Herkkä, tarkka, järkevä

Anni Saastamoinen: Sirkka
Romaani, 188 s.
Kosmos, 2019

“SIRKKA VAAKSA

IHMINEN JA TYÖNTEKIJÄ

MYÖS TYTÄR JA YSTÄVÄ

VIHERKASVIEN KASTELIJA JA ROSKIEN

LAJITTELIJA” (s.132)

Sirkka on tarkka. Hän seuraa ajastimesta, paljonko lounastaukoa on jäljellä. Hän on järkevä ja pitää huolen omista asioistaan. Erityisesti roskien lajitteluun ja takkien oikeaoppiseen henkari asetteluun Sirkka suhtautuu intohimoisesti.

Anni Saastamoinen kuvailee romaanissaan Sirkka (2019) hitaasti lämpenevän ihmisen kipuilua arjen pienten pulmien ja kohtaamisten äärellä. Teoksen päähenkilön, Sirkan, luonteenpiirteet ja ajatukset eivät jää lukijalle epäselviksi. Sirkasta on järjetöntä haluta paitsi huomion keskipisteeksi, omistaa muitakin kuin järkeviä kenkiä saati tuhlata aikaa turhanpäiväiseen haaveiluun. Vastapainona tämän mielensäpahoittajaksikin tituleeratun naisihmisen ympäröivät teoksen maailmassa valoisat ja puheliaat tyypit.

Eräs asia, joka Sirkkaa kiinnostaa, on kirjoitusvirheet: ”Sirkka ei kyennyt ymmärtämään, mikseivät tarkkuus ja sääntöjen rakastaminen ole kaikille tärkeitä.” (s.10) Kun sitten erään kerran ruokakaupan ilmoitustaulua kirjoitusvirheiden toivossa tarkastellessaan Sirkka hymähtää tyytyväisenä lukiessaan kauniilla kaunolla kirjoitettua ilmoituslappua, ei hän saata vielä aavistaa tuon pikkuisen ilmoituksen vaikutusta omaan elämäänsä.

Periaatteessa näyttää siltä, että Sirkalla on kaikki hyvin. Hän elää tavallista ja turvallista elämää, mutta kuitenkin, jostain syystä, öisin valvottaa:

”Sirkka pitää kämmentään viileää seinää vasten ja yrittää kuunnella, kuuluisiko naapurista ääniä. Ei kuulu.

Häiritsevä ajatus, että joku tuntematon on siinä, ei häirinnyt enää. Siinä oli jotakin pysäyttävän lohdullista. Että miten siinä seinän toisella puolella joku toinenkin, siinä vastapäisessä kerrostalossakin ehkä joku valvoo ja miettii yksinäisyyttään, eikä Sirkka ole yksinäisyytensä tai tämän aamuöisen lohduttomuutensa kanssa yksin, vaan että heitä on monta.” (s.78)

Tarinan edetessä Sirkan elämään alkaa tupsahdella asioita, jotka pakottavat hänet sopeutumaan. Ensimmäisenä saapuu keltainen keinutuoli, sitten Laitinen ja Naamansyöjä (ystävien kesken Naamis). Pohjimmiltaan Sirkka osaakin arvostaa elämän pieniä iloja. Kuitenkin vasta muutoksia kohdatessaan Sirkan tavat toimia alkavat saada epäsirkkamaisia vivahteita. Ne mietityttävät Sirkkaa itseäänkin ja kummastuttavat yhtä lailla hänen läheisiään. Sirkka alkaa teoksen loppupuolella tehdä vaikuttavia havaintoja:

”Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellessaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas. Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihasta, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.” (s.157)

Onko Sirkka-romaani sitten hauska vai surullinen kertomus yksin asuvasta vanhastapiiasta? Tämä jäänee lukijan itsensä päätettäväksi. Kritiikin kirjoittaja ei itse havahtunut omaan hykertelyynsä romaania lukiessaan, muttei myöskään näe mitään surullista siinä, että nainen on tyytyväinen myös ”ihan itsekseen”. Täytyy kiittää kirjailijaa, joka otti tehtäväkseen tämän hiljaisen ihmisen tarinan kertomisen. Sen haastavuus paljastuu teoksen paikoin uuvuttavassa toistossa, joka ei kuitenkaan estä lukukokemuksesta nauttimista.

