Hiljaisesti kuoleman edessä pettyen

Marissa Mehr: Rusalka – kuiskaajan muotokuva –
Romaani, 220 s.
Siltala, 2021

”Annalla oli ollut tapana kuunnella oopperoita ja huutaa librettoja tahdin etumatkalla äänitteeseen nähden. Tämä oli kaikin puolin vihattava tapa kenen hyvänsä musiikinkuuntelijan mielestä, paitsi kuiskaajien. Annan lakattua puhumasta toisen leikkauksen jälkeen hän hymisi, kunnes lopetti senkin. Mutta vaikka ääni oli kadonnut, kuulo toimi yhä. Jascha siirsi vanhat stereot makuuhuoneeseen, vaikkei Anna enää jaksanut käyttää niitä.” (s. 77)

Marissa Mehrin romaani Rusalka – kuiskaajan muotokuva – (2021) on kertomus merenneidoista, sairastamisesta, idästä ja lännestä sekä erityisesti musiikista. Teos rakentuu voimakkaasti sitä määrittävälle intertekstille, romantiikan ajan säveltäjän Antonín Dvořákin oopperalle Rusalka. Musiikki luo merkittävän osan romaanin pintatasosta, mutta  sen juuret porautuvat syvälle kirjan päähenkilön toiseuden ja sairauden käsittelyyn. 

Annan salaisuutta selvittämässä

Rusalka liikkuu kahden fokalisoijan välillä. Fokalisoijat ovat samalla romaanin ainoat merkittävät henkilöt. Romaanin päähenkilö on Anna, salailun verhoa yllään pitävä oopperan entinen kuiskaaja. Annan muotokuvaa rakennetaan hänen itsensä ja hänen luokseen matkustavan Gerardin ajatusten kautta. Romaanin ensimmäisellä sivulla kuusikymppinen kapellimestari-säveltäjä, kuluneen nerotaiteilijamyytin surkuhupaisa edustaja, saa Annalta kirjeen. Kirjeessä Anna kutsuu Gerardin hänen hautajaisiinsa. Gerard menee kirjeestä hämilleen, mutta alkaa matkustaa Annan luo junalla halki Euroopan. Romaani sijoittuu vuoteen 2010, jolloin Islannin tulivuorenpurkaus aiheutti lentoliikenteen pysähtymistä. Tämä poikkeustila onkin erittäin hedelmällinen tarkasteluympäristö eurooppalaisuuteen, joka on yksi Rusalkan polveilevista teemoista. 

Romaanin alussa kerrotaan, että Anna on kuolemassa syöpään ja saattohoito on aloitettu. Jonkin ajan päästä käy kuitenkin ilmi, että syövän leviäminen on pysähtynyt ja Anna pääsee jatkamaan elämäänsä. Kuoleman “peruuntuminen” heittää Annan ja hänen miehensä Jaschan hämmennyksen keskelle. Annan on vaikea opetella elämään uudestaan; kutsukortit hautajaisiin on jo lähetetty. Samaan aikaan Gerard taittaa matkaansa romaanin ajassa hyvin hitaasti. Rakenteellisesti teos on jaettu Gerardin matkareittien mukaan nimettyihin jaksoihin. Tämä on kiinnostava ja huomiota herättävä ratkaisu, sillä romaanin täydellisessä keskiössä on Anna. Toisaalta Rusalkassa pyritään purkamaan eurooppalaista itä–länsi-dikotomiaa, ja eri välietappien eksplikointi nostaa tämän näkökulman esille. 

Pitkin teosta arvuutellaan Annan synnyinmaata. On ilmeistä, että Anna on syntynyt Neuvostoliitossa tai jossain Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneessa maassa. Anna pitää kuitenkin joitain yksityisasioitaan visusti salassa. Hän ja Gerard ovat joskus olleet lyhyessä suhteessa ja viettäneet paljon aikaa yhdessä. Tästä huolimatta Gerard ei tiedä Annan kotipaikkaa. Annan synnyinmaan arvuuttelu sidostuu hänen vaikeaan suhteeseensa taustaansa kohtaan. 

Kertojan pihdeissä

Rusalka nojaa autoritääriseen kaikkitietävään kertojaan. Teoksen maailma värittyy Annan ja Gerardin havaintojen kautta, mutta kertojalla on henkilöiden ajatuksiin täydellinen pääsy – toisinaan kertoja tietää henkilöistä enemmän kuin nämä itse: 

” – – Gerard ja muut hänen aikalaisensa eläisivät kenties ikuisesti siinä erottamattomassa kuvitelmassa, jossa Eurooppa oli jaettu väkivaltaisesti kahtia.
Pelottavinta oli se, että Gerard oli kasvanut noihin tiukkoihin sääntöihin eikä ehkä edes halunnut – tätä hän ei mielellään myöntänyt itselleen – niiden muuttuvan.” (s. 264)

Vahvan kertojan ohessa romaanin kerrontaratkaisun tekee erikoiseksi se, että teos sisältää varsin vähän dialogia. Oikeastaan jokainen Rusalkan dialogi on lyhyt, eikä niinkään juonta eteenpäin vievä. Dialogia käytetään esimerkiksi Gerardin ja hänen agenttinsa välisissä nopeissa ja töksähtelevissä sananvaihdoissa. Kaikkitietävällä kertojalla romaani viittaa satuperinteeseen, mikä on hyvin perusteltua: teoksen interteksti Rusalka-ooppera lainaa paljon H. C. Andersenin sadusta Pieni merenneito. Rusalkassa lukijan täytyy antautua kertojan ja juonen vietäviksi. Muotokuvaa maalataan ylhäältä käsin, suurella pensselillä. Toisinaan staattinen ja nykykirjallisuudelle epätyypillinen kerrontaratkaisu tekee tekstistä hieman puuduttavaa. Olisin välillä kaivannut elävämpää kerrontaa, vaikka ymmärränkin mitä kaikkitietävällä kertojalla romaanissa haetaan. 

Rusalkan teksti on pääasiassa miellyttävää. Lyhyet jaksot ja nopeat vaihdot Gerardin ja Annan fokalisoimien jaksojen välillä tekevät romaanista helposti luettavan. Joissain kohdissa kerrontaa vaivaa kuitenkin tietty toisteisuus: samoja asioita kerrotaan hyvin vähän muunneltuina ja ilman uusia funktioita. Tämä koskee esimerkiksi Gerardin ajatuksia Annasta. Toisteisuuden lisäksi en voinut olla ihmettelemättä tiettyjä tekstin tasolla tehtyjä ratkaisuja. Henkilöiden ajatukset, tai ajatusten tiivistymät ilmaistaan kursiiveilla. Kursiiveja on paikoin niin paljon, että lukeminen raskautuu, eivätkä kursiivien nostattamat ydinkohdat saa tarvittavaa painoa. Samankaltaista ylikäyttöä on nähtävissä ajatusviivoissa: lennokkuutta on haettu esimerkiksi ketjuttamalla runsaasti virkkeitä ajatusviivoin. Seurauksena on tehokeinojen laimeneminen ja muuttuminen hieman maneerisiksi. Pieni huolimattoman editoinnin vaikutelma hiipi mieleen, vaikka teos on monelta osin oikein hyvin kirjoitettu. 

Euroopan näkymättömät rajaviivat

Rusalkan kiinnostavinta antia on Annan ristiriitainen henkilökuva ja tabujen purkaminen. Anna on Neuvostoliiton piiriin kuuluneesta maasta muutettuaan joutunut alati leimatuksi “itätytöksi”, toiseksi. Hän antautui musiikin maailmaan, koska kuvitteli, ettei musiikissa kansalaisuudella tai sukupuolella olisi väliä. Toisin kuitenkin oli: romaani piirtää kuvaa, jossa kapellimestarit käyttävät nuoria soittajia hyväkseen ja idästä tulleita katsotaan karsaasti. Anna samaistuu sadun merenneitoon, joka on viehättävä ja eksoottinen, mutta vieras. Klassinen musiikki on sinänsä otollinen maaperä itä–länsi-asetelman käsittelylle, että vaikka Eurooppa kylmän sodan aikana jakautuikin kahtia, ajateltiin eurooppalainen taidemusiikki silti yhden sateenvarjon alle:

”He saivat olla osa länsimaita vain musiikkilajin nimessä: länsimainen taidemusiikki.” (s. 292)

Rusalkassa tuodaan ilmi se tärkeä näkökulma, että tapa, jolla jaamme Euroopan itään ja länteen, on kylmän sodan peruja. Euroopan kukoistus näytti aivan toiselta viime vuosisadan alussa. Gerard luo kontrastin Annan ajatuksissa tapahtuvalle kriittiselle idän ja lännen tarkastelulle. Hän matkustaa läpi Itä-Euroopan ja halveksii itään liitettäviä piirteitä. Gerardin henkilössä on vahvaa karikatyyrimäisyyttä. Hän on vanhoissa tottumuksissa ja asenteissa kiinni oleva setä. Annan tytöttely ja rikkaalla elämäntavalla elostelu saavat Gerardin edustamaan sitä, mikä tulisi muuttaa. 

Gerardin henkilön tarkoitus on myös luoda monipuolisempaa kuvaa Annasta. Kymmenen vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Anna on jättänyt Gerardin. Gerard toisaalta tuhahtelee itselleen, ihmettelee, miksi on lähtenyt Annan vuoksi matkaan, mutta toisaalta hän ei voi olla ajattelematta Annaa pakkomielteisesti. Geradin ajatukset Annasta eivät kuitenkaan varsinaisesti synnytä vivahteikkaampaa henkilökuvausta. Hänen fokalisoimiaan jaksojaan värittävät eksotismi ja Annan salaperäisyys. Vanheneva kapellimestari näyttäytyy hieman hölmönä hahmona, joka on valmis matkustamaan Annan vuoksi, vaikkei tiedä, tapaako tätä koskaan. Lopulta Gerardin tärkeimmäksi tehtäväksi jää edustaa länttä ja vanhoja ajattelutapoja. 

Sairaudessa vaikeneminen

Keinot, joilla Rusalka limittyy Dvorakin Rusalka-oopperaan, ovat varsin kiehtovia ja moniulotteisia. Interteksti toimii romaanissa sekä pintatasolla että syvempien teemojen tarkastelussa. Oopperasta puhutaan romaanissa paljon – se on Annan lempiooppera – ja lisäksi Gerard kantaa sen partituuria mukanaan matkatessaan Annan luo. Rusalka-oopperassa merenneito myy äänensä, jotta saisi ihmisen muodon ja pääsisi prinssin luo. Romaanissa Anna taas ei pysty saavuttamaan klassisen musiikin ammattilaisuutta soittajana, joten hän “antaa äänensä” kuiskaajan työssä. Kuiskaajan työ on vaativaa, mutta hyvin näkymätöntä. Sairastuessaan Anna menettää äänensä, tärkeimmän työkalunsa, ja menettää kiinnostuksensa musiikkiin. Romaanissa kuvataan tarkasti sairastumisesta seuraavaa tyhjyyden kokemusta, johon liittyy vahvasti myös kehollisuus. 

”Kynsien alle pakkautui suomuja.
Kynsien, jotka eivät enää kasvaneet. Mikään hänessä ei kasvanut. Ei karvat, ilo saati halu pysytellä hereillä. Hän oli käytöstä poistettu tuotantolaitos, jollaisia näki maaseudulla yhtenään. Kaupunkeja, jotka oli pystytetty keskelle ei-mitään joskus sykkivällä 1960-luvulla ylläpitämään elämää.” (s. 54-55)

Teoksen alkupuolta kantaa vaikuttava kuvaus Annasta syövän otteessa. Anna ja Jascha vierailevat lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri ehdottaa siirtymistä palliatiiviseen hoitoon. Jascha yrittää auttaa Annaa arjessa, Anna taas tuskailee, kuinka toinen ei voisi koskaan ymmärtää hänen tilaansa. Romaanin alku on sattuvaa kuvausta vakavasta sairaudesta ja läheisen suhtautumisesta sairauteen. Mielenkiintoinen käänne tapahtuu, kun käy ilmi, ettei Anna kuolekaan. Tätä seuraava hämmennys ja pettymys ajaa parin vaikeaan kriisiin. Käsillä on tilanne, jossa puhuminen on lähes mahdotonta: millaiset tunteet ovat sallittuja, kun ei kuolekaan, tai kun läheinen ei kuolekaan? Romaani yltää paikoitellen jonnekin tavanomaisen sairauden ja kuoleman käsittelyn tuolle puolen. 

”Asunto täyttyi kysymyksistä, joita ei uskallettu lausua, tuskin edes ajatella.

Miksi sinä voit niin hyvin?

Anna tiesi, mitä Jascha ei halunnut sanoa.

Ai, et kuollut vieläkään? Tai ehkä se olikin muodossa: Olet vielä elossa. Kysymysmerkillä vai ilman?” (s. 84)

On valitettavaa, että romaanin suuri käänne on sijoitettu niin alkuun, ettei mielenkiinto pysy kovinkaan hyvin yllä teoksen loppuun asti. Siitä huolimatta Rusalka nostaa esiin useita kipeitä pohdittavia asioita. Tiettyjen tabujen purkaminen on keskeinen osa teosta. Romaanissa annetaan hiljainen ääni usein vaietuille asioille. Harmillisesti tietyt Rusalkan tyylilliset seikat ja kerronnalliset ratkaisut tekevät siitä hieman valjun kokonaisuuden. 

Taavi Heikkilä

”Vajoan, sillä minulla ei ole pyrstöä. Vai onko?”

