Kasvukertomus 1980-luvun varjoista

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Romaani, 206 s.

Teos, 2020

Tietämättömyys on pienen lapsen varjelus, lapsen tapa leikkiä vailla minkäänlaisia kehon rajoja tai rajoitteita, hän vielä kirjoittaa. Kuinka paljon pitäisi unohtaa, että muistaisi kuin lapsi? (s. 111)

Jarkko Volanen tutkii romaanissaan Varjoihmiset identiteetin rakentumista 1980-luvun ahdasmielisessä Suomessa. Teoksen päähenkilö Juha on palannut vanhempiensa kesähuvilalle remontoimaan sitä myyntikuntoon, kun huvilasta löytyvät epikriisit, kasetit ja muut reliikit raahaavat muistelemaan teini-ikää. Teos on tiivis, hieman hajanainen paketti monista teemoista. Varjoihmiset valittiin vuoden 2021 Runeberg-palkinnon pitkälle listalle sekä vuoden 2020 Tiiliskivi-finalistiksi.

1980-luvun punkkia ja uhmaa  

Varjoihmisten kerronta on eläväistä ja runsaan kuvailevaa. Romaani rakentuu kahdesta eri aikajanasta: toisella seurataan vuoden 2018 keski-ikäistä Juhaa, ja toinen kuljettaa lukijan läpi Juhan teini-iän vuosina 1982–1987. Juhan teini-ikää määrittävät ahtaisiin sukupuolirooleihin asettautuminen sekä punk-alakulttuuriin hurahtaminen.

1980-luvun osuudet ovat viihdyttäviä, vauhdikkaasti eteneviä pyrähdyksiä läpi teini-iän merkittävimpien käännekohtien. Muistelulle tyypillisesti menneisyys rakentuu ytimekkäistä anekdooteista, jotka rakentavat jatkumoa Juhan identiteetille; menneisyyden muisteluun ei mahdu mitään tylsää täytettä. Teini-ikäisen minäkertojan naiivius, uhmakkuus ja ehdottomuus on hellyyttävää ja ilahduttavaa. Suurin toivonlähde Juhalle on punk, jonka tarmokas pyrkimys maailmanparannukseen puree teiniin tehokkaasti.

[– –] pian koko maailma on hereillä, yhtä vahvaa sodanvastaista rintamaa. Ketään ei kiusata, jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa, ihmiset ovat samanarvoisia ja eläimetkin saavat elää rauhassa – ihmiset asuvat kaupungeissa, metsät luovutetaan takaisin eläinten käyttöön. Aseet sulatetaan ja niistä tehdään kattiloita ja lautasia, joilla nälkää näkevät ruokitaan. Sademetsien kaataminen keskeytetään, lihakarjasta luovutaan, sitten viljaa riittää kaikille. (s. 118–119)

Kirjan kansipapereissa kerrotaan Jarkko Volasen vaikuttaneen punk-alakulttuurin saralla. Romaanista huokuukin intohimoinen ja asiantunteva suhtautuminen punkkiin, erityisen elävä on esimerkiksi kuvaus Juhan ensimmäisestä käynnistä Lepakossa. Teoksessa myös vihjataan autofiktioon, tai ehkäpä pikemminkin johdatellaan pois siitä tulkinnasta:

– Volanen, saunaan lämmittelemään niin kuin olisit jo!

Tiedän, ettei nyt ole oikea hetki olla näsäviisas, vaikka liikunnanopettaja muistaa sukunimeni väärin. (s. 24)

Teos vilisee laulunsanoituksia, albumeita, yhtyeitä ja pienlehtiä 1980-luvulta. Erityisen mielenkiintoista on lukea suomalaisista vaikuttajista, kuten Mustasta Paraatista, Pyhäkoulusta, Kaaoksesta ja Appendixista. Punk-yhtyeenä teoksessa esiintyvä Dingo tuntuu toisaalta nykyään niin koko kansan popiksi liuenneelta ikivihreältä, ja Andy McCoy sen verran koomiselta hahmolta, että ne ovat omiaan korostamaan etäisyyttä 1980-lukuun, menneeseen alakulttuuriin. Toisinaan punk-kuvasto – mustat vaatteet, niitit, irokeesit ja Sex Pistols – vastaa niin tarkasti ajatuksissani lymyäviä punk-stereotypioita, että on pakko vain luottaa Volasen asiantuntemukseen; tällaista kai se oikeasti silloin olikin. Teos valottaa lyhyesti myös nykyajan punk-kulttuuria Juhan käydessä pitkästä aikaa keikalla:

Juha tilaa lonkeron, eikä malta olla vilkuilematta vieressään keskustelevan kolmikon rintamerkkejä, pinssejä, tekstejä kangaskasseissa ja laukuissa. ”Animal Rights, Human Rights” -teksti ympäröi pystyyn nostettua nyrkkiä ja koirantassua. ”Against Transphobia”, ”Queer!” (s. 89)