Lopultakaan, Sirkka ei sitten muutu kovinkaan paljon. Ehkä vain kissankarvan verran, ja se on hyvä se. Saastamoinen päättää tarinan kauniisti: herkkä ja kevyt on sopivaa kaiken sen järkevyyden ja tarkkuuden jälkeen.

Täts it, GO Sirkkis!

 

Minna-Elina Piskorec

Murhaviihdettä ja mediamaailmaa

Riku Talvitie: Viimeinen lähetys
Romaani, 378 s.
Reuna, 2019

Riku Talvitien Viimeinen lähetys (2019) on toinen osa Peppi Jäätikkö -sarjaa. Esikoisteoksen Tappava formaatti: Kuokkavieras (2015) päähenkilö, poliisi Peppi Jäätikkö, on myös toisinkoisessa keskeisessä roolissa. Kuten esikoisteoskin, Viimeinen lähetys liikkuu vahvasti mediamaailmassa: esikoisen tapahtumien keskeisenä ympäristönä olivat rikollisten lavastamat tosi-tv-kuvaukset, toisinkoisessa puolestaan radiojournalismin maailma.

”Mutta Mediatorin yleisö ei katsonut matkustajia tai heidän yläpuolelleen, vaan korin alle. Kun kellarista liikkeelle lähtenyt hissi nousi katutason korkeudelle, sen alta paljastui hervottomana roikkuva alaston nainen. Hissi pysähtyi hetkeksi neljännen kerroksen kohdalle, jolloin ruumis jäi keinumaan kuin kerjätäkseen lisää huomiota ja tarjosi samalla yleisölle tilaisuuden yksityiskohtien tarkkailuun.” (s. 17)

Teoksen pääjuoni käynnistyy, kun eräänä talvisena aamuna Sanomatalossa radion aamuohjelman juontajana työskentelevä Roope ”Romeo” Meronen todistaa, kuinka kellarista nouseva hissi tuo mukanaan myös naisen ruumiin. Ritualistisessa asennossa roikkuvaan kalmon vatsaan on kirjoitettu arvoituksellinen viesti: ”#murhapaine”. Asiatunnisteen takaa selviää murhaajan viesti: ruumiita on tulossa lisää, elleivät poliisi ja valtiovalta alistu salanimen IVVM alla toimivan murhaajan vaatimuksiin. Vaatimuksiin vastaamiseen on neljä päivää aikaa. Tulevan sarjamurhaajan kiinni saamiseksi perustetaan erillinen poliisin tutkintaryhmä, johon kutsutaan mukaan Jäätikkö sekä myöskin edellisestä teoksesta tuttu Tommi Koskela.

Pääjuonen rinnalla kulkee myös sivujuoni, jossa käsitellään poliitikko Eveliina Kontion miehen epäselvissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa, minkä seurauksena Eveliina joutuu pakenemaan Venäjältä takaisin Suomeen. Sivujuoni tuntuu pitkälle romaania irralliselta, mutta kytkeytyy ilmeisesti pidempään, koko kirjasarjan kattavaan juoneen.

Viimeinen lähetys on juoniasetelmaltaan kunnianhimoinen, mutta sortuu epäuskottavuuteen. Uskottavan sarjamurhaajan luominen suomalaiseen ympäristöön on tietenkin aina haastava tehtävä, koska sen kaltaiset rikokset ovat Suomessa suhteellisen harvinaisia. Monien genretovereidensa tavoin teos lainaakin aivan liikaa amerikkalaisesta tv-viihteestä: poliisit heiluttelevat ja laukaisevat aseitaan aivan liian helposti, ja siviilien autoja otetaan käyttöön tuosta noin vain poliisimerkkiä vilauttamalla. Jopa teossarjan päähenkilö Peppi Jäätikkö päätyy jatkuvasti rikkomaan niin lakia, poliisin valtuuksia kuin pomonsa ohjeita, ja hän jopa valittelee edellä mainittujen haittaavan tehokasta tutkimustyötä.

