Maailmanmeno & Toyota Carina

Janette Hannukainen
Onni, lykittävää mallia
Runokokoelma, 76 s.
Sanasato, 2017

 

Janette Hannukaisen toinen runokokoelma Onni, lykittävää mallia kietoo yhteen autot, julkiset kulkuvälineet sekä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden. Niin Peugeot, Nissan kuin Datsunkin muuttuvat nostalgisiksi kulkupeleiksi, joiden turvavöitä muistellaan haikeudella ja “istuinten saumat tihkuvat äidinmaitoa”. Muistot kietoutuvat autojen yksityiskohtiin ja bussit muuttuvat monimuotoisuuden temmellyskentiksi. Runot ulottuvat yli sukupolvien, kun muistellaan äidin liftaamista tai palataan edesmenneen isoäidin mielenmaisemaan.

Onni, lykittävää mallia käsittelee niin autoja, äitiyttä, perhettä, globalisaatiota, pakolaiskriisiä kuin ajankuluakin. Aavistuksen liian moneen suuntaan kurkottava teos on kevyt ja humoristinen, helposti lähestyttävä runokirja, jonka äärellä ei jää epätoivoisena pohtimaan, mitä tämäkin metafora tai analogia oikeastaan merkitsee. Runojen kieli on helposti aukeavaa ja sanasto elämänmakuista ja käytännöllistä: mukana vilisevät vaihdekepit, sosiaaliapu, avioerot ja bensa-asemat.

Usean sivun mittainen Veräjämäki-Lauttasaari-Itäkeskus-runo rakentuu bussireitin pysäkkien varaan, joiden kohdalle saapuessa havainnoidaan kulloistakin ympäristöä. Nämä havainnot ovat usein varsin tavanomaisia, ohikulkevia ihmisiä ja mainostauluja. Jossain vaiheessa bussi tuntuu hyppäävän reitiltään, kun kääntöpaikan jälkeen Kamppi ja Hietaniemi muuttuvat Aleppoksi ja Lesboksen saareksi. Kannanotto pakolaiskriisiin on nopea; Aleppo-nimisellä pysäkillä nähdään “Kolmiseinäinen koti/yksijalkainen pikkuveli”. Sodan tuominen Helsingin liikenteen keskelle tuntuu kuitenkin kaukaa haetulta rinnastukselta.

Tarkoituksena lienee vilpitön halu muistuttaa ihmisiä siitä, että samalla kun täällä turvallisessa pohjoisessa kuljemme julkisilla, kärsitään toisaalla pelosta ja väkivallasta, jota emme voi ymmärtää. Mieleen tulee Pekka Jylhän veistos “Until the sea shall free him” joka kuvaa hukkunutta pakolaispoikaa. Itse en ole varma, edustavatko kummatkaan tehokasta kannanottoa, vai silkkaa sodan syvän surun valjastamista oman taiteen syventämiseksi.

Runossa “Täydennä keskustelu” kuvataan ilmeisesti äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvien ihmisten keskusteluja. Kömpelöt suomenkieliset fraasit kuten “Kitos. Minä oppi suomi” tai “Sinun vauva kylmä” eivät kuitenkaan herätä silkkaa hilpeyttä, vaan tuntuvat lähinnä kuluneilta stereotypioilta vieraskielisistä ihmisistä, jotka eivät vielä omaa täydellistä kielioppia, vaikka tarkoitus lienee ollut taas hyväntahtoinen.

Muutenkin runojen tavat kuvata monimuotoisuutta jäävät usein ohuiksi ja tuntuvat perustuvan varsin hataraan tietopohjaan. Vaikka “Bad Hijab Day” on omalla tavallaan nokkela, tiivistyy monikulttuurisuus teoksessa usein vain kliseiksi. Ne eivät pura stereotyyppistä kuvastoa vaan vain vahvistavat ajatusta siitä, että Suomessa näkyvät vieraat kulttuurit eivät ole muuta kuin taboulehia tai “rouva Abdullah”, joka ilmoittaa toimittajalle haluavansa kotirouvaksi.