Sukupuoli, identiteetti ja sopeutuminen

Teoksessa tarkastellaan Juhan identiteetin muodostumista ympäristössä, jossa hänen olemuksensa tulkitaan epänormaaliksi. Punkkariuden lisäksi Juhan feminiiniset piirteet herättävät voimakkaita reaktioita. Varhaisteini-ikäinen Juha passitetaan epäinhimillisiin tutkimuksiin, joissa yritetään selvittää lääketieteellistä syytä Juhan feminiinisyydelle. Juhalle ei kerrota mitä hänestä etsitään, ja tutkimusten sisältö paljastuu kivuliaasti vasta vuosikymmeniä myöhemmin epikriisejä lukiessa. Romaania tahdittavat lääkärien ja terveyssisarten merkinnät, joista lopulta paljastuu, että Juha on ”tavallinen poika”. Juhan sukupuolen määrittelystä rakennetaan vaivihkaa huipentumaa, tilaisuutta mässäillä ja tirkistellä Juhaa tutkineiden lääkäreiden tavoin, mutta lopputulos herätteleekin pohtimaan, mitä odotuksia sukupuoleen liittyy ja miksi.

Juhan oma suhtautuminen sukupuoli-identiteettiinsä jää suhteellisen raikkaalla tavalla teoksessa toissijaiseksi. Kysymys sukupuolesta ei sen suuremmin vaivaa Juhaa itseään, mutta toisaalta hän ei myöskään tule asiassa kuulluksi. Teoksessa ei keskitytä määrittelyyn tai jonkinlaisen varmuuden saavuttamiseen, vaan yleisemmin kuvataan Juhan kokemusta roolien ahtaudesta, ympäristön ohjailusta ja sen aiheuttamasta kipuilusta. Teininä Juha löytää vapautta punk-piireistä, jotka ovat muuhun 1980-luvun Suomeen verrattuna radikaalin suvaitsevaisia ja progressiivisia.

Ja kuinka näkyväksi tulemisen tapoja oli monia, osa oikeita, osa vääriä. Hän painotti, etteivät hänen oppilaansa olleet enää lapsia vaan nuoria, joilla oli korostunut tarve elää itseään todeksi. Lopuksi hän kysyi Juhalta: ”Mikä ihmisestä tulee, jos kukaan ei huomaa häntä?” ja nyrpisteli nenäänsä, kun Juha vastasi, että sellaisesta ihmisestä tulee vapaa. (s. 69)

Juhan identiteetin pohdinta saa vahvaksi kaikupohjakseen Paulin, Juhan parhaan ystävän teinivuosilta. Pauli on jo teininä punkkariudessaan rohkeampi, ja aikuistuessaan Juha ja Pauli lähtevät eri poluille: Juha opiskelee englanninopettajaksi, keskiluokkaistuu ja luopuu punkista sekä näyttävästä pukeutumisesta, pyrkii asettumaan yhteiskuntaan sovinnollisesti. Pauli taas jatkaa elämäänsä marginaalissa, pysyy uskollisena punkille ja sen ajamille aatteille. Pauli on selkeästi kaksikosta se, joka teki rohkeamman, rehellisemmän valinnan, mutta Paulinkaan elämäntapaa ei teoksessa romantisoida; hän on asunnoton, rahaton, vaikeuksissa poliisin kanssa ja kärsii ainakin jonkinasteisesta alkoholiongelmasta. Kaksikon kohdatessa aikuisena Juha kuitenkin ihailee Paulia ja suree omaa menetystään, omien arvojensa uhraamista.

Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen taustalla, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli ollut vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi. (s. 59–60)

Varjojen romantiikkaa

Teoksen motiiveissa on goottilaista romantiikkaa: musta väri, pimeys, kuu, sudet, naakat, lepakot, varjot, harhat, painajaiset, rapistuminen, melankolia. Juha kärsii yöllisistä kauhukohtauksista, ennen nukahtamista hän näkee uhkaavia hahmoja ja varjoja, jotka liittyvät useimmiten menneen päivän tapahtumiin. Juhalla on taipumusta myös pakoiluun: lapsena Juha pakenee usein kuvitelmiinsa, ja koko teoksen ajan hän rinnakkaiselää hieman pakkomielteisesti Evelyn Waugh’n romaania Mennyt maailma ja siihen perustuvaa tv-sarjaa. Nämä varjoihmiset, harhat ja haaveet, luovat teoksen kerrontaan miellyttävää polveilua ja realismin murentumista. Tämä tietty tunnelma on romaanin nyky-aikajanan suurin anti; muutoin sen kerronta on paikoittain kankeaa ja sisältö ohkaista verrattuna teini-iän meheviin tunteisiin ja viihdyttäviin sattumuksiin.

