Yksityisetsivän seikkailut jatkuvat

Jussi Marttila: Pimeä kuilu
Romaani, 349 s.
Tammi 2022

Turussa on vapaalla jalalla sarjamurhaaja, jonka kohteena näyttää olevan maahanmuuttajataustaiset nuoret lapset. Entisenä yksityisetsivänä toiminut Janatuinen värvätään selvittämään, mitä oikeasti tapahtuu – ja on tapahtunut liiankin pitkään, niin poliisien keskuudessa kuin Turun pimeiden iltojen uumenissa. Rikoksia selvitellessä ja johtolankoja jahdatessa käy ilmi, kuinka pitkälle tämäkin tarina kantaa, ja kuinka monet eri ihmiset ovat osassa rasismin täyteistä verkostoa.

”Tumppasin tupakan roskakoriin matkalla kohti ojaa, jonka tiesin olevan vähän matkan päässä. Tarvitsin molemmat kädet käsitelläkseni muistikirjaa ja sen väliin tungettuja valokuvia. Katselin muutaman kerran ympärilleni: tuntui kuin olisin tekemässä jotain likaista ja kiellettyä. Ehkä se johtui siitä, että tämä oli murhapaikka.” (s. 7–8.)

Jussi Marttilan toisinkoinen Pimeä kuilu (2022) jatkaa Aurajoki-dekkarisarjaa. Teoksen päähenkilö Janatuinen on tuttu sarjan ensimmäisestä osasta Veden varaan (2020). Vaikka teos onkin sarjan toinen osa, se toimii erittäin hyvin myös omana itsenäisenä tarinanaan. Janatuinen toimii teoksen kertojana sekä keskeisimpänä murhien selvittelijänä. Koska teos on kokonaan minä-muotoista kerrontaa, saa dekkari varsin klassisen, lähes film noir -maisen piirteen, jota värittää pessimistisyys, maskuliinisuus sekä suuret määrät tupakkaa ja viinaa. Yksityisetsivän yksityiskohtainen miljöön selostus luo samalla tiivistä tunnelmaa ja antaa oivan kuvan niin Janatuisen kollegoista kuin Turun ympäristöstä sekä murhien raaimmista puolista.

Vaikka teos onkin varsin perinteinen dekkari, sen sitoo vahvasti nykypäivään äärioikeiston tohinat, poliisin epäammattimaisuus sekä valitettavan yleinen, aina ajankohtainen yhteiskuntamme monissa eri osissa esiintyvä rasismi. Teoksen juoni on varsin rikoksiin ja niiden selvittelyyn keskittyvä, mikä tekeekin siitä varsin koukuttavan ja toimivan. Janatuinen ystävineen ovat kaikki omanlaisiaan hahmoja, mutta heidän muu arkensa, pääasiassa siis ryyppääminen, ei lopulta ole teoksen kiinnostava tai kantava osa. Onneksi hahmojen yksityiselämiä ei kovinkaan availla, ja lukijan on helppo jatkaa vain rikosten selvittelyä yhdessä Janatuisen kanssa.

”Hyvinvointivaltiolla ei ollut juurikaan kiinnostusta pelastaa kenenkään henkeä. Jos turvapaikanhakija katosi, ei poliisi halunnut vaivautua tekemään mitään, koska tekosyyt olivat aina valmiina.” (s. 86)

Pimeä kuilu on varmasti suomalaiseen makuun sopiva dekkari, joka täyttää kaikki genrensä vaativat osa-alueet. Toisaalta tämän vuoksi juoni ei niinkään yllätä lukijaa, mutta yhteiskunnan ja poliisin kierojen puolten selvittely tekee romaanista erittäin koukuttavan. Marttila onnistuu parhaiten viihdyttäessään lukijaansa nimenomaan monien eri rikosten selvittelyllä ja yksityisetsivän työllä. Lopulta käy ilmi, miten kaikki johtolangat liittyvätkin toisiinsa. Kansilehdessä mainitaan Marttilan toimineen itse ennen yksityisetsivänä, mikä vaikuttanee teoksen mielenkiintoisuuteen sekä uskottavuuteen. Myös väkivallalla mässäillään ajoittain. Tätä itseasiassa olisi voinut lukea enemmänkin, sillä se toimi kauhistuttavalla tavallaan varsin hyvin. Näin dekkarisarjan toinen osa yllättikin kiehtovuudellaan. Kaunokirjalliset seikat teoksessa ovat välttäviä, mutta viihdekirjallisuutena romaani on erittäin toimiva, vaikka tarina uppoaakin helposti kliseisiinsä ja dekkarimaisuuteensa.