Epärealistisen poliisityön lisäksi teoksen henkilöhahmojen kuvauksessa on puutteita. Erityisen kliseinen on sarjamurhaajan hahmo, joka pääsee itsekin kertojan rooliin kirjan alkupuolelta alkaen. Psykologisesti poikkeavan henkilöhahmon uskottava kuvaaminen on toki aina oma haasteensa, sillä loppujen lopuksi aika harva ymmärtää, kuinka esimerkiksi psykopaatin ajatusmaailma toimii. Teoksen sarjamurhaajan ajatusmaailma sisältääkin lopulta käytännössä kaikki psykopaattistereotyyppien kliseet: lapsuudessa surmatut eläimet, uskon omaan ylivertaiseen älykkyyteen sekä äärimmäisen narsistisen persoonan.

””Teidän pitäisi varoa, valta tuo vastuuta. Tajuuksä kuinka paljon vaikutatte yleiseen mielipiteeseen?”

”Me tehdään vaan viihdettä.”

”Mutta teitä kuunnellaan ja uskotaan”, Pena intti.” (s. 81)

Teoksen parasta antia on lopulta sen kriittinen katse median toimintaan. Sarjamurhaajan teot ovat romaanin maailmassa lottovoitto Romeon luotsaamalle Sohvaryhmä-radio-ohjelmalle. Kuuntelijaluvut kohoavat raketin lailla, kun Romeon, Basson ja Gemman muodostama kolmikko alkaa ottaa vastaan vihjeitä sarjamurhaajan toiminnasta. Väkivaltaiset murhat muunnetaan radioviihteeksi, jolla ruokitaan joka aamu miljoonayleisön draamannälkää. Teos kuvaa onnistuneesti sarjamurhaajan ja median välistä symbioottista suhdetta: sarjamurhaaja saa teoilleen näkyvyyttä ja nauttii siitä, kaupallisen median edustajat puolestaan saavat lisää yleisöä. Tämä suhde kuitenkin vaikeuttaa virkavallan toimintaa, kun vihjesoitot päätyvät poliisin sijaan viihdemedian haltuun.

Juonivetoisten dekkarien sarjassa Viimeinen lähetys on melko peruskauraa. Se sortuu välillä kliseisiin ja lainaa aivan liikaa Hollywoodin action-elokuvista, mutta onnistuu päätehtävässään: teosta on viihdyttävää lukea. Teoksen sisältämä mediakritiikki myös tuo siihen kaivattua syvällisyyttä, ja ainakin itse jäin pohtimaan lukukokemuksen jälkeen median etiikkaa rikoksista uutisoidessa.

 

Miina Hentinen

Loputtomien sitaattien meressä helmiä ja oivalluksia tunteista

Marjo Kirjavainen: Toiset kasvot
Runokokoelma, 72 s.
Palladium Kirjat, 2019

 

“Elämä ei ole ymmärrettäväksi,
vaan koettavaksi.” (s. 46)

 

Sitaatti tiivistää hyvin Marjo Kirjavaisen toisen runokokoelman Toiset kasvot (2019), jonka runot eivät pyri selittämään tai ymmärtämään tunteita, vaan keskittyvät nimenomaan niiden kokemiseen. Kokoelma sukeltaa tunteiden kautta moniin teemoihin, kuten yksinäisyyteen, sairauteen, toipumiseen ja uudelleen rakentamiseen. 

Merkittävä teema teoksessa on myös taide, jota käsitellään sekä taiteen tekemisen että taiteen ja yhteiskunnan välisen suhteen kautta. Taide auttaa puhujaa asioiden käsittelyssä silloin, kun niitä ei pysty itselleen selittämään eikä niille itse voi tehdä mitään muuta kuin hyväksyä. 

“Taide on peili.
Se on auttanut minua käsittelemään vaikeita asioita.
Niitä, joille ei aina itse voi mitään.” (s. 9)

Runot ovat ilmavia ja nopealukuisia, mutta runsaat tauot ja lyhyet runot jättävät tilaa lukijan pysähtymiselle ja pohdinnalle. Useissa runoissa viimeisen säkeen perästä puuttuu piste, ja viimeinen säe jää kuin ilmaan leijailemaan jättäen lukijan mietiskelemään sen äärelle, mikä toimii runoissa selvänä tehokeinona sanoman vahvistamiseksi. 

