Syyllisyyden kätkevä kuori

Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa
Dekkari, 422 s.
WSOY, 2018

 

Simo Hiltusen toisinkoinen Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018) on kertomus rikostoimittaja Lauri Kivestä, joka ajautuu tutkimaan nuoren poptähden katoamista. Kolme vuotta ennen tarinan nykyhetkeä katoaa laulaja Elina Pääsky, jonka äiti lähestyy toimittaja Kiveä toivoen hänen alkavan tutkia tyttärensä tapausta. Epätoivoinen äiti saa toimittajalta kieltävän vastauksen pyyntöönsä, mutta Kivi kuitenkin nostaa tapauksen uudelleen esiin mediassa,  ja tulee näin selvittäneeksi asiaan liittyviä faktoja. Tapahtumien edetessä tutustutaan myös toiseen laulajaan, Kiven tyttäreen Aava Keloon, joka on alkanut pitää yhteyttä isäänsä vasta hiljattain. Aavan ja Elinan elämät näyttäytyvät hyvin samankaltaisina, ja vähitellen Elinan sieppaajan vihjataan ilmestyvän jollakin tavalla myös Aavan tarinaan. Lauri Kivi yrittää parhaansa mukaan muodostaa kuvaa tapahtumista ja henkilöistä, mutta eniten tietoa on lukijalla: kerronta liikkuu ajasta, paikasta ja näkökulmasta toiseen, ja teoille vihjataan mahdollisia tekijöitä ja motiiveja sekä kaukaa että lähempää menneisyydestä.

Hahmojen menneisyydet näyttäytyvätkin syyllisyyden, häpeän tai ahdistuksen värittäminä painolasteina, jotka selittävät henkilöiden käyttäytymistä ja toisaalta muiden suhtautumista heihin. Menneisyydessä taajaan vieraileva kerronta paljastaa sekä Elinan että Aavan tehneen ja kokeneen asioita, joista he kantavat syyllisyyttä. Rohkea, mutta kiillotettu poptähti-identiteetti tarjoaa nuorille naisille pakopaikan todellisuudesta. Kumpikaan laulajista ei vain tunnu uransa huipulla enää tietävän, kumpaa “minää” tulisi paeta.

Myös Lauri Kiven historiasta selviää useita kipupisteitä, kuten veljen katoaminen, perheväkivalta sekä rajut kokemukset koulukiusaamisesta. Eräässä takaumassa hänen kuvataan jakautuvan kahteen, Lauriin ja Kiveen, joista “Kivi” on kovettanut ja etäännyttänyt itsensä tunteistaan. Myöhemmin Aava-tyttären tulo elämään on taas sysännyt häntä tasapainoisempaan ja inhimillisempään suuntaan. Positiivinen kehitys horjuu kuitenkin heti, kun väkivalta tai sen uhka tulee lähelle: “Lauri ei ymmärtänyt, mistä impulssit tulivat. Mikä Kiveä riivasi? Toki hän tunnisti valkean raivonsa. Sen minkä kiusaajat ja äijä olivat hänestä sananmukaisesti irti paiskoneet, Mutta nyt kun hänestä viimein tuntui, että hän alkoi versoa ihmistä, hulluus kohotti päätään.” (s.173).

Raskaiden menneisyyksien muovaamat hahmot ovat rakentaneet itselleen harkitun julkisivun, jonka takana vaikeita asioita voi kohdata ja käsitellä pala kerrallaan. Teos saakin pohtimaan identiteetin moniulotteisuutta ja sitä, kuinka syvälle itsensä määrittelyssä on tietoisesti mahdollista mennä. Ennen pitkää hahmot joutuvat tilanteeseen, jossa julkisivulla ei ole enää merkitystä, ja heidän on kohdattava itsensä kerralla tekoineen ja kokemuksineen.

