2017

Vimmalla soivia pakoyrityksiä

Matias Riikonen: Suuri Fuuga
Romaani, 384 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikonen: Kiertorata
Proosavihko, 44 sivua
Aula & Co, 2017

Matias Riikosen Suuri Fuuga on kunnianhimoinen ja runsas teos, joka pyytää lukijaltaan paljon, mutta tarjoaa intensiivisen ja moneen suuntaan avautuvan lukukokemuksen. Teoksen taustalla soi Ludwig van Beethovenin Grosse Fuge, jonka rakennetta teos noudattaakin huomattavan säntillisesti. Jousikvarteton neljä soitinta ovat kirjassa sen neljä päähenkilöä, neljä jossain määrin maailmaa hyljeksivää hahmoa, jotka kuluttavat ajattoman tuntuista aikaa syrjäisellä leirintäalueella Ruovedellä.

Ykkösviulu on nykymaailman ja oman itsensä inhossa unohdettuun kieleen tukeutuva poika, jonka folkloristisen aineiston keräysreissu Ruovedelle on venähtänyt ympärivuotiseksi telttailuksi. Kakkosviuluna soi ystäviensä kanssa selkouniin vetäytyvä bloggaajatyttö, ja alttoviuluna toimii perheenisä, jonka koko tajuntaa hallitsee valtapelejä pyörittelevä nettidomina. Sello on korkeamman keinoälytietoisuuden ja tunteiden kemiallisen hallinnan odotuksessa elävä mies, joka pukeutuu karhupukuun ja tempoilee välittömän mielihyvän perässä.

Yhteistä kaikille hahmoille on, etteivät he koe nykymaailmaa oikein elinkelpoiseksi, vaan pakenevat sitä kuka mitenkin. Fuuga-sanan etymologia juontuu latinan pakenemista merkitsevästä verbistä, ja musiikillinen fuuga rakentuukin toisiaan pakenevien ja jahtaavien teemojen varaan. Riikosen Fuugassa tämä muuntuu todellisuuspaoksi ja inhimillisyyden rajojen koetteluksi.

Räntäsateinen Ruovesi on jonkinlainen maailmanlopun odotushuone, rajatila, jossa millään ei ole suurta väliä. Vaikka kaikki hahmot ovat enemmänkin päätyneet kuin halunneet sinne, ei kukaan yritä poiskaan: murenevan tuntuisessa maailmassa ja tulevan transhumanistisen ajan odotuksessa tuskin muuallakaan olisi sen parempi kuin vaikkapa Ruovedellä.

Parhaimmillaan Suuri Fuuga on esimerkiksi tarjotessaan näkymiä nettiaikakauteen:

Meidän netti katos silloin ku tuli sosmedia ja netti levis joka paikkaan niinku joku kakkosilmakehä jota alko hengittää ihan kaikki. Meidän netti oli hämärä paikka letkun päässä. Sinne pääs pakoon muita ja siel oli viel jäänteitä BBS-purkkien tuhnusesta hengestä ja niistä ajoista ku linjoilla roikuttiin öisin koska puhelinlafkojen taksat oli silloin halvemmat ja irkissä oli parhaat läpät ja softien graffat ei viel nuollu yleisen designin persettä…”

Sosiaalisen median myötä nettiä ei enää ole pakopaikkana, arkimaailmasta erillisenä tapahtumisen tilana, vaan se on osa maailmaa: netissä tapahtuva on osa maailmassa tapahtuvaa. Some ei kirjassa kuitenkaan ole läsnä, vaan hahmot liikkuvat pitkälti somea edeltäneen internetajan tärkeimmissä yhteisöissä, kuten blogosfäärissä, CounterStrike-pelissä ja seksisivustoilla. Aistittavissa on kuitenkin näiden yhteisöjen katoavuus.

Aikanaan suosittuun nettipeliin uponnut CS-Topi ja muut omiin ajatuskehiinsä tai todellisuuksiinsa vajonneet hahmot tarjoavatkin vastakohdan ”tavallisille” ihmisille, jotka ovat uponneet arkimaailmaan ja ottavat sen liian todesta. Kirjan hahmot kapinoivat maailmaan uskomista ja nykyhetken hyväksymistä vastaan, ja siksi turvautuvat kadotettuun menneeseen, tuntemattomaan tulevaan tai tietoisuuden tutkimattomiin puoliin. Pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Karhu luonnehtii entistä, tavallista tyttöystäväänsä ylenkatsoen:

Se puhu monesti siitä miten sitä vaivaa intensiivinen nostalgian tunne ja siitä miten on olemassa yks keino jolla voi päästä kadotettuun aikaan. Pitää tehdä tästä ajasta se kadotettu aika. Pitää kuvitella tulevaisuuden nostalgikkoja jotka ei viihdy niiden omassa ajassa vaan kaipaa tänne. Sillä tavalla voi kulkee kaduilla ja tuntee kiitollisuutta kaikesta mitä näkee ympärillä. Myös joistain elementtitaloista tai parkkipaikoista tai teollisuushalleista… Mä kysyin Hannalta et tunteekse kasvukäyrät? Tai lineaarisen kehityksen harhan? Eli siis sen et me ollaan taipuvaisia mieltää kehitys lineaariseksi vaik oikeesti se on usein eksponentiaalista. Mä sanoin Hannalle et meitä ympäröivästä infrasta ei kohta tarvita yhtään mitään. Tulee täydellinen katkos. Tulevaisuuden tietoisuudet kaipaa tänne ihan yhtä paljon ku me kaivataan jonnekin bakteerien maailmaan… Mut mä sanoin myös et jos tollaisten nostalgiafiktioiden pyörittelystä tulee kerran hyvä olo ni siitä vaan. Hyvä olo on ainoo kriteeri.

