Seksistä, kuolemasta ja yhdessäolosta

Maija Muinonen: sexdeathbabies
Romaani, 224 s.
Teos, 2019

“Hettyn kanssa me tunnemme ihan nykyään useammankin pariskunnan, joilla on sellainen elämäntilanne, että kumpikin puoliso on elossa. Ja tämän lisäksi heillä on lapsia, jotka ovat elossa.” (s. 77)

Maija Muinosen sexdeathbabies on erilainen lukukokemus, ja virkistävää luettavaa kotimaisen  proosan kentällä. Se on kertomus äitiydestä ja vinksahtaneesta maailmasta. Rakkaudesta ja haluista, joita emme osaa karistaa emmekä aina haluakaan. Kirja siitä, kuinka paljon vääränlaisia, rumia ja kiusallisia ajatuksia jokainen meistä kantaa sisällään. Kenties ennen kaikkea todiste siitä, että ihmisyys on haastavaa ja tahmeaa, ja sen kanssa täytyy vain elää. Kunnes kuolee.

Tarinan keskiössä ovat parantumatonta syöpää sairastava Biba, hänen äitinsä Hetty sekä kummitäti Clarissa. Kommuunieloa viettäen he yrittävät kukin parhaansa mukaan selvitä mahdottomasta tilanteesta, eli Biban lähestyvästä kuolemasta. Lukija saa seurata niin Hettyn kuin Clarissan tajunnanvirtaa, joka etenee toisinaan maanisen nopealla tahdilla, välillä rauhallisemmin. Biban ajatuksiin ei suoranaisesti sukelleta. Kuitenkin lukijalle tarjotaan mahdollinen kuva siitä, minkälaisissa tunnelmissa Biba on omassa kammarissaan:  

“Ihan kohta sinä kuolet Biba
 Hengi ei enää kohta sihis tai pihis mut et siis tod oo pahis
 no siis et
 Kuule Bibabiba sinä et enää ikinä syö mitään” (s. 176)

Samalla myös Clarissan ikivanha äiti odottaa kuolemaa vastapäätä sijaitsevassa vanhustenkodissa. 

Teos on elävä kokonaisuus, jota rytmittää kappaleissa vaihtelevat kertojat ja kerronnan tyylit sekä intensiteetti ja mieliala. Sexdeathbabies kuvaa surua ja menetystä usein (näennäisen) ilon ja yltiöpositiivisuuden kautta, joista erityisesti jälkimmäinen on osuva kuvaus yhä valloillaan olevasta self-help-kulttuurista, jonka mukaan kaikesta voi selvitä voittajana, kunhan ajattelee positiivisesti. Kirjassa kuolemaa käsitellään makaaberilla mustalla huumorilla, joka näkyy muun muassa pian lapsensa menettävässä äidissä, joka 60 vuoden iässä aloittaa hedelmöityshoidot korvatakseen katoavan ainokaisensa. 

Muinosen hahmot ja heidän käyttäytymisensä lähentelevät absurdia tragikomiikkaa, aina hahmojen erikoisia nimiä myöten. Tarinan kärki ei silti katoa karnevalistiseen tunnelmaan tai paikoin hämmentävään kielenkäyttöön. Päinvastoin teos tuntuu erinomaisesti osoittavan, kuinka kerta kaikkien järjetön kokemus kuolema on kenelle tahansa sen kohtaavalle ihmiselle, ja että sen käsitteleminen pelkällä “kylmällä järjellä” tai mahdollisimman objektiivisella kerronnalla on kerta kaikkiaan turhaa. 

Kirjassa heijastuu monet varsin inhimilliset halut, kuten vahva tarve uskoa siihen, että voimme itse hallita elämäämme. Siitäkin huolimatta, että elämä panee jatkuvasti vastaan. Clarissan keino hallita maailmaa on ulkonäköön keskittyminen, hiusten, ripsien, ihokarvojen ja kaiken mahdollisen fyysiseen olemukseen liittyvän kontrollointi. Hetty hokee mantrana itselleen, että hän on terve: “Minä teen jotain oikein, oikein hyvin, että en sairastu eli että: minä olen terve, minä olen terve, minä olen terve.” (s.151) Läheisen sairastumisen näkeminen voi helposti herättää ihmisessä kuolemanpelkoa, mutta koska tunteita on vaikea käsitellä, saattaa koko asian kieltäminen tuntua turvallisemmalta. 

