijän toimittajataustasta. Erityisesti romaanin huippukohta, Gabrielin julkisista esiintymisistä virinnyt someraivo kaikkine lieveilmiöineen, on raportoitu pelottavan todentuntuisesti. Ahdistavuus on ansiokasta ja yhteiskunnallisen keskustelun älyvapauden kritiikki räikeää. Silti ajoittain tuntuu, että sisäistekijä ei itse ole varma, mitä oikeastaan haluaa sanoa. Epävarmuuden etuna on vapautuminen paasauksesta. Lukija voi ammentaa yllin kyllin ajattelun aineksia, joita ei ole pureskeltu valmiiksi. 

Huippuälykkään päähenkilön tyhmäilyjen herkullisesta ironiasta virtaa alleviivaamatonta, huomaamattomaksi punottua huumoria. Vitseistä hauskin löytyy nimiösivulta: teoksen on totta kai kustantanut itse viisauden jumalatar. Älykkyyserojen tabuaiheen käsittelyssä nauru on keinoista parhain, vaikka sitä haastavat ilmeisen vakavasti otettaviksi tarkoitetut, esseemäiset katkelmat. Rikkonaisen tyylin mainingeissa ajelehtivan lukijan on usein vaikea tietää, milloin nauraa ja milloin valaistua. 

Siinä, missä tapahtumien kuvaus muistuttaa uutista, päähenkilön sisäinen maailma kuulostaa päättymättömältä esseeltä. Minäkertoja eksyy toisinaan pitkiin monologeihin älykkyyden vaikutuksesta ja älykkyysmalleista lähdeviitteineen kaikkineen. Tällainen essehtiminen on teoksen suuri kompastuskivi: satiiri ja vakava pohdinta älykkyydestä sekoittuvat ja tyyli puuroutuu. Sekavuus harmittaa, sillä esseekatkelmat ovat romaanin mielenkiintoisinta antia. Tyyli selkiytyy mainiolla metakeinolla romaanin käännekohdassa, jossa kertoja ilmoittaa lopettavansa lähdeviitteiden käytön ja alkavansa vain laukoa omia mielipiteitään vailla vertaisarvioihin tukeutumista ”kuin hulluimmat humanistit”. Esseemäisistä argumenteista ja anekdooteista siirrytään surkuhupaisaan riitelyyn, jossa varteenotettavatkin väitteet hukutetaan huuteluun.  

Onko kriitikko idiootti? 

Analyysiä seuraa iloinen yllätys kriitikolle ja huonoja uutisia kirjailijalle. Ei, lukija ei ole liian typerä ymmärtämään ÄO 131:n sisäisiä vivahde-eroja – kirja on vain sekavasti ja tyyliltään ailahtelevasti kirjoitettu. Kun sekavuudesta pääsee yli, raikas teema ja omaperäinen pohdinta antavat yllin kyllin ainesta ajatteluun vailla valmiita vastauksia. Kuten päähenkilönsä, romaani on älykäs ja kaunis, vaikkei olisikaan täydellinen. Samoin kuin Gabriel tarvitsi lopulta rinnalleen vain uusia ihmisiä, Kivimäen romaani kutsuu uusia teoksia pohtimaan älykkyyden yhteiskunnallista ja inhimillistä roolia. Sitä keskustelua odotan innolla, ja odotellessani aion lukea ÄO 131:n uudemman kerran. 

Kertojapäähenkilö luokittelee sivuhenkilöitä älykkyysosamäärän mukaan, ja eri tyypeistä lukija kuin lukija tunnistaa herkästi itsensä: kohtalaisen älykäs opiskelija, tyhmä mutta tunteikas duunari tai päättymättömään kirjoituskierteiseen jumiutunut väitöskirjatutkija. Ryhmiä yhdistää yksi piirre: kertoja haukkuu heidät, ja siinä sivussa lukijat, täysiksi idiooteiksi. Keino on röyhkeä ja toimii teoksessa mainiosti. Kokonaisuutena annan sille numeroarvosanaksi 131/10. Eikun anteeksi, tuo meni ihan pieleen. “Miten mä aina sählään näiden numeroiden kanssa? Se varmaan johtuu siitä, että mä luen yliopistolla kotimaista kirjallisuutta enkä ole kovin älykäs…” (s. 207) 

Joona Jokilampi 

Kliseinen kummitustarina koukuttaa

Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
Romaani, 343 s.
WSOY 2022

”’Oletko nähnyt tässä kylässä yhtään lasta muuttosi jälkeen?’ äiti kysyy.
’En’, vastaan ihan liian varovaisesti.
’Se johtuu siitä, että Kiviniemi tappaa lapsiaan.’” (s. 213)

Akseli Heikkilän toisinkoinen Hiljainen vieras (2022) on klassinen kauhukertomus kummittelevasta kartanosta, menneisyyden haamuista sekä onnettomuuksien täyteisestä kylästä. Oona ja Tuomas muuttavat Oonan lapsuuden maisemiin Korpikummun kartanoon Kiviniemen kylään ja pian käy ilmi, että Oona on raskaana. Tarinaa värittävät monet aavemaiset hahmot ja Korpikummun sekä Oonan perheen menneisyys mysteereineen avautuu romaanin edetessä, kun tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja mysteerit aukeavat sekä lukijalle että itse Oonalle.

Hiljainen vieras on pullollaan perinteisiä kauhun elementtejä. Niitä on viljelty niinkin ahkeraan, että romaania voisi kutsua jopa vain kliseiseksi kummitustarinaksi. Teos ei lopulta tuo mitään uutta kauhugenreen, vaan enemmänkin käyttää hyväkseen jo ennestään kaikille tuttuja asetelmia, lainaten etenkin Ira Levinin Rosemaryn painajaista (1967). Nuori pari muuttaa uuteen kotiin, vanhaan, ränsistyneeseen kartanoon, jossa kummittelee ja raskaus ei suju odotetusti. Genreään kunnioittaen kylän lapset myös kohtaavat onnettomuuksia yhä uudelleen ja uudelleen päähenkilön menneisyyden vainotessa elämää muistoilla ja syyllisyydellä. Myös klassisen kauhuromaanin tapaan tämänkin teoksen huippukohta jättää pyörittelemään silmiään.