Kokoelmassa matkataan erilaisiin kulttuureihin ja tarkastellaan aivan läheltä, miten Suomi, Ranska ja Venäjä kohtaavat toisensa. Kirjailijan itsensä maalaamat akvarellit muodostuvat tärkeäksi osaksi teosta ja sen tunnelmaa. Akvarelleja on lähes jokaisella aukeamalla, ja ne täydentävät teosta merkittävästi tuomalla kasvot runojen käsittelemille tunteille – teos tuntuisi suorastaan keskeneräiseltä ilman akvarelleja. 

Kokoelma on jaettu neljään osaan teemoittain: ensimmäinen osa koostuu pitkälti puhujan itsensä ja tunteidensa tarkastelusta taiteen voimin sekä toipumisesta ja sen jälkeisestä elämän uudelleen rakentamisesta. Se pureutuu taiteilijuuden kysymyksiin, joita puhuja pohtii esimerkiksi näiden kahden runon kohdissa:

“On kyseenalaista, voiko maalauksella muuttaa
maailmaa. Mutta varmaa on, että maailma
muuttaa taiteilijaa.” (s. 9)

“Kun kirjoitan, annan jotakin pois. Enkä saa mitään takaisin.
En edes osaa kuvitella, miten kirjoituksiani luetaan.” (s. 7)

Toinen osa sijoittuu Ranskaan, jossa puhuja kokee ja tutkii yksinäisyyttä, hetkeä ja pysähtyneisyyttä. Sitä värittävät vahvasti reaalimaailmassa tapahtuneet traagiset terrori-iskut Ranskassa, kuten Pariisin isku ja Nizzan ampumavälikohtaus vuonna 2016. 

Kokoelman kolmannessa osassa siirrytään Ranskasta Suomeen ja Venäjälle, joissa puhuja eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Alun runot sijoittuvat Tampereelle, ja aiemmissa osissa oletettavasti aikuinen puhuja on nyt lapsi. Jo lapsena puhuja uppoutuu venäläiseen kirjallisuuteen koko sielullaan, ja nuoruusvuotensa hän viettää Venäjällä, jonka kulttuurin keskelle kolmannen osan loppupään runot sijoittuvat. 

Viimeinen osa siirtyy lapsuudesta ja nuoruudesta sairauden ja ikääntymisen käsittelyyn. Puhuja käsittelee omaa syöpäänsä ja siitä toipumista, ja pohdiskelun aiheeksi pääsee myös jo tuttu teema, yksinäisyys. Teemaa käsittelee neljännen osan nimetön runo, jossa yksinäisyyttä kuvataan seuraavasti: 

“Yön jälkeen minut on jätetty heitteille
tunteiden yksinäisille kaduille.
Niin kuin kaikki ihmiset.” (s. 67)

Ihminen on lopulta aina yksin, omien tunteidensa kanssa hiljaisuudessa. Etenkin oma sairastuminen voi syöstä ihmisen syvään yksinäisyyden onkaloon, kun tuntuu, ettei kukaan täysin tavoita tai ymmärrä omia kokemuksia samalla tavalla kuin ne itse ymmärtää. Toisaalta jokainen ihminen on tavalla tai toisella yksin, joten eivätkö kaikki siten kuulu samaan yksinäisten ihmisten yhtenäiseen joukkoon?

Runokokoelmassa on runsain määrin viittauksia erilaisiin lähteisiin, jotka on siroteltu sinne tänne pitkin kokoelmaa. Viimeiseltä sivulta löytyy sivun mittainen lähdeluettelo, jonka avulla huomaa helposti muutaman viittauksen jääneen ensimmäisellä lukukerralla itseltä huomaamatta. 

Viittauksissa on käytetty lähteitä laidasta laitaan toisista runoilijoista laulajiin ja kansansaduista Janten lakiin. Esimerkiksi runon “Mustalla merkitty valkea lintu” säkeiden väliin on liitetty säe “No woman, no cry” Bob Marleyn kappaleesta. Sivun 65 nimettömässä runossa on ote Edith Södergranin ruotsinkielisestä runosta “Tähdet”, joka on puolestaan sijoitettu sivun yläkulmaan erilleen Kirjavaisen runosta selväksi viittaukseksi täydentämään runoa. Sekä Södergranin että Kirjavaisen kyseiset runot kertovat omalla tavallaan yön pimeydestä ja tyhjyydestä sekä suruista ja haavoista; sirpaleista. 

