Rohkeasti humoristinen näkökulmaromaani

Laura Lehtola: Takapenkki
Romaani, 270 sivua
Otava, 2017

Laura Lehtolan ensimmäinen romaani Pelkääjän paikalla käsitteli puolison kuolemaa. Takapenkki -toisinkoisen teemoja ovat lapsen saaminen, arjen yllätyksettömyys ja nuorisotyöttömyys. Teoksen kolme näkökulmahahmoa ovat työtön Aleksi, hänelle työtä etsivä virastonainen Tuula ja Elina, joka joutuu jättämään lukion kesken piillottaakseen teiniraskautensa läheisiltään. Viihteelliselle romaanille tyypillisesti hahmojen tarinoiden risteytyminen muodostaa teoksen draamallisen kaaren.

Suurista teemoistaan huolimatta, Lehtolan romaani on kepeää luettavaa. Esikoisromaanissa vielä hakusessa ollut huumorin ja draaman välillä tasapainottelu on Takapenkissä kääntynyt rohkeammin huumorin puolelle, mikä on hyvä ratkaisu.

Vielä Takapenkissäkin on irrallisen oloista vakavampaa ainesta, joka hieman sotkee kokonaisuutta. Toisaalta romaani on juoneltaan niin kaavamainen, että pieni särmikkyys ei haittaa. Teoksen hahmot ovat maalaiskomediamaisia litteitä luonteita, jotka toistavat omaa erityispiirrettään tai hokemaansa miltei kyllästymiseen asti. Mummonsa luona asuva Aleksi harrastaa Wikipedian lukemista, joten se mainitaan miltei jokaisessa hänen näkökulmastaan kerrotussa luvussa. Mummon hokema on “kehveli” ja Aleksilla “jeespoks”. Tällaiset hahmot ovat hyvä lähtökohta teoksen huumorille, mutta teoksen lopun yritys syventää hahmoja tulee puun takaa ja lässähtää.

Muutoin teoksen henkilövalikoima toimii erinomaisesti. Aleksin ja Elinan käyttämä kieli on kohtalaisen uskottavaa teinikieltä ja myös nuorten elämän siirtyminen internetiin on huomioitu. Raskauden edetessä kympin tyttö Elina jättäytyy vähin äänin pois lukiosta ja etsii apua internetistä. Raskauden tuomien kehollisten ja henkisten muutosten kuvaus solahtaa humoristisen kerronnan sekaan luontevasti.

Työvoimatoimiston Tuulan perhe-elämä taas on perinteistä suomalaista komediaa, jossa huumoria revitään miehen insinöörimäisestä yksioikoisuudesta. Elämä pyörii aina samoilla raiteilla: “Kaupassa Topi hakee maidot ja minä poimin vihannekset. Sitten Topi noutaa leikkeet ja minä pyydän lihatiskiltä viikonlopuksi vähän parempaa lihaa. En kuitenkaan kaikista kalleinta, koska olen jo valmiiksi ärtynyt siitä, miten Topi pian kuitenkin kysyy kilohintaa ja sitä, oliko liha hintahaitarin missä päässä. Olen vihannut sanaa hintahaitari siitä lähtien kun sen Topilta opin.”

Tällaista perinteisille sukupuolirooleille rakentuvaa vitsailua on toki Suomessa kirjoitettu maailman sivu, Anna-Leena Härkösestä Roope Lipastiin, mutta kyllä Takapenkkikin joukkoon sopii. Topi on erinomaisen sympaattinen ja ärsyttävä yhtä aikaa ja Tuulan mielipiteet sopivan kitkeriä. Työvoimatoimistossa työskentelevän Tuulan kautta käsitellään myös työttömyystematiikkaa, samalla nostalgisella otteella: “Jos minä saisin päättää, huoltoasemilla ei työskentelisi teini-ikäisiä ollenkaan. Niissä olisi tiskin takana edelleen pyylevä rouva ja korjaamon puolella alkoholiinmeneväinen mies, joka korjaa kaiken rekka-autosta hiustenkuivaajaan. Mutta ei. Huoltoasemat kuuluvat nykyään ylikansallisiin ketjuihin. Autonasentaja ja tämän vaimo ovat meidän asiakkaitamme. Me lähetämme heitä atk-kursseille, kädentaitoja joihin ja sitten takaisin koteihinsa päivittämään cv:tä. Tätä triangelia me pyöritämme, kunnes he kyllästyvät ja me kyllästymiseen. Sitten me annamme heidän viimein olla.”

