Kuukausi: syyskuu 2015

Vihreän valon tavoittelijat

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

WP_20150929_009            lskdfs romaani, 456 sivua

Otava, 2015

ädlkgäslllsäldkgggggggg

Vuoteeni edessä kirkas kuutamon läikkä:

luulin jo, että maassa oli kuuraa

Kohotin päätäni, näin kuun hohtavan

Pääni painui: muistin kotikylän, kaukaisen.

                      Li Po (700-luku)

Kiinalainen nainen kymmenientuhansien kilometrien päässä kotoaan, yksin vieraassa kylmässä maassa, vieraiden sanojen keskellä. Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen poikansa: kahden maan välillä, kummassakin ikävoiden toista.

Pasi Pekkolan toinen romaani Lohikäärmeen värit (2015) on surullinen romaani rakkaiden ihmisten menettämisestä, tärkeiden ihmissuhteiden katkeamisesta, yksinäisyydestä. Mutta yhtä lailla se on tarina selviytymisestä, rohkeudesta ja uskaliaista päätöksistä.

Nuori Xiaolong on paremman elämän toivossa jättänyt kotimaansa Kiinan ja muuttanut suomalaisen liikemiehen, Tomin kanssa tämän kylmään ja hiljaiseen kotimaahan. Pian syntyy poika Kimi, isovanhempien pitkään odottama silmäterä. Xiaolong on onnellinen turvallisesta elämästä, jonka poika Suomessa saa, mutta ei osaa silti olla itse onnellinen. Mieltä painaa kaksi peruuttamatonta petosta, koti-ikävä ja kotimaahan jäänyt mies, jota hän on rakastaa yhä palavasti. Eräänä päivänä Tomin ollessa töissä Xiaolong vie Kimi isovanhemmille ja lähtee sanaakaan selittämättä takaisin Kiinaan.

Menestyneeksi sijoitusneuvojaksi kasvanut Kimi on koko nuoruutensa elänyt äitinsä poissaolossa. Suhde isäänkin on kylmentynyt niistä hiljaisista syytöksistä, joita teini-ikäinen poika on isänsä niskaan kaatanut. Kun parisuhde loppuu ja töissä tulee ongelmia, päättää Kimi ensimmäistä kertaa lähteä Kiinaan, jossa hänen isänsä edelleen tekee ulkomaankauppaa. Matka avaa Kimille mahdollisuuden etsiä kadonnutta äitiään yksinäisten vuosien jälkeen.

Romaani kulkee kahdella aikatasolla. Nykytasolla kerrotaan Kimin Shanghain-matkasta, vieraan kulttuurin avautumisesta ja äidin tarinan vähittäisestä selviämisestä Kimille. Rinnalla kulkee nuoren Xiaolongin, Pikku-Lohikäärmeen, tarina, joka on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua: Edes tyttövauvan eloonjääminen ei ollut itsestäänselvyys. Myöhemmin ruoan saaminen pöytään itselle ja sairaalle isälle sekä kulttuurivallankumouksesta hengissä selviytyminen vaativat Xiaolongilta vakaata tahtoa ja rohkeutta. Viimeinen selviytymistaistelu on työ karaoketyttönä shanghailaisessa baarissa ja viimein muutto turvalliseen Suomeen miehen kanssa, jota Xiaolong ei koskaan opi rakastamaan.

Romaani rakentuukin selviytymisen, menestymisen, rikastumisen ja rahan teemojen ympärille. Köyhissä oloissa kasvanut Xiaolong uskoo rahan olevan tie onneen. Xiaolongin suurin kauppa on avioliitto Tomin kanssa. Järkiavioliitto suomalaisen miehen kanssa on hinta, jonka Xiaolong uskoo olevansa valmis maksamaan poikansa turvallisesta elämästä. Tomi ei tajua vaimonsa petosta, mutta on hänelläkin muut motiivit: rakkautta tärkeämpää on saada lapsi, sillä aiemmassa parisuhteessa Tom ei ole siinä onnistunut.

