Kirjoittaja: toisinkoinen

Toisinkoinen-finalistit vuonna 2021

Toisinkoinen-finalistit vuodelle 2021 on julkaistu!

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema – Esseitä (2021, Gummerus)
Kuva: Liisa Valonen

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa (2020, Teos)
Kuva: Heli Sorjonen

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen – Valituksia (2021, Poesia)
Kuva: Timo Raunio

Vuoden 2021 Toisinkoinen jaetaan keskiviikkona 8. joulukuuta Helsingissä. Lippuja tapahtumaan on vielä jäljellä, joten viimeistään nyt kannattaa varata omansa.

Toisinkoinen 2021 jaetaan keskiviikkona 8.12.2021 – tule mukaan!

Toisinkoinen tulee jälleen – ilmoittaudu mukaan palkintogaalaan!

Vuoden 2021 Toisinkoinen jaetaan keskiviikkona 8.12.2021 Korjaamon Aulassa. Ovet avautuvat klo 18, ja itse tilaisuus alkaa klo 19. Tapahtuman jälkeen juhlatila on käytössämme vapaamuotoisia jatkoja varten.

Aiempina vuosina Toisinkoinen on toteutettu illallisgaalana, mutta tänä vuonna illallistarjoiluja ei ole. Gaalalipun voi lunastaa itselleen sangen edulliseen viiden (5) euron hintaan.

Toisinkoinen on Putkinotko ry:n vuosittain jakama kirjallisuuspalkinto, joka jaetaan toisen kaunokirjallisen teoksensa julkaisseelle kotimaiselle kirjailijalle. Esikoisteoksilla on omat palkintonsa ja kolmannen kirjan julkaisevalla on jo ura, mutta toisen kirjansa julkaiseva aloitteleva kirjailija usein muiden tekijöiden varjoon. Tämän takia Putkinotko ry haluaa antaa kunniaa vuosittain parhaille toisille teoksille, toisinkoisille.

Toisinkoinen-gaalassa kolme finalistikirjailijaa kertovat ennen palkinnonjakoa teoksistaan, minkä lisäksi illan aikana kuullaan puheita ja esityksiä. Gaala kokoaa yhteen kirjallisuudesta kiinnostuneet juhlavaan keskusteluhenkiseen tapahtumaan.

Ilmoittaudu mukaan oheisella lomakkeella: https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSdoSwauuC3lB_OigkR1Ix5qjVMrT4Qg32mlcwrAWMErezhMpg/viewform

Toivottavasti näemme gaalassa!

Toi on niin mua

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Esseekokoelma, 237 s.
Gummerus, 2021

Suomalaisen esseistiikan pienelle kentälle on tullut uusi kokoelma. Silvia Hosseinin toisessa esseekokoelmassa Tie, totuus ja kuolema, kirjoittaja laveasti käsittelee kolmen yläkäsitteen tien, totuuden ja kuoleman kautta yhteiskuntaa ja ihmistä. Kirja koostuu kymmenestä esseestä, eivätkä esseet muodosta selkeää temaattista koherenssia. Ainoa esseekokoelmaa yhdessä pitävä voima on kirjoittajan elämänmyönteinen asennoituminen maailman käsittämättömyyttä kohtaan. Hosseini ihmettelee ihmisenä oloa, ihmisen ristiriitaisuuksia, historiaa, naiseutta, rahaa, kaksikulttuurisuutta, ekologisuutta, kärsimystä, menettämistä ja sovinnaisuutta. Vaikka kaikki menisi päin helvettiä, sinisestä taivaasta ja kukkien nuuhkimisesta voi silti nauttia. Tämä kaikki tehdään vahvalla kaunokirjallisella kontekstualisoinnilla. 

Esseekokoelmissa tyypillisesti muutamat esseet nousevat toisten yläpuolelle, ja niin on tämänkin teoksen kohdalla. Kirja lähtee vasta todella käyntiin feminismiä ruotivassa neljännessä esseessä, ja tuntuu, että tätä ennen Hosseini vasta lämmittelee. Vaikuttaisi siltä, että esseiden järjestyksessä on mietitty sopivaa “draaman kaarta”, jossa esseiden kiinnostavuus painottuu kirjan loppupuolelle. Hosseinin viimeinen essee nimittäin on kaikista onnistuin, hauskin ja oivaltavin, ja tuntuu siltä, että tämä viimeinen essee on kokoelman grande finale, jonka on määrä tuottaa vaadittava katharsis. 

Tie, totuus ja kuolema on lajiltaan henkilökohtainen kaunokirjallinen essee. Siinä kirjoittaja tuo oman persoonansa ja omat kokemuksensa teokseen ja kontekstualisoi ne kaunokirjallisin viittein. Laji on vaikea, sillä se vaatii valtavaa perehtyneisyyttä kirjallisuuteen ja yhteiskuntaan sekä hyvää itsetuntemusta. Jos näitä ei löydy, esseistiikka lipsahtaa helposti anakronismin ja epäuskottavuuden puolelle. Hosseinin teoksessa tällaiset sudenkuopat on vältetty. Kirja viliseekin niin kirjallisia, historiallisia kuin biologisiakin viittauksia sekä mainiota knoppitietoa ja pystyy samaan aikaan olemaan rehellisen tuntuinen. Esimerkiksi Aurinkokuningas Ludvig IV:n peräaukon sairauden hoitamisesta johtuvan kaljuuntuneisuuden perintö on huvittava yksityiskohta: 

“Viimeistä vaivaa hoidettiin niin runsaalla suoneniskennällä, että kuningas kaljuuntui. Siitä sai alkunsa Versailles´n hovin suureellinen peruukkimuoti, jonka seurauksena anglosaksisessa maailmassa tuomareilla on yhä päässään peruukki.” (s. 206) 

Koska tyyli on esseistin tärkeä työkalu, on kokoelman kirjoittaja panostanut tähän erityisesti. Hosseinin lause on puhdas, ja sitä on todella hyvä lukea. Lauseita on varmasti viilattu huolellisesti ja suurella pieteeetillä. Teksti soljuu eteenpäin kivuttomasti, ja suuresta informaation määrästä huolimatta lukuprosessi ei missään vaiheessa tunnu vaivalloselta tai puuduttavalta. Tyyliin liittyy myös hieno ylhäisen ja alhaisen, traagisen ja koomisen välinen liitto. Hekumalliset elämää ylistävät lauseet vaihtuvat hetkessä vulgaareihin ilmaisuihin ja heti tämän jälkeen saattaa tulla pakahduttavaa elämän järkyttävyyden kuvausta. 

Välillä Hosseinin kirjoitus menee jopa tietokirjamaiseen muotoon informaation suuren määrän vuoksi. Varsinkin kohdissa, joissa selitetään historiallisia faktoja auki, on vaikea huomata kaunokirjallisia elementtejä. Toisaalta essee on lajina kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa, joten tällainen tietokirjamaisuus on sikäli perusteltua. Tietokirjamaisuuteen liittyy myös kirjoittajan ainoa ohjelmallisuus. Esseistiikka nimittäin saattaa olla hyvin tendenssimäistä, joista voidaan esimerkkinä mainita Koko Hubaran rodulliset kysymykset kirjoituksissaan tai ääritapauksessa Pentti Linkolan ekofasistiset esseet. Hosseinin ideologisuus on jokseenkin vasemmistolaista, mutta kirjan ohjelmallisuus liittyy oikeastaan vain historiallisten faktojen hyväksymiseen. Varsinkin esseessään “Etsivä löytää” kirjoittaja penää eurooppalaisilta arabialaisen kulttuurin vaikutuksen merkittävyyttä länsimaisen sivistyksen rakentumisessa, mikä onkin varsin perusteltua ja kiihkotonta. Tällainen näennäisen kiihkoton tyyli, jossa kirjoittaja pyrkii antamaan itsestään mielikuvan ikään kuin “tolkun ihmisenä” on tietenkin tietoinen tyylivalinta sekin, ja antaa kuvan kirjoittajasta eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana, joka julistaa tuomioitaan muiden ihmisten yläpuolelta. 

Kokemuksellisuuden ja kirjallisen aineksen yhdistämisestä syntyy teoksen ydin. Tämä henkilökohtaisuus on samalla nautittavaa, mutta myös ongelmallista. Kaunokirjalliset viittaukset kirjassa ovat tarkkaan harkittua ja perusteellista, mutta henkilökohtaisuuden tuominen teokseen ei aina tätä ole. Hosseini nimittäin itse tuntuu halveksivan kirjailijassa samaistettavuuden ja oman itsensä tuomista teokseensa. Näinä autofiktion populaarisuuden aikoina sivistyneen esseistin tulisi kavahtaa kaikkea henkilökohtaisuutta. Mikäli samaistuttavuus tai lukijan olon saaminen mukavaksi ei ole kirjallisuuden tehtävä, kuten Hosseini väittää, niin millä tavalla märän villasukkaseksin ja arkisen nyhtökauramakaroonilaatikon tekemisen glorifiointi on perusteltua? 

“Nykyisiä “autofiktiona” markkinoituja romaaneja käytetään identiteetin vahvistamiseen. Ovatko kertojan kokemukset samaistuttavia? Sitten kirja on hyvä.” (s. 128)

Hosseini ei kuitenkaan ole henkilökohtaisuudessaan yksinäisessä seurassa suomalaisessa esseistiikassa. Kokoelman viimeisessä esseessä essee-minä tarkastelee oman perseensä räjähtämistä, ja siitä johtunutta kivuliasta peräaukon sairautta, samaa, josta Ludvig IV kärsi. Yksityiskohtainen kuvailu oman anatomian toiminnasta ja tällaisesta henkilökohtaisuuden tasosta tuo väistämättä mieleen esimerkiksi sittemmin persona non-gratana tunnetun Timo Hännikäisen äärihenkilökohtaisen Ilman-esseekirjan, jossa Hännikäinen kuvailee parisuhteesta ja seksistä poisjäämistä oman itsensä kautta varsin naturalistisesti ja poleemisesti. Henkilökohtaisuutta voidaankin pitää siis tehokeinona, jotta saadaan oma ajatus tuotua kirkkaammin esille. 

Kirjoittaja tuo luokkansa, seksuaalisuutensa, villasukkansa, nojatuolissa piereskelynsä ja anaalianatomiansa esseekokelmaansa. Ja pyrkimys on: ehkä pieni samaistumisen pohjavire kuitenkin? Vai samaistumiselle kenties irvailu. Kenties ei ole pyrkimystä lainkaan. Toisaalta tällainen epäjohdonmukaisuus ei sinänsä haittaa, sillä kyseessä on esseekokoelma. Hyvän esseen lähtökohdan ei tulisi ollakaan teleologinen, ei sen pidä pyrkiä mihinkään tiettyyn päämäärään tai ratkaisuun. Tommi Melenderin mukaan esseistin suurimpia hyveitä on eksyä aiheestaan. Ei esseen kuulu antaa vastausta mihinkään, vaan päinvastoin pyöriä aiheensa ympärillä rönsyillen. Olisikin mielenkiintoista lukea sellainen Tie, totuus ja kuolema, jossa essee-minä ei olisi kirjoittajan henkilökohtainen minä. Esimerkiksi Jyrki Lehtolan esseekirjoissa häivytetään täysin kirjailijan minuus, ja rakennetaan fiktiivinen hahmo, joka toimii essee-minänä. Tämä voi antaa esseistille jopa enemmän tilaa ja vapaammat kädet kirjoittaessa, mutta vaatii tietenkin mielikuvitusta. Kun essee-minä on joku muu kuin kirjoittajan henkilökohtainen minä, hän pystyy ikään kuin piiloutumaan tämän minän taakse, eikä näin ollen ole lukittu omaan identiteettiinsä. Näin se voi avata uusia mahdollisuuksia esseen parissa, vaikka henkilökohtaisuuden voimakeino poistuukin. 

Esseistin suhdetta minuuteen käsitellään kokoelman esseessä “Kuka minä olen?”, jossa pohditaan minuuden liikkuvuutta. Tämä liittyy ajankohtaiseen aiheeseen tekijän ja teoksen suhteesta toisiinsa. Kuinka paljon kirjan pitää kertoa kirjoittajasta itsestään ja onko tällä mitään merkitystä? “Miksi ketään kiinnostaisi kirja, kun voi upottaa hampaansa kirjailijan lihaan?” (s. 125) Tekijän erottaminen teoksesta on keskeinen asia nykyajan kulttuurisessa diskurssissa, ja esimerkiksi Antti Hurskainen katsoo esseessään Kirjasodan muistolle, että: 

“JOS kaunokirjakohuja vielä nähdään, todenmukaisuuden vaatimus on niissä tavalla tai toisella mukana. Sillä, kuka saa puhua kenenkin fiktiivisellä suulla ja mistä valta-asemasta, on ratkaiseva rooli 2020-luvun mahdollisissa kiistoissa. Jos omimisen ja representaatioiden verkostoon saadaan silmänkääntötempulla mukaan autofiktiota, padot repeävät ja kohu kohisee valkeana.”

Kyse on siis siitä, mikä on sovinnaista ja mitä pidetään totuutena. Ja ansaitsevatko jotkin teokset enemmän arvoa kuin niille nykyään annetaan, koska taiteen tekijät ovat historian saatossa sivuutettu ja marginalisoitu valtavirrasta? Esseekokelmassaan Hosseini sivuaa niin sovinnaisuutta kuin kirjallisuuskaanonin problematiikkaa. Miksi toisia kirjailijoita ylipäänsä nostetaan ylös, kun taas toiset unohdetaan täysin? Ennen marginaalissa olleiden ryhmien äänten esiintuominen on nykyään valtavirtaa. Esimerkiksi naisen olemassaolo ajattelevana subjektina fiktiossa on entuudestaan ollut huomattavasti vähäisempää, kuin mitä se nykyään on. Feminismi on osin korjannut tätä asiaa. Hosseini kuitenkin väittää, että koko feministinen ajattelu on jo meemiytynyt: Termistö otetaan suoraan tuontitavarana angloamerikkalaisesta kulttuurista, eikä mietitä, kuinka relevantteja ne ovat omassa kulttuurissa. Termistö ei rajoitu ainoastaan feminismiin vaan muihinkin pinnalla oleviin aiheisiin, ja esimerkiksi Hosseini itse ei halua käyttää sanaa “rodullistettu” ollenkaan, sillä se väistämättä määrittelee hänet johonkin tiettyyn lokeroon. 

“käsitteet ja asetelmat siirtyvät ympäristöstä toiseen ja ne omaksutaan vailla harkintaa, usein pelkkinä letkautuksina.” (s. 67)

Taistelu siitä, minkälainen kirjallisuus on kanonisoinnin arvoista on tärkeä keskustelu, mutta ehdottomuuden ja moraaliposeerauksen sijaan tulisi ymmärtää, että nämä niin sanotut “kirjasodat” ovat välttämättömiä kirjallisuuden kehittymisen kannalta. Konflikti synnyttää jotain uutta. Filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegelin ajatus teesistä, antiteesistä ja näiden yhteentörmäyksen aiheuttamasta synteesistä voidaan nähdä myös kirjallisen kentän kontekstissa. 

