Hirviöt keskuudessamme

Pasi Pitkänen: Hirviöturnajaiset
Lastenkirja, ei sivunumeroita
Tammi, 2019

”Legendan mukaan hirviö nimeltä Sedna pelasti Kuohukosken asukkaat vedenpaisumukselta.

Sen kunniaksi Kuohukosken prinsessalla on tapana haastaa valitsemansa hirviönkouluttaja perinteisiin Hirviöturnajaisiin.”

Eräänä päivänä Eren, Kuohukosken nuorukainen, löytää rannalta hirviönmunan josta kuoriutuu pikkuinen vesihirviö nimeltään Pomelo. Pomelo ei ole mikään tavallinen hirviö: se pötköttää kylvyssä, imee vettä ja turpoaa kuin ilmapallo. Eren haluaisi, että Pomelo olisi hirviönä voimakkaampi. Silti hän päättää pitää otuksen ja kouluttaa sitä.

Prinsessa Rola haastaa vuosittaisiin hirviöturnajaisiin Erenin ja Pomelon. Eren suostuu osallistumaan, mutta haaste on hänelle kova: voitettavana on sekä prinsessa että tornadoja ja sadekuuroja synnyttävä mahtava Myrskyetana! Lopulta lukijalle selviää, voittaako Eren pelin Kuohukosken vallanhimoista prinsessaa vastaan. Entä miten pieni Pomelo pärjää turnajaisissa?

Pasi Pitkäsen kirjoittama ja kuvittama lastenkirja hakee inspiraatiota japanilaisista Pokémon sekä Digimon -tuotesarjoista. Tekijän kuvitus on paikoittain suloista, paikoittain taas tummaa ja pelottavaa. Toinen päähenkilö, valtaansa käyttävä ja kilpailuhenkinen prinsessa Rola poikkeaa perinteisestä prinsessan hahmosta ja tuo satuun tuoreutta. Kirja rohkaisee nuoria lukijoita uskaltamaan, ja näyttää heille, että vaikeatkin asiat voivat kääntyä hyväksi mitä odottamattomimmalla tavalla. Hirviöturnajaiset sopiikin erityisesti alakouluikäisille lapsille. Teoksella on selvä opetus, mutta tarinan loppuratkaisu olisi voinut olla oivaltavampi.

Reeka Lelkes

Pelien maailmoissa

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch. Sensored Reality 2.
Romaani, 399 s.
Tammi, 2019

 

”Elämä on peli ja maailma on pelisali. Tullaan sisään, pelataan, voitetaan ja hävitään.” (s. 71)

 

Videopelaamisen arvostus vaikuttaa kasvaneen viime vuosien aikana. Kun ennen saatettiin kauhistella niitä nuoria, jotka viettävät päivästä toiseen tuntikausia pelikonsolien ääressä, saamme nykyään lukea sanomalehdistä menestyneistä e-urheilijoista eli ammattimaisista videopelien pelaajista. Pelaaminen voi myös auttaa merkittävästi henkilökohtaisen elämän haasteissa, sillä lähes kahden miljoonan euron vuosituloihin yltänyt 24-vuotias e-urheilija Lasse Urpalainen kertoi vuosi sitten Ylen haastattelussa videopelaamisen jopa vetäneet hänet ”pois kuilun partaalta”.

Sata vuotta Urpalaisen maailmanmestaruutta myöhemmin, vuonna 2117, nousee 16-vuotias Bug, Minako Takeda, maailman kuuluisimmaksi videopelaajaksi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan scifiä ja dystooppisia piirteitä yhdistelevässä trilogiassa Sensored Reality (2018–2020). Kun Bugin isä kuolee, muuttaa hän yhdessä äitinsä kanssa Meri-Tokiosta Helsingin kaupunkisaareen, jossa äiti työskentelee kuuluisan videopeliyrityksen toimitusjohtajana. Erinäisten vaiheiden kautta Bug päätyy tilanteeseen, jossa hänen täytyy pelata äitinsä yrityksen tekemä uunituore videopeli läpi, jotta peliin kirjautuneet henkilöt eivät kuolisi todellisessa elämässä. Peliä pelataan uudenlaisen konsolin, Sensored Reality -puvun avulla. Vaikka kuusi pelaajaa ehtii kuolla, nousee Bug onnistuessaan koko maailman tietoisuuteen. Suorituksensa ansiosta Bugista tulee toinen ihminen maailmassa, joka saa valintakokeiden ohi kutsun kansainväliseen videopeliakatemiaan. Tästä alkaa trilogian toinen osa Glitch.