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille
Romaani, 325 s.
Like, 2021

Se on kylmä ja niljakas. Käsi, ajattelen ensin, mutta sitten tajuan – se on pyrstö. Se kietoutuu vyötärölleni ja kiskoo minua alaspäin. (s. 285)

Jenni Multisillan toisinkoinen Mitä tapahtui merenneidoille on monimutkainen psykologinen trilleri. Teoksen mysteeri sijoittuu Perämeren Varjakansaarelle ja hyödyntää saaren todellista historiaa. Romaanin lähtökohtana on kolmiodraama, jossa Nellan ja Oliverin rakastama Linda on kadonnut oltuaan työstämässä taideteostaan Varjakassa. Katoamista seuraavana syksynä Lindan kämppis Nella alkaa saada salaperäisiä viestejä ja yrittää vielä kerran selvittää, mitä saarella tapahtui. Lindan poikaystävä Oliver taas vaikuttaa varmalta siitä, ettei Lindaa tulla löytämään. Teoksessa seurataan Nellan yritystä päästä Lindan jäljille, ja pikkuhiljaa kuviosta paljastuu lisää outouksia.  

Varjakka sopii oivallisesti kauhumiljööksi – eristäytynyt ja kylmä autiosaari, jonka historiassa on tragediaa. Varjakassa toimi vuosina 1900–1929 saha, jonka toiminnan lakattua saari on autioitunut. Nykyään siellä pääsee vierailemaan kesäisin kapulalossilla, talvisin jäätä pitkin. Vuonna 1907, lokakuisena iltana 20–21 naista ja tyttöä hukkui kotimatkallaan sahan töistä heidän veneensä kaaduttua. Uhrien määrä vaihtelee 20:n ja 21:n välillä lähteestä riippuen, mikä toimii myös osana Multisillan teoksen juonta.

Ahdistava kolmikko

Linda halveksuisi ajatuksiani. En edes tiedä, mitä hän minussa näki. Miksi hän halusi väkisin muokata minusta jotain, mitä en ole? (s. 91)

Keskeinen osa teosta on Lindan, Nellan ja Oliverin välinen kolmiodraama, jonka dynamiikka selkiytyy vähitellen. Lindan ja Nellan välinen romanttinen lataus on yhä vahvasti läsnä, vaikka ennen katoamistaan Linda seurusteli Oliverin kanssa. Lindasta muodostuu teoksessa kuva ennemminkin pakkomielteisenä kuin lahjakkaana taiteilijana, joka yrittää puskea Nellaakin kiivaampaan omistautumiseen. Nella taas pitää Lindan teoksia välillä teennäisinä ja keskivertoisina. Jo lähtökuopissaan teoksen ihmissuhteet tuntuvat joka suuntaan myrkyllisiltä ja painostavan kaunaisilta. Kolmiodraaman dynamiikasta tulee ydinosa teoksen kauhua, ja alkaa tuntua siltä, että hahmoista jokainen voisi paremmin ilman toisiaan.

Nella toimii teoksessa minäkertojana, ja suuri osa mysteerin ratkomisesta perustuu Nellan tarjoamiin tietoihin. On joitain asioita, joita Nella pimittää suhteellisen pitkälle, ja välillä lukiessa turhauttaa Nellan jatkuvat mitä minä olenkaan tehnyt -ajatukset; kerro jo! Nellan mustasukkainen ja pakkomielteinen suhtautuminen Lindaan tuo mysteerin ratkontaan omat mausteensa, ja juonen edetessä Nellan epäluotettavuus kertojana yltyy. Teoksen alkupuolella tuntuu vielä luontevalta asettua minäkertojan puolelle. Oliver vaikuttaa silloin selkeältä epäillyltä: hän on mustasukkainen, omistushaluinen ja hieman turhan varma siitä, ettei Linda tule koskaan palaamaan. Myös kadonnut Linda tuntuu ymmärrettävästi uhrilta, mutta pian tulkinta alkaa horjua. Hahmoista rakentuu elävän erheellisiä ja paikoittain myös aivan hirveitä.

Itämeri gothic

”Mä en usko, että merenneidot on kauniita. Ei ne voi olla, kun ne joutuu uimaan sellaisissa jätevesissä.” (s. 222)

Teoksessa on runsaasti meriaiheisia motiiveja. Merimotiiveista keskeisimpänä ovat merenneidot, joihin Lindalla on pakkomielteinen suhde. Sekä teininä että aikuisena Linda ja Nella työskentelevät merenneitoaiheisen taiteen parissa, Nella tanssija-akrobaattina ja Linda kuvataiteilijana. Merenneidot yhdistetään irvokkaasti myös Varjakan onnettomuuteen: Linda elättelee ajatusta siitä, että hukkumisen sijaan Varjakan onnettomuuden naiset olisivat sopeutuneet muuttumalla merenneidoiksi. Merenneito on teoksessa vähemmän satumainen olento ja enemmän karmiva, traaginen marttyyrihahmo, joka jää kummittelemaan väärintekijöilleen.

Merenneitosymboliikalla rakennetaan teokseen ekokriittisiä ja feministisiä teemoja. Merenneidoissa kiteytyy koko Itämeren kärsimys: Nellan ja Lindan teatteriprojektissa merenneito kuolee saastuneessa viemärivedessä. Linda uskoo, että merenneidot ovat todella kuolleet saasteisiin, ja romaani viestii, että näin tulee käymään myös merillemme, jos emme ala kuunnella ja uskoa niiden ihmeisiin.  Nellan kokema syyllisyys on piinaavaa. Juonessa se liittyy Lindan katoamiseen, mutta temaattisesti se viittaa myös ilmastokriisiin. Nellaa vaivaavat ajatukset: Miksi minä en toiminut ajoissa? Miksi kukaan ei tehnyt mitään, miksei kukaan kuunnellut, uskonut?

Naisnäkökulma nousee esiin erityisesti Varjakan onnettomuuden uhrien hameiden kautta: teoksessa kuvataan useampaan otteeseen hukkumista, jossa raskaat hameet täyttyvät vedellä ja vetävät uhrit mukanaan, muuttuen samalla pyrstöiksi. Merenneitomyytteihin, erityisesti seireeneihin, liittyy myös femme fatale -piirteitä, ja toisaalta merenneidon pyrstö symboloi piilotettua tai kiellettyä seksuaalisuutta, mikä näkyy myös Multisillan teoksessa. Linda pyrkii merenneidoksi, ja tuntuu taideteoksensa avulla ainakin osaksi pakenevan painostavia ihmissuhteitaan. 

Varjakan onnettomuudesta syytteen sai veneen päihtynyt perämies, joka ei kuitenkaan joutunut vastuuseen teostaan. Perämies Tuomas Walkamo tuomittiin ”Warjakan” onnettomuudesta kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, mutta tuomio jäi tiettävästi istumatta, sillä Walkamo ehti paeta Amerikkaan ennen rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tämä syventää teoksen tulkintaa myös siinä, että Lindalla ja perämiehellä on sama Valkamo / Walkamo -sukunimi. Minkälaista syyllisyyttä Linda kantaa Varjakan merenneitojen kohtalosta, naisten ja merien kohtaloista?

Pimeys sukeltaisi sisään silmäkuopista ja näyttäisi kuvia palavista pyrstöistä, muovilaatoista kellumassa valtamerellä ja öljyyn hukkuvista kaloista. Maailmasta, jossa ne eivät enää voisi elää. (s. 284)

Varjakan myytti

Merenneidot tuovat teokseen kiehtovan spekulatiivisen elementin. Fantasiaa olisi voitu jatkaa röyhkeämmin pitemmälle niin, ettei merenneitojen olemassaolosta olisi jäänyt epäilystäkään. Suhtauduin onnettomuuden mytologisoimiseen sekulaarin nykyihmisen varovaisella paheksunnalla, kunnes sain oulunsalolaisilta isovanhemmiltani luettavaksi Iines Myllyojan Varjakka-aiheisen muistelmateoksen Kun sahan pilli piipasi (Oulunsalon OAY, 1990). Kokoelmassaan Myllyoja muistelee onnettomuuteen liittyviä uskomuksia, mikä palauttaa ajatukseni vahvasti hengellisen 1900-luvun alun Oulun seudun kontekstiin. Nyt tuntuu, että Multisillan teoksen fantasia jatkaa jollain tapaa jo olemassa olevaa mytologiaa.

Kammottavinta oli elävän pirun liikuskelu Varjakan laiturin läheisyydessä. Nimeltä mainittu mies oli nähnyt varhain onnettomuuspäivän aamuna pirun tulla röyheltävän Varjakkametsästä musta kauhtana päällä. [– –] Minne lie tekonsa jälkeen mennyt? Liekö vaikka majoittunut Varjakkametsän tiheään kuusikkoon. Ainakin me lapset pelkäsimme joskus, kun olimme siellä mustikassa, ja joku muistutteli mieliin tuon vanhan tarinan. Ei onneksi näkynyt koskaan sarvipäätä naavaisen kuusen takaa kurkistelemassa. (Kun sahan pilli piipasi, 128–129)

Merenneitojen kanssa yhtä merkittäväksi myyttiseksi olioksi muodostuu teoksessa itse Varjakka. Saarella tuntuu olevan omat keuhkot, joilla se puhisee päähenkilöihin sairaan meren ilmaa. Se lietsoo päähenkilöt kollektiiviseen hulluuteen, jossa jokainen houreinen teko on hieman edellistä osuvampi. Kaiken käydessä ankeammaksi ja mädän hengitellessä autioiden talojen ovilla välähtää näkyville ajatus siitä, että kenties saaren kuuluu pysyä autiona. Varjakka puolustaa itseään hankkiutumalla eroon niistä, ketkä sinne uskaltavat.

Onnistunutta niljakkuutta ja ilahduttavia kliseitä

Joku on täällä. Perässäni. Se ei ole kuvitelmaa. Minun on päästävä pois ennen kuin jotain tapahtuu. (s. 205)

Multisillan romaani on vahvimmillaan viihdyttävyydessään ja periksiantamattoman runsaissa merimotiiveissaan. Teos hyödyntää sellaisia kauhun kliseitä, joihin liittyy kodikasta hohtoa: Nuoret yöpyvät ja hajaantuvat autiolla saarella, autioissa taloissa, joissa mahdollisesti kummittelee. Joku joutuu pimeään kellariin. Puhelin katoaa kriittisellä hetkellä, kömpelö hetki pilaa pakenemisen, veneen pohja vuotaa. On mukamas jokin hyvä syy olla soittamatta apua. Lähes jokainen teoksen luvuista päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kaikkine näine elementteineen teos on kursailemattoman rehellinen ja mehevä lajissaan.

Romaanin keskivaiheilla tahti hieman hidastuu ja jatkuvat vihjeet ilman uusia paljastuksia alkavat kyllästyttää. Vauhti kuitenkin kiihtyy Nellan palatessa Varjakkaan ja teoksen lähestyessä loppuhuipentumaansa. Multisillan romaani on ansiokasta viihdettä, kun kykenee heittäytymään synkeänkostean mysteerin makusteluun. Lopulta juoni on niin monivaiheinen ja -mutkainen, että täytyy melkeinpä pitää muistiinpanoja lähettyvillä, jos mielii tehdä arvailuja loppuratkaisusta. Mysteerin kaikki palaset loksahtavat paikoilleen, ja lopputulos on palkitseva.

Elina Haanpää

Lähteet:
Kuonanoja, Hanna 2007: ”Traaginen hukkumisturma ei unohdu” https://www.kaleva.fi/traaginen-hukkumisturma-ei-unohdu/2224600 (tieto haettu 11.10.2021)
Myllyoja, Iines 1990: Kun sahan pilli piipasi. Kokoelma kertomuksia ja muisteluksia vuosisadan alun Oulunsalosta. Oulunsalon OAY, Oulunsalo.

Soljuva runoelma ihmiskunnan tilasta

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen
Runokokoelma, 64 s.
Poesia, 2021

Pauli Tapion runokokoelma Tyhjä, suuri ja öinen – alaotsikolla Valituksia – pureutuu kysymyksiin ihmisyydestä ja sivilisaatiosta. Samalla se on lyyrinen kertomus kertomuksista, joiden toistamisen varaan länsimainen subjekti rakentuu.

Teos jakautuu kuuteen numeroituun osastoon. Runot ovat pitkiä, monivivahteisia ja vuolaasti kulkevia, mutta laskeutuvat kuitenkin samaan vesistöön. Toisinkoisessaan Tapio valaa kritiikkiinsä uusia ulottuvuuksia runoelman muodolla sekä tuomalla teokseen säännöllisiä mittoja ja rytmejä. Teos ponnistaa samoista kriittisistä lähtökohdista, joita Tapio tutki jo esikoisessaan Varpuset ja aika (2017, Poesia). Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti länsimaalaiseen subjektikeskeiseen ajatteluun:

”IHMINEN on itsensä lapsi,

oi kaikkitietävä valkoihoinen jumala.

Hän ajattelee ajatuksin,

on vuoroin hiljainen ja äänekäs.

Hän nukkuu viisi tuntia yössä.

Kun hän on nuori, hän tekee monia päätelmiä

Kun hän on vanha, hän kuolee.” (s. 25)

Tämän kaltaisen kritiikin lävitse länsimaalaisen aatehistoriaa ja subjektikeskeisyyden piirteitä kronikoidaan runoelmassa. Eri historiallisten ajanjaksojen subjektiviteetit rakentuvat runoissa rinnakkain, ja niiden välille alkaa syntyä eri ajanjaksoja yhdistäviä tekijöitä. Samaisessa modernia ihmiskäsitystä avaavassa runossa rakentuu myös romantiikan ajan subjektiviteetti.

 “Hänen totisuutensa on kukkula, jonka laella hän seisoo.

Hänen henkensä on laakso, jonka jääkausi kaiversi.” (s. 26)

Runoelman lajityyppiä on viime vuosikymmenten aikana elvytetty, mutta Tyhjän, suuren ja öisen kaltaista klassisen runoelman muotoon kirjoitettua nykyrunoutta tulee tänä päivänä harvoin vastaan. Näinkin kattava, kuusiosainen ja liki 70-sivuinen suomenkielinen runoelma on kotimaisen kirjallisuuden kaanonia vasten tarkasteltuna poikkeuksellinen. Jo ensimmäisen sivun äärellä mieleen piirtyy kotimaisten nimien sijasta John Miltonin tapaiset klassisen eurooppalaisen lyriikan edustajat. Teos tuntuukin ottavan vaikutteensa vahvasti klassisen eurooppalaisen runouden kaanonista. Traditio yhdistyy teoksessa nykyrunouteen omintakeisella tavalla, kuin polkuna länsimaalaisen subjektin kritiikkiin ja muihin nykyrunoudelle keskeisiin aiheisiin. Tradition ja ajan hermolla olemisen rinnakkaisuus ja niiden välinen hankaus tuo teokseen ikuisuuden ja yleistyksien sijaan eräänlaista tietynhetkisyyttä.