Kello 18.03 hahmo nousee seinän ja sängyn välisestä kapeasta raosta ja tutkailee Juhaa paksujen silmälasiensa takaa. Se työntää naamansa aivan kiinni, ja jos vain olisi mahdollista, puhaltaisi suustaan äitelän makeaa ilmaa. [– –] Ja kun Juha kääntyy huoneeseen päin, hän näkee hahmoja lisää. Siinä ne huojuvat liekkeinä, tiivistyneenä hämäränä tai metsänpohjan tomusta muovautuneina, osin ihmismäisinä varjoina, eivätkä siirry, vaikka Juha nousee sängyn reunalle istumaan. (s. 121)

Teoksen nyky-aikajanaa vaivaa jonkinlainen dramaattisuus; teini-ikään se istuu luontevammin. Romanttiset kauhuelementit tekevät tavallaan dramaattisuudelle tilaa, mutta osa romaanin juonenkäänteistä tuntuu hieman korneilta. Juhan arjessa on valtavasti meneillään: menneisyyden muistelu ja identiteetin jälleenrakennus, painajaiset, huvilan kunnostus ja myynti, Pauliin tutustuminen uudelleen, suhde äitiin, artikkelin kirjoittaminen Menneestä maailmasta, jatkokouluttautuminen, löytökoiran adoptoiminen ja sen omistajien etsintä. Suhteellisen lyhyeen romaaniin on otettu valtavasti aineksia, vaikka vähemmälläkin olisi pärjätty.

 Kasvukipujen kautta yhtenäiseen elämäntarinaan

Varjoihmisissä keskeisimmäksi elementiksi nousee elämäntarinan muovautumisen mielivaltaisuus muistamisen ja unohtamisen myötä, sekä ympäröivien ihmisten vaikutus tuohon narratiiviin. Teos korostaa hyväksynnän tärkeyttä, muttei sorru sen suhteen liian helppoihin ratkaisuihin. Nyky-aikajanan hajanaisuudesta huolimatta olen kiitollinen teoksen valoisasta lopusta, jossa Juha löytää rauhaa ja uuden yhteyden vapauttavaan punkkiin. Romaanin queer-hahmojen elämä on tuttuun tapaan ollut suhteellisen onnetonta, mutta tarinan loppu ainakin vihjaa jonkin hyvän odottavan tulevaisuudessa.

Hän ajattelee, ettei ole yhdentekevää, mitä painaa mieleensä tai säilyttää menneisyydestään, mitä pyrkii unohtamaan, sillä lopulta muistettu kirjoittautuu tarinaksi, jonka minuus punoo osaksi itseään. (s. 196)

Elina Haanpää

Epävarmuuksien arkeologiaa

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Romaani, 468 s.
Teos, 2020

Katja Raunion toisinkoinen Sinun päiväs koittaa on romaani tiedosta ja sen jäsentämisestä. Teos on pieninä yksittäisinä paloina ilmestyvä kokonaiskuva, joka on myös aktiivisessa murenemisen tilassa. Tämän lisäksi se on ensyklopedinen kasa merkillisiä muistiinpanoja, hallitsemisen kronikka ja tietojenkäsittelystä ammentava tyyli- ja lajihybridi.

Teos määrittyy vahvasti oman rakentumisprosessinsa kautta. Se koostuu merkinnöistä, jotka nimettömäksi jäänyt arkistonhoitaja on tehnyt koettaessaan koota totuudenmukaisen kuvan edesmenneestä fiktiivisestä Suomen presidentistä Anton Harmajasta. Teos jakautuu yhteentoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään yhtä arkistoijan mielestä oleellista jaksoa Anton Harmajan elämänkaaressa. Tarinoiden kehyksinä toimivat monet suurmieselämäkerroille tyypilliset aiheet, kuten poliittinen juonittelu ja korruptio, mutta myös mahdottoman rakkauden luomat sydänsurut ja sunzimaisuuksia lateleva kontrolloiva politiikkofaija. Kertoja pyrkii tulemaan lukijaa vastaan sekä retorisesti että teoksen rakenteen kautta: Luvut sisältävät luvun sisällön summaavat ja taustoittavat alaotsikot.  ”Luku, jossa Anton Harmajan luonnonrakkaus käy lukijalle pilvetöntä taivastakin selkeämmäksi.” (s. 87)

Kertomus kuitenkin jäsentyy kaikin muin tavoin kuin perinteisesti. Tämä selviää lukijalle jo hyvin pikaisesti, kun kertoja aloittaa Harmajan henkilökuvan rakentamisen oikaisemalla huhun Harmajan menestyksestä voileivänsyöntikilpailussa: ”Ennakkosuosikki oli edellisen vuoden mestari, sikatilallinen O:n kylältä. Kovaa haastajaa odotettiin paikallisen lukion abiturientista, joka oli saavuttanut kiissellinsyöntiennätyksen samana keväänä.” (s. 21)

Arkistointi itsessään on teosta kehystävä materiaalinen pohja, jonka varaan muoto rakentuu. Kertomuksen muodostava materiaali koostuu erilaisista kertojan esittämistä ja referoimista fiktiivisten ja salaisten kansioiden sisällöistä, kuten puhelinkeskusteluista, litteroiduista haastatteluista, postikorteista ja sähköposteista. Aineiston koon ja luonteen absurdius herättää nopeasti kysymyksen siitä, kuka tätä aineistoa kerää, miten ja miksi. Arkiston muodostamat eri fiktiiviset mediat limittyvät ja sulautuvat toisiinsa, ja sen runsauden vuoksi tekstin sävy ja tyyli ovat jatkuvassa muutoksessa.