Glitch keskittyy Bugin opiskeluun akatemiassa, hänen isänsä kuoleman selvittämiseen ja kadonneen äitinsä etsimiseen. Akatemian opiskelijat ja opettajat osallistuvat The Last Viking King: The Viking Apocalypse Countdown V -peliin, joka on ”tarinallinen, strategiaa suuresti painottava Battle Royale -RPG eli Role Playing Game”. Pelin voittaja eli viimeinen hengissä selviytyjä pääsee osallistumaan pelitapahtumaan Marsiin, joka on yksi neljästä planeetasta, jolle ihmiskunta on romaanin maailmassa levittäytynyt. Bug kuvittelee isänsä kuoleman olleen onnettomuus, mutta isän 7Sense-laseihin tallentuneet videot viimeisistä hetkistä kertovat muusta. Bugin äiti taas on kadonnut ensimmäisen osan tapahtumien takia, mutta jättänyt Bugille koordinaatit paikkaan, jossa toivoo heidän jälleen tapaavan.

Tarinamaailman miljöö on mielenkiintoinen katsaus yhdestä mahdollisesta tulevaisuudesta, joskin sen kuvailu jää kirjasarjan toisessa osassa ymmärrettävästi ensimmäistä osaa vähemmälle. Suuren tulvan jälkeinen Helsinki on peittynyt vesimassojen alle, kotien seiniä peittävät älytapetit ja ihmisillä on silmiin asennetut henkilökohtaiset 7Sense-silmäimplantit. Ympäröivään maailmaan suhtaudutaan kuitenkin varsin neutraalisti, ja dystooppisena se näyttäytyy lähinnä nykylukijan perspektiivistä. Kirjasarja antaakin omalla tavallaan toivoa siitä, että ihmiskunta lopulta sopeutuu elinympäristömme muutoksiin.

Sekä trilogian ensimmäinen osa Beta että toinen osa Glitch ovat kehitysromaaneja, joka on tyyppillinen laji nuortenkirjallisuudessa. Shadow Warriors-pelin kuolemantapausten johdosta Bug on lopettanut videopelien pelaamisen ja vetäytynyt yksin kotiinsa:

”En pysty. Ei huvita. En halua asettaa itseäni tilanteeseen, jossa voin joutua jonkun toisen manipulaation kohteeksi, sätkynukeksi ja pelinappulaksi. Kätkin jopa rakkaan pelipukuni patjan alle, koska pelkään sen nostavan pintaan muistoja Shadow Warriors II: Out of Shadows -pelistä, sen kuolonuhreista ja kaikesta siitä… siitä, mikä sisälläni on mykkää, muodotonta ja sanatonta.” (s. 14)

Tästä traumasta ylipääseminen asettuu yhdeksi Bugin kehitystehtäväksi omaa identiteettiään etsiessä.

Mielenkiintoisimpia aspekteja kirjasarjassa ovatkin videopelien sivistykselliset ja opetukselliset mahdollisuudet. Akatemian rehtori kertoo olennaisimmaksi asiaksi akatemian opetuksessa sen, että opiskelijat tulevat erinomaiseksi elämän kaikilla osa-alueilla: ”Teistä tulee erinomaisia urheilijoita, ongelmanratkaisijoita ja ihmistuntijoita. Me opetamme teidät seikkailijoiksi, filosofeiksi, psykologeiksi.” (s. 42–43) The Last Viking -peli räätälöidään jokaisen henkilökohtaisten heikkouksien mukaan, joita Bugilla ovat rakkauden puute, halu olla yksinäinen taistelija ja strateginen ajattelu. Näiltä osin kirjasarja tuokin mieleeni myöskin Tammen kustantaman Salla Simukan kirjaparin Jäljellä (2011) ja Toisaalla (2012), joissa Sensored Reality -puvun kaltaista sensoriteknologiaa yritetään hyödyntää eräänlaisena terapiamuotona. Tällaisen henkisen kasvun lisäksi The Last Viking-peli opettaa myös historiasta: ”Peli opettaa minulle, kuinka kristillinen kirkko sopeutui paikallisiin oloihin. Kyse oli kilpailusta vanhan uskontojärjestelmän kanssa.” (s. 102)

