Laura Lindstedt: Oneiron
romaani, 440 sivua
Teos, 2015
Laura Lindstedtin Oneiron eroaa useista muista toisinkoiskirjoista siten, ettei se kuvaa elämää edeten kronologisesti syntymästä seuraaviin elämänvaiheisiin, vaan alkaa suoraan kuolemasta. On mahdotonta sanoa, kuinka kauan aikaa kuluu Oneironin alun ja lopun välillä, sillä romaanissa käsitellään kuolemanjälkeisiä sekunteja kuin ne olisivat vuosien mittaisia. Kuolemasta tulee tapahtumia peruuttamattomasti jakava hetki: on tapahtumia ennen sitä ja sen jälkeen.
Hän kulkee hieman muita edellä, hän vetää joukkoa perässään kuin kurkiauran johtaja. Valtava kastanjanruskea kiharapilvi töyssähtelee kun hän ottaa kepeitä askelia ilmassa, keinuvia askelia ei minkään päällä. Hänen perässään astelee viisi naista, kaksi vasemmalla puolella, kolme oikealla. He polkevat ilmaa kuin polkisivat vettä, aavistuksen vaikeanoloisesti, paitsi yksi heistä — yksi heistä näyttäisi tanssivan.
Seitsemän naista ilmestyy yksitellen outoon, kirkkaan valkoiseen välitilaan, jossa ruumiintoiminnot vähitellen hiipuvat, sekä kipu että nautinto katoavat. Naisia näyttää yhdistävän vain sukupuoli ja se, että he ovat oman näkemyksensä mukaan kaikki kuolleet. Vuorollaan he kertovat toisilleen tarinansa elämästään ja pääsevät mukaan seuraamaan toistensa kuolemaa.
Ensimmäinen välitilaan päätynyt nainen on Shlomith, juutalainen performanssitaiteilija, joka on taistellut lähes koko elämänsä anoreksiaa vastaan. Hänen lisäkseen valkoisessa tilassa on pari vanhempaa naista, hollantilainen Wlbgis, joka sairastaa kurkkusyöpää ja moskovalainen Polina, joka kärsii alkoholismista. Loput neljä naista ovat nuorempia: ranskalainen Nina odottaa lapsia, itävaltalainen Ulrike on ollut kesätöissä ravintolassa, senegalilainen Maimuna on epäonnistunut paremman elämän tavoittelussa ja brasilialainen Rosa on saanut uuden sydämen. Lindstedt on käsitetellyt Rosa Imaculadaa myös aikaisemmassa teoksessaan Rosa Imaculadan sydän (2013), joka yhdisti tekstin tanssiin ja sydänääniin.
Aluksi voi vaikuttaa siltä, ettei naisilla ole mitään yhteistä. He tulevat kaikki aivan eri kulttuureista ja ovat eri-ikäisiä. Naiset ihmettelevät itsekin päätymistään kuolemanjälkeiseen tilaan:
– Polina… Oletko koskaan ajatellut: miksi me?
– Sinä ja minä?
– Ei vaan me seitsemän. Miksi juuri me?
– En tiedä, mutta siitä olen varma, että emme ole ainoita. Olisi aika röyhkeää kuvitella, että vain meille seitsemälle osui tällainen erityislaatuinen kohtalo.
Lähemmin tarkasteltuna kaikilla on kuitenkin elämässään samankaltaisia traumoja: jokainen nainen on jollakin tavalla hylätty, jätetty tai unohdettu. Shlomith on yrittänyt hallita elämäänsä rajoittamalla syömistään, mutta on silti joutunut jättämään lapsensa. Ulrikella ei mene hyvin poikaystävänsä kanssa, mutta hän pysyy silti suhteessa. Polina on kömpelö sosiaalisissa suhteissa eikä hänen kuolemansa jälkeen edes julkaista kuolinilmoitusta. Ninan mies pettää häntä. Wlbgisin poika ei käy katsomassa äitiään sairaalassa. Maimuna kuolee välikohtauksessa, johon liittyy myös kahden eurooppalaisen miehen kidnappaus, mutta häntä ei mainita kidnappauksesta kertovassa uutisessa edes nimeltä. Rosa saa kummallisia tuntemuksia uuden sydämensä myötä, kun hän alkaa nähdä näkyjä sydämenluovuttajan, nuoren pojan elämästä. Uusi sydän vaikuttaa Rosan tunteisiin ja ajatuksiin niin paljon, että hän kokee menettäneensä jotain itsestään.