Hetty pohtii myös, miksi “minun Bibabi ei ole itsenäinen ja rohkea ja altistumatta sukutautiin?” (s. 152) Hettyn naispuoliset sukulaiset ovat yksi toisensa perään kuolleet syöpään, mutta hän on tältä geenituholta säästynyt. Ajatus siitä, että olisi jollakin tavalla feministinen teko olla sairastumatta on tietysti huvittava tai karmaiseva, mutta Hettyn sensuroimattomat ajatukset tuovat lähinnä julki kaiken raakuuden ja julmuuden, joita sairaudet meissä herättävät. Kyse on ennen kaikkea pohjattomasta epätoivosta, jonka edessä hakee syitä tai syyllisiä. Kun niitä ei ole tarjolla, voi niitä vaikka keksiä itse. Milläänhän ei kuitenkaan ole enää merkitystä, kun oma lapsi on pian vainaa.

Romaanin teemana on surun lisäksi myös seksuaalisuus. Teoksessa kieli on keskiössä, mihin se venyy ja kuinka pitkälle sen voi proosatekstissä viedä. Hetty tekee epämääräisiä viittauksia potentiaaliseen seksielämäänsä ja ajattelee muun muassa näin: “En yleensä käsittele seksiä näin paljon. Nuolaisua tai lipomista rytmimeneeoohpuuh nesteitä valuaa. Seksikuiskausta, sellaista ihan arkaa haluilmausta.” (s. 154) Muinosen kieli tuo paikoin mieleen Mikko Rimmisen, joka koettelee usein romaaneissaan suomen kielen rajoja, luo itse uusia yhdyssanoja ja vääntää substantiiveista adjektiiveja. 

“Kuljen kohti odotustilaa, sukuelimeni katselee käytävää. Se aina uteliaana katselee maata päin. Tekee mieli nostaa se kohti taivasta mutta kuuluu näiden kahden, maan ja taivaan, väliin.” (s. 31)

Ruumis on tärkeä elementti kirjassa. Sen kestävyys, sen heikkous, sen olemassaolo, jonka ainoa päätepiste on mätäneminen, hitaasti tai yhtäkkiä. sexdeathbabies myös rikkoo monella tapaa tabuja, jotka koskevat esimerkiksi ikääntyvän naisen kehon ja kehollisuuden kuvauksia. Harvoin saa lukea yli kuusikymppisten naisten seksistä tai sitä koskevista ajatuksista. Ylipäänsä ikääntyvän naisen halujen kuvaileminen loistaa enimmäkseen poissaolollaan sekä populaarikulttuurissa että korkeakulttuurissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Mia Westerling

Väkivallan hurmaama

Ossi Nyman: Patriarkaatti
Romaani, 208 s.
Teos, 2019

”Kaisan puoliso sanoi nyt elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta.” (s.142)

Ossi Nymanin Patriarkaatti herättää lukijassaan monenlaisia tunteita, kaikkein päällimmäisenä kenties hämmästystä. Teos on toisaalta inhottava, toisaalta viihdyttävä, toisaalta raivostuttava. Todennäköisesti kaikki nämä tunteet on herätetty tarkoituksella.

Romaanin päähenkilönä toimii Mauri, jonka kerrontaa seurataan jaksoittain kahdenkymmenen vuoden ajalta. Kirjan ensimmäisessä kohtauksessa hän vapautuu armeijasta, perinteisen maskuliinisuuden tyyssijasta, jonka hän olisi itse mieluummin vaihtanut siviilipalvelukseen. Mielessään Mauri palaa usein tuon ajan kokemusten ääreen esimerkiksi muistellessaan kaiken vapaa-ajan täyttäneitä yhteisiä pornografian katsomissessioita.