Vaikka kirjan maailma on monella tapaa erilainen nykymaailmaan nähden, tuntuvat nuorten haasteet elämässä olevan varsin tuttuja. Bug joutuu muun muassa pohtimaan, pystyykö ja haluaako olla kaveri entisen kiusaajansa kanssa ja mitä tarkoittaa rakkaus:

 ”Oletko sä koskaan edes ollut rakastunut? Se on hirvittävää, eikö olekin? Rakkaudeton elämä saa toimimaan järkevästi… kuten hankkimaan suojaavan haarniskan, uusimmat aseet ja tuliterän kilven ikävyyksien varalle… ja silloin on turvassa. On haavoittumaton, kuolematon. Sitten yhtenä päivänä ihan sattumalta kohtaa jonkun ällön idiootin, joka harhailee sun elämääsi kuin joku päänsä loukannut komediahahmo. Tää peelo hymyilee sulle etkä sä enää ajattele selkeästi. Ja silloin myrkky imeytyy suoniin. Myrkky saa riisumaan haarniskan, mutta silloin saa miekasta. Rakkaus jättää sut yksin pimeään itkemään jonkin niinkin typerän lauseen äärelle, kuten ’ehkä meidän pitäisi olla vaan kavereita’. Rakkaus on typerää. Rakkaus on käsikranaatti, joka räjäyttää sydämen, sielun ja järjen kappaleiksi sisältäpäin. Kuka sellaista haluaa?” (s. 224)

Haluan nostaa vielä esiin myös kirjojen visuaalisen ilmeen, josta vastaa Laura Lyytinen. Kannet muistuttavat monella tapaa videopelien kansia, ja minulle ne olivat siinä mielessä varsin hätkähdyttävät, että kirjan käteen saatuani jouduin hetken miettimään, pitääkö tätä kirjaa lukea normaalin kirjan tapaan vai joidenkin kummallisten Sensored Reality -lasien läpi. Normaalin kirjan tapaan, tietenkin.

Vaikka kirjasarjan toinenkin osa on sujuvasti kirjoitettu ja monilta osin ajatuksia herättävä, huomaan harmikseni, että se ei aiheuta minussa yhtä innostuneita tuntemuksia kuin ensimmäinen osa. Dystooppisen Helsingin kuvailu jää vähemmälle, juoni tuntuu hieman köyhemmältä enkä usko Glitchin avautuvan kaikkine nyansseineen ilman ensimmäisen osan lukemista, joskin ei sen ehkä osana trilogiaa tarvitsekaan. Glitch on ensimmäisen osan nostattamiin odotuksiini nähden pienoinen pettymys, mutta siitä huolimatta jään mielenkiinnolla odottamaan sekä trilogian päätösosaa Replicaa että sitä, miten maailman suhtautuminen videopeleihin muuttuu tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.

 

Otto Rikka

Lasse Urpalaisen haastattelu: https://yle.fi/urheilu/3-10311233

Romaaneista ja ehkä hieman rikoksistakin

Sissi Katz: Maxwell Sternin  tutkimukset
Romaani, 201 s.
Tammi, 2019

Nimensä perusteeella Sissi Katzin teos Maxwell Sternin tutkimukset saa lukijan odottamaan kohtaamista dekkarin kanssa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse, ei oikeastaan. Toki rikosten selvittäminen on romaanissa keskeistä, mutta niiden ratkaiseminen tuntuu merkittävässä määrin toissijaiselta verrattuna perinteiseen dekkariin. Teoksen tarinat sekoittuvat, rajat hämärtyvät, ja jokaisen rikoksen ratkaisua lähenevän askeleen myötä siitä myös etäännytään. Yksi henkilöhahmoista, metafiktiivisenä kommentaattorina toimiva komisario Trotski, kritisoi jatkuvasti kirjan poikkeavuuksia suhteessa dekkareihin kohdistuviin odotuksiin: 