“Kiistat kaunokirjallisuudesta eivät tuhoa monumentteja, ne luovat niitä. Kun moraalinvartija ja kirja kilpailevat, kirja voittaa” (s. 81)

Hosseinin mukaan kaunokirjallisuuden tehtävänä ei ole tehdä lukijan oloa mukavaksi. Joskus kirjallisuus synnyttää päinvastoin hyvin epämiellyttäviä tuntemuksia. Tästä syystä “Klassikkoja on helppo läpsiä,” sillä niiden maailmankuva saattaa olla nykyihmisestä ongelmallinen, ja tuottaa näin kiusallisia tuntemuksia. Kirjailijan tehtävä ei kuitenkaan ole antaa absoluuttista totuutta lukijalle, valmiiksi pureskeltuna.    

Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan” (s. 132) 

Kaunokirjallisuuden tulkitseminen ja sen kontekstualisointi nykypäivään on haastavaa, mutta onnistuessaan se tuottaa hyviä oivalluksia. Esseessä Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma käsitellään luokkayhteiskuntaa ja parinmuodostamista. Onko yhteiskuntaluokilla ja varallisuudella enää merkitystä seurusteltaessa, kuten oli Jane Austenin aikaan? Vaikka materiaalinen ja henkinen pääoma ei määrittele suoraan kumppanin valintaa, on nykyään muotia puhua rahasta. On syntynyt kokonainen media-ala, jossa käsitellään ainoastaan varallisuutta ja sijoittamista. Jokainen tuntuu olevan sijoittaja, ja se joka ei hoida talouttaan hyvin tai ole edes kiinnostunut raha-asioista nähdään kummajaisena. Vaikka kumppani ei olisikaan varakkaasta perheestä, monelle tuntuu olevan tärkeää se, että on kouluttautunut ja hoitaa taloutensa kunnolla. Sijoitusinnostuksesta syntynyt Instagram-influensserien muodostama yhteisö on hyvää bensaa liekkeihin kyynikolle, joka heittäisi tähän väliin legendaarisen anekdootin taksikuskien sijoitusvinkeistä ja talouden romahtamisesta. 

Hosseini ottaa kynsiinsä nimenomaan naisten emansipaation ja rahan liiton. Vaikka sijoituspuheessa olisi kuinka feministinen eetos tahansa, kyseessä on silti kapitalismin viitekehykseen perustuva armoton kilpailu. Yhteiskuntaluokkaesseessä kirjoittajan hampaisiin joutuu toimittaja Julia Thurén ja hänen kirjansa Kaikki rahasta, jossa opastetaan olemaan joka kuukausi varakkaampi kuin edellisessä kuussa. “Kaikki rahasta on tatcherismia lempeänä tofuversiona.” (s. 104) kuten Hosseini piikikkäästi asian ilmaisee. Rahasta on hyvä puhua, mutta rikastumisesta ja rahasta puhuminen ovat kaksi täysin eri asiaa. Kirjoittaja peräänkuuluttaakin maailman tarkastelua laajemmasta perspektiivistä. Olisi hyvä keskittää huomionsa muuhunkin kuin omaan napaansa.  

 “Mutta kiinnostuksen pitäisi kohdistua siihen, miten raha kytkeytyy laajempiin reaalimaailman kehityskulkuihin, vaurauden ja vallan jakaantumiseen, ei vain omaan elämään.” (s. 120) 

Kyseessä on myös yltiöindividualistisen ja hedonismia korostavan kulttuurin kritiikki. Influensserien näkökulma rahaan on yksilössä eikä yhteiskunnassa. Sosiologi Kristiina Brunilan mukaan yhteiskunnan minäkeskisyyden voi huomata tavasta, jolla media käsittelee pinnalla olevia aiheita. Itsetutkiskelu nähdään tärkeämpänä kuin tutkiskelu ylipäätään.

“Niin, jos lehtiä lukee, niin kyllähän psykologeista ja terapeuteista tuntuu tulleen asiantuntijoita ihan kaikissa asioissa. Olipa kyseessä yhteiskunnallinen ongelma tai mikä vain, niin aika harvoin meillä haastatellaan sosiologeja tai filosofeja tai vaikka kulttuuriantropologeja.” (Kristiina Brunila, Image, 2021) 

Nykyajasta Hosseini on kuitenkin sikäli tyytyväinen, koska elämä luokkien välissä mahdollistaa asioita, jollaisista Austenin maailman ihmiset eivät olisi voineet haaveillakkaan. Toisaalta hän myös hyvän ja elitistisen esseistin tyyliin halveksii keskiluokkaisuuttaan, ja ihmettelee, miten se on tunkeutunut ylimistönkin pariin. 

“Kaikki haluavat kuulua ylempään keskiluokkaan, jopa sen yläpuolella olevat. “We are all bourgeois now”, lauloi Paul McCarthy, ja väitteen osoittaa todeksi ainakin Ison-Britannian prinssi Harry Oura-älysormuksineen. Miten onnetonta, ettei edes englantilainen aristokraatti pysty järjestämään itselleen elämää, jossa ei joudu laskemaan askeliaan ja mittaamaan untaan kuin joku suomalaisen keskijohdon konsultti!” (s. 112) 

Vaikka tasa-arvo on tavoiteltava asia, se kuitenkin latistaa kulttuuria tietyllä tavalla.  Tässä voi huomata esseistiikkaan liitetyn elitsimin painolastin. Kaunokirjallisen esseistin vihollinen on banalismi ja ystävä arroganssi. Sekä Antti Nylén että Tommi Melender ovat sanoneet, että esseistiikkaan kuuluu väistämättä elitismi, sillä kirjoittajan on hallittava sekä tyyli että aineistonsa perusteellisesti, ja lukija, joka on eksynyt esseistiikan pariin on väistämättä lukenut jonkin verran. Näin se automaattisesti sulkee suuren osan potentiaalisista lukijoista ulkopuolelleen. 

Myös Hosseinista kirjoittajana saa elitistisen ja arrogantin kuvan, mutta hän ei toisaalta myöskään peittele sitä itse ollenkaan. Kirjassaan hän mainitsee, kuinka hän tyytyväisenä lukee omia lauseitaan jälkikäteen. Hän myös kommentoi ahkerasti sitä, kuinka joissakin kirjoissa ja teoksissa nostetaan kirjailijan moraalisesti hyviä ajatuksia jalustalle, kuten kohdassa, jossa hän ihmettelee erään runoteoksen takakansitekstiä: 

“Katso vaikka Maria Matinmikon Kolkan (2019) takakansitekstiä. Sen mukaan lukijalla on käsissään ‘filosofinen ja feministinen teos’, joka on ‘ajankuvaa, seremoniaa, valkoista itsekritiikkiä.’ 

  En väitä etteikö Kolkka olisi näitä asioita, ja Matinmikon lyriikka on vakuuttavaa, kuten aina. Mutta onhan tuo takakansiteksti kiusaannuttava. Osta tämä kirja, niin olet hyvien puolella!” (s. 86) 

Kuinkakohan paljon Hosseinia hävettää joka kerta, kun hän ottaa käteen kirjansa, ja lukee sen takakansitekstin, jossa hehkutetaan hänen “omintakeisia ja älyä läikkyviä esseitä.” Osta tämä kirja, lue se huolellisesti ja tee siitä kenties kirjallisuuskritiikki, niin olet älyn, sivistyksen, laaja-alaisuuden ja originellisuuden puolella! 

Vaikka Hosseinin arvostelu muita ihmisiä kohtaan on välillä kiusaannuttavaa, on kuitenkin arvostettavaa, että hän uskaltaa esittää mielipiteensä vaikeistakin asioista. Suoruuden pyrkimys viedään äärimmilleen vulgaarisissa sairauksien kuvauksissa, jossa kritisoidaan yhteiskunnassa olevaa sairauksien hierarkiaa. Kirjoittajan mukaan hänen anaalivaivansa ei ole samalla sosiaalisen normiston tasolla kuin esimerkiksi rintasyöpä. Rintasyövastä on helppo tehdä Roosa nauha -kampanjoita, ja siitä puhuminen on trendikkäämpää kuin monista muista sairauksista. Tällaisen yhteiskunnassa olevan sovinnaisuuden kritisoiminen on herkullista. Harva julistaa eritteiden ja groteskien seksiaktien ja genitaalivaivojen puolesta. Samantyyppistä kritiikkiä oli eräässä South Park -jaksossa, jossa Cartman saa HIV:en. Hän suuttuu, koska ketään ei nykyään enää kiinnosta muu kuin syöpä, koska se on coolimpi kuin AIDS. “Ottaisin syövän nykyään mielummin kuin AIDSin”, lentoemäntä sanoo Cartmanille. Sairauksista on siis tullut yksi lifestylen osa-alue. 

Kirjoittajan ajoittaisesta ylimielisyydestä ja kirjassa olevasta samaistettavuuden kritiikin epäjohdonmukaisuudesta huolimatta esseekokoelma tarjoaa välillä erinomaista havainnointia maailmasta. Minuuden problematiikasta viis, mutta kukaan, joka on koskaan menettänyt jotain kallisarvoista elämässään ei voi olla pakahtumatta ”Menetyksen ammattilaiset” -esseestä, jossa käsitellään kirjoittajan veljen kuolemaan liittyvää surua: 

Jos veljeni ei olisi kuollut, hän olisi täyttänyt tänä vuonna 33. Haluaisin kuvitella, millainen ihminen hänestä olisi tullut, mutta en pysty. 

 Hänen poissaolonsa, hänen olemattomuutensa, on totaalista. 

 Ei ole mahdollista ajatella menetyksen ulkopuolelta.

 Siitä kaikki alkaa, siihen kaikki palautuu, ja niin tulee olemaan aina. (s. 180) 

Jos oma elämä on näin suuren tuskan ja kärsimyksen sävyttämää, voiko kirjailijan mielikuvitus synnyttää mitään traagisempaa? Onko ylipäätänsä olemassa puhtaan narratologista ihmismieltä, joka synnyttää tyhjästä tarinallisen maailman? Ehkä elämä itsessään on niin äärimmäistä, hurjaa ja absurdia, että mitään sen ulkopuolella olevaa on mahdotonta ajatella.     

“Aina kun olen jotain yrittänyt on elämä näyttänyt itsensä niin ylivoimaisena, luonnollisena ja tyhjentävästi ettei tunnu mahdolliselta keksiä mitään sen vertaista” (Jouko Turkka, Aiheita) 


Ilmo Muuronen

Rakkautta ja assimilaatiopolitiikkaa

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula
Romaani, 314 s.
Otava, 2021

“Mereltä puhaltaa raaka tuuli, se työntyy vaatteiden alle, ja puhallus puhallukselta haamukipu kasvaa, kaikissa maailmoissani on kylmä.” (s. 21)

Kaksi juuriltaan revittyä ihmistä kohtaavat sattumalta jäätiköllä, tuuli kuljettaa toisen luo ja syttyy lyhyt, mutta intensiivinen romanssi. Toisessa ajassa pariskunta adoptoi lapsen, joka on heidän tietämättään lyhyen elämänsä aikana jo kerran julistettu kuolleeksi. Inkeri Markkulan toisinkoisessa korostuvat niin alkuperäiskansojen kaltoinkohtelu, oman henkilöhistorian tuntemisen merkitys kuin pohjoisen luonnon kauneuskin. Samalla teos on kuvaus mahdollisesta, mutta kaupunkilaiselle kaukaisesta luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksen jo näkyvistä seurauksista pohjoisella maapallonpuoliskolla.

Jäätikköä tutkiva fyysikko Unni on etääntynyt saamelaistaustastaan, elänyt vasten tahtoaan äitinsä luona kaupungissa. Vietettyään kesät isänsä luona pohjoisessa hän on löytänyt luonnosta paikan, jossa saa olla vapaa muiden katseilta ja arvostelulta. Unni lähtee tutkimusmatkalle Baffininsaarelle Kanadaan, Penny-nimiselle jäätikölle. Hän kohtaa matkallaan Kanadassa syntyneen, mutta Tanskassa varttuneen Jonin, joka puolestaan on lähtenyt Kanadaan juuriensa selvittämiseksi. Olosuhteiden vuoksi Unni joutuu lähtemään kotiin, mutta vuoden päästä hän yrittää löytää Jonin uudelleen.

Jonin tarinan kautta avataan Kanadassa 1960-1980-luvuilla tapahtunutta assimilaatiopolitiikkaa. Kuten Markkula kirjan jälkipuheessa kertoo, Sixties scoop on ajanjakso, jolloin noin 20 000 alkuperäiskansojen lasta vietiin vanhemmiltaan väkisin synnytyksen yhteydessä ja annettiin adoptoitaviksi valkoisiin hyväosaisiin perheisiin. Suomessa valtaväestö etäännytti saamelaiset lapset kielestään ja kulttuuristaan sijoittamalla heidät kouluihin kauas kotoa. Koulusta kotiin pääsi mahdollisesti vain loma-aikoina ja saamea myös kiellettiin puhumasta.

Romaanissa kertojat ovat äänessä vuorotellen ja kerrallaan kohtuullisen pitkäjaksoisesti. Näin avataan uusia kerroksia ja täydennetään edellisen kertojan tarinaa, sillä kaikilla henkilöillä on edes etäinen yhteys toisiinsa. Välillä ääneen pääsevät Jonin adoptioäiti Helen sekä biologinen äiti Alasie, joilla on ikään kuin tarinan reunoja valottava funktio. Vaille omaa ääntään jää vain Jonin biologinen isä Nilak, joka on läsnä romaanin monissa vaiheissa.

Romaani alkaa luvulla, jossa Jon hyppää katolta. Ilmastoteema, sotkuiset ihmissuhteet ja kohtaus talon katolla vievät ajatukseni Elina Hirvosen romaaniin Kun aika loppuu (2015). Molempia teoksia on kiittäminen ilmastovalveutuneista ja -aktiivisista henkilöhahmoista. Maa joka ei koskaan sula on helppolukuinen ja vetävä, jopa viihteellinen. Se muistuttaa myös norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin tyyliä: lyhyitä lukuja ja toisiltaan kadonneita ihmisiä. 

Sivullisia ihmisiä

Teoksessa Unni pääsee ääneen sekä lapsena että aikuisena, ja hän toimii minäkertojana. Jonin ja Helenin osuuksia puolestaan kuvataan kolmannessa persoonassa. Vuodet ja fokalisoijat vaihtelevat, mutta lukija voi luottaa siihen, että seuraava kertoja tarjoaa vastauksen epäselvyyksiin. Aukkoisuudesta kuitenkin kirkastuu se, miltä assimilaatiopolitiikka ja etäisyys omiin juuriin voi kirjallisuudessa näyttää ja tuntua. 

Romaanin hahmot sekä lukija saavat tarinoiden aukkokohdille vastaukset teoksen edetessä, mutta todellisuudessa monet jäävät ilman vastauksia loppuelämikseen. Tanskassa asuessaan Jon saa osakseen ihmetystä, jopa eksotisointia poikkeavasta ulkonäöstään johtuen. 

“Miksei kukaan tajunnut, että se mikä oli ilmeisintä kaikille muille, silmät, hiukset, poskipäät, huulet, kasvojen muoto, oli vierainta hänelle itselleen. Ja kuitenkin, niihin piirteisiin hänen minuutensa liian usein pysähtyi, niistä piirteistä kaikki odotukset syntyivät.” (s. 95)

Kipeällä, mutta ilahduttavalla tavalla kaikki henkilöt ovat altavastaajia ja ahtaalle ajettuja. Nilak ja Alasie eniten siksi, koska ovat kulttuuristaan johtuen vähemmistöä ja joutuneet eri kylän kouluun, jossa äidinkieltään ei saa käyttää. Jon ja Unni kasvavat paikassa, jossa kokevat niin sosiaalisesti kuin kulttuurisesti olevansa erilaisia ja vääränlaisia. Hahmot samaistuvat eläimiin, joiden elossa säilyminen on hyvistä piiloutumistaidoista kiinni. 