Teos kokonaisuudessaan on varmaankin parhaiten tiivistettävissä aiempaan lainaukseen. Mauri on kerronnaltaan ja ajatusmaailmaltaan pahasti häiriintynyt. Hän katsoo naisia, kuin nämä eivät olisi ihmisiä lainkaan. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti useita väkivaltaisia seksuaalirikoksia, jotka toisinaan päättyvät uhrin murhaan. Kuitenkin Mauri on kertojana epäluotettava, eikä milloinkaan voi olla täysin varma siitä, mitä ”oikeasti” tapahtuu. Hänen tarinansa menevät ristiin, ja osan kohdalla on esimerkiksi täysin mahdotonta, että hän selviäisi teoista jäämättä kiinni. Ytimen häiritsevälle tunnelmalle kuitenkin luo Maurin jokseenkin välinpitämätön kerronta. Kuvauksen kohteena saattaa olla esimerkiksi ruumiin pilkkominen ja kannibalismi, mutta Mauri selostaa näistä kuin arkipäiväisiä askareita. Asiaa ei juuri auta, vaikka kyseessä olisivatkin vain unet tai fantasiat.

”Mietin, että naisen sukupuolikromosomit olivat aina XX ja miehen XY. Naine oli aina kokonaan nainen, mutta mies oli aina nainen ja mies samassa ruumiissa. Kukaan ei ollut YY. Ei ollut olemassa sellaista ihmistä, joka olisi kokonaan mies, mutta oli olemassa ihmisten luoma mielikuva tosimiehestä ja se mielikuva oli yrittänyt muuttua väkivalloin lihaksi jo monen tuhannen vuoden ajan.” (s.185)

Romaani tarjoaa mielenkiintoisia näkemyksiä yhteiskuntamme voimakkaan sukupuolitetusta jaosta. Oleellinen syy Maurin voimakkaaseen naisvihaan on se, ettei hän koe olevansa sellainen mies, kuin häneltä odotettaisiin. Esimerkiksi ensimmäinen hänen uhreistaan on armeija-ajan tuttava Viima Lehtonen, jonka Mauri kokee vastaavan itseensä kohdistuneita ihanteita paremmin kuin hän. Teos vihjailee muutamaan otteeseen Maurin mahdollisesta homoseksuaalisuudesta, joten kenties osa Lehtoseen kohdistuvasta vihasta kumpuaa siitä, että tämä on avoimesti lesbo. Lehtonen on myös antanut Maurille lempinimen Mauritania, joka on vääristynyt lähes kaikkien suussa Mauri-Tanjaksi. Huomionarvoista tästä tekee se, että Tanja on myös Maurin entisen tyttöystävän nimi. Mauri tuntuu olevan Tanjasta lähes pakkomielteinen, ja hänelle ero tuntuu olevan kaikkein perimmäisin osoitus kaikista hänen epäonnistumisistaan. Aivan kirjan loppuvaiheilla siirtyvät teoksen aloitussanat myös Tanjan suuhun sekoittamaan entisestään totuuden rajoja.

Romaani tahtoo provosoida lukijaansa, ja se on rakennettu riittävän kompleksisesti, jotta lukijalta vaaditaan aikaa sen tulkitsemiseen. Lukukokemuksena se on melko mielenkiintoinen, joskaan ei ensimmäisenä suositeltavien kirjojen listalla. Mauri on hahmona kiinnostava, mutta hänen sisäiset pohdintansa alkavat melko nopeasti kiertää kehää, kunnes uusi väkivallanteko vaihtaa tarinan suuntaa. Hänet on myös kuvattu toisinaan niin sympaattisena väliinputoajana, että tekojen välissä voisi häntä melkein sääliäkin. Mutta vain melkein, siitä pitävät hänen perverssit kiinnostuksensa huolen.