Paikoin teoksen kieli on kuvallista, ja parhaimmillaan se onnistuu piirtämään muutamalla sanalla kokonaisen maiseman. Tekstissä myös sanonnat ja kielen rakenteet kääntyvät päälaelleen, tai niiden merkityksiä venytetään nokkelasti: “Lauri iski tulijalle ovisilmää.” (s. 25)  “Ymmärsihän Aava, että raha kasvoi puissa.” (s. 30) “Nuorukainen oli opiskellut ahkerasti, saanut paikan Töölön seurakuntapastorina, alkanut vuorikiipeillä jo opiskeluaikoina ja kivunnut takaisin julkisuuteen. Menetetty toivo oli etsinyt uutta huippua ja valloittanut jälleen.” (s. 63) Leikittely ulottuu kertojan kielestä myös hahmojen repliikkeihin ja ajatuksiin: rikostoimittajat, poptähdet sekä poliisit ovat kaikki samalla tavalla kovin näppäriä kieleltään, etenkin jos kyse on toisen osapuolen halventamisesta, mikä on myös dialogille tyypillistä.  Sutkauttelun tiheä toistuvuus alkaakin näyttää liian tarkoitukselliselta nokkeluuden tavoittelulta, ja hauskan sijaan vaikutelma on lähinnä näsäviisas. Teemoiltaan kiinnostava teos menettää valitettavasti paljon uskottavuuttaan sillä, että kaikki suut puhuvat samalla äänellä.

Laulajan katoamiseen liittyvään arvoitukseen saadaan lopulta ratkaisu: henkilöt ja syyt tekojen takana saatetaan lukijan tietoon, mutta oikeuden toteutuminen ja sen merkitys kyseenalaistuu. Ihmisyyden syvempiin kerroksiin pyrkivän kertomuksen toinen olennainen päätös liittyy Lauri Kiven tarinaan. Synkän menneisyyden omaava kyyninen rikostoimittaja yllättääkin valinnoillaan vielä aivan kirjan loppupuolella. Kurkistus ihmisen kuoreen ei ole puhtaan kaunis, ja haastaa siksi arvioimaan hahmoissa esiintyvän hyvän ja pahan sekä syyllisen ja uhrin käsitettä useaan kertaan.

 

Jenni Seppälä

Virtaavaa vettä ja arjen surrealismia

 

Virpi Vairinen: Ilmanala
Runokokoelma, ei sivunumeroita
Kolera, 2017

“samastua mihin tahansa esineeseen, jota on yksi,
kuten hansikkaita lumihangella”

Virpi Vairisen toinen runokokoelma Ilmanala (Kolera, 2017) on kokeellista nykyrunoutta, joka onnistuu välttämään erikoisuuden tavoittelun ja pysyy kevyenä. Typografiset leikittelyt, sivunumeroiden puuttuminen sekä kuvien hyödyntäminen ovat vain muutamia Vairisen käyttämistä kokeellisista keinoista. Kokoelma ei kuitenkaan ole mikään nostalginen, tulenkantajia imitoiva tai kuluneita kollaasirunoja toisintava teos.

Teos on jaettu viiteen osioon. Nimetyt osat laajentavat vähitellen lukijan horisonttia, kun asunnosta kuljetaan kohti metropoleja ja megalopoleja. Viimeinen osio “Danndanndann” siirtää näkökulman maapallolta tähtiin, jolloin Ihmisen läsnäoloa ei enää pidetä itsestäänselvyytenä, ja “jatkuva katoamisen virta” saattaa viedä lopulta kaiken.

Vairisen maailma ei rajoitu sanoihin, vaan hän laajentaa ilmaisukeinojaan niitä pidemmälle. Ilmanalassa rakenteella on merkittävä rooli. Ennen ensimmäistä osiota lukija kohtaa “pitsiverhot”: typografisista merkeistä rakennetun ikkunan. Ensimmäinen runo myös määrittää kokoelman inhimillistä, vahinkoja ja vajavaisuuksia sallivaa tunnelmaa:

“ainamissä virhe kertautuu
joskussiellä on parempi olla”.

Toisiinsa kiinni nivoutuvat sanat luovat soinnikkaan, puheenomaisen rytmin runoon. Teoksesta löytyy niin dialogia, proosarunoa, pörssikursseja kuin nuottiviivastokin. Runsaus on kuitenkin koko ajan Vairisen hallinnassa, ja lyhyehköt säkeistöt kannustavat lukemaan eteenpäin. Teoksesta löytyy viittauksia niin Roland Barthesiin kuin William Blakeen. Vairisen sanasto ammentaa kuitenkin runsaasti arkisesta kuvastosta.