Lukijana jään väistämättä ihmettelemään, mikä runokirjan sanoma on. Pyrkiikö se todella kommentoimaan pakolaiskriisiä tai Suomessa kasvavaa maahanmuuttajien määrää, vai pelkästään lisäämään väriä muuten varsin arkipäiväiseen elämään nojaavaan teokseen? Tapa käsitellä monikulttuurisuutta tuo lähinnä mieleen Jari Tervon romaanin Laylan, joka paitsi vilisee asiavirheitä, myös typistää kuvaamansa kulttuurin muutamiin jo vallitseviin mielikuviin ja attribuutteihin.

Kokoelman parasta antia ovat runot, jotka pysyvät kaukana globalisaatiosta ja keskittyvät siihen, mikä on kirjoittajalle tuttua. Nämä runot tuntuvat perustuvan oman tai läheltä nähdyn elämän kokemuksiin. Runot äitiydestä leikkivät vauva-ajan epämukavilla puolilla ja vääntävät niistä vitsiä. Edukseen runoista nousee esiin “Mamma 1917-2012” jossa hetkeksi päästään pois yksinkertaisten sanaleikkien ääreltä ja lähestytään jotain ihmistä suurempaa, kun kuvataan, kuinka “sadassa vuodessa ihminen lisääntyy/laidunmaataan suuremmaksi”. Runossa tavoitetaan jotain olennaista ajan kulusta ja maailmasta, joka todella “ylikuumenee” kovaa vauhtia.

Jos kaipaa leikkisää runoutta ja kenties samaistuu itse autoja ja muita kulkuvälineitä romantisoivaan tunnelmaan, voi Onni, lykittävää mallia olla juuri oikea teos luettavaksi. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän haastetta lukijalle, pidemmälle vietyjä ajatuksia ja oivalluksia autoista, jotka itsessään ovat kuitenkin omaperäinen ja harvinainen aihe runokokoelmalle.

 

Mia Westerling

Elämän hauraudesta suuressa maailmassa

Anni Kytömäki
Kivitasku
Romaani, 645 s.
Gummerus, 2017

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on suuria kysymyksiä ilmaan piirtävä romaani. Ennen kaikkea se kysyy: mitä on olla minä? Mikä on minun paikkani maailmassa? Mitä minusta jää jäljelle, kun minua ei enää ole?

Kivitasku kuvaa yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta. Vuonna 1849 venäläinen kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla syytteessä vallankumouksellisuudesta. Vuonna 1959, 16-vuotiaan Helenan viimeisenä kesänä ennen kaiken muuttavaa toimenpidettä, Helena vetäytyy Mustasaareen valmistautuakseen matkalle Pääsiäissaarille. Vuonna 2011 Veka menee osastohoidon sijaan sukunsa mökille Louhurantaan, jonka ympärille romaanin tapahtumat alkavat rakentua.

Nämä kolme eri aikatasoa takertuvat tiukasti toisiinsa romaanin edetessä. Romaanin tarina rakentuu pala palalta, hiljalleen, jättäen aina jotain leijumaan ilmaan vastausta odottamaan. Romaanin tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti, mutta tunnelma on seesteinen. Tapahtumat etenevät omalla painollaan, tasaisesti, ikään kuin ikuisesti pyörivässä rattaassa, maailman ikuisessa kiertokulussa.

Kivitaskussa häpeä, identiteetti ja sairaus limittyvät toisiinsa. Miten olla olemassa, jos on ottanut toisen henkilön identiteetin ja alkuperäinen identiteetti on kuollut? Milloin oikea identiteettisi katoaa ja sinusta tulee joku toinen, vai katoaako? Miten olla olemassa, jos kuvittelet olevasi samaa aikaa sekä oma itsesi että joku muu? Romaanissa sairauksien aiheuttama ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne nostaa häpeän tunteet pintaan. ”Minä tulen aina lopulta surulliseksi. [– –] Minä en osaa elää”, kuten Helena toteaa 16-vuotiaana.