”Jossain tuolla ulkona kulki murhaaja, ja minulla oli ikävä ennakkoaavistus, ettei tämä loppuisi tähän.” (s. 29)

Satu Sallantaus

Korvessa apu on kaikkea muuta kuin lähellä

Ilona Tuominen: Huutoon vastaa kaiku vain
Romaani, 350 s.
Bazar, 2022

Ystävykset Kiira Roslund ja Aamu Niemelä ovat lähteneet selvittämään ajatuksiaan Lappiin, Kevon vaellusreitille. Vaikka erämaa vaikuttaakin autiolta, ei kulu aikaakaan, kun alkaa tapahtumaan kummia ja naiset saavat epämieluista seuraa. Keskellä muhivaa ruskaa alkaakin hurja selviytymiskamppailu aikaa vastaan, johon yhtyvät myös esimerkiksi metsän eläimet ja känninen polttariseurue.

“Vaaleiden runkojen ja kellertävien koivunlehtien välissä erottui musta katto, ja hieman lähempänä myös tummista hirsistä koottu takaseinä tuli näkyviin. Aamu pysähtyi äkisti, aivan kuin olisi törmännyt siihen. Polttarimiehet olivat yhä paikalla, mutta he eivät vaikuttaneet läheskään yhtä hilpeiltä kuin eilen.” s. 13 

Ilona Tuomisen teos Huutoon vastaa kaiku vain etenee seuraten vuoroin eksyneiden Aamun ja Kiiran kulkua maastossa, vuoroin taas keskiöön nousee Kiiran serkku Cecilia, joka on saapunut muun Roslundin suvun kanssa Utsjoelle etsimään Kiiraa ja Aamua. Meno sakenee, kun itse kunkin henkilöhahmon historiasta alkaa paljastumaan arkaluontoisia seikkoja. Nätit idyllit ovat vaarassa sortua ja läsnä on jatkuva huoli pettymyksen aiheuttamisesta suvulle. 

Huutoon vastaa kaiku vain on tietysti ensisijaisesti kevyehköä rikoskirjallisuutta, mutta se pitää sisällään myös syvempää tematiikkaa. Keskiöön nouseva kieroutunut Roslundien suku on rasittava ja epäterveellinen ympäristö, jossa kasvaminen on jättänyt ikuiset arvet niin Kiiraan, Ceciliaan kuin myös tämän veljeen Rikuun. Teos pohtii, millaista on kantaa velvollisuudentuntoa ja miellyttämisen halua omia vanhempiaan kohtaan ja kuinka näiden asetettujen odotusten pettäminen voi olla vaikeaa. Samalla, kun teoksessa kamppaillaan luonnonoloja ja verenhimoisia vastustajia vastaan, käy useampikin hahmo henkistä taistelua suvun kahleiden murtamiseksi ja uuden, omannäköisen elämän aloittamiseksi. Mutta pystyykö kaikista lapsuudessa omaksutuista käytösmalleista päästämään irti milloinkaan?

Roslundit ovat teoksen suola ja samalla sen ärsyttävin osa. Maineikkaan suvun elämä koostuu vanhalla rahalla saadusta auktoriteetistä, selkäänpuukotuksista ja oman aseman pönkittämisestä. Tuominen maalailee kuvaa todellisuudesta irtaantuneesta suvusta niin ärsyttävän siirappisesti, että teksti alkaa kuulostamaan camillaläckbergimäiseltä kuin mitä Läckberg itsekään kykenisi kirjoittamaan. Henkilöhahmoissa olisi kenties potentiaalia vielä syvempiinkin tasoihin, nyt ne tuntuivat jäävän yrityksestä huolimatta ennalta-arvattavan valjuiksi, toisaalta paradoksaalista kyllä, mennen samalla täysin övereiksi. Allekirjoittaneelle kirjan puolivälin lähestyessä jo pelkästään yksittäiset, melko mitättömätkin seikat, kuten Ceciliasta kollektiivisesti käytetty lempinimi Cee, riittivät laukaisemaan päänsäryn. Oikeasti, kenen lempinimi on Cee?