Kulkua ajan uurteissa

Tapion runoutta määrittää muutoksenalaisuus. Konkreettisesti tämä näkyy ja tuntuu teoksen tavassa yhdistellä eri aikakausille relevantteja tyylejä ja runomittoja. Huomio pysyy kokonaisuudessa ja siinä tapahtuvissa muutoksissa. Rytmin tuoma imu ei kuitenkaan passivoi lukijaa jäämään niiden vietäväksi. Eri aiheet, symbolit ja vaihtelevat kielelliset ja temaattiset rekisterit tuovat teoksen rytmiin omintakeista painoa.

”Hän on saven muoto,

ja hänet voidaan muovata uudestaan” (s. 26)

”Olemme valmiit kuolemaan nyt.

Olemme savesta valetut.

Olemme valmiit syntymään uudestaan.” (s. 40)

Teoksessa on eri konteksteissa toistuvia aiheita, motiiveja, säkeitä ja sanoja, kuten suo ja biotalousministeri, jotka toistuvat eri konteksteissa. Ne myös toimivat teoksen sisäisinä fraseerauksina: varioituvina teemoina tai rivien välistä nousevina mottoina. Välillä runot siirtyvät kursiiveilla merkittyihin, tiheämmässä mitallisuudessaan ja sanastossaan poikkeaviin erillisiin säkeistöihin. Tapio kertoi tämän vuoden Runokuu-kirjallisuusfestivaaleilla esiintyessään, että osa runoista polveutuu vanhoista mitallisista teksteistä: Henrik Achreniuksen laulusta Laulu Papin Frouville, Antiikin runoilijan Tiberianuksen fragmentista, sekä Pedro Calderón kirjoittaman La vida es sueño -näytelmään sisältyvästä valitusvirrestä. Teoksen kolmannessa osastossa soljuva vapaarytminen runo saa vastinparikseen kiinteärytmisen ja perinteisen mitallisuuden sävyttämän osion:

”Jalkain alla viheriöi nurmi tuore, nukassa.

Lilja hehkui, säihkyi, oli sahramikin kukassa.

Lehdon sulotuoksullansa täytti henkäys orvokin.

Kaikki kukat katseen loivat kauneimpaansa: ruusuihin.

Ruusuakin kauniimpi on ihmismieli, sielu, syön –

karvaan osan jumalilt’ vain saanut on se: kuolon-yön.” (s. 31)

Katkelmassa ilmenee varhaisen keskieurooppalaisen runouden ja pastoraalin traditio. Ihminen lauleskelee kuiskuttelevien kukkien seassa, kun luontoa käsitellään imelän antropomorfismin kautta. Asetelma muistuttaa kovasti skolastiikan ajan luontokäsitystä, jossa luonto on ihmiselle väline kuvailla poeettis-filosofisesti olemassaoloaan. Teosta voi lukea posthumanistisen linssin kautta, jolloin runo luo dialogia menneen ja nykyisen välille sekä kartoittaa luonnon välineellisyyden historiaa. Periytyvät tyylit ovat teoksessa runoilijan liittolaisia. Ne toimivat eräänlaisina takaisinkelauksina, joiden avulla tutkia mennyttä ihmisen aikaa. Eri tyylien kautta teos pyrkii hahmottamaan niitä ajan valamia rakenteita, jotka määrittävät länsimaista subjektiviteettia. Poikkeavuudessaan ne toimivat myös lukuasentoa uuteen suuntaan sysäävinä koodinvaihtoina ja herättävät teoksen kontekstissa kysymyksiä mitan ja sisällön suhteesta.

Vitsejä ja vitsauksia

Jokainen kuudesta osiosta sisältää niitä määrittävän puhekohteen. Ensimmäisessä osiossa puhutellaan heitä, toisessa teitä, kolmannessa häntä, neljännessä meitä. Runon ja lukijan välimatka kaventuu teoksen edetessä, kunnes viimeisessä osiossa puhuttelu kohdistuu sinään ja minään. Asetelma virittää monitulkintaisia kysymyksiä, jotka luovat runoon sekä soimaavaa draamallista kaarta että sisäänpäin kääntyvää jännitettä. Teosta läpäisevä puhuttelu vahvistaa ja ohjaa huomiota toistuviin retorisiin keinoihin. Tyyli tuo mieleen varhaisemmat kristilliset runokäsitykset. Runoissa tuntuukin usein olevan liki liturgista pontevuutta, joka tulee konkreettisesti esille runoihin upotetuista raamattulähtöisistä sitaateista, joita on muun muassa päällekirjoituksen avulla väännetty erilaisiin muotoihin.

”Isänne söivät raakoja rypäleitä,

ja nyt teidän hampaitanne vihloo,

ja nyt te syötte raakoja rypäleitä,

jotta lastenne hampaita kerran vihloisi.” (s. 20)

Teoksesta nouseva judeokristillinen tematiikka voi myös olla merkki länsimaalaista arvopohjaa sekä runoutta ympäröivästä viitekehyksestä. Myös monet runoissa mainituista objekteista kätkevät itseensä raamatullisia juonteita. Muun muassa tamariskit, jotka esiintyvät oleellisessa osassa monessa Raamatun kohdassa. Esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Abrahamin istuttamana rukouspuuna. ”Olette kaataneet tamariskit luolien suilta.” (s. 21) Hienovaraista satiirin makua luo se, että tamariskit tuotiin Eurooppaan Aasiasta alun perin porvarien koristekasveiksi sekä estämään eroosiota maanviljelyksen tieltä. Näinä päivinä se tunnetaan länsimaissa lähinnä vaarallisena tulokaslajina, joka on haitaksi monen länsimaan ekosysteemin alkuperäislajistolle. Toistuvista objekteista useat kätkevät sisäänsä oivaltavasti moneen suuntaan räiskyvää satiiria.

Runoelmamuoto ja liturgisesta tyylistä ammentava sävy saa teoksen kritiikin tuntumaan hyvin aseista riisuutuvalta. Pärskeiden ja kuolan voi tuntea lentävän puhujanpenkistä kaaressa, kun ne iskeytyvät vasten kovalla intensiteetillä vyörytettyjä kuvia, joissa suot kuivatetaan talouskasvun tieltä ja joissa ihmiset keksivät neuroottisesti uusia heikkoja rakenteita ja määritelmiä vanhojen päälle. Vaeltavat fiktioista toiseen.

”Niin keksivät he fiktion ja tekevät siitä totta.” (s. 9)

”Talousministerin, biotalousministerin on hän määrännyt

 määräämään itseään. Hän sanoo:

 ymmärrän herra talousministeri,

kyllä herra biotalousministeri, ja hän lausuu syvällisen vertauskuvan.” (s. 28)

Pauhun keskeltä nousee kuitenkin jatkuvasti paljon huumoria, jonka sekoittuminen yhteiskuntakriittisyyteen tuo vahvasti mieleen itäeurooppalaisen kirjallisuudelle tyypillisen arjesta nousevan absurdismin.

”Miten tasa-arvoisia te olettekaan, siinä,

kravatit silmillä, sukkahousut suussa.

Istutte kalliissa ravintolassa ja sanotte:

tuhkakuppi, tuhkakuppi,

sisäministeri, ulkoministeri.” (s.16)

Ehkä tämä teoksessa toistuva absurdi hölynpöly tekee siitä juuri sopivasti jazzahtavan. Se laajentaa teoksen kielellisestä antia ja luo lukijalle tarvittavaa liikkumatilaa. Perustavanlaatuiset runokuvat, kuten tuli ja leijona, vääntyvät teoksen kontekstissa uusiin asentoihin. Ehkä eri rekistereissä kulkevien tyylien yhteentörmäyksen kautta perinteiset symbolit ovat vastahakoisia palaamaan niiden automatisoituneisiin tulkintoihin?

Tiedon eräpäivä

”Pian lankeaa sade ja pyyhkii soiden ja metsien yli

siellä, missä soita ja metsiä ei enää ole.

Miten selitätte tämän?

Olette kaataneet tamariskit luolien suilta,

olette keksineet koneet, jotka lupaavat ja lupaavat

ja joiden lupauksiin te luotatte luottamasta päästyänne.” (s. 21)

”Ei sekään auta. Aikaa ei enää ole,

eikä tämä ole syvällinen vertauskuva.” (s. 22)

Teoksen keskeinen tuleva vitsaus on rakenteet, jotka ovat saaneet ihmisen sysäämään itsensä antroposeenin aikaan. Teos ottaa kantaa ihmisen aikaansaamiin nopeisiin muutoksiin ekosysteemissä ja tämänhetkiseen umpikujatilanteeseen, jossa olemme jo ekokatastrofin silmässä. Fossiilikapitalismin aikaansaamat nopeat ja peruuttamattomat muutokset ympäristöön koettelevat modernin länsimaisen elämäntyylin kestävyyttä. Luonnonkato rinnastuu teoksessa myös suomalaiseen maastoon: soihin, kallioihin ja niiden onkaloihin. Eteen piirtyvät ekosysteemille tärkeät pitkäkestoiset luonnon prosessit, jotka koettelevat länsimaisen ihmisen ajallista hahmotuskykyä.

Tyhjän, suuren ja öisen kärkkäästä länsimaalaisen elintavan kritiikistä kanavoituu hyvin voimakasta maailmassa olemisen tuntua. Teoksen maailmankuvassa ihminen on yhtäläisesti osa kaikkea katoavaa. Sen voi nähdä ehdottavan radikaalia, ajatustottumukset hylkäävää toisinajattelua, jonka kautta asettaa ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat kysymykset kokonaan uusista lähtökohdista. ”Teidän tietonne on kuollutta tietoa.” (s. 20)

Tämänhetkisyys ja kriisin nykyisyys alkaa hallita teosta loppua kohden. Viidennessä minämuotoisessa osassa tapahtuu käännös sisäänpäin, jota korostaa omina kursivoituina pesäkkeinään hahmottuvat metalyyriset osiot. Tempo hidastuu ja puhuttelun kohteiden rajautuessa yksikön ensimmäiseen ja toiseen persoonaan säkeet alkavat painaa enemmän. Myös runoelma itse liittyy runon puhujien joukkoon. ”Keväästä syksyyn on Oulunkylässä revitty katuja auki. / Keväästä syksyyn on kirjoittajani kirjoittanut minua.” (s. 46)

Oulunkylän inframuutoksista ammentava, kaunis keskeislyyrinen osio tuo teoksen ihmiskuvaan kokemuksellisuutta. Ihmiskokemus asettuu havainnon kohteeksi ja näyttäytyy ulkopuolisuutena, joka muovautuu jossain ei-inhimillisen ja inhimillisen rajapinnalla. Niillä materiaalisilla ja esteettisillä ehdoilla, joilla sen on mahdollista muovautua.

”[—] mutta nyt on hän saanut lapsen, joka on oikea ja elävä,

ja katutyöt ovat alkaneet tulla valmiiksi tai jäädä kesken,

eikä sitä, minkä olisi halunnut jättää mainitsematta, voi jättää

mainitsematta,

eikä reitti minnekään ole enää suora.” (s. 46)

Teos ei tarjoa lukijaa ihmisyyden taakasta vapauttavaa itsereflektiota. Runoelma loppuu kaikesta aiemmasta tykityksestä poiketen liki Nâzim Hikmetin mieleen tuoviin elämän paloa kuvaaviin säkeisiin:

”Sinua on liikutettu maailmassa.

Olet vaellettu. Vaellat. Vaella.

Jos kohtaat toisen, rakasta toista,

jos kohtaat itsesi, rakasta itseäsi.” (s. 64)

Luen lopun eräänlaiseksi lukijan ja lukijuuden hetkellisyyttä ja vastaanottavuutta alleviivaavaksi kädenpuristuksen eleeksi ihmisyyttä tutkivassa runoelmassa. Teos purkaa automatisoituvaa subjektiviteettia yhteisöllisyyden ja kontaktin nojalla. Tyhjä, suuri ja öinen päästää ilmoille vaikuttavan, lajityypin rajoja kokeilevan omintakeisen äänen, jonka ilmaisun voi tuntea värisevän sivilisaation perustuksissa. Teoksen ääni ohjaa lukijansa myös sinne, missä valoa ei vielä ole.  

Otso Venho

Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Romaani, 286 s.
Otava, 2021

“Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä.” (s. 272) 

Se on kaikille enemmän tai vähemmän tuttu tunne. Oman sukunsa taakka. Suvi Ratinen on kirjoittanut samaistuttavan teoksen tästä aiheesta. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nousu kehitysmaasta tasa-arvoiseksi mallioppilasmaaksi on ollut harvinaisen nopea, ja entiset pula-ajat ovat näin ollen vielä tuoreessa muistissa, ainakin henkisesti. Niukkuuden tunne on osa suomalaista kollektiivista identiteettiä. Vaikka aineellinen hyvinvointi olisikin saavutettu, säästeliäisyyden ilkeämielinen pikkusisar, piheys, ei ole hävinnyt suomalaisen elämän eetoksesta. Suomalaisen kunniallisuuden ilmentymä on tarkan markan mies. Niukkuuden ajatuksen vääjäämätön periytyminen sukupolvelta toiselle tuntuu olevan teoksen ydinsanoma. Tämä jokseenkin masentava ajatus paketoidaan mustan huumorin sävyttämään viihdyttävään kokonaisuuteen. 