Kerronta on usein takautuvaa, menneitä muistelevaa. Tarinan kerronnalliseen nykyhetkeen sekoittuvat muistot henkilöhahmojen lapsuudesta, eletystä elämästä ja kuulluista tarinoista. Toisaalta romaani kuvaa myös kauniisti eritoten Sergein persoonallisuuden muutosta kiihkoilevasta, vallankumouksellisesta nuorukaisesta vanhentuvaan omaan osaansa tyytyneeseen vaariin. Romaani tuo esille sen, että menneisyys limittyy aina tulevaan. Ihminen muuttuu.

Romaanissa ollaan jatkuvasti matkalla jostakin jonnekin, Venäjältä Suomeen, mökiltä kauppaan, Soutajainvuorelle ja takaisin. Samalla ollaan matkalla maailman ikuisessa pyörässä, häviävän pienen hetken ajan. Eri sukupolvet havainnoivat samaa luontoa, samoja kallioita, samaa pysyvyyttä, samaa ikuisuutta, jotka kontrastoivat elämän katoavaisuutta, kuoleman luonnollisuutta, elämän suhteellisuutta. ”Enää vain minä tiedän, keitä alun perin olimme. [– –] enkä häpeä enää lainkaan”, kuten Albert kertoo 70 vuotta teloituslavalla seisomisen jälkeen. Hetkinen, kuka on Albert ja missä on Sergei? Niinpä.

Suvun tarinan luettuaan jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtui niinä vuosina, joita romaanissa ei kuvattu? Miten tarina jatkuu vuodesta 2012, kun suuri ilo ja suuri suru ovat levittäytyneet romaanin maailmaan? Mitä Helenan vaietussa, vaiennetussa elämässä on tapahtunut niinä vuosikymmeninä, joista lukija ei saa tietää? Mitä Helena ajattelee?

Kivitasku kuljettaa lukijan läpi elämän suurten taakkojen, ilojen ja surujen. Se saa pohtimaan omaa elämäänsä, kaiken katoavaisuutta, omaa paikkaansa tässä kaikessa, tuoden toisaalta lohtua siitä, että elämä kantanee kyllä, kuten kaikkia aikaisempiakin sukupolvia. Romaania lukiessa haluaisi pulahtaa Louhurannan järveen, kiivetä Soutajainvuorelle ja tarkkailla jylhää maisemaa, haurasta elämää.

”Se [kallio] kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Otto Rikka

Hävytöntä chick littiä

 

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
Proosateos, 176 s.
Atena, 2018

Henriikka Rönkkösen toisinkoinen Bikinirajatapaus kiinnitti huomioni, kun se maaliskuussa heti julkaisunsa jälkeen keikkui Kaupunginkirjaston varatuimpien kirjojen listalla. Muiden lukijoiden tapaan olin utelias kurkistamaan sinkkuelämästä kirjoittavan Rönkkösen tunnustukselliseen self-help oppaaseen – ja hänen elämäänsä. Rönkkönen pitää Sinkkublogi-nimeä kantavaa blogia, jossa hän puhuu ja kirjoittaa arjestaan, tunteista ja sinkun elämästä sekä seksistä ja naisen anatomian tabuaiheista. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut hänen blogiaan, mutta nyt lueskelin. Sisältö oli kieltämättä viihdyttävää. Rönkkösen imago perustuu parodioimiselle: norm core -estetiikalle ja meikittä esiintymiselle sekä life style -blogeille tyypillisen viimeisen päälle kiillotetun ja stailatun kuvaston nurinpäin kääntämiselle. Mutta miten tämä projekti onnistuu, kun netti- ja blogikielen konventiot laitetaan koviin kansiin?

Bikinirajatapaus on lajinsa perusteella puhtoista chick littiä – nuorille naisille suunnattua, heidän elämänpiirinsä aiheista ammentavaa kevyesti luettavaa pop-kirjallisuutta. Rönkkösen kirja alkaa lyhyillä parin sivun pituisilla kappaleilla, mikä muistuttaa lukijaa tekstin blogi-taustoista ja kosiskelee luettavuutta. Tekstit käsittelevät Tinder-viestittelyä ja ovat kepeää luettavaa, mutta niitä on paljon. Pitemmän päälle ne alkavat hiukan puuduttaa. Onneksi kirjan puolivälin jälkeen tekstit pitenevät ja alkavat rakentaa sarjallisempaa muotoa. Tinder-anekdootit saavat väistyä ihmissuhdetematiikan kehittelyn tieltä.