Todellisuuspakoisuuden surullisin puoli on täydellinen välinpitämättömyys ja yksinäisyys. Kun kukin on uppoutunut omaan vaihtoehtoiseen todellisuuteensa, puhutaan jatkuvasti ohi ja katsotaan niin kauas, ettei nähdä lähelle. Kaikki on niin suuressa murroksessa, että ihminen voi löytää iloa korkeintaan hetkellisestä mielihyvästä tai jonkin katoavan vaalimisesta. Tästä syntyy Suuren Fuugan lohduton maailmankuva, joka rakoilee vain muutaman lyhyen räpäyksen verran, kun otetaan toista kädestä tai hiljennytään kuuntelemaan isoäidin laulua saunassa.

Hahmojen harjoittama tieteellinen ja luennoiva puhe käy välillä uuvuttavaksi, etenkin kun suurin osa siitä on kirjoitettu repliikkien muotoon puhekielellä. Paikoin tuntuu, että hahmojen äänten läpi tunkee yleisempi ääni, ehkä kirjoittajan äänen kaltainen, joka välillä on kuin sellainen paljon lukenut tuttava, jolta ei illanistujaisissa meinaa saada suunvuoroa. Toisaalta infopitoiset jaksot toteuttavat teoksen transhumanistissävyisiä tavoitteita yksilöiden rajojen häivyttämisestä, kun milloin kukakin yltyy luennoimaan satunnaisista aiheista. Teoksen hahmot tavallaan ylittävät yksilön: heissä on monenlaisia kerrostumia, mutta pohjimmiltaan he eivät ole ketään, he ovat yleisempien ideoiden ilmaisukanavia.

Välillä luennoiva puhe onnistuu oivaltavalla tavalla kirkastamaan jotakin kirjan keskeisistä ajatuksista:

Tää on oo. Ajin. Silmä, joka tuijottaa sua paperilta. Tai kato tätä. Sä näet ison ämmän mut ihan yhtä hyvin sä voisit nähdä aaltoilevan veden koska heprean mem tarkoittaa vettä. Tai tää. Nyt sä näet ison aan mut jos mä käännän tän ylösalaisin sä näet härän pään. Alef meinaa härkää. Mitä ikinä sä luetkaan ni tekstin seasta sua tuijottaa joukko härkiä niinku sä kykkisit jossain helvetin Hiidenkivellä. Ne härät on palanu siihen sivulle niinku jotkut valopisteet voi palaa verkkokalvoille. Niinku ne olis valoa menetetystä maailmasta. Ja sitähän ne onkin.

Takakannen lupaamaan ”suomen kielen joukkohautaan” asti teoksessa ei sentään päästä, mutta viihdyttävän ja aivoja mukavasti muljauttelevan kielen äärellä ollaan esimerkiksi ykkösviulun käyttämän muinaisen suomen kielen yhdistyessä cs-pelikieleen:

Aukinaisen ikkunan ääreen kiskotulle ja pihalle päin käännetylle näyttöruudulle ilmi sinitaivas, aavikkolinnoitusta hahmattava hietainen näkymö ja terroristien kikuri, siis de_dust, ryntökartta, kovalykkyinen sija heille terroristeille. Hän ei voinut kuin urria servereitä läpi yksi toisensa jälkeen, koska Topi oli luopunut vanhasta Steam-tunnuksestaan… Hän silmäsi jälleen kaikki kikurin nimimerkit, ja hänen katseensa pysähtyi ”T0nn1k3iju”-nimisen pelaajan kohdalla; se kuulosti Topilta, joten olisi kai parasta jäädä serverille ainakin yhden runin ajaksi.

Fuugarakenteen toteutus ei teoksessa ole ongelmaton: muoto tuntuu jäävän tekniseksi rakennelmaksi vailla syvempää merkitystä. Tapahtumat näytetään kaikkitietävän kertojan kautta, ja ”soittimet” pääsevät ääneen minä-muodossa vain repliikeissä, jolloin kerronnasta jää puuttumaan alkuperäisen fuugan sointia. Lukija jää siis ikään kuin partituurin tarkastelijan asemaan, kuulematta itse soivaa teosta. Koska Riikonen ei suinkaan ole ensimmäinen fuugamuotoon kirjoittava, teokselta voisi odottaa eheämpää ja vakaampaa muodon ja sisällön yhdistämistä.

Beethovenin fuugan tärkein tehtävä kirjassa lieneekin temaattinen: fuugan pakenemisen ja äärimmäisyyden teemat ovat rehevää multaa, josta kirjan maailmankuva versoo. Parhaimmillaan fuugan rakenteellinen hyödyntäminen on teoksen osien välisissä leikkauksissa, joissa hienosti päästään tilasta ja tunnelmasta toiseen. Toistuvia musiikillisia paikkoja ovat esimerkiksi sauna, jossa vallitsee täydellinen rauha ja kaikki on suurin piirtein hyvin, ja toisaalta kapakka, jossa karaoken metakkaa, kaatuilunsekaista tanssia ja humalan kärjistämää sanaharkkaa hyödyntäen rakennetaan upeita crescendoja, joissa fuugan seassa soivat kuolemattomat suomi-iskelmät.

Suuressa Fuugassa täyttä vauhtia unohtuvan menneen maailman viimeiset hönkäisyt sekoittuvat tulevaisuuden ikuisen, koneellisen elämän hohteeseen. Kummankin ajatteleminen heikottaa yhtä lailla; niiden välissä ihminen on avuton ja mitätön. Hän on jäänyt loukkoon maailmaan ja kehoonsa, joiden muutosta ja rappeutumista ei voi pysäyttää, muttei myöskään pääse niistä pakoon, vaikka kovasti pyristeleekin. Unohdus on maailman kohtalo ja ihmisen ainoa selviytymiskeino.

–kuten siinä luennolla soitetussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoäänitteessä vuodelta 1967, missä runonkerääjä kysyi juualaiselta maanviljelijä Matti Kuivalaiselta, olisiko äsken lauletulle runolle jatkoa ja Kuivalainen vastasi (pitkän tauon jälkeen, hyvin hiljaa, miltei kuihottaen): ’Oisi siinä, vaan en minähän häntä kunen muista…’”

*****

Suuren Fuugan pariteoksena julkaistu proosavihko Kiertorata tarttuu sekin fuugaan, Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperierte Klavierin e-mollifuugaan. Fuuga on teoksessa kahden junasiivoojan työsuoritys, kilpajuoksu junan päästä päähän panttipullojen perässä, huolellisuudesta vain kohtuullisesti tinkien.