Suvi Ratisen romaanin Hyvä tarjous päähenkilö ja minäkertoja Kati Määkkönen on yhteiskunnan ja sukulaistensa mielestä epäonnistunut. Tai näin hän ainakin itse ajattelee. Hänen parisuhteensa eivät ole kestäneet, hän on filosofian maisteri, joka on myymälässä töissä, asuu vuokralla ja metsästää tarjouksia halpahalleista. Suhteet hänen perheeseensä ovat vaikeat. Sisko ja äiti vähättelevät ja polkevat Katin unelmia, isä on etäinen ja serkkuunsa Ninaan Katilla on katkeran vihainen ja kateellinen suhde. Hän ikävöi entistä avomiestään Jussia ja heidän uusioperheensä lapsia, ja kokee, että sai nämä lapset ilmaiseksi, ilman oikeaa äitiyttä.

“Ja sitten Jussilla oli lapset valmiina. Hänellä oli koko maailma valmiina. Talo ja suvun kesämökki. Minä sujahdin siihen kaikkeen kuin katettuun pöytään, nälkäisenä.” (s. 40) 

Myös läheiseen opiskeluystäväänsä Paulaan Katilla on ongelmallinen suhde. Paula on saanut valita, mitä tekee elämällään, Kati ei.  

“Opiskelimme Paulan kanssa yliopistossa yhdessä, mutta hän jätti opinnot kesken, koska tajusi haluavansa tulla oikeasti joogaopettajaksi. Hän halusi auttaa ihmisiä voimaan hyvin. 

Muistan miten röyhkeältä se minusta silloin tuntui, että hän teki päätöksen “halunsa” perusteella. Minä en ole kokenut koskaan olleeni siinä asemassa, että olisin voinut miettiä, mitä ihan oikeasti “haluan”. (s. 39) 

Kati on kuitenkin ylenemässä myymäläpäälliköksi ja suunnitellut ostavansa sukunsa talon, Vähälän, jota hänen isoisänsä isä, Huukko Määkkönen, on ollut rakentamassa. Kirja kertoo Katin tarinan ohella Huukon elämästä. Huukon kertojaääni kummittelee 1920-luvulta vaivaistalosta, johon hänet on sijoitettu, koska häntä ei olla huolittu töihin minnekään jalkavaivansa takia. Vuokralla asuva sinkku, “vanhapiika”, 2020-luvulla ja vaivaistalossa kyyhöttävä huutolaisäijä, joka odottaa kuolemaansa, ettei vaivaisi enää ketään, rinnastuvat toisiinsa hienolla tavalla. Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että Huuko ja Kati ovat saman ihmisen ilmentymä. Fokalisoijan ääni on hyvin samanlainen. Molemmat tuntevat olevansa yhteiskunnan hylkiöitä, sillä heillä ei ole paikkaa maailmassa, joka on rakennettu tietyllä tavalla, tietyille ihmisille, paremmille ihmisille. Tästä äänestä voidaan löytää F.E. Sillanpään klassikon Hurskaan kurjuuden Juha Toivolan naturalistista surkeutta, mutta myös kaikuja inhorealistisista piirteistä, joissa ihmissuhteet rakentuvat ainoastaan hyödylle ja säälimättömyydelle. 

Huukon elämän naturalistinen kuvailu on välillä riemastuttavan surkeaa. Tyylilaji ei siis ole puhtaan naturalistinen, vaan siihen on lisätty mustan huumorin kerros. Elämää leimaa totaalinen toivottomuus, joka lähentelee surkuhupaisuutta:

Me saatiin torpissa tähteiksi jääneitä ruokia, usein kuivaa leipää. Äiti opetti, että kun istuu leivän päälle, se pehmenee ja lämpenee. 

 Joskus jouduimme ottamaan eläinsuojasta sian ruokaa, mustuneita perunoista. Äiti pyysi sitä sialta anteeksi. (s. 42) 

Huukon surkean elämän ja Katin suhteellisen turvatun, korkeakoulutetun ja töissä olevan ihmisen arjen rinnastaminen toisiinsa saattaa vaikuttaa älyllisesti epärehellistä, ja se on suuri kärjistys, mutta se toimii. Kyse ei olekaan ainoastaan elintasosta, vaan siitä samasta pettyneisyyden ja lannistuneisuuden tunteesta, joka on periytynyt Huukolta Katille. Ratinen on mainio kuvaillessaan Katin jatkuvaa inhoa ja ahdistusta: 

“Alkaa ahdistaa tämä kuolevan dementikon vanha kauhtunut anorakkikin. Nenässä jatkuvasti löyhähtelevä huuhteluaineen tekopirteä tuoksu kuvottaa. Sillä on kai yritetty huuhdella pois vanhuuden löyhkää, kuoleman röyhkeää ja vääjäämätöntä valloitusta meissä kaikissa. (s. 178) 

Teoksen korkeinta antia edustaa ajatus sukupolvelta toiselle siirtyvästä vääjäämättömästä perinnöstä, josta on vaikeaa tai mahdotonta luopua. Tässä voi aistia naturalismille tyypillistä determinististä ajattelua, jossa ihminen nähdään oman perimänsä ja ympäristönsä määrittämänä. Kati kuitenkin uhmaa vääjäämätöntä kohtaloaan ja haluaa ostaa pois sukunsa talon, remontoida sen uudelleen ja poistaa – tai ainakin muokata – sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa. Hänen tarkoituksena on löytää tästä taakasta jotain syvempää ja aidompaa, joka jollakin tavalla koskettaisi sielua ja porautuisi oman psyykeen onkaloihin ja kuorisi siitä päältä kaiken roskan. 

“Kuinka paljon pitäisi vielä kaivaa, että pääsisi ohi vanhan lastulevyn, vuorivillan koolauksineen, kolmen tai neljän tapettikerroksen, halltexien ja pinkopahvin?” (s. 242) 

Katin puheessa voidaan inhorealismin lisäksi havaita tiettyä uhmakkuutta. Uhmakkuus on kuitenkin lakonista, ja lukijana on vaikea hyväksyä sitä, että kertoja olisi tosissaan muuttamassa maailmaa ja perimää. Katin toinen nimi on Victoria, sillä hän syntyi samaan aikaan Ruotsin kruununprinsessa Victorian kanssa. Kati vertaakin itseään leikkimielisesti perimysjärjetyksessä seuraavaan hallitsijaan. Vaikka hän tietää, että vertaus on hupsu, hän saa siitä tiettyä voimaa. Romaanissa myös irvaillaan vanhaa miehistä järjestystä, jossa valta ja omaisuus siirtyy aina isiltä pojille. Siitä on verraten vähän aikaa, kun perimisen vaatimuksena oli miessukupuolisuus. Victorian kuuluisi olla voimaannuttava hahmo tämän asetelman rikkomisessa ja sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Kuitenkin itsensä vertaaminen kuninkaalliseen, sinänsä tavoittamattomaan, tuo mukaan paradoksaalisen elementin. Onko miehistä valtaa ylipäänsä mahdollista murtaa, jos sen vaatimus on kuninkaallisuus? 

“Sellaisia me olemme, kaimani ja minä. 

 Meitä tarvitaan, Victoriaa ja minua, rohkeita tyttäriä, jotka astuvat isiensä saappaisiin tässä maailmassa, joka ei enää meinaa kestää vain isiltä pojille periytymistä.” (s. 78) 

Romaani siis kysyy, voiko perintöään, perimäänsä ja juuriaan päästä ylipäänsä pakoon. Ja minkä arvoista perintö on, oli perintö sitten suurta tai pientä, mukavaa tai inhottavaa. Kirja tuntuu vastaavan tähän kysymyksen siten, että olemme lukittuina perintöömme, mutta tämä vankeus ei ole ehdotonta, vaan siitä pystyy omalla toiminnallaan tekemään hieman siedettävämmän sellin itselleen. 

“Jo lapsena minusta tuntui hurjalta se lopullisuus, että nuo romut ovat tuolla betonin seassa maailman loppuun asti. 

 Tuntuu, että ne ovat meidän juuremme, joita ei saisi ikinä irti. Meidät on valettu tähän paikkaan kiinni, meidän on vaalittava tätä. Tuo betonimöhkäle romuineen on meidän peruskalliomme.” (s. 116) 

Romaanissa perinnön taakkaan kuuluu myös valtava häpeä omaa perhettä ja sukua kohtaan ja katkeruus muiden onnesta ja onni muiden epäonnesta. Tämä häpeä liittyy oman suvun työväenluokkaisuuteen ja piheyteen, jota Kati ei voi sietää, mutta ei myöskään itse pääse sitä pakoon. Romaanissa protagonistin suhtautuminen toisiin perheisiin, joissa molemmat vanhemmat kävivät sisätöissä (s.60) on ristiriitainen. Toisaalta nämä perheet ovat kaikkea sitä, mistä Kati on aina haaveillut, mutta toisaalta hän myös halveksii varakkaampia perheitä, koska niissä ei ymmärretä hänen mielestään elämän tärkeintä hyvettä: säästeliäisyyttä. Esimerkiksi Katin suhde hänen avomieheensä Jussiin kariutuu sen vuoksi, että Jussi oli mennyt ostamaan pimennysverhot, jotka eivät olleet kaikista halvimmat. 

“Minä hermostuin, sillä minua vastaan oli hyökätty, sitä vastaan, mitä minä olin tottunut pitämään pyhänä: ei saa koskaan ostaa kalleinta, pitää odottaa että tulee alennukseen. (s. 247) 

Piheys on välillä niin hallitsevaa, että se tekee lukukokemuksesta epämiellyttävän. Mutta hyvällä tavalla. Romaanissa halpahallissa tehdyt ostokset ovat kuin köyhän miehen aarteenmetsästystä, nykyajan halpana löytöretkeilijänä olemista. Oranssit alennustarrat kirkuvat säästäväisyyttä, ja joka kerta halpahallissa aukeaa uusi maailma, joka tuo aina lisää rahaa pankkiin. Kirjan alkupuolella oleva mainio pitkä kuvaus halpahallissa pyörimisestä päättyy kuitenkin sekin inhottavaan mahalaskuun, kun kassa ei huomaakaan alennustarraa tuotteessa ja joutuu kuuluttamaan toisen työntekijän selvittämään tilannetta:    

”Nyt kaikki näkevät, että olen köyhä. Ja saita.” (s. 68) 

Samaa häpeää tuottaa Katin vanhempien osallistuminen Huutokauppakeisari-ohjelmaan, jota hänen serkkunsa ylimielinen perhe ei ymmärrä millään tavalla. Vanhempien osallistuminen reality-sarjaan, jossa ylpeillään oman krääsän hyvään hintaan myymisellä, aiheuttaa Katissa niin syvää kiemurtelevaa vaivautuneisuutta, ettei hän oikein tiedä, miten siitä voi selvitä. Vaikka Kati halveksuu vanhempiaan, hän myös itse ymmärtää, että on loppujen lopuksi hyvin samanlainen kuin äitinsä.  

“En voi sille mitään, mutta niin se vain on, että jaan äitini intohimon, toisten ihmisten vaikeudet. Ja aivan kuten hänkin, niistä puhumisesta myös minä saan voimaa. Sitä voimaa, jota tarvitaan oman tympeän ja kiusallisen elämän eteenpäin viemiseksi. (s. 191) 

Romaanissa annetaan paljon huomioarvoa ihmissuhteille, ja äidin ja lapsen suhde tukee kirjan tematiikkaa kaikista eniten. Suhteessa yhdistyvät halveksunta ja hyväksynnänkaipuu. Äiti ja tytär ovat toisiinsa yhteydessä luonnon lakien sanelemana, pakosta. Äitiään ei voi valita, joten äitiä on koitettava rakastaa, ja tämän suosioon on pyrittävä pääsemään.

”Ojennan kakkulaatikon hänelle tyytyväisenä: huomaatko oranssina hehkuvan tarran? Olen kuin näädänpoikanen, pieni ja innokas, joka on juuri oppinut pyydystämään itse ja roikottaa nyt suussaan hiirenraatoa, esittelee sitä ylpeänä emolleen. Katso, katso! Minutkin on kasvatettu taitavaksi saalistajaksi, emo saisi olla hyvillään.” (s. 80) 

Katia ja tämän siskoa Saria yhdistää myös haaveilu toisten ihmisten epäonnesta: 

”Lapsena huvittelimme Sarin kanssa usein sillä, että minkä paikan tulipalo olisi meistä kaikkein ihaninta.” (s. 56) 

Katkera suhtautuminen onnekkaampiin ihmisiin manifestoituu suhteessa Katin serkkuun Ninaan, jolta hän on jo pienestä pitäen saanut kaikki tämän vanhat vaatteet. Ninan perhe ja Kati ja tämän entinen avomies Jussi lähentyvät ainoastaan rahan takia, koska Katin mies Jussi on töissä yrityksessä, josta saa tukkuhintaan kylpyhuonetavaroita. Suhde on mahdollinen vain, jos joku hyötyy siitä. 

Suhteiden inhorealistisuuden ja perimän taakan lisäksi romaani kysyy myös sitä, millä tavalla suhtaudumme omistamiseen. Kuinka tarpeellista omistaminen on maailmassa, joka on jo valmiiksi täynnä turhaa tavaraa? Omistaminen nähdään kuitenkin edelleen mittarina ihmisenä onnistumisesta ja tämä ilmenee Katin haaveena omakotitaloasumisesta. Se liittyy juurtumisen tunteeseen ja tarpeeseen kuulua johonkin ja omistaa. Mikäli ei omista mitään on haahuilija vailla traditiota. Äidin järjettömyyksiin yltyvä hamstraaminen on symboli tästä turhamaisuudesta ja omistamisen ristiriidasta.    