Runossa “Kuvauksen kuvaus”samat sanat toistuvat kerta toisensa perään aukeamalle levittäytyvissä säkeissä:

“valkoinen / kuohu koski keskellä”, “vedet virrat vastarannat”, “vastaranta rakennus / valtava kallio putous”.

Toisteisuus ja sanojen yksinkertaisuus onnistuvat luomaan vaikutelman lukijaa ympäröivästä metsästä ja virtaavan veden kohinasta. Luonnon äärelle rauhoittumaan kutsuva runo jättää keskelle aukeamaa tyhjän kohdan, jonne lukija tuntuu tekstiä lukiessa asemoituvan. Säkeet ovat hyvin toistensa kaltaisia, mutta silti ainutlaatuisia. Kuin maisemia, joiden äärellä saa levähtää kokoelman keskellä.

Arkiset sanat löytävät kuitenkin erikoisia muotoja kokoelman runoissa: “kuivuneet tulppaanit rohtuvat”. Vairinen onnistuu tekemään tutusta vierasta. Runot eivät silti menetä puhuttelevaa luonnettaan, vaan tunnen yhteenkuuluvuutta runon todetessa, että “paikallaan oleminen ei tarkoita mitään”. Yhteen runoista tarvitsisi suurennuslasia, jotta sanat voisi erottaa paperilta.

Vairisen käyttämät keinot, kuten typografiset kokeilut korostavat teoksen arkisurrealismia. Termiä käytti Vesa Rantama Nuoren Voiman blogissa kuvaillessaan M/S Romanticin tunnelmaa, mutta sana sopii hyvin myös Ilmanalaan. Arkisurrealismilla Rantama viittaa arjesta kertoviin kuvauksiin, jossa asiat ovat kuitenkin aavistuksen vinksallaan, ja irtautuvat täten realismista.

Vairisen katkeilevat, lyhyet säkeet toimivat usein tuokiokuvina, ohikiitävinä asetelmina elämästä: “puhtaat valkeat lakanat, joiden läpi lapset painavat kasvonsa”. Sivua halkoo suora jana, ja toisella sivulla todella roikkuu pyykkipoika. Ilmanala ei jätä runokuvia pelkkien sanojen varaan, vaan luo kohosteisuutta kuvien avulla. Välillä kokoelmaa selatessa kuitenkin alkaa kaivata pidempiä pätkiä aforismia lähentelevien säkeiden rinnalle.

Nykyaikainen kaupunkiympäristö kulkee tiiviisti mukana teksteissä. Liukuportaat, junat, teollisuusalueet ja konemusiikki tuovat mieleen futuristisen runouden. Vairisen lähestymistapa ei kuitenkaan ole ihannoiva tai romantisoiva, ennemmin toteava ja havainnoiva; nämä asiat ovat osa nykymaailmaa, ne muokkaavat sitä ja määrittävät nykyisin yhtä olennaisesti elinympäristömme kuin metsät tai “peltojen sänkiset dyynit”.

Kiinnostava on myös kirjan lopusta löytyvä sisällysluettelo, jossa Vairinen listaa runoissa hyödyntämiään viittauksia ja lainauksia. Nykyrunoutta pidetään usein vaikeatajuisena ja vaikeasti lähestyttävänä, mutta Vairinen tuntuu omalta osaltaan rikkovan tätä illuusiota avatessaan runojen merkityksiä ja inspiraation lähteitä. Kirjoitusprosessin avaamisessa on jotain demokraattista; se kutsuu lukijan tutkimaan runojen taustoja ja pohtimaan sitä, kuinka runoilija on päätynyt juuri näihin säkeisiin.

Asunto-osion kolmannessa runossa todetaan, että “taideteos ei sano jotain, / se on jotain”. Ajatus tuntuu yhtä aikaa ironiselta runoteoksessa, jossa sivuilla vilisevät sanat todella jatkuvasti sanovat jotain. Samalla säe on paitsi esteettinen pohdinta ja filosofinen väittämä, myös kuulutus konkretian perään. Taideteos, kuten esimerkiksi runokirja, todella on jotain. Vairisen runot toimivat juuri näin; ne kutsuvat lukijaa konkretian äärelle.

