Kasvu patsaasta naiseksi

Aura Nurmi: Leijonapatsailla
Runokokoelma, 86 s.
Otava, 2020

Samaistuttavuutta lupaileva ja tipotellen 2000-luvun tunnusmerkkejä droppaileva Leijonapatsailla jatkaa Hangon kuumassa kesäkaupungissa siitä, mistä muistelin Auran Nurmen jokusen aiemmankin runon koostuvan: yhdistelmästä naisena oloa, ikäviä asioita ja ei-niin-kaukaista lapsuutta. Köyhän lähiön lapsia käsitelleen esikoisteoksen Villieläimiä (2016) lisäksi ne tuovat mieleen myös Helsinki Poetry Connectionin aktiivina toimineen Nurmen lavarunoesitykset.

Itsensä vuosiin 2000-2001 sijoittava proosarunoteos kuvaa 15-vuotiaan tytön nopeaa kasvua perheväkivaltakodista kaduille siideripullojen ja seksin ääreen, sekä lopulta ei-toivottuihin ensimmäisiin töihin ja siitä tulevaisuuteen. Se rakentuu lähes proosamaisen tarinallisesti pinnalle nousseista muistoista, kulkien läpi kauaksi jääneen kesän ja sen seurausten. Havunneulasia ja rantakallioilla lentäviä paperikääreitä vastaan asettuvat niin yksinäisyys, köyhyys kuin kuolemakin. Tärkeimpänä esille nousee kuitenkin teini-ikäisiin tyttöihin kohdistuva seksuaalinen häirintä, syyttely ja moralisointi – sekä sen vaikutus heidän mieliinsä.

“Minä olen syypää

minua voi syyttää tästä

minä halusin sitä

minä tein aloitteen

 

minä olen lukenut yhdynnän anatomiasta kirjahyllyjen välissä

ja työntänyt etusormen syvälle nieluun”

(s.41)

Rankoista aiheista ja teemoistaan huolimatta teos ei ole epämiellyttävä tai mässäilevä, vaan liikuttaa lukijan sulavasti läpi kuvien, vaikka laittaakin samalla tämän kohtaamaan kaiken. Nenässä rupeaa tuoksumaan niin siideri kuin auton takapenkille levähtänyt oksennus – ja se kaikki tuntuu juuri sopivan. Maisemat ja osiot vaihtuvat siirryttäessä paikasta toiseen, kaupungista satamaan ja satamasta kaupunkiin. Vaikka teoksen alussa painotetaankin sen fiktiivisyyttä, ovat kirjailijan nimikirjaimet kudottu tekstiin, kuten myös kirjallisuuden harrastus.

“[ – ] Olen lukenut jumalauta kaikesta, poiminut Hangon kirjaston jokaisen niteen, [ – ] “

(s.37)

Siinä ilmeneekin se kaksipuoleisuus, missä kaikki kaunokirjallisuus on henkilökohtaista, siinä missä se on fiktiota. Tämä toden ja fiktion häivyttäminen täydentää teoksen teemaa naisten kohtaamasta seksuaalisesta vääryydestä, siitä miten se kumpuaa ulos kokemuksistamme ja meidän todellisuudestamme.

Teoksen haittapuoleksi nousee tietty latteus. Kaikkien kiinnostavien aihelmien ja maisemien seasta on välillä vaikea löytää mitään tuoksuja tarttuvampaa. Useat teemat vilisevät ohi silmien. Kohta jos toinen tuntuu selittämättömällä tavalla tutulta, muttei nyt vain kokemuksen, vaan kuvien kautta. Täydellinen uudenlaisuus on harvinaista – ellei mahdotonta – nykykirjallisuudessa, mutta tietty innovatiivisuus on runoudelle keskeistä. Vaikka on selvää, että teos ei selvästikään pyri eri kimurantteihin tai suuriin typografioihin, haluaisin sen koskettavan muullakin kuin tunnistettavuudellaan. Nyt se meinaa paikoin romahtaa surkutteluun ja kliseisiin. Aina silloin tällöin runon keinot vaihtuvat, mutteivät merkittävällä tavalla. Seasta löytyy muun muassa yksi nuotitettu kappale ja luettelomainen runo.