Annika Kyytinen

Viihdyttävää merkityskirjallisuutta

Terhi Kangas ja Anna Aalto: Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa
Lastenkirja, 32 s.
Merkityskirjat, 2018

 

 

“Perheneuvottelun päätteeksi Helga ja Helmeri seisoivat myrtyneinä autokatoksessa toppapuvut yllään. Niskaan voi kuulemma kasvaa digikyttyrä liiasta pelaamisesta. Vakavassa tapauksessa jopa kaksi. Isänkin työpaikalla oli ollut puhetta noista viheliäisistä kyttyröistä, ja siksi innostuttu liikunnasta.” (s. 5)

Helmeri Hessunpoika löytää lajinsa on kertomus pienestä Helmeri-pojasta, jonka isä on aloittanut juoksuharrastuksen ja haluaa innostaa koko perheen liikkumaan “digikyttyröiden” välttämiseksi. Helmerillä ei vain vielä ole omaa lajia, jonka parissa tulisi liikuttua säännöllisesti. Helmerin isosisko Helga ideoikin Helmerille erilaisia urheilulajeja sisältävän liikuntapassin, johon Helmeri kerää lajikokeiluista tarroja. Helmerin liikuntapassi johdattaa koko perheen kokeilemaan uusia aktiviteetteja, mutta Helmerille oman lajin löytäminen ei olekaan aivan niin helppoa kuin hän oli ajatellut.

“Helmerin polvea jomotti koko illan, ja mieli oli maassa. Hänkin olisi halunnut hurmioitua jalkapallosta ja nauraa muiden mukana valmentajan hassutuksille.
Isä oli intoillut, että nyt meistä kasvaa oikea futisperhe. Äiti leipoisi mokkapaloja seuran myyjäisiin, ja isä kävisi kätevästi lenkillä treenien aikana. Helmeri oli huutanut, että leipokaa vaikka kakkapaloja, ei kiinnosta! “ (s. 9)

Helmeri kuitenkin motivoituu etsimään mieluisaa tapaa liikkua, eikä hän onneksi halua luovuttaa.

 

Vielä suhdettaan liikuntaan hakevalle, epävarmalle lapselle on Helmerin hahmossa samaistumispintaa: volttimontulla iskee korkean paikan kammo, uimahallissakin tulee vilu eivätkä joukkuepelit tempaa Helmeriä mukaansa, vaikka ne vierestä seurattuna ihan hauskoilta vaikuttavatkin.

“Kaukalon laitojen pauke vihloi Helmerin korvia. Valmentaja puhui koko ajan hyökkäämisestä ja karvaamisesta. Helmeri ei halunnut tehdä kumpaakaan. Jääkiekko tuskin olisi hänen lajinsa, mutta passiin sentään tulisi toinen tarra.
Ja olihan paidan tupsukorva kieltämättä aika siisti.” (s. 14)

Liikuntapassin vaihtoehdoista ei meinaa löytyä Helmerille sopivaa urheiluharrastusta, mutta hän ei lannistu eikä koe epäonnistuneensa. Tässä teos asettaa tärkeitä esimerkkejä sekä lapsille että vanhemmille. Perheessä ilmapiiri on liikkumiseen kannustava, mutta ei suinkaan painostava.  Kaikille lajeille ei tarvitse lämmetä, eikä mitään lajia ole tarkoitus osata valmiiksi. 

 

Teos esittelee kirjon erilaisia urheilulajeja ja -seuroja. Maalipelit ovat edustettuina jopa kahteen kertaan, mutta ikävä kyllä mukaan ei ole mahtunut ilmaisutaidollisia liikuntaharrastuksia, kuten  tanssia, sirkusta tai taitoluistelua. Lopulta mieluisa harrastus löytyy heti kotioven ulkopuolelta. Polkupyöräily yhdistettynä isän juoksulenkkeihin vaikuttaa mukavalta ja helposti lähestyttävältä lajilta Helmerille. Myös tällaisia matalan kynnyksen liikuntamuotoja voisi olla kirjassa esillä enemmänkin. 

 

Teos toimii varmasti hyvänä innostimena, kun lapsi tai nuori halutaan älylaitteiden ääreltä aktiivisempien harrastusten pariin. Kirjan lukeminen ei tähän tietenkään yksin riitä, vaan lajien kokeilusta on hyvä tehdä perheen yhteinen asia, kuten tarinassakin. Helmerin isosiskon keksimä liikuntapassi vaikuttaa hauskalta ja käytännölliseltä idealta, kunhan siihen ei liity lajien kokeilemisen lisäksi sen kummempia tulostavoitteita. 