Kiertoradassa fuugarakenne on toteutettu siinä määrin tarkasti, oivaltavasti ja hyvin, että fuugan voi melkeinpä kuulla soivan sivuilta, jotka on jaettu kahdelle äänelle. Teemat, niiden variaatiot ja unisonot toteutuvat tajunnanvirtamaisessa tekstissä toistuvina ja muuntuvina lauseina: käsinojia nostetaan, roskapusseja kiskotaan seinästä. Kaksiäänisyys haastaa lukijan etsimään erilaisia lukutapoja.

Kiertorata on hengästyttävästi kiinni fyysisyydessä ja työnteon hetkessä. Sen maailmankuva on ilahduttavasti erilainen ja ihmisläheisempi kuin Suuressa Fuugassa. Lukija pääsee osalliseksi pienen ihmisen yksityiseen kokemukseen, joka kuitenkin on kaikkialla maailmassa toistuva. Kiertorata on tarkkaan harkittu ja hallittu kokonaisuus, jossa fuugan idea toteutuu ajatuksiin pakenemisena. Se kiirehtää kohti loppua, joka sekin suo vain hetken hengähdyksen, sillä siivooja tietää, että aina tulee uusi juna, seuraava fuuga.

Lydia Lehtola

Mainokset

Lämpimästi ihmissuhteista

samettiruusuja

Kristiina Harjula: Samettiruusuja Harjutiellä
Romaani, 254 sivua
Karisto, 2017

No mutta hyvinhän noi samettiruusut tuli, Irja kehuu. Ailalle tulee hyvä ja turvallinen olo. Hän muistaa, miten he Kuupen kanssa kuuntelivat, kun Irja ja äiti kinasivat. Mun mielestä samettikukat on jotenkin lohrullisia, sanoi Irja. On ne ny kumminkin aika arkisia. No, arki tässä elämässä ny parasta onkin.

Kristiina Harjula seuraa Tampeereelle sijoittuvan kirjallisuuden jalanjälkiä: kirjailijan esikoisteos Pispalan kiviä sijoittui Pispalaan, toisinkoinen Samettiruusuja Harjutiellä kuvaa elämää tamperelaisessa vanhassa vuokratalossa. Molempien dialogia sävyttää lämmin tampereen murre.

Keski-ikään ehtinyt päähenkilö Aila on muuttanut takaisin Harjutielle lapsuuden kotiinsa ja käy lähes päivittäin katsomassa saattohoito-osastolla kuolemaa tekevää äitiään. Harjutiellä asuvat lisäksi äidin vanha ystävä Senni sekä Ailan lapsuudenystävä Kuupe, joka kavereineen muodostaa pihan “penkkipubilaisten” porukan. Porukka on tipahtanut yhteiskunnan kelkasta ajat sitten, ja päivät kuluvat samankaltaisina juopotellen ja maailman menoa taivastellen.

Penkkiläisistä muodostuu kuitenkin persoonallinen ja mielenkiintoinen joukko: herkkä vankilakundi Costa, yliopisto-opintonsa keskeyttänyt Maisteri, hiljainen ja salaperäinen Intiaani sekä ikuisesti haavoittuneena lapsena pysynyt Kuupe. Ailalle, jonka oma avioliitto on kariutunut ja välit toiseen tyttäreen ovat katkenneet, pihan porukka on kuin toinen perhe. Aila tutustuu myös Kuupen tyttöystävään Markeen, joka riutuu epätoivoisessa rakkaudessaan “vanhaan juoppoon”.

Romaani on tarina vanhenemisesta ja luopumisesta: Aila katselee elämää taaksepäin, muistelee lapsuuttaan ja onnetonta avioliittoaan. Äidin viimeisten hetkien seuraaminen nostaa pintaan sanomattomia sanoja, syyllisyyttä ja surua. Äiti-tytär -suhde on kuvattu koskettavasti, ja siihen on lukijan helppo samaistua.

Kirjan realistisen ja arkisen kerronnan lomaan ujuttautuu maagisia piirteitä, kun Aila kohtaa päivittäisillä vanhainkotimatkoillaan “kuoleman enkelin”: pienen harmaahapsisen mummon, joka latelee kyllästyneelle Ailalle elämänviisauksiaan. Äidin kuollessa Aila näkee mummon viimeisen kerran, ja pyytää: “Älä mene vielä. Älä jätä minua”. Kuolema onkin vanhenemisen rinnalla yksi romaanin teemoista: Ailan äiti ei koskaan pelännyt kuolemaa, vaan se on hänelle pikemminkin vapautus. Kuupen ja hänen kavereidensa rappioalkoholismin yllä leijuu jatkuva kuoleman odotus. Kuolema on koko ajan läsnä, varjopuoli elämästä.

Valopilkkuna harmaassa arjessa Harjutien elämässä tapahtuu myös iloisia asioita: asukkaat saavat väistettyä kaupungin talolle asetetun purkupäätöksen ja päättävät kunnostaa sen yhteisvoimin. Romaanin lopun onnelliset käänteet tuntuvat jollain tavalla hiukan epäuskottavilta, mutta toisaalta ne kuvaavat kauniisti sitä, miten asioilla on tapana elämässä järjestyä. Ailan äidin elämänviisaus tulee todeksi: “kyllä ihminen aina jollain tavalla pärjää ja asiat hyväks kääntyy, jollakin tavalla hyväks kuitenkin, vaikka elämä heitteleekin”.