Toisinaan viittaukset tuovat kaivattua lisäarvoa ja syvempää merkitystä runoille, mutta kokoelmassa niitä on niin monta, etten lukiessani pysy yhtään kärryillä lähteistä ja kaikkien viittausten tavoitteista. Loputtomilta tuntuvat sitaatit ja viittaukset tekevät kokoelmasta toisinaan liian haastavan ja sekavan. 

Pidän paljon Kirjavaisen runokokoelmasta etenkin runojen kauniin kielen vuoksi. Myös tiivistunnelmaiset akvarellit tuovat kokoelmaan paljon, ja ne syvensivät omaa lukukokemustani merkittävästi. Runoista löytyy joukosta erottuvia helmiä ja kauniisti sanoiksi puettuja oivalluksia ihmisen tunteista. 

Kokoelman yhtenäisyys on myös hyvin tarkkaan mietitty, ja joihinkin teemoihin palataan useaan kertaan. Esimerkiksi runossa “Minä olen toinen” (s. 13) puhuja kävelee Näsijärven jäällä pohtien: “Miksi juuri minä olen yhä hengissä?” Kyseinen runo ja säe saavat uuden merkityksen, kun kokoelman myöhemmässä runossa kerrotaan Kuru-laivan uppoamisesta Näsijärven jäällä (s. 56). Myös pakolaisuus ja köyhyys ovat useissa runoissa toistuvia teemoja: kerjäläistyttö vastasyntyneen lapsen kanssa, pakolaistyttö kymmenen uutisissa ja yksinäisyydestä kertovan runon ohimennen mainittu säe “Kerjäläinen istuu liikkumatta rukousasennossa / huurteisella kivetyksellä sillan korvassa.” (s. 67) 

Puhuja huomaa jatkuvasti ympärillään tapahtuvia maailman tragedioita, joiden kanssa hän elää rinta rinnan niin, että niistä on tullut arkisia murheita. Sinne tänne arkisiksi osiksi runoja ripotellut uutiset ja tragediat eivät suinkaan ole umpimähkäisesti kokoelmaan sijoiteltuja, vaan jokaisella on oma paikkansa ja tarkkaan mietitty tehtävänsä. Kokoelma on yhtenäinen, harkittu ja hyvin kasassa pysyvä. 

Jään kuitenkin kaipaamaan kokoelmalta jotain uutta, sävähdyttävää ja yllättävää. Monien runojen kohdalla koen, että niiden teemat ovat jo pitkälti kirjallisuudessa käsiteltyjä, ja minulle näkökulmat näyttäytyvät hyvin tuttuina ja selvinä. Näen kuitenkin, että monille esimerkiksi sairauden ja yksinäisyyden kanssa kamppaileville runot voisivat tuoda paljon lohtua ja tarjota myötätuntoa tavalla, jolla muiden ihmisten kanssa keskustelu ei aina sitä onnistu antamaan: “Haave tulla ymmärretyksi on niin liikuttava ja turha.” (s. 20)

Toiset kasvot on tarina kulttuurien kohtaamisesta sekä itsensä ja tunteidensa hyväksymisestä. Sen runot kertovat lukijalleen, että vaikka “Aina on joku, joka ei lakkaa onnellisenakaan kyselemästä,/ mikä on kaiken tarkoitus.” kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja selittää itselleen. Elämä on todella tarkoitettu ymmärtämisen sijaan koettavaksi ja elettäväksi. 

Elina Immonen

Uimapuvusta maailmalle

Cristina Sandu: Vesileikit
Romaani, 118 s.
Otava, 2019

“Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Kaikki alkaa sieltä jostain, “Erään joen toiselta puolelta”, menneisyydestä, tarinasta joka kutoo hitaasti teoksen kokonaisuuden yhteen jättäen kuitenkin valtavasti tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Kehyskertomuksen ytimessä on siis tuntematon maa, josta tupakkatehtaan tytöt ponnistavat yllättävällä tavalla maailmalle. Kertomuksen ydin piilee siinä, ettei menneisyys katoa: se aiheuttaa erilaisia vierauden tunteita, jotka paljastuvat vähitellen teoksessa kerrotuissa kuuden naisen tarinassa. Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia elävät omissa luvuissaan nykyhetkessä, eripuolilla maailmaa ja heistä kerrotaan vain hiukan, välähdyksenomaisesti erilaisissa tilanteissa.