Eri mediaformaatit asettuvat teokseen melko yhteneväisenä tekstinä, joka tuo kaikkeen tekstihälyyn virkistävää ja omalaatuista eleganssia. Kuvallisuus ja ensyklopediamaisuus ovat usein niinkin millintarkkaa, että kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa. Runsaan kuvailun täyttävät osiot tuovat mieleen ranskalaisen uuden romaanin tyylikeinot, ja varsinkin sen edustajan Alain Robbe-Grilletin estetiikan, jossa kuvaamisen tarkkuus on osa teoksen muotoutumisperiaatetta.

 ”Kuvapuolella näkyy tyypillinen rantalomakohde: uhkea viidakkonäkymä, jossa kukat ja kasvit rehottavat valtoimenaan. Kuvasta on rajattu pois kaupunki ja kaikki, mikä saattaisi latistaa koristeellista vaikutelmaa. Herkkä, rytmikäs kasvillisuus, värien hohto ja varjojen tummuus luovat sopusointuisen kokonaisuuden, kuvan kadonneesta paratiisista.” (s. 139)

Kertoja vakuuttelee aineistojen järjestäytyvän kumulatiivisesti kronologiseksi kertomukseksi, joka antaa todellisen ja totuudenmukaisen kuvan Anton Harmajan elämästä. Teos jäsentyy lukijalle kuitenkin hyvin fragmentaarisena. Aiheet poukkoilevat, ja teoksen punainen lanka hukkuu jatkuvasti. Tästä seuraa, että lukija viettää suurimman osan kirjasta itse Anton Harmajan tapauksen marginaaleissa, eri informaatioiden ja kertojan referointien katvealueella. Tarkkaavainen lukija voi pitkin teosta löytää joitakin labyrinttia selkeyttäviä vihjeitä. Seuraavilla lukukerroilla lukija voi nähdä katveiden taakse ja huomata uudenlaisia dynamiikkoja, joiden pohjalta ymmärtää teosta uusilla tavoilla.

Särö etsii muotoaan

Kertomus jäsentyy hyvin henkilökeskeisesti ja sen fokus on Harmajan poliittisen toiminnan kartoittamisen sijaan tämän yksityiselämän detaljien paljastamisessa. Huomattavin tarkennus kohdistuu Harmajan ja toimittaja Judas Berglundin välisen suhteen ylä- ja alamäkiin. Aineiston kautta paljastuvat myös Anton Harmajan taakse piiloutuneet, todellisia vallan lankoja nykivät toimijat ja hyvävelikerhot. Valta kulkee ja muovautuu rahakkaan mieseliitin toimesta, ja oppositio tukahdutetaan tarpeen vaatiessa autoritäärisin metodein. Anton Harmaja hahmottuu vallanhimoisena opportunistina, mutta myös höperönä marionettina, joka ei kykene hahmottamaan selästään roikkuvia ohjausnaruja, ja jonka oikeistopopulistinen politiikka asettuu intuitiivisesti tukemaan hänen taustajoukkojensa toimeenpanemia demokratiavastaisia hallinnan keinoja. Kasvottomaksi jäävän opposition olemassaolo tulee hädin tuskin näkyväksi, ja oikeistolainen diskurssi jää kertomuksen valossa ainoaksi totuudeksi. Aineistojen pohjalta muodostuu henkilökuvan lisäksi sirpaleinen kuvaus eräästä poliittisesta valtapelistä ja totuutta luovien mekanismien haltuunotosta.

Teoksen fiktiivinen aineisto luo ristiriitaisen ja moniäänisen henkilökuvan, joka alkaa hahmottua fraktaalimaisena, alati muutoksessa olevana mosaiikkina. Anton Harmajan persoonallisuus näyttäytyy ristiriitaisuuksineen inhimillisenä. Kokonaisuuden lohkeilevuus luo kontrastin selkeänä jäsentyviin suurmieshenkilökuviin.

Teos paljastaa vaihtoehtotodellisuutensa mittakaavoja hitaasti ja sivukommenteissa. Kertoja ikään kuin puhuu Suomen kansalle, olettaen, että lukija tuntee tämän vaihtoehtotodellisuuden historian. Lukija joutuukin jatkuvasti uudelleenmäärittelemään suhteensa tekstin todistusvoimalle. Teoksen fiktiivinen maailma toimii reaalimaailmaa muistuttavana, mutta ei kuitenkaan suostu kytkeytymään siihen tai tekemään itseään tunnetuksi. Samaistuttavuuden sijasta teos tarjoaa lukijalle salattua historiaa vaihtoehtoisesta todellisuudesta.