“Häntä ei tuntunut pelottavan tai harmittavan edes oma kuolema niin paljoa kuin se, ettei ehdi käyttää pois noita kaikkia säästämiään materiaaleja. Elämäntyö jää kesken. Olemassaolon merkitys valuu hukkaan, kun se, minkä on oppinut suurimmaksi hyveeksi, talteen pistämisen, osoittautuu kerta kaikkiaan turhaksi ja hyödyttömäksi. Jopa haitalliseksi.” (s. 165)   

Omistamattomuus liittyy myös vierauden tunteeseen. Vuokralla asuminen on pahempaa kuin pahin kurjuus, sillä silloin ollaan vieraalla maaperällä, jollakin tavalla kodittomana. Omistusasunnon saaminen nykyään itselleen on kuin pääsisi eroon torpparilaitoksen kahleista. Jos joku tulee ulkoapäin määrittämään, kuinka omassa talossa tulisi elää, voiko sitä sanoa kotona asumiseksi ollenkaan? Asia on ajankohtainen nykyään asuntojen hintojen noustessa niin korkealle, että varsinkin kaupungista asunnon ostaminen voi olla utopiaa monelle. Huuko toteaa vaivaistalossa kuolemaa odottaessaan: 

“Olen eläissäni kokenut vilua ja paljautta, nähnyt kurjuutta ja nälkää, mutta kaikkea sitä köyhyyttäkin surkeampaa on sentään vieraissa olo.” (s. 212) 

Kirjan lopussa Kati vapautuu tästä omistamisen pakkomielteestä, ainakin hetkellisesti. Teoksen parhaimpiin kohtauksiin kuuluu upea kuvaus tuoreesta sämpylästä, kahvilan kalleimmasta, jonka hän valitsee hekumoiden, perimäänsä uhmaten. Valinta on vallankumouksellinen. Kahvilan vitriinistä aukeaa kokonaan toinen todellisuus, joka on täynnä värikylläistä aistillisuutta, ilman harmaata nuukuutta ja ylisukupolvista niukkuuden painolastia. 

“Kuohkea sämpylä näyttää tarkoituksenmukaisen napakalta ja rapealta. Siinä ei ole mitään turhaa halpaa vaaleaa höttöä. Sen sisälle on ujutettu suuri maailma. Terhakat, väkevänvihreät salaatinlehdet. Kypsät mehevät avokadonpalat. Syvänpunaiset tomaatinsiivut. Paksuja valkoisia mozzarellakiekkoja. Basilikaa, sekä tuoreina lehtinä että puristettuina öljyiseksi pestoksi, joka pisaroi leivän uumenista. Pinnalla hyvyyttä julistavia kurpitsansiemeniä.” (s. 271) 

Ratinen on kirjoittanut ajankohtaisen, samaistuttavan, viihdyttävän ja sisällöltään monipuolisen romaanin, jota voi suositella mustan huumorin, naturalistisen ja inhorealistisen kirjallisuuden ystäville.  

Ilmo Muuronen   

”Yksi kauas kelluva uimapatja” – runoteos äidin ja tyttären hankalasta erosta

Eija Tammisto: Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta
Runokokoelma, 69 s.
Enostone, 2020.

“Tää kääntäis peiton kuin lääkäri ja sanois

 kivulias toimenpide ilman puudutusta, kiitos” (s. 21)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on hengästyttävän pitkästä nimestään huolimatta kooltaan pienen pieni runokirja, mutta sitä suurempia ovat sen teemat. Eija Tammiston kokoelmassa tarkastellaan äitiyttä, naiseutta, tyttäriä ja toisistaan irrottautumista. Tammiston kehutun vastaanoton saanut esikoisrunoteos Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita (2016) kiinnittyy niin ikään naisteemaan tutkiessaan ylisukupolvista kipua ja sen muuttumista, jotka ovat läsnä myös toisinkoisessa.

Esikoisessa on lintu, joka teurastetaan ja joka on myös isoäiti ja todistaja. Lintu ei seuraa toisinkoiseen, mutta sen tilalle tulee vettä sen monissa muodoissa. Ajattelen kuitenkin samanlaisen herkkyyden ja haurauden säilyvän, mutta kuten vesikin joskus, Tammiston toisinkoinen on niin ikään purkausmaisesti raju. 

Tammiston poetiikassa ovat läsnä ääripäät ja säväyttäminen kohtuullisen pienellä sanamäärällä. Ilmaisu on affektiivista ja tarkkaa, mutta myös harkitun epäselvää: “tytär tai kaksi”. Teoksessa äiti tekee kuolemaa. Alussa ollaan sairaalasängyn luona, jonka ääreltä liu’utaan kipeisiin muistoihin tyttären näkökulmasta. Mikään viimeisen tuomion tai kiirastulen kuvaus teos ei kuitenkaan ole, sillä syyttävät sormet osoittavat enemmän yhteiskuntaa kuin äitiä kohti. 

Toisinkoisessa kuvataan maailmasta paljon sellaista, jonka äiti ja tytär voivat jakaa. Muille kuin miehille hyvin arkisetkin tilanteet voivat olla vaarallisia. Runot välittävät minimalistisesta ilmaisustaan huolimatta keskeisen tunteen naisena olemisesta ja siihen vääjäämättä toisinaan liittyvästä pakokauhusta ja hapen loppumisesta. 

“ruumis jännittyy yhä

enemmän kuin on tarpeen” (s. 30)

Virtaamisesta kovertamiseen

“Piirrän meidät kuulakärkikynällä

 äidin järveksi

 minut pohjalle vierineeksi kiveksi” (s. 16)

Teos koostuu kahdeksasta osiosta, joiden sisältö on vuoroin liikuttavaa ja vilpitöntä, seuraavassa hetkessä rajua, kipeää ja väkivaltaista. Vedessä lempeästi kelluminen muuttuu hukkumisvaaraksi, ollaan yhtä aikaa vaarallisen ja vaarattoman kidassa, saadaan haavereita. Vesi kuvaa samanaikaisesti sitä, kuinka toiseen voi hukkua ja vieriä kiveksi pohjalle. Kauniit ajatukset äiti-tytärsuhteesta ovat “yksi kauas kelluva uimapatja”. Samalla vedessä kaikki yhtyy saumattomasti toisiinsa. 

Vesi on teoksen keskeinen motiivi alkaen siitä, ettei teoksessa ole juurikaan välimerkkejä. Runot seuraavat toisiaan virraten, mikä edustaa kenties kasvukivuttomia vaiheita ja äiti-tytärsuhteen soljuvuutta. Toisaalta, kun annan runojen viedä minua mukanaan, yhtäkkiä ilmaantuvat karkeat kuvat järkyttävät. Tytär on puhujana nyt aikuinen ja joutunut kasvamaan miesten maailmassa. 

 “(–) Kiltiksi kasvatetut katkeroituvat

  muuttavat muotoaan

  kuin eivät olisi koskaan luutuneet”  (s.31)

Virtaavuuden kontrastiksi asettuvat ruumiilliset ja kipeät kuvat, jotka pysäyttävät virran ja ilmaisevat äiti-tytärsuhteen kipukohtia. 

“Vuosia myöhemmin sanot että maha pystyssä ei ole

 kotiin tulemista

 nauran

 koverran itseni jäätelökauhalla

 rinnat ja lantio nirhamilla

 kuiskaan

 tahdoitko todella mut” (s. 45)

Äidin ja tyttären erottautuminen on henkistä ja fyysistä. Runot tuntuvat kehossa asti voimakkaiden ilmaisujen vuoksi. Lapsi on kohdussa kuin vedessä, saumattomana äidin kehossa, mutta jo synnytyksessä ensimmäistä kertaa äidistä revitty. Tytär epäilee, halusiko äiti sittenkään hänet. “[N]auran / koverran itseni jäätelökauhalla” on ilmaisuna makaaberi, onomatopoeettisesti virtaamisen tai kellumisen täysi vastakohta.

“mistä mä alan, mihin lopun,

 kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut?” (s. 37)

Teoksessa kehollisuus myös sekoittuu pohdintoihin oman kehon rajoista ja toisen vaikutuksesta itseen. Toiminta ja puheenvuorot tuntuvat hetkittäin kuuluvan sekä äidille että tyttärelle, ikään kuin he puhuisivat samasta tietoisuudesta käsin. 

Vuoropuhelua ja konditionaalissa kuvitteleminen

Kun runon jännite tiivistyy äärimmilleen, vaihdellen äiti ja tytär puhkeavat puhumaan vuorotellen. Puheenvuoro alkaa keskeltä riviä, kaksoispisteen edessä on tyhjää kuin paikka nimelle. Hetkittäin koen vaikeaksi eläytyä äidin ja tyttären symbioottiseen ilmaisuun ja erityisesti hämmennyn, kun kursiivilla kirjoitetuissa osuuksissa kielirekisterit sekoittuvat. Esimerkiksi “se johtu susta” kuulostaa siltä, mitä jokainen tytär voisi sanoa äidilleen, mutta “sinäkin kuin isäsi” liittyy selkeämmin äidin puheenparteen. Kuitenkin hämmennyksessä tiivistyy jotain teoksen ytimestä: äiti-tytärsuhteiden sotkuisuudesta.

“Osaisko äiti olla isälle äiti

: Ei se luota ei kehenkään

vai napittaisiko sylinsä

jäädyttäisikö järvet

: Sinäkin kuin isäsi” (s. 52)

Etäisen ja tunnekylmän isän trooppi on aistittavissa alusta loppuun. Aktiivisia toimijoita isistä ei tule, minkä voi käsittää nopeasti ilmoille heitetystä toiveesta “ja isät pesisivät tyttärensä”. Toisaalta runoteoksessa äitikin “läikkyy jossain näkökentän reunalla” Konditionaalin avulla ilmaistaan myös äidin ja tyttären välisiä leikkejä ja unelmia turvallisesta vanhemmasta.

“Se olis aina tän turvana ei päästäis irti

mutta se ei tietäis mikä on tälle parasta” (s. 20)

Kuvitelmista käy ilmi kuvittelun rajat, jos omat vanhemmat eivät ole osanneet vanhemman roolia. Ajatus sankariäidistä ja -isästä voi tuntua niin kaukaiselta, ettei niitä pysty luomaan edes mielikuvituksessaan, jolloin iloiseen kuvitteluun sekoittuu painajaismaisia piirteitä. Konditionaalisen ja välimerkeittä virtaavien runojen lomassa puhuja tulee sanoneeksi painavia ja pysäyttäviä asioita. Tuokiokuvien väleissä on asennonvaihdoksia, jotka ovat kaikesta ylimääräisestä riisuttuja ja hätkähdyttäviä havaintoja. 

“Yhtäkkiä kaikki on turvallista

 kuin kita” (s. 40)

Pelkkää kurjuutta? 

Koen runojen olosuhteiden, paikan ja tilan vaihdokset välillä kipeästi. Runon henkilöitä kuljetaan järvestä ja pesästä loukkuun, kitaan tai nuppineuloilla pingotetuksi, vangiksi kireisiin vaatteisiin. Teos kuvaa maailmaa, jossa erityisesti naisen on ahdasta olla. Nainen on “perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen”, jonka kehoa voi noin vain kohdella kaltoin. 

“Vain sopimaton riuhtaisu lakanoista

 löysistä vatsanpeitteistä patjoista

 

perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen

pingotettu nuppineuloilla

 

alla selvitys kuolinsyystä” (s. 44)

Teosta ei pidä syyttää sellaisesta, mikä on siitä riippumatonta. Mainitsen silti, että teoksen lukeminen oli viimeaikaisen seksuaaliseen häirintään liittyvän keskustelun myötä hetkittäin liikaa. Puhdas lämpö ja ilo puuttuvat teoksesta lähes täysin, ja hetkittäin se luottaa vaikuttavuudessaan liikaa kipuun ja kielteisen kautta ilmaisemiseen. Yhteen keinoon nojaamisessa on vaarana, ettei siitä sitten löydy riittävästi sävyjä ja tunteiden kirjoa, vaikka se voi olla myös teoksen tavoite. Usein ei ole tarpeen kaunistella, ja täytyy sanoa suoraan kuinka kipeää elämä voi tehdä. Silti lapsekkaan ja naiivin konditionaalin yhdistäminen väkivaltaiseen kuvastoon on lyödyn lyömistä. Teos ei ole kuvauksessaan mauton, mutta ei ole tehty luettavaksi jokaiseen hetkeen. Runoissa on dialogin mahdollisuus ja alku, mutta runot jäävät nyt konfliktin ja kivun kuvaamisen tasolle.

Helpotuksen rytmi ja keveys

Lyhyt ja viimeinen osio Puhkeava aamu on huokoisempi ja valoisampi. Runojen mukana saa viimein hengähtää. Yön jälkeen tulevassa aamussa kipu ja taakka päästetään ulos. Pidän siitä, että lopetus säilyy hieman avoimena. Palataan äidin sairaalasängyn ääreen ja äiti päästetään ulos. Ilmaisussa sekoittuu pysäyttävästi syntymän ja kuoleman merkkejä. Kun “lattian poikki juoksee kauris”, käsitän kuitenkin, että pahin on ohi ja pahan tilalle on tullut jotain kevyttä tai ainakin siedettävää. 

Viimeiseen osioon asti teos pitää intensiivisessä otteessaan ja Puhkeavassa aamussa rytmi viimein hidastuu. Tyyni loppu muistuttaa lapsuuden kasvukipujen hellittämisestä. Kasvukipujen lisäksi äidin ja tyttären eroamiseen ja itsenäistymiseen liittyvä piina lakkaa, järven pohjasta päästään viimein ylös.

“Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa” (s. 69)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on juuri nimensä veroisesti kipeä ja pyristelyä täynnä. Runokuviin ja tilanteisiin moni voinee samaistua, irvistellä ja riippua mukana. Runouden voima on mahdollisuudessa kirjoittaa etäännyttämällä kamalista asioista, missä teos ehdottomasti onnistui. Kaikista brutaaleimmat kuvat häiritsevät yhä lukemisen jälkeen, mutta onneksi viimeisen osaston voi aina lukea uudelleen.