     “Olisit edennyt suoraviivaisesti kohti murhaa. Selkeää ja yksioikoista: uhri ammutaan toimistonsa lattialle, kuvaan astuu poliisi, joka aluksi erehtyy pidättämään viattoman laitapuolenkulkijan sekä jonkun niistä Hotel Procopén uhkeista prostituoiduista. [– –] Poliisi pääsee oikean murhaajan jäljille, seuraa kliimaksi ja loppu. Aivan kuten todellisessa elämässä: alku, kliimaksi ja loppu, ei se ole sen mutkikkaampaa. Nyt olet kirjoittanut kirjasi juoneen oikosulun. Teksti räjähtää lukijan silmille, aiheuttaa sähköiskun, joka kulkee hetkessä päästä jalkoihin muttei löydä tietään ulos.” (s. 73–74)

On yllättävän haastavaa kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu. Se ei ole juonivetoinen eikä kevyt iltalukeminen, vaan se vaatii lukijaansa syventymään ääreensä. Vaikka siihen keskittyisikin, ei kirjasta helppolukuista saa, mikä tosin näyttää olevan yksi sen tavoitteista. Nimensä romaani on saanut fiktiivisen kirjailijan päähenkilöstä, jonka tehtävänä on löytää Liz London -niminen nainen ja selvittää samalla murhatapausta. Vaikka teoksessa ei varsinaista punaista lankaa tunnu olevan, ovat nämä tutkimukset kaikkein lähimpänä sellaista. Juuri niiden etenemistä Trotski tahtoo jatkuvasti jouduttaa, kenties lukijaltakin odotetaan samankaltaista reaktiota.

     Teos on pitkälti postmodernia kielen kanssa leikittelyä, ja nojaa vahvasti esimerkiksi metafiktiivisyyteen. Siinä on oikeastaan kyse kirjan kirjoittamisesta aivan yhtä suuressa määrin kuin rikosten tutkimuksesta. Käytännössä tämä toteutuu jo mainitun Trotskin kuulusteluissa, joissa kirjailijaa syytetään murhasta – tai kenties huonon kirjan kirjoittamisesta. Teos itsessään ajautuu tarkoituksellisesti ensin mahdollisimman kauas lähtökohdistaan vain palatakseen hetkellisesti raiteilleen Trotskin vetämänä. Se saattaa esimerkiksi kiinnittää lukijan huomion tarkkaan yksityiskohtaan tai kokonaiseen kohtaukseen, joka ei tunnu lopulta johtavan juuri mihinkään. Trotskin kanssa käytävät kuulustelutilanteet kuitenkin pysäyttävät “harhailun”, kun hän usein hyvin selkeästi vaatii selkeämpää etenemistä. Hän arvostelee kuulusteltavaansa, mutta tuntuu samalla puhuttelevan suoraan myös lukijaa johdatellessaan tämän tulkintoja ja mielikuvia.

     “Etkö ajattele lukijaa, joka menee sekaisin merkityksettömiä ihmisiä vilisevistä tarinoista? Tarinoista, jotka ovat syöneet sisäänsä toisia, kolmansia ja neljänsiä tarinoita” (s.118), syyttää Trotski kirjailijaa. Teoksen tosiaan voidaan katsoa koostuvan useammista tarinoista kuten kuulustelusta, kirjailijan päähenkilön Maxwell Sternin selvityksistä ja Paco-sissin bensa-aseman tapahtumista. Silti niitä ei  kuitenkaan ole mahdollista irrottaa toisistaan, vaan ne kietoutuvat toisiinsa, syövät toisensa kuten lainaus asian ilmaisee. Paikoittain lukijana kokee epävarmuutta siitä, mitä tarinaa parhaillaan seuraa. Juoni haarautuu lukemattomiin säikeisiin, jotka myös sotkeutuvat toisiinsa, mutta jotenkin tästä kaikesta muodostuu yksi kiehtova kokonaisuus. Teoksen kieli ja teemat tuovat mieleen jossain määrin Paul Austerin New York -trilogian (1985-1986), joka tunnetaan esimerkiksi juuri abstraktista juonestaan rikoskertomuksissa.