Materia rinnastuu aineettomaan, ja hybriksestä onnistutaan perääntymään. Viimeisen osion ensimmäisessä runossa Vairinen rinnastaa neljä päivää kolmeensataan valovuoteen. Huomio tuntuu olennaiselta varsinkin ajassa, jossa ihmislajilla on vuosituhansia takana, mutta tulevaisuus on äärimmäisen epävarma.

 

Mia Westerling

Kun tutusta tulee vieras

Tuula Hämäläinen: kerros n
Runoteos, 63 s.
Kulttuurivihkot, 2018

 

                     täällä ravaa outoa väkeä, tuttujakin
mutta ne vain katsovat    kulkevat ohi

                     (ne on aivopesty
samassa juonessa näyttelijöiden kanssa)

                      tämä on kyllä kiltti ääni
ja mehu, onko tämä mummon tekemää?

                                                                                              (s. 28)

Tuula Hämäläisen kerros n on kirjailijan toinen runoteos, jonka runoissa liikutaan unen ja valveen rajamailla. Outoihin vaatteisiin puettu runojen puhuja on kuin vangittuna vieraassa huoneessa, josta hän pimeän tullen karkaa korkean talon ulkopuolelle ja kohtaa tuttuja asioita. Kerros n:n nimeämättömät runot limittyvät kuvastoltaan ja puhujaltaan tiiviisti toisiinsa, ja Hämäläisen teos hahmottuukin lukijalle ennen kaikkea kokonaisuutena.

Hämäläisen runot ovat tiiviitä, mutta monitulkintaiset säkeet laajenevat luettaessa moneen suuntaan. ”Siivet” voi esimerkiksi yhdistää niin enkeliin kuin sairaalaankin, jolta puhujan asuttama suuri rakennus vaikuttaa useine kerroksineen ja huoneineen. Tiiviys on usein saavutettu elliptisyydellä, joka tuo runoihin katkonaisuuden tuntua. Katkeilevat ajatukset harhauttavat lukijaa ja kielivät puhujan epävakaudesta. Elliptisyyden lisäksi useita säkeitä on laitettu arvoituksellisesti – sekä hieman hämmentävästi – sulkeiden sisään.

Kokoelman vahvimpia hetkiä ovat runojen puhujan kokemus muistamisen syrjään pääsemisestä ja pian koittavasta unohduksesta. Puhuja tulee hetkittäin tietoiseksi päänsä sisäisestä epävakaudesta ja oivaltaa tyynen hetken edeltävän myrskyä: ”vedellä maalatun kuvan kasvot alkavat kadota / ensin suu, sitten toinen silmä ja hiukset   ei! ei vielä!” Unohtaminen ja vieraiksi muuttuneet tutut maalaavat kuvaa haavoittuvaisesta puhujasta, joka on tuuliajolla. Kokoelmassa muistisairaan tai muuten vaikeasti tavoitettavan henkilön suhde tämän omaisiin esitetään etäisyytenä. Ikään kuin puhujan ja hänen läheistensä välillä olisi railo, jonka vuoksi osapuolet eivät voi kommunikoida keskenään.

                     ehkä jossain loistaa tähti jonka valo lähti matkaan
samana päivänä kuin kun sinä synnyit

                     ehkä sitä ei ole enää sellaisena kuin silloin
ehkä sitä ei ole enää olemassakaan, vain vanhaa säteilyä

                     matkalla tänne

                                                                                                   (s. 49)

Runojen puhuja on eksyksissä kuoleman, enkeleiden, tanssin ja houreen kuvittamissa runoissa. Puhuja epäilee ympäristöään ja itseään, mutta kiinnittyy kuulohavaintoihinsa ja valon vaihteluun. Korva on vuoroin simpukka ja kysymysmerkki, sen kuulostellessa meren kohinaa, metronomin tikitystä, hiljaisuutta tai jonkun vaikerointia. Valon skaalalla teoksessa liikutaan kaamoksesta ja kuunpimennyksestä aurinkoon. Kokoelma huipentuu valoon, juhannusruusuihin ja pyhään, mikä antaa kokoelmalle jopa uskonnollisen sävyn.