Cristina Sandun romaanissa Vesileikit (2019) vuorotellaan kahden ajan välillä. Menneisyydessä tapahtuva kehyskertomus kuvailee nuorten naisten vesileikkejä joessa, leikkejä, joista hitaasti kehkeytyy jotain suurempaa, reitti vapauteen, maailmalle. Pikkuhiljaa tyttöjen käytös muuttuu, heistä tulee uimaharrastuksen myötä vahvempia ja rohkeampia, mutta muut kanssaeläjät sivuttavat heidät vähäjärkisinä. 

“Pari kuukautta myöhemmin he poseerasivat valokuvaa varten. Valokuva epäuskoisina hymyilevistä tytöistä mustissa uimapuvuissaan painettiin lehteen otsikolla TUPAKKATEHTAAN TYTÖT EDUSTAVAT LAJIA NIMELTÄ KUVIOUINTI.” (s. 64)

Tyttöjen liikkeistä on tullut sulavia, he irtautuvat heikkouksistaan ja saavat mahdollisuuden, jonka käyttävät hyväkseen. Vihdoin koittaa kilpailupäivä, jota seurataan uimareiden maassa tv-ruudun kautta. Lähetys päättyy, mutta tupakkatehtaan tyttöjen vuoroa ei koskaan tullutkaan. Hämmennys ja tapahtumien spekulointi leviävät tv-ruutua tuijottaneiden miesten keskuudessa.

“Vihainen läiskäys katkaisi keskustelun ja katseet kääntyivät kapakanpitäjään, joka oli viskannut rätin tiskiin.

Piru vie! hän jylisi. He karkasivat, ettekö te tajua? Eivätkä he tule takaisin.” (s. 99)

Tupakkatehtaan tytöille avautuu kilpailun kautta koko maailma, jota sitten kehyskertomuksen rinnalla kerrotut lyhyet novellimaiset tarinat vuorollaan nimihenkilön osalta kuvailevat. Teoksessa kuvattuja naisia ja heidän sisäistä maailmaansa yhdistää jonkinlainen ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunne, joka nostaa viekasta päätään uusissa maisemissa, vieraassa kulttuurissa, outojen ihmisten ja toisenlaisten kielten keskellä. Mutta pyrkimys vapauteen ja haaveiden tavoittelu eivät vastaakaan välttämättä täysin sitä todellisuutta, josta naiset lopulta itsensä löytävät. Pelkkä joen ylitys ei riittänytkään, sillä veden liike tuntuu yhä kehossa, aivan kuten synnyinmaakin jää elämään jollain tapaa aina ihmisessä. 

Cristina Sandun teosta lukiessa huomaa nopeasti käsillä lepäävän kirjan olevan kaikkea muuta paitsi pieni. Kirjailijan täytyy olla taitava täyttääkseen 118 sivun kokonaisuus tällaisella latauksella. Teoksessa luvut keskustelevat keskenään hämmästyttävän hienovaraisella ja harkitulla tavalla.

Vesileikit osoittaa, miten hankalaa on pyristellä irti näkymättömästä, rajoista jotka ovat piirtyneet ihmiseen. Teos jättää paljon avoimeksi, eikä lukijan kannata edes yrittää löytää vastauksia kaikkeen. Kritiikin kirjoittaja kehottaa lukemaan Sandun teoksen hitaasti, aistien tunnelmia ja rivien välille jääviä kysymyksiä ja mahdollisuuksia. Tähän lyhyeen teokseen ei kannata tarttua vaatien kaiken kattavaa tarinaa, paljastaahan sivumääräkin sen jo. Romaanissa on kyse nimenomaan ihmiskohtaloista, joita yhdistää kaiken yllä leijuva ikävä ja kaipuu. Cristina Sandu on kirjoittanut jälleen teoksen, joka osoittaa kirjailijan olevan erittäin lahjakas.