“100 Etusivu

 199 Hakemisto

 102 Kotimaa

 130 Vitutus tulee

 160 Pitäisiköhän vaihtaa oikein klassiselle kun on tällainen tunnelmahomo

 200 Sää ja liikenne

[ – ]”

(s.50)

Proosamaisuus on paikoitellen hyvinkin vahvaa. Lopussa se on sitä pari sivua puhtaasti. Osalla runoista ei ole suurta uudelleen lukemisen arvoa, jota yleensä odotetaan painetulta runolta. Osioiden jaot eivät aina tunnu menevän yksiin etenemisen kanssa.

Tietysti Nurmea lukiessa tulee hänen taustansa lavaesiintyjänä mieleen. Silloin kirja saattaisikin olla vain fyysinen kappale, jonka lavarunoilijakin tarvitsee tekstien säilyvyyteen ja markkinointiin. Mutta vaikka asia olisi näin, ehkä silloin olisi ollut parempi teettää äänikirja tai video, sillä esitysaspektin puuttuminen olisi myös puutteellinen osa teoksessa. Ja vaikka sitten päätavoite olisi tunnistettavuus, soljuvuus, emootiot ja yhteiskunnan kuvaus, en näe sitä syyksi jättää kekseliäämpiä kielikuvia käyttämättä.

Kaikesta huolimatta Leijonapatsailla on lukemisen arvoinen teos. Sen kirjoittaja tuntee runonsa tahdin ja kertoo yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista tavalla, johon on helppo asettua. Sen lukijana voi rauhoittua ja ottaa vastaan sen, mitä eteen tuodaan, vaikka se veisikin syvään veteen. Parhaimmillaan se loistaa taskulampullisen valoa yhteiskunnan muutosta kaipaaviin rakenteisiin.

Eve Saarnilehto

 

 

 

Rakkaudesta Aleksis Kiveen

 

Arto Pietilä: Minä, Mamselli ja Albina – ”Kirjoitin ja kosin, kosin ja kirjoitin”
Romaani, 304 s.
Kustannus HD, 2019

 

Aleksis Kivi -tutkimus on näin Seitsemän veljeksen 150-vuotisjuhlavuotena vireällä mallilla. Osallistuin syksyllä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitämään seminaariin, jossa ilahduttavan runsas osallistujamäärä oli tullut juhlistamaan Kiven teosta sekä kuulemaan juhlavuoden taiteellisista ja tieteellisistä produktioista. Kuohuviinilaseja kilisteltiin ja tunnelma oli varsin positiivinen.

SKS on vuodesta 2011 alkaen julkaissut kolme Aleksis Kiven tekstejä käsittelevää kriittistä editiota, ja lisää on luvassa. ”Kirjeet – kriittinen editio” on myös yksi Arto Pietilän romaanin Minä, Mamselli ja Albina – ”kosin ja kirjoitin, kirjoitin ja kosin” lähteiksi ilmoitetuista laitoksista, vaikka sen nimi onkin lähdeluettelossa kirjoitettu virheelliseen muotoon. Samanlaista huolimattomuutta ja viimeistelemättömyyttä löytyy romaanista valitettavan paljon.

Aleksis Kivi herättää ihmisissä intohimoja, eikä suotta. Hänen tuotantonsa varhaisena suomenkielisenä kirjallisuutena on vertaansa vailla eikä esittelyjä kaipaa. Kuten nykykirjallisen julkisuuden paljastavassa valokeilassa, myös kanonisoidussa kirjallisuushistoriassa intohimoilla on tapana kohdistua henkilöön ja kirjailijan elämäntarinaan taideteosten sijaan.

Kiveen liittyvistä vähäisistä säilyneistä lähteistä on tehty lukuisia tulkintoja, vaikka itse tutkimusmateriaali ei ole lisääntynyt. Kun itse kirjailijasta ei ole jäänyt historioitsijoille ja kirjallisuustieteilijöille edes valokuvaa, on houkutus sepittää ja kuvitella kirjailijan elämään merkittäviä sivupolkuja suuri. Paisuteltuja Kivi-elämäkertoja löytyy jokaisen tutkijasukupolven tarpeiksi, viimeisimpänä tulkintana tietokirjailija Teemu Keskisarjan ironisella metatekstuaalisuudella silattu Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus. SKS:n kriittisten editioiden julkaisusarja on kansallinen kulttuuriteko, jonka avulla yhtenäistä Kivi-kuvaa rakennetaan institutionaaliselta perustalta.