     Teosta voi suositella lukijoille, jotka eivät odota romaaneilta loogisesti etenevää juonta tai selkeitä rajoja sen suunnille. Heille, joille kieleen ja tunnelmaan uppoutuminen riittää nautinnollisen lukukokemuksen aikaansaamiseksi. Maxwell Sternin tutkimukset on matka, joka vetää mukaansa, mutta vaatii lukijaansa heittäytymään riittävästi, jotta loppuratkaisu alkaa tuntua kaiken keskellä yhä merkityksettömämmältä. Teoksen miljöökuvaukset onnistuvat usein luomaan konkreettisuutta pakenevan  juonen keskelle, ja toistuva symboliikka tai esimerkiksi runsaat raamatulliset intertekstuaaliset viittaukset kietovat osasia toisiinsa. Kirja mahduttaa suuria ajatuksia lyhyeen sivumäärään, ja kokonaisuus on vaivansa arvoinen.

Annika Kyytinen

 

Uhkia olohuoneen ikkunan ja tabletin lasin takana

Sami Majala: Ei ketään meidän jälkeemme
Romaani, 247 s.
Gummerus, 2019

 

“Koittaa hetki jolloin kumpikaan meistä ei tiedä kumpaan suuntaan meidän tulisi eteenpäin päästäksemme kulkea.” (s. 245)

 

Kaaoksen, katastrofien ja maailmanlopun äärellä saattaa kadottaa suunnan, mikä välittyy Sami Majalan toisinkoisessa Ei ketään meidän jälkeemme. Kirja kertoo nykyajasta nelihenkisen, korostetun tavanomaisen lähiöperheen näkökulmasta. Alkuun perhe-elämän kuvaus vaikuttaa leppoisan rutiininomaiselta, mutta teoksen avaavassa luvussa irralliset kuvat nykyajan kaoottisuudesta kuitenkin lupaavat, että jotakin epämiellyttävää on tulossa:

“Autopilotin ohjaksissa nyt kaikki. Penkkeihinsä sidotut metalliputkissaan. Paperisia oksennuspusseja. Partavesimainoksia, automainoksia, käsivoidemainoksia, meikkimainoksia, ja lisää sitä samaa: kansallismaisemia, kansallispukuisia tyttöjä perinneruokatarjottimet päidensä yllä, tuotemerkkisuojaa ja happinaamari aina itselle ensin.
Se mitä jää. “ (s.11)

Perheen arjessa uhan kokemus näyttäytyy aluksi suhteellisen pieninä asioina, kuten kodinhoitohuoneen lattiaa valloittavina muurahaisina tai hetkeksi lasten ulottuville unohtuneena veitsenä. Pian lähiympäristössä etsitään mystisesti kadonnutta tyttöä, ja äärimmäiset sääolosuhteet alkavat vaikeuttaa elämää. Myös muun maailman katastrofit koetaan kotona: tabletti tuo tapahtumat ruokapöytään, sänkyyn ja olohuoneeseen. Jatkuva uhan olemassaolo näyttäisi olevan perheen vanhemmille itsestäänselvää. Sen aiheuttaja voi olla yhtä hyvin katkennut lämmönjakelu sydäntalvella kuin elintarvikkeiden haitalliset lisäaineetkin. Taistelu uhkaa kuin uhkaa vastaan pyritään suorittamaan perusteellisesti ja rationaalisesti, sitten siirrytään seuraavaan. Eräänä iltana nukkumaan mennessään perheen äiti Laura esittääkin miehelleen kysymyksen: “Mistä muusta me voisimme olla huolissamme?” (s. 198). Maailmanlaajuisiin suuren mittakaavan katastrofeihin ei perheen vanhemmilla ole ratkaisua. Kenties siksi heille on erityisen tärkeää tarttua niihin arjen epäkohtiin, joihin he pystyvät vaikuttamaan.