 

Liikkumisen tärkeyttä painottava tendenssi käy ilmi jo kirjan nimestä ja kannesta. Tarina on kuitenkin tavoitteestaan irrotettunakin viihdyttävä ja hauska, eikä sen sävy ole tuputtava. Tekstiä elävöittää värikkäät kuvat, joissa riittää kekseliäitä, varsinaiseen juoneen liittymättömiä yksityiskohtia tarkasteltavaksi. Yksi aukeama on täytetty Helmerin isän somepäivityksillä, joiden aiheena ovat perheen lajikokeilut. Hessu Lehmusvirran tili löytyykin Instagramista myös ihan oikeasti.

 

Liikunnan pariin innostavasta pyrkimyksestään huolimatta teos ei maalaa urheilun harrastamisesta pelkkää auvoista ja ruusuista kuvaa.

“Isä jutteli kaukalon laidalla Joelin äidin kanssa. Joel haaveili NHL-tähden urasta, mutta tämän kauden jälkeen harrastus täytyisi lopettaa. Joelin äidin työpaikalla oli käyty kaikkien aikojen yt-neuvottelut.” (s. 16)

Kertomuksessa tuodaan realistisesti esiin harrastamiseen liittyviä taloudellisia ja aikataulullisia haasteita, sekä tarjotaan niihin ratkaisuja esimerkkien kautta. Loppuratkaisuna isän ja pojan lenkkeilyharrastus on sekä mukavaa yhdessäoloa että tehokasta ajankäyttöä. Tarinaan on myös sisällytetty oikea mainos Pelastakaa Lapset ry:n “Eväitä Elämälle” -ohjelmasta (s. 24), jonka kautta lapsiperheet voivat saada tukea harrastusmaksuihin. Tähän tarkoitukseen lahjoitetaan myös merkittävä osa kirjan tuotoista.

 

Vaikka pääosassa on lapsi ja hänelle sopivan lajin löytyminen, uskon että perheen kaiken ikäiset jäsenet voivat saada kirjan lukemisesta jotakin irti, ainakin tapoja kannustaa perheen pienimpiä liikkumaan. Ja vaikka konkreettisille sporttivinkeille ei olisikaan tarvetta, toimii tarina myös sellaisenaan viihdyttävänä lukuhetkenä.

Jenni Seppälä

Rypemistä keskellä lokaa ja kurjuutta

Sami Lopakka: Loka
Romaani, 378 s.
Like, 2019.

“lokaa on se, että et täyttänyt omaa mittaasi. et koskaan edes yrittänyt.
  se hetki, kun katsoit peiliin ja viimein havahduit:
    ei nyt vittu.
      sinä saasta, katso nyt itseäsi.
        ei jumalauta.” (s. 225)

Sami Lopakan Loka (2019) kuvaa kolmen miehen kamppailua itseä ja maailmaa vastaan. Suurimman osan teosta heidän tarinansa pysyvät erillisinä, ja he kohtaavat toisensa vasta kirjan loppupuolella. Tuolloin myös paljastuu, etteivät hahmot olekaan toisilleen täysin tuntemattomia. Heidän yhteinen aikansa teoksen sivuilla on kuitenkin melko vähäistä. Sen sijaan teoksen pääpaino on yksin käsiteltävässä tuskassa, jota ei voi jakaa kenenkään kanssa.

Ensimmäinen miehistä, Seppo, viskaa epätoivonsa keskellä kaiken omaisuutensa passia myöten sillalta alas keskellä Siperiaa. Loppu häntä ympäröivästä juonesta rakentuukin sitten sen varaan, että hän on tekonsa takia ongelmissa. Viina virtaa, kun Seppo harhailee epämääräisesti ympäriinsä, joskin päämäärättömyyden takaa paljastuva itsetuhoisuus alkaa paistaa yhä enemmän läpi aina juonen edetessä.

Piilotellessaan salamatkustajana junassa Seppo tapaa venäläisen Aleksejn, joka huolestuu hänen tilanteestaan. Aleksej ja tämän vaimo Svetlana koittavat auttaa Seppoa, vaikkei hän itse tunnu olevan yhtä kiinnostunut omasta selviytymisestään. Kiitoksena hän kuitenkin haluaa pelastaa pariskunnan avioliiton. Pitkän, humaltuneena junassa käydyn keskustelun myötä Aleksej on nimittäin paljastanut, että Svetlana on transsukupuolinen (Aleksej tosin käyttää virheellisesti termiä transvestiitti). Seppo kuitenkin toteaa Svetlanan kohdatessaan, että todellisuudessa tämä vain haluaa alistaa miestään seksuaalisesti. Sen hän taas päättää ratkaista tarjoutumalla vapaaehtoisesti Svetlanan dildolla hoideltavaksi Aleksejn sijasta.