On sekä sopivasti hermoja raastavaa että virkistävää, kun aiemmat varmuudet nytkähtävät vähäisesti paikoiltaan ja problematisoivat ajatuksen yhteisestä historian muistamisesta. Lukija ikään kuin pudotetaan tuntemattomaan mappiin, jossa vaeltamisen kautta sen kuvaama todellisuus alkaa vähitellen hahmottua. Kiinnostavaksi nousee myös se, mitä lopulta jää kertomatta.

Aaveita, aavistuksia ja alkuja

Tiukan konkreettisesti kerrontaa kontrolloiva kertoja on myös hyvin epäluotettava. Arkistoija korostaa jatkuvasti haavoittuvaisuuttaan räjähdysherkän aineiston ympärillä, sekä vakuuttaa läpi teoksen olevansa aina puolustuskannalla oleva vastakertoja: ”Vakuuttaakseni lukijakuntani skeptikot kirjoitan muutaman sanasen käsitykseni taustalla olevasta todistusaineistosta.” (s. 22) Kertoja väittää olevansa jonkin instituution arkistonhoitaja, mutta kokoaa aineistoa Anton Harmajasta salaa työnsä ohella. Kertojan intentiot eivät juuri valotu, mikä saa teoksen rakentumaan kuin paranoidi väittely.

Kirja käyttöliittymänä ei tue teoksen sisäistä informatiivista agendaa, ja se synnyttääkin kiinnostavaa vastahankaa teoksen kerronnan, tyylin, rakenteen ja formaatin välille. Romaanimuoto tuntuu sabotoivan tekstin luomaa henkilökuvaa, ikään kuin teos tarvitsisi hyperlinkkejä sisältävän virtuaalialustan toimiakseen oikein. Kaikki teoksen sisältämät ristiriitaisuudet vahvistavat tekstin alkuperään liittyvää epävarmuutta. Onko koko kertomus sittenkin historiaa vääristävää tietoista manipulaatiota, jolla pyritään mustamaalaamaan Anton Harmajan tai jonkun muun maine? Mikä agenda kertomuksen oletetulla kasaajalla on ollut? Myös monet esitetyt aineistot sisältävät muokkauksia, muun muassa yliviivausta sekä tietoa salaavia sensuuripalkkeja, joista kertoja ei vaikuta olevan tietoinen. Onko käsikirjoitus sittenkin päätynyt jonkun käsiin, joka on muokannut siitä tekijän todellisia intentioita vääristelevän kertomuksen? Tekstiä ei ole mahdollista paikantaa mihinkään tiettyyn kontekstiin, ja kaikki paikannusyritykset vain luovat loputtomasti uusia mahdollisia lukutapoja.

Arkistoijan luoma kuva Harmajan elämästä on ikään kuin tosi vastakertomus teoksen fiktiivisessä maailmassa esitetylle värikkäälle valtion propagandalle ja tarinataloudelle. ”Jos lukija ihmettelee, miksi täytän kertomukseni sivuja erilaisten liiketoimien erittelyllä, on minun tähdennettävä, etten ole kirjoittamassa keikarimaista seikkailukertomusta lukijan huvitukseksi, vaan kirjoitukseni tavoittelee korkeampaa päämäärää, totuuden paljastamista.” (s. 243)

Teoksessa rakentuvan kertomuksen mahdollinen välineellinen rooli jää kuitenkin täysin pimentoon, mikä tuo auttamatta totuudenmukaisuuden sijasta koko tekstiin ja minäkertojaan populistisen ja manipulatiivisen pohjavireen. Arkistoijan julistama objektiivisuus on sekin täysin näennäistä, sillä hän osallistuu läpi teoksen itse oman aineiston vapaamuotoiseen tulkintaan, ja henkilöhahmojen keittiöpsykologisointiin muun muassa grafologiaan tukeutumalla:

Seuraava, tavalliselle kopiopaperille sotkuisella käsialalla kyhätty viesti paljastaa, että Anton Harmajan ajatukset Judas Berglundin tulevaisuudesta olivat olleet toisenlaiset. Käsiala tempoilee, harkitut retoriset koukerot ovat hautautuneet tunteen kuumaan tuhkaan.” (s. 137)

Kertojan suhde Anton Harmajaan alkaa nopeasti näyttämään pakkomielteiseltä, mikä tulee esille myös kertojan tavasta kuvitella aineistoon muun muassa salakielillä jätettyjä viestejä, sekä haaveilla fiktiivisistä aineistoista:

 ”Tahtoisinpa tavata ihmisen, jolla on tiedossaan Anton Harmajan IP-osoitteet, jolla on hallussaan hänen tietokoneidensa vanhat kovalevyt. Voisin tehdä syväanalyysia Harmajan seksuaalisista preferensseistä hänen selaushistoriansa valossa, voisin nähdä kaikki huolimattomasti naputellut sähköpostit, humalaiset chat-keskustelut, joissa enter-näppäintä painettiin liian aikaisin.” (s. 64)

Teos parodioi hauskasti tapaa, jolla niin sanotut perinteiset suurmieselämäkerrat rakentuvat. Ja miten ne usein toimivat tarinallistettuina, julkisuuskuvaa kohottavina synninpäästöinä. Myös ajatus poliittisesta objektiivisuudesta asetetaan teoksessa naurunalaiseksi. Poliittisten päätösten syy-seuraussuhteet käsitellään pintapuolisesti, ja henkilöön keskittymisen avulla voidaan helposti väistää puhuminen poliitikon harjoittamasta politiikasta.