“Taivas pojan yläpuolella oli tummansininen, ja poika näytti veltolta, miehet pitelivät häntä pystyssä. Syksy oli puhaltanut varvut punaisiksi jo, maaruska hehkui pojan jalkojen alla ja Alasie ajatteli lintuja, jotka yrittivät pelastautua tekeytymällä kuolleiksi.” (s. 215)

Kuivakalalta maistuva kieli

“Siinä missä jäätä kuvattiin oudon vähin sanoin, tarvittiin silan selittämiseen sanoja lauseiden verran, ja sanojen mukana maailma muuttui vähän kerrallaan.” (s. 227)

Romaanissa kuvataan Jonin biologisten vanhempien Alasien ja Nilakin yhteistä lapsuutta asuntolakoulussa ja tutustumista myöhemmin uudelleen nuorina aikuisina. Näissä osuuksissa kertoja käyttää suomenkielisten sanojen yhteydessä myös heidän äidinkielensä, inuktitutinkielisiä sanoja, joille on kirjan lopussa sanasto. Inuktitutinkieliset sanat virkkeiden lomassa terävöittävät sitä, kuinka huonosti muut kielet, tässä tapauksessa englanti, onnistuvat kuvaamaan heidän kulttuurinsa elämäntapaa ja rikasta kahdeksan vuodenajan luontokäsitystä kaikkine vivahteineen. 

“Kinos on juuri sopivan pehmeä, aqiluqaaq, ja nopeasti sen sisään kovertuu sukkulamainen luola.” (s. 219) aquiluqaaq (‘pehmeä lumikinos’)

Varsinkin lapsi-Alasien fokalisoimissa osuuksissa inuktitutin aistirikkautta kuvataan onnistuneesti. Teoksessa esitetään lukuisia tarkkoja havaintoja, jotka ovat paitsi kauniita myös tiedollisesti arvokkaita. 

“Minä kuvittelen miltä kieli maistuu. Englanti maistuu samalta kuin kuivakala. Mutta meidän kielemme, se maistuu kääpiömustikoilta ja maarianheinältä, ja se tuoksuu myös, pajun kuorelle ja karibunnahalle, lumelle ja jäälle.” (s. 221)

Teoksessa on paljon helmiä, mutta harmillisesti myös paljon täytteeltä tuntuvaa tekstiä. Tunne täytetekstistä voi kummuta myös romaanin monista suurista teemoista, joista lukijana valitsee yhden tai kaksi, joiden tarkasteluun sitoutuu. Vaikka kielen ja maailman hahmottamisen suhdetta kuvattiin Alasien ja Nilakin yhteydessä paljon, se ei ikään kuin limittynyt osaksi muuta tarinaa. Myös esimerkiksi Unnin koulukiusaamistaustaa käsitellään melko lyhyesti. Kaikki nopeatkin huomiot jättävät tarinaan kuitenkin kerroksensa, vaikkei aiheisiin palattaisi enää myöhemmin. Kerroksellisuus on lopulta realistinen ja toimiva tehokeino, jolla romaani voi muotokeinoin vahvistaa eksymisen teemojaan.

Paikoin vetävän juonen taustalla oleva ajatusprosessi tuntuu liian läpinäkyvältä. Juonipaljastuksia tekemättä, asiat loksahtavat paikoilleen hieman liian sopivasti ja uskomattomia sattumuksia on tarpeettoman paljon, vaikka monesti keskeneräisyys ja selvittämättömyys vaikuttaisivat lukijaan voimakkaammin kuin ennalta-arvaavattavuus. 

Luonnonvoimia

Teoksen kieltä ohjaa luonnon liikehdintä. Henkilöiden mielenmaisema, teoksen yleinen tunnelma ja jopa osittain henkilöiden toiminta romaanin maailmassa kumpuaa luonnosta. 

“Tämä tuuli ei pidä minusta, hän ajattelee. Mutta seuraavana päivänä tuuli heittää Unnin hänen ovelleen ja kasaa lumivallin uloskäynnin eteen, eristää heidät muusta maailmasta.” (s. 111)

Luonto nousee toimijaksi, tulee tilanteiden väliin ja muuttaa tapahtumien kulkua. Kun tuuli kasaa lumivallin, Unni ja Jon jäävät Jonin asuntoon yli viikoksi ja heidän ihmissuhteensa syvenee. Luontoon yhdistetään hieman ihmismäisiä piirteitä (“tämä tuuli ei pidä minusta”) sekä ihailua ja ihmetystä. Varsinkin jäätikön ja sen alla virtaavien jokien ääniä tulkitaan ikään kuin kommunikaation välineenä jäätikön ja ihmisen välillä. Virtaavien jokien ääni on Unnista maailman kaunein laulu. 

“Tiedän, että liikkuessaan jäätikön kerrokset pitävät monenlaista ääntä, ne ulisevat, murisevat ja paukkuvat. Mutta juuri nyt jäätikkö on hiljaa ja antaa minun kulkea pintaansa pitkin. Se on ollut tällä paikalla satoja tuhansia vuosia, ja joskus minusta tuntuu, että minun kairani ja jääpiikkini huvittavat sitä. Sillä niin kylmä ja järkähtämätön kuin se onkin, vaikuttaa siltä kuin se olisi elossa.” (s. 12)

Jäätikkö on kuin taustakangas, jota vasten tapahtumat näytetään lukijalle. Toki se joskus pitää meteliä, mutta hiljenee kuuntelemaan ihmisten ihmisille niin surullisia, mutta planeetan mittakaavassa niin pieniä murheita. Jäätikkö on romaanin ihmissuhteille vaativa, mutta puhdas ja kaupunkeihin liittyvistä sosiaalisista normistoista vapaa tapahtumapaikka. Vasten valkoista taustaa rikkinäisten ihmisten kipu, koti-ikävä piirtyvät näkyviin terävästi.

“Penny makaa vuorten välissä, eikä jään hajoamista näe, sen voi vain kuulla.

Jon katselee jäätikköä, valkoista, hiljaista, kylmää jättiläistä. Kuva kaatuvasta rekasta katoaa ja sisuksiin hulahtaa äkkiä lämpö. 

Olen ollut täällä joskus kauan sitten, ihan varmasti olen.” (s. 125)

Unni on kiinnostunut jään kerroksista ja siihen varastoituneesta tiedosta. Jään arkeologia yhdistyy kuultuihin tarinoihin, identiteetin kerroksiin, jonkinlaiseen eri kansojen kulttuuriseen muistiin. Luontoa tarkkailemalla voimme tarkkailla omaa toimintaamme. On selvää, että jäätikkö edustaa myös kuluvaa aikaa ja ilmastokellon tikitystä. Jäätiköstä kuuluva melu kuulostaa äkkiä avunhuudolta.

Kulttuurin ja ilmaston kohtaamisesta

Unni lukee tuntikaupalla tietoa pakkosuomalaistamisesta, kallonmittauksesta ja uusien karttojen piirtämisestä, muistelee isoäitinsä puhumaa pohjoissaamea. Saamelaisten kaltoinkohtelu on käynyt Unnille päivä päivältä selvemmäksi, mutta aihetta on lähes mahdoton nostaa keskusteluun isän kanssa.

“– Ja kuitenkin, sen jälkeen kun olin lukenut ja kuvitellut, mietin omia ihmisiäni kaikkialla, Tromssassa, Angelissa, Kiirunassa, Tukholmassa, Jokkmokkissa, Utsjoella, Oslossa, Nunnasessa, Näätämössä, Murmanskissa tai missä ikinä, kaikkia heitä jotka nousivat uuteen päivään ja lähtivät paimeneen, kalaan, yliopistolle, sairaalaan, toimistoon, kauppaan tai mihin tahansa, kulkivat tunturikoivikoissa, jäätiköillä, kairoissa ja kaduilla ja lauloivat iltaisin lapsilleen kaikilla saamenkielillä.

Me olemme yhä olemassa, isä, halusin sanoa. Sinä ja minä, ja me, kokonainen kansakunta, kaikesta huolimatta me olemme täällä yhä.” (s. 285)

Kaikki saamelaiset ja inuiitit, missä ikinä he ovatkaan. Markkulan romaanissa he ovat lähinnä jäätiköllä ja elävät luonnosta. Yhdeltä lukukantilta teoksessa esitetään stereotyyppinen kuva alkuperäiskansoista, sellainen jota voi ja pitää rikkoa. Kirjan lähdekirjallisuuslista on kuitenkin perehtyneisyydessään vaikuttava ja pitää sisällään sekä biologista että alkuperäiskansojen tutkimusta. Yksi lähdeteoksista on Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen (2019). Teoksen osiossa “Mitä on saamelaisuus?” painotetaankin, että vaikka saamelaiskäsitykseen liitetään selkeästi luonto ja porotalous, myös kaupungissa saamelaisuuteen kasvaminen on täysin mahdollista. (Ranta & Kanninen, 2019) 

Teosta luonnehtiessa yksiulotteista saamelaiskuvaa parempi ilmaus lienee etäinen saamelaiskuva. Se on totta myös romaanin maailmassa, sillä Unnin suhde saamelaisuuteen on muistojen, isän ja itse kerätyn tiedon varassa. Kirjan maailmassa ollaan ikään kuin kahden teeman: ilmaston lämpenemisen ja esimerkiksi saamelaisuuden kohtauspisteessä. Pyrkimyksenä tuntuu olevan kuvata laajemmin saamelaisten kohtaamia ongelmia, ensin assimilaatiopolitiikasta ja sitten pohjoisessa nopeasti näkyvistä ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jotka haittaavat esimerkiksi elinkeinonharjoittajia. Tästä verona se, ettei romaani saavuta kaikilla osa-alueilla toivottavaa yksityiskohtaisuutta ja representaatiota. Lopulta, kuten minkään asian tuntemuksessa, ei kannata tyytyä yhden teoksen tarjoamaan antiin. Markkulan teos tarjoaa yhden kuvan, ja onnistuu erityisesti ilmastoaihelmissaan.

Ilmastokirjallisuuden näkökulmasta romaani ikään kuin vakiinnuttaa ilmastonmuutoksen osaksi teoksen kuvastoa. Kirjan henkilöt ovat huolissaan sulavasta jäätiköstä, mutta aiheesta ei maalata sen suurempaa dystopiaa eikä jääkarhujen hukkumisella mässäillä. Ilmastokriisin näyttäminen tällä tavoin kuulostaa julmalta hätätilan sivuuttamiselta, mutta toisaalta Markkulan teos pakottaa sen osaksi tavallista arkeamme eikä anna lukijan hävitä eskapistisiin scifi -teoksiin.

“Räkkä saapuu, mustikat kypsyvät ja hillatkin, ja me laitamme merkille polttiaisten tulon ja seuraamme sudenkorentojen tanssia kylmän joen yllä.” (s. 52)

Markkulan teoksen lohtu on nopeissa kuvissa hilloista ja vuorenhuipusta. Sitten, vääjäämättä pala jäätikköä humpsahtaa mereen ja ahdistus säilyy, siirtyy kirjan kansien välistä olohuoneeseen ja kaupunkiasunto tuntuu kolkolta kammiolta. Tämä kaikki huolimatta siitä, ettei ilmastokriisi ole teoksen välittömin teema. Arktiset alueet ovat itsessään niin merkityksillä latautuneita, ettei ehkä yksikään sinne sijoittuva teos voi enää sivuuttaa ilmastoaiheen käsittelyä. Kauniin luontokuvauksen lukemiseen kytkeytyy pelko ja tieto monimuotoisuuden häviämisestä. Ahnehdin teoksen loppuun, jotteivät ne ehdi kadota kokonaan.

Helmi Nöjd

LähteetRanta K. & Kanninen J. 2019. Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta. Helsinki: S&S

Leikkiä lyöden, runoutta syöden

Leena Sainio: Rapuooppera
Runoteos, 85 s.
2021, Enostone

Leena Sainion runoteos Rapuooppera pyrkii innostamaan lapsia runojen kirjoittamiseen, kuten Sainio itse esipuheessa kirjoittaa. Koska teos on eritoten suunnattu lapsille, on tämä vienosti esitetty toive suunnattu myös ensisijaisesti heille; siksi en olekaan kelvollisin arvioimaan teoksen arvoa tämän tavoitteen kannalta. Todettakoon kuitenkin, että ainakin kirjallisuuskriitikko Vesa Rantaman nelivuotias on teoksesta pitänyt.[1] Viitteitä suosiosta siis on, ja hyvä niin.

Ei Sainio kuitenkaan aivan kylmäksi jätä viidennen vuoden kirjallisuudenopiskelijaakaan, vaan leikkisä rytmiikka vetää toisinaan mukaansa.

Runousoppia lapsukaisille

Jos Runousopin perusteet tuntuukirjallisuuden opintojen ensimmäisenä vuonna liian painavalta palalta pureskeltavaksi, voinee lämmittelynä siemaista yhden Rapuoopperan. Sisältäähän teos mukavan maireat määritelmät muun muassa käsitteille aforismi, haiku, loitsu ja oodi; niin että lapsikin ne saattaisi ymmärtää. Ehkei kirjan perusteella tenttiin kannata vastata, mutta kiinnostavaa on, miten nämä käsitteet pyritään selittämään lasten kielellä:

Kun päähäsi pälkähtää oikein hieno ajatus, voit hioa sitä vielä hetken. Kun mietelmäsi on mielestäsi valmis, voi sitä kutsua sanalla AFORISMI. On ihan asiallista keksiä omia elämänviisauksia, itsehän sen tietää miten asiat ovat. (s. 8)

Määritelmien lisäksi – tai oikeastaan niiden sijaan – keskiössä ovat kuitenkin erilaiset tyylilliset keinot, joita Sainio teoksessaan hyödyntää. Lastenrunoudelle tyypillisesti Rapuooppera sisältää paljon riimittelyä, mutta onneksi myös paljon muuta, kuten proosarunoja, typografisia keinoja, tajunnanvirtaa, haikuja ja räppiä.

Yksi toistuvista runouden keinoista on sanojen merkityksillä leikittely. Alkuun se jaksaa viihdyttää, mutta saturaatiopisteen saavuttaessaan keinon viihdyttävä vaikutus lakkaa. Toisaalta teos mieltyy sellaiseksi, jota ei ehkä ole tarkoituskaan koluta kerralla läpi, vaan lukea vaikka iltaisin lapsen kanssa. Tällöin ehkä samankaltaista kokemusta ei syntyisi. Tällaista merkityksillä leikittelyä on esimerkiksi runossa ”Korvasärky”, joka alkaa seuraavasti:

– Äiti, mulla on korva kipeä!
– Korvako? Miten se nyt sillä tavalla? Näin kesän korvalla. Ja juuri, kun olin menossa keräämään korvasieniä.
(s. 23)

Pystyn mielessäni tavoittamaan ihannelukijan, joka innostuu tämän runon avulla sanojen monimerkityksisyydestä, ymmärtää jotain oleellista kielestä.

Sakea temaattinen soppa

Rapuooppera on tulvillaan teemoja, ja välillä niitä tekisi mieli äyskäröidä vähemmäksi. Aiheita ovat esimerkiksi erillisyys, identiteetti, hyväksyntä, kierrätys, sosiaalisten tilanteiden pelko ja suru, mutta toisaalta myös pieruhuumori ja jatkuva kielileikki. Osa teemoista jää melko pintapuoliselle käsittelylle, mikä jättää kokonaisuuden hieman etäiseksi.