Minä, Mamselli ja Albina ei ole tieteellinen teos eikä liioin elämäkerta. Se on elämäkerrallinen romaani, joka seuraa Aleksis Kiven elämää: muuttoa Nurmijärveltä Helsinkiin ja sieltä Lapinlahden sairaalan kautta Tuusulan pirttiin. Romaanin rakenne on jaoteltu 19 lukuun, mikä mukailee vuosilukuja ja kirjailijan elämää. Tarinan kulku perustuu aiempien Kivi-elämäkertojen tietoihin ja ”Kirjeet – kriittiseen editioon”. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa kertojana on itse Aleksis Kivi, mikä tuntuu jo kirjan alkumetreillä varsin villiltä vedolta.

Vilkaisen vielä kerran taitekattoista rakasta kotiamme loivan kallion päällä, maantien laidassa, tuvassa on minun, koulupojan, piirrooksiani seinillä, seitsemän vuotiaan tekemä “taivas ja helvetti” pelottavine hiilihankoineen ja isän räätälinvehkeet isolla pöydällä, äiti lähdön hetkellä eväitä tekemässä.
Hyvä Jumala, muutto pääkaupunkiin: suurin toivein ja odotuksin, isä Erik istuu pönäkkänä ajurinpukilla, juo taskumatista kulauksen silloin tällöin ja minä istun vieressä hoputtamassa kaiken palvellutta pollea, jonka takajalassa on metsätöistä saatu arpi, mutta se yrittää olla tuima liinaharja.                                                                                               (s.7)

Kerronnan aikamuoto ei ole proosalle tyypillinen imperfekti, eikä liioin tapahtumista tai tajuntaa mimeettisesti esittävä preesens. Kaikkitietävä kertoja ja tekstin kokijana toimiva Aleksis Kivi sekoittuvat toisiinsa hämmentävällä tavalla yhden virkkeen sisällä. Pietilän teksti uhkaa jämähtää tekstin tasolle. Se luetteloi ja kuvaa maisemaa kuin valokuvaa pysähtymättä näkemään kohteitaan, jolloin luodut vaikutelmat jäävät yleisiksi.

Tätä rahauudistusta on odotettu. Askel, pieni tai suuri, itsenäisyyteen. Kiitos keisari, vaikka uudistus oli pakon sanelema. Harva kaipasi enää Venäjän ruplaa tai Ruotsin riikintaaleria. Isä Erik ei ollut uskoa, kun hänelle kerrottiin.”Tämä on joku huhupuhe.” Minä kirjoitin:
”Isä, totta se on. Jätä rupla, ota markka.   
(s.105)

Toinen tekstiä ja tarinamaailman illuusiota jäkertävä seikka on historiallisen tiedon sirottelu pitkin kertomusta. Näissä kohdissa kertoja muistuttaa fiktiivisen Aleksis Kiven sijaan aivan liikaa kirjoittajaansa: Aleksis Kivi -entusiastia ja historian harrastajaa, joka haluaa kerätä teokseensa jokaisen kirjailijan elämästä tiedetyn faktan – ja välistä ujuttaa ne jopa yhteen virkkeeseen. Lukukokemuksena tällainen luettelointi on raskas.

Voitaisiinko Minä, Mamselli ja Albinan sitten ajatella edustavan nyt pinnalla olevaa genreä, historiallisesta henkilöstä tehtyä fiktiivistä romaania? Tähän kirjoittaja on saattanut pyrkiä, mutta lopputulos on kokoelma Kivestä jo tiedettyjä asioita ja Helsingin historiaa. Tekstistä kyllä huokuu kirjoittajan rakkaus aiheitaan kohtaan. Kaunokirjallisuutena siihen on hankala suhtautua.

Pietilän teoksen kieli juoksee paikoin lähes jouhevasti tavoittaen romantisoidun historiallisen maisemakuvan Uudestamaasta. Lahjakkaan kirjailijan kirjoittamina muistiinpanoina tai tämän tajunnankuvauksena teksti puolestaan ei ole uskottavaa luettavaa.

 

Elisa Paljakka

 

Kotimaista toimintaa Bond-tyyliin

A.M. Frost: Likaista peliä.
Romaani, 414 s.
Bazar, 2019.