 

Minna-Elina Piskorec

Totuus on tuolla ulkona

Johannes Ekholm: Planet Fun Fun
Romaani, 463 s.
Otava, 2020

Johannes Ekholmin romaanissa Planet Fun Fun esiintyy kirjailija, joka voittaa Finlandia-palkinnon. Antamassaan haastattelussa romaanin kirjailija käyttää, hieman soveltaen, sitaattia Finlandia-palkintopuheesta, jonka Jukka Viikilä piti voitettuaan palkinnon vuonna 2016. Puheessaan aiemmin runoilijana tunnettu Viikilä totesi, että koska romaani on nykypäivänä ainoa myyvä kaunokirjallisuuden muoto, täytyi hänen ”salakuljettaa” runoutensa lukijoille romaanin muodossa, jotta löytäisi sille yleisöä. Se, että Ekholm viittaa tähän puheeseen omassa, metatasoja hyödyntävässä romaanissaan, kertoo teoksesta paljon.

Näennäisesti Ekholm on kirjoittanut dekkarin. Dekkarit ovat kirjoja, joita hamstrataan stereotyyppisesti juuri näihin aikoihin vuodesta, kesälomien kynnyksellä. Ne ovat maineeltaan kevyttä kirjallisuutta – eivät mene henkilökohtaisuuksiin tai pakota lukijaa pois mukavuusalueeltaan – mutta tarpeeksi jännittäviä pitääkseen lukijan otteessaan. Dekkari, aurinkolasit, hellehattu ja Napue gin tonic; mikä olisikaan täydellisempi varustus kauniiseen kesäpäivään oman mökkirannan laiturilla, hyvin ansaitulla lomalla.

Jos joku onneton kirjanostaja kesädekkaria etsiessään päätyi valitsemaan Planet Fun Funin, pettynee hän kuitenkin karvaasti. Pikemmin kuin juonivetoinen romaani, on kyseessä teos, joka Viikilän puheen hengessä salakuljettaa lukijoille yhteiskunnan valtarakenteiden kritiikkiä, aktivismia, parisuhdekriiseilyä sekä keski-ikäistyvien kaupunkilaisten epämääräistä sekoilua muka-dekkarin muodossa. Pahaa-aavistamaton kesälomalainen, jonka viulut usein maksaa jokin ylikansallinen konglomeraatti tai (ainakin tämän kirjan maailmassa) niiden epäsuorassa palveluksessa oleva julkinen sektori, saattaisi hyvinkin vetää GT:t väärään kurkkuun. Parodiointi on kirjan kansista lähtien kuitenkin sen verran ilmeistä, että moni tuskin on mennyt halpaan.

Ekholm yhdistelee romaanissa tosielämän asioita ja henkilöitä fiktioon hauskasti, paikoin hyvinkin absurdisti. Yksi teoksen maailmankuvaa tehokkaasti valottava kohtaus ovat eksklusiiviset salabileet, joiden huuruisessa tunnelmassa viihtyvät niin taide-, bisnes- kuin politiikankin maailmojen eliittiyksilöt. Eräs kirjan päähenkilöistä, Willy, päätyy bileisiin sattumalta, kun Zoe-niminen vanha tuttava – entinen muusikko, joka ei omien sanojensa mukaan tee enää mitään koska ”en enää jaksa” – vie hänet sisään. Meno on väkevää: ”Hämärästi valaistussa marmoripöydässä huoneen perällä istuivat tv-kokki Tomi Björck ja Action Bronson vertailemassa rannekellojaan” (s. 144), lähes samaan aikaan kun ”Willy näki silmäkulmastaan kuinka taidekeräilijä Chaim ”Poju” Zabludowicz alkoi käsillään ilmaa kauhoen ja polviaan rytmikkäästi notkistellen freestyle-räpätä ympäröivälle seurueelle” (s. 146).

Bileissä Zoe kertoo Willylle tuntemuksistaan liittyen siihen, että on hankkiutunut osaksi eliittien salakähmäistä maailmaa (s. 146): ”Tavallaan mua kaduttaa. Jos mä en olis koskaan nähnyt kaikkee tätä mä en myöskään vois kaivata tätä. Sä tiedät mistä mä puhun, eiks vaan? Sullakin on etuoikeuksia. Niistä luopuminen tuntuis lähinnä – heh – sorrolta. Valta on huume. Helppo jäädä koukkuun, vaikee päästä irti.”