Arkistointiin nojaava kerronta on narratiivisena ratkaisuna oivaltava ja uudenlaisen estetiikan mahdollistaja. Tietojenkäsittelyn kaltaiseen asioiden lokerointiin on helppo suhtautua pelkkänä epäesteettisenä ja byrokraattisena mappien ja excel-taulukoiden rakenteluna. Jonain yhtä tunkkaisena kuin varasto, jossa kertoja-arkistoija kasaa kertomustaan yhteen. Sinun päiväs koittaa perustuu innostavalle muodolliselle toisinajattelulle: sen sijaan, että arkistointi olisi tietoyhteiskunnan vaatima pakkopulla, arkistointi systeeminä toimii teoksessa uusia kerronnan tapoja avaavana esteettisenä voimana.

Erilaisten lähteiden kautta rakentuva teos hahmottuu moniäänisenä, mutta ei läpeensä maksimalistisena. Teos jättää aiheiden jatkojäsentämisen ja yhteensovittamisen täysin lukijan harteille, mikä itsessään aktivoi lukijaa kiinnostavalla tavalla. Aineistokatkelmat ovat toistensa suhteen sekä lukkoja että avaimia, joskus molempia yhtaikaa. Yleisavaimena toimivaa selkeää tulkintaa ei ole tarjolla. Sinun päiväs koittaa ei hahmotu samaistumisen tai reaalimaailman totuushahmotelmien kautta luettavaksi. Se on ilahduttavan raikas, kokeellinen, erojen ja epäjatkuvuuksien pohjalta rakentuva teos, joka ei lukemalla lopu.

Otso Venho

Runollinen romaani kohtaamisen ja irtipäästämisen vaikeudesta

Tiina Rajamäki: Alisa
Romaani, 200 s.
Teos, 2020

“Hän aloittaa uudelleen, lapsiaikuinen, samaan aikaan tyhjä ja täyteen pakattu mieli: tarina, jonka jokainen haluaa kertoa.” (s. 7)

Kuinka ammattilaistason sellonsoitto ja nuoruuden sekavat ihmissuhteet sopivat yhteen? Voiko ihmissuhteissa opetella samalla tavalla virheettömäksi kuin soittamisessa? Tiina Rajamäen Alisassa etsitään yhteyttä toisiin ihmisiin, ystäviin, silläkin kustannuksella, että se tarkoittaa uudelleen eksymistä. 

Romaani kertoo Alisasta, Sarasta ja Katjasta. He ovat juuri valmistumassa musiikkilukiosta, kun muutamaa viikkoa ennen valmistumispäivää Alisa kuolee. Kuoleman jälkeen muut päähenkilöt yrittävät kipeästi pitää Alisan rinnallaan yrittämällä ymmärtää hänen kaikkia puoliaan. Katja saa minäkertojan roolin, ja Saraa kuvataan yksikön kolmannen persoonan kautta. Myös menehtynyt Alisa saa äänensä kertojana, joskin kursiivilla kirjoitettuna. Vahvin ääni ja toimijuus kuuluvat Katjalle.

Etäältä tarkkailua

Viulua soittava Sara ja sellotaituri Alisa viettävät lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Samaa koulua käyvä ja niin ikään selloa soittava Katja seuraa kaksikkoa etäämmältä ihaillen ja ihmetellen. Musiikillisen lahjakkuuden lisäksi muukin heissä vetää Katjaa puoleensa. 

En tiedä, kumpaa rakastin enemmän. Molemmat olivat yhtä kaukana, yhtä mahdottomia saavuttaa. Silti en voinut kääntää katsettani heistä, kun he seisoivat koulun pihalla: Alisan harmaanruskeat, kiharoille kieppuvat hiukset ja Saran lyhyeksi leikattu vihreä tukka. He olivat tipahtaneet kahdesta eri todellisuudesta.” (s. 9)

Katja näyttäytyy sivuhenkilönä, jonka vuoro on vasta tulossa. Odotusta on ilmassa, sillä hän ei voi lakata ajattelemasta kaksikkoa, vaikkei tunne kumpaakaan ennen Alisan kuolemaa. 

Romaanissa ihmissuhteiden ja rakkauden luonne esitetään muuttuvana ja määrittelemättömänä. On raikasta ja jopa poikkeuksellista, ettei ihmissuhteita määritellä tarkasti ja anneta siten lukijalle kaikkea tietoa helposti. Eikä kyse välttämättä ole pelkästä helppoudesta vaan myös siitä, että ihmissuhteet vain ovat erilaisia eivätkä tarvitse termejä ympärilleen.

