Renttukimara vailla kertomusta

Ari Wahlsten:

Jobikirja

Romaani, 315 s.

Gummerus, 2014

Ari Wahlstenin Jobikirjan lopussa on kohtaus, jossa päähenkilö Aaron Walden keskustelee Suuren Kirjailijan (ilmeinen Jari Tervo) kanssa kirjallisuudesta ja kritiikistä. Ryyppytoverukset päätyvät siihen, että kriitikon suurin synti on itsensä ottaminen liian vakavasti. Kirjaa ei kuulemma nähdä omassa lajissaan, vaan arvioidaan sen käsittelemien aiheiden perusteella. ’’Jos kaikki kirjat edistäisi maailmanrauhaa, se olisi tappavan tylsää’’, sankarimme toteaa.

Kaunokirjalliseen kirkasotsaisuuteen on siis parasta olla sortumatta. Ari Wahlsten paininee samassa sarjassa kuin omakustannekeisari Juha Vuorinen. Vaikka en tähän rentturomantiikaksi nimetyn sarjan ydinkohderyhmään taida kuulua – viina, naiset ja työmoraali on minustakin vallan kurantti aihepiiri. Toki Wahlsten on kirjailijahahmona kaksijakoisempi kuin Vuorinen: Lapinlahden linnut -ryhmän entinen jäsen opettaa kirjoittamista arvostetussa Kriittisessä korkeakoulussa. Jobikirjassa onkin kulttuuriknoppeja bongattavaksi: Aaron lataa, miksi työn on ankeampaa kuin Tarkovskin elokuvat.

Lukijan on mahdollista oppia pitämään Wahlstenin hävyttömästä alter egosta. Teos yltyy paikoittain osuvaksi satiiriksi työhön liittyvistä asenteista. ’’Koko esimiehenä ja alaisena olemisessa on jotain perustuvalla tavalla päin vittua. Se on ollut mielekästä joskus aikoinaan, kun tehtaanjohtaja oli jalosukuinen ja työväki asusteli pärekattoisissa tölleissä. Nykyään keskenään samanlaiset pölvästit on olevinaan työpaikoilla alaista ja esimiestä. Se on niin tolkutonta ja mahdotonta pelleilyä, että sitä on vaikea vakavalla naamalla tehdä’’, Aaronin röyhkeys lihatehdas Karjakunnan työnjohtajaa kohtaan herättää kauhunsekaista ihastusta.

Jobikirjan alkupuoli on lupaavaa humoristista luettavaa. Tarinaa ei kuitenkaan vaikuta kehkeytyvän, eikä teos siksi vedä loppuun asti. Romaani rakentuu kohtausten jonoksi, josta suuret linjat eivät erotu. Takakansi väittää, että ’’proosallisesta ansioluettelosta sukeutuu kasvukertomus’’. Kasvukertomuksesta puhuminen pätkätöiden, viinan ja irtosuhteiden yhteydessä tuntuu vähintään sovinnaiselta, mutta jonkinlaista pohjakertomusta – oli se sitten jonkinlainen parodia kasvutarinasta tai koko kertomuksen parodia – jää kaipaamaan.

Wahlsten on kertonut, että monet Jobikirjan tapahtumat ja henkilöt pohjautuvat todellisuuteen. Ne ovat kuitenkin sen verran yliampuvia, ettei teosta voi erehtyä pitämään omaelämäkerrallisena. Viihteellinenkin kaunokirjallinen muoto olisi silti vaatinut hiomista. Hauskojen sattumusten kimarassa tapahtumat ja sivuhenkilöt uhkaavat jäädä irrallisiksi kuriositeeteiksi.

– Katja Korva

Toisinkoinen jaetaan 23.10.2014

Palkinnonjaon aika ja paikka ovat nyt varmistuneet. Toisinkoinen jaetaan Putkinotkon Vuosijuhlassa torstaina 23.10.2014 Uuden ylioppilastalon Alina-salissa (Mannerheimintie 5 A). Tilaisuus on maksullinen. Tarkempaa tietoa tapahtumaan ilmoittautumisesta ja illan ohjelmasta tiedotetaan sekä täällä että Putkinotko Ry:n nettisivuilla syksyn aikana.

Ystävällisin terveisin,

Sara Tarvas, tuottaja

Ahtauteen asti rajaton rakkaus

 

Katriina Ranne:

Ohikulkijan tuoksu.

Runoja, 138 s.

Gummerus, 2014.

 

Runokokoelma Ohikulkijan tuoksu on rakkausrunoutta puhtaimmillaan. Käytännössä sen jokainen runo on rakkausruno. Väkisinkin tulee mieleen Tommy Tabermann.

Kokoelma on tekijänsä ensimmäinen teos runouden alalla, ellei afrikkalaisen runouden antologian suomentamista oteta lukuun. Katriina Ranne aloitti kirjailijauransa lupauksia herättävällä romaanilla Minä, sisareni (Nemo, 2010). Ja heti Ohikulkijan tuoksun jälkeen on tekeillä myös kolmas teos, jälleen romaani. Tämä Ranteen romaaniorientoitunuus (jos näin voi edes sanoa vielä uran alkuvaiheessa) näkyy myös vahvana proosamaisuutena ja suorasanaisuutena Ohikulkijan tuoksussa.