 

Likaista peliä (2019) on jatko-osa A. M. Frostin esikoisteokselle Näkymätön kuolema (2018). A. M. Frost on kirjailijanimi, jonka taustalta löytyvät Anne ja Matti Hakkarainen. Likaista peliä on juoneltaan melko itsenäinen teos, ja sen tarinaan pääsee hyvin mukaan, vaikkei tuntisikaan ensimmäisen romaanin tapahtumia. Likaista peliä on vinkeä yhdistelmä dekkaria, sotakirjallisuutta ja trilleriä. Miljöönä toimii pääasiassa Karjalan kannas talvisodan aikoihin, ja teoksen vihollisasetelma onkin talvisodasta tuttu: suomalaiset vastaan venäläiset. Esikoisessa esitelty Peder Jang ottaa tässäkin teoksessa päähahmon roolin.

Romaanin pääjuoni alkaa, kun lotta Maria Jaalaa ja eversti Erkki Rantamalaa kuljettava bussi joutuu väijytyksen uhriksi. Venäläisten partisaanisotilaiden joukko surmaa bussin kyydissä olleet haavoittuneet ja ottaa panttivangikseen sekä Jaalan että everstin. Kun tieto kidnappauksesta saavuttaa paikallisen tukikohdan, on selvää, että luvassa on pelastusmatka rajan taakse. Peder Jangin johtama pieni iskuryhmä lähetetään pelastamaan vangeiksi joutuneita, eikä pelastusreissusta puutu menoa eikä meininkiä.

Likaista peliä on kerronnallisesti hyvin juonivetoinen romaani. Tapahtumat etenevät selkeästi ja lineaarisesti, ja kerronta saa usein jopa elokuvamaisen sävyn. Tapahtumia ja toimintaa kuvataan selkeästi ja elävästi. Toimintakohtauksiin jää helposti koukkuun, ja sivut kuluvat kuin huomaamatta tapahtumien vilskeessä. Toiminnan välissä kuitenkin kerronta töksähtelee hieman, ja hahmojen välinen dialogi tuntuu välillä hieman kömpelöltä ja liian elokuvamaiselta.

Romaanin toimintapainotteinen luonne heijastuu myös sen henkilöhahmoihin. Sivuhenkilöitä on runsaasti, mutta heihin ei juurikaan tutustuta. Monet merkittävätkin hahmot jäävät lukijalle etäisiksi tämän takia. Romaanissa esiintyy myös melko paljon samankaltaisia hahmoja, joiden puhetyyli on melko identtinen. Kiinnostavaa kyllä, lähes jokainen hahmo esitellään jonkin anekdootin kera. Anekdooteilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä romaanin varsinaisen juonen kannalta, ja lopulta tämä tehokeino alkaa tuntua vähän puuduttavalta.

Suurimmaksi ongelmaksi romaanissa muodostuu kuitenkin sen naiskuva. Sotakirjallisuus mielletään perinteisesti melko maskuliiniseksi lajiksi, jossa naishahmot jäävät sivurooliin. Likaista peliä yrittää näennäisesti korjata tätä puutetta lotta Helle Haagan hahmolla: Helle on Valpon eli Valtiollisen poliisin agentti, jonka taistelutaitoja kehutaan runsaasti teoksen mittaan. Helle ei kuitenkaan pääse esittelemään kykyjään vasta kuin aivan romaanin lopussa, ja hän viettää suurimman romaania eräänlaisena sotilasterapeuttina ja Jangin tunteiden kohteena. Hukattua potentiaalia on myös toisessa keskeisessä naishahmossa, Maria Jaalassa, jonka panttivankitilanteessa kokemaa seksuaalista väkivaltaa kuvaillaan turhan yksityiskohtaisesti.

”Hautala tuijottaa Hietasta mykkänä. Välillä tuppaa unohtumaan, miksi he värväsivät juuri tämän opiskelijan. Hietanen on älykäs. Sitä on vain niin hemmetin vaikeaa muistaa tuon ulkonäön takia.” (s. 339)

Seksuaalisen väkivallan lisäksi on myös häiritsevää, miten romaanin naishahmoja esitellään ja kuvaillaan. Siinä missä miehistä kerrotaan erilaisin anekdootein, naishahmot esitellään kuvailemalla heidän ulkonäköään ja vaatetustaan. Mieshahmojen seksistisyyttä kuvaa hyvin yllä oleva sitaatti, jossa toimittaja pohtii kollegaansa.

