Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Romaani, 381 s.
Otava, 2020
On vauras pappila. On ankara, yhteisön keskuudessa arvostettu isä, pappilan isäntä. On lapset, joita nuoruus, vilpittömyys ja elämänhalu pakottavat koettelemaan niitä raameja, jotka pappilaan syntyminen on heidän näköalojensa ympärille tiukasti asettanut. Ennen kaikkea: on aikuisuuden kynnyksellä oleva pappilan tytär ja hänen houkutuksensa, salskea kansanmies.
Paula Nivukosken toisen romaanin Mainingin varjo asetelma on tutun oloinen. Romaanissa eletään 1900-luvun alkuvuosia, mutta kiinnekohdat kotimaisen kirjallisuuden saralla ulottuvat mielessäni aina 1800-luvulle saakka. Pappilan lasten ongelmallisia isäsuhteita ovat 1800-luvun lopulla kuvanneet esimerkiksi Minna Canth ja Juhani Aho, ja sitä, miten hienon talon tytär rakastuu vanhempien tarjoamien ehdokkaiden sijaan ”väärään” nuorukaiseen, käsitellään jo ensimmäiseksi suomalaiseksi romaaniksi tituleeratussa teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jonka Fredrika Runeberg kirjoitti 1800-luvun alkupuoliskolla. Ilahduttavasti Nivukoski kuitenkin luo nimekkäiden edeltäjiensä käyttämistä lähtökohdista jotain omanlaistaan. Mainingin varjossa ei juututa pohtimaan pelkästään sukupolvien yli ulottuvia sosiaalisia normeja, vaan tartutaan myös muihin suuriin teemoihin, kuten syntymään ja kuolemaan.
”– Välkommen hem!
He suutelivat hämärässä huoneessa, hämähäkit hiipivät piiloihinsa hirsien väleihin. Ajanlasku pysähtyi tai alkoi, he olivat juuri irronneet kartalta.” (s. 14)
Teoksen alussa toisiinsa salassa rakastunut pari, pappilan tytär Evalina ja köyhä kalastaja Anders, pakenevat mantereen sovinnaisuussääntöjä romanttisesti avomeren laidalla sijaitsevalle luodolle. Luoto on Evalinalle jotain käsittämättömän turvallista, hän kutsuu sitä ”maaksi jota ei ole”, herättäen mielikuvan viittauksesta Edith Södergranin runoon “Landet som icke är”, joka kuitenkin Mainingin varjon maailmassa julkaistaisiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Sinne, autioon kalastajamajaan, jota käytetään vain hylkeenpyyntiaikaan kevättalvella, he loisivat kotinsa joksikin aikaa. On kesä, heillä on toisensa, ja koko maailma on heille kuin meri, joka luodon takana rajattomana aukeaa. Paikoin idylli ja sen maalaileva kuvaus ovat itselleni jopa liikaa, niin kovin kaunista kaikki on. Alusta asti idylliä luodolla kuitenkin varjostavat muistot siitä, miksi Evalina ylipäänsä halusi tarttua Andersiin ja kadota tämän kanssa kotoaan. Synkimmän varjon Evalinan ylle on jättänyt isä.
Vaikka isä on teoksessa oikeastaan tapahtumien taustalla, on hänen roolinsa tapahtumien liikkeellepanevana voimana keskeinen. Mielivaltaisella ankeuttajuudellaan isä sysää äidin masennukseen ja saa tyttäret pelkäämään itseään. Nivukoski luo arkisten tilanteiden kuvauksellaan lohduttoman mielikuvan siitä, miten alkoholismiin vajoava, pastorin rooliinsa uppoutuva isä hiljalleen menettää elämästään ilon ja alkaa enää vallita perheen yllä jonain arvaamattomana, kireänä, inhottavana. Yksi teoksen toistuvista motiiveista on valokuvaus, jonka avulla äiti tallentaa muistoja kauniista yhteisistä hetkistä. Kerta toisensa jälkeen isä rikkoo nämä hetket, kunnes lopulta särkee myös itse kameran. Tämän jälkeen äiti on lopullisesti lyöty.
Elämää saarella ja Evalinan muistoja elämästä pappilassa ja perheen kesähuvilalla kuvataan teoksessa vuoron perään. Molemmissa tarinalinjoissa edetään vääjäämättä kohti synkempiä ja synkempiä sävyjä. Lukeminen käy melko yksipuolisen toivottomuuden vuoksi välillä raskaaksi, ja huomaan jääväni kaipaamaan teokseen tietynlaista keveyttä, jota voisi luoda esimerkiksi huumorin keinoin. Huomaan kaipaavani sitä, että kirjan hahmot saisivat minut nauramaan.
”Peili putosi läpi tuulen ja pirstoutui sitten aivan liian lähelle.
Aamuauringon valo ylettyisi vielä peilin hopeoituun pintaan. Sitten aallot alkoivat hitaasti peittää sirpaleita kaiken sen tumman alle, jota syvyyksissä velloi.
Kuva sammui vähitellen, maailmaa näkyi vain pilkahdus kerrallaan.
Sitten pelkkää mustaa, luvatta puhkeava harmaa aamu. Paperin valkeus kulunutta pöytää vasten.” (s. 267)
Mainingin varjon kieltä kuvaisin paremman ilmauksen puutteessa runolliseksi. Esimerkiksi Evalinan ja Andersin saunoessa kiuas ”napsahteli pehmeää hiljaisuutta”, samalla kun ”jossakin kaukana heidän ulkopuolellaan aika rasahteli rikki” (s. 27). Myös lyriikalle tyypillinen vastakohtien peräkkäin asettaminen tietyn mielikuvan voimistamiseksi on teoksessa toistuva keino. Kun raskas kiviurakka saadaan päätökseen, on viimeinen kivi ”kaikkein raskain. Se ei painanut enää mitään” (s. 243), ja samaan tapaan kirjettä kirjoitettaessa on maailma paperilla ”jäljittelemätön, se oli pelkkää jäljitelmää ja siksi niin kipeästi tosi” (s. 261). Kun useimmat juonelliset romaanit pitäytyvät melko konkreettisessa kielenkäytössä, hyödyntää Nivukoski rohkeasti sanoja ja ilmaisuja, jotka jättävät lukijalle tulkinnanvaraa. Teoksen kielessä onkin parhaimmillaan juuri sellaista ilmavuuden tuntua, jota olisin vaikkapa hauskuuden myötä kaivannut myös itse tarinaan.
toisinkoinen.wordpress.com 