Paradoksaalisesti juuri proosamaisuuteen kiteytyy juuri käsillä olevien runojen vahvuudet ja heikkoudet. Ranteen lauseen soljuvuus ja osuvuus yhdistettynä tarkkaan ja kekseliääseen kuvaukseen ja omaperäisiin metaforiin ja analogioihin ovat teoksen parasta antia. Kokoelmassa pienet arkiset yksityiskohdat ja havainnot kantavat sisällään suuria merkityksiä ja ajatuksia. Samalla ne kasvavat jonkin suuremman kuvaksi: kädet kantavat muistoa kosketuksesta, lakanat yhteisestä yöstä ja tee parisuhteen lämmöstä – ei suinkaan näin kliseisesti kuin minä sen tässä esitän(!).

Toisaalta proosamaisuus tekee runoista ajoittain laahustavia ja toisteisia.  Kaiken selittäminen proosallisesti auki vie lukijasta hoksaamisen ja syventymisen ilon. Välillä runot muistuttavat proosamaisuudessaan muistiinpanoja, jotka kirjailija on tehnyt rakkausromaania silmällä pitäen. Toisin sanoen kokoelma olisi kaivannut tiivistämistä ja karsimista – runollistamista, jossa ajatukset, alluusiot ja kuvat saavat selittää itse itsensä, ei niin vahvasti runon speakerin kautta.

Pyyhkeitä voi antaa myös aihealueen kapeudesta. 138 sivua pelkkää rakkautta on paatuneelle kriitikolla liian makea annos kerralla: kuin söisi sokerilla kuorutettua marmeladisuklaata hunajan kera. Monotonisuus tekee perspektiivistä ahtaan ja ennalta arvattavan. Paradoksaalisesti rakkaus alkaa syödä rakkautta; etääntymällä välillä rakkaudesta oltaisiin päästy ehkä aidommin ja intensiivisemmin kiinni suurin emootioihin. Pientenkin fokaalisaatiovaihdosten tai aihepiirinlevennyksen kautta käsittelytavasta olisi tullut huomattavasti monipuolisempi ja rikkaampi, samalla koskettavampi ja puhuttelevampi.

Runokokoelma jättää kuitenkin lukijan päällisin puolin odottavalle kannalle. Ranne tietää kuinka onnistunut lause rakennetaan, ja lisäksi hänen runonsa pursuavat omaperäistä ja kekseliästä havainnointia. Ainakin nämä asiat huomioiden hänellä olisi riittävät avut murtautua kotimaisen runollisen proosan kärkikastissa. Parhaassa tapauksessa Ranteen romaanin odotus ei ole lainkaan turhaa.

Matias Koriseva

 

Sanomalehtiuutisia dystopiasta

 

 

Jarno Mällinen:

Hiekkaan piirretty hirviö.

Romaani, 280 s.

Like, 2014.

 

 

Hirtehinen ja musta huumorin täyteinen Hiekkaan piirretty hirviö on kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksen keskellä. Se kertoo omaperäisiä lehtijuttuja 0-kaupungin Palvelija-lehteen kirjoittavasta Herkko Heimosta, jonka ura toimittajana kohoaa sitä mukaa, mitä surkuhupaisammaksi mediantuoton taso laskee. Palvelija-lehti, jossa Herkko työskentelee, on irvikuva mediatalosta, joka toisaalta hännystelee sijoittajia, omistajia ja johtoporrasta, mutta joka samaan aikaan nuoleskelee lukijoita liiallisuuksiin asti menevällä lukijaystävällisyydellä.

Kuten tragikomedia aina, Mällisen teos on yksilötasolla sota ulkoisen maailman merkityksettömyyttä vastaan. Samalla kun lehtiala kouristelee henkistä lamautuneisuuttaan ja uhraa lopunkin merkityksellisen ja arvokkaan viihteellisyyden ja myyntilukujen vuoksi, myös Herkko ja muu lehden toimitus taistelevat oman elämän tyhjyyttä vastaan. Tärkeimpänä aseena heillä on letkeän synkkä sanailu. Huumori on keino saada hetkeksi pahasta maailmasta yliote, vain jotta sen pahuus entisestään pääsisi syvenemään.

Vaikka teoksen dystoppisuus, johon piiloutuu ikävä kyllä totuudenkin siemen, onkin taitavasti luotu, voidaan romaania syyttää juuri liikaa sanomalehtitaloon keskittymisestä. Tämä tekee henkilöhahmoista tarkoituksettoman paperisia ja konemaisia. Vaikka se klisee onkin, että Hiekkaan piirretystä hirviöstä puuttuu elämänmaku ja inhimillinen syvyys. Fokuksen pitäminen pelkässä työyhteisössä tekee sen, että henkilöhahmot eivät elä, eivät ole lihaa ja verta, vaan konemaisia ja konventionaalisia. Myös tekstiin upotetut uutistekstit ja lehtijutut puurouttavat tekstiä ja venyvät ajoittain ylimittaisiksi ja turhankin sekaviksi. Näin ollen romaania voi syyttää yksipuolisuuden ohella myös yhtenäisyyden puutteesta.

 

Matias Koriseva