Lohikäärmeen värit avaa tuoreen näkökulman nopeasti kehittyvään Kiinaan, joka kantaa yhä menneisyytensä haavoja. Kulttuurivallankumouksen kauhut voivat olla suomalaislukijoille tuttuja muistakin Kiinan historiaan sijoittuvista teoksista, esimerkiksi Jung Changin laajasta sukupolvikuvauksesta Villijoutsenet, mutta Pekkolan tyyli ja vavahduttava tarina nuoren tytön petoksesta tuo aivan omanlaisen syvyyden ajankuvaan. Toki jotkin turistihenkiset Kiinan outouksien esittelyt, kuten kuolettavan numero nelosen tai chinglishin hämmästely hieman pinnallistivat miljöökuvausta.

Pekkolan kieli on laadukasta ja särötöntä, vaikka se saattaa aluksi tuntua nuoren, kyynisen pankkiirin suussa hieman koristeelliselta, mutta tarinan lähdettyä vetämään ja Kimin hahmon syventyessä häiritsevyys katoaa. Koskettavat ihmiskohtalot, loppuun asti mietityt motiivit ja yllätyksellinen mutta hallittu juoni muodostavat Pekkolan koskettavan lukuromaanin reseptin.

Esikoisellaan Unelmansieppaaja (2013) Pekkola ylsi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finaaliin. Toisinkoinen Lohikäärmeen värit on jopa edeltäjäänsä vavahduttavampi ja hallitumpi lukukokemus. Yksi syy tähän voi olla kerronnan siirtymisestä yksikön kolmannesta persoonasta ensimmäiseen: nyt molemmissa aikatasoissa kerronta on minämuodossa, mikä tekee Lohikäärmeen väreistä esikoista eheämmän ja tunnetasolla vaikuttavamman. Tähän lukukokemukseen vaikuttaa varmasti myös tiiviimpi henkilögalleria, jonka kohtalot liittyvät alusta asti kiinteämmin toisiinsa.

Lohikäärmeen värien henkilöt hamuavat kohti omia juuriaan, päämääriään, kohti onneaan yhtä määrätietoisesti kuin Jay Gatsby kohti vihreää valoa Kultahatussa, joka onkin teoksen tärkein interteksti. Esikoista ja toisinkoista yhdistääkin jatkuva unelmien tavoittelu. Molemmat teokset kertovat unelmista, jotka vaativat liian suuria uhrauksia ja jotka toteutumisensa jälkeen menettävät hohtonsa, paljastuvat kylmäksi vihreäksi valoksi, jolla ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Esikoisesta on tuttua myös Helsinki, joka on Lohikäärmeen väreissä yhtä kylmä, ehkä jopa kylmempi kuin Unelmansieppaajassa. Lämpimissä huoneissa, kolminkertaisten ikkunoiden takanakin Xiaolong näkee uuden kotikaupunkinsa jäyhänä, jäisenä ja yksinäisenä. Edes välähdys kotoa ei vie pois vierauden tunnetta uudessa, väärässä maassa.

Silloin hän näkin puistotien päässä auringossa kimaltavat pitkät mustat hiukset. Ne hulmusivat villamyssyn alta. Hän näki nuoren naisen, tuskin paljonkaan itseään vanhemman, ja tunnisti kotimaansa naisen silmistä. – – Kun nainen oli aivan puistonpenkin kohdalla, heidän katseensa kohtasivat. Lyhyen hetken he tuijottivat toisiaan, kaksi eksynyttä vieraassa maassa, kaksi onnetonta, hiljaisuuden kiusaamat. Sen lyhyen hetken aikana he lukivat oman tarinansa toisen kasvoilta. He eivät nähneet muuta kuin menetystä, pelkoa ja onnettomuutta. – – He käänsivät katseensa maahan yhtä aikaa. Ei ollut sanoja. Ei ollut syytä. Ei ollut tarvetta.

 

Tiia Kähärä

Idän ja lännen välissä

BAJyrki Erra
Berliinin ajokoirat
Otava 2015
romaani, 442 s.

Jyrki Erran toinen romaani Berliinin ajokoirat on mukaansa imaiseva trilleri muurin jakamasta Berliinistä, teatterista ja vakoilusta. Verkalleen riehaantuvan tarinan kaari kattaa koko muurin olemassaoloajan, joskin kerronta painottuu vuoteen 1989, jolloin päähenkilö Max saa isältään toimeksiannon palata Suomesta Berliiniin polttamaan muurin pystytysvuosilta jälkeenjääneitä papereita.