Oneironin vahvuus on siinä, miten uskottavasti siinä kuvataan aivan erilaisia ihmiskohtaloita. Kun naiset ‒ ja samalla lukija ‒ pääsevät katsomaan, kuinka Maimunaa uhataan kiväärinpiipulla keskellä aavikkoa tai kuinka Wlbgis makaa heikkona hollantilaisessa sairaalassa, siirtyminen välitilasta takaisin tavalliseen maailman on vaivatonta kuvitella ja tuntea. Todellisuuden tunne syntyy tarkoista yksityiskohdista ja kielestä, jota Lindstedt pystyy taivuttamaan haluamaansa muotoon, kerrontapoja venyttäen. Romaanissa yhdistellään erilaisia tekstilajeja, kuten kirjeitä, runoja ja uutisia. Lisäksi romaani sisältää Shlomithin 45 minuutin pituisen esitelmän, jonka hän on pitänyt osana performanssiaan juutalaisessa museossa. Teoksessa on viittauksia moniin erilaisiin teorioihin kuolemanjälkeisestä elämästä, kuten juutalaiseen Gehinnomiin tai filosofi Swedenborgin näkemykseen tuonpuoleisesta. Lindstedtin kahdeksan vuoden työ romaaniaan varten ei ole mennyt hukkaan.
Teoksen lopussa käy selväksi, etteivät naiset ole tulleet valkoiseen tyhjyyteen jäädäkseen, vaan se on ollut vain välietappi matkalla jonnekin muualle. Erityisen hienoa Oneironissa on se, ettei kenenkään naisen elämä ei ole ollut tavanomainen, mutta kaikissa on silti jotain universaalia ja samaistuttavaa. Jokaisen kuolema saa selityksen, mutta Oneiron jättää auki kysymyksen siitä, millaisessa paikassa naiset ovat. Onko se helvetti, jossa joutuu näkemään oman kuolemansa uudelleen? Vai onko se taivas, jossa naiset saavat kertoa omat elämäntarinansa niin, että niitä kuunnellaan?
Silloin jossain alkoi jokin lyödä patarummunraskaasti kuin suuri sydän. Tapahtui niin, että yhtäkkiä piiriin asetuttuaan, naiset tunsivat kuinka he alkoivat itsekin pamppailla, he tunsivat rytmin sisällään; pulssi tykytti heidän kämmenissään, sormissaan, jotka olivat puristuneet tunnottomasti toisten kämmeniin ja sormiin.
Nyt heillä oli rytmi, alataajuuksinen pulssi, ja se hoputti heitä matkaan. Niin he sulkivat silmänsä ja sanoivat, kukin tavallaan ääneen tai pelkästään huulia liikuttamalla: Oooon… ei-ron.
Eikä mikään enää estänyt heitä sanomasta sitä loppuun saakka: Oooon… ei-ron.
Eikä kukaan mennyt kesken sanan kippuraan. Eikä kukaan jänistänyt. Eikä kukaan tahtonut kesken jotain muuta. Oooon… ei-ron.
Kädet irtosivat käsistä viimeisen tavun aikana: ron.
Sormet suoristuivat, rävähtivät auki ruoteja myöten: ron.
Eikä paluuta ollut.
Maria Hakkarainen
toisinkoinen.wordpress.com 