Romaanissa seurataan neljän sukupolven naisia sekä heidän lähipiirinsä elämää. Harjula onnistuu kuvaamaan henkilöitään tuoreella ja samaistuttavalla tavalla sekä väistämään ilmeisimmät stereotypiat. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja elävän tuntuisia. Sivuhenkilöitä on juuri sopiva määrä, jokaiselle on aikansa ja paikkansa. Tampereen murteista dialogia sävyttää rempseä huumori eikä kirosanoja säästellä. Romaania on miellyttävä ja helppo lukea. Tarina on jaettu seitsemään osaan, luvut ovat lyhyitä ja otsikoitu pelkistetyllä tyylillä. Myös kirjan ulkoasu on onnistunut.

Harjulan kädenjäljestä näkee, että hän on kokenut kirjoittaja, ja kerronnassa kaikuu pitkä elämänkokemus. Teoksessa on sellaista inhimillisyyttä, rehellisyyttä ja viisautta, jota nuori kirjoittaja ei olisi voinut tavoittaa.

Anna Carlson

 

Rohkeasti humoristinen näkökulmaromaani

35709744._UY630_SR1200,630_.jpg

Laura Lehtola: Takapenkki
Romaani, 270 sivua
Otava, 2017

Laura Lehtolan ensimmäinen romaani Pelkääjän paikalla käsitteli puolison kuolemaa. Takapenkki -toisinkoisen teemoja ovat lapsen saaminen, arjen yllätyksettömyys ja nuorisotyöttömyys. Teoksen kolme näkökulmahahmoa ovat työtön Aleksi, hänelle työtä etsivä virastonainen Tuula ja Elina, joka joutuu jättämään lukion kesken piillottaakseen teiniraskautensa läheisiltään. Viihteelliselle romaanille tyypillisesti hahmojen tarinoiden risteytyminen muodostaa teoksen draamallisen kaaren.

Suurista teemoistaan huolimatta, Lehtolan romaani on kepeää luettavaa. Esikoisromaanissa vielä hakusessa ollut huumorin ja draaman välillä tasapainottelu on Takapenkissä kääntynyt rohkeammin huumorin puolelle, mikä on hyvä ratkaisu.

Vielä Takapenkissäkin on irrallisen oloista vakavampaa ainesta, joka hieman sotkee kokonaisuutta. Toisaalta romaani on juoneltaan niin kaavamainen, että pieni särmikkyys ei haittaa. Teoksen hahmot ovat maalaiskomediamaisia litteitä luonteita, jotka toistavat omaa erityispiirrettään tai hokemaansa miltei kyllästymiseen asti. Mummonsa luona asuva Aleksi harrastaa Wikipedian lukemista, joten se mainitaan miltei jokaisessa hänen näkökulmastaan kerrotussa luvussa. Mummon hokema on “kehveli” ja Aleksilla “jeespoks”. Tällaiset hahmot ovat hyvä lähtökohta teoksen huumorille, mutta teoksen lopun yritys syventää hahmoja tulee puun takaa ja lässähtää.

Muutoin teoksen henkilövalikoima toimii erinomaisesti. Aleksin ja Elinan käyttämä kieli on kohtalaisen uskottavaa teinikieltä ja myös nuorten elämän siirtyminen internetiin on huomioitu. Raskauden edetessä kympin tyttö Elina jättäytyy vähin äänin pois lukiosta ja etsii apua internetistä. Raskauden tuomien kehollisten ja henkisten muutosten kuvaus solahtaa humoristisen kerronnan sekaan luontevasti.

Työvoimatoimiston Tuulan perhe-elämä taas on perinteistä suomalaista komediaa, jossa huumoria revitään miehen insinöörimäisestä yksioikoisuudesta. Elämä pyörii aina samoilla raiteilla: “Kaupassa Topi hakee maidot ja minä poimin vihannekset. Sitten Topi noutaa leikkeet ja minä pyydän lihatiskiltä viikonlopuksi vähän parempaa lihaa. En kuitenkaan kaikista kalleinta, koska olen jo valmiiksi ärtynyt siitä, miten Topi pian kuitenkin kysyy kilohintaa ja sitä, oliko liha hintahaitarin missä päässä. Olen vihannut sanaa hintahaitari siitä lähtien kun sen Topilta opin.”

Tällaista perinteisille sukupuolirooleille rakentuvaa vitsailua on toki Suomessa kirjoitettu maailman sivu, Anna-Leena Härkösestä Roope Lipastiin, mutta kyllä Takapenkkikin joukkoon sopii. Topi on erinomaisen sympaattinen ja ärsyttävä yhtä aikaa ja Tuulan mielipiteet sopivan kitkeriä. Työvoimatoimistossa työskentelevän Tuulan kautta käsitellään myös työttömyystematiikkaa, samalla nostalgisella otteella: “Jos minä saisin päättää, huoltoasemilla ei työskentelisi teini-ikäisiä ollenkaan. Niissä olisi tiskin takana edelleen pyylevä rouva ja korjaamon puolella alkoholiinmeneväinen mies, joka korjaa kaiken rekka-autosta hiustenkuivaajaan. Mutta ei. Huoltoasemat kuuluvat nykyään ylikansallisiin ketjuihin. Autonasentaja ja tämän vaimo ovat meidän asiakkaitamme. Me lähetämme heitä atk-kursseille, kädentaitoja joihin ja sitten takaisin koteihinsa päivittämään cv:tä. Tätä triangelia me pyöritämme, kunnes he kyllästyvät ja me kyllästymiseen. Sitten me annamme heidän viimein olla.”

Takapenkki on onnistunut toisinkoinen, jossa Lehtola on keskittynyt vahvuuksiinsa. Vakavista aiheista huolimatta  teoksesta välittyy irroittelun tuntu. Nokkelat arjesta sekä kekseliäs kieli tuovat ryhtiä melko kaavamaiseen juoneen, jossa yhteiskuntaluokat ja sukupolvet törmäävät yhteen. Esikoiskirjan vakavamman aineksen vähentäminen on kantanut hedelmää: huumori tuntuu Lehtolalle luontevalta lajilta.