Positiivisesti yllätyin, kun huomasin tekstin olevan osin itseironista. Cecilian veljeä Rikua alkaa suunnattomasti ärsyttämään hotellissa sijaitsevan etsintöjen päämajan kutsuminen ylevästi “komentokeskukseksi” ja suvun vaateet armeijan hälyttämisestä paikalle toistuvat niin usein, ettei niitä voi pitää kuin huumorina. Pohjoisenkohjoiset naureskelevat etelän snobeille näiden selkien takana minkä kerkiävät ja jännittävän sivujuonen muodostaa kysymys: kummat ovat ärsyttävämpiä turkulaiset vai helsinkiläiset? Itseironiasta huolimatta halu jättää lukeminen kesken nousi teoksen aikana valitettavan korkealle ja tilanne alkoikin helpottamaan oikeastaan vasta selvästi puolivälin jälkeen, kun salaisuuksien verkko alkoi kunnolla rakoilemaan. Halu vastausten saamiselle voitti nillittämisen itselle epämieluisasta tavasta käyttää kieltä. 

Ja on teoksen kielessä hetkensäkin! Lapin syksyyn päin kääntyvää luontoa kuvataan äärettömän kauniisti, sen saadessa suorastaan satumaisia piirteitä. Se kasvaa osaksi retkeilijöitä. Metsässä muodostuu symbioosi, ihminen palaa juurilleen. Tuominen on  erityisesti kunnostautunut luonnehtiessaan erämaassa sekoavia mieliä. Teoksen loppupuolella kun on jo paikoin sen tasoista houruilua, että melkein alkaa lukijallakin päässä heittämään!

“Kiira oli kesyttänyt jumalan. Hurmoksellinen nauru räjähti hänen suussaan. Puut astuivat niin kauas, ettei niitä enää näkynyt. Vain yksi jäi uhmaamaan heitä: kieroon kasvanut ja vuosien painama koivu. “Väisty”, Kiira käski, mutta vanha puu ei totellut. “ s. 256 

 

Miellän dekkarin tärkeimmäksi arvoksi sen kyvyn yllättää loppuratkaisullaan. Nähdäkseni Tuominen onnistui tällä toisinkoisellaan kyseisessä tehtävässä kohtuullisesti, vaikka henkilöhahmoihin ja lähtöasetelmiin tuntuu mahtuvan tukuttain kliseitä. Ei kyseessä ole mikään maailmaa mullistava jännäripläjäys, mutta ei nyt ihan turhakaan tapaus. Teos etenee sujuvasti huolimatta fokalisoinnin vaihdoksista (tai ehkä juuri sen takia) ja loppua kohden tihenevä juoni tarjoaa varmasti monelle dekkarinälkäiselle jännittäviä lukukokemuksia.

Kalle Lähteenkorva

Menneisyyden varjot yltävät kauas

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi
Romaani, 276 s.
WSOY, 2022

Vuosia sitten globaalisti tunnetuksi tullut #metoo-liike on herättänyt paljon keskustelua yhteiskunnan eri osilla, etenkin taiteessa. Myös Martta Kaukonen (s. 1976) on ottanut aiheesta kiinni toisinkoisessaan Sinun varjossasi. Romaanissa on neljä fokalisoijaa; Anne, Minna, Suvi ja Roni. Anne on Lauttasaaressa asustava taidehistorioitsija, joka haluaa pistää pystyyn performanssin, jonka tarkoituksena on tuoda esiin yksi hänen mielestään sivuutettu aihe; naisten seksuaalisen hyväksikäytön yleisyys ja siitä piittaamattomuus. Tätä varten hän kokoaa ryhmänsä. Ohjaajakseen hän valitsee performanssitaiteilijan ja itseään miesfeministiksi kuvailevan Ronin. Päätähtenä esiintyy maankuulu näyttelijä Minna. Ja urakkaan liitetään vielä työtön Suvi työkkärin kokeilun nimeen. Jokainen heistä kuitenkin kantaa omaa salaisuuttaan ja menneisyyttä, joka varjostaa heitä. 