”Ulko-ovella Jang kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen asuntoa, jota ei tule enää koskaan näkemään. Hän voi vieläkin tuntea Hellen hennon vartalon sylissään. Kuinka siro hän onkaan, kuinka kovasti Jang häntä haluaisikaan puolustaa tämän maailman pahuutta vastaan. Ehkä hän ajan kanssa saa Hellen kulkemaan rinnallaan. Ehkä Helle viimeinkin ymmärtää jättää taistelut hänelle ja pysytellä itse naisellisemmissa hommissa. Sillä niissä hän on erinomainen, se tuli juuri todistettua.” (s. 383–384)

Kirjasarjan keskushenkilö, Peder Jang, sortuu myös seksismiin. Jang on muutenkin hahmona hyvin idealisoitu, sillä hän on testosteronia uhkuva miehen perikuva, joka on hyvännäköinen, hyvä sängyssä, voittamaton strategisti, parantumaton naistenmies ja Mannerheimin kummipoika. Jangin hahmoa voisikin hyvin kuvata suomalaiseksi vastineeksi James Bondille. Jangin mieltymys muihin naisiin ja taipumus seksismiin toisaalta myös kostautuu, sillä hänen suhteensa Hellen kanssa kangertelee juuri näistä syistä.

Teoksessa on kuitenkin myös joitain virkistäviä poikkeamia sotakirjallisuudelle tyypillisistä ominaisuuksista. Esimerkiksi vihollisiin suhtaudutaan usein hyvin ymmärtäväisesti, ja venäläisten rivisotilaitten ymmärretään olevan pakotettuja sotimaan. Myös sotatilanteen traumaattisuutta käsitellään hienoisena sivujuonteena, ja monien hahmojen psyykkisiä ongelmia kuvataan kirjan sivuilla. Kovinkaan syvälliseen käsittelyyn teos ei edes pyri, mutta satunnaiset maininnat tuntuvat kenties juuri tämän vuoksi merkityksellisiltä.

Omassa lajissaan Likaista peliä on oikein mainio ja viihdyttävä lukukokemus. Toiminta etenee sopivaa tahtia, ja teosta on usein vaikea laskea käsistään. Kerronta on onnistunutta, eikä paikoittain kömpelö dialogi pilaa lukukokemusta. Teos onkin rankoista aihepiireistään huolimatta positiivinen lukukokemus: juuri sopiva romaani silloin, kun haluaa vain uppoutua toimintaan. Toivoisin kuitenkin, että tämän lajin kirjallisuudessa päästäisiin viimein eroon tunkkaisesta naiskuvasta, jossa naisten suurimpana tehtävänä on olla silmänruokana ja tulla pelastetuksi.

 

Miina Hentinen

Koston hinta

Jaakko Melentjeff: Papin kosto
Romaani, 388s
Atena, 2019

Jaakko Melentjeffin toisinkoinen Papin Kosto on sopivassa suhteessa nopeatempoinen ja kuitenkin selkeästi etenevä jännäri. Kirjassa on iso määrä hahmoja, joiden tarinoita seurataan rinnakkain. Melentjeff onnistuu pitämään hahmot ja tapahtumat kristallinkirkkaina lukijalle, mikä ei ole ihan helppo homma. Kirja on itsenäinen jatko esikoisteokselle  Hukkuneet (2017), jossa pitkälti samat hahmot ovat kietoutuneina hivenen eri asemissa toiseen murhamysteeriin.

Teos on saatu pidettyä selkeänä sillä, että samat asiat paljastuvat eri aikaan eri ihmisille. Toistoa syntyy juuri sen verran, ettei se ala ärsyttää, mutta tapahtumat säilyvät selkeinä ja hyvin lukijan muistissa. Kirjan juoni kaappaa valtaansa ensimmäisistä luvuista lähtien, ja teosta ei malttaisi laskea käsistään. Cliffhangereita on käytetty maltillisesti ja hyvän maun mukaisesti, mikä osaltaan todistaa kirjailijan taitoa kirjoittaa aidosti mielenkiintoista tarinaa. Kirjailija kuvaa ympäristöä huomattavan paljon nimeämällä katuja ja paikkoja, jotka kaupungissa vieraillut lukija helposti tunnistaa. Tämä piirtää yllättävän tarkan kuvan miljööstä.