Max Lampinen

Ystävyyden erikoisuus

vartiainen-ystava-kansi

Jyri Vartiainen: Ystävä
Pienoisromaani, 120 sivua
Poesia, 2017

Jyri Vartiaisen toinen proosateos Ystävä on kahden syventyneen ihmisen keskustelu maailman pienistä ja suurista asioista. Teoksen tapahtumapaikkana on kaupungintalon takana oleva puutarha, jossa ystävät hikoilevat kesäisessä auringossa. Kirjan punaisena lankana toimii aistihavaintojen kirjo: toinen ystävistä on kirjan minä-kertoja, jolle ovat tärkeitä sanat ja tunnelmat, toinen taas tavoittelee rytmiä ja nauhoittaa ääniä. Ystävät ovat tunteneet toisensa jo pitkään.

Meidän ruumiimme ovat olleet usein samassa tilassa. Lapsuudesta saakka. Tämän vuoksi sinä olet minulle hyvin merkityksellinen.

Ystävässä mietteet ja tunnelmat vaihtuvat sivulta sivulle. Kirjassa liikutaan jatkuvasti ystävien ajatuksissa, sen sijaan sivuhahmoista annetaan lukijalle vain vähän tietoa, ja he jäävätkin ainoastaan maininnan tasolle. Ystävien dialogi on tajunnanvirtamaista: niissä kuljetaan aiheesta toiseen sen mukaan, millaisia uusia ideoita tai muistoja jokin asia herättää. Ystävät puhuvat toistensa päälle ja ohittavat toistensa puheenvuoroja. Kielenkäytön kannalta teos on hyvin runollinen, täynnä metaforaa ja vertauksia. Sukupuolet sulautuvat yhteen, ja naisellisuus nousee esille vaikka teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä. Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota yksityiskohtien tarkkaan kuvaamiseen. Vartiaisen kuljettamat filosofiset ajatukset yhdistyvät henkilöhahmojen absurdiin käyttäytymis- ja ajattelutapaan arjessa, hieman beckettmäisellä tavalla:

– Minulle riittää äänetön huulien liikuttelu. Siihen ei väsy. Sitä voi jatkaa koko päivän ajan. Vokaaliyhtymät aiheuttavat äkillisiä liikeratoja. Ne kuljettavat minut järvelle. Hönkivät vokaalit. Levän haju. Eikö levän haju olekin taivaallinen?

Vartiainen johtaa lukijansa taitavasti: hän kertoo ja näyttää, mutta myös peittelee ja piilottaa. Keskustelujen arkitasolla tuntuu syvällisyyden läsnäolo. Paikoin näkökulma vajoaa syvälle pinnan alle, minkä jälkeen se taas nousee pintaan, konkretiaan, arkeen ja aistimaailmaan.

Kauneuttahan minä aina etsin niin kuin kaikki romantikot, mutta me romantikot, meidän täytyy vähän kaivella, kutitella, kidutella.

Ystävän lukija lieneekin kuin romantikko; lukiessaan hänen täytyy vähän kaivella ja kutitella, jotta ymmärtää teoksesta mahdollisimman paljon. Puolessavälissä kirjaa lukija alkaa miettiä, onko ystävyyssuhteen taustalla muutakin kuin mikä ensilukemalla avautuu.

– Me emme ole nähneet toisiamme vuoteen.
– Minä olen kaikkialla sinun kanssasi.
– …
– Onnettomuuden takia. Täytyy olla yhteinen onnettomuus.

Vartiaisen Ystävä on kirja erityislaatuisesta ystävyyssuhteesta. Se on hyvin hallittu kokonaisuus, hitaasti avautuva erikoisuus, proosan ja runollisuuden lajisekoitus. Teksti pysyy tiiviinä kirjan alusta sen loppuun asti. Ystävän lukija pystyy sulattamaan vain päivä kerrallaan, ja tässä lieneekin kirjan haaste: dialogeissa on niin runsaasti kulttuuriviittauksia ja syvällisyyttä että lukijan on vaikeaa pysyä teoksessa ajatuksellisesti mukana. Henkilöiden puheenvuorotkin taitavat sekaantua. Teksti vaatii siis useamman keskittyneen lukukerran, jotta se avautuu lukijalleen kunnolla. Ystävä on silti ansiokas yritys luoda eräänlainen maailmassaolemisen tunnelma.

Réka Lelkes

Murhia ja mystiikkaa

Sodomakuva

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Romaani, 363 sivua
Johnny Kniga, 2017

Sodomasta pohjoiseen on Samuel Davidkinin toinen helsinkiläisestä rikoskonstaapeli Leo Askosta kertova romaani. Teoksen tematiikka keskittyy etenkin juutalaisen mystiikan ympärille, ja Helsingin lisäksi romaanissa seikkaillaankin niin ikään myös Israelissa ja Berliinissä. Mystiikka limittyy myös kansainväliseen politiikkaan, kun aletaan ruotia esimerkiksi Suomen ja Venäjän suhteita ja yhdysvaltalaisen diplomaatin yhteyksiä asekauppaan.

Leo Askon kesäisen kliseinen lomapäivä Suomenlinnassa naisystävä Tuvan kanssa keskeytyy, kun amerikkalainen diplomaatti saa surmansa keskellä Kauppatoria. Kaikki merkit osoittavat kalliolaisen opiskelijan Marko Pesosen suuntaan, mutta Asko ei ole vakuuttunut: hän päättää edetä (esimieheltäänkin salaa) oman tutkintalinjansa varassa. Samaan aikaan hänen työparinsa, juutalainen Daniel Janovsky, painii työnsä lisäksi myös perinnöksi saamansa arvoituksellisen kirjaston ja nuoruuden rakkauden ilmestymisen parissa. Kaikki nämä kuitenkin kietoutuvat yhteen, liittyen samaan kohua aiheuttaneeseen murhaan.

Romaanin henkilögalleria on laaja, mutta tästä huolimatta monet hahmoista jäävät melko ohuiksi. Ainoastaan Asko ja Daniel saavat romaanissa enemmän syvyyttä, ja muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Romaanin kiinnostavimpia hahmoja olisikin voinut olla Danielin nuoruuden rakkaus Lilah, jonka mystiikka ja yhteydet Israeliin jäävät hiukan pliisuiksi.

