Myrskytuulta merenrannassa

kuristus4Marko J. Niemi: Kuristus
Runoteos, 84 sivua
Kolera, 2017

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.

Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.

Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä. Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen ja jättävät odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.

Luonto on läsnä myös Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: ”sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta: yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.

Runojen säkeissä, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa, välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia. Ne liittyvät usein siihen, mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.

Sitä ehkä teoksen nimen kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

Selma Rissanen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s