Heikkilän teos on varsin helppo- ja nopealukuinen. Romaani on jaettu osiin, joiden lyhyet luvut pitävät lukijan erittäin tiukassa otteessa. Tarinassa tapahtuu jatkuvasti ja samalla kylän historiasta riittää runsaasti kerrottavaa, kun faktoja Korpikummusta väläytetään pikkuhiljaa luku luvulta. Kerronta on ripeää ja samalla kolkkoa ja kaunista. Tyyliltään se on kuin otettu suoraan Oonan päiväkirjan sivuilta:

”Kun suljen oven ja astelen hiljaa takaisin sänkyyn, katson nukkuvaa Tuomasta ja sisälläni myllertää. Raskaus on hänelle rakkauttamme symboloivaa biologiaa, minulle pelottava tila. Vieraamme on juuri tehnyt sinunkaupat syntymättömän lapseni kanssa. En saa henkeä.” (s. 168) Oonan hahmo toimii mysteerien ratkojana samalla, kun hänen omaa elämäänsä täyttävät salaisuudet pikkuveljestä ja pian syntyvästä lapsesta.

Kielikuvia tiputellaan tarinaan kenties liiankin usein, mutta ne auttavat luomaan tapahtumille aavemaisen tunnelman heti teoksen ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Tunnelma pysyy yllä läpi lukukokemuksen. Osittain lukujen lyhyys myös vaikuttaa kauhun kokemiseen, kun kohtaukset loppuvat ajoittain liian lyhyeen eikä kauhun tuntemuksissa ehdi paistattelemaan kovin pitkään. Samalla romaania on kuitenkin vaikea laskea käsistään. Tapahtumia jätetään hienosti avoimiksi, ja Oonan pikkuveljen sekä Korpikummun menneisyys aukeaa pikkuhiljaa murhamysteerin tavoin. Kerrontaan ei ehdi kyllästyä, tietoa janoaa vain lisää. Kaikki ei tarvitse selitystä eikä kaikkea tarvitse selittää.

Kauhun elementtien seuratessa tarinaa, kuolema seuraa teoksen henkilöhahmoja. Näin itse hiljaisen vieraan symboliikka on jopa päälle liimattua ja liiankin selkeää. Kuolemat Korpikummussa ja uusi elämä Oonassa kietoutuvat oivasti toisiinsa. Oonan tuntema syyllisyys veljensä kohtalosta on hienosti jatkuvasti esillä ja siihen pysähdytään moneen kertaan mitään unohtamatta ja tarinan kaikki pienet osaset sidotaan yhteen vielä romaanin viimeiselläkin sivulla. Kaikella, mitä on tapahtunut, on merkityksensä. Syyllisyyden teema kulkee juonen keskellä junan lailla, pysähtyen jokaisen tapahtuman kohdalla ja muistuttaen itsestään veturin äänitorven tavoin. Syyllisyys on eritoten mukana jokaisessa uudessa kohtaamisessa kuoleman kanssa, kun Oona muistaa (tai yrittää unohtaa), mitä hänen pikkuveljelleen on käynyt. Jättääkö menneisyys meitä koskaan rauhaan? Minne kuolleet läheisemme päätyvät?

Lopulta Hiljainen vieras on varsin onnistunut teos etenkin omassa genressään. Runsaat stereotyyppiset kauhun elementit pidetään taitavasti tarinan yllä ja aavemaisuus on mukana teoksen jokaisessa osassa kerta toisensa jälkeen. Kummittelu on ajoittain jopa selkäpiitä karmivaa. Tunnelma tarinassa on eheä, vaikka loppuvaiheilla tarina hyppelehtiikin murhamysteerin ja perhedraaman poluilla. Suuri kauhunystävä saattaa löytää teoksesta liikaa kliseitä, mutta niille, joille kauhu ei vielä ole kovin tuttua, Heikkilän romaani voi antaa maagisemman kokemuksen. Joka tapauksessa on virkistävää lukea suomalaista kauhukirjallisuutta. Vaikka kielikuvien runsaus välillä jopa turhauttaa, kerronta on silti läpikotaisin kaunista ja kauhistuttavaa:

”Tarvitsen happea, raikasta ilmaa, tuulenvirettä kasvoja vasten. Ehkä huomenna on parempi päivä. Ajaisipa vaikka juna kylän halki ja varoitusvalojen kellot kalkattaisivat, niin särkyisi tämä kummallinen hiljaisuus. En minä oikeastaan sitä toivo, vauhdilla ohi kiitävää junaa. Kuolemanjunaa. Kymmeniä ruumisvaunuja veturin perässä.” (s. 35)

Satu Sallantaus

Romanttinen komedia ilman komediaa

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

Romaani, 270 s.

Karisto 2022

Anu Joenpolven toisinkoinen Rakkautta ja raekuuroja (2022) jatkaa siitä haikeasta maalaismaisemasta mihin Poutapilviä ja perunankukkia (2021) meidät jätti. Tapahtumapaikkana on tuttu Rantakylä jossain koskemattomassa idyllissä kaukana kaupungin melusta ja saasteesta. Tähän maaseutuidylliin kuuluvat haalistuva maali ja rapistuvat talot, bensa-autot, puutarhatyöt ja puulämmitteinen sauna.

Päähenkilö Marleena saa töitä tuotekehittelijänä. Haaste on melkoinen: kehitä rapeakuorinen ja muhkea, mutta gluteeniton hiivaleipä. Marleenalla on myös sydänsuruja ja niistä kasautuneita liikakiloja, joista on ehdottomasti päästävä eroon. Romanttisia juonenkäänteitä tuovat aasialaispiirteinen naapuri ja äkkirikastunut eksä.