Intertekstuaalisuus saa merkittävän roolin itse juonenkin kannalta, kun Asko alkaa kommunikoida Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa Shakespearen näytelmien sitaatein. Davidkin osoittaakin lukeneisuuttaan viljelemällä runsaasti viittauksia niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin läpi romaanin. Askon Hamletin dialogin pohjalta tekemät päätelmät diplomaatin murhasta hymyilyttävät, mutta vaikuttavat loppupeleissä melko heppoisilta ja hieman kyseenalaisilta valinnoilta 2000-luvun rikostutkinnassa.

Sijainnin tarkkuus ja uskollisuus realistiselle miljöölle vaikuttavat romaanin kokonaisuuden kannalta olennaisilta tekijöiltä. Miljöönkuvaus onkin todella tarkkaa ja sille annetaan teoksessa paljon tilaa. Näin ollen lukijan on mielekästä seurata henkilöiden liikkeitä kaupungissa. Välillä lopputulos on ehkä kuitenkin liian alleviivaava, kun miljöönkuvaus rikkoo hieman häiritsevästi kerronnan etenemistä. Myös elokuvalle ominaista kohtauksellisuutta on tavoiteltu aika ajoin:

Samana yönä Helsingissä katulamppujen kajo lankesi verhojen reunoilta pimeään asuntoon ja paljasti kalusteiden ääriviivat. Niiden keskellä kulki solakka hahmo. Se hiipi puhelimen luo ja syötti siihen tunnusluvun kuin omaansa.

Kohtauksellisuuden ja henkilöiden sekä paikkojen välillä poukkoilun vaarana on kuitenkin se, että lukijalle jää joskus epäselväksi, mistä tai kuka oikein on kyseessä.

Jos miljöönkuvauksessa on pysytelty mahdollisimman lähellä todellisuutta, on juonenkäänteissä otettu realistisuuden suhteen senkin edestä vapauksia. Esimerkiksi revittely Suomen osallisuudella asekauppaan ja yhteyksillä niin juutalaisten historiaan kuin venäläisen tiedustelupalvelun agentteihin luo ajoittain hieman epäuskottavan vaikutelman. Samoin Askon naisystävän ujuttautuminen murhatutkimuksiin ja ilmestyminen keskelle tulitaistelua syövät juonen uskottavuutta.

Davidkin kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti juutalainen mystiikka yhdistettynä helsinkiläiseen kaupunkikuvaan luovat kiinnostavat lähtökohdat. Intertekstuaalisuus on kiinnostava lisä, mutta sitäkin olisi voinut hyödyntää ehkä pienemmässä mittakaavassa. Juoni hieman ontuu paikoitellen, ja huomio tuntuu jakautuvan itse tapahtumien kuljetuksesta liian laajalle. Pohjatyönsä kirjailija on kuitenkin tehnyt, ja uskollisuus arkkitehtuurin, historian tai maalaustaiteen yksityiskohdille ansaitsee kiitosta.

Sonja Karlsson

Viipyileviä hetkiä

toisinkoiskuva_osuma
Roope Sarvilinna: Osuma
Romaani, 192 sivua
Tammi, 2017

Muisti on mosaiikki. Se vaatii etäisyyttä ja aikaa. Vasta sitten muodostuu kuva, kertomus.

Roope Sarvilinnan toinen romaani Osuma rakentuu paloista, hetkistä, jotka ammentavat Vanhan testamentin Jaakobin tarinasta ja sodista Euroopassa. Teos jakaantuu kolmeen osaan, joiden lyhyet luvut yhdistävät uskonnolliset kertomukset ja yksilön suhteessa historiaansa. Muistoissa eläminen ja todellinen historia asettuvat romaanissa vastakkain.

Osuma haastaa ja pitää lukijansa valppaana. Teoksen kuvaamat tapahtumat eivät rakennu lineaarisesti ja henkilöhahmojen muistoissa sivutaan niin toista maailmansotaa kuin nykypäivän konfliktitilannetta Syyriassakin. Teoksen tyyli vaihtelee lyhyiden, ytimekkäiden ja pidempien, tajunnanvirtamaisten virkkeiden välillä. Hetkittäisten tunnelmien ja muistojen kuvaamisessa tyylin vaihtelu toimii. Toistuessaan hyvinkin minimalistiset virkkeet menettävät kuitenkin tehokeinon asemaansa ja tekevät tekstistä korosteisen pysähtelevää. Pitkissä virkkeissä Sarvilinna on parhaimmillaan, pilkutetut lauseet yhdistävät eri ajanjaksoja ja tunnelmia.

Metro liikkui kiihtyen, sitten taas hidastaen, Kalasatama heijasti vaunun tuulensuojalaseista, nyt liike oli selvää ja massiivista ja sen tunsi kehossa niin kuin aikakin tuntui lehmusten ja tammien alla, vuosia sitten kun Anders maistoi ruohoa joen rannalla kahden kaverinsa kanssa Sundsvallissa.

Romaanin lyhyistä kuvauksista ja hetkistä rakentuva muoto tukee sen käsittelemiä teemoja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mielen järjestelemistä muistoista ja niiden muokkautuvuudesta. Henkilöhahmojen yksittäiset tarinat yhdistyvät suurempiin historiallisiin kehyksiin ja risteävät. Teoksen luvut seuraavat vaihtuvasti kahden pariskunnan jäsenten muistoja ja tunnelmia. Jakobin ja Lean tarina uskonnollisen yhteisön parista Reposaaren merellisiin maisemiin asettaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan Jaakobin tarinan uusiin kehyksiin. Molemmilla teoksen mieshahmoilla on laajempi historiallinen konteksti, joihin he asettuvat. Suuret kertomukset puretaan hetkiksi ja lukija haastetaan yhdistämään nuo hetket uudeksi kokonaisuudeksi.