Seuraavana hahmoista on Jorma, erittäin taidokas erikoislääkäri lukuun ottamatta niitä kertoja, kun hän saapuu töihin elämänsä krapulassa tai edelleen humaltuneena. Kotona häntä odottaa perhe, josta hän on vieraantunut. Työssään hän kohtaa jatkuvasti kuolemaa ja itsemurha-aikeita ja miettii koska on hänen vuoronsa. Lisäksi hän kantaa mukanaan lapsuusajaltaan synkkää muistoa, joka vainoaa häntä yhä edelleen.

Jorman juonikaari ei ole kenties aivan yhtä tapahtumarikas, sillä se sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle. Siellä hänen potilaistaan keskitytään erityisesti kahteen, joista toinen on yrittänyt ampua ja toinen räjäyttää itsensä. Näitä miehiä hän koittaa saada jaksamaan, ja avaa näissä keskusteluissaan paljon myös itsestään.

Viimeisinä miehistä on Kari, joka lähtee luonnon helmaan miesystävänsä Samulin kanssa. Kari itse on kokenut eränkävijä, joka osaa selviytyä tilanteessa kuin tilanteessa, Samuli ei niinkään. Hän on esimerkiksi pakannut rinkkaansa silitysraudan, kauluspaitoja ja kasallisen vaihtokenkiä. Hieman hänkin toki ehtii matkan aikana karaistua, eikä ainakaan valita vääntyneestä nilkasta siten, kuten hän Karin mukaan vielä alkumatkasta olisi tehnyt.

Karin sisäisistä kamppailuista paljon johtuu hänen kokemastaan kohtelusta homoseksuaalisuutensa takia, eikä hän esimerkiksi ole pitänyt isäänsä yhteyttä vuosiin. Hän on kyllästynyt kokemaansa arvosteluun, ja leiskuvan persoonallisuutensa vuoksi esimerkiksi alkaa haastaa riitaa grillillä kuvailemalla miesten välisen seksin yksityiskohtia ja esittää hukuttautuvansa jokeen vain ohikulkevia turisteja säikytelläkseen. Kaikkein eniten hän haluaisi jäädä rauhaan, jättää kenties kaiken taakseen.

Kaikki kolme siis enemmän tai vähemmän harkitsevat itsemurhaa. He halveksuvat itseään, heidän maailmansa eivät juuri toivoa tarjoa. Kirjan ehdottomasti parasta antia ovatkin heidän ajatuksensa epätoivon kuilun partaalla. En itse hyvällä tahdollakaan kuulu teoksen tarkoitettuun kohdeyleisöön, mutta välähdykset kolmen miehen vaiettuun kärsimykseen saavat heidät tuntumaan inhimillisemmiltä toisinaan kovin nopeastikin kiihtyvän juonen vastapainona.

“Minulla ei ole mitään, mihin palata. Ketään, joka minut enää haluaisi. Minulla oli kotipiha ja postilaatikko, kaasugrilli ja ruohonleikkuri. Minulla oli lumitöitä. Niin kauan, kuin joku tekee lumityöt, talossa vielä luotetaan huomiseen.” (s. 310)

Kirjan juoni, rytmitys ja kieli jättävät paljon toivomisen varaa. Teos koittaa tasapainotella lennokkaiden tilanteiden ja syvempien mietteiden välillä, eivätkä siirtymät aina ole sujuvia. Teoksen takakansi lupaa sysimustaa huumoria, mutta vessahuumori ja lakkaamattomat mielikuvitukset tavat kirota tyylillisesti kuten “voi sisäministerin siittimet” tai “ei ny assistentin peräreikä” eivät välttämättä vastaa tätä määritelmää. Toki kirjan absurdeiksi kärjistetyt tapahtumat voivat viihdyttää tuossa tarkoituksessa, elleivät lukuisuudessaan ala tuntua rasittavilta.  Kielellisesti myös kaikkia kirjan hahmoja tuntuu yhdistävän ilmeinen kykenemättömyys sanoa “kyllä” normaalisti, sillä sen sijasta romaaniin mahtuu hyvin runsaalla kädellä ilmauksia kuten “ky” ja “khyllä khyllä”.