Kaksi selkeää teemaa teoksessa nousee kuitenkin esiin: lapsen identiteetin muotoutuminen ja ihmisen ja muun luonnon välinen suhde. Ensimmäisen teeman käsittely painottuu teoksen alkupuolelle ja toisen teeman käsittely rakentuu hiljalleen teoksen edetessä. Ylipäänsä Rapuoopperasta on havaittavissa abstraktimpien ja vaikeampien asioiden esiin nouseminen loppua kohden, jolloin myös aikuislukijalle avautuu enemmän pohdittavaa.

Ihmisen ja muun luonnon välinen suhde saa mieleenpainuvimman esityksen nimikkorunossa ”Rapuooppera”, jossa valtasuhteet ja väkivalta kääntyvät päälaelleen, kun ihminen päätyy rapujen ruoaksi ja isäravun repliikki kuuluu seuraavasti:

KLIKETI KLAKS! KLIKETI KLAKS!
Ihminen, hoo-oi, kuulepas!
Nyt saat sinä vuorostas
porista, keittyä kattilassa,
kuuman hornan pappilassa!
Pidämme pirskeet:
lihat paahtoleivälle,
ruumiin perkeet kissalle!
Mutta voi olla, ettei se syö!
(s. 55–57)

Tämä irvokas roolien vaihtuminen ei ole mitenkään ainutkertaista kaunokirjallisuudessa, mutta kiinnostavan groteskin säväyksen se lastenrunokirjaan kieltämättä tekee. Vaikka runon lopussa paljastuukin, että kyse on lapsirapujen unesta, jään pohtimaan runon vaikutusta oletetussa lapsilukijassa. Herättääkö se pelkoa rapuja kohtaan vai herättääkö se eettiseen pohdintaan? Varmasti paljon riippuu myös aikuislukijasta, jos runoteosta luetaan esimerkiksi yhdessä.

Yhden sulan hattuun haluan myös Sainiolle antaa: hän onnistuu kirjoittamaan pieruhuumoria niin, että se ei saa silmiä pyörähtämään, vaan melkein jopa hymähdyttää minuakin kuplivalla rytmillään runossa ”Paukkutaikuri”. Joku lapsenmielisempi saattaisi vaikka kikatellakin.

Kuvitus upeana osana teosta

Rapuooppera on kuvitukseltaan vaikuttava teos, ja myös kuvitukset ovat Sainion käsien työtä. Teoksessa on sekä lapsenmielistä, voisi sanoa odotuksenmukaista kuvitusta, mutta erityisesti loppua kohden myös maalausmaisia abstraktimpia kuvituksia, joiden äärelle lukiessa pysähtyy. Värimaailma on pitkälti pastellisävyinen. Omia lempikuvituksiani ovat ”Kettutaivaassa”, ”Ritva, Riitta ja Ruut” ja ”Taivaanpesä” -runojen yhteydessä olevat kuvat.

Esimerkiksi ”Taivaanpesä”-runon kuvituksessa punertava, karvaisennäköinen möykky roikkuu neljällä köynnöskasvilla taivaasta. Taustalla näkyy vain vaaleansininen taivas, pilvenhaituvia ja kolme lintua. Yleisilme on unen- ja taianomainen. Kuvitus on myös rajattu taulumaisesti neliön sisään, mikä lisää kuvitusten teosmaista luonnetta omana itsenään. Tulkitsen kuvan ja tekstin käsittelevän kuolemaa ja surua, jotka muutenkin nousevat esiin teoksen loppua kohden edetessä, ainakin meille aikuislukijoille – tai no, ainakin minulle:

Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
Pilvissä lepää lintujen peti.
Kun tuulenpuuska pesää heijaa,
poikaset siellä nukahtaa heti.
Tsirp tsirp ja tiritiriteijaa.
Oi kesä, oi kesä
ja lintujen pesä!
(s. 78)

Jos luen Rapuoopperaa lähtökohtana omat mieltymykseni, jään kaipaamaan hallitumpaa sommittelua ja rajatumpaa teemojen kokonaisuutta. Jos taas luen teosta suhteessa sen julkilausuttuihin lähtökohtiin, muodostuu kirjasta lapsille sovelias esimerkkikatsaus runouteen, sen keinoihin ja käsitteisiin. Ja toivon sydämeni pohjasta, että lapset innostuvat saadessaan Sainion runoteoksen käsiinsä.

Otto Rikka


[1] Rantama, Vesa 2021. Kerrankin lastenrunoja, jotka kelpaavat myös lapselle – Aluksi kriitikon nelivuotias assistentti säikähti vihaista rapua kannessa, mutta kasvoi pian Rapuoopperan ystäväksi. Helsingin Sanomat 28.3.2021. Viitattu 21.10.2021.

Tirkistelyä ihmisen syvimpään ja salattuun

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista
Novellikokoelma, 278 s.
Siltala, 2021

“Todellisuuteen voi luottaa.

Todellisuuteen täytyy voida luottaa.

Mitä järkeä tässä muuten on?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 68)

Marko Järvikallaksen novellikokoelma Sano jotakin kaunista (jatkossa SJK) pitää sisällään kymmenen novellia, jotka lähtevät käyntiin arkisesta, edeten ripeästi kohti jotakin outoa, jopa yliluonnollista. Jokaisessa novellissa on omat henkilöhahmonsa, jotka eroavat niin iältään, sukupuoleltaan kuin lähtökohdiltaankin. Päähenkilöitä kuitenkin yhdistää nykyihmisen individualistinen yksinäisyyden kokemus. 

Novelleille on yhteistä myös, että päähenkilöä ei nimetä – lukuun ottamatta teoksen viimeistä novellia, “Pieni levähdys”, jossa päähenkilö esitellään seuraavalla tavalla: “Mies – olkoon hänen nimensä Ismo, se on hyvä nimi, tuskin kenelläkään on vastaan väittämistä –” (s. 243). Hahmon nimi ei tässäkään ole merkittävä, eikä mitä todennäköisimmin edes hänen omansa. Nimeämättömyys luo kiinnostavaa kontrastia niihin äärimmäisen tarkkoihin yksityiskohtiin, joita henkilöhahmoista opitaan. 

SJK nostaa tapetille henkilöhahmojen pimeimmät hetket – sen, mitä he kaikkein syvimmin haluaisivat pitää salattuna. Lukija pääsee ikään kuin tirkistelemään hahmojen elämää ikkunalasin takaa: Lähtöasetelma näyttää normaalilta, mutta mitä pidempään tilannetta tarkkaillaan, sitä enemmän outouksia on huomattavissa. Esimerkiksi kokoelman ensimmäisen “Naapureiden” pari vaikuttaa aluksi tavalliselta, herttaiselta avioparilta, joka päättää hankkia valvontakamerajärjestelmän kotiinsa tarkkaillakseen uuden koiranpennun yksinoloa. Harrastus muuttuu kuitenkin nopeasti häiriintyneeksi, kun pari pyrkii järjestämään itselleen yhä mielenkiintoisempaa katsottavaa: ensin kutsumalla naapurin nuoremman parin kotiinsa illanviettoon, sitten lavastamalla tilanteita, joissa he pääsevät näkemään nuoren parin kommunikoivan esteettömästi keskenään. Kerättyään tarpeeksi vaikuttavaa lähdemateriaalia, alkaa päähenkilöpari itse näyttelemään nuoren parin välillä kuvattuja kohtauksia.

“Naapurit” on oiva aloitus kokoelmalle, sillä onhan teoksen lukija lähes rinnastettavissa novellin tirkistelevään pariskuntaan – kuten he tarkkailevat naapureitaan nähdäkseen hetkiä, joissa kulissi purkautuu ja ihmisen salattu minuus nousee esiin, tekee lukija samaa näitä ihmisen heikkouksia ja perversioita kuvaavaa teosta läpi kahlatessaan. Tirkistelyteema ei rajoitu ensimmäiseen novelliin, vaikka onkin siinä eksplisiittisimmin tuotu esiin. “Palohälytys kello 14.08”:n päähenkilö asettaa matkakumppaninsa käytetyn lautasliinan huulilleen tunteakseen läheisyyden illuusion, ja “Pienen levähdyksen” Ismo tarkkailee vaimoaan vieraan talon ikkunan lävitse, masturboiden. Samalla lukijan voi ajatella syyllistyvän samanlaiseen tirkistelyyn, näkiessään teoksen henkilöhahmot heidän heikoimmalla, yksityisimmällä hetkellään.

Keinotekoinen identiteetti pelastusrenkaana modernissa maailmassa

SJK tarkastelee oivallisesti niitä keinoja, joiden kautta rakennamme identiteettiämme. Teoksen henkilökuvaus on hyvin orgaanista – henkilöhahmot oppii tuntemaan pienten tiedonmurusten kautta, joita matkan varrelle ripotellaan, samoin kuin tutustumme ihmisiin oikeassakin elämässä. Saamme esimerkiksi tietää, että “Palohälytys kello 14.08” -novellin päähenkilö on kasvisruokailija, joka kerää lp-levyjä, mutta ei voi sietää livemusiikkia. “Eksyneiden” poika harrastaa myös musiikkia, tarkemmin ottaen kitaran soittoa. Nämä tiedonjyväset ovat ehkä pieniä, mutta selvästi henkilöhahmoille itselleen tärkeitä. Minäkuva rakentuu kiinnostuksenkohteiden kautta, ja niiden tuominen esiin on tärkeää.

Mutta mitä käy kun omat ominaisuudet ja kiinnostuksenkohteet eivät tunnu riittäviltä siihen performatiiviseen minuuteen, jonka kautta kartoitamme paikkaamme maailmassa? Olisiko silloin helpompaa olla joku muu? Joku valovoimaisempi, pidetympi, kiinnostavampi ihminen? 

Tätä päättävät kokeilla muun muassa “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Kaikki on taas hyvin” -novellien päähenkilöt. “Alkukantaisten aavistusten” äidillä on pakkomielteinen kiintymyssuhde aikuiseen poikaansa, joka palaa kotiin kipeän eron jälkeen. Poika suhtautuu välttelevästi ja kiittämättömästi äitiinsä tämän hoivayrityksistä huolimatta. Vastarakkaudesta haaveileva äiti löytää pojan tavaroita tonkiessaan tämän ex-tyttöystävän juhlamekon, joka osoittautuu tietynlaiseksi lohdun lähteeksi. Ex-tyttöystävä Pihla on kaikkea, mitä äiti ei ole – säkenöivä, kiinnostava ja muodokkaan haluttava, siinä missä äiti kokee itsensä “laihaksi, lanteettomaksi tikuksi” (s.65). Mikä tärkeintä, on Pihla pojan pyyteettömän rakkauden ja ihailun kohde.

“Hän voisi lihottaa itseään. Alkaa syömään kaikkea sellaista minkä tietää kerryttävän kiloja. Söisi yöllä, pitäisi päiväkirjaa ruokamääristä, kaloreista. Lopulta istuisi mekkoon. Kasvaisi sen kokoiseksi, oloiseksi, riittäväksi.” (s. 65.)

“Alkukantaisten aavistusten” nainen päättää kuitenkin itsensä muuttamisen sijaan muokata mekosta itselleen sopivan. Mekon valmistuttua hän pukeutuu siihen, laittautuu, lähtee keskustaan esittäytymään uudessa persoonassaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole yhtä tyydyttävä kuin nainen olisi voinut toivoa. Mekko ei ole vain mekko, vaan osa Pihlan identiteettiä, jonka nainen ryövää hetkeksi itselleen. Tässä valheellisessa ulkokuoressa esiintymiseen liittyy häpeää, paljastetuksi tulemisen pelkoa. 

Myös “Kaikki on taas hyvin”-novellin minäkertoja pukee ylleen toisen identiteetin, vaikkakin kokonaisvaltaisemmin. Minäkertojan kaksoissisko Saana kuolee yllättäen, ja surutyön keskellä minäkertoja yrittää opetella tuntemaan viime vuosien aikana hiukan etäiseksi jääneen siskonsa uudelleen. Saana on aina ollut kaksosista suositumpi, rohkeampi ja pidetympi, huolimatta siitä että tytöt ovat keskenään identtisiä. Nyt Saanan kuoltua sisko kuin huomaamattaan ajautuu esittämään kaksostaan, saadakseen maistaa osan ihailua, josta hän on aina jäänyt paitsi. 

Roolileikki alkaa viattomasti, mutta SJK:lle tyypilliseen tapaan äityy nopeasti kohti outoutta. Sisko kokeilee ylleen Saanan vaatteita, leikauttaa ja värjää hiuksensa samanlaiseksi kuin Saanalla, kuuntelee tämän omistamia levyjä ja hiljalleen muuttaa asumaan Saanan asuntoon, joka oli tarkoitus laittaa myyntiin. Hän menee roolileikissään niin pitkälle, että alkaa tapailemaan Saanan vanhaa kumppania, joka ei vielä tiedä tämän kuolemasta. Leikki on vaarallinen – onhan kyseessä identiteettivarkaus, mutta tämä toisaalta tekee siitä yhä jännittävämpää. Sisko kietoutuu valheiden verkkoon, josta ei pääse irrottautumaan. Lopuksi ei ole aivan selvää, mistä Saana alkaa ja mihin sisko loppuu, edes hänelle itselleen. 

Minut nähdään, siis olen

“Hän istuu bussin etuosassa. Elokuvan kohtaus on sama: nainen matkalla jonnekin. Mutta takki on nyt ylös saakka kiinni napitettu. Kiihkeä odotus on muuttunut haikeaksi toteamukseksi. 

Voiko elämä olla haikea toteamus? 

Jos niin, millainen?

Millainen toteamus on hänen elämänsä?” (“Alkukantaisia aavistuksia” s. 71)

SJK leikittelee paljon julkisen ja yksityisen vastakkainasettelulla. Suljettujen ovien sisällä ollaan outoja, sekavia, pervoja ja hauraita, mutta ulospäin näitä piirteitä ei saa näyttää. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin ulkopuoliset eivät aavista sisällä kuohuvan.

Niin “Naapurit”, “Alkukantaisia aavistuksia” kuin “Kaikki on taas hyvin” käsittelevät omalla, kummallisella tavallaan nähdyksi tulemisen tarvetta sekä siihen liittyvää ahdistusta. Tämä on kantava teema ja motiivi myös muissa kokoelman novelleissa, ja siihen kiteytyy jotakin varsin olennaista modernin ihmisen luonteesta. Ajoittain vaikuttaa siltä, kuin koko olemassaolomme olisi ainoastaan teatteria muille ihmisille. Ajatus siitä, miten muut meidät näkevät, on useimmiten päällimmäisenä ajatuksissamme. Huomataanko meidät? Ihaillaanko, halveksutaanko, halutaanko? Vieraiden silmien paino päällämme tuntuu raskaan painostavalta, mutta siitä huolimatta esimerkiksi “Alkukantaisten aavistusten” nainen pukeutuu Pihlan juhlamekkoon, laittautuu ja lähtee ylihinnoiteltuun baariin juomaan ylihinnoitellun oluen, ja matkaa kotoa pois ja sinne takaisin nainen kuvittelee elokuvan kohtauksina. 