Saran tarina taas on lähtökohtaisesti tuttu: vähävarainen tausta, rikkonainen perhe, kiistaton lahjakkuus, erääntyvät lukukausimaksut, opettajalta lainattu ammattilaisviulu ja lopulta stipendin turvin soittaminen. Sara voi olla monelle hahmo, johon voi samaistua paremmin kuin elämään hyvät lähtökohdat saaneisiin henkilöhahmoihin. Siksi jäin odottamaan, josko Saran elämän kipupisteitä olisi tarkasteltu hieman lähempää esimerkiksi sosioekonomisen luokan näkökulmasta. 

Kaikki keskittyy Alisan ja lähes maagisia ominaisuuksia saavan Saran asunnon ympärille. Yhdessä vietetystä ajasta huolimatta kerronta ja vuorovaikutus päähenkilöiden välillä huokuu salaperäistä jännitettä, puhumattomuutta ja puhuttaessa kohtalokkaita lauseita. Puhe on painavaa, se jää riippumaan tilaan, mutta todellista keskustelua tai vuorovaikutusta ei synny.

“Tämä paikka vetää puoleensa. Pidä varasi.” (s. 51)

Dialogi henkilöhahmojen ja erityisesti päähenkilöiden välillä on vähäistä ja lyhytsanaista, usein kaunokirjallisen kohosteista. He avaavat suunsa konfliktitilanteissa, puhuvat vältelläkseen puhumasta lisää eivätkä aina edes vastaa toisilleen. Dialogin vähäisyydestä kumpuava painavuus palvelee hyvin teoksen runollista tyyliä ja tulkintaa.

Ilmavuutta ja kaunista hienovaraisuutta

Teos koostuu lyhyistä ja fragmentaarisista luvuista, joissa kertojat vuorottelevat ja ajassa liikutaan menneeseen ja tulevaan. Joskus vaihtelu on melko tiivistä, ja toisaalta kielellinen aines yksityiskohtineen ja tapahtumineen niin samankaltaista, että on vaikea pysyä tilanteiden perässä.

Alisan luvut tippuvat kirjan sivuille milloin mistäkin päin Eurooppaa, niin väliaikaisista hotellimajoituksista kuin asunnoista, jotka eivät tunnu kodilta. Kerronnassa toistuvat ilmavat ja korkealle sijoitettavat asiat, kuten lentäminen, linnut, parvekkeet ja vuoristomaisemat – juuria on vaikea paikantaa. Lapsuudessaan ympäri Eurooppaa muuttanut Alisa tuskin onkaan löytänyt elämässään turvallista ja pysyvää kotia. Opitut kieletkin menevät unissa ja arkielämässä sekaisin.

“Iltapuvussaan äiti oli kuin kiiltäväsulkainen lintu, arvaamaton liikkeissään. Joskus hän sai minutkin tuntemaan itseni harvinaisen lajin edustajaksi. Viimeistään vuoden päästä sinäkin soitat orkesterin solistina, hän sanoi. Joskus hän räpäytti siipiään ja oli poissa.” (s. 17)

Juuretonta ja melankolista, mutta yläilmoissa liihottelevaa Alisaa Katja ja Sara yrittävät epätoivoisesti ja eri keinoin tavoitella. Romaani on yritys tarttua, saavuttaa ja ymmärtää ihmisiä, edes niitä kaikista läheisimpiä. Itselläni toiveikkuus mahdollisuudesta ymmärtää muita ihmisiä ei varsinaisesti kasvanut. Ilahduin kuitenkin, että kaikessa vaikeudessaan kirjoittaminen nostettiin yhdeksi keinoksi tutustua kanssaihmisiin.

Teoksessa on lukuisia kohtia, jotka ilahduttavat lyyrisyydellään. Alisan luvut ovat hauraan haikeassa, mutta paljonpuhuvassa kerronnassa erityisen onnistuneita. Hänen fragmentaarisista luvuistaan välittyy kuva ahdistuneesta nuoresta, joka on samaan aikaan valokeilassa ja epäilemättä ihailun kohteena, mutta myös häivyttynyt yksilöydestään yhdeksi sellistiksi historian sellistien jatkumoon.

“Kirjoitan Paulin ajatukset nuotteihin, niistä tulee minun ajatuksiani. Yritän saada ne kuulumaan kirkkaina. Yritän unohtaa itseni, Saran ja pimeän talon, olla sellainen kuin Paul haluaa. Muutun yhä kevyemmäksi, soitan yhä paremmin, muistan yhä vähemmän.” (s. 172)

Kun Alisasta tehdään tähti ja ammattisellisti, hänet puretaan osiin. Ensin on oltava teknisesti virheetön, jotta itsensä saa antaa kuulua musiikissa. Purku-urakassa osa Alisaa on saattanut haihtua. Mitä hän on harjoitteluhuoneen ja esiintymislavan ulkopuolella, silloin kun hänellä ei ole selloa ilmaisuvälineenään?

