Aki Raatikainen:
Luolamadonna.
Romaani, 283 s.
Wsoy, 2014.
Siitä ei pääse yli eikä ympäri − Aki Raatikaisen Luolamadonna on käsittämätön kirja ja tässä käsittämättömyydessään vertaansa vailla.
Paradoksaalisinta tämän sanomisessa on se, että Raatikaisella on kielikorvaa, hämmästyttävän rikas sanasto, kyky luoda metaforia, laaja historiallinen pohjatieto ja juonellista silmää. Luolamadonnassa kaikki tämä on valjatettu palvelemana kaaosta.
Erityisesti särähtää kieli, joka liian usein yltyy hillitsemättömäksi ja yliampuvaksi. Sama voidaan sanoa myös juonesta. Alle kolmeensataan sivuun mahtuu joukkoraiskaus, seksiä, sotaa, uskonnollista mystiikkaa, valtapoliittista juonittelua, hovikieroilua, kuningashuoneromantiikkaa, orgioita, veljesmurha ja itsemurha.
Saattaa toki olla, että kirja on historiallisen romaanin parodia, mutta valitettavasti uskon, ettei se sitä ole.
Parempi antaa vain esimerkkien puhua (kaikki korostaukset minun). Ensinnäkin ongelmia tuottaa dialogi, lähinnä sen epäaitous ja mimeettinen ontuvuus. Eivät ihmiset puhu näin.
”- Minä rakastan sinua, nainen.
– Tiedän senkin. Kuten minä sinua.
– Lausu se omalla kielelläsi, ketosimpukka.
– Miksi?
– Koska siten tunnustukset kuuluu sanoa. Omin sanoin.
– Minä rakastan sinua. Oletko nyt tyytyväinen?
– Olen.”
”- (- -) Ja olet ollut aina luonteeltasi melankolikko.
– Tiedän. Luonteessasi on samaa. Emme kulje päivänpaisteessa, emmekä täydellisessä pimeydessä. Kaltaiseme – me liikumme varjoissa. Olemme kourallinen suolaa keittoastiassa, liukenemme, katoamme, muutumme näkymättömäksi.
– Mutta meissä on maku. Elämän maku. Ja kun huumori loppuu, tulevat kyyneleet – ja päinvastoin.”
”- (−−) Tahdon, että poikanne vastaa teoistaan. Tyttäreni ei synnytä äpärää.
– Hekin voivat päästä elämässä pitkälle.”
”- (− −) Katso minua! Olen aikaansaannoksesi. Määrittele minut. Mikä minä olen?
– Olet osiesi summa, kuningas…
– Olen ontto! Kaiken tapahtuneen jälkeen olen maannut kymmenien naisten kanssa, silti en ole saanut tyhjyydentunnetta karkotetuksi sydämestäni.”
”- Tapaammeko illalla?
(− −)
– Oi… Sire, olen naimisissa tahollani.
– Armollinen rouva, soinnumme toisiimme kuin viettelevien runojen rivit, sillä sama kurja kohtalo on kohdannut minutkin.
– Rakkautta rakkaudettomien avioliittojen katveessa. Se ei liene synneistä suurimpia. Kenties kohtaamme tähtien syttyessä.”
Toiseksi lukijaa hämmennyttää romaanin kuva seksuaalisuudesta, niin anatomian kuin psykologiansakin puolesta…
”Kynttilänvalossa luonnon hahmottelema tiimalasi korostui entisestään. Jokainen sen elämää hyväilevä kaarre ja katveisiin häivytetty naisellinen pehmeys ylistivät symmetrian kauneutta, jättäen vaaleaa ihoa vasten korostuvan tumman kolmion sen suurimmaksi arvoitukseksi. Kevyt ilmavirta kosketti.”
”Kylmyys muuttui välinpitämättömyyden kautta aidoksi, aikuisen naisen haluksi.” (Ovatko kylmyys ja välinpitämättömyys tosiaan naisen halun perusta!?!)
”Hän oli nainen, joka pystyi jakamaan intohimonsa ja tunteensa vain miehen kanssa, joka rakasti häntä hänen oman itsensä vuoksi.”
”Athénaïs antoi vartalolleen päätäntävallan. Ilo ja kiihko olivat hidasta, riemunsekaista kidutusta. Iho janosi ihoa. Asialla ei olut mitään tekemistä järjen tai tunteen kanssa, oli vain nyt.”
”Nainen laskeutui polvilleen hyväillen edelleen kovana sykkivää fallosta.”
”Vuosia kestänyt suhde rakastajattareen oli paras korvike perheelle, mitä Diegolla ei ollut.”
”Minä olen saanut syttymään sellaisen joukon miehiä, että heidän elimistään olisi voinut rakentaa joukon kapulasiltoja Amstelin ylitse.”
”Nainen ohjasi kuninkaan kohteeseensa ja painui liukuen alas.”
”Ludvig seurasi hetken terhakoiden pakaroiden liikettä kunnes tarttui viinilasiin ja huuhtoi tympeän painajaisen pois suustaan.”
Ajoittain romaanin henkevyys ja filosofisuus kohoavat sellaisiin mittoihin, ettei edes Kierkegaardia, Nietzscheä tai Heideggeria lukenut tahdo pysyä kärryillä…
”Vastakohtaisuuksien värittämässä maailmassa peilikuva tuijotti kuvajaista.”
”Maailma on epätäydellinen, eikä siitä puutu mitään.”
”Alberton pysähdys ja vilkaisu miehiin oli kuin viimeinen allegorinen mahdollisuus perääntyä peruuttamattomasta.”
”Hän hävittäisi sen, mitä ei ollut olemassa.”
Runoudellisuudella ei ole rajoja, vain onko?
”Voiko tämä hämmentävä tunteeni olla suoranaista älyllistä alamaisuutta tässä vuolaan järjenjuoksun pauhussa”
”selkäpiitä riipivä huuto oli äänetön”
”Omatunto naulasi sydämen kiinni kohdunpunaiseen sielunseinämään.”
”Miksi jollekulle oli annettu oikeus koskettaa sielua, niin kuin se olisi jumalien juovuttava suudelma?”
”Sääri paljastui näkyviin kun suden kulmahammas”
”Nauru kiiri yli ikuisuuksien äyräiden.”
”Vatsan sisältö pyrki ylös. Sen mukana nousivat riekkuvat perkeleet ja kiirastulen varjot, jotka vyöttivät hänet syytöksillä.”
Joskus yksinkertaisuuskin on kaunista..
”Se oli joko inhoa, pelkoa – tai kauhua.”
”Olen elämäni – ja tekoni.”
”Kuinka juovuksissa voi ihminen ollakaan? Varsin tolkuttomassa.”
”Minä olen, kuka minä olen.”
Ja vielä muita kummallisuuksia..
”Halu tappaa oli kuin viaton vietti veressä”
”Olisinko sinisilmäisen keropään siittämä äpärä? Minä? Olen Bourbon. Ihminen. En ole koneisto, enkä tihentymä lakeja ja asetuksia, vaan lihaa ja verta.”
”Viinan maussa oli lempeä, lämmin pohjavire. Se oli kuin äidinsyli.”
Matias Koriseva
toisinkoinen.wordpress.com 