Arvostelevat silmät seuraavat “Alkukantaisten aavistusten” naista kotiin saakka, ja vaikka hän saa varmistettua itselleen, ettei kotona ole hänen lisäkseen ketään muuta, tuntee hän silti läsnäolon. Yksinoloon liittyy epävarmuus – kukaan ei ole näkemässä, olenko silti olemassa? “Vaimoni on nukkunut täällä” -novelli on teoksen äärimmäisin esimerkki yksinäisyyden lietsomasta epävarmuudesta. Novellin päähenkilö on eronnut vaimostaan, ja asuu nyt yksin parin yhteisessä omistusasunnossa. Novelli on tuokiokuvaus, kunnes ei enää olekaan. Mies laittautuu valmiiksi päivää varten, mutta aamurutiiniin tulee poikkeama, kun hän näkee keittiönpöydällä puolityhjän kahvimukin ja leivänmuruja, jotka eivät ole hänen jättämiään. Mies siirtyy huoneesta toiseen, löytäen merkkejä vaimostaan, jonka ei pitäisi enää asua asunnossa. Olisiko mahdollista, että he ovat asuneet kaiken aikaa talossa yhdessä?

“Asutko sinä yhä täällä?

En pääse eroon ajatuksesta. 

Asutko sinä täällä?” (“Vaimoni on nukkunut täällä” s. 119)

Epävarmuus äityy pian hulluudeksi, kun mies alkaa systemaattisesti purkamaan, repimään ja rikkomaan huonekaluja, sukkia, kaapin ovia ja kaikkea muuta asunnosta löytyvää. Työn katkaisevat Mari-kollegan puhelinsoitot. Mari on huolissaan miehestä, ja tuntuu soittelevan koko ajan, maanitellakseen miestä ulos kotoa ja toimistolle, kahvilaan tai lounaalle. Kun mies pyytää Maria olemaan soittamatta koko ajan, nainen hämmentyy – edellisestä soitostahan on jo viikko. 

Arjesta yliluonnolliseen

“Missä vaiheessa uni yhdistyy todellisuuteen? Voiko niitä edes erottaa toisistaan?” (“Pieni levähdys” s. 263)

Teoksen eskaloituminen arkisesta yliluonnolliseen on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Vaikka outous on läsnä teoksessa alkunovelleista saakka, on matka todelliseksi hyväksyttävästä abnormaaliin kiehtova suostuttelun ketju. Lähtötilanne – pariskunta totuttamassa koiranpentua yksinoloon – on tuttu ja turvallinen. Joukkoon kuitenkin hiipii hiljalleen elementtejä, jotka särkevät tämän autuaan normaalin elämän illuusion. “Alkukantaisia aavistuksia” ja “Vaimoni on nukkunut täällä” tuovat mukaan lisää näitä elementtejä muistuttamalla, että ihmispsyyke on hauras ja etenkin yksin ollessa aistimme saattavat pettää meidät. Teoksen loppupuolella “Huoltomies”-novellin päähenkilön nukkuvan vaimon suusta purkautuva, papin muodon ottava ektoplasma ja “Parantajan” pojan siskon poikaystävän yliluonnolliset parantajankyvyt ovat jo suuren harppauksen päässä ensimmäisistä novelleista – arkikuvauksesta onkin tullut fantasiaa, lähes huomaamatta. 

Sano jotakin kaunista on teos, josta on vaikea löytää mitään pahaa sanottavaa. Järvikallas onnistuu banaalin absurdilla kirjoitustavallaan kiteyttämään jotain hyvin olennaista ihmisluonteesta. Lukukokemus on hämmentävä tunteiden kirjo – teos yllättää, naurattaa ja hämmentää, tempaisee mukanaan vaikka samalla onkin paikoittain varsin luotaantyöntävä. Novellien henkilöhahmojen teot on helppo tuomita ensi kättelyssä järjettömiksi, mutta tarkemman tutkiskelun jälkeen on vaikea kieltää, etteikö näkisi heissä palasia itsessään. 

Emilia Liljeroth

Hiljaisesti kuoleman edessä pettyen

Marissa Mehr: Rusalka – kuiskaajan muotokuva –
Romaani, 220 s.
Siltala, 2021

Annalla oli ollut tapana kuunnella oopperoita ja huutaa librettoja tahdin etumatkalla äänitteeseen nähden. Tämä oli kaikin puolin vihattava tapa kenen hyvänsä musiikinkuuntelijan mielestä, paitsi kuiskaajien. Annan lakattua puhumasta toisen leikkauksen jälkeen hän hymisi, kunnes lopetti senkin. Mutta vaikka ääni oli kadonnut, kuulo toimi yhä. Jascha siirsi vanhat stereot makuuhuoneeseen, vaikkei Anna enää jaksanut käyttää niitä.” (s. 77)

Marissa Mehrin romaani Rusalka – kuiskaajan muotokuva – (2021) on kertomus merenneidoista, sairastamisesta, idästä ja lännestä sekä erityisesti musiikista. Teos rakentuu voimakkaasti sitä määrittävälle intertekstille, romantiikan ajan säveltäjän Antonín Dvořákin oopperalle Rusalka. Musiikki luo merkittävän osan romaanin pintatasosta, mutta  sen juuret porautuvat syvälle kirjan päähenkilön toiseuden ja sairauden käsittelyyn. 

Annan salaisuutta selvittämässä

Rusalka liikkuu kahden fokalisoijan välillä. Fokalisoijat ovat samalla romaanin ainoat merkittävät henkilöt. Romaanin päähenkilö on Anna, salailun verhoa yllään pitävä oopperan entinen kuiskaaja. Annan muotokuvaa rakennetaan hänen itsensä ja hänen luokseen matkustavan Gerardin ajatusten kautta. Romaanin ensimmäisellä sivulla kuusikymppinen kapellimestari-säveltäjä, kuluneen nerotaiteilijamyytin surkuhupaisa edustaja, saa Annalta kirjeen. Kirjeessä Anna kutsuu Gerardin hänen hautajaisiinsa. Gerard menee kirjeestä hämilleen, mutta alkaa matkustaa Annan luo junalla halki Euroopan. Romaani sijoittuu vuoteen 2010, jolloin Islannin tulivuorenpurkaus aiheutti lentoliikenteen pysähtymistä. Tämä poikkeustila onkin erittäin hedelmällinen tarkasteluympäristö eurooppalaisuuteen, joka on yksi Rusalkan polveilevista teemoista. 

Romaanin alussa kerrotaan, että Anna on kuolemassa syöpään ja saattohoito on aloitettu. Jonkin ajan päästä käy kuitenkin ilmi, että syövän leviäminen on pysähtynyt ja Anna pääsee jatkamaan elämäänsä. Kuoleman “peruuntuminen” heittää Annan ja hänen miehensä Jaschan hämmennyksen keskelle. Annan on vaikea opetella elämään uudestaan; kutsukortit hautajaisiin on jo lähetetty. Samaan aikaan Gerard taittaa matkaansa romaanin ajassa hyvin hitaasti. Rakenteellisesti teos on jaettu Gerardin matkareittien mukaan nimettyihin jaksoihin. Tämä on kiinnostava ja huomiota herättävä ratkaisu, sillä romaanin täydellisessä keskiössä on Anna. Toisaalta Rusalkassa pyritään purkamaan eurooppalaista itä–länsi-dikotomiaa, ja eri välietappien eksplikointi nostaa tämän näkökulman esille. 

Pitkin teosta arvuutellaan Annan synnyinmaata. On ilmeistä, että Anna on syntynyt Neuvostoliitossa tai jossain Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneessa maassa. Anna pitää kuitenkin joitain yksityisasioitaan visusti salassa. Hän ja Gerard ovat joskus olleet lyhyessä suhteessa ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. Tästä huolimatta Gerard ei tiedä Annan kotipaikkaa. Annan synnyinmaan arvuuttelu sidostuu hänen vaikeaan suhteeseensa taustaansa kohtaan. 

Kertojan pihdeissä

Rusalka nojaa autoritääriseen kaikkitietävään kertojaan. Teoksen maailma värittyy Annan ja Gerardin havaintojen kautta, mutta kertojalla on henkilöiden ajatuksiin täydellinen pääsy – toisinaan kertoja tietää henkilöistä enemmän kuin nämä itse: 

” – – Gerard ja muut hänen aikalaisensa eläisivät kenties ikuisesti siinä erottamattomassa kuvitelmassa, jossa Eurooppa oli jaettu väkivaltaisesti kahtia.
Pelottavinta oli se, että Gerard oli kasvanut noihin tiukkoihin sääntöihin eikä ehkä edes halunnut – tätä hän ei mielellään myöntänyt itselleen – niiden muuttuvan.” (s. 264)

Vahvan kertojan ohessa romaanin kerrontaratkaisun tekee erikoiseksi se, että teos sisältää varsin vähän dialogia. Oikeastaan jokainen Rusalkan dialogi on lyhyt, eikä niinkään juonta eteenpäin vievä. Dialogia käytetään esimerkiksi Gerardin ja hänen agenttinsa välisissä nopeissa ja töksähtelevissä sananvaihdoissa. Kaikkitietävällä kertojalla romaani viittaa satuperinteeseen, mikä on hyvin perusteltua: teoksen interteksti Rusalka-ooppera lainaa paljon H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito. Rusalkassa lukijan täytyy antautua kertojan ja juonen vietäviksi. Muotokuvaa maalataan ylhäältä käsin, suurella pensselillä. Toisinaan staattinen ja nykykirjallisuudelle epätyypillinen kerrontaratkaisu tekee tekstistä hieman puuduttavaa. Olisin välillä kaivannut elävämpää kerrontaa, vaikka ymmärränkin mitä kaikkitietävällä kertojalla romaanissa haetaan. 

Rusalkan teksti on pääasiassa miellyttävää. Lyhyet jaksot ja nopeat vaihdot Gerardin ja Annan fokalisoimien jaksojen välillä tekevät romaanista helposti luettavan. Joissain kohdissa kerrontaa vaivaa kuitenkin tietty toisteisuus: samoja asioita kerrotaan hyvin vähän muunneltuina ja ilman uusia funktioita. Tämä koskee esimerkiksi Gerardin ajatuksia Annasta. Toisteisuuden lisäksi en voinut olla ihmettelemättä tiettyjä tekstin tasolla tehtyjä ratkaisuja. Henkilöiden ajatukset, tai ajatusten tiivistymät ilmaistaan kursiiveilla. Kursiiveja on paikoin niin paljon, että lukeminen raskautuu, eivätkä kursiivien nostattamat ydinkohdat saa tarvittavaa painoa. Samankaltaista ylikäyttöä on nähtävissä ajatusviivoissa: lennokkuutta on haettu esimerkiksi ketjuttamalla runsaasti virkkeitä ajatusviivoin. Seurauksena on tehokeinojen laimeneminen ja muuttuminen hieman maneerisiksi. Pieni huolimattoman editoinnin vaikutelma hiipi mieleen, vaikka teos on monelta osin oikein hyvin kirjoitettu. 

Euroopan näkymättömät rajaviivat

Rusalkan kiinnostavinta antia on Annan ristiriitainen henkilökuva ja tabujen purkaminen. Anna on Neuvostoliiton piiriin kuuluneesta maasta muutettuaan joutunut alati leimatuksi “itätytöksi”, toiseksi. Hän antautui musiikin maailmaan, koska kuvitteli, ettei musiikissa kansalaisuudella tai sukupuolella olisi väliä. Toisin kuitenkin oli: romaani piirtää kuvaa, jossa kapellimestarit käyttävät nuoria soittajia hyväkseen ja idästä tulleita katsotaan karsaasti. Anna samaistuu sadun merenneitoon, joka on viehättävä ja eksoottinen, mutta vieras. Klassinen musiikki on sinänsä otollinen maaperä itä–länsi-asetelman käsittelylle, että vaikka Eurooppa kylmän sodan aikana jakautuikin kahtia, ajateltiin eurooppalainen taidemusiikki silti yhden sateenvarjon alle:

”He saivat olla osa länsimaita vain musiikkilajin nimessä: länsimainen taidemusiikki.” (s. 292)

Rusalkassa tuodaan ilmi se tärkeä näkökulma, että tapa, jolla jaamme Euroopan itään ja länteen, on kylmän sodan peruja. Euroopan kukoistus näytti aivan toiselta viime vuosisadan alussa. Gerard luo kontrastin Annan ajatuksissa tapahtuvalle kriittiselle idän ja lännen tarkastelulle. Hän matkustaa läpi Itä-Euroopan ja halveksii itään liitettäviä piirteitä. Gerardin henkilössä on vahvaa karikatyyrimäisyyttä. Hän on vanhoissa tottumuksissa ja asenteissa kiinni oleva setä. Annan tytöttely ja rikkaalla elämäntavalla elostelu saavat Gerardin edustamaan sitä, mikä tulisi muuttaa. 

Gerardin henkilön tarkoitus on myös luoda monipuolisempaa kuvaa Annasta. Kymmenen vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Anna on jättänyt Gerardin. Gerard toisaalta tuhahtelee itselleen, ihmettelee, miksi on lähtenyt Annan vuoksi matkaan, mutta toisaalta hän ei voi olla ajattelematta Annaa pakkomielteisesti. Geradin ajatukset Annasta eivät kuitenkaan varsinaisesti synnytä vivahteikkaampaa henkilökuvausta. Hänen fokalisoimiaan jaksojaan värittävät eksotismi ja Annan salaperäisyys. Vanheneva kapellimestari näyttäytyy hieman hölmönä hahmona, joka on valmis matkustamaan Annan vuoksi, vaikkei tiedä, tapaako tätä koskaan. Lopulta Gerardin tärkeimmäksi tehtäväksi jää edustaa länttä ja vanhoja ajattelutapoja. 

Sairaudessa vaikeneminen

Keinot, joilla Rusalka limittyy Dvorakin Rusalka-oopperaan, ovat varsin kiehtovia ja moniulotteisia. Interteksti toimii romaanissa sekä pintatasolla että syvempien teemojen tarkastelussa. Oopperasta puhutaan romaanissa paljon – se on Annan lempiooppera – ja lisäksi Gerard kantaa sen partituuria mukanaan matkatessaan Annan luo. Rusalka-oopperassa merenneito myy äänensä, jotta saisi ihmisen muodon ja pääsisi prinssin luo. Romaanissa Anna taas ei pysty saavuttamaan klassisen musiikin ammattilaisuutta soittajana, joten hän “antaa äänensä” kuiskaajan työssä. Kuiskaajan työ on vaativaa, mutta hyvin näkymätöntä. Sairastuessaan Anna menettää äänensä, tärkeimmän työkalunsa, ja menettää kiinnostuksensa musiikkiin. Romaanissa kuvataan tarkasti sairastumisesta seuraavaa tyhjyyden kokemusta, johon liittyy vahvasti myös kehollisuus. 

”Kynsien alle pakkautui suomuja.
Kynsien, jotka eivät enää kasvaneet. Mikään hänessä ei kasvanut. Ei karvat, ilo saati halu pysytellä hereillä. Hän oli käytöstä poistettu tuotantolaitos, jollaisia näki maaseudulla yhtenään. Kaupunkeja, jotka oli pystytetty keskelle ei-mitään joskus sykkivällä 1960-luvulla ylläpitämään elämää.” (s. 54-55)

Teoksen alkupuolta kantaa vaikuttava kuvaus Annasta syövän otteessa. Anna ja Jascha vierailevat lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri ehdottaa siirtymistä palliatiiviseen hoitoon. Jascha yrittää auttaa Annaa arjessa, Anna taas tuskailee, kuinka toinen ei voisi koskaan ymmärtää hänen tilaansa. Romaanin alku on sattuvaa kuvausta vakavasta sairaudesta ja läheisen suhtautumisesta sairauteen. Mielenkiintoinen käänne tapahtuu, kun käy ilmi, ettei Anna kuolekaan. Tätä seuraava hämmennys ja pettymys ajaa parin vaikeaan kriisiin. Käsillä on tilanne, jossa puhuminen on lähes mahdotonta: millaiset tunteet ovat sallittuja, kun ei kuolekaan, tai kun läheinen ei kuolekaan? Romaani yltää paikoitellen jonnekin tavanomaisen sairauden ja kuoleman käsittelyn tuolle puolen. 