Andersia, nykyistä taidevälittäjää, entistä palkkasoturia, käsittelevät luvut kokoavat monisäikeisen kuvan sodan vaikutuksesta ihmiseen ja tämän läheisiin. Mielenkiintoisen kontekstin sotamuistoissa elävälle Andersille antavat tekstistä löytyvät viittaukset Hemingwayn teokseen Jäähyväiset aseille. Sodan irrationaalinen luonne korostuu ja konfliktien oikeutus asettuu kyseenalaiseksi. Sarvilinna kokoaa vaikuttavan kuvan ihmismielen tavasta toimia ja järjestellä muistoja.

Vähäeleinen ja pienistä paloista rakentuva ulkopuolinen kerronta sulautuu henkilöhahmojen ääneksi ja tajunnanvirtamaiset virkkeet ovatkin Osuman vaikuttavinta antia. Aikatasoiltaan toisen maailmansodan, 90-luvun ja 2015 vuoden kautta risteilevä kerronta on paikoitellen rakenteeltaan tarpeettomankin epätasaista. Toisaalta epätasaisuus tukee teoksen kuvaamaa hetkistä ja muistojen palasista rakentuvaa kokonaisuutta. Katkelmallisen ja minimalistisen sävyn omaava teksti jättää paljon lukijan tulkittavaksi ja järjesteltäväksi.

Halu kertoa, kuka on. Tunnissa. Päivässä. Tai viikossa. Aika on. Ja liike.

Teoksen suurimpiin ansioihin lukeutuu tunnelman luominen joustavalla ja viipyilevällä kielenkäytöllä. Kevyttä kesälukemista Osuma ei ole: teos vaatii lukijalta jatkuvaa keskittymistä ja intertekstien kautta avautuvaa kertomusten yhdistelyä. Rakenteellisista epätasaisuuksista huolimatta kokonaisuutena teos on kaunis lukukokemus. Osuma kyseenalaistaa lineaarisuuden ja rakentuu paloista, joiden jäsentyminen kokonaisuudeksi pysäyttää.

Mette Vesistö

Kirja kuin kermaleivos

leda

Anu Kaaja: Leda
Romaani, 162 sivua
Teos, 2017

Anu Kaajan Leda hakee aiheensa kaukaa käsitelläkseen sitä, mikä on lähellä. Se sijoittaa 1700-luvun ranskalaisaateliston prameileviin kultakehyksiin ajattoman kuvan seksuaalisesta vallankäytöstä. Burleskisti sievistelevän kielen lomassa Kaajan ilmaisu on ilahduttavan tuoretta, ja suomalaisen proosan kentällä poikkeuksellista.

Teoksen perusasetelma esitellään heti alussa: kertoja aikoo sovittaa uudelleen antiikin Leda-myytin omaan aikaansa sopivaksi viihdykekuvaelmaksi. Teos rakentuu nimettömäksi jäävän kertojan kirjeistä, joissa hän kohtaus kohtaukselta rakentaa Leda-kuvaelmaansa nimettömälle vastaanottajalle, joka ei koskaan vastaa kirjeisiin. Myytissä kuningatar Ledaan mieltynyt ylijumala Jupiter/Zeus ottaa joutsenen hahmon ja viettelee kuningatar Ledan. Kertojan versiossa myytti kääntyy ranskalaisen aatelisneidon ”häpäisyksi”.

Leda on kirjeromaani, mutta myös lajihybridi. Se on täynnä ilottelevan eroottista proosakerrontaa, näyttämöllistä dialogia ja asetelmia, jopa proosarunomaisia jaksoja. Tehokeinonaan se käyttää runon tapaan subjektiivisen kokijan kautta esitettyjä tilanteita, joista näemme vain väläyksiä tajunnan salamavalon räpsähtäessä. Tämä kaikki tapahtuu postmodernissa, monitasoisessa kerrontaympäristössä, jossa kuviteltu ja tosimaailma ovat läsnä vuorotellen ja samanaikaisesti, eivätkä henkilöhahmot aina tottele kertojan kehotuksia.

Vahvan ironian kautta lukija näkee tapahtumista kaiken sen, mitä jokseenkin naiivi kertoja ei huomaa tai ei kykene ymmärtämään. Ironinen sisäistekijä äityy välillä alleviivaamaan kertojan höveliyttä vähän liiaksikin, mutta kaikenlainen liiallisuus on teoksessa myös harkittu tyylivalinta. Eroottisuus on läsnä runsaslukuisissa eufemismeissa ja arkikuvaston seksualisoimisessa.

Niin nuori Adèle makaa sängyllään, heittelehtien, ja uni pakenee hänen luomiensa alta livahtaen hetken kuluttua takaisin ja sitten pois, tuo tuttu öinen tunne: taas sisään, taas ulos, taas sisään, taas – Puoliksi tiedottomana Adèle raapii selkäänsä, sillä eivätkö vain vuoteen raoissa piileskelleet luteet ole haistaneet tuon neitsytlihan, työntyäkseen siihen, purrakseen hengittävää ihoa. Lakanoita pitkin ne liikkuvat häntä kohti, Adèlea, joka juuri nyt uneksii poimivansa vadelmia, joita kasvaa markiisittaren selästä. Mitä houretta unet ovatkaan!

Leda on monella tapaa feministinen ja syvästi queer. Henkilöhahmojen väliset vetovoimat eivät katso sukupuolta, ja kertojan sukupuolesta selviää ristiriitaisia asioita. Näin Leda haastaa lukijan tarpeen sukupuolittaa ääni, joka tarinaa kertoo. Se kehottaa myös pohtimaan sukupuoliin kohdistuvia olettamuksia seksuaalisesta vallankäytöstä ja vallankäytön uhriksi joutumisesta. Etäisen, historiallisen ympäristönsä kautta se tuo myös esille, että kirjavat tuntemukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aina olleet läsnä ihmisissä ja yhteisöissä, vaikkei niitä ole tunnistettu tai tunnustettu. Queer on Ledassa ajaton osa ihmisluontoa, riippumatta siitä, onko sille olemassa sanastoa, jonka kautta ihmiset sen hahmottaisivat.