Kaiken kaikkiaan Hämäläisen teos on kiintoisaa tutkiskelua muistista ja kuolemaa edeltävästä välitilasta. Se voisi kuitenkin pureutua joihinkin käsittelemiinsä aihepiireihin syvemmin ja tehdä näin puhujastaan tunnistettavamman ja persoonallisemman. Aika ajoin teoksen inhimillisiä ongelmia kokeva puhuja hukkuu symboliseen myrskyyn, jossa hän menettää muistinsa ja hylkää lopulta menneisyytensä kävellessään aurinkoon.

Laura Karhapää

Hämmentävä sekoitus jännitystä ja japanilaista ruokakulttuuria

Heikki Valkama: Laserjuuri
Dekkari, 296 s.
Tammi, 2018

 

Kuinka kirjoittaa häkellyttävä dekkari? Yhdistämällä japanilainen järjestäytynyt rikollisuus, mystisen antiikin mausteen etsintä, suomalainen Riku-kokki, posketon loppuratkaisu ja hykerryttävä, metafiktiivinen taso. Tällaisen kirjallisen sopan tarjoilee Heikki Valkama toisinkoisellaan Laserjuuri (2018, Tammi). Romaani on lajiltaan gastrodekkari, jossa ruoan kuvailu ja dekkarin ainekset yhdistyvät.

Dekkarin alku on lajilleen varsin tyypillinen. Järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantunut mies surmataan kesken annetun tehtävän. Vaikka murha ja sen selvittäminen eivät nouse dekkarissa keskiöön, rakentuvat tapahtumat läheisesti sen ympärille. Tapettu mies, kuten monet muutkin dekkarin henkilöistä, etsivät kasvia nimeltä laserjuuri. Se on antiikin kreikkalaisten rakastama mauste ja antiikin kreikkalaisen siirtokunnan Kyrenen rikkauksien lähde. Tämän etsinnän ympärille rakentuvat dekkarin tapahtumat, joissa dekkarimaisesti paetaan, ammuskellaan ja petetään ystävän luottamus.

Dekkarin kerronta on sujuvaa ja tapahtumat etenevät jännityksen säilyttäen. Monisivuiset japanilaisen ruoan kuvaukset ja nykymaailman ilmiöiden täytemäiseltä tuntuva mainitseminen tosin tuovat juonenkuljetukseen häiritseviä säröjä. Mainituksi tulevat niin pakolaiskriisi kuin ilmastonmuutoskin, laboratorioliha, japanilaisten nuorten vähäinen innostus seksiin sekä ennätyshelteet ja Syyrian sota. Maininnat tuntuvat irrallisilta ja tiivistämiseen olisi ollut varaa. Dekkarin tapahtumia selostaa ulkopuolinen kertoja, mutta näkökulma on pääosin henkilöhahmojen. Raikkauden tuntua ja psykologisesti syvemmän tason kerrontaan olisi voinut tuoda minäkertojien käyttäminen ulkopuolisen kertojan sijasta.

Laserjuuren tapahtumia selostetaan useamman eri henkilön näkökulmasta – esimerkiksi 23-vuotiaan Namien, suomalaisen Riku-kokin, Matsuzaka-poliisin ja yakuzassa korkeassa asemassa olevan Hatakeyaman. Itselleni kiinnostavimmaksi henkilöhahmoksi erottuu Namie, joka työskentelee nyotaimoriravintolassa. Kyseessä on samuraiajoista lähtien toteutettu tapa, jossa sushia tarjoillaan alastomien naisvartaloiden päältä. Kohtalokkaan vuoronvaihdon seurauksena hän päätyy nyotaimori-alustaksi järjestäytyneeseen rikollisuuteen sekaantuneille asiakkaille ja kuulee korvilleen sopimattomia asioita.