Viihdekirjallisuudella on tärkeä rooli yhteiskunnassamme. Se tuo lohtua, muuta ajateltavaa ja kutkuttavia juonenkäänteitä. Jollekulle tämä teos on juuri sitä. Omat kriteerini hyvälle viihdekirjallisuudelle ovat naurut ja kuumat tilanteet. Valitettavasti tämän kirjan kohdalla teki mieli vain itkeä.

Aloitetaan naiseuden teemasta. Varoitus yksi, teoksen naiskuva on yhtä kapea kuin populaarikulttuurissa, joka traumatisoi ysärin lapset. Naisen elämä pyörii menneiden, nykyisten ja tulevien miessuhteiden varassa. Tavoitteena on vanha kunnon heteronormatiivinen avioliitto. Varoitus kaksi, laihdutuskulttuuria teos on pullollaan, vaikkakin se on maskeerattu itsestä huolta pitämisen tematiikkaan. Jätä pullat pois ja mene lenkille. Ajatus siitä, että naisen kuuluu mahtua tiettyyn muottiin kelvatakseen vaimomateriaaliksi, on käytetty ja vanhanaikainen. Teos, jossa nainen kuvailee itseään “lihaksettomaksi lölleröksi” ilman ironiaa, voisi jäädä painamatta.

Sinänsä loppuun kulutetussa heteronormatiivisessä narratiivissa ei ole mitään vikaa, mutta toivoin teokselta muhkeampia miehiä. Valitettavasti sain vain stereotyyppejä, kusipää eksä ja eksotiikalla sävytetty salaperäinen naapuri. Eksotiikaksi tässä teoksessa nähtävästi riittää se, että henkilöhahmolla on japanilaiset isovanhemmat ja aasialaistyyppiset silmät mainittiin liian monta kertaa ollakseen hyvän maun rajojen sisällä.

Kerronta on mielenkiintoista. Asiat, joita lukijaa kiinnostaisivat, jätetään vähemmälle. Teoksessa miljöötä kuvaillaan tarkasti ja väreistä jahkaillaan seikkaperäisesti. Toivoin, että päähenkilön ajatuksiin pääsisi sisälle yhtä yksityiskohtaisesti kuin navetan työjärjestyksen ohjeisiin. Teoksella on myös huono tapa nostaa jännitettä, hypätä sitten jännittävän toiminnan yli ja tyytyä kuvailemaan sitä nopeasti menneenä tapahtumana. Henkilöt mainitaan sukunimiä myöten, jolloin kaikki kuulostaa hyvin viralliselta.

Toisaalta teos on omalla tavallaan todella sympaattinen lisä viihdekirjallisuuden kenttään. Päähenkilön piristävän antikapitalistinen asenne ratkaisee, kun eksä leveilee miljoonapotillaan ja liitelee urheiluautollaan. Teoksessa tehdään ihan perustöitä: ollaan kondiittoreita, leipureita ja kokkeja, valkosipulinviljelijöitä ja kampaajia. Ulkomaailman paineet eivät Rantakylään yllä. Uusliberalistisesta subjektista ei ole tietoakaan, päähenkilö elää hetkessä tässä ja nyt ja haaveilee ihan niistä perusasioista: avioliitosta ja kilojen karistamisesta. Päähenkilön ahdistusta tai jahkailua ei alleviivata, hän ei jää maahan makaamaan. Hän on rehti ja toimelias, suoran toiminnan sisukas henkilö.

Sanomaa teoksesta löytyy: ole rehellinen itsellesi, kaikessa. Myönnä virheesi. Älä jää ojaan märehtimään. Ja kun olet kasvanut ihmiseksi, jollaiseksi sinut on tarkoitettu, voit ryhtyä vaimoksi.

Tämä teos on oodi maaseutuidyllille, johon kuuluvat avioliitot, miehet ja naiset, niityt, rehti ja rehellinen ruumiillinen työ, solakat ruumiit, valkoiset suomalaiset ja hiivaleivän tuoksut. Tämä teos on sinulle, joka halajat takaisin aikaan, jota ei koskaan ollut. 

Silja Susilahti

Historiallisia romaaneja romantiikkaa kaihtamatta

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä
Romaani, 368 s.
Gummerus 2022

Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme
Romaani, 367 s.
Otava 2022

Romaania, jota markkinoidaan historiallisena romantiikkana, voi varmaankin ihan luvalla pitää jonkinasteisena viihdekirjallisuutena. Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-trilogian toisen osan Puuvillatehtaan perijän pitäisi siis olla viihdyttävää lukemista, tyydytystä romantiikannälkäisille ja historiallinen aikamatka 1905-luvun Turkuun. Kansilehden kirjailijaesittelyssä kerrotaan myös, että trilogian ensimmäisen osan Puuvillatehtaan varjossa (2021) kohdalla näin on, se on ollut myyntimenestys, jonka ajankuvaa ja koukuttavuutta on kehuttu. Itselleni Puuvillatehtaan perijä ei tästä huolimattakaan onnistunut olemaan lukuelämys. Lukemista voi ehkä kuvailla ”helpoksi ja nopeaksi”, mutta minulle romaani oli kirjallisessa elämyksettömyydessään tylsistyttävää ja sen myötä myös raskasta ja puisevaa luettavaa. Kokemus vastasi jokseenkin halpojen postikorttien tai matkamuistoesineiden katselua, Timo Koivusalon elokuvia ja ehkä hieman Vihreän kullan maa – tv-sarjan tunnelmaa. Romaanin juoneen ja henkilöhahmoihin oli ahdettu kuvauksia sekä silloisen työväenluokan että rikkaan porvariston elämästä, ja yhteiskunnallisena viitekehyksenä toimi vuoden 1905 suurlakko sen ympärille sijoittuvine sortovuosien tapahtumineen. Faktatiedot koskien henkilöitä ja historiallisia tapahtumia löytyvät kirjan lopusta lähteineen. Itse en kaipaisi tätäkään, luotan kyllä että kirjailija on tutkinut vaadittavat faktat historiasta teostansa varten, enkä kaipaa todellisuuden avainhenkilö- tai lähdekirjallisuusluetteloa itse romaanin loppuun. Mielenkiintoiset ja hyvät tarinat syntyvät valheista ja kaaoksesta, eivät vain faktoista. 