Esimerkiksi rahan, aseman tai ihonvärin tuomat etuoikeudet ja valta ovatkin yksi keskeinen teema, jota romaani käsittelee. Tältä osin se on surullisenkin ajankohtainen – toivottavasti ei kuitenkaan ajaton. Fakta kuitenkin on, että tätä kirjoittaessani poliisin harjoittama liiallinen väkivalta pidätystilanteissa, eritoten rodullistettuja vähemmistöjä kohtaan, on jälleen noussut kansainväliseksi ykköspuheenaiheeksi. Tällä kertaa mediahuomion laukaisi yhdysvaltalainen poliisivirkailija Derek Chauvin, joka surmasi George Floyd -nimisen rikosepäillyn pidätystilanteessa joitain viikkoja sitten. Teko tallentui sivullisen kuvaamalle kännykkävideolle, josta tuli hetkessä viraali-ilmiö. Ei siis ole ihme, että ylimitoitetun poliisiväkivallan käsittely jäi minulle Ekholmin teoksesta juuri nyt erityisesti mieleen. Myös Planet Fun Funissa poliisiväkivalta aiheuttaa kuolemaa. Myös Planet Fun Funissa se tallentuu videolle.

Teos nostaa esiin kiinnostavia, ajankohtaisia kysymyksiä myös itse kaunokirjallisuuden osalta. Oleellisin niistä on tämä: miksi ylipäätään kirjoittaa fiktiota 2020-luvulla? Ketä se palvelee, ketä sen pitäisi kiinnostaa? Kun kaikki indikaattorit siitä, mitä todellisuudessamme tapahtuu, osoittavat kohti vääjäämätöntä tuhoa (ilmastonmuutos ja aavikoituminen, ydinaseet väärissä käsissä, hallitsematon väestönkasvu, kansantalouksien rakenteiden lahoaminen, ihmisryhmien välinen viha ja vastakkainasettelu, you name it), eikö meidän pitäisi fiktiivisiin maailmoihin uppoutumisen sijaan yrittää vaikuttaa ihmiskunnan tulevaisuuteen ihan oikeasti? Niin – eikö kirjailijan tulisi käyttää kynäänsä aktivismiin ja informaation levittämiseen sen sijaan, että tarjoaa massoille turruttavaa viihdettä, joka saa ennemminkin sulkemaan silmät ja jatkamaan samaan malliin kuin tarttumaan rohkeasti toimeen paremman huomisen puolesta?

Vastaten omaan kysymykseensä Planet Fun Fun osoittaa, että kaikille kirjallisuuden lajeille on paikkansa. Kirjallisuudessa voidaan aina esittää lukijan maailmankuvaa muokkaavia ajatuksia, oli sen genre tai formaatti mikä tahansa. Dekkariksi paketoitu Planet Fun Fun on tästä oivaltava esimerkki. Se, että vedetään jakolinjoja viihteellisen ja tiedostavan taiteen välille, ei ratkaise mitään. Lopulta ajattelun, etuoikeuksiensa tiedostamisen ja toimintatapojensa muokkaamisen vastuu on kuitenkin jokaisella itsellään.

Ekholmin ovelassa teoksessa asiat rakentuvat kerroksittain monimutkaiseksi vyyhdiksi. Samaan aikaan kun Planet Fun Fun läpinäkyvästi parodioi erilaisia salaliittoteorioita ja viihderomaanien koukeroita, jäin lukijana itselleni useaan otteeseen kiinni siitä, että yritin ”ratkaista” teoksen juonen. Mielestäni Ekholm tässä onnistuukin todistamaan, että vaikka yrittäisi snobimaisesti pysyä viihteellisen kulttuurin yläpuolella ja tarkkailla sitä jonkinlaisena kuriositeettina, on ihmisellä vahva tarve ”mysteerin juonen”, jopa ”totuuden”, hahmottamiseen. Vaikka voin kuvitella kirjailijan myhäillen naputtamassa romaanin päättömiä juonenkäänteitä ja salaliittoja, huomaan pohtivani: Voiko tämä olla totta?

-Niilo Luotonen