Kertojan hehkuva into myyttikuvaelman nykyaikaistamiseen näyttäytyy ajallisen etäisyyden kautta huvittavana. Tämän voisi lukea kevyenä kritiikkinä nykyäänkin vellovalle vimmalle taideklassikoiden nykyaikaistamista kohtaan. Leda onkin tavallaan antiteesi nykyaikaistamiselle: se on menneeseen nykyaikaan sijoitettu myyttiadaptaatio, joka ei pyri sovittamaan aiheensa ajatonta sanomaa nykylukijaa viihdyttävään muotoon, vaan pikemminkin paljastamaan alkuperäisen tarinan nurinkurisuuden.

Käsittelytavassa on kaksi puolta: tarinan ajallinen ja tyylillinen etäännyttäminen mahdollistaa kokonaisuuden kepeyden, hekumoivan viihdyttävyyden ja kirjallisen hauskanpidon vakavan aiheen kustannuksella. Toisaalta etäisyyden kautta lukijan olo tehdään aiheesta huolimatta siinä määrin turvalliseksi, että raiskauskuvaus lopulta säikäyttää aitoudellaan. Leda pitää otteessaan vinoutuneen lähtöasetelmansa avulla – on pakko saada tietää, mitä tämä kirja haluaa sanoa ottamalla käsittelyynsä groteskin myytin, kenen puolella teos oikeastaan on. Se onnistuu myös yllättämään loppuun asti, ja vasta kokonaisuuden hahmotuttua lukija voi varmistua teoksen feministisestä pohjavireestä.

Leda on yhdessä päivässä koettava kirjallinen hetken hurmio, taidokas ja hallittu kokonaisuus, joka jättää jälkeensä häiritsevän tunteen. Väkivalta tunkeutuu turvallisen kultaröyhelöiseen todellisuuteen, ja lukija huomaa vain seuranneensa huvittuneena sivusta ja siten antaneensa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Leda on krumeluuri kermaleivos, joka on helppo ahmia niin, että vasta viimeistä suupalaa vilkaistessaan huomaa mansikkahillotäytteessä helottavat homeläiskät.

Lydia Lehtola

Myrskytuulta merenrannassa

kuristus4Marko J. Niemi: Kuristus
Runoteos, 84 sivua
Kolera, 2017

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.

Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.

Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä. Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen ja jättävät odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.

Luonto on läsnä myös Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: ”sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta: yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.

Runojen säkeissä, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa, välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia. Ne liittyvät usein siihen, mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.

Sitä ehkä teoksen nimen kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

Selma Rissanen

Elokuvamainen katastrofiromaani

verso

Tuomo Jäntti: Verso
Romaani, 426 sivua
Gummerus, 2017

Tuomo Jäntin toinen teos on saanut nimensä fiktiivisestä taudista, joka muuttaa kantajansa hitaasti ja kivuliaasti kasviksi. Verso sijoittuu kyllä ihmiskunnan lopunaikoihin, mutta aikaan, jolloin kaikki ei ole vielä menetetty. Teos sekoittaa trendikästä dystopiagenreä hieman vanhempaan trendigenreen, ekologiseen trilleriin, jota Suomessa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Risto Isomäki.

Jäntin esikoisteoksen Talven hallava hevonen tapaan Verso hyödyntää maagisen realismin keinoja jännityksen rakentamiseen. Versotautiakin mystisempi ilmestys on kaupunkeja syövä Gowiwa, joka vie nimellään ajatukset japanilaisen Gojira-hirviön suuntaan, mutta on lopulta jotain arvaamattomampaa ja kauhistuttavampaa. Takakannessa mainittu Stephen King on kuitenkin hiukan liian kunnianhimoinen verrokki, sillä Jäntti ei saa kierrettyä ruuvia niin kireälle, että pienet variaatiot genren perinteisiin teemoihin riittäisivät tempaamaan lukijan mukaansa.

Versoa vaivaa samanaikainen runsaudenpula ja omaperäisyyden puute. Jäntti esimerkiksi esittelee lukijalle sinänsä kiehtovan filosofisen romankkiapelin, joka tuo etäisesti mieleen Iain M. Banksin Pelaajan kiehtovat fiktiiviset sotapelit tai Herman Hessen Lasihelmipelin, mutta peli jää lähinnä kiehtovaksi sivupoluksi. Myös Gowiwa on samanlainen erittäin kiehtova ilmiö verson taustalla, mutta nämä kiinnostavat spekulatiiviset elementit pidetään jatkuvasti sen verran etäällä lukijasta, että epämääräisyys turhauttaa koukuttavuuden sijaan.

Toisaalta Jäntti kierrättää teoksessaan mieletöntä määrää näkökulmahenkilöitä, jotka sisäisestä monologista huolimatta jäävät lukijalle melko etäisiksi hahmoiksi. Ulkokohtaiseksi jäävä Verso toimisi paremmin tv-sarjana tai elokuvana kuin kirjana. Verson parantamiseen keskittyvän Kolkamo-klinikan vaiheiden avaaminen niin takaumien kuin nykyhetken kautta sen sijaan on elokuvamainen tyylikeino, joka Jäntillä toimii hyvin. Myös kieli on parhaimmillaan notkeaa ja jopa kaunista, vaikka kuvatut tapahtumat yltyvätkin kauhistuttaviksi: ” Marcy-Lee oli vain kasvualusta, verso oli se joka hänessä halusi vapautua, yhtyä kuivaan ja kuolleeseen maahan, hajota tuuliin ja hiekkaan, viedä mukanaan ihmeellisen, uskomattoman ihmisen.”

Verso on tasaisen viihdyttävä, mutta myös hieman tasapaksu lukukokemus. Tapahtumat ja lukuisat toisiaan muistuttavat henkilöhahmot soljuvat ohitse liiankin sujuvasti, suurempia jälkiä jättämättä. Jäntin suurten linjojen tarinoissa on kuitenkin viehättävää kunnianhimoisuutta, vaikka tämä toisinkoisteos ei lunastakaan kaikkia odotuksia. Näistä kirjailijanuran alkuaskeleista voi vielä versota jotain suurempaa.

Max Lampinen