Perillä Max saa huomata, etteivät muistot lapsuudesta koskaan täysin vastaa todellisuutta – sikäli kuin yhtä ja ainoaa totuutta idän ja lännen jakamassa kaupungissa on koskaan ollutkaan. Yrittäessään tuhota isänsä papereita ja selvittäessään heidän yhteistä historiaansa Max ajautuu keskelle hengenvaarallista teatteria, jossa ei voi olla enää varma, kuka näyttelee kenenkin osaa, tai kenen kirjoittamasta näytelmästä ylipäätään on kyse.

Erran Berliini-kuvaus on elävää ja vivahteikasta, runsaasti viljeltyjä saksankielisiä ilmaisuja myöden. Myös lukuisat viittaukset draaman klassikoihin, kuten Beckettin absurdiin Huomenna hän tulee -näytelmään, tekevät lukemisesta paikoitellen suorastaan nautinnollista. Toisaalta teos paljastaa keskeisestä muurimotiivistaan turhan paljon aivan alkumetreillä, eivätkä kaikki Erran punomat juonenkäänteet tunnu hyvälläkään tahdolla uskottavilta.

Piatta Rulja

Runosuoli sykkii

9789511290445

Antti Holma

Kauheimmat runot

Otava 2015

192 sivua

skdfökföakföalkfälakfäalkfaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaskflädkfäaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa

Läpi Tuonelan talviyön tumman 

halla hoitanut kuollutta lastaan;

      halki hyyn, yli jään, minä kunniaton

  yhä tappelen pakkasta vastaan.

takaa tunturin pirttini pilkistää,

  mutta mustana, suljetuin uksin.

      Oi hallatar! Tänne ei kalmoni jää,

siis mykkänä vittuun suksin.

                                                          Reino Leino

Antti Holma tarttuu toisessa teoksessaan Kauheimmat runot ravakalla kädellä kotimaiseen kaanoniin. Runoilijat Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske antavat omalaatuisen panoksensa suomalaiseen lyriikkaan kirjoittamalla jaloja esikuviaan Leinoa, Kunnasta, Södergrania ja Heli Laaksosta rienaavia runoja muun muassa ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän kolhuista – siis runouden klassikkoteemoista.

Ote on kuitenkin uudistushenkinen: runot viljelevät pikkutuhmaa alapäähuumoria, joka yltyy välillä roisiksi kieli-törttöilyksi. Sirsi Sunnaksen ”Katkera runo luokan parhaalle tytölle” päättyy vahingoniloiseen säkeistöön, jossa puhuja riemuitsee kadehtimansa tytön raskaudesta:

Sillin sallin sinun syy,

Klimppipimppi! Kenkäs myy!

Paljain jaloin juokse

Hevon vitun luokse.

Teoksen lastenrunoihin on siis syytä lätkäistä K18-lappu, ja tuskin ne kaikkia aikuisiakaan huvittavat. Ilahduttavaa kuitenkin on, että jokainen teoksen neljästä runoilijasta noudattelee esikuvansa tyyliä ja aiheistoa tunnistettavalla tavalla. Sirsi Sunnaksen höperö nonsense irvii lastenrunouden onttoudella, kun taas Reino Leinon haksahteleva ylätyyli antaa täyslaidallisen esikuvansa heleille helkkysäkeille. Espoolaisen ryhmäliikuntaohjaajan Edith Södermalmin riutuva tekotaiteellisuus yhdistettynä modernistiseen niukkuuteen naurattaa ääneen. Erityisen mukava on lukea Karin Toisiks-Parasken karmaisevalla ”lounaismurteella” rustaamia ruonoja, joista kuultelee läpi perinteinen länsisuomalainen kursailu ja salakiukku. Asiakaspalvelutilanteissa ei aina onnistu tekemään valitusta vaikka on päättänyt, mutta onneksi myyjälle voi sentään irvistää rumasti.

Kauheimmat runot on hauska ja erottuu edukseen vuoden toisinkoisteosten joukossa. Sitä vaivaa kuitenkin yleinen pulma: se on ylipitkä. Runojen vitsi ehtii kulua. Erityisesti tästä kärsii Reino Leino, jonka runoille on ominaista ylevä alku ja rivo viimeinen säe. Se naurattaa muutaman kerran, muttei enempää. Lähes kaikki teoksen runot ovat vähintään kelvollisia, mutta niitä olisi joutanut uhraamaan raaemmin kokonaisuuden hyväksi.