Helmi Nöjd

Korkealta valaistu valistus

Kuutti Koski: Zeniitti
Romaani, 330 s.
Like, 2021

Syyskuun 22. päivänä aurinko paistaa kohtisuoraan päiväntasaajalle. Tämä on toinen kerta vuodessa, kun päivä on samanpituinen joka puolella maapalloa. Alkuillasta Helsingin leveyspiirillä on vielä niin valoisaa, että voin luonnonvalossa lukea Kuutti Kosken toista romaania. Pitkin syksyä paisteen keskiö matkaa kohti etelää, ja hieman ennen joulua aurinko on zeniitissä Kauriin kääntöpiirillä, eteläisimmässä kohdassaan. Tällöin täällä on vuoden pimein hetki, aivan pohjoisessa kaamos. Vähitellen päivät alkavat taas pidentyä ja vuoden kiertokulku jatkuu. 

Järjen kirkkauden pyörteissä

Valon ja pimeyden vaihtelut sekä moninaiset valomotiivit luovat kehyksen Kosken historialliselle romaanille Zeniitti (2021). Teos vie lukijansa valistusajan akatemioiden, salonkien ja hovien myllerryksiin. Päähenkilö, minäkertoja Pierre Louis Moreau de Maupertuis on romaanin alussa nuorehko akateemikko, joka on ollut Torniossa tekemässä tutkimuksia maapallon muodosta. Maupertuis (1698-1759) oli matemaatikko ja filosofi, ja romaani seurailee hänen elämänvaiheitaan, joskin osia hänen elämästään on totta kai väritetty. Niin kuin valon määrä eri vuodenaikoina vaihtelee, niin muuttuu myös metaforinen valo päähenkilön elämänpiirissä. Romaanissa vaihdokset ovat äkkinäisiä ja toisinaan arvaamattomiakin.  

Zeniitin alkupuolella Maupertuis yrittää todistaa Ranskan akatemiassa vanhoihin uskomuksiin jumiutuneille kartesiolaisille maan olevan navoiltaan hieman litistynyt. Pian ensityrmäyksen jälkeen Maupertuis pääsee puolustamaan uudestaan teoriaansa, jolloin se hyväksytään ja Maupertuis`n menestystarina akateemikkona pääsee alkamaan. 

Auringonkehrä oli noussut Pariisin kattojen ylle, eikä mikään voinut enää estää sitä sinkoamasta säteitään suoraan salin avonaisesta ovesta sisään. Mieleeni juolahti, että jopa isäni voisi olla saavutuksestani ylpeä. Olinhan kumonnut jotain itseäni suurempaa. Olin määritellyt, mikä oli totta. (s. 58)

Maupertuis joutuu kiivaasti muuttuvan Euroopan pyörteisiin. Hän työskentelee eri maissa eri hallitsijoiden palveluksissa. Pitkin romaania vallalla ovat erinäiset vastakkainasettelut, joiden katveissa Maupertuis pyrkii tutkimaan muun muassa valon liikkeitä ja perinnöllisyyttä. On kartesiolaiset, jotka vastustavat Newtonin ajatuksia, Preussi, joka sotii Itävallan kanssa ja Ranska, joka lopulta ryhtyy sotaan Preussia vastaan. Näiden tieteellisten ja poliittisten kiistojen silmässä Maupertuis vannoo yksinomaan todistettavissa olevien asioiden ja luonnontieteiden nimeen. Hän kammoksuu kiistakumppaninsa Voltairen teräväkielisyyttä ja pelkää tämän kynän valtaa. Maupertuis ei voi sietää selkkauksia, joihin liittyy muutakin kuin puhdasta tiedettä. Siitä huolimatta hän päätyy monesti tällaisiin kiistoihin, eikä aina selviä niistä itsekään täysin rehellisin keinoin. 

Totuuteen pyrkivä, mutta ristiriitaisilla motiiveilla varustettu seikkailija

Romaani alkaa kertojan esipuheella, jossa Maupertuis toteaa tarkkailevansa itseään tieteellisellä tarkkuudella ja tekevänsä selkoa elämästään:

Koko elämäni olen tutkinut tätä maailmaa, mutta nyt käännän kaukoputkeni itseäni kohti ja saatan kertomukseni ihmiskunnan eteen niin totena kuin pystyn, vähättelemättä kehnoimpia piirteitäni sen enempää kuin saavutuksianikaan.
Tämä olkoon eräänlainen testamentti. (s. 9)

Monessa kohtaa Zeniittiä Maupertuis vakuuttelee tarkoitusperiensä totuudellisuutta. Rivien välistä lukien, ja muun muassa romaanissa runsaasti viljeltävien kirjeiden kautta, aukeaa kuitenkin monivivahteisempi kuva päähenkilöstä. Lukija joutuu pohtimaan, mikä kerrotusta on totta ja missä kohtaa minäkertoja mahdollisesti muuntelee asioita edukseen. Tämä luo romaaniin varsin kutkuttavan asetelman; valistusajan hovit ovat jo itsessään jos jonkinmoista keinottelua pullollaan, eikä lukijakaan voi täysin luottaa kertojan sanaan. Kertojan horjuvuus asettuu myös analogiseen suhteeseen historiallisen romaanin syntyprosessin kanssa: kertoja tai kirjailija joutuu tämän tästä tekemään valintoja faktojen ja värittämisen sekä toisaalta kronologian ja dramaturgian välillä. 

Zeniitissä mihinkään Maupertuis`n elämänvaiheeseen ei pysähdytä kovinkaan pitkäksi aikaa. Akateemikko saa suuria oivalluksia, niitä seuraa maine ja menestys – kylpeminen valossa – kunnes hetken päästä jokin konflikti vie päähenkilön aallonpohjaan. Maupertuis rypee pimeydessä hetken, mutta seuraava suuri oivallus on aina kulman takana. Paljon vaihtelua sisältävä kerrontatyyli takaa sen, ettei Zeniitin lukeminen ole missään vaiheessa tylsää – käänteitä ja yllätyksiä riittää. Olisin joissain kohdissa toivonut, että esimerkiksi Maupertuis`n sisäisten motiivien tai ihmissuhteiden äärelle olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa. Välillä tuntui, että hektinen tapahtumasta toiseen kiitäminen teki kohosteisista juonenkäänteistä hieman latteita. Toisaalta joidenkin henkilökohtaisten asioiden sivuuttaminen on olennainen osa romaanin minäkertojan muodostumista. 

Loistokas lähdeaineisto

Koski on eittämättä tehnyt valtaisan taustatyön. 1700-luvun poliittiset, aatteelliset ja tieteelliset ongelmat käydään läpi vaikuttavalla tarkkuudella. Matemaattis-fysikaaliset aiheet nousevat jopa niin kattavan syynin alle, että lyhyellä matematiikalla ja fysiikan pakollisilla opinnoilla varustettuna paatuneena humanistina jouduin toisinaan levittelemään käsiäni. Uskon, että romaani voi parhaimmillaan toimia taiteellisten ansioidensa lisäksi kimmokkeena ajautua vaikkapa tieteiden historian tai päähenkilöä kiehtoneiden matemaattisten ongelmien pariin.

Kynä etsiytyi käteeni ja pian mallinsin jo lehtien putoamisesta muodostuvaa jakaumaa paperille heilurikelloa hyödyntäen. Koordinaatistolle piirrrettynä se noudatti logaritmista säännönmukaisuutta, nousevin sykäyksin etenevää toistuvaa s-käyrää. Siinä kaikki: yksinkertainen havainto erään satunnaismuuttujan vaihtelusta, joka tuntui etäisesti tutulta. (s. 172)

On mielenkiintoista nähdä, millä pieteetillä Koski romaanin lopussa ruotii lähdeaineistoaan. Hän selittää auki teoksen syntyprosessia, tuo ilmi suorat sitaatit sekä mainitsee esimerkkejä romaanissa muutetuista asioista (muun muassa sen, ettei Maupertuis todellisuudessa soittanut luuttua, vaan kitaraa). On selvää, että Zeniitti seisoo erittäin vahvalla tieteellisellä perustalla. Nykykirjallisuudelle on toki tyypillistä lähteiden tarkka läpikäyminen, samalla tavalla menetteli muun muassa Terhi Törmälehto romaaninsa Taavi (2021) jälkisanoissa. 

Jäin silti miettimään näin tarkan analyysin mielekkyyttä: kyse on kuitenkin kaunokirjallisesta teoksesta, ei tietokirjasta. Tästä syntyikin nähdäkseni Zeniitin suurin ongelma. En voinut olla välillä miettimättä, olisiko teos kenties toiminut paremmin helppolukuisena tietokirjana, ja toisaalta, oliko aineiston “kaunokirjallistaminen” vain jäänyt jossain prosessin vaiheessa kesken. Välillä tuntui, että teoksessa halutaan kertoa historialliset tapahtumat ja aatekiistat mahdollisimman tarkasti ja mahduttaa näitä kiistoja roppakaupalla historialliseksi romaaniksi suhteellisen lyhyeen teokseen. Historiallisten tapahtumien väliin jäävät dramatisoidut inhimilliset koukerot ovat toisinaan kuin laastia, jota laitetaan väleihin vain, jotta historian tiilitaloa pystytään laajentamaan mahdollisimman paljon. 

Suuren taustatyön ansiosta lähdeaineistosta nousee toisinaan esiin hersyviä helmiä.

Tekstiin upotetut historiallisten henkilöiden sitaatit elävöittävät romaanin maailmaa valtavasti. Toisinaan ongelmaksi kuitenkin nousee juopa lainatun ja Kosken kirjoittaman aineksen välillä. Zeniitin tyyli ei nähdäkseni aina saa aikaan illuusiota valistusajan jylhyydestä. Runsaasti lainattua ainesta sisältävät kirjeet ovat vivahteikkaita, mutta kerronnan kuvailevat osiot olisivat voineet olla värikkäämpiä ja monipuolisempia. Joissain kohdissa teos sortuu kuluneiden ilmaisujen käyttämiseen, mitä tulee ympäristön ja ihmissuhteiden kuvaukseen. Tästä syystä myös esimerkiksi osa Voltairelta lainatusta tekstistä pompahtaa esille hieman irrallisena, joskin viihdyttävänä. 

Väritön barokki ja kutkuttava epistemologia

Zeniittiä on kokonaisuudessaan varsin miellyttävä lukea. Viihdyin tapahtumasta toiseen vierivän nopeatempoisen romaanin parissa oikein hyvin. Siitä huolimatta koko teoksen ajan minua vaivasi tietty ajankuvan puute. Barokista olisi voinut ammentaa vaikka millä määrin erinäistä kuvitusta. Zeniitissä loistavat poissaolollaan lähes kokonaan ajan pompöösi arkkitehtuuri ja maalaustaide. Runoilijoihin viitataan siellä täällä, ja keskeisessä osassa olevan, säveltäjänäkin ansioituneen hallitsijan, Fredrik Suuren taiteelliset mieltymykset jäävät pääasiassa mainintojen tasolle. Kohtaan, jossa Maupertuis saapuu tämän hoviin on tosin sisällytetty ekfrasis Fredrik Suuren huilukonsertosta, joka valitettavasti tuntuu hieman pakotetulta. Useassa kohdassa aikakauden tunnun luominen on kuitattu hieman huolimattomasti. Yksittäiset taustalla soivat klaveerit eivät riitä lukijan upottamiseksi barokin aikaan. 

Toisaalta, Zeniitissä on selvä näkökulma. Teos on seikkailua ja tiedettä yhdistelevä historiallinen romaani eikä varsinaisesti pyrikään muuhun. Se sai minut miettimään käsityksiäni historiallisen romaanin lajista. Siihen kuuluvan teoksen ei välttämättä tarvitse olla waltarilais-westöläinen pitkäkuvauksinen rikkaita henkilöhahmoja sisältävä järkäle. 

Zeniitissä puhtaan kaunokirjallisia ansioita mielenkiintoisemmaksi nousevatkin epistemologiset kysymykset. Maupertuis alkaa miettiä, onko eräs hänen keksimänsä teoria oikeasti hänen käsialaansa, vai mahdollisesti tiedostamatta kopioitu. Romaani herättää mielenkiintoisen ja piinaavan kysymyksen tiedon alkuperästä. Miten voimme tietää, onko jokin ajatuksemme “puhtaasti” omamme? Pelkästään tämän kysymyksen herättäminen on romaanilta hieno ansio. Aihepiiriä olisi tosin voinut käsitellä enemmänkin. 

On kiintoisaa, kun kaunokirjallinen teos saa miettimään omaa tietopohjaansa. Opin Zeniitistä huomattavasti uusia asioita 1700-luvun historiasta, ja teos sai minut esimerkiksi marssimaan rullattavien kirjahyllyjen väliin lainaamaan kauan lukulistallani seisseen Voltairen Candiden. Toisaalta kaunokirjallinen elämys ja Zeniitin parissa koetut tunteet jäivät hieman vaisuiksi. Vaikka nautin teoksen nostattamista ajatuksista, jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen pettymys. Romaanissa olisi ollut aineksia vivahteikkaaksi teokseksi, mutta paikoin väljä ja huolimaton henkilökuvaus sekä kerronta jäivät kaihertamaan valitettavan paljon. Lopputunnelmani yhtyvät syksyiseen iltaan auringon ollessa zeniitissä lähempänä Kauriin kuin Kravun kääntöpiiriä. 

Taavi Heikkilä

Apua, pomoni on narsisti!

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Romaani, 189 s.

Karisto, 2021

Tiina Tuppuraisen toisinkoinen Hänen valtansa alla (2021) on nopealukuinen romaani työpaikkakiusaamisesta, narsistisesta ihmissuhteesta selviämisestä, media-alan murroksesta sekä Helsingin lesbokulttuurista. Päähenkilö Jenna on ollut vielä 19-vuotiaana lupaava jalkapalloilija, mutta pelatessa vammautunut polvi on pakottanut löytämään uuden suunnan elämälle. Tämä tie vaikuttaa löytyneen journalismista, ja toimittajana Jenna onkin ihan hyvä – mutta Birgitin silmissä loistava. Glow-lehden toimituspäällikkö Birgit on rääväsuinen, epäkorrekti työpaikkakiusaaja, joka narsistin ailahtelevuudella ensin nostattaa Jennaa kehuillaan vain polkeakseen nuoren naisen itsetunnon taas pistävillä kommenteillaan alas. 