Pahaenteisyydestään huolimatta teos on muutakin kuin synkkä maailmanlopun odotus. Minäkertojana toimiva perheenisä tarkastelee lähiöarkea ja naapuruston toimintaa paikoin hulvattomankin itseironisesti, ja kertoo todellisuudestaan kuin ulkopuolisen tai nuoremman itsensä kautta. Vaikka hän ei ollut haaveillut rivitaloelämästä golfkentän, ostoskeskusten ja moottoriteiden ympäröimänä, ei hän vaikuta kuitenkaan pettyneeltä elämäänsä.

Ironiaa on myös nykyajan ilmiöiden kuvauksessa. Lapsille tutut viihdehahmot eivät jaksa kiinnostaa lavalla samalla tavalla kuin tabletissa:

“Lasten tunnistushymyt alkoivat haihtua, alun kiihkeä innostus laskea, kaksiulotteisten teräväkuvahahmojen ilmestyminen lavalle alkoi kadottaa taikaansa eikä sormikaan voinut heihin koskea. “ (s. 175–176) .

Älylaitteet muovaavat lasten ja aikuisten kuvaa todellisuudesta jatkuvasti, ja toisaalta ne tulevat ihmisen ja ympäröivän todellisuuden väliin. Pariskunta on hämmentävässä tilanteessa, kun nettiyhteys katkeaa ja on elettävä käsillä olevaa hetkeä:

“Lasten mentyä nukkumaan ympäröimme itsemme kynttilöillä. Häpeän kuilu aukesi. Tuijotimme tyhjiä käsiämme mykistyneessä maailmassa. Toimeliaisuutemme harha alkoi murentua, koko vuoksi vyöryi kohti.” (s. 135)

Modernista elämäntyylistä huolimatta – tai juuri siitä johtuen – on naapuruston vanhempien sukupolvella erityinen tarve säilyttää yhteys luontoon ja heidän esi-isiensä elämäntapaan. Taloyhtiössä on yksimielisesti haluttu säilyttää pihan vanhat omenapuut, vaikka niiden hedelmät putoilevat tarpeettomina maahan, ja kaatuneen roskakatoksen tilalle on omin käsin rakennettava uusi, vaikka taidot siihen ovat hatarat. Kirjan lopussa vierailu kartanolla tiivistää yhteyden keinotekoisuutta:

“Jono kiemurtaa hevosaitausta ympäri, autoja ajaa pihaan, lisää lapsia asettuu jonoon, seteli katoaa sarkahousun taskuun, ukko nostaa lapsen  kainaloista satulaan kuin lelun, moiskauttaa lähtökäskyn, lähtee vetämään kuormaansa kyyryssä kuin risukauppias.
    Yksi kierros: 10 euroa” (s. 243)

Teoksen läpi jatkuva luettelomainen tyyli saattaa paikoin tehdä lukemisesta puuduttavaa, mutta toisaalta se alleviivaa hyvin arjen tapahtumien väistämätöntä virtaa. Välillä aloitusluvun tapaan irtaudutaan kertojapäähenkilön näkökulmasta ja listataan kuvia, jotka viittaavat luonnonvaroja tuhoavaan ja kuluttavaan kulttuuriin. Tämä lienee osoitus radikaalien sääilmiöiden ja luonnonmullistusten syihin, mutta tarinan kannalta listat jäävät kovin irtonaisiksi. Vaikka erilaisille tulkinnoille on tilaa, saa kirja pohtimaan uhkakuvia, jotka eivät ole ainoastaan yhden ihmisen tai perheen ratkaistavissa.

Lentomatkustus, älylaitteiden ristitulen vaikutukset ja voimakkaat sääilmiöt ovat olleet julkisen keskustelun etualalla. Ei ketään meidän jälkeemme näyttää kuinka nämä aiheet ovat taustahälyä arjessa, ja niiden aikaansaamien haasteiden edessä katse suuntautuu entistäkin kapeammin oman elämän ylläpitämiseen. Kannesta alkaen on tekstissä läsnä lopun alun tunnelma. Siksi teoksen nimi lopulta provosoikin kysymään: entä he, jotka tulevat meidän jälkeemme?

 

Jenni Seppälä