”He ajoivat aution Amurin läpi työläismuseokorttelin sivuitse, ohittivat Pispalan valtatiellä vanhan rollikkahallin ja oikealle jäävän Tipotien kuparisen sosiaali- ja terveysaseman. Tummavetinen Näsijärvi jäi yön nielaisemana oikealle puolelle, vasemmalla olevan harjun toinen puoli vietti alas Pyhäjärvelle. Kahvit löytyivät Haulitornin ja Harjun seurakuntatalon jälkeen Pizpalasta, joka oli avoinna vuorokauden ympäri.” (s.9)

Paikkojen yksityiskohtaisen nimeämisen lisäksi toinen huomiota herättävä kuvailun keino on hahmojen iän korostaminen. Monia tuntemattomia hahmoja kuvataan päähenkilöiden kautta ”hänen ikäisekseen” muun ulkoisen kuvaamisen sijaan. Päähenkilöiden iät taas kerrotaan erikseen irrallisena, kuin raportissa. Lukijalle syntyy kuva, että tilannetta pyritään kuvaamaan synnyttämättä henkilökohtaisia mielikuvia siitä, miltä esimerkiksi ”ikääntyvä” ihminen näyttäisi. Tämä sopii mainiosti murhamysteeriin.

”Hän tunnisti Holmströmin, 59, tummassa liivipuvussaan. Kalle mahtui hädin tuskin istumaan tukevan rikosylikomisarion viereen. He kättelivät jämäkästi sanomatta mitään. Holmström oli ilmiselvästi tyytyväinen, että kyyti oli ollut riittävän nopea. Samassa vartijat saattoivat sisään käsiraudoitetun miehen, jonka oliivinvärinen iho paljasti ulkoruotsalaisen syntyperän. Holmströmin ikäinen Kharoon Asefi vilkaisi heitä melkein tuttavallisesti, mutta hymynkaretta oli turha odotella puolin ja toisin.” (s.29)

Teoksen heikko kohta on henkilöhahmojen pinnallisuus. Kirja olisi voinut jopa toimia niin, ettei siinä olisi kuvailtu hahmojen henkilökohtaista elämää lainkaan, vaan keskitytty heidän reaktioihinsa jännärin edetessä ja tapausten auetessa. Juoni ja muu kuvailu olisi saattanut kannatella kirjaa riittävästi. Kun kirjassa kuitenkin raotetaan henkilöiden sielunelämää menemättä siihen kunnolla, jää hahmoista ärsyttävän lattea ja yksipuolinen vaikutelma. Kirjailijan tarkoitus on saattanut olla tehdä hahmoista karikatyyrisiä, mutta valitettavasti se ei välity tarpeeksi, eikä istu kirjan tunnelmaan.

”Töihin lähtiessä Paula Korhonen laittoi tuuheita hiuksiaan hetken eteisen kokovartalopeilin edessä. Mieliala oli korkealla, sillä aamupunnituksen mukaan paino oli vähentynyt edellisestä kerrasta. Hän voisi palkita itsensä vaikka jollain kivalla jutulla, mutta ei millään syötävällä.” (s.47)

Lähes nelisataasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Juoni on rakennettu ennalta-arvaamattomasti, mutta kuitenkin perustellusti ja loogisesti. Nopeatempoiset kohdat toimivat loistavasti, eivätkä sorru dekkareille yleisiin toimintaa latistaviin sudenkuoppiin, kuten liialliseen kuvailuun tai tönkköön dialogiin. Jännittäviä kohtauksia on ripoteltu sopivasti pitkin kirjaa, jotta vauhtiin pääsee, muttei kuitenkaan hengästy. Teoksesta välittyy selkeästi, että kirjailija on lukenut paljon kyseistä genreä ja nauttii kirjoittamisesta. Kirja hipaisee edelleen ajankohtaista pakolaiskriisiä tyylikkäästi ja mässäilemättä. Toivon kovasti, että kirjalle on luvassa vielä jatkoa.

-Vilja Först