Kuukausi: kesäkuu 2017

Kirja kuin kermaleivos

leda

Anu Kaaja: Leda
Romaani, 162 sivua
Teos, 2017

Anu Kaajan Leda hakee aiheensa kaukaa käsitelläkseen sitä, mikä on lähellä. Se sijoittaa 1700-luvun ranskalaisaateliston prameileviin kultakehyksiin ajattoman kuvan seksuaalisesta vallankäytöstä. Burleskisti sievistelevän kielen lomassa Kaajan ilmaisu on ilahduttavan tuoretta, ja suomalaisen proosan kentällä poikkeuksellista.

Teoksen perusasetelma esitellään heti alussa: kertoja aikoo sovittaa uudelleen antiikin Leda-myytin omaan aikaansa sopivaksi viihdykekuvaelmaksi. Teos rakentuu nimettömäksi jäävän kertojan kirjeistä, joissa hän kohtaus kohtaukselta rakentaa Leda-kuvaelmaansa nimettömälle vastaanottajalle, joka ei koskaan vastaa kirjeisiin. Myytissä kuningatar Ledaan mieltynyt ylijumala Jupiter/Zeus ottaa joutsenen hahmon ja viettelee kuningatar Ledan. Kertojan versiossa myytti kääntyy ranskalaisen aatelisneidon ”häpäisyksi”.

Leda on kirjeromaani, mutta myös lajihybridi. Se on täynnä ilottelevan eroottista proosakerrontaa, näyttämöllistä dialogia ja asetelmia, jopa proosarunomaisia jaksoja. Tehokeinonaan se käyttää runon tapaan subjektiivisen kokijan kautta esitettyjä tilanteita, joista näemme vain väläyksiä tajunnan salamavalon räpsähtäessä. Tämä kaikki tapahtuu postmodernissa, monitasoisessa kerrontaympäristössä, jossa kuviteltu ja tosimaailma ovat läsnä vuorotellen ja samanaikaisesti, eivätkä henkilöhahmot aina tottele kertojan kehotuksia.

Vahvan ironian kautta lukija näkee tapahtumista kaiken sen, mitä jokseenkin naiivi kertoja ei huomaa tai ei kykene ymmärtämään. Ironinen sisäistekijä äityy välillä alleviivaamaan kertojan höveliyttä vähän liiaksikin, mutta kaikenlainen liiallisuus on teoksessa myös harkittu tyylivalinta. Eroottisuus on läsnä runsaslukuisissa eufemismeissa ja arkikuvaston seksualisoimisessa.

Niin nuori Adèle makaa sängyllään, heittelehtien, ja uni pakenee hänen luomiensa alta livahtaen hetken kuluttua takaisin ja sitten pois, tuo tuttu öinen tunne: taas sisään, taas ulos, taas sisään, taas – Puoliksi tiedottomana Adèle raapii selkäänsä, sillä eivätkö vain vuoteen raoissa piileskelleet luteet ole haistaneet tuon neitsytlihan, työntyäkseen siihen, purrakseen hengittävää ihoa. Lakanoita pitkin ne liikkuvat häntä kohti, Adèlea, joka juuri nyt uneksii poimivansa vadelmia, joita kasvaa markiisittaren selästä. Mitä houretta unet ovatkaan!

Leda on monella tapaa feministinen ja syvästi queer. Henkilöhahmojen väliset vetovoimat eivät katso sukupuolta, ja kertojan sukupuolesta selviää ristiriitaisia asioita. Näin Leda haastaa lukijan tarpeen sukupuolittaa ääni, joka tarinaa kertoo. Se kehottaa myös pohtimaan sukupuoliin kohdistuvia olettamuksia seksuaalisesta vallankäytöstä ja vallankäytön uhriksi joutumisesta. Etäisen, historiallisen ympäristönsä kautta se tuo myös esille, että kirjavat tuntemukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aina olleet läsnä ihmisissä ja yhteisöissä, vaikkei niitä ole tunnistettu tai tunnustettu. Queer on Ledassa ajaton osa ihmisluontoa, riippumatta siitä, onko sille olemassa sanastoa, jonka kautta ihmiset sen hahmottaisivat.

Kertojan hehkuva into myyttikuvaelman nykyaikaistamiseen näyttäytyy ajallisen etäisyyden kautta huvittavana. Tämän voisi lukea kevyenä kritiikkinä nykyäänkin vellovalle vimmalle taideklassikoiden nykyaikaistamista kohtaan. Leda onkin tavallaan antiteesi nykyaikaistamiselle: se on menneeseen nykyaikaan sijoitettu myyttiadaptaatio, joka ei pyri sovittamaan aiheensa ajatonta sanomaa nykylukijaa viihdyttävään muotoon, vaan pikemminkin paljastamaan alkuperäisen tarinan nurinkurisuuden.

Käsittelytavassa on kaksi puolta: tarinan ajallinen ja tyylillinen etäännyttäminen mahdollistaa kokonaisuuden kepeyden, hekumoivan viihdyttävyyden ja kirjallisen hauskanpidon vakavan aiheen kustannuksella. Toisaalta etäisyyden kautta lukijan olo tehdään aiheesta huolimatta siinä määrin turvalliseksi, että raiskauskuvaus lopulta säikäyttää aitoudellaan. Leda pitää otteessaan vinoutuneen lähtöasetelmansa avulla – on pakko saada tietää, mitä tämä kirja haluaa sanoa ottamalla käsittelyynsä groteskin myytin, kenen puolella teos oikeastaan on. Se onnistuu myös yllättämään loppuun asti, ja vasta kokonaisuuden hahmotuttua lukija voi varmistua teoksen feministisestä pohjavireestä.

Leda on yhdessä päivässä koettava kirjallinen hetken hurmio, taidokas ja hallittu kokonaisuus, joka jättää jälkeensä häiritsevän tunteen. Väkivalta tunkeutuu turvallisen kultaröyhelöiseen todellisuuteen, ja lukija huomaa vain seuranneensa huvittuneena sivusta ja siten antaneensa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Leda on krumeluuri kermaleivos, joka on helppo ahmia niin, että vasta viimeistä suupalaa vilkaistessaan huomaa mansikkahillotäytteessä helottavat homeläiskät.

Lydia Lehtola

Mainokset

Myrskytuulta merenrannassa

kuristus4Marko J. Niemi: Kuristus
Runoteos, 84 sivua
Kolera, 2017

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.

Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.

Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä. Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen ja jättävät odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.

Luonto on läsnä myös Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: ”sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta: yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.

Runojen säkeissä, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa, välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia. Ne liittyvät usein siihen, mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.

Sitä ehkä teoksen nimen kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

Selma Rissanen