Toisinaan olisin toivonut pysähtymistä yksityiskohdan äärelle. Erityisesti Saran henkilöhistoriasta nostetaan painavia tapahtumia, kuten nopea suhteenkaltainen historianopettajaan, mutta tästä siirrytään nopeasti eteenpäin. Saraa kuvataan surullisesti, mutta kiinnostavasti toisten henkilöiden, heidän halujensa ja päämääriensä kautta. 

Kaikkinensa romaanin kieli on hiottua ja taituruudella kirjoitettua, mutta varsin perinteistä. Teos ei juurikaan kokeile eikä konstaile kielen tasolla vaan nojaa totuttuun, mutta toimivaan kerrontaan, vaikka kertojatyypit vaihtelevatkin. 

Teoksen anti on tilassa, jonka se antaa lukijalle. Romaanin lavea taitto, iso riviväli, väljät sivut ja osin jopa runon muotoa muistuttava typografia antavat sekä hengähdystaukoja, että proosarunomaisia yllätyksiä. Mikä tärkeintä, lukijaa ei pidetä tyhmänä vaan hän saa itse ajatella, oivaltaa ja ihastua. 

Samankaltaiset päähenkilöt

Tiedetään, että Alisalla on harmaanruskeat ja Saralla vihreät hiukset, ja Katjan hiuksista ei tiedetä. Alisa on lahjakas ja salaperäinen, samoin Sara. Katjasta ei tiedetä. Yhteiset luonteenpiirteet: ahdistuneisuus sekä taipumus karata ja piiloutua. Henkilöhahmot ovat eittämättä kaunokirjallista ainesta, mutta jään kaipaamaan monitasoisuutta ja tunteiden kirjoa. 

Kertojat kertovat samat tapahtumat omista näkökulmistaan, joka on omiaan lisäämään teoksessa jo riippuvaa yksinäisyyden ja kohtaamattomuuden tunnetta. Vaikka he ovat kaiken aikaa toistensa kanssa, tuntuu kuin he eivät poistuisi päänsä sisältä ollenkaan ja kävisivät dialogia vain oman mielensä kanssa.

Joskus päähenkilöt sulavat sivuille ja muistuttavat hieman liikaa toisiaan, vaikka heillä on omat tarinansa. Kerrotuista asioista huolimatta kukaan ei vielä ehdi avautua maailmalle, mutta ehkä se ei olekaan tämän romaanin tehtävä. Salaisuudet alkavat loppua kohden keriytyä auki, hiljalleen, kuten romaanin tyyliin sopii. 

Suunnasta ja pimeään uskaltamisesta

Romaanissa motiivit merkitsevät paljon ja paljastavat enemmän kuin henkilöhahmot itse. Käsitteet, kuten pimeys ja suunta, yhdistettynä hienovaraiseen ilmaisuun ehdottavat tulkitsemaan romaania lahjakkuuden ja kaipauksen kuvaamisen lisäksi uskalluksen ja oman tien löytämisen polkuna.

“Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ja onni on yhteyttä toisiin ihmisiin, isä sanoo.” (s. 75)

Ikänsä harjoitellut Alisa ei onnistu kuvaamaan tuntemuksiaan Saralle. Hän jättää jälkeensä kysymyksiä, eivätkä Sara ja Katja osaa päästää irti tunteesta, etteivät tiedä Alisasta paljoakaan, ainakaan musiikin ulkopuolella. Isän lausahdus on hieman tylsästikin nuorista kertovassa romaanissa se viisaus, johon tartuin. Soittaessaan Alisa löytää oikean rytmin, tosielämässä hän pelkää talonsa pimeitä nurkkia ja yksin nukkumista sekä salaa asioita. Samaan aikaan soitonopettaja rakentaa hänestä ensisijaisesti sellistiä, ei ihmistä. 

Romaani tarjoilee palasia niistä hetkistä, kun Alisa ei ole valossa. Sara ja Katja kuluttavat itseään vuosia ja vuosia nähdäkseen Alisan sellaisena kuin hän oli, mutta huomaavat etteivät tiedä mitään myöskään toisistaan, ehkeivät itsestäänkään.

“Vaikka kirjoittaminen työnsi minut yksin pimeään, se oli ainoa suunta, johon halusin mennä.” (s. 185)

Jatkuvan epätoivon ohella romaanissa kytee myös vimmaa ja muutoshalua. Katja aloittaa kirjallisuuden opinnot, alkaa kirjoittaa. Syntyy ylevä kokemus kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta, ja siitä rohkeudesta, jota kirjoittamiseen, aivan kuin soittamiseenkin, syventyminen vaatii.

Lyhyehkö ja väljästi taitettu Alisa ei jää annissaan puutteelliseksi, sillä sen monimerkityksisemmät ja lyyriset kohdat kohoavat selvästi tavanomaisen proosakerronnan yläpuolelle. Lukuja, joissa harkitut yksityiskohdat olivat kuin kauniita kuvia, olisin lukenut mieluusti lisääkin. Teos on huolellisen työn harmoninen lopputulos, joka tavoittaa yksinäisyyden ja menettämisen kaltaisia suuria teemoja. 

Helmi Nöjd