Samoin tuntuu usein siltä, että rankempaa sisäisen mielenmaailman kuvaa tasapainotetaan kerronnassa väkinäisesti penisten kokoja vertailemalla ja naisten rintoja tarkastelemalla Kirjan tuskin on tarkoituskaan esittää mahdollisimman todenmukaisia henkilöhahmoja, mutta jokaisen päähenkilön valinnat ja heitä ympäröivät tilanteet ovat usein niin epärealistisia, että koin vaikeuksia kiintyä heihin riittävästi kiinnostuakseni heidän kohtaloistaan.

Kenties Loka tavoittaa oman kohdeyleisönsä esimerkiksi niiden parissa, jotka voivat hahmoihin jollain tapaa samaistua ajatustensa tai elämäntilanteensa kautta. Muuten se ei tarjoa paljoakaan uutta tai erityisen mieleenpainuvaa sisältöä shokkiarvonsa lisäksi. En myös voi väittää lukukokemusta erityisen nautinnolliseksi. Ja jos teoksella onkin taustalla syvempiä tarkoituksia, hukkuvat ajatukset kaikkien muiden mylläävien tapahtumasarjojen alle. Tietysti mikäli teoksen huumori onnistuu tavoittamaan, voi se tarjota lukijalleen mitä luultavimmin paljon enemmän.

Annika Kyytinen

Jamesbondilaista, suoran toiminnan jännitystä

Seppo Mustaluoto: Kuoleman safari
Romaani, 296 s.
Gummerus, 2019

Keski-ikäinen mies tähtäämässä pistoolilla kuvasta ulos vasemmalle, teollisuusalue taustalla – mitä odottaa romaanilta, jonka kansikuva uhkuu kaupallisuutta? Varmaankin juuri sitä, mitä Seppo Mustaluoto toisinkoisellaan Kuoleman safari lukijalle tarjoaa. Dekkarin päähenkilö ja kertoja Janne Norrman lähtee rikkaan appiukkonsa pyynnöstä arvioimaan Nigeriaan rakennetun uuden öljysataman turvallisuutta. Kun kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaisesti, alkaa vauhdikas tapahtumaketju. Janne setvii tiensä läpi yhden jos toisenkin vaarallisen tilanteen, päätyen lopulta pohtimaan omaa lojaalisuuttaan appiukkoaan kohtaan.

Mustaluoto on kainostelematta rakentanut puhtaasti juonivetoisen romaanin, joka näennäisen rankoista tapahtumista huolimatta on varsin kevyttä luettavaa. Päähenkilön satumainen tuuri ja loppumaton nokkeluus tuovat mieleen niin James Bondin kuin Ihmemies McGyverinkin. Palavasta autosta irrotetut metalliset, umpinaiset pölykapselit toimivat näppäränä apuna veden keittämiseen juomakelpoiseksi, ja vasempaan taskuun ”survottu” AK:n lipas pysäyttää ”Makarvoin hitaan luodin” kuin ihmeen kaupalla.

Kuoleman safarin kerronta on hyvin suoraa, karkeaa ja romaanin tapahtumien etenemiseen keskittyvää. Valittu tyyli tuntuu sinänsä sopivan puhtaasti juonivetoiseen romaaniin, mutta ontuvat kielikuvat, sanavalinnat ja toisteisuudet särähtävät lukiessa useamman kerran. Useampaa kuollutta henkilöä kuvaillaan ”erittäin kuolleeksi”, helikopterin sijasta puhutaan “hekosta” ja päähenkilö ajattelee turhan monessa tilanteessa ”voi paska”.

”Voi paska” -lausahdus tuntuu kuitenkin siinä mielessä osuvalta, että se kuvaa täydellisesti päähenkilön olematonta emotionaalista elämää. Jannen ajattelua ja tunteita ei juurikaan kuvata tai niitä kuvataan pintapuolisesti ja epäuskottavasti. Kirjaa täytyykin monissa kohdissa lukea kylmänviileän ja tunteettoman agenttisankarin viitekehyksessä, jotta henkilöhahmojen litteyttä ei jumitu ihmettelemään. Päähenkilön ajattelu pysyy kristallinkirkkaana ja rationaalisena jopa silloin, kun hän makaa hakattuna ja kahlittuna pakettiauton tavaratilassa ja hänen ystävänsä tekee kuolemaa hänen vieressään.

Vaikka romaanissa on kerronnallisia puutteita, luhistuu se lopullisesti vasta rakenteellisiin ongelmiin. Karkeasti jaoteltuna ensimmäinen neljäsosa Kuoleman safarista on tiukkaa toimintaa, toinen neljäsosa suvantovaihetta ja jälkimmäinen puolikas kaiken toiminnan hiipumista. Ensimmäiseen neljännekseen litteät henkilöhahmot ja suora kerrontatyyli sulautuvat mallikkaasti, ja lukiessani olin suuren innostuksen vallassa siitä, miten puhtaan viihteellisen romaanin Mustaluoto on kirjoittanut, vailla poeettista tai kielellistä kikkailua. Toinen neljännes tuntuu vauhdikkaan alun jälkeen jonkinlaiselta lakastumiselta, jonka jälkeen aletaan lähinnä setvimään auki öljysataman mysteeriä vailla toimintaa. Jälkipuoliskolla romaanin heikkoudet nousevat esiin ja ensimmäisen neljänneksen herättämä innostus lopahtaa.

Teos muistuttaa joiltain osin sodanjälkeistä kotimaista sotakirjallisuutta. Erityisesti mieleeni tulee E. I. Juutilaisen hävittäjälentäjän näkökulmasta kirjoitettu romaani Punalentäjien kiusana (1956). Molemmat kirjat pääsevät oikeuksiinsa vauhdikkaan toiminnan kuvauksessa ja ovat huonoimmillaan pintapuolisessa psykologisessa kuvauksessa. Tarkkojen sotakalustoon liittyvien yksityiskohtien mainitseminen on myös molemmille teoksille tyypillistä:

”Pomppasin pystyyn ja seurasin katseellani, kun helikopteripari häipyi kohti pohjoista. Sen verran ehdin nähdä yksityiskohtia, että toinen oli suurehko kuljetuskopteri, ehkä Super Puma. Toisen kopterin tunnistin melko varmasti Tigeriksi. Eurocopter Tiger oli käytössä Ranskalla, Espanjalla, Saksalla ja Australialla. Nigerialla oli myös taisteluhelikoptereita, mutta muistaakseni ne kaikki olivat Venäjältä ostettuja Mi-24-koptereita. Ja tämä ei missään tapauksessa ollut Mi-24, sillä se oli niin iso ja tunnistettava rohjake.” (s. 99)

Tällainen tarkka sotakaluston nimeäminen ei liene kovin kiinnostavaa lukijalle, jos hän ei itse ole ollut kyseisen sotakaluston kanssa tekemisissä, kuten vaikkapa Mustaluoto, joka on eläköitynyt ammattisotilas ja lainvalvontaviranomainen. Kirja tuntuukin eräänlaiselta nykyajan suomalaisen sotilaan kirjoitukselta toiselle, aivan kuten talvisota- ja jatkosotakirjallisuuskin. Suurena erona on toki se, että talvi- ja jatkosota koskettivat laajalla rintamalla koko Suomen kansaa.

Kaikista mainitsemistani puutteellisuuksista huolimatta näen teokselle, tai ainakin sen ensimmäiselle neljännekselle, varsin selkeän kohderyhmän. Jos pitää suoran toiminnan agenttijännäreistä, joissa keskitytään nimenomaan jännittäviin taistelukohtauksiin ja juonen eteenpäinviemiseen, on Seppo Mustaluodon Kuoleman safari varsin oiva valinta. Viihdyttävyyttä lukuun ottamatta romaanin anti jää kuitenkin melko ohueksi.

Otto Rikka