Kirjan tekstit käsittelevät ironisen huumorin ja paisuttelun keinoin treffailun ja seksin harrastamisen problematiikkaa, mutta ennen kaikkea nykyihmisen ja somen kohtaamisesta syntyvää loputonta omien ja toisten mahdollisten tunteiden reflektointia. Rönkkönen kuvaa hyvin nykyaikamme kommunikaatiota ja sitä hyväksytyksi tulemisen tarvetta, joka yhdistää niin sinkkuja kuin seurustelevia, mutta jonka kanssa tasapainoilu ja kärvistely koulii sinkusta itsetietoisemman ja rehellisemmän yksilön, mikäli Rönkköstä on kuuleminen. Onko itsensä jatkuva huomioiminen ja arvostaminen kuitenkin osittain myös individualismia ihannoivan kulttuurimme tulosta? Sitä Rönkkönen ei eksplikoi, kun hurauttaa sinkun ”mää-matkalle” Thaimaan Phuketiin.

Kuvattu elämäntapa ja mielentilat tuovat mieleen Girls-televisiosarjan tai Miranda Julyn proosan henkilöhahmot.  Ihmiset ovat neuroottisen keskittyneitä oman napansa ja arpiensa kaiveluun ja kärsivät epämääräisistä ahdistus- ja pelkotiloista. Rönkkösen teksti kuitenkin kuvaa tätä itsekeskeisyyden ilmiötä groteskin rehvakkaasti ja  liioitellen. Hänen itsetutkiskelussaan sukelletaan aina suoliston toiminnan tarkkailun tasolle asti.

Naiseuteen liittyvien kulttuuristen ja emotionaalisten myyttien purkaminen onkin selvästi Rönkkösen kirjoittamisen agenda. Hän kuvaa väärissä tilanteissa heräävää intohimoa tai intohimottomuutta, deittailuun ja seurusteluun liittyviä ristiriitaisia odotuksia ja unelmia, masturbaatiota ja suhdettaan teknologiaan, kuten esimerkiksi skypeen, älypuhelimeen ja dildoon. Ja sitten se Rönkkösen tavaramerkiksi muodostunut hupsu juttu. Kirja sisältää todella paljon vessassa käymisen yksityiskohtaisia kuvauksia ja siihen liittyvää pinnistelyä. Hauska metafora elämän vaikeiden tunteiden käsittelylle, mutta liiallisen toiston myötä antaa myös muistutuksen siitä, että kakkahuumori on parhaimmillaan live-tilanteissa, ja oikeassa seurassa.

Chick litiä kritisoidaan siitä, että se sukupuolittuneen lajimääritelmänsä ja aiheidensa takia naiseuden rajojen kommentoinnista huolimatta samalla aina toisintaa niitä. Bikinirajatapauskaan ei nimestään ja ironisesta liioittelustaan huolimatta oikein onnistu sanomaan sinkkuuden ja seurustelun välisestä vastakkainasettelusta mitään tuoretta. Tyylillisesti se ei myöskään ylitä kirjallisen genrensä kielenkäytön konventioita. Teksti on jutustelevaa ja sarkastista. Välillä se flirttailee proosallisemman kerronnan kanssa esimerkiksi viittauksilla prinsessasatuihin tai käyttämällä runsasta metaforisuutta ja sanomaa kiteyttäviä näpsäköitä loppukaneetteja. Ne eivät vain suurimmaksi osaksi jaksa naurattaa aikuista lukijaa. Jos lukija on 12-vuotias tyttö, hän varmasti pelästyy lukiessaan miten Rönkkösen alter-ego ulostaa anaaliin lipsahtanutta dildoaan vessan lattialle. Jos lukija on kaltaiseni 28-vuotias sinkku, hän ehkä mieluummin lukee Rönkköstä tämän blogista ja suhtautuu juttuihin viihdyttävänä some-performanssina.

 

Elisa Paljakka