Hänen valtansa alla on yhdeltä istumalta ahmittava teos. Luvut ovat keskimäärin vain muutaman sivun pituisia, ja virkkeet pääosin varsin lyhyitä ja koruttomia. Tällainen asiatekstimäinen kirjoitustapa tuntuu ajoittain säksättävältä, ja olisinkin kaivannut kieleen enemmän syvyyttä, jota Tuppurainen osoittaa kyllä hallitsevansa teoksen aloitussivulla: 

Olen kaivannut sinua, valtaa, joka uhkaa musertaa minut alleen ja samalla nostaa minut muiden yläpuolelle. Olen halunnut olla muita parempi, hyvä sinun silmissäsi. Sinä sivelet niskaani, minä kehrään kuin tiikerinpentu. (s. 5)

Herkkä ja symbolirikas aloitus jättää janoamaan lisää kaltaistaan, mutta yleisellä tasolla teoksen kieli ei valitettavasti yllä samoihin sfääreihin. 

Lyhyiden lukujen välillä tapahtuu pitkähköjäkin aikahyppyjä, ja “kohtausten” välillä saattaa vierähtää jopa kuukausia. Kronologiaa rikkoo fokalisaation vaihto Jennan ja Birgitin välillä sekä takaumat kummankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kiivas hyppely ajasta ja paikasta toiseen tarjoaa hyvin monipuolisen leikkauksen tarinan keskeisten hahmojen elämään, mutta itse olisin kiirehtimisen sijaan kaivannut pidempiä pysähdyksiä romaanin tapahtumien äärelle. Tuppurainen näyttää luottavan siihen, että lukija itse kykenee täyttämään aukot tapahtumien välillä.

Löydetystä perheestä tukea valjulle päähenkilöhahmolle

Birgitin nauru on matala ja käheä. Hän käyttää sellaisia sanoja kuten huora, ämmä, lehmä ja lutka mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. (s. 7)

Hänen valtansa alla on parhaimmillaan henkilökuvauksen saralla. Kuvaa luodaan paljon dialogin kautta, mutta myös edeltävän lainauksen kaltaisilla, lihaisilla ja kursailemattomilla kuvauksilla. Henkilökuvaus on parhaimmillaan aisteja hivelevää – voin melkeinpä kuulla Birgitin käheän naurun kajahtelevan kirjan sivuilta, ja haistaa tupakan, jota hänen kerrotaan jatkuvasti polttavan. Ikävä kyllä näin onnistunut kuvailu jää teoksessa harvinaisuudeksi, ja kontrasti näin eloisan ja muuten niin paljaan tekstin välillä on suuri.

Lyhyt romaani on pakattu täyteen henkilöhahmoja – ehkä jopa niin monia, että teos ja sen päähenkilö Jenna ovat hukkua niihin. Etenkin Birgitin vahvan ja monitasoisen hahmon rinnalla Jenna jää varsin valjuksi. Päähenkilön tyhjyyttä pyritään paikkaamaan Jennan elämän tärkeillä ihmisillä, joista mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi uusi tyttöystävä Lotta, ex-tyttöystävä Eeti sekä Jennan paras ystävä Sandra. Ohimennen tutustutaan myös Jennan ihastuttavaan naapuriin, eläkeikäiseen feministi-Leilaan, sekä Toniin, nuoreen poikaan jonka homofobinen perhe potkii pois luotaan saadessaan tietää pojan seksuaalisesta suuntautumisesta. 

Nämä sattuman tai kohtalon yhteen tuomat hahmot edustavat sydäntälämmittävää löydetyn perheen (found family) trooppia, jossa biologisen perheen kanssa rohtuneita välejä korjaa ystävät ja läheiset. Jennan välit äitinsä kanssa eivät ole huonot, mutta eivät kovin lämpimätkään. Tonin tarina taas on rajumpi esimerkki siitä, miten vanhempien vanhoilliset näkemykset voivat johtaa oman lapsen hylkäämiseen. Teos muistuttaa, että lähtökohdistamme riippumatta jokaiselle löytyy maailmassa ihmisiä, jotka välittävät. 

Hahmojen välille on punottu äärettömän kiehtovaa ja monisyistä dynamiikkaa, mutta liihottelu aiheesta ja ajasta toiseen pikaisella tahdilla jättää suuren osan tämän dynamiikan aukomisesta lukijan vastuulle. Kiinnostavaa on esimerkiksi tarkastella, kuinka eri tavoin Jenna rakastaa ihmisiä ympärillään. Arkinen välittäminen Lottaa, platoninen ystävänrakkaus Sandraa ja katkera kaipuu Eetiä kohtaan sekä Birgitin epäterve idolisointi luovat mukavaa kontrastia toisiinsa ja piirtävät varsin aidontuntuisen kuvan siitä, kuinka monimutkaisia ihmissuhteet useimmiten ovat. Monesti kaipaamme intohimoisimmin sitä, mikä on meille väärää, ja puolestaan pidämme itsestäänselvyytenä sitä, mikä meidät tekee onnellisimmaksi.

Annoin pikkusormen…

Romaanin juoni keskittyy pitkälti Jennan työelämän ympärille hektisessä ja raadollisessa media-alan työympäristössä. Tällainen työpaikkaromaani on minulle vasta hiljattain tutuksi tullut, mutta yllättävän antoisa lajityyppi, jos sitä sellaiseksi voi jo kutsua. Aiheeltaan teos muistuttaa esimerkiksi jo aiemmin Toisinkoisen blogissa arvosteltua Tuomas Marjamäen teosta Myöhäistä katua, jonka eräänä keskeisenä teemana on aloittelevan naisjournalistin ja vanhemman, narsistisen juorutoimittajan valtataistelu iltapäivälehden toimituksessa.

Jenna työskentelee toimittajana Glow-lehdessä, johon Birgit on napannut hänet toisen aikakauslehden leivistä. Yleensä kriittinen ja vaikeasti lähestyttävä Birgit kiinnostuu Jennasta, joka tässä vaiheessa uraansa on vasta kesätoimittaja määräaikaisessa työsuhteessa. Nuori journalisti saa tästä yllättävästä huomionosoituksesta itsevarmuutta, ja sen kautta Birgit kietoo hänet myös tiiviimmin pikkusormensa ympärille. Huolimatta Birgitin vanhentuneista asenteista, alaisten kaltoinkohtelusta ja mihinkään tyytymättömästä asenteesta, Jenna suorastaan jumaloi esimiestään, ja myöntyy mihin tahansa Birgitin oikkuun häntä miellyttääkseen. 

Näen Jennasta jo alussa, että hän on erilainen kuin muut. – – Jennalla on taito saada kierrokseni laskemaan niinä hetkinä, kun tuntuu, etten enää kykene työhöni. Se herättää mielenkiintoni. (s. 32)

Esimiehen ja alaisen välillä on selvää jännitettä, mutta romanssia näiden kahden välille ei synny. Jennan puolelta tämä jännite on selvemmin ihastusta, mutta Birgit ei ainakaan tällaista halua tai osaa myöntää. Birgit on kuitenkin narsistisen riippuvainen nuoremmasta naisesta ja häneltä vastaanottamastaan ehdottomasta ihailusta. Vaihtaessaan työpaikkaa konkurssin partaalla olevasta Glow-lehdestä sisällöntuotantofirma Fiddleen ei tule kysymykseenkään, etteikö hän ottaisi Jennaa mukanaan. Ja Jennahan seuraa. 

Molemminpuolisella kiintymyksellä on kuitenkin varjopuolensa. Aluksi Jenna on suojassa Birgitin ruoskivalta kritiikiltä, ennemminkin uskottu, jolle Birgit purkaa turhautumisensa muihin alaisiinsa. Fiddlelle siirryttyään Jenna kuitenkin saa kokea, kuinka kipeästi pomon ilkeät sanat voivatkaan satuttaa, kun ne kohdistuvat häneen itseensä. Birgit perustelee yhtäkkistä kriittisyyttään lempialaistaan kohtaan sillä, että haluaa tämän kehittyvän ja antavan mahdollisimman edullisen kuvan uudessa työympäristössä. Taustalla on kuitenkin selvää katkeruutta ja kateutta nuorempaa, paremmin moderniin firmaan integroituvaa Jennaa kohtaan, ja kritiikissä on ajoittain kohtuullisuus kaukana. 

Aikuisten täytyy kestää sellaistakin palautetta, joka ei hivele heidän turhamaisuuttaan. Joka auttaa heitä näkemään itsessään ne kohdat, jotka vaativat viilaamista.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun. Joskus hän vielä kiittää minua. (s. 72)

Kuten useimmilla kiusaajilla, on Birgitin käytöksen taustalla paljon omia vaikeuksia yksityiselämässä. Perheen arki on kaikkea muuta kuin ruusuista – Aviomies pettää nuoremman naisen kanssa aivan Birgitin silmien alla, etäisyys omiin lapsiin tuntuu kilometrien mittaiselta, eikä oma äiti anna unohtaa Birgitin epäonnistuneen vanhemmuudessa. Myös muistot omasta lapsuudesta ja vanhenevan kehon synnyttämä ahdistus ulkonäöstä syövät naisen itseluottamusta, ja pahan olon sijaiskärsijöiksi joutuvat alaiset työpaikalla. Vaikka Birgitin näkökulmassa poiketaan Jennaa harvemmin, ovat nämä pätkät teoksen mieleenpainuvimpia. Kiusaajan näkökulmaa avaamalla myös muistutetaan, että päällisin puolin kamalalta vaikuttavillakin ihmisillä on omat taistelut taisteltavinaan. Vaikka tämä ei tee heitä syyntakeettomiksi, ovat hekin ihmisiä. 

Teos käsittelee suhteellisen pintapuolisesti myös media-alan murrosta. Perinteiset mediat, kuten aikakauslehdet, jollaisessa Birgit ja Jenna alunperin työskentelivät, alkavat menettämään suosiotaan. Henkilökunnasta ja budjetista joudutaan matalan kysynnän vuoksi leikkaamaan, mikä puolestaan vaikuttaa valmiin tuotteen laatuun. Kuolevan Glow-lehden vastakohtana on kuitenkin Fiddle, trendikäs ja kovassa kasvussa oleva sisällöntuotantoyritys, joka tarjoaa turvaa lehtialan yt-neuvotteluilta, sekä myös huomattavasti suurempaa palkkaa kuin mitä Jenna vanhassa työssään sai. 

Perinteisen median suosion hiipuminen rinnastetaan teoksessa myös Birgitin elämään. Aikakauslehtien suosion ollessa korkeimmillaan on myös Birgit ollut uransa huipulla. Nyt median murroksen keskellä huomaa Birgit myös itse muuttuneensa – ympärillä olevat ihmiset ovat nuorempia, kauniimpia ja sopeutuvat paremmin muuttuviin ympäristöihin kuin hän itse. Siinä missä esimiehen käytöksessä ei muutama vuosikymmen taaksepäin olisi nähty mitään väärää, on Birgit nyt vaarassa joutua ongelmiin työpaikkakäyttäytymisensä vuoksi. Vanhan uran lisäksi siis myös naisen oma identiteetti on uhattuna.

Anteeksipyytelemättä lesbo

Muistan Eetin sohvalla, hänen katseensa viimeisellä kerralla, sormet, jotka silittivät kylkiluitani pimeässä, minä keskellä olohuoneen lattiaa selälläni, tuuli, joka repii puut juuriltaan ja vinkuu nurkissa, kävelen yksin metsäpolkua mädäntyvien kasvien keskellä, viimeinen orgasmi, iho, joka on poissa ja nyt uusi iho, hän tunkeutuu kielellään sisälleni eikä huomaa että itken – sitten minä tulen. (s. 37)

On ilahduttavaa lukea teosta, jonka keskiössä on identiteetissään varma, menestynyt lesbonainen, jonka seksuaalisuutta ei häivytetä taka-alalle. Edeltävä katkelma Lotan ja Jennan seksikohtauksesta on paitsi kielellisesti taidokas, myös yhä suhteellisen harvinainen esimerkki kahden naisen välisestä seksistä kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Vaikka queer-representaatio myös valtamediassa on kasvussa, nähdään samansukupuolisten välinen seksuaalisuus yhä vulgaarimpana ja siveettömämpänä, kuin heteroparien. 

Queer-aiheisten julkaisujen keskiössä on myös usein jonkinlainen selviytymistarina, kamppailu oman identiteetin ja ympäröivän maailman ennakkoluulojen välillä. Nämä tarinat ovat tietenkin äärettömän tärkeitä, ja ikävä kyllä, monen nuoren elämässä tuttuja. Siitä huolimatta on ilo lukea vaihtelun vuoksi lesbotarinaa, jonka keskiössä ei ole lesbouden outous. 

Niin me kasvoimme pienistä lesboista vähän isommiksi, eikä meille tullut mieleenkään, että se voisi olla väärin. (s. 26)

Vaikka romaanin yleinen sävy ja suhtautuminen homoseksuaalisuuteen onkin positiivisen normalisoiva, käsitellään homofobiaa sen sivuhenkilön kautta. Jenna tutustuu 19-vuotiaaseen Toniin haastatellessaan tätä freelancerina tekemäänsä juttuun nuorten aikakauslehteen. Pojan äiti on heittänyt tämän pihalle, ja Toni etsii nyt paikkaansa Helsingissä. Turvaverkkoa ei vielä ole, ja niinpä Jenna tarjoutuu toimimaan tällaisena, jos Toni sitä ikinä kaipaa. Tonista tuleekin Jennan eräänlainen suojatti, jota hän auttaa niin asunnon kuin työ- sekä opiskelupaikankin löytämisessä. Jennan ja Tonin välinen ystävyys, sekä Tonin kasvava varmuuus identiteetistään ja taidoistaan onkin yksi niitä teemoja, joita olisin toivonut kirjassa käsiteltävän vielä enemmän.