Takapenkki on onnistunut toisinkoinen, jossa Lehtola on keskittynyt vahvuuksiinsa. Vakavista aiheista huolimatta  teoksesta välittyy irroittelun tuntu. Nokkelat arjesta sekä kekseliäs kieli tuovat ryhtiä melko kaavamaiseen juoneen, jossa yhteiskuntaluokat ja sukupolvet törmäävät yhteen. Esikoiskirjan vakavamman aineksen vähentäminen on kantanut hedelmää: huumori tuntuu Lehtolalle luontevalta lajilta.

Max Lampinen

Ystävyyden erikoisuus

Jyri Vartiainen: Ystävä
Pienoisromaani, 120 sivua
Poesia, 2017

Jyri Vartiaisen toinen proosateos Ystävä on kahden syventyneen ihmisen keskustelu maailman pienistä ja suurista asioista. Teoksen tapahtumapaikkana on kaupungintalon takana oleva puutarha, jossa ystävät hikoilevat kesäisessä auringossa. Kirjan punaisena lankana toimii aistihavaintojen kirjo: toinen ystävistä on kirjan minä-kertoja, jolle ovat tärkeitä sanat ja tunnelmat, toinen taas tavoittelee rytmiä ja nauhoittaa ääniä. Ystävät ovat tunteneet toisensa jo pitkään.

Meidän ruumiimme ovat olleet usein samassa tilassa. Lapsuudesta saakka. Tämän vuoksi sinä olet minulle hyvin merkityksellinen.

Ystävässä mietteet ja tunnelmat vaihtuvat sivulta sivulle. Kirjassa liikutaan jatkuvasti ystävien ajatuksissa, sen sijaan sivuhahmoista annetaan lukijalle vain vähän tietoa, ja he jäävätkin ainoastaan maininnan tasolle. Ystävien dialogi on tajunnanvirtamaista: niissä kuljetaan aiheesta toiseen sen mukaan, millaisia uusia ideoita tai muistoja jokin asia herättää. Ystävät puhuvat toistensa päälle ja ohittavat toistensa puheenvuoroja. Kielenkäytön kannalta teos on hyvin runollinen, täynnä metaforaa ja vertauksia. Sukupuolet sulautuvat yhteen, ja naisellisuus nousee esille vaikka teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä. Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota yksityiskohtien tarkkaan kuvaamiseen. Vartiaisen kuljettamat filosofiset ajatukset yhdistyvät henkilöhahmojen absurdiin käyttäytymis- ja ajattelutapaan arjessa, hieman beckettmäisellä tavalla:

– Minulle riittää äänetön huulien liikuttelu. Siihen ei väsy. Sitä voi jatkaa koko päivän ajan. Vokaaliyhtymät aiheuttavat äkillisiä liikeratoja. Ne kuljettavat minut järvelle. Hönkivät vokaalit. Levän haju. Eikö levän haju olekin taivaallinen?

Vartiainen johtaa lukijansa taitavasti: hän kertoo ja näyttää, mutta myös peittelee ja piilottaa. Keskustelujen arkitasolla tuntuu syvällisyyden läsnäolo. Paikoin näkökulma vajoaa syvälle pinnan alle, minkä jälkeen se taas nousee pintaan, konkretiaan, arkeen ja aistimaailmaan.

Kauneuttahan minä aina etsin niin kuin kaikki romantikot, mutta me romantikot, meidän täytyy vähän kaivella, kutitella, kidutella.

Ystävän lukija lieneekin kuin romantikko; lukiessaan hänen täytyy vähän kaivella ja kutitella, jotta ymmärtää teoksesta mahdollisimman paljon. Puolessavälissä kirjaa lukija alkaa miettiä, onko ystävyyssuhteen taustalla muutakin kuin mikä ensilukemalla avautuu.

– Me emme ole nähneet toisiamme vuoteen.
– Minä olen kaikkialla sinun kanssasi.
– …
– Onnettomuuden takia. Täytyy olla yhteinen onnettomuus.

Vartiaisen Ystävä on kirja erityislaatuisesta ystävyyssuhteesta. Se on hyvin hallittu kokonaisuus, hitaasti avautuva erikoisuus, proosan ja runollisuuden lajisekoitus. Teksti pysyy tiiviinä kirjan alusta sen loppuun asti. Ystävän lukija pystyy sulattamaan vain päivä kerrallaan, ja tässä lieneekin kirjan haaste: dialogeissa on niin runsaasti kulttuuriviittauksia ja syvällisyyttä että lukijan on vaikeaa pysyä teoksessa ajatuksellisesti mukana. Henkilöiden puheenvuorotkin taitavat sekaantua. Teksti vaatii siis useamman keskittyneen lukukerran, jotta se avautuu lukijalleen kunnolla. Ystävä on silti ansiokas yritys luoda eräänlainen maailmassaolemisen tunnelma.