Pienestä leviämisestä huolimatta Kauheimmat runot on ilman muuta lukemisen ja nauramisen arvoinen. Se on parhaimmillaan pieninä paloina sieltä täältä luettuna, jolloin vitsi pysyy tuoreena. Lukija voi myös huvitella sujauttamalla runositaatteja onnittelukorttien väliin ja katsomalla sitten saajan ilmettä.

Taika Martikainen

Lyhyttä kauhua

Korppi

Jussi Katajala

Korpin silmät kaiken näkevät ja muitayöpuolen tarinoita

Osuuskumma 2015

Novelleja, 275 s.


Jussi Katajala jatkaa toisinkoisteoksessaan suomalaisen kauhun perinnettä. Kokoelma sisältää teemaan sopien kolmetoista novellia, joiden tapahtumat yltävät Suomen suvesta aina avaruuteen saakka. Novellit eivät liity toisiinsa suoranaisesti, mutta ammentavat samasta vampyyrien, enkeleiden ja demonien perinteestä. Myös juonet rakentuvat samankaltaisesti: turvallinen alku, pelottava käänne ja tavalla tai toisella karmiva loppu.


Katajala tuntee genren kuin omat taskunsa ja hyödyntää myyttisiä aineksia tottuneesti. Tällä kertaa jää kuitenkin kaipaamaan lisää kokeilunhalua ja perinteen uudistamista. Konventionaalisuus johtaa turhan usein yllätyksettömyyteen, mikä vähentää novellien pelottavuutta. Myös tekstien lyhyys vaikuttaa: vasta kun alkaa karmia, homma onkin jo kasassa ja lukija pääsee pinteestä. Tällä asiantuntemuksella Katajiston kolmannelta teokselta on lupa odottaa uusia avauksia ja lisää kauhua. Nyt lupaukset jäävät lunastamatta, sillä edes minua ei pelottanut.


Taika Martikainen

Liian höttö trilleriksi

kesäinenilluusioni

Karoliina Timonen

Kesäinen illuusioni

WSOY 2015

psykologinen trilleri, 165 s.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni on hämmentävästi lokeroitu paketti. Kustantamo mainostaa sitä “hienovaraisen latautuneena psykologisena trillerinä”, mutta kansikuva ja nimi viittaavat ennemminkin kevyeen kesäluettavaan. Teksti kulkeekin monin paikoin kuin naistenlehden jatkokertomuksessa konsanaan.

Minäkertoja Klarissa on kirjailija, joka vetäytyy kesäksi saareen tarkoituksenaan hakea yksinolon kautta selvyyttä vuosien myötä väljähtäneeseen avioliittoonsa – tutustuen sitten kahteen komeaan muukalaiseen toisella saarella: Olaviin ja hänen poikaansa Cédriciin. Varsinaisen psykologisen trillerin sijaan Timonen onkin taltioinut hienovaraisen eroottisen latauksen, joka toki saa tarinan edetessä lukijan silmissä varmasti jännittäviäkin piirteitä. Maagiset höysteet, kuten erään saaren mystinen ennustajahahmo, sen sijaan hahmottuvat koomisinakin. Liekö syynä sitten muun kirjan höttöromantiikalla höystetty, arkirealistinen ote.

Henkilökuvaus kirjassa on huomattavasti ohuempaa kuin sen runsaat, polveilevat luontokuvaukset. Niissä kieli on suorastaan pursuilevaa, ja tuntuu kuin maisemat näkisi silmiensä edessä. Kieltämättä Timonen on taitavasti saanut kertomukseensa latausta, joka saa odottamaan tulevaa. Vaikutteita on nähtävästi imetty kirjoitustyötä varten, onhan lopussa kattava lista kirjallisuutta ja musiikkia sitä ilmaisemassa. Lopputulos on kuitenkin kevyt, ja symboliikka hivenen alleviivattua. Kesäinen illuusioni on kuitenkin epäilemättä sopivaa lomalukemista, jos mielii upota erään naisen ihmissuhdepohdintoihin, ilmassa leijuvaan hienovaraiseen eroottiseen sähköön ja mystisen kauniisti kirjoitettuun kesäsaaren luontoon. On siinä jännitystäkin, mutta trilleriksi se ei kyllä kasva.

Inna Reinistö