Lopuksi

Työpaikkakiusaaminen, vallan hyväksikäyttö, narsisitinen ihmissuhde, perheen hajoaminen ja uuden löytäminen tilalle, media-alan murros… Teos harhailee ajasta, paikasta ja teemasta toiseen, sivuaa monia kiinnostavia aiheita, mutta ei tunnu osaavan pysähtyä yhdenkään äärelle hetkeä pidemmäksi. Teemoiltaan romaani on äärimmäisen kiinnostava, mutta olisin mielelläni lukenut aiheista jopa tuplasti sen verran, mitä 189 sivua tarjoavat. Yksi suurimmista risuistani teokselle onkin sen lyhyys.

Hänen valtansa alla lähtee käyntiin lupaavalla, kauniisti kirjoitetulla aloituksellaan ja elävällä henkilökuvauksella, mutta tuottaa nopeasti pettymyksen arkiseksi taantuvalla kielellään, liian pintapuolisella sukeltamisella käsittelemiinsä teemoihin sekä antiklimaattisuudellaan. Epäselväksi ei jää, etteikö Tuppurainen osaa kirjoittaa taidokkaasti – miksi siis tarjoilla tästä vain hippusia muuten niin koruttoman ja paljaan kielen seassa? 

Emilia Liljeroth

Kuka lohduttaisi väkivaltaista hoitajaa?

Tiina Lifländer: Hyvä yö
Romaani, 200 s.
Atena, 2021

Yhdeksänkymmentäkolme prosenttia ympärivuorokautisessa vanhustenhuollon yksikössä työskentelevistä on havainnut asukkaiden kaltoinkohtelua. Tyypillisimmät kaltoinkohtelun muodot ovat ulkoilun laiminlyönti ja vanhuksen jättäminen yksin, mutta yli 15 prosenttia työntekijöistä raportoi havainneensa myös fyysisen väkivallan käyttöä, ja usein väkivallan tekijä on toinen työntekijä tai asukas.[1]

Tässä kohtaa tulisi varmaan rääkäistä kauhuissaan: väkivaltaisten hullujen ei pitäisi enää koskaan saada työskennellä sosiaali- ja terveysalalla, onpa sairasta! Väkivalta on eittämättä väärin ja tuomittavaa, mutta siihen johtavat syyt ovat usein moninaisia. Tiina Lifländerin toisinkoinen Hyvä yö sylkäisee lukijan keskelle hoitotyön arkea, väkivaltaisen hoitajan ja vanhuksen mielenmaisemiin pohtimaan, missä menee empatian rajat ja millaista on elämä viime hetkien sekavuustiloissa omien muistojen ja häilyvien aistihavaintojen keskellä.

Kun napsahtaa niin napsahtaa

Vanhusten palvelutalo Kultarinteessä työskentelevä lähihoitaja Nanna painaa duunia hedelmäkarkkien ja energiajuoman voimalla. Kädet ovat jatkuvasta pesemisestä vereslihalla, univaje on massiivinen ja ympäröivä maailma suodattuu vihan ja pessimismin läpi. Kärttyisiä katseita saavat feissarit, kerjääjät, huutavat pikkulapset ja ennen kaikkea Kultarinteen rasittavat vanhukset. Työn aiheuttama uupumus tihkuu läpi Nannan kerronnan.

Eikä sinänsä ihme, sillä Hyvä yö ei kaunistele kuvatessaan hoitotyön arkea, vaan hoidettavaksi tulevat niin lahkeeseen valuvat paskat kuin naamalle osuvat iskutkin. Loputon kiire ja hoitajapula sekä hermoja raastava häly saavat voimaan huonosti:

”Astiat kilahtelevat. Joku huutaa sortuneella äänellä apua ja toinen vaatii kiroillen ruokaa. Lusikalla paukutetaan lautasta. Kansliassa soi puhelin. Päivähuoneen telkkari on auki. Kirstin luja ääni aulasta:

– Kosti, nostapa ne housut ylös.

Tyynen itsepintainen älinä käytävän perukoilta. Mayamin terveyssandaalien narina. Radion uutistenlukija. Joku on painanut soittokelloa, hälytyksen ääni loilottaa kaiken päällä ja valo vilkkuu ovipielessä. Sisäpihalla huoltoyhtiön miehet ulvottavat lehtipuhaltimia. Loisteputket kirkuvat valoa.

Antakaa veitsi, niin leikkaan korvat pois.” (s. 67)

Nannan pahoinvointia on helppo ymmärtää, ja huonostihan Suomessa työskentelevät hoitajat voivat noin fiktion ulkopuolellakin. Syyskuussa Tehy julkaisi kyselynsä tulokset, joiden mukaan jopa 95 prosenttia nuorista hoitajista harkitsee alan vaihtoa, vanhemmista vaatimattomammin vain 90 prosenttia.[2] Lifländer tuntuu siis olevan ajan hermoilla romaaninsa kanssa, mutta samalla myös tuoreella alueella kotimaisessa fiktiossa, sillä en pysty palauttamaan mieleeni hoitotyötä kuvaavia romaaneja tai romaaneja, joiden päähenkilö olisi lähihoitaja.

Ajankohtainen on usein suhteellisen helppo olla, mutta kiinnostavan monitasoiseksi romaani muuttuu, kun Nannan päässä napsahtaa ja ensimmäinen lyönti potilaaseen kolahtaa. Hoitotyön opiskelijana – ja ihmisenä – en voi olla ajattelematta, että Nanna tekee väärin, mutta samalla tunnen valtavasti empatiaa. Jos kaikki on uupumuksen myötä pelkkää piissä tarpomista, on vaikea jaksaa ajatella niin kuin Nanna ironiseen sävyyn toisinaan teoksessa jaksaa:

“Vuoro on muutenkin vajaa ja yö on vasta alussa ja olen hyvä ihminen ja hyvä hoitaja.” (s. 47)

Eikä Nannan pahuuslista suinkaan pelkkään lyömiseen rajoitu. Kuten supersuositun sairaaladraama Sykkeen Marleena Ranta, myös Nanna varastaa sairaalasta lääkkeitä ja lisäksi muun muassa juottaa tahallisesti laktoosilliset maidot laktoosi-intolerantikolle. Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että en lue tarinaa pahuudesta, vaan onnettomien sattumien ja olosuhteiden alle rusentuneesta ihmispoloisesta, jota tekee oikeastaan mieli halata ja sanoa, että kaikki järjestyy, kulta pieni.

Ehkä empatiaani vaikuttaa myös se, että teoksessa annetaan viitteitä Nannan vaikeahkosta suhteesta vanhempiinsa. Kuten kovin usein, lapsuuden kiintymyssuhteet heijastuvat myöhempiin kiintymyssuhteisiin ja itsensä arvokkaana näkeminen tuntuu kovin vaikealta, myös Nannalle, joka on vuoroin sairaalloisen mustasukkainen ja vuoroin totaalisen epävarma omasta arvostaan:

“Jos olisin Eero, minäkin jättäisin minut.” (s. 70)

Empatiaa, eläinrakkautta ja eutanasiaa

Mutkattomin ja sydäntälämmittävin suhde Nannalla on eläimiin, joiden hyvinvointi on hänelle tärkeä asia. Eläinkokeilla testatut ripsivärit jäävät kauppaan, ja aamupalapöydän tehotuotetut kananmunat aiheuttavat parisuhdekitkaa:

”Silmäkulmista tirisee vettä, vaikka pidätän. Kanaparat. Niiden ohuet varpaat ja metalliverkko, joka pureutuu varpaisiin luuta myöten, kun muuta seisomapaikkaa ei ole, ei ortta eikä pahnoja, joita tonkia, ei edes lattiaa. Eero ei edes tule perässä. Kuulen keittiöääniä ja Eeron askeleet, mutta ne eivät tule tänne.” (s. 33–34)

Halu suojella eläimiä tuo jännitteistä ristiriitaa Nannan henkilöhahmoon, joka toisaalta on siis väkivaltainen hoitaja mutta toisaalta pieniä, viattomia eläimiä rakastava ihminen. Innostavaa, joskin hieman sivuun teoksessa jäävää, on myös ihmisten ja muiden eläinten rinnastuminen toisiinsa sekä niiden myötä heräävät hoivan, hyvän elämän ja eutanasian kysymykset. Esimerkiksi yllä olevasta lainauksesta voi lukea luihin asti pureutuvan metalliverkon rinnastuvan painehaavoihin, jotka ovat suhteellisen yleisiä vuodepotilailla ja joita voitaisiin tehokkaasti ehkäistä riittävällä määrällä hoitajia.

Tällainen vaikuttava rinnastus tapahtuu myös, kun Nannan puoliso Eero selaa kännykkäänsä ja lukee ääneen uutista, joka kertoo kahdestatoista samassa taloudessa asuvasta koirasta. Nanna alkaa kuvitella nälkiintyneiden ja kaltoinkohdelluiden koirien elinolosuhteita, ja ne kuvataan varsin aistivoimaisesti. Uutisen mukaan koirista lopetettiin välittömästi paikan päällä kolme ja myöhemmin vielä seitsemän muuta. Tyynestä Nanna puolestaan ajattelee seuraavasti:

”Jos Tyyne olisi koira, veisin sen piikille, ihan sama mitä muut sanoisivat.” (s. 69)

Romaani herättääkin erittäin kiinnostavan, monipolvisen ja tärkeän kysymyksen siitä, miksi me tunnemme tekevämme oikein, kun lopetamme huonovointisia eläimiä, mutta mutta ihmiset pidämme elävien kirjoissa lähes väkisin. Kysymys eutanasiasta on vaikea, mutta lukiessani romaania ja kuvitellessani itseäni hoipertelemaan Kultarinteen Kostin tavoin ripulit housunlahkeesta valuen ja vailla todellisuudentajua, en voisi enempää varmistua hoitotahtooni kirjoitetusta eutanasiatoiveesta; halusta kuolla ja elää itselleni riittävän arvokkaasti aina elämäni loppuun asti.

Alzheimerin poetiikkaa

Nannan minäkerronnan lomassa päästetään lukija vierailemaan myös Kultarinteen asukkaan Tyynen mielenmaisemissa ja muistoissa. Ilmeisesti muistisairauden, ehkä Alzheimerin, viimeisiä vaiheita elävä Tyyne kulkee omien vanhojen muistojensa väylillä, mutta hetkittäin palaa hämmennyksen valtaamana Kultarinteen todellisuuteen.

Tyynen kerronta on heterodiegeettistä, mutta vahvasti Tyynen läpi suodattunutta. Kerrontaratkaisu on kiinnostava, sillä se jättää pohtimaan, kuka Tyynen tarinaa oikeastaan kertoo. Laajemmin ratkaisu myös herättää kysymyksen siitä, kuka muistisairauden viimeisiä vaiheita elävien ihmisten tarinoita voi kertoa, puhumattakaan siitä että miten.

Lifländer astelee kiinnostavilla poluilla kuvitellessaan ihmisen mielensisäistä maailmaa vaiheessa, jossa siitä ulkopuolisen on hyvin vaikea enää ottaa selvää. Nostan tästä hattua, vaikka samaan hengenvetoon haluan tuoda ilmi kerronnan paikoittaisen epäuskottavuuden. Vaikka kerronnassa sekoittuvat vanhat muistot ja havahtuminen todellisuuteen, tuntuvat muistot ja kerronta liian jäsentyneeltä suhteessa Tyynen terveydentilaan, jossa hän saattaa vain huutaa pitkiä aikoja.

Toisaalta: olisi oikeutettua myös kysyä, mistä minä edes tiedän, millainen Alzheimer-potilaan sisäinen maailma on. Miksi ajattelen, että elliptisyys tai paikoittainen kerronnan hajoaminen olisi tuonut paremmin esiin tätä sisäistä maailmaa, josta minulla ei oikeastaan ole harmainta aavistustakaan?

Joka tapauksessa Lifländer osoittaa teoksessaan yhden kaunokirjallisuuden perustavanlaatuisen voiman: kuvittelun. Lifländer tarjoaa yhden mahdollisen tavan jäsentää sitä, millaista on olla Alzheimer-potilas, yhden mahdollisen väylän ymmärtää enemmän.

Hyvää yötä terveydenhuollon kantokyky

Viime kuukausina olen katsonut katsojamenestykseksi noussutta sairaaladraama Sykettä. Siinä nousevat esiin useimmat Lifländerin teoksen hoitotyöhön liittyvät teemat, mutta silti kiinnyn Hyvän yön Nannaan tiukemmin kuin yhteenkään Sykkeen henkilöhahmoista. Ehkä juuri siinä näkyy kaunokirjallisuuden voima: asetun kertojan nahkoihin ja sukellan kerronnan virtaan, muutun hetkeksi tekstin välityksellä joksikin muuksi kuin itsekseni, saan olla hetken muualla.

Hyvä yö on kaunokirjallinen hätähuuto hoitajien puolesta. Suomessa ikääntyneiden määrä kasvaa vauhdilla ja hoidon tarve samalla kasvaa. Samalla kuitenkin 48 prosenttia erikoissairaanhoidon hoitajista aktiivisesti suunnittelee alanvaihtoa ja 88 prosenttia on harkinnut sitä. Kaunokirjallisuuden keinoin Lifländer tuo esiin hoitajien pahoinvointia, kuormittavaa työympäristöä ja uralle kohtalokasta napsahdusta. Samalla lukija joutuu empatiapainiin, pohtimaan oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä rajoja.

Otto Rikka

---

[1] Valvira 2016. Kaltoinkohtelu ympärivuorokautisissa vanhustenhuollon yksiköissä työntekijöiden havainnoimana. Selvityksiä 1:2016. https://www.valvira.fi/documents/14444/1835702/Selvityksia_kaltoinkohtelu_vanhustenhuollon_yksikoissa.pdf/e530024a-9274-4cc1-b651-5d5c03a9661c. Viitattu 3.9.2021.

[2] Tehy 2021. Tehyn tuore kysely: Lähes kaikki nuoret hoitajat harkinneet alan vaihtoa. https://www.tehy.fi/fi/mediatiedote/tehyn-tuore-kysely-lahes-kaikki-nuoret-hoitajat-harkinneet-alan-vaihtoa. Viitattu 3.10.2021.