”’Kaikki mitä puhumme, pysyy näiden seinien sisällä. Jopa nämä tytöt on varmistettu. He eivät ymmärrä sanaakaan englantia’, Hatakeyama vakuutti.” (s. 56)

”Jos joku vuotaa tiedon, tämä saa maksaa siitä hengellään, oli joukon johtaja sanonut.” (s. 62)

Namie pelästyy ja pakenee. Vaiherikkaan pakomatkan aikana keritään auki Namien elämää, jossa perhe on hajonnut ja unelmat romahtaneet.

”Yakuza, miksi hän joutui jo toistamiseen tekemisiin rikollisten kanssa. [– –] Menneisyyden tapahtumat pyörivät kuvina hänen mielessään, kun hän harppoi käytäviä pitkin niin kovaa kuin tossuistaan pääsi.” (s. 63)

Nyotaimori-perinnettä hyödyntäen romaanissa naiset seksualisoidaan ja toiseutetaan. Tämä nöyryyttävä perinne rinnastaa naisvartalon nautintoaineeseen, ruokaan, jota syöjäseurueet mässyttävät kaksimielisiä vitsejä tarjoten ja naisen vartaloa halliten.

”Kaksimielisyys tihkui – tai oikeastaan uhkui – äänestä. ’Nyt tekisi mieli kyllä maistaa muutakin kuin kalaa.’  [– –] ’Hyvät nännit!’ amerikkalainen kehaisi maiskuttelun lomassa, ilmeisesti vierustoverilleen. ’Mutta toisella on kyllä selvästi isommat tissit. Tämä on vähän laiha. Panisin kyllä kumpaakin.’” (s. 39–40)

Muutenkin romaanissa naishenkilöhahmot jäävät melkoisen litteän latteiksi, joskin eivät mieshahmotkaan monipuolisuudellaan loista. Sanottakoon kuitenkin, että en näe sitä merkittävänä haittana teoksen kokonaisuutta ajatellen.

Ensimmäinen ajatukseni dekkarin loppuratkaisusta on, että se on järjetön. Kaunistellen voisin kutsua sitä myös yllättäväksi, mutta sana ei kuvaisi sitä naurettavuuden ja turhautuneisuuden tunnetta, jota loppuratkaisu minussa aluksi herätti. Dekkarin kerrontakin myötäilee omia ajatuksiani loppuratkaisun paljastuessa:

”Hämmennyksen puna nousi kasvoille, epäusko puristi vatsaa. Pian tunne muuttui tyrmistykseksi. [– –] Sitten hän alkoi nauraa. [– –] Tämä on vain niin käsittämätöntä.” (s. 284–285)

Uudemman kerran loppuratkaisua pohdittuani, en voi olla sivuuttamatta ajatusta siitä, että loppuratkaisu on tehty tietoisesti absurdiksi. Loppuratkaisun paljastuttua valotetaan koko dekkaria eräällä sen hyvinkin ironiseen valoon saattavalla repliikillä:

”Mahtavaa! Mikä upea tarina! Tämä pitää kertoa koko maailmalle! Historia kirjoitetaan uusiksi!” (s. 286)

Repliikki on osuva ja se naurattaa minua.

Itselleni mehukkain osuus dekkarista on ehdottomasti sen metafiktiivinen taso. En voi tietää, onko Valkama pyrkinyt rakentamaan dekkariin metafiktiivistä tasoa, mutta en voi olla ajattelematta niin. Nähdäkseni romaanissa japanilainen ruoka muodostuu eräänlaiseksi metaforaksi kirjallisuudelle, mikä on näin kirjallisuudenopiskelijana kutkuttavaa ja kiintoisaa. Kolmannessa luvussa, jossa Riku saa ensimmäisen kerran äänen, hän pohtii suhtautumistaan japanilaiseen ruokaan:

”Rikukin oli pari kertaa päässyt käymään torilla, joka oli kunnioitusta herättävä paikka. Jopa hänellä, ammattikokilla, oli kestänyt pitkään opetella kaikkien kalojen ja otusten nimet. [– –] Riku oli joutunut olemaan sinnikäs, ennen kuin hän oli saanut [– –] [keittiömestarin] vakuutettua siitä, että oli vakavissaan japanilaisen ruoan suhteen. [– –] Välillä Riku ihmetteli itsekin, mistä oli saanut intohimonsa ruokaan ja makuihin. [– –] Kokkikoulussa hän oli pikkuhiljaa ymmärtänyt, kuinka loputtoman kiinnostavan maailman makujen yhdistäminen ja ruoanlaitto avasi.” (s. 22–23)