Romaanin päähenkilö Martta Barker on kaunis nuori nainen jolla on pitkät vaaleat hiukset. Kas vain. Kerran romaanissa hän päästää hiuksensa hulmuamaan vapaaksi fiilistellessään luonnon helmassa, mutta muuten kultaiset kutrit asustavat ajan tyylisissä kampauksissa ja hatuissa. Martta nousee pitkin romaania kuin Tuhkimo alhaisesta syntyperästään huolimatta rikkaan tehtaanomistajan ja pikkuserkkunsa Robert Barkerin rakkauden kohteeksi. Koska hän on kaunis ulkonäöltään, hyvä, oikeamielinen, ahkera ja rohkea. Hän pääsee veljensä Matin kanssa seurapiirikutsuille, koska heidän kasvattivanhempansa on puuvillatehtaan omistajan isän serkku. Martta viihtyy hyvin kotona tehden taloustöitä kuten talonpoikaisnaisen rooliin kuuluu. He eivät ole veljensä Matin kanssa rikkaita, mutta Martta mm. omistaa silti useita kauniita vaatekertoja joiden ysityiskohtia kuvaillaan romaanissa useasti. Martta kutsutaan töihin kansankirjastoon kirjeellä, koska hänet on esitelty oikeille henkilöille seurapiireissä ja hän on käynyt vuoden koulua Ruotsissa. Martalle tuntuu romaanissa sattuvan ja tapahtuvan, oli hän sitten miten passiivinen ja introvertti tahansa. Lyseossa opiskeleva veli opiskelutovereineen ottaa Martan mukaan keskusteluun, vaikka opiskelu ja keskustelu olivat silloin lähinnä miesten juttuja. 

” — Kertokaahan, neiti Barker, mitä mieltä te olette Darwinin polveutumisopista? 

Matti nosti kulmiaan ja kääntyi katsomaan siskoaan kiinnostuneena. Martta nielaisi ja mietti hetken. — En ehkä osaa vastata tuohon juuri mitään, koska en ole perehtynyt asiaan, mutta jos uskomme, että Jumala ei ole meitä luonut, menetämme uskomme ja mitä meille silloin jää?” 

(s. 95)

Martta on eksistentialistisessa ydinkysymyksessä mutta sitä seuraavaan poikien spiritualistis-teosofiseen keskusteluun hän ei enää osallistu. Hän tuntee mihinkään kuulumattomuutta mutta puolustaa köyhiä työläisiä heidän oikeustaisteluissaan. Jännittävyyttä juoneen ja Martan elämään tuo hänen poliittinen aktivisminsa työväenhenkisten Vapaiden lehtisten salakuljettamisen avustamisen muodossa. 

Rakkaudessa Martta puntaroi niinikään työläismies Juho Lehtosen, joka on myös hänen lapsuudenystävänsä ja ökyrikkaan tehtaanomistajan, pikkuserkkunsa Robert Barkerin välillä. Epäilemättä Martan sydämen voittaa mies, joka ratkaisuna tekee Puuvillatehtaan perijästäkin lukumenestyksen, jos tekee. Juonenkääntet olivat mielestäni kirjassa yleisesti ottaen ennalta arvattavissa ja lukujen lopussa olevat koukut toistuvat. Mutta tämä kuuluu ilmeisesti genreen, vaikken olekaan historiallisen romaanin asiantuntija tai fani. Mikä kirjan lukemisesta teki puuduttavaa, oli kuitenkin juuri tällaiset ominaisuudet – ei oikein jaksaisi lukea romaania loppuun, kun tietää että kaikki tulee päättymään lopulta hyvin ja onnellisesti. Koukut ja vaikeudet kääntyvät voitoksi. En ymmärrä miksi tämä taas juuri moniakin lukijoita viihdyttää. Kenties kyse on turvallisuuden tunteesta, tai sen illuusiosta, maailmassa jossa harvemmin peritään puuvillatehtaita rikkailta pikkuserkuilta ja pukeudutaan laahuksellisiin pitsimekkoihin. 

Omaa lukukokemustani latisti myös yritykseksi jäävä aie tehdä kirjasta aikamatka 1900-luvun alkuun. Rakkaus kotikaupunki Turkua kohtaan on inspiroinut arkeologi Antellia, mutta onko se hedelmällinen lähtökohta uskottavalle historiallisen ajan kuvaukselle? Romaaneissa, joissa tässä onnistutaan, kuten esimerkiksi Flaubertin klassikossa Madame Bovary (1857), tunnelma on varsin erilainen. Historiallinen todentuntu on sivutuote raastavan juonen ohella, eikä aikamatkailu käsittääkseni ole ollutkaan romaanin itsetarkoitus. Flaubertin käsinkosketeltavat ja aistittavat kuvaukset 1850-luvun miljööstä syntyivät kuitenkin, kun hän kirjoitti aikalaisromaanin radikaalista romanttisesta aiheesta. Lopussa menee kunnolla överiksi, mutta ihanasti toiseen suuntaan kuin Puuvillatehtaan perijässä – kenellekään ei käy hyvin ja kaikki päähenkilöt kuolevat. Antellin romantiikassa häiritseekin, ettei kukaan päähenkilöistä ja hyviksistä häviä, vaan kaikille heistä  elämä on lopulta voittokulku. Vaikeudet ovat väliaikaisia. Jokunen pahis ”saa palkkansa” mutta yksioikoiset ja hieman epäuskottavat juonelliset loppuratkaisut tekevät romaanista auttamattoman heppoisen. Ihmismielen ristiriitaisuus jää vain hetkittäisiksi pohdinnoiksi ja lähes käsittelemättä, kun henkilöt ja tapahtumat muljahtavat romantiikan positiiviseen kaavaan. Martta punnitsee romaanin alkupuolella vielä mieskandidaattejaan:

Juho vainosi ajatuksissa. Hän oli vieläkin niin vihainen juhannuksen tapahtumista, että olisi halunnut nähdä miehen kärsivän. Naiset tuntuivat olevan miehille halpaa hupia, ikään kuin heitä saisi kohdella miten vain. Hän ei halunnut nähdä Juhoa enää koskaan. Muhinoikoon Iidansa kanssa. Hengitys kuitenkin salpautui muistellessa Juhon suudelmia. Hän ei ollut tiennyt, että se voisi olla sellaista miehen ja naisen välillä. Sellaista, että koko maailma tuntui roihuavan ympärillä. Robertin suudelma oli ollut aivan toisenlainen, täynnä hellyyttä. Martta puristi mattopiiskaa ja tamppasi mattoa voimiensa takaa. Siinä oli toinen mies, jota hän ei halunnut tavata. (s. 226) 

Lopussa auvoiset tunnelmat tulevine juhannushäineen kuitenkin avautuvat. Ovathan onnelliset juhannushäät toki ihana asia, mutta eräänä romaanin loppuasetelmista ne tuntuvat yhdeltä kliseeltä lisää tässä keitoksessa. Onnentunnetta ja onnellisuuden kuvausta ei haluaisi vastaanottaa yhdistettynä epäaitouden kalseaan tyhjyyteen, joka romaanin lopun yltiöpositiivisen käänteen myötä pääsee syntymään. Saippuasarjojen kuluttajat ehkä pitävät myös Puuvillatehtaan perijästä, mutta minulle tämä oli liian siloiteltu ja pehmeä paketti ilman särmää. 

Martta hyräili kulkiessaan, hengitti syvään raitista ilmaa ja hymyili. Hän oli suloisten tunnelmien vallassa. Ensilumi oli satanut ja maisema oli puhtaanvalkea ja kirkas. Joki ei ollut vielä jäässä, sillä pakkasta oli ehtinyt olla vasta viikon. Hän ei muistanut, koska olisi ollut näin onnellinen, ja tunsi melkein pakahduttavaa riemua. Heidät vihittäisiin juhannuksena.” (s. 348)

Faktafiktio vallankumouksen myrskynsilmässä  

Myös Päivi Lipposen Toivon että tapaamme sijoittuu viime vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille, mutta myös 1950-luvun Helsinkiin. Vuoden 1917 sosialistinen vallankumous ja sen lähivuodet ennen ja jälkeen sitä Venäjällä ovat tämän historiallisen romaanin sijoitusajankohta. Myös 50-luvun tapahtumat kytkeytyvät vallankumouksen jälkimaininkeihin ja kommunismin / sosialismin historiaan Suomessa. Tapahtumien keskushenkilö on suomalainen Sofia Tähtinen, hänkin köyhistä oloista lähtöisin oleva maalaistyttö, joka päätyy ensin piiaksi tsaarin Venäjän eliitille. Vallankumouksen jälkeen hän ajautuu dramaattisten tapahtumien johdosta Venäjän kommunistisen puolueen vakoojaksi 30-luvun Suomeen sekä heidän kirjekuriirikseen 50-luvun Suomesta Venäjälle. 

Sävy on tässä romaanissa tummempi kuin Antellin teoksessa, mutta tämäkään kirja ei mielestäni yllä historian tai ihmismielen syvimpiin kerroksiin. Se sisältää runsaasti faktaan perustuvia historian hetkien ja tapahtumien kuvauksia, joissa ei varmaankaan ole mitään, mikä sotisi virallista historiankirjoitusta vastaan. Kuitenkaan tämä ei tee romaanin kuvauksista huikeita aikamatkoja, vaan tuuttaa historiallisia tapahtumia lukijan tajuntaan kaikessa runsaudessaan niin, ettei omalle ajattelulle ja aistikokemukselle jää tarpeeksi tilaa. Olisinkin kaivannut mukaan impressionistisempia jaksoja, joissa aistihavaintoihin olisi paneuduttu hartaammin, eikä vyörytetty runsain määrin lukijalle sitä faktatietoa, jota kirjoittajalla nähtävästi on todella paljon. 

Paikoin Venäjän historian ja vallankumouksen merkkihenkilöiden, kuten Leninin tai Rasputinin, keholliset kuvaukset antoivat omituisen vaikutelman, kuin kirjoittaja haluaisi muodostaa heistä todentuntuisen kuvan, mutta siinä onnistumatta tuottaa lukukokemuksen, jossa henkilö esiintyy ekfraattisesti kuin elävänä kuvana tai esineenä.

— Hän ilmielävänä, kävelee meitä kohden! Eläköön! Sofia riemuitsi Pjotrille. 

Sofia näki, kuinka Boris käveli Leninin vasemmalla puolella. Hän oli pyörtyä ylpeydestä. Hänen Boriksensa oli niin komea ja ylväs. Lenin oli lyhyt, vaikka kuvissa mies vaikutti isokokoiselta. Hän ylettyi Borista tuskin leukaan. Mies muistutti myös kovasti Volgan tataaria vinoine silmineen. 

Lenin kiipesi ketterästi auton konepellille nähdäkseen ihmisten kasvot ja nosti kätensä tervehdykseen. 

Väkijoukko hurrasi kädet ylhäällä. 

— Kapitalistit ovat rosvoja, puhuvat valheita. Älkää luottako pettureihin, Lenin huusi. 

— Eläköön vallankumous, kuului läpitunkeva huuto. 

— Lenin, Lenin, Lenin, kansa pauhasi. 

Orkesteri ei enää soittanut. Leninin katse oli päättäväinen. Miehen silmistä ei kuvastunut liikutus, vain kiihkeä usko. (s. 167-168)

Mielestäni reilusti etäytetympi kerronta olisi voinut antaa jopa uskottavamman kuvauksen historiallisista merkkihenkilöistä.

[..] Sofia katsoi tarkkaan pienikokoista jäntevää miestä. Boris oli sanonut, että suuttuessaan Leninin silmät näyttivät ihan villisian silmiltä ja kasvot muuttuivat punaisiksi veren pakkautuessa päähän. Miehen kasvot olivat ilmeikkäät, jännittyneet, tarkkaavaiset ja mietiskelevät. Sitten yllättäen ilkikuriset, halveksivat ja kylmät. Boris oli verrannut Leniniä tiikeriin, joka taisteli jatkuvasti. Hänen kanssaan ei voinut olla eri mieltä, sillä Lenin oli omasta mielestään aina oikeassa, koska oli omaksunut tieteellisen sosialismin, ja tuo oppi oli kaikkivoipa, aina tosi. 

(s. 168-169)

On häiritsevää, miten läheltä Leniniä tai Rasputinia kuvataan, koska itse kuvaukset toistavat melko yleisiä mielikuvia ja käsityksiä heidän persoonastaan. Heitä havainnoiva henkilöhahmo olisi toiminut mielestäni paremmin etäisempänä. 

Hänen edessään seisoi iso, tumma mies, joka riisui turkkinsa ja ojensi majavahattunsa Sofialle. Epäsiistit hiukset roikkuivat miehen päätä pitkin ulottuen vaaleansiniselle ruiskukilla koristetulle paidalle. Mies katsoi suoraan Sofian silmiin, eikä Sofia kyennyt liikahtamaan. Sofia oivalsi miehen olevan itse Rasputin. 

Pyhän miehen katseessa oli hypnoottinen voima. Rasputinin tuijottaessa hänen isot kouransa kiristivät vatsan ympäri vedettyä purppuravyötä niin, että sen tupsupallot keikkuivat villisti lanteilla.” (s. 118-119)

Eräs teemoista Toivon että tapaamme – romaanissa on kirjailijan mukaankin ollut kuvata kokeneen ja iäkkäämmän ihmisen mielenmaisemaa. Tulos jää edelleen mielestäni hieman laihaksi ja ulkokohtaiseksi. Teos keskittyy historiallisten tapahtumien kuvailuun sen sijaan että se luotaisi monipuolisemmin päähenkilöiden erilaisia tunnetiloja ja mielenliikkeitä. Paikoitellen henkilöhahmojen repliikkeihinkin sisältyy mielestäni liiaksi koulukirjamaista selittämistä. 

”[…] — En ole nähnyt tai tehnyt mitään. Emmehän ole tehneet mitään puolueen vastaista, mehän juuri rakennamme kommunismia puolueen ohjeiden mukaisesti ja yritämme saada muutkin tekemään samoin. Mitä pelättävää tässä olisi, olemmehan näitä puolueen valioyksilöitä, joista Stalin puhui? Ennen sanoit, että kansanvihollisen tunnistaa syntyperästä, ja me olemme työläisiä. (s. 286-287)

Tapahtumat kulkevat ja ovat sinänsä mielenkiintoisia, Sofian päätyminen vakoojaksi elämänpolkuineen on tietysti kiinnostavaa luettavaa, mutta miten uskottavaa kerronta ja kerrottu tässäkin romaanissa on, on toinen kysymys. Pohdin lukiessani, mistä uskottavuuden kokemus syntyy jos on syntyäkseen? Kommunistinen puolue tuomitsee Sofian lopulta petturuudesta kuolemaan, mutta valeteloituksen ansiosta hän pääsee / joutuu vankileirille. Vankileirikuvauskin on vain pieni osa romaanissa, jonka yhdestäkin tapahtumasarjasta tai -paikasta saisi oman tarinansa. Vertailukohtana tulee mieleen huikean kaunis Solzhenitsynin Ivan Devisovitšin päivä – pienoisromaani (1962), jossa aiheeksi riittää yksi päivä Neuvostoliiton vankileirillä. Mielestäni Toivon että tapaamme – romaanin ongelma on runsaus, samassa romaanissa on monta aikaperiodia, tarinaa tai miljöötä, joka yksinkin riittäisi romaanin aiheeksi tai miljööksi. 

Toivon että tapaamme on tulvillaan rakkautta, Sofia rakastuu Venäjällä vallankumouksen tapahtumien myötä Borikseen, jonka hän nai ja jonka kanssa hän saa lapsen. Kommunistisen puolueen ehdottomuus, armottomuus ja väärinkäsitykset ajavat Sofian kuitenkin eroon miehestään ja lapsestaan vankileirille. Tämän jälkeen hänestä tehdään KGB:n vakooja Suomeen ja hän saa peitenimen Kerttu Hyvärinen. Romaani kuvaa yksityiskohtaisesti poliittista ilmapiiriä 1920 ja -30 luvuilla, kun kommunistit Venäjällä halusivat edesauttaa aatteen etenemistä Suomessa. 

Teoksen mielenkiintoista antia ovat mielestäni pohdinnat kommunismin hyvistä ja huonoista puolista, joista päähenkilö ei selkeästi asetu puolustamaan kumpaakaan. Oma henkilökohtainen elämä osoittautuu Sofiallekin lopulta tärkeimmäksi ja arvokkaimmaksi, vaikka hänkin kommunistisen elämänsä ja identieettinsä alkutaipaleella julistaa esimerkiksi porvarillisen perhekeskeisyyden loppua ja siitä vapautuvan naisen itsenäisyyttä.  

” — Perhe on sisäänpäinkääntynyt, vanhoillinen, uskonnon, taikauskon, tietämättömyyden ja ennakkoluulon linnake. Perhe pitää yllä itsekkyyttä, tavaranhimoa, alistaa naisia ja lapsia. Perhe on lasten sosiaalistumisen suurin este. Pahimmillaan perhe tekee lapsesta itsekkään olennon ja rohkaisee lasta pitämään itseään maailmankaikkeuden keskipisteenä, Sofia lateli ulkoa oppimaansa agitaatiopuhetta. 

Hän aisti kuulijoiden epäuskon. Epäilys häivähti hänen omassakin mielessä, sillä hänellä oli  vauva mahassaan ja hän oli aina kaivannut omaa perhettä, tunnetta olla rakastettu ja erityinen edes jollekin. Kuinka häntä oli harmittanut Boriksen aiempi vastahakoisuus perheen perustamista kohtaan. Ja nyt hän halusi lapsen vain itselleen.” (s. 273-274)

Nykymaailmassa kommunistinen ”lapsien kansallistaminen koulujen piiriin, kuten pankit ja tehtaat on sosialisoitu valtiolle” kuulostaa rajulta, ja tässä mielessä Toivon että tapaamme luo mielenkiintoisen katsauksen kommunistiseen manifestiin koskien perhe-elämää. 

”[…] Vasta kun perhe on hävitetty, Neuvosto-Venäjästä tulee sosialistinen yhteiskunta. Lastenhoito siirtyy valtion päiväkoteihin, joissa ammattilaiset kasvattavat lapsia paremmin kuin oppimaton äiti kotosalla. Valtion ruokalat valmistavat ateriat, pesulat ja hoitavat pyykit. Tämä vapauttaa naisen. Samalla myös avioliitto kuolee alistavana instituutiona, ja tilalle tulevat vapaat rakkaudenliitot. (s. 274)

Sofiakin on tässä manifestissa nuorempana mukana vielä täysin rinnoin. 

” — Ymmärrättehän, että perhe kahlitsee naista. Me vapautamme naiset. Avaamme naiselle pääsyn poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Eläköön vapaa köyhälistönainen! Eläköön kommunismi! Sofia huudahti, mutta vain opettaja ja puolueaktivistit osallistuivat toveri Tähden hengennostatukseen.” (s. 274)

Lopussa rakkaus ja perheen yhdistyminen vuosien jälkeen tulevat Sofialle viimein ajankohtaisiksi. Tarinan loppu ei ole niin ruusuinen kuin Puuvillatehtaan perijässä ja se lisää sen koskettavuutta. Uskottavuus alkaa historiallisten romaanien kohdalla tuntua niin vaikealta kysymykseltä, että sen pohtimisen voi välillä keskeyttää ja keskittyä näissä kirjoissa niiden kiinnostavimpiin puoliin. Lipposen romaani on sosialismin ja kommunismin historiallisena kuvauksena ihan kiintoisa, vaikka kirjallisena teoksena minusta hieman liian runsas. Se sivuuttaa joskus lyhyellä kuvauksella monia herkullisia miljöitä, joissa olisi voinut viipyä kauemminkin historiallista todellisuutta havainnoiden ja ihmetellen.

Aamu Pulkkinen

Totta vai tarua?


Emmi Pesonen: Taikurin tyttäret
Romaani, 267 s.
Otava 2022

’Kun todellisuus muuttuu tarinaksi, se on muisto, mutta kun tarinat muuttuvat todellisuudeksi, on kyse taikuudesta’, hän saattoi sanoa. ’Painakaa se mieleen.’” (s .82)

Emmi Pesosen Taikurin tyttäret on romaani muistoista, tarinoiden taiasta, manipuloinnista ja kehoon syöpyneistä, tukahdetuista tunnekokemuksista. Teos seuraa kolmea päähenkilöä, Indraa, Magdaa ja Lindaa. Linda ja Magda ovat sisaruksia, ja heidän näkökulmiinsa keskittyvät osat sijoittuvat ajallisesti menneisyyteen. Romaanin nykyhetken kertojana toimii Lindan tytär, Indra.

Äiti, isä ja Linda

Lindan ja Magdan tarinoiden keskiössä on vanhempien riitaisa ero ja siitä johtuva sisarten läheisen suhteen katkeaminen, johon molemmat reagoivat omalla tavallaan. Vanhempien roolit ovat lähes viktoriaaniset: kodin todellisuus kuvataan kahtiajakautuneena, jossa iloinen, mutta poissaoleva isä käyttäytyy sietämättömän kepeästi äidin vajotessa synkkyyteen. Erityisen sydäntäsärkevä on Lindan omaksuma rooli siskonsa huoltajana vanhempien konfliktin puristuksessa:

”Kukaan ei selittänyt Lindalle, mikä äitiä vaivasi. Päivällispöydässä isä kertoi hauskoja tarinoita sairaalasta ja nauroi itse vitseilleen kovaan ääneen. Lindasta tuntui epätodelliselta, kuin olisi samanaikaisesti katsellut todellisuutta kahdesta eri kuvakulmasta. Kirkkautta ja hämärää rinnakkain. Oli parasta olla liikaa ajattelematta tai tuntematta ja keskittyä pikkusiskoon.” (s. 44)

Äidin hahmossa on taitavasti toteutettu jatkuva kamppailu kahden todellisuuden välillä. Hahmona hän on ennalta-arvaamaton ja päällekäyvä, sillä hän pyrkii jatkuvasti nostamaan itsensä synkkyydestään luomalla itsestään tarinan. Tarina kuitenkin jatkuvasti särkyy kohdatessaan todellisuuden, joka ei suostu istumaan ennalta määrättyyn muottiin, mikä syöksee äidin jälleen raivon tai epätoivon partaalle:

”Sulla on nätti hymy”, Linda sanoi ja katui heti sanojaan, kun huomasi jälleen punaiset viirut hampaissa.

”Ai, oonko mä kaunis vain silloin, kun mä oon hyvällä tuulella?”

Hetken aikaa huoneessa leijaili kiusallinen hiljaisuus”. (s. 60)

Siinä missä äiti on ennalta-arvaamaton, paikoittain jopa pelottava, dominoi isä tyttäriään karismansa voimin:

”Lindalta ja Magdalta ei koskaan kysytty halusivatko he olla yleisönä: tytöt elivät isän taikapiirissä, heidän mielikuvituksensa versoi isän tarinoista.” (s. 62)

Isä antaa tyttärilleen eri tavalla ääriviivat kuin äiti, mutta vain oman taikurin ammattinsa piirissä. Hän näyttäytyy karismaattisena esiintyjänä, joka kykenee tarinan luomalla viemään tyttärensä kodin seinien ulkopuolelle. Pesosen henkilöhahmot luovat tunnelman belle epoque -aikakauden porvariskodista, mikä sopii hienosti teoksen muistia, tarinoita ja hypnoosia käsittelevään tematiikkaan. Paikoittain hahmot kuitenkin tuntuvat hiukan kliseisiltä, ja erityisesti äidin kuvaus sortuu hullun naisen troopin liialliseen mukailemiseen.

Teoksessa on hyvin ansiokkaasti kuvattu Lindan kokemus sivuutetuksi tulemisesta ja siitä versova pärjääjän rooli. Linda ikään kuin ottaa ylleen isän manttelin taikurina – jonkinlaisena välittäjänä, joka kykenee siskonsa suojelemiseksi liikkumaan toden ja tarun rajamailla:

”Hän osasi olla samanaikaisesti tietoinen todellisuudesta ja samalla jossakin muualla: tilassa, joka oli reaalimaailmaakin todempi ja uskottavampi.” (s. 71)

Magda

Siinä missä Linda reagoi vanhempiensa luomiin tarinoihin omaksumalla pärjääjän roolin, jää Magda niiden alle puristuksiin. Magdan maailmassa keskiössä on näkymättömyys – äidin uudessa elämässä Magda ei voi olla olemassa omana itsenään, sillä hän ei sovi uuden tarinan rooleihin:

”Sitä paitsi Magdasta tuntui, ettei äiti olisi halunnut kuulla totuutta. Äiti halusi säilyttää oman kuvitelmansa, oman mielikuvituslapsensa.” (s. 176)

Magda valitsee seurata katkeruuttaan ja kipuaan: hän rakentaa itselleen tarinan, jonka puitteissa hänen valintansa ovat ymmärrettäviä, jopa oikeutettuja:

”[–] mutta sitten hän muisti miten epäreilusti isä oli häntä kohdellut, ja kipu rinnassa katosi. Magda oli varma, että isä oli tukenut Lindaa taloudellisesti tämän opinnoissa ja muutenkin, kai hänellekin kuului oma osansa.” (s. 187)

Magdan kertomuksen ydin on paino, vääjäämättömyys. Pesonen kirjoittaa Magdan käännekohdat juuri tukahtumisen kuvien kautta – kun Magda seuraa polkuaan, hän on ikään kuin puristuksissa, vangittuna tarinansa sisälle:

”[–] ilma oli seisonut paikoillaan paksuna ja raskaana. Ja kun hän oli kävellyt kaupungin halki Albertinkadulle, ampiaisia oli ollut kaikkialla.” (s. 183)

Erityisen ansiokasta Magdan kuvauksessa on hänen unelmansa, joka siintää toivona paremmasta. Kun Magda joutuu valintojensa takia elämään yhteiskunnan reunamilla, haaveilee hän kuitenkin maaseutu-idyllistä:

”[–] he ostaisivat pienen mökin, muuttaisivat maalle pellon reunaan ja remontoisivat itselleen kodin, jossa jokainen yksityiskohta olisi heidän omansa. He eivät tarvitsisi paljon, eläisivät yksinkertaisesti ja totuudellisesti, [–] ”. (s. 200-201)

Magdan unelma onnistuu kärjistämään hänen kokemaansa ulkopuolisuutta ja sivullisuutta, sillä se heijastelee hänen pohjimmaista kaipuutaan rauhalliseen, pieneen elämään. Lukijalle kuva näyttäytyy melkein enteellisenä – haave on jotenkin niin kaunis, että sitä lukiessa alkaa väistämättä odottaa sen särkymistä. Mieleen tulee kulttiklassiko Reindeer spotting -elokuvan Jari Raappana, joka narkomaniansa syövereissä haikailee pienen ja turvallisen maaseutuelämän perään. Yhtä kaikki, Magdan kuvaus tuntuu psykologisesti uskottavalta, ja Pesosen käyttämät kielikuvat onnistuvat luomaan vääjäämättömyyden tematiikkaa tukevan tukahtumisen tunteen.

Indra

Tarinan nykyhetken päähenkilönä on Indra, jonka tarina tulee sovittaneeksi Magdan ja Lindan tarinat yhteen. Siinä missä Linda roolittaa itsensä osaksi perheensä tarinaa ja Magda tulee sen rusentamaksi, käsittelee Indran tarina ennen kaikkea mahdollisuutta luoda oma tarinansa. Jännite eri todellisuuden versioiden välillä katkeaa, kun Indra luo itse oman tarinansa:

”Ehkä totuutta ei ollutkaan, ajattelin. Pelkkiä siruja ja katkelmia, tarinan pirstaleita, joista olisi rakennettava jotain sellaista, jonka voisi allekirjoittaa omaksi. Jonka kanssa voisi elää.” (s. 266)

Kaiken kaikkiaan Taikurin tyttäret on romaani, joka tekee kaiken ihan hyvin. Teoksen henkilöhahmot ja kielikuvat onnistuvat luomaan harsoisen tunnelman, joka sopii mainiosti tarinan ja toden rajapintojen tutkimiseen. Teos tuntuu kuitenkin paikoittain hieman tasapaksulta ja sortuu kuluneiden trooppien hyödyntämiseen. Romaanin suurimpana ansiona pitäisin sen tarkkaa psykologista kuvausta: se onnistuu luomaan lähes naturalistisen tutkielman siitä, miten kertomamme tarinat voivat sanella elämämme kulun.

Markku Larkimo