Huolena huolehtiminen

 

Hertta Vierula: Valaankantaja
Lastenkirja, 35 s.
Karisto, 2019

 

“Sittisontiainen osoittaa suuntaa yhdellä jalallaan. Mikko seuraa.” (s. 4)

Kauniiden kansien takaa avautuva tarina lähtee liikkeelle pienestä ja yllättävästä, se on sittisontiainen, joka johdattaa Mikon metsän siimekseen yllättävän apua kaipaavan tahon luo.  Hertta Vierulan kirjoittama ja Nora Surojegin kuvittama Valaankantaja (2019) kasvaa huolenpidon teemasta aina edelleen lapsen näkökulman kautta pohtimaan läheisen menettämisen pelkoa.

“Harmaa kallio vaihtuu mäen laella toisenlaiseen harmaaseen. Sileämpään. Kallion päälle on kasvanut toinen kallio. Elävä kallio. Huohottava kallio, kohoileva ja laskeva kallio. Sen laelle aukeaa reikä, pieni hiidenkirnu.” (s. 6)

Mikko ymmärtää saaneensa “Tehtävän” kohdatessaan yllättäen kuumuudesta väsähtäneen valaan kuivalla maalla, kodin läheisessä metsässä. Valas tarvitsee äkkiä vettä ja ruokaa. Mikko on päättänyt pelastaa sen ja ampaisee matkaan.

Kotona odottaa kuitenkin eräs toinen huolenpitoa kaipaava henkilö, ja hänellä on Mikolle asiaa. Isoäiti alkaa kertoa unistaan, joissa “varjolapsi, puoliksi kissa, puoliksi ihminen” (s. 11) houkuttelee häntä mukaansa.  Mikko rauhoittelee isoäitiä ja kerää sitten tarvikkeita valaan pelastusoperaatiota varten. Juuri kun hän on lähdössä, tulee isoäidille vielä tarve muistuttaa poikaa kaikkein pienimpien läsnäolosta:

“Silloin kuuluu kuin syksyn lehtien kahinaa. Se on isoäidin kuiskaus. Tai huuto. Ei niitä erota toisistaan. Mikko jättää tavarat puoliksi oven väliin ja juoksee vielä isoäidin luokse.

– Muista katsoa jalkoihisi, ja silmiin. Älä unohda, tämä sanoo ja taputtaa Mikkoa käsivarresta.” (s. 12)

Tarinan edetessä pienet ötökät kiertelevät isoäidin läheisyydessä. Koiperhoset lehahtavat ilmaan tämän huivista ja sokeritoukat kiemurtelevat kahdeksikkona jalkojen juuressa. Hän vertautuu yhä etenevässä määrin Mikon auttamaan valaaseen, siihen jonka Mikko ei tahdo kuolevan. Valas pitäisikin pian saada takaisin mereen, mutta miten ihmeessä Mikko voi tehtävässään onnistua? Hän yrittää työntää valaan liikkeelle, mutta mitään ei tapahdu.

“Mutta ei Mikko ole kaikkia näitä esteitä ylittänyt luovuttaakseen nyt. Hän viheltää kimakasti hampaiden välistä – taito, jonka isoäiti on hänelle opettanut.” (s. 30)

Isoäidiltä opittu vislaus saa metsän kuhisemaan tuhansien pikku jalkojen rientäessä apuun, ampiaisten ja sudenkorentojen lentäessä paikalle. Symbolien ja kuvien kautta isoäidin elämän lopun lähestymistä käsitellään Mikon ehdoilla. Heti alussa valaan kohdatessaan Mikko näkee sittisontiaisen ääriviivat auringonvaloa vasten, kun ötökkä kiipeää valaan selkään. Isoäidin kaulassa taas roikkuu skarabee-kaulakoru, joka muistuttaa vähän sontiaista. Muutamaan otteeseen tarinassa vanhusta myös ottaa sydämestä ja hän pyytää Mikolta konjakkia. Muinaisessa Egyptissä juuri skarabee oli kovakuoriaista muistuttava amuletti, joka omistettiin auringon jumalalle. Tuon elämän symbolin paikka oli hautajaisissa vainajan sydämen päällä. Mikon tarinassa sittisontiainen työntää valasta kuin suurta lantapalloa tai niin kuin pyhä pillerinpyörittäjä aurinkoa.

Tarinan lopussa isoäiti on vastassa. Hän odottaa Mikkoa meren rannalla: “Isoäiti, joka ei ole käynyt ulkona yksinään ainakaan vuoteen.” Kun valas sitten viimein katoaa mereen, jää sittisontiainen uskollisesti Mikon olkapäälle istumaan…

Teoksen värillinen kansikuva johtaa lukijaa aluksi harhaan, mutta täytyy osin myöntää, että sen paikoin haikeaan tunnelmaan muutoin mustavalkoinen kuvitus sopii hyvin. Tarinassa luonnon läheisyys korostuu myös kuvien kautta: pienet ötökät ovat vihdoin saaneet tärkeän roolin. Ötökkätunnelmaan päästään mukaan heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, kun sittisontiainen vaeltaa pitkin aukeamaa jättäen pieniä jälkiä paperiin. Kuvitus ja teksti vuorottelevat teoksessa hienosti. Niiden vuoropuhelusta syntyy ihastuttava kokonaisuus, jossa kuvitus kuitenkin pääosin vain korostaa tekstistä valittuja yksityiskohtia.

Teoksen mustavalkoisissa kuvissa merkitys siirtyy värien sijasta valon ja varjojen suhteelle, minkä voi tulkita temaattisesti harkittuna valintana. Se soveltuu tarinan jännittävään kulkuun, sen fantastisten ja arkisten tapahtumien vuorotteluun ja kuvailuun. Siitäkin huolimatta, aivan täysin ei tuohon mustavalkoiseen maailmaan tee mieli tyytyä, ja lopulta on myönnettävä sen olevan jonkinlainen pettymys. Ihanan kansikuvan vuoksi väreille jää väistämättä toivomaan jatkoa. Lopulta kirjan mustavalkoisuutta ei pelasta edes temaattinen perustelu. Se jää ontuvaksi vertaillessa lastenkirjaa esimerkiksi Lena Frönlander-Ulfin Minä, muru ja metsä (2016) teokseen, jossa musta kuvitus kulkee käsi kädessä aiheensa eli pimeän pelon kanssa.

Teoksen maailmassa Mikolla on kultaisella tavalla puhuvat vanhemmat, mutta perheen ulkopuolisiin, “toisiin” suhtaudutaan paikoin harmillisella tavalla. Kritiikin kirjoittajaa tökkää silmään tapa, jolla mainitaan juoppo, itsekseen höröttävä ja huuteleva. Miten erilainen ja suvaitsevaisempi tunnelma olisi luotu kirjan nuorille lukijoille, jos paidalle lirahtavan sylkinoron sijasta juopottelija olisikin tarjonnut Mikolle jonkinlaisen rohkaisevan sanan tämän touhutessa tehtävänsä parissa. Erilaisuuden hyväksyminen tulee esille muun muassa Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa lastenkirjassa Koira nimeltään Kissa (2015), jossa orvoksi jäänyt yksinäinen koirarukka ystävystyy lopulta haisevan pultsarin kanssa. Kun Valaankantajan sanoma tuntuu olevan se, että pienet (öttiäiset) voivat saada jotain merkittävää aikaan, ja että kaikkein pienimmillä on yhtälailla suuri merkitys, niin silloin lukija epäröimättä kaipaa tuon ajatuksen yltävän myös siihen tapaan, jolla “toisia” teoksessa kuvataan. 

Tarinan teema tiivistettynä kiteytyy lopulta sanoihin “huolena huolehtiminen”. Se herättää aikuisenkin pohtimaan elämän tärkeitä asioita. Käsillä olevan teoksen voi lukea kuvauksena lapsen mielikuvituksesta ja sen turvin vaikean asian käsittelystä, tai ihan vain seikkailuna. Tästä syystä Valaankantaja kannattaakin lukea useampaan kertaan.

 

Minna-Elina Piskorec

 

 

Fillarilla maailmanloppua pakoon

Taru Luojola: Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia.
Romaani, 281 s.
Osuuskumma, 2019.

 

“1970-luvulla Yhdysvallat toi Bataranamiin vapauden. Sen jälkeen öljyteollisuus veti tämän trooppisen kärpäsenpaskan ylös siitä nykyaikaa vieroksuvasta suosta, johon se ennen vapautta vallinneella villarismin aikakaudella oli vajonnut. Puoli vuosisataa vapaata markkinataloutta oli tehnyt tehtävänsä. Valtamereltä vallatulle täyttömalle oli noussut pilvenpiirtäjä toisensa jälkeen. Toimiala jos toinenkin eli öljyn tuomista rikkauksista. Miljoonat siirtotyöläiset kaikkialta maailmasta olivat saapuneet etsimään onneaan. Maailman ensimmäiseen valtioon, jossa ei ollut lainkaan kansalaisia, vaan pelkkiä kuluttajia.” (s. 13)

Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia (2019), Taru Luojolan toisinkoinen, leikittelee ajatuksella tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa on kansalaisten sijaan kuluttajia. Konsumerismi ja kapitalismi ovat kuvitteellisen Bataranam-valtion peruskiviä ja määrittävät sen asukkaiden elämää. Luojola käsittelee välillä absurdiin yltyvän satiirin avulla perustavanlaatuisia kysymyksiä heikompiosaisten asemasta, yritysten vallasta, maailmanlopun uskonlahkoista, kolonialismin seurauksista ja terrorismin syistä. Teos on jatkoa Luojolan esikoisteokselle Ei kaikki pinnat kireällä (2018). Esikoisteos kertoo, kuinka Bataranamin kuluttajavaltio syntyy. Toisinkoinen puolestaan käsittelee sitä, kuinka valtio lopulta tuhoutuu.

“»Kamervraagin kentällä on paljon öljyä. Niin paljon, että sillä pyörittäisi Bataranamia kaksisataa vuotta, vaikka mitään muuta energianlähdettä ei käytettäisi. Mutta ongelma on siinä, että kaikki jäljellä oleva öljy on syvällä kiven alla, eikä sitä saa sieltä ylös käyttämättä pumppaamiseen energiaa. Paljon energiaa. Päivä päivältä enemmän energiaa. Ja nyt olemme jo jonkin aikaa olleet tilanteessa, jossa öljyn nostaminen maasta vie enemmän energiaa kuin nostetusta öljystä voidaan saada. Sen nostaminen on silti ollut kannattavaa, koska olemme saaneet sähköä lähes ilmaiseksi, ja näin uskoimme jatkuvan vielä vuosia. Mutta enää ElectroBat ei anna meille luottoa ja meidän pitää polttaa omaa öljyämme. Istumme valtavan öljyvarannon päällä, mutta emme pysty käyttämään sitä. Siinä ongelmamme lyhyesti», tekninen johtaja nyökkäsi puheenvuoronsa päätteeksi.

– –

»Tulkitsen tuon tarkoittavan, että peli on päättynyt», Joop sanoi hiljaisella ja pakotetun rauhallisella äänellä.

Johtokunnan jäsenet nyökkäilivät tappion kärsineen näköisinä.

»Jos kerran kassa on tyhjä, niin emme taida voida maksaa palkkoja enää kenellekään», Joop jatkoi.” (s. 9–10)

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun BatarOil-öljy-yhtiö ajautuu öljykenttien kuivumisen myötä konkurssiin ja kaataa mennessään koko maan talouden. Öljykenttien työntekijät irtisanotaan yksipuolisesti, ja vastalauseena tälle toiminnalle he päättävät nousta kapinaan entistä työnantajaansa kohtaan. Tuloksena on riemukkaasti kommunismille ja neuvostoliittolaiselle retoriikalle irvaileva työläisten vallankumous, joka pyrkii kaatamaan maassa vallinneen status quon. Tarina saa lopulta hyvin raamatullisia sävyjä vedenpaisumuksen tullessa ja puhdistaessa maasta öljy-yhtiön rakennuttamat toimitalot. Hahmojen palvoma raha ei lopulta pelasta ketään, vaan kaikki ovat omista lähtökohdistaan huolimatta samassa asemassa luonnonvoimien mullistuksen keskellä. Lopulta teoksen loppupuolella henkilöhahmot löytävät turvapaikan ja muodostavat sosialistisen paratiisin Paradise inspirations -nimiseen liikekeskukseen.

“Mairan puhelin piippasi kesken viidennen isämeidän. Hän ei olisi halunnut keskeyttää rukousta, mutta puhelimen piippaus tiesi yleensä töitä eikä hänellä ollut varaa jättää yhtään keikkaa väliin. Ei tässä taloustilanteessa.

Töitä siellä tosiaan oli. Maiara punnitsi vaihtoehtojaan. Jos hän jättäisi keikan ottamatta, hän ei ehkä söisi ensi viikolla. Keikkoja tuli nykyään niin harvoin, kun robotit kuskasivat lähetyksiä ympäri kaupunkia, eikä kukaan voinut tietää, milloin seuraava työtarjous tulisi. Jos enää milloinkaan.” (s. 70-71)

Romaanin ydinteemana on kysymys siitä, millä tapaa jatkuvasti kehittyvä robotiikka ja tekoäly vaikuttavat tulevaisuudessa työläisten asemaan. Teoksen maailmassa robottilähetit ovat korvaamassa polkupyörälähettejä – tai kuten Luojola heitä nimittää, fitsilähettejä – ja seurauksena on se, että matalapalkka-alojen työläisiltä häviävät viimeisetkin työpaikat. Voittajia tässä yhtälössä ovat startupit, suuret kansainväliset yritykset ja he, joilla on varaa hyödyntää uudenlaisia palveluita. Tavallinen duunari joutuu entistä huonompaan asemaan robotiikan kehittymisen myötä.

“Saul ei vastannut heti, ja kun hän avasi suunsa, sanat rahisivat ulos ilman turhaa kiirettä: »Minun elämäni on juuri nyt nyrjäytetty raiteiltaan, jälleen kerran. Mutta minä näen nyt, että jumalilla on suunnitelmia minun varalleni. Vielä minä nousen heidän suosioonsa ja julistan jälleen heidän nimeään. Ja näitä ovat minun jumalani: juan, euro, BatCoin…»” (s. 125)

Yhteiskunnallisten kysymysten lisäksi teoksessa on kantavana teemana myös uskonto, uskonnollisuus ja erityisesti näiden negatiiviset puolet. Sarjayrittäjä Saul rukoilee kahta jumalaa, ahneutta ja rahaa, ja uskoo vahvasti siihen, että robotiikka muuttaa maailman vain paremmaksi paikaksi. Aivan toista äärilaitaa asiassa edustaa isä Corbyn ja hänen johtamansa kristillinen uskonlahko. Isä Corbyn saarnaa vihaa robotiikkaa kohtaan. Hänen pauloihinsa joutuneet Bataranamin kaltoin kohtelemat asukkaat suorittavat fitseillään itsemurhapommituksia ja pyrkivät tällä tavoin tuomaan esille robotiikan vastaista sanomaansa. Näiden äärimmäisten näkökulmien välissä esiintyy keskitien maltillinen kirkko, mutta eipä sekään selviä satiiritta. Maiara, eräs Corbyn johtaman lahkon jäsenistä, päätyy tavalliseen katoliseen kirkkoon pyytämään anteeksiantoa. Robottipappi antaa Maiaran synnit anteeksi, ja hän suorittaa hyvityksensä nykyajan anekaupalla: palkkaamalla robotin lukemaan katumusharjoitukset hänen puolestaan.

Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksia sisältää valtavan henkilöhahmokavalkadin. Juonivetoinen romaani ei jätä paljoa tilaa hahmojen kehittymiselle eikä heihin tutustuta kovinkaan syvällisesti, mutta he ovat hyvin omaäänisiä ja -laatuisia. Mieleenpainuvimpia ovat kenties uskonlahkoon hurahtanut Maiara, startup-pöhinän ruumiillistuma Saul, transsukupuolinen Trix sekä Pörinäjengiä johtava Huy. Hahmoissa on havaittavissa jonkin verran tyypittelyä. Esimerkiksi palkkasoturiarmeijaa johtava Trix kumppaneineen käyttää hyvin stereotyyppistä sotilaskieltä kirosanoineen ja uhitteluineen. Monet hahmot tuntuvatkin edustavan jotain oman luokkansa stereotyyppiä ja hahmoihin on ehkä tämän vuoksi vaikea kiintyä. Henkilöhahmojen köykäisyys on romaanin ehdoton heikko kohta, mutta tämä on toisaalta tyypillistä satiirisille teoksille.

Mikään ei ole pyhää Myöhempien aikojen liiketoimintamahdollisuuksissa ja mikään ei ole turvassa satiirilta. Monet parodian kohteet sivuutetaan tekstissä vain parilla lauseella, jolloin niiden käsittely jää väistämättä pintapuoliseksi. Teemoja on teoksessa loputon määrä, aina siirtotyöläisten asemasta ableismin kautta slummien asukkaiden riistoon. Satiirin avulla teemoja on mahdollista käsitellä niin, ettei niistä kaikista tule ähkyä, mutta samalla teoksen punaista lankaa on välillä vaikea hahmottaa. Lukukokemuksena teos on hämmentävä, riemastuttava, miellyttävä ja nopealukuinen, ja herättää pohtimaan riiston ja ihmisoikeuksien kysymyksiä.

 

Miina Hentinen