Réka Lelkes

Murhia ja mystiikkaa

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Romaani, 363 sivua
Johnny Kniga, 2017

Sodomasta pohjoiseen on Samuel Davidkinin toinen helsinkiläisestä rikoskonstaapeli Leo Askosta kertova romaani. Teoksen tematiikka keskittyy etenkin juutalaisen mystiikan ympärille, ja Helsingin lisäksi romaanissa seikkaillaankin niin ikään myös Israelissa ja Berliinissä. Mystiikka limittyy myös kansainväliseen politiikkaan, kun aletaan ruotia esimerkiksi Suomen ja Venäjän suhteita ja yhdysvaltalaisen diplomaatin yhteyksiä asekauppaan.

Leo Askon kesäisen kliseinen lomapäivä Suomenlinnassa naisystävä Tuvan kanssa keskeytyy, kun amerikkalainen diplomaatti saa surmansa keskellä Kauppatoria. Kaikki merkit osoittavat kalliolaisen opiskelijan Marko Pesosen suuntaan, mutta Asko ei ole vakuuttunut: hän päättää edetä (esimieheltäänkin salaa) oman tutkintalinjansa varassa. Samaan aikaan hänen työparinsa, juutalainen Daniel Janovsky, painii työnsä lisäksi myös perinnöksi saamansa arvoituksellisen kirjaston ja nuoruuden rakkauden ilmestymisen parissa. Kaikki nämä kuitenkin kietoutuvat yhteen, liittyen samaan kohua aiheuttaneeseen murhaan.

Romaanin henkilögalleria on laaja, mutta tästä huolimatta monet hahmoista jäävät melko ohuiksi. Ainoastaan Asko ja Daniel saavat romaanissa enemmän syvyyttä, ja muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Romaanin kiinnostavimpia hahmoja olisikin voinut olla Danielin nuoruuden rakkaus Lilah, jonka mystiikka ja yhteydet Israeliin jäävät hiukan pliisuiksi.

Intertekstuaalisuus saa merkittävän roolin itse juonenkin kannalta, kun Asko alkaa kommunikoida Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa Shakespearen näytelmien sitaatein. Davidkin osoittaakin lukeneisuuttaan viljelemällä runsaasti viittauksia niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin läpi romaanin. Askon Hamletin dialogin pohjalta tekemät päätelmät diplomaatin murhasta hymyilyttävät, mutta vaikuttavat loppupeleissä melko heppoisilta ja hieman kyseenalaisilta valinnoilta 2000-luvun rikostutkinnassa.

Sijainnin tarkkuus ja uskollisuus realistiselle miljöölle vaikuttavat romaanin kokonaisuuden kannalta olennaisilta tekijöiltä. Miljöönkuvaus onkin todella tarkkaa ja sille annetaan teoksessa paljon tilaa. Näin ollen lukijan on mielekästä seurata henkilöiden liikkeitä kaupungissa. Välillä lopputulos on ehkä kuitenkin liian alleviivaava, kun miljöönkuvaus rikkoo hieman häiritsevästi kerronnan etenemistä. Myös elokuvalle ominaista kohtauksellisuutta on tavoiteltu aika ajoin:

Samana yönä Helsingissä katulamppujen kajo lankesi verhojen reunoilta pimeään asuntoon ja paljasti kalusteiden ääriviivat. Niiden keskellä kulki solakka hahmo. Se hiipi puhelimen luo ja syötti siihen tunnusluvun kuin omaansa.

Kohtauksellisuuden ja henkilöiden sekä paikkojen välillä poukkoilun vaarana on kuitenkin se, että lukijalle jää joskus epäselväksi, mistä tai kuka oikein on kyseessä.

Jos miljöönkuvauksessa on pysytelty mahdollisimman lähellä todellisuutta, on juonenkäänteissä otettu realistisuuden suhteen senkin edestä vapauksia. Esimerkiksi revittely Suomen osallisuudella asekauppaan ja yhteyksillä niin juutalaisten historiaan kuin venäläisen tiedustelupalvelun agentteihin luo ajoittain hieman epäuskottavan vaikutelman. Samoin Askon naisystävän ujuttautuminen murhatutkimuksiin ja ilmestyminen keskelle tulitaistelua syövät juonen uskottavuutta.

Davidkin kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti juutalainen mystiikka yhdistettynä helsinkiläiseen kaupunkikuvaan luovat kiinnostavat lähtökohdat. Intertekstuaalisuus on kiinnostava lisä, mutta sitäkin olisi voinut hyödyntää ehkä pienemmässä mittakaavassa. Juoni hieman ontuu paikoitellen, ja huomio tuntuu jakautuvan itse tapahtumien kuljetuksesta liian laajalle. Pohjatyönsä kirjailija on kuitenkin tehnyt, ja uskollisuus arkkitehtuurin, historian tai maalaustaiteen yksityiskohdille ansaitsee kiitosta.

Sonja Karlsson