Kuvittele ammattikokin tilalle ammattikirjoittaja, keittiömestarin tilalle kustannustoimittaja. Jatkakaamme vielä hieman samaisen luvun avulla ajatusleikkiämme:

”Tarkoitus oli kuulemma tehdä hyvää arkiruokaa, jolla jaksaisi koko päivän. Ei kikkailla. Ei kukaan syö tuollaista piperrystä kotonaan, keittiömestari oli raivonnut.” (s. 24)

Riku oli luullut olevansa veitsenkäyttäjänä mestariluokkaa. Akiyaman edessä hän joutui toteamaan, että matkaa huipulle oli vielä kuljettavana.”(s. 26)

Ja vielä ikään kuin metafiktiivisen tason olemassaolon lopulliseksi varmisteeksi kaksi sitaattia dekkarista – runouden ja ruoan yhdistävä sitaatti sekä aterioiden ja Aristoteleen rinnastava sitaatti:

”Ruokaan liittyivät läheisesti tarinat, kertomukset ja runous.” (s. 46)

”Aterioilla on alku, keskikohta ja loppu.” (s. 76)

Japanilaisen ruoan kuvailu saa teoksessa laajasti tilaa, jolloin metafiktiivistä herkuttelua saakin jatkaa läpi teoksen. Huomioiduksi tulevat myös julkaistavan kirjan ympärillä hyörivät kirjallisuusalan työjoukot:

”Salihenkilökunta oli tärkeämpää kuin moni huippukokki suostui myöntämään. [– –] Monet parhaiten pärjäävistä ravintoloista panostivat salihenkilökuntaan. Tarjoilijat olivat linkki keittiön ja asiakkaan välillä. Jotkut kokit ymmärsivät tämän ja hääräsivät itsekin salin puolella kertomasta ruoasta.” (s. 200)

Kuvittele salihenkilökunnaksi kustantamon markkinointi- ja viestintäosasto, ravintolaksi kirjakustantamo ja kokiksi itse kirjailija.

Kuten Valkama itse romaaninsa lopussa metafiktiivisesti kommentoiden kuvaa, on hän kirjallisuusalalla vielä aloittelevassa asemassa eikä Laserjuurta voi missään tapauksessa kuvata täysosumaksi. Se on kuitenkin huikaisevan mieleenjäävä teos enkä valehtele kertoessani, että en muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä voimakkaan ja pitkäkestoisen häkellyksen tunteen vallassa kuin tämän kirjan luettuani. Vaikka en pysty sanomaan, ovatko kokemani huikaisevuuden tunteet enemmän positiivisia vai negatiivisia, on tämä kirja ehdottomasti kokemisen arvoinen.

”Makujen ja raaka-aineiden yhdistäminen tuntui hauskemmalta kuin pitkään aikaan. Hän koki edelleen olevansa tutkimusmatkalla japanilaiseen ruokaan. Viimein hän oli päässyt uuteen vaiheeseen, kokeilemaan. [– –] Joka aamu töihin meno kutkutti. [– –] Opittavaa oli loputtomasti: uusia makuja, uusia tekniikoita, uusia raaka-aineita. Hän tiesi edelleen olevansa täysi noviisi. Työtä riittäisi. [– –] Rikulla oli edessään näytön paikka.” (s. 296)

 

Otto Rikka

Nainen teostensa takana

Minna Rytisalo: Rouva C.
Romaani, 367 s.
Gummerus, 2018

 

“Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt.” (s. 276)

Minna Rytisalon Rouva C. esittää oman tulkintansa Minna Canthista sekoittaen tämän hahmoon faktaa ja fiktiota. Kohtaamme Minnan ihmisenä yksityiselämänsä kamppailuissa, kohtaamme hänet äitinä, vaimona ja vaikuttajana. Mutta mielenkiintoista kyllä, emme juuri lainkaan kirjailijana.

