Höttöinen kuvaus suurista ongelmista

Leena Paasio: Menetetty tyttö
Romaani, 318 s.
Kosmos, 2017

Leena Paasio kuvaa toisinkoisellaan Menetetty tyttö kolmekymppisen Johanna-opettajan Suomeen paluun jälkeistä aikaa kaksi vuotta kestäneen Kenian matkan jälkeen. Johanna yrittää sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ja koulujärjestelmään opetettuaan ja elettyään Keniassa, mutta Johannan paluu sellaiseksi kuin hän oli ennen Keniaan lähtöä ei onnistukaan kovin helposti. ”Missä oli se nainen, joka ei ennen pelännyt mitään?” kuten Johanna itse kirjan alkupuolella toteaa.

Romaanin nimi Menetetty tyttö kertoo, mistä romaanissa on kyse. Menetettyjä tyttöjä on kaikkialla ja kaikki voivat tuntea olevansa menetettyjä tyttöjä, niin Keniassa kuin Suomessa, niin nuorena kuin vanhana. Keniassa menetetty tyttö on Alika, sukuelinten silpomisen uhri. Suomessa menetettyjä tyttöjä on useita: Janika, joka elää moniongelmaisessa perheessä, Siiri, joka tulee alaikäisenä raskaaksi, ja toisaalta myös Johanna, joka ei oikein löydä paikkaansa.

Parhaimmillaan Menetetty tyttö onnistuu kuvaamaan opettajainhuoneen elämää ja opettajien erilaista suhtautumista uuteen opetussuunnitelmaan todentuntuisesti, enkä voinut olla yhdistämättä omia lukio- ja yläkouluaikaisia opettajiani tiettyihin henkilöhahmoihin. ”Koulunkäynnistä on tullut yhtä helvetin hulabaloota sen jälkeen, kun johto rouvastui, Erkki puhisi Toukolle riisuessaan ulkotakkiaan. [– –] Kohta ei varmaankaan enää saada pitää kokeita. Nehän ovat uuden opetussuunnitelman hengessä itse pirun keksintö, Erkki irvaili.” Osa romaanin opettajista ovat sen sijaan todella innostuneita ja suhtautuvat positiivisesti uuteen ilmiöpohjaiseen oppimiseen, kuten varmasti oikeassakin maailmassa.

Romaani herättää lukijan myös pohtimaan, kuinka paljon toisen ihmisen elämään voi puuttua ja onko joissain tilanteissa siihen myös velvollisuus. Johanna uhmaa apulaisrehtorin antamia ohjeita yrittäessään auttaa Janinaa ja toisaalta tajuaa itsekin välillä menevänsä liian pitkälle. Hänen mieleensä palaa alituisesti Alika ja se, kuinka hän ei pystynyt pelastamaan häntä sukuelinten silpomiselta.

Paasion kerronta on kepeää eikä henkilöhahmojen ajatuksiin ja tunnetiloihin päästä kovin syvälle. Menetetty tyttö sivuaa pintapuolisesti vaikeita aiheita, kuten tyttöjen sukuelinten silpomista, teiniraskauksia ja perheväkivaltaa, mutta ei varsinaisesti pureudu niihin. Myöskään näkökulman vaihdokset Suomesta Keniaan ja takaisin eivät tunnu kovin sujuvilta, vaan ennemminkin ajatuskatkomaisilta. Päähuomio romaanissa kiinnittyy Johannan miessuhteisiin ja opettajien pirskahteleviin kuohuviinihumalaisiin pikkujouluihin, vaikka suurempiakin aiheita olisi ollut tarjolla.

Ehkä Paasio olisi voinut joko jättää Kenian tapahtumat kokonaan kirjasta pois tai keskittyä niihin enemmän. Tällaisenaan Menetetty tyttö tuntui kevyeltä kesälukemiselta, jonka kepeyttä kuitenkin häirittiin päälleliimaamalla tarina kenialaisesta tytöstä, jonka sukuelimet silvotaan.

Valitettavasti kirjasta jää mieleen pullan ja kahvin tuoksuinen opettajainhuone, kaakattavat opettajat ja höttöinen pikkujouluhumala. Valitettavasti, sillä kehitysmaiden ongelmat ansaitsisivat enemmän, syvälle mielen tajuntoihin porautuvaa käsittelyä.