”Asunto täyttyi kysymyksistä, joita ei uskallettu lausua, tuskin edes ajatella.

Miksi sinä voit niin hyvin?

Anna tiesi, mitä Jascha ei halunnut sanoa.

Ai, et kuollut vieläkään? Tai ehkä se olikin muodossa: Olet vielä elossa. Kysymysmerkillä vai ilman?” (s. 84)

On valitettavaa, että romaanin suuri käänne on sijoitettu niin alkuun, ettei mielenkiinto pysy kovinkaan hyvin yllä teoksen loppuun asti. Siitä huolimatta Rusalka nostaa esiin useita kipeitä pohdittavia asioita. Tiettyjen tabujen purkaminen on keskeinen osa teosta. Romaanissa annetaan hiljainen ääni usein vaietuille asioille. Harmillisesti tietyt Rusalkan tyylilliset seikat ja kerronnalliset ratkaisut tekevät siitä hieman valjun kokonaisuuden. 

Taavi Heikkilä

”Vajoan, sillä minulla ei ole pyrstöä. Vai onko?”

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille
Romaani, 325 s.
Like, 2021

Se on kylmä ja niljakas. Käsi, ajattelen ensin, mutta sitten tajuan – se on pyrstö. Se kietoutuu vyötärölleni ja kiskoo minua alaspäin. (s. 285)

Jenni Multisillan toisinkoinen Mitä tapahtui merenneidoille on monimutkainen psykologinen trilleri. Teoksen mysteeri sijoittuu Perämeren Varjakansaarelle ja hyödyntää saaren todellista historiaa. Romaanin lähtökohtana on kolmiodraama, jossa Nellan ja Oliverin rakastama Linda on kadonnut oltuaan työstämässä taideteostaan Varjakassa. Katoamista seuraavana syksynä Lindan kämppis Nella alkaa saada salaperäisiä viestejä ja yrittää vielä kerran selvittää, mitä saarella tapahtui. Lindan poikaystävä Oliver taas vaikuttaa varmalta siitä, ettei Lindaa tulla löytämään. Teoksessa seurataan Nellan yritystä päästä Lindan jäljille, ja pikkuhiljaa kuviosta paljastuu lisää outouksia.  

Varjakka sopii oivallisesti kauhumiljööksi – eristäytynyt ja kylmä autiosaari, jonka historiassa on tragediaa. Varjakassa toimi vuosina 1900–1929 saha, jonka toiminnan lakattua saari on autioitunut. Nykyään siellä pääsee vierailemaan kesäisin kapulalossilla, talvisin jäätä pitkin. Vuonna 1907, lokakuisena iltana 20–21 naista ja tyttöä hukkui kotimatkallaan sahan töistä heidän veneensä kaaduttua. Uhrien määrä vaihtelee 20:n ja 21:n välillä lähteestä riippuen, mikä toimii myös osana Multisillan teoksen juonta.

Ahdistava kolmikko

Linda halveksuisi ajatuksiani. En edes tiedä, mitä hän minussa näki. Miksi hän halusi väkisin muokata minusta jotain, mitä en ole? (s. 91)

Keskeinen osa teosta on Lindan, Nellan ja Oliverin välinen kolmiodraama, jonka dynamiikka selkiytyy vähitellen. Lindan ja Nellan välinen romanttinen lataus on yhä vahvasti läsnä, vaikka ennen katoamistaan Linda seurusteli Oliverin kanssa. Lindasta muodostuu teoksessa kuva ennemminkin pakkomielteisenä kuin lahjakkaana taiteilijana, joka yrittää puskea Nellaakin kiivaampaan omistautumiseen. Nella taas pitää Lindan teoksia välillä teennäisinä ja keskivertoisina. Jo lähtökuopissaan teoksen ihmissuhteet tuntuvat joka suuntaan myrkyllisiltä ja painostavan kaunaisilta. Kolmiodraaman dynamiikasta tulee ydinosa teoksen kauhua, ja alkaa tuntua siltä, että hahmoista jokainen voisi paremmin ilman toisiaan.

Nella toimii teoksessa minäkertojana, ja suuri osa mysteerin ratkomisesta perustuu Nellan tarjoamiin tietoihin. On joitain asioita, joita Nella pimittää suhteellisen pitkälle, ja välillä lukiessa turhauttaa Nellan jatkuvat mitä minä olenkaan tehnyt -ajatukset; kerro jo! Nellan mustasukkainen ja pakkomielteinen suhtautuminen Lindaan tuo mysteerin ratkontaan omat mausteensa, ja juonen edetessä Nellan epäluotettavuus kertojana yltyy. Teoksen alkupuolella tuntuu vielä luontevalta asettua minäkertojan puolelle. Oliver vaikuttaa silloin selkeältä epäillyltä: hän on mustasukkainen, omistushaluinen ja hieman turhan varma siitä, ettei Linda tule koskaan palaamaan. Myös kadonnut Linda tuntuu ymmärrettävästi uhrilta, mutta pian tulkinta alkaa horjua. Hahmoista rakentuu elävän erheellisiä ja paikoittain myös aivan hirveitä.

Itämeri gothic

”Mä en usko, että merenneidot on kauniita. Ei ne voi olla, kun ne joutuu uimaan sellaisissa jätevesissä.” (s. 222)

Teoksessa on runsaasti meriaiheisia motiiveja. Merimotiiveista keskeisimpänä ovat merenneidot, joihin Lindalla on pakkomielteinen suhde. Sekä teininä että aikuisena Linda ja Nella työskentelevät merenneitoaiheisen taiteen parissa, Nella tanssija-akrobaattina ja Linda kuvataiteilijana. Merenneidot yhdistetään irvokkaasti myös Varjakan onnettomuuteen: Linda elättelee ajatusta siitä, että hukkumisen sijaan Varjakan onnettomuuden naiset olisivat sopeutuneet muuttumalla merenneidoiksi. Merenneito on teoksessa vähemmän satumainen olento ja enemmän karmiva, traaginen marttyyrihahmo, joka jää kummittelemaan väärintekijöilleen.

Merenneitosymboliikalla rakennetaan teokseen ekokriittisiä ja feministisiä teemoja. Merenneidoissa kiteytyy koko Itämeren kärsimys: Nellan ja Lindan teatteriprojektissa merenneito kuolee saastuneessa viemärivedessä. Linda uskoo, että merenneidot ovat todella kuolleet saasteisiin, ja romaani viestii, että näin tulee käymään myös merillemme, jos emme ala kuunnella ja uskoa niiden ihmeisiin.  Nellan kokema syyllisyys on piinaavaa. Juonessa se liittyy Lindan katoamiseen, mutta temaattisesti se viittaa myös ilmastokriisiin. Nellaa vaivaavat ajatukset: Miksi minä en toiminut ajoissa? Miksi kukaan ei tehnyt mitään, miksei kukaan kuunnellut, uskonut?

Naisnäkökulma nousee esiin erityisesti Varjakan onnettomuuden uhrien hameiden kautta: teoksessa kuvataan useampaan otteeseen hukkumista, jossa raskaat hameet täyttyvät vedellä ja vetävät uhrit mukanaan, muuttuen samalla pyrstöiksi. Merenneitomyytteihin, erityisesti seireeneihin, liittyy myös femme fatale -piirteitä, ja toisaalta merenneidon pyrstö symboloi piilotettua tai kiellettyä seksuaalisuutta, mikä näkyy myös Multisillan teoksessa. Linda pyrkii merenneidoksi, ja tuntuu taideteoksensa avulla ainakin osaksi pakenevan painostavia ihmissuhteitaan. 

Varjakan onnettomuudesta syytteen sai veneen päihtynyt perämies, joka ei kuitenkaan joutunut vastuuseen teostaan. Perämies Tuomas Walkamo tuomittiin ”Warjakan” onnettomuudesta kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, mutta tuomio jäi tiettävästi istumatta, sillä Walkamo ehti paeta Amerikkaan ennen rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tämä syventää teoksen tulkintaa myös siinä, että Lindalla ja perämiehellä on sama Valkamo / Walkamo -sukunimi. Minkälaista syyllisyyttä Linda kantaa Varjakan merenneitojen kohtalosta, naisten ja merien kohtaloista?

Pimeys sukeltaisi sisään silmäkuopista ja näyttäisi kuvia palavista pyrstöistä, muovilaatoista kellumassa valtamerellä ja öljyyn hukkuvista kaloista. Maailmasta, jossa ne eivät enää voisi elää. (s. 284)

Varjakan myytti

Merenneidot tuovat teokseen kiehtovan spekulatiivisen elementin. Fantasiaa olisi voitu jatkaa röyhkeämmin pitemmälle niin, ettei merenneitojen olemassaolosta olisi jäänyt epäilystäkään. Suhtauduin onnettomuuden mytologisoimiseen sekulaarin nykyihmisen varovaisella paheksunnalla, kunnes sain oulunsalolaisilta isovanhemmiltani luettavaksi Iines Myllyojan Varjakka-aiheisen muistelmateoksen Kun sahan pilli piipasi (Oulunsalon OAY, 1990). Kokoelmassaan Myllyoja muistelee onnettomuuteen liittyviä uskomuksia, mikä palauttaa ajatukseni vahvasti hengellisen 1900-luvun alun Oulun seudun kontekstiin. Nyt tuntuu, että Multisillan teoksen fantasia jatkaa jollain tapaa jo olemassa olevaa mytologiaa.

Kammottavinta oli elävän pirun liikuskelu Varjakan laiturin läheisyydessä. Nimeltä mainittu mies oli nähnyt varhain onnettomuuspäivän aamuna pirun tulla röyheltävän Varjakkametsästä musta kauhtana päällä. [– –] Minne lie tekonsa jälkeen mennyt? Liekö vaikka majoittunut Varjakkametsän tiheään kuusikkoon. Ainakin me lapset pelkäsimme joskus, kun olimme siellä mustikassa, ja joku muistutteli mieliin tuon vanhan tarinan. Ei onneksi näkynyt koskaan sarvipäätä naavaisen kuusen takaa kurkistelemassa. (Kun sahan pilli piipasi, 128–129)

Merenneitojen kanssa yhtä merkittäväksi myyttiseksi olioksi muodostuu teoksessa itse Varjakka. Saarella tuntuu olevan omat keuhkot, joilla se puhisee päähenkilöihin sairaan meren ilmaa. Se lietsoo päähenkilöt kollektiiviseen hulluuteen, jossa jokainen houreinen teko on hieman edellistä osuvampi. Kaiken käydessä ankeammaksi ja mädän hengitellessä autioiden talojen ovilla välähtää näkyville ajatus siitä, että kenties saaren kuuluu pysyä autiona. Varjakka puolustaa itseään hankkiutumalla eroon niistä, ketkä sinne uskaltavat.

Onnistunutta niljakkuutta ja ilahduttavia kliseitä

Joku on täällä. Perässäni. Se ei ole kuvitelmaa. Minun on päästävä pois ennen kuin jotain tapahtuu. (s. 205)

Multisillan romaani on vahvimmillaan viihdyttävyydessään ja periksiantamattoman runsaissa merimotiiveissaan. Teos hyödyntää sellaisia kauhun kliseitä, joihin liittyy kodikasta hohtoa: Nuoret yöpyvät ja hajaantuvat autiolla saarella, autioissa taloissa, joissa mahdollisesti kummittelee. Joku joutuu pimeään kellariin. Puhelin katoaa kriittisellä hetkellä, kömpelö hetki pilaa pakenemisen, veneen pohja vuotaa. On mukamas jokin hyvä syy olla soittamatta apua. Lähes jokainen teoksen luvuista päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kaikkine näine elementteineen teos on kursailemattoman rehellinen ja mehevä lajissaan.

Romaanin keskivaiheilla tahti hieman hidastuu ja jatkuvat vihjeet ilman uusia paljastuksia alkavat kyllästyttää. Vauhti kuitenkin kiihtyy Nellan palatessa Varjakkaan ja teoksen lähestyessä loppuhuipentumaansa. Multisillan romaani on ansiokasta viihdettä, kun kykenee heittäytymään synkeänkostean mysteerin makusteluun. Lopulta juoni on niin monivaiheinen ja -mutkainen, että täytyy melkeinpä pitää muistiinpanoja lähettyvillä, jos mielii tehdä arvailuja loppuratkaisusta. Mysteerin kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, ja lopputulos on palkitseva.

Elina Haanpää

Lähteet:
Kuonanoja, Hanna 2007: ”Traaginen hukkumisturma ei unohdu” https://www.kaleva.fi/traaginen-hukkumisturma-ei-unohdu/2224600 (tieto haettu 11.10.2021)
Myllyoja, Iines 1990: Kun sahan pilli piipasi. Kokoelma kertomuksia ja muisteluksia vuosisadan alun Oulunsalosta. Oulunsalon OAY, Oulunsalo.

Soljuva runoelma ihmiskunnan tilasta

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen
Runokokoelma, 64 s.
Poesia, 2021

Pauli Tapion runokokoelma Tyhjä, suuri ja öinen – alaotsikolla Valituksia – pureutuu kysymyksiin ihmisyydestä ja sivilisaatiosta. Samalla se on lyyrinen kertomus kertomuksista, joiden toistamisen varaan länsimainen subjekti rakentuu.

Teos jakautuu kuuteen numeroituun osastoon. Runot ovat pitkiä, monivivahteisia ja vuolaasti kulkevia, mutta laskeutuvat kuitenkin samaan vesistöön. Toisinkoisessaan Tapio valaa kritiikkiinsä uusia ulottuvuuksia runoelman muodolla sekä tuomalla teokseen säännöllisiä mittoja ja rytmejä. Teos ponnistaa samoista kriittisistä lähtökohdista, joita Tapio tutki jo esikoisessaan Varpuset ja aika (2017, Poesia). Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti länsimaalaiseen subjektikeskeiseen ajatteluun:

IHMINEN on itsensä lapsi,

oi kaikkitietävä valkoihoinen jumala.

Hän ajattelee ajatuksin,

on vuoroin hiljainen ja äänekäs.

Hän nukkuu viisi tuntia yössä.

Kun hän on nuori, hän tekee monia päätelmiä

Kun hän on vanha, hän kuolee.” (s. 25)

Tämän kaltaisen kritiikin lävitse länsimaalaisen aatehistoriaa ja subjektikeskeisyyden piirteitä kronikoidaan runoelmassa. Eri historiallisten ajanjaksojen subjektiviteetit rakentuvat runoissa rinnakkain, ja niiden välille alkaa syntyä eri ajanjaksoja yhdistäviä tekijöitä. Samaisessa modernia ihmiskäsitystä avaavassa runossa rakentuu myös romantiikan ajan subjektiviteetti.

 “Hänen totisuutensa on kukkula, jonka laella hän seisoo.

Hänen henkensä on laakso, jonka jääkausi kaiversi.” (s. 26)

Runoelman lajityyppiä on viime vuosikymmenten aikana elvytetty, mutta Tyhjän, suuren ja öisen kaltaista klassisen runoelman muotoon kirjoitettua nykyrunoutta tulee tänä päivänä harvoin vastaan. Näinkin kattava, kuusiosainen ja liki 70-sivuinen suomenkielinen runoelma on kotimaisen kirjallisuuden kaanonia vasten tarkasteltuna poikkeuksellinen. Jo ensimmäisen sivun äärellä mieleen piirtyy kotimaisten nimien sijasta John Miltonin tapaiset klassisen eurooppalaisen lyriikan edustajat. Teos tuntuukin ottavan vaikutteensa vahvasti klassisen eurooppalaisen runouden kaanonista. Traditio yhdistyy teoksessa nykyrunouteen omintakeisella tavalla, kuin polkuna länsimaalaisen subjektin kritiikkiin ja muihin nykyrunoudelle keskeisiin aiheisiin. Tradition ja ajan hermolla olemisen rinnakkaisuus ja niiden välinen hankaus tuo teokseen ikuisuuden ja yleistyksien sijaan eräänlaista tietynhetkisyyttä.

Kulkua ajan uurteissa

Tapion runoutta määrittää muutoksenalaisuus. Konkreettisesti tämä näkyy ja tuntuu teoksen tavassa yhdistellä eri aikakausille relevantteja tyylejä ja runomittoja. Huomio pysyy kokonaisuudessa ja siinä tapahtuvissa muutoksissa. Rytmin tuoma imu ei kuitenkaan passivoi lukijaa jäämään niiden vietäväksi. Eri aiheet, symbolit ja vaihtelevat kielelliset ja temaattiset rekisterit tuovat teoksen rytmiin omintakeista painoa.

Hän on saven muoto,

ja hänet voidaan muovata uudestaan” (s. 26)

Olemme valmiit kuolemaan nyt.

Olemme savesta valetut.

Olemme valmiit syntymään uudestaan.” (s. 40)

Teoksessa on eri konteksteissa toistuvia aiheita, motiiveja, säkeitä ja sanoja, kuten suo ja biotalousministeri, jotka toistuvat eri konteksteissa. Ne myös toimivat teoksen sisäisinä fraseerauksina: varioituvina teemoina tai rivien välistä nousevina mottoina. Välillä runot siirtyvät kursiiveilla merkittyihin, tiheämmässä mitallisuudessaan ja sanastossaan poikkeaviin erillisiin säkeistöihin. Tapio kertoi tämän vuoden Runokuu-kirjallisuusfestivaaleilla esiintyessään, että osa runoista polveutuu vanhoista mitallisista teksteistä: Henrik Achreniuksen laulusta Laulu Papin Frouville, Antiikin runoilijan Tiberianuksen fragmentista, sekä Pedro Calderón kirjoittaman La vida es sueño -näytelmään sisältyvästä valitusvirrestä. Teoksen kolmannessa osastossa soljuva vapaarytminen runo saa vastinparikseen kiinteärytmisen ja perinteisen mitallisuuden sävyttämän osion:

”Jalkain alla viheriöi nurmi tuore, nukassa.

Lilja hehkui, säihkyi, oli sahramikin kukassa.

Lehdon sulotuoksullansa täytti henkäys orvokin.

Kaikki kukat katseen loivat kauneimpaansa: ruusuihin.

Ruusuakin kauniimpi on ihmismieli, sielu, syön –

karvaan osan jumalilt’ vain saanut on se: kuolon-yön.” (s. 31)

Katkelmassa ilmenee varhaisen keskieurooppalaisen runouden ja pastoraalin traditio. Ihminen lauleskelee kuiskuttelevien kukkien seassa, kun luontoa käsitellään imelän antropomorfismin kautta. Asetelma muistuttaa kovasti skolastiikan ajan luontokäsitystä, jossa luonto on ihmiselle väline kuvailla poeettis-filosofisesti olemassaoloaan. Teosta voi lukea posthumanistisen linssin kautta, jolloin runo luo dialogia menneen ja nykyisen välille sekä kartoittaa luonnon välineellisyyden historiaa. Periytyvät tyylit ovat teoksessa runoilijan liittolaisia. Ne toimivat eräänlaisina takaisinkelauksina, joiden avulla tutkia mennyttä ihmisen aikaa. Eri tyylien kautta teos pyrkii hahmottamaan niitä ajan valamia rakenteita, jotka määrittävät länsimaista subjektiviteettia. Poikkeavuudessaan ne toimivat myös lukuasentoa uuteen suuntaan sysäävinä koodinvaihtoina ja herättävät teoksen kontekstissa kysymyksiä mitan ja sisällön suhteesta.

Vitsejä ja vitsauksia

Jokainen kuudesta osiosta sisältää niitä määrittävän puhekohteen. Ensimmäisessä osiossa puhutellaan heitä, toisessa teitä, kolmannessa häntä, neljännessä meitä. Runon ja lukijan välimatka kaventuu teoksen edetessä, kunnes viimeisessä osiossa puhuttelu kohdistuu sinään ja minään. Asetelma virittää monitulkintaisia kysymyksiä, jotka luovat runoon sekä soimaavaa draamallista kaarta että sisäänpäin kääntyvää jännitettä. Teosta läpäisevä puhuttelu vahvistaa ja ohjaa huomiota toistuviin retorisiin keinoihin. Tyyli tuo mieleen varhaisemmat kristilliset runokäsitykset. Runoissa tuntuukin usein olevan liki liturgista pontevuutta, joka tulee konkreettisesti esille runoihin upotetuista raamattulähtöisistä sitaateista, joita on muun muassa päällekirjoituksen avulla väännetty erilaisiin muotoihin.

Isänne söivät raakoja rypäleitä,

ja nyt teidän hampaitanne vihloo,

ja nyt te syötte raakoja rypäleitä,

jotta lastenne hampaita kerran vihloisi. (s. 20)

Teoksesta nouseva judeokristillinen tematiikka voi myös olla merkki länsimaalaista arvopohjaa sekä runoutta ympäröivästä viitekehyksestä. Myös monet runoissa mainituista objekteista kätkevät itseensä raamatullisia juonteita. Muun muassa tamariskit, jotka esiintyvät oleellisessa osassa monessa Raamatun kohdassa. Esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Abrahamin istuttamana rukouspuuna. ”Olette kaataneet tamariskit luolien suilta.” (s. 21) Hienovaraista satiirin makua luo se, että tamariskit tuotiin Eurooppaan Aasiasta alun perin porvarien koristekasveiksi sekä estämään eroosiota maanviljelyksen tieltä. Näinä päivinä se tunnetaan länsimaissa lähinnä vaarallisena tulokaslajina, joka on haitaksi monen länsimaan ekosysteemin alkuperäislajistolle. Toistuvista objekteista useat kätkevät sisäänsä oivaltavasti moneen suuntaan räiskyvää satiiria.

Runoelmamuoto ja liturgisesta tyylistä ammentava sävy saa teoksen kritiikin tuntumaan hyvin aseista riisuutuvalta. Pärskeiden ja kuolan voi tuntea lentävän puhujanpenkistä kaaressa, kun ne iskeytyvät vasten kovalla intensiteetillä vyörytettyjä kuvia, joissa suot kuivatetaan talouskasvun tieltä ja joissa ihmiset keksivät neuroottisesti uusia heikkoja rakenteita ja määritelmiä vanhojen päälle. Vaeltavat fiktioista toiseen.

”Niin keksivät he fiktion ja tekevät siitä totta.” (s. 9)

”Talousministerin, biotalousministerin on hän määrännyt

 määräämään itseään. Hän sanoo:

 ymmärrän herra talousministeri,

kyllä herra biotalousministeri, ja hän lausuu syvällisen vertauskuvan.” (s. 28)

Pauhun keskeltä nousee kuitenkin jatkuvasti paljon huumoria, jonka sekoittuminen yhteiskuntakriittisyyteen tuo vahvasti mieleen itäeurooppalaisen kirjallisuudelle tyypillisen arjesta nousevan absurdismin.

”Miten tasa-arvoisia te olettekaan, siinä,

kravatit silmillä, sukkahousut suussa.

Istutte kalliissa ravintolassa ja sanotte:

tuhkakuppi, tuhkakuppi,

sisäministeri, ulkoministeri.” (s.16)

Ehkä tämä teoksessa toistuva absurdi hölynpöly tekee siitä juuri sopivasti jazzahtavan. Se laajentaa teoksen kielellisestä antia ja luo lukijalle tarvittavaa liikkumatilaa. Perustavanlaatuiset runokuvat, kuten tuli ja leijona, vääntyvät teoksen kontekstissa uusiin asentoihin. Ehkä eri rekistereissä kulkevien tyylien yhteentörmäyksen kautta perinteiset symbolit ovat vastahakoisia palaamaan niiden automatisoituneisiin tulkintoihin?

Tiedon eräpäivä

”Pian lankeaa sade ja pyyhkii soiden ja metsien yli

siellä, missä soita ja metsiä ei enää ole.

Miten selitätte tämän?

Olette kaataneet tamariskit luolien suilta,

olette keksineet koneet, jotka lupaavat ja lupaavat

ja joiden lupauksiin te luotatte luottamasta päästyänne.” (s. 21)

”Ei sekään auta. Aikaa ei enää ole,

eikä tämä ole syvällinen vertauskuva.” (s. 22)

Teoksen keskeinen tuleva vitsaus on rakenteet, jotka ovat saaneet ihmisen sysäämään itsensä antroposeenin aikaan. Teos ottaa kantaa ihmisen aikaansaamiin nopeisiin muutoksiin ekosysteemissä ja tämänhetkiseen umpikujatilanteeseen, jossa olemme jo ekokatastrofin silmässä. Fossiilikapitalismin aikaansaamat nopeat ja peruuttamattomat muutokset ympäristöön koettelevat modernin länsimaisen elämäntyylin kestävyyttä. Luonnonkato rinnastuu teoksessa myös suomalaiseen maastoon: soihin, kallioihin ja niiden onkaloihin. Eteen piirtyvät ekosysteemille tärkeät pitkäkestoiset luonnon prosessit, jotka koettelevat länsimaisen ihmisen ajallista hahmotuskykyä.

Tyhjän, suuren ja öisen kärkkäästä länsimaalaisen elintavan kritiikistä kanavoituu hyvin voimakasta maailmassa olemisen tuntua. Teoksen maailmankuvassa ihminen on yhtäläisesti osa kaikkea katoavaa. Sen voi nähdä ehdottavan radikaalia, ajatustottumukset hylkäävää toisinajattelua, jonka kautta asettaa ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat kysymykset kokonaan uusista lähtökohdista. ”Teidän tietonne on kuollutta tietoa.” (s. 20)

Tämänhetkisyys ja kriisin nykyisyys alkaa hallita teosta loppua kohden. Viidennessä minämuotoisessa osassa tapahtuu käännös sisäänpäin, jota korostaa omina kursivoituina pesäkkeinään hahmottuvat metalyyriset osiot. Tempo hidastuu ja puhuttelun kohteiden rajautuessa yksikön ensimmäiseen ja toiseen persoonaan säkeet alkavat painaa enemmän. Myös runoelma itse liittyy runon puhujien joukkoon. ”Keväästä syksyyn on Oulunkylässä revitty katuja auki. / Keväästä syksyyn on kirjoittajani kirjoittanut minua.” (s. 46)

Oulunkylän inframuutoksista ammentava, kaunis keskeislyyrinen osio tuo teoksen ihmiskuvaan kokemuksellisuutta. Ihmiskokemus asettuu havainnon kohteeksi ja näyttäytyy ulkopuolisuutena, joka muovautuu jossain ei-inhimillisen ja inhimillisen rajapinnalla. Niillä materiaalisilla ja esteettisillä ehdoilla, joilla sen on mahdollista muovautua.

”[—] mutta nyt on hän saanut lapsen, joka on oikea ja elävä,

ja katutyöt ovat alkaneet tulla valmiiksi tai jäädä kesken,

eikä sitä, minkä olisi halunnut jättää mainitsematta, voi jättää

mainitsematta,

eikä reitti minnekään ole enää suora.” (s. 46)

Teos ei tarjoa lukijaa ihmisyyden taakasta vapauttavaa itsereflektiota. Runoelma loppuu kaikesta aiemmasta tykityksestä poiketen liki Nâzim Hikmetin mieleen tuoviin elämän paloa kuvaaviin säkeisiin:

Sinua on liikutettu maailmassa.

Olet vaellettu. Vaellat. Vaella.

Jos kohtaat toisen, rakasta toista,

jos kohtaat itsesi, rakasta itseäsi.” (s. 64)

Luen lopun eräänlaiseksi lukijan ja lukijuuden hetkellisyyttä ja vastaanottavuutta alleviivaavaksi kädenpuristuksen eleeksi ihmisyyttä tutkivassa runoelmassa. Teos purkaa automatisoituvaa subjektiviteettia yhteisöllisyyden ja kontaktin nojalla. Tyhjä, suuri ja öinen päästää ilmoille vaikuttavan, lajityypin rajoja kokeilevan omintakeisen äänen, jonka ilmaisun voi tuntea värisevän sivilisaation perustuksissa. Teoksen ääni ohjaa lukijansa myös sinne, missä valoa ei vielä ole.  

Otso Venho

Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Romaani, 286 s.
Otava, 2021

“Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä.” (s. 272) 

Se on kaikille enemmän tai vähemmän tuttu tunne. Oman sukunsa taakka. Suvi Ratinen on kirjoittanut samaistuttavan teoksen tästä aiheesta. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nousu kehitysmaasta tasa-arvoiseksi mallioppilasmaaksi on ollut harvinaisen nopea, ja entiset pula-ajat ovat näin ollen vielä tuoreessa muistissa, ainakin henkisesti. Niukkuuden tunne on osa suomalaista kollektiivista identiteettiä. Vaikka aineellinen hyvinvointi olisikin saavutettu, säästeliäisyyden ilkeämielinen pikkusisar, piheys, ei ole hävinnyt suomalaisen elämän eetoksesta. Suomalaisen kunniallisuuden ilmentymä on tarkan markan mies. Niukkuuden ajatuksen vääjäämätön periytyminen sukupolvelta toiselle tuntuu olevan teoksen ydinsanoma. Tämä jokseenkin masentava ajatus paketoidaan mustan huumorin sävyttämään viihdyttävään kokonaisuuteen. 

Suvi Ratisen romaanin Hyvä tarjous päähenkilö ja minäkertoja Kati Määkkönen on yhteiskunnan ja sukulaistensa mielestä epäonnistunut. Tai näin hän ainakin itse ajattelee. Hänen parisuhteensa eivät ole kestäneet, hän on filosofian maisteri, joka on myymälässä töissä, asuu vuokralla ja metsästää tarjouksia halpahalleista. Suhteet hänen perheeseensä ovat vaikeat. Sisko ja äiti vähättelevät ja polkevat Katin unelmia, isä on etäinen ja serkkuunsa Ninaan Katilla on katkeran vihainen ja kateellinen suhde. Hän ikävöi entistä avomiestään Jussia ja heidän uusioperheensä lapsia, ja kokee, että sai nämä lapset ilmaiseksi, ilman oikeaa äitiyttä.

“Ja sitten Jussilla oli lapset valmiina. Hänellä oli koko maailma valmiina. Talo ja suvun kesämökki. Minä sujahdin siihen kaikkeen kuin katettuun pöytään, nälkäisenä.” (s. 40) 

Myös läheiseen opiskeluystäväänsä Paulaan Katilla on ongelmallinen suhde. Paula on saanut valita, mitä tekee elämällään, Kati ei.  

“Opiskelimme Paulan kanssa yliopistossa yhdessä, mutta hän jätti opinnot kesken, koska tajusi haluavansa tulla oikeasti joogaopettajaksi. Hän halusi auttaa ihmisiä voimaan hyvin. 

Muistan miten röyhkeältä se minusta silloin tuntui, että hän teki päätöksen “halunsa” perusteella. Minä en ole kokenut koskaan olleeni siinä asemassa, että olisin voinut miettiä, mitä ihan oikeasti “haluan”. (s. 39) 

Kati on kuitenkin ylenemässä myymäläpäälliköksi ja suunnitellut ostavansa sukunsa talon, Vähälän, jota hänen isoisänsä isä, Huukko Määkkönen, on ollut rakentamassa. Kirja kertoo Katin tarinan ohella Huukon elämästä. Huukon kertojaääni kummittelee 1920-luvulta vaivaistalosta, johon hänet on sijoitettu, koska häntä ei olla huolittu töihin minnekään jalkavaivansa takia. Vuokralla asuva sinkku, “vanhapiika”, 2020-luvulla ja vaivaistalossa kyyhöttävä huutolaisäijä, joka odottaa kuolemaansa, ettei vaivaisi enää ketään, rinnastuvat toisiinsa hienolla tavalla. Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että Huuko ja Kati ovat saman ihmisen ilmentymä. Fokalisoijan ääni on hyvin samanlainen. Molemmat tuntevat olevansa yhteiskunnan hylkiöitä, sillä heillä ei ole paikkaa maailmassa, joka on rakennettu tietyllä tavalla, tietyille ihmisille, paremmille ihmisille. Tästä äänestä voidaan löytää F.E. Sillanpään klassikon Hurskaan kurjuuden Juha Toivolan naturalistista surkeutta, mutta myös kaikuja inhorealistisista piirteistä, joissa ihmissuhteet rakentuvat ainoastaan hyödylle ja säälimättömyydelle. 

Huukon elämän naturalistinen kuvailu on välillä riemastuttavan surkeaa. Tyylilaji ei siis ole puhtaan naturalistinen, vaan siihen on lisätty mustan huumorin kerros. Elämää leimaa totaalinen toivottomuus, joka lähentelee surkuhupaisuutta:

Me saatiin torpissa tähteiksi jääneitä ruokia, usein kuivaa leipää. Äiti opetti, että kun istuu leivän päälle, se pehmenee ja lämpenee. 

 Joskus jouduimme ottamaan eläinsuojasta sian ruokaa, mustuneita perunoista. Äiti pyysi sitä sialta anteeksi. (s. 42) 

Huukon surkean elämän ja Katin suhteellisen turvatun, korkeakoulutetun ja töissä olevan ihmisen arjen rinnastaminen toisiinsa saattaa vaikuttaa älyllisesti epärehellistä, ja se on suuri kärjistys, mutta se toimii. Kyse ei olekaan ainoastaan elintasosta, vaan siitä samasta pettyneisyyden ja lannistuneisuuden tunteesta, joka on periytynyt Huukolta Katille. Ratinen on mainio kuvaillessaan Katin jatkuvaa inhoa ja ahdistusta: 

“Alkaa ahdistaa tämä kuolevan dementikon vanha kauhtunut anorakkikin. Nenässä jatkuvasti löyhähtelevä huuhteluaineen tekopirteä tuoksu kuvottaa. Sillä on kai yritetty huuhdella pois vanhuuden löyhkää, kuoleman röyhkeää ja vääjäämätöntä valloitusta meissä kaikissa. (s. 178) 

Teoksen korkeinta antia edustaa ajatus sukupolvelta toiselle siirtyvästä vääjäämättömästä perinnöstä, josta on vaikeaa tai mahdotonta luopua. Tässä voi aistia naturalismille tyypillistä determinististä ajattelua, jossa ihminen nähdään oman perimänsä ja ympäristönsä määrittämänä. Kati kuitenkin uhmaa vääjäämätöntä kohtaloaan ja haluaa ostaa pois sukunsa talon, remontoida sen uudelleen ja poistaa – tai ainakin muokata – sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa. Hänen tarkoituksena on löytää tästä taakasta jotain syvempää ja aidompaa, joka jollakin tavalla koskettaisi sielua ja porautuisi oman psyykeen onkaloihin ja kuorisi siitä päältä kaiken roskan. 

“Kuinka paljon pitäisi vielä kaivaa, että pääsisi ohi vanhan lastulevyn, vuorivillan koolauksineen, kolmen tai neljän tapettikerroksen, halltexien ja pinkopahvin?” (s. 242) 

Katin puheessa voidaan inhorealismin lisäksi havaita tiettyä uhmakkuutta. Uhmakkuus on kuitenkin lakonista, ja lukijana on vaikea hyväksyä sitä, että kertoja olisi tosissaan muuttamassa maailmaa ja perimää. Katin toinen nimi on Victoria, sillä hän syntyi samaan aikaan Ruotsin kruununprinsessa Victorian kanssa. Kati vertaakin itseään leikkimielisesti perimysjärjetyksessä seuraavaan hallitsijaan. Vaikka hän tietää, että vertaus on hupsu, hän saa siitä tiettyä voimaa. Romaanissa myös irvaillaan vanhaa miehistä järjestystä, jossa valta ja omaisuus siirtyy aina isiltä pojille. Siitä on verraten vähän aikaa, kun perimisen vaatimuksena oli miessukupuolisuus. Victorian kuuluisi olla voimaannuttava hahmo tämän asetelman rikkomisessa ja sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Kuitenkin itsensä vertaaminen kuninkaalliseen, sinänsä tavoittamattomaan, tuo mukaan paradoksaalisen elementin. Onko miehistä valtaa ylipäänsä mahdollista murtaa, jos sen vaatimus on kuninkaallisuus? 

“Sellaisia me olemme, kaimani ja minä. 

 Meitä tarvitaan, Victoriaa ja minua, rohkeita tyttäriä, jotka astuvat isiensä saappaisiin tässä maailmassa, joka ei enää meinaa kestää vain isiltä pojille periytymistä.” (s. 78) 

Romaani siis kysyy, voiko perintöään, perimäänsä ja juuriaan päästä ylipäänsä pakoon. Ja minkä arvoista perintö on, oli perintö sitten suurta tai pientä, mukavaa tai inhottavaa. Kirja tuntuu vastaavan tähän kysymyksen siten, että olemme lukittuina perintöömme, mutta tämä vankeus ei ole ehdotonta, vaan siitä pystyy omalla toiminnallaan tekemään hieman siedettävämmän sellin itselleen. 

“Jo lapsena minusta tuntui hurjalta se lopullisuus, että nuo romut ovat tuolla betonin seassa maailman loppuun asti. 

 Tuntuu, että ne ovat meidän juuremme, joita ei saisi ikinä irti. Meidät on valettu tähän paikkaan kiinni, meidän on vaalittava tätä. Tuo betonimöhkäle romuineen on meidän peruskalliomme.” (s. 116) 

Romaanissa perinnön taakkaan kuuluu myös valtava häpeä omaa perhettä ja sukua kohtaan ja katkeruus muiden onnesta ja onni muiden epäonnesta. Tämä häpeä liittyy oman suvun työväenluokkaisuuteen ja piheyteen, jota Kati ei voi sietää, mutta ei myöskään itse pääse sitä pakoon. Romaanissa protagonistin suhtautuminen toisiin perheisiin, joissa molemmat vanhemmat kävivät sisätöissä (s.60) on ristiriitainen. Toisaalta nämä perheet ovat kaikkea sitä, mistä Kati on aina haaveillut, mutta toisaalta hän myös halveksii varakkaampia perheitä, koska niissä ei ymmärretä hänen mielestään elämän tärkeintä hyvettä: säästeliäisyyttä. Esimerkiksi Katin suhde hänen avomieheensä Jussiin kariutuu sen vuoksi, että Jussi oli mennyt ostamaan pimennysverhot, jotka eivät olleet kaikista halvimmat. 

Minä hermostuin, sillä minua vastaan oli hyökätty, sitä vastaan, mitä minä olin tottunut pitämään pyhänä: ei saa koskaan ostaa kalleinta, pitää odottaa että tulee alennukseen. (s. 247) 

Piheys on välillä niin hallitsevaa, että se tekee lukukokemuksesta epämiellyttävän. Mutta hyvällä tavalla. Romaanissa halpahallissa tehdyt ostokset ovat kuin köyhän miehen aarteenmetsästystä, nykyajan halpana löytöretkeilijänä olemista. Oranssit alennustarrat kirkuvat säästäväisyyttä, ja joka kerta halpahallissa aukeaa uusi maailma, joka tuo aina lisää rahaa pankkiin. Kirjan alkupuolella oleva mainio pitkä kuvaus halpahallissa pyörimisestä päättyy kuitenkin sekin inhottavaan mahalaskuun, kun kassa ei huomaakaan alennustarraa tuotteessa ja joutuu kuuluttamaan toisen työntekijän selvittämään tilannetta:    

Nyt kaikki näkevät, että olen köyhä. Ja saita.” (s. 68) 

Samaa häpeää tuottaa Katin vanhempien osallistuminen Huutokauppakeisari-ohjelmaan, jota hänen serkkunsa ylimielinen perhe ei ymmärrä millään tavalla. Vanhempien osallistuminen reality-sarjaan, jossa ylpeillään oman krääsän hyvään hintaan myymisellä, aiheuttaa Katissa niin syvää kiemurtelevaa vaivautuneisuutta, ettei hän oikein tiedä, miten siitä voi selvitä. Vaikka Kati halveksuu vanhempiaan, hän myös itse ymmärtää, että on loppujen lopuksi hyvin samanlainen kuin äitinsä.  

En voi sille mitään, mutta niin se vain on, että jaan äitini intohimon, toisten ihmisten vaikeudet. Ja aivan kuten hänkin, niistä puhumisesta myös minä saan voimaa. Sitä voimaa, jota tarvitaan oman tympeän ja kiusallisen elämän eteenpäin viemiseksi. (s. 191) 

Romaanissa annetaan paljon huomioarvoa ihmissuhteille, ja äidin ja lapsen suhde tukee kirjan tematiikkaa kaikista eniten. Suhteessa yhdistyvät halveksunta ja hyväksynnänkaipuu. Äiti ja tytär ovat toisiinsa yhteydessä luonnon lakien sanelemana, pakosta. Äitiään ei voi valita, joten äitiä on koitettava rakastaa, ja tämän suosioon on pyrittävä pääsemään.

Ojennan kakkulaatikon hänelle tyytyväisenä: huomaatko oranssina hehkuvan tarran? Olen kuin näädänpoikanen, pieni ja innokas, joka on juuri oppinut pyydystämään itse ja roikottaa nyt suussaan hiirenraatoa, esittelee sitä ylpeänä emolleen. Katso, katso! Minutkin on kasvatettu taitavaksi saalistajaksi, emo saisi olla hyvillään.” (s. 80) 

Katia ja tämän siskoa Saria yhdistää myös haaveilu toisten ihmisten epäonnesta: 

”Lapsena huvittelimme Sarin kanssa usein sillä, että minkä paikan tulipalo olisi meistä kaikkein ihaninta.” (s. 56) 

Katkera suhtautuminen onnekkaampiin ihmisiin manifestoituu suhteessa Katin serkkuun Ninaan, jolta hän on jo pienestä pitäen saanut kaikki tämän vanhat vaatteet. Ninan perhe ja Kati ja tämän entinen avomies Jussi lähentyvät ainoastaan rahan takia, koska Katin mies Jussi on töissä yrityksessä, josta saa tukkuhintaan kylpyhuonetavaroita. Suhde on mahdollinen vain, jos joku hyötyy siitä. 

Suhteiden inhorealistisuuden ja perimän taakan lisäksi romaani kysyy myös sitä, millä tavalla suhtaudumme omistamiseen. Kuinka tarpeellista omistaminen on maailmassa, joka on jo valmiiksi täynnä turhaa tavaraa? Omistaminen nähdään kuitenkin edelleen mittarina ihmisenä onnistumisesta ja tämä ilmenee Katin haaveena omakotitaloasumisesta. Se liittyy juurtumisen tunteeseen ja tarpeeseen kuulua johonkin ja omistaa. Mikäli ei omista mitään on haahuilija vailla traditiota. Äidin järjettömyyksiin yltyvä hamstraaminen on symboli tästä turhamaisuudesta ja omistamisen ristiriidasta.    

“Häntä ei tuntunut pelottavan tai harmittavan edes oma kuolema niin paljoa kuin se, ettei ehdi käyttää pois noita kaikkia säästämiään materiaaleja. Elämäntyö jää kesken. Olemassaolon merkitys valuu hukkaan, kun se, minkä on oppinut suurimmaksi hyveeksi, talteen pistämisen, osoittautuu kerta kaikkiaan turhaksi ja hyödyttömäksi. Jopa haitalliseksi.” (s. 165)   

Omistamattomuus liittyy myös vierauden tunteeseen. Vuokralla asuminen on pahempaa kuin pahin kurjuus, sillä silloin ollaan vieraalla maaperällä, jollakin tavalla kodittomana. Omistusasunnon saaminen nykyään itselleen on kuin pääsisi eroon torpparilaitoksen kahleista. Jos joku tulee ulkoapäin määrittämään, kuinka omassa talossa tulisi elää, voiko sitä sanoa kotona asumiseksi ollenkaan? Asia on ajankohtainen nykyään asuntojen hintojen noustessa niin korkealle, että varsinkin kaupungista asunnon ostaminen voi olla utopiaa monelle. Huuko toteaa vaivaistalossa kuolemaa odottaessaan: 

“Olen eläissäni kokenut vilua ja paljautta, nähnyt kurjuutta ja nälkää, mutta kaikkea sitä köyhyyttäkin surkeampaa on sentään vieraissa olo.” (s. 212) 

Kirjan lopussa Kati vapautuu tästä omistamisen pakkomielteestä, ainakin hetkellisesti. Teoksen parhaimpiin kohtauksiin kuuluu upea kuvaus tuoreesta sämpylästä, kahvilan kalleimmasta, jonka hän valitsee hekumoiden, perimäänsä uhmaten. Valinta on vallankumouksellinen. Kahvilan vitriinistä aukeaa kokonaan toinen todellisuus, joka on täynnä värikylläistä aistillisuutta, ilman harmaata nuukuutta ja ylisukupolvista niukkuuden painolastia. 

“Kuohkea sämpylä näyttää tarkoituksenmukaisen napakalta ja rapealta. Siinä ei ole mitään turhaa halpaa vaaleaa höttöä. Sen sisälle on ujutettu suuri maailma. Terhakat, väkevänvihreät salaatinlehdet. Kypsät mehevät avokadonpalat. Syvänpunaiset tomaatinsiivut. Paksuja valkoisia mozzarellakiekkoja. Basilikaa, sekä tuoreina lehtinä että puristettuina öljyiseksi pestoksi, joka pisaroi leivän uumenista. Pinnalla hyvyyttä julistavia kurpitsansiemeniä.” (s. 271) 

Ratinen on kirjoittanut ajankohtaisen, samaistuttavan, viihdyttävän ja sisällöltään monipuolisen romaanin, jota voi suositella mustan huumorin, naturalistisen ja inhorealistisen kirjallisuuden ystäville.  

Ilmo Muuronen