Teos on hyvin pitkälti avioliittokuvaus, minkä toisaalta jo romaanin nimi paljastaa. Minna ja Ferdinand oppivat tuntemaan, luottamaan, rakastamaan ja tukemaan. Heidän yhteinen taipaleensa on koskettava, ja kaikki vastaan tulevat vaikeudet he kohtaavat yhdessä. Vaikka kaikki muut arvostelisivat Minnan oikeuksia ja kyvykkyyttä naisena, on Ferdinand aina hänen puolellaan ja ihailee hänen voimakasta luonnettaan. Kuvaus heidän suhteestaan on kaunis, mutta kenties liiankin ihannoiva. Ferdinand esimerkiksi tukee aktiivisesti ajatusta siitä, että Minna jatkaisi opintojaan naimisiin menon jälkeenkin, minkä mahdollisuuden Rytisalo mainitsee jälkisanoisaan täysin fiktioksi. Yhteisymmärrys avioparin välillä tarjoaa kuitenkin aina valonpilkahduksia lannistavan arjen keskellä.

Minna Canthin esikuvan mukaisesti romaani ottaa myös vahvasti kantaa naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja tarjoaa voimakkaan naisesikuvan. Minna ei ole täydellinen, hänellä on omat epävarmuutensa ja sisäiset kamppailunsa. Hänellä on esimerkiksi ristiriitainen suhtautuminen äitiyteen, mikä heijastuu välillä myös hänen suhteeseensa lapsiinsa. Silti aina takaa paistaa hyväntahtoinen ja kykeneväinen nainen, joka ei anna lannistaa itseään.

Vastapainoksi voimakastahtoiselle Minnalle on romaania varten luotu fiktiivinen Flora-niminen ystävähahmo. Kirjan alkuvaiheilla hahmojen väliset suhteet ovat lämpimät: Flora ihailee Minnaa kaikessa ja he ovat lähes erottamattomia. Ainoa jännite heidän välilleen syntyy siitä, kun Flora “varaa” lehtori Canthin itselleen, mutta tämä alkaa osoittaa kiinnostusta enemmän Minnaa kohtaan. Myöhemmin ystävyys alkaa kylmetä, ja loppua kohden naisten väliset säröt alkavat olla jo liian suuria. Flora edustaa tapahtuma-aikansa, ympäristönsä ja aviomiehensä luomaa konservatiivista naiskuvaa, joka ei hyväksy Minnan poikkeuksellisia aatteita. Valitettavasti näin tehdessään hänen hahmonsa jää kovin yksipuoliseksi, ja kaikki persoonallisuus alkaa kuihtua jättäen jälkeensä vain ruumiillistuneena itseensä kaiken Minnan kohtaaman kritiikin. Hän ei tunnu muodostavan itse vastakkaisia mielipiteitään, hän on enemmänkin vain tyyppiesimerkki noista ajatuksista. Erityisen sääli tämä on siksi, että Flora on romaanissa ainoa suurempi hahmo Minnan ystäväpiirissä. Jos hahmon persoonallisuutta olisi syvennetty hieman enemmän, olisivat lopun kiristyneet suhteet varmasti myös vaikuttaneet vahvemmin.

Rytisalon toinen romaani on kielellisesti todella kaunis, eikä siltä vie kauaa tempaista lukijaa mukanaan. On erittäin hienoa, että maamme historian merkittäviä naisia nostetaan tällä tavoin esille ja annetaan heille myös ääni tekojensa tai teostensa takana. Hieman ehkä jäi kuitenkin harmittamaan se, kuinka vähän Minnan rooli kirjailijana ja taiteilijana pääsi kuuluville. Toisinaan kirjassa mainitaan seikkoja, jotka Canthin tuotantoa tunteva osaa tulkita tarkoitetuksi inspiraation lähteeksi monille tunnetuille teoksille. Minna myös alkaa kirjoittaa ja julkaistakin loppua kohden, mutta silloinkin se jää hyvin taka-alalle muun elämän suhteen. Fokukseksi on valittu Minnan yksityiselämä, mutta siitäkin huolimatta paikoin jää miettimään, miksei samaa virkaa olisi voinut täyttää täysinkin fiktiivinen hahmo ilman vertailukohdetta todelliseen henkilöön.

Annika Kyytinen