”Sattuma oli heittänyt meidät kaikki yhteen. Meidän polkumme eivät taatusti olisi kohdanneet muuten. En olisi voinut kuvitella, että kohtalo köyttäisi meidät yhteen niin tiukasti, että kaikki, mikä tapahtuisi yhdelle meistä, tapahtuisi meille kaikille.” (s. 59) 

Jokainen hahmoista elää tavalla tai toisella varjossa. Ronia varjostaa hänen jo edesmenneen äitinsä, taidemaalari Roosa Purppuran menestys. Minnan uraa on jo vuosia häirinnyt hylätty raiskaussyytös, jonka hän esitti tunnettua ohjaajaa Sami Hämäläistä vastaan. Suvi taas on niin menneisyytensä satuttama, ettei koe kykenevänsä olemaan toimiva yhteiskunnan jäsen. Heidän tietämättään ryhmän johtajan Annen varjo yhdistää heitä kaikkia. Ovatko hänen motiivinsa performanssin järjestämiseen vilpittömiä? Voiko kukaan heistä oikeasti luottaa toisiinsa?  

Romaanissa Anne toiveikkaasti odottaa maailman muuttuvan, kun enemmän ja enemmän hyväksikäytön uhreiksi joutuneita naisia rikkoo hiljaisuutensa ja kertoo tarinansa. Hän kuitenkin saa pettyä karvaasti nähdessään, etteivät asiat tule niin pian muuttumaan. Tekijöitä hädin tuskin rangaistaan. Pelkkä anteeksipyyntökin riittäisi. Tästä Anne juontaakin aiheensa performanssiinsa: anteeksipyynnöstä. Mutta anteeksipyyntö ei kaikille kelpaakaan.  

”Sillä totuus oli, että miehet olivat aina tienneet. He eivät vain olleet osanneet laskea. Yksi plus yksi plus vielä yksi ja vielä yksi ja vielä yksi ja niin edelleen, loputtomasti. Miehille kysymys oli ollut yksittäistapauksista.” (s. 16) 

Romaanin tapa käsitellä sen kipeitä kohtia on suoraviivainen ja tekstissä koristelematon. Kerronnassa ei kuvailulla mässäillä, jonka avulla Kaukonen on luonut nopean ja mukaansatempaavan lukukokemuksen. Romaani ei kylläkään nosta esille uusia näkökulmia sen käsittelemistä aiheista, eikä sen välttämättä tarvitsekaan. Henkilöhahmot kantavat romaanin teemoja alusta loppuun omalla tavallaan, ja vaikka teoksessa puhuttavat aiheet olisivat tuttuja, hahmojen reaktiot ja ratkaisut niihin ovat omalaatuisia ja saavat lukijan seuraamaan tapahtumia jännityksellä. Romaanissa sivuttavat kokemukset myös koskevat ja tulevat koskemaan lukemattomia ihmisiä, ja niistä on tärkeä keskustella, sekä ne on hyvä pitää pinnalla yhteiskunnallisessa keskustelussa.  

Kaiken kaikkiaan Sinun varjossasi on mielenkiintoinen sukellus neljän ihmisen menneisyyteen, ja siitä kuinka hyvätkään tarkoitukset eivät aina riitä. Tarvitaan konkreettisia tekoja. Fokaalihahmojen salaisuuksien paljastuessa ne muodostavat verkon, joka saa haluamaan lukemaan kirjan toistamiseenkin. Kaukonen punoo juonen, joka tiivistyy jännittävästi romaanin päätökseen asti. Se myös kutsuu lukijan pohtimaan; kuinka pitkälle olisit valmis menemään saadaksesi oikeutta? 

Fanny Marttila