Otto Rikka

Sotavuodet runoilijoiden silmin

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Romaani, 316 s.
Otava, 2017

“Humala makeutti Olavin ääntä entisestään, hän kertoi kaipaavansa minua eri tavalla kuin ketään muuta. Hän vannotti, että meidän pitäisi puhua. Mitä silloin tapahtui ja miksi erkanimme.”

Valon juhla on fiktiivinen kuvaus todellisten Tulenkantajien perustajajäsenten Olavi Paavolaisen ja Katri Valan mutkikkaasta suhteesta sota-ajan Suomessa. Asko Jaakonahon toisen romaanin kerronta vaihtelee Olavin ja Katrin näkökulmien välillä kuvaten heidän kokemustaan sodasta sekä sotaa edeltävästä taiteilijaelämästä. Tarinassa kuvataan Katri Valan taiteellisen lahjakkuuden hiipumista sodan ja sairauksien uuvuttamana sekä Olavi Paavolaisen yritystä palauttaa vanhan ystävänsä runoilijan kipinä.

Kieli Valon juhlassa on kauniin lyyristä ja se sopii hyvin kahden runoilijan sisäisen maailman kuvaukseen, mutta kerronta kokonaisuudessaan on pidemmän päälle hieman puuduttavaa. Jaakonaho kuvaa kuitenkin realistisesti sodan paineissa elämistä, kaventunutta, pelon ja puutteen hallitsemaa arkea. Tarinassa vilahtelee historian oikeita henkilöitä ja tapahtumia, mutta historiaa ja politiikkaa vähemmän tuntevalta lukijalta ne saattavat mennä ohi.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia historiallisuutensa takia, mutta eivät kuitenkaan onnistu synnyttämään suurempaa myötäelämisen tunnetta. Hahmoista mielenkiintoisempi on Katri, jonka sisällä taistelee hänen roolinsa kirjailijana, kansan äänenä, perheestään huolissaan olevana naisena ja lapsensa menettäneenä äitinä. Olavia puolestaan kuvataan tilanteisiin mukautuvaksi selviytyjäksi, joka haluaa vielä pelastaa muusansa Katrin viimeiset runot. Katrin ja Olavin suhde on tarinan keskiössä, mutta jää kuitenkin etäiseksi.

Valon juhla on kokonaisuudessaan aiheeltaan mielenkiintoinen ja historiallisia tapahtumia valottava, mutta ei kovinkaan mukaansatempaava. Kritiikin alussa esitettyyn kysymykseen “miksi erkanimme?” romaani ei anna selkeitä vastauksia. Vaihtoehtoja on useita joista mikään ei ole tyhjentävä, kuten ei elämässä yleensäkään. On silti kiinnostavaa saada katsaus sodan aiheuttamiin seurauksiin kahden runoilijan näkökulmasta kuvattuna. Niissä kuvauksissa korostuu kaiken yksilöllisyys ja jokaisen kohtalon ainutlaatuisuus.

Elsa Arva

Uskonto hiekkalaatikkona

 

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Romaani, 368 s.
Gummerus, 2018

 

“Odota”, lapsi rääkäisee, kun isompi kiihdyttää pyöränsä edelle.

“Haluan ajaa vierellä ja jutella matkalla.”

Tallennan sanat, yhteyden kaipuun yksinkertaisuuden.

Puistossa lapsi varmistaa:

“Sitten leikitään meidän omia leikkejä, ei muiden.”

Näin alkaa Pauliina Rauhalan toisinkoinen Synninkantajat, ja tiivistää samalla teoksen sanoman: inhimillisen yhteyden kaipuun, jonka kääntöpuolella kasvavat säännöt, rajat ja ulkopuolelle jättäminen. Uskonnosta tulee lasten hiekkalaatikko, jossa vääriä leikkejä leikkivät suljetaan ulkopuolelle. Esikoisteos Taivaslaulun tavoin Synninkantajat käsittelee vanhoillislestadiolaista yhteisöä ja nostaa esiin sen vaiettuja varjopuolia. Taivaslaulu pureutui nuoren pariskunnan kautta lestadiolaisen ehkäisykiellon ongelmiin sekä yhteisön paineen aiheuttamaan uupumukseen. Synninkantajissa seurataan 1970-luvun lopun pienessä Pohjanmaalaisessa kylässä asuvan vanhoillislestadiolaisen perheen kautta monen sukupolven elämää.

Teos jakautuu päähenkilöiden – ääriuskonnollisen Taisto-papan, maltillisemman Aliisa-mummon, nuoren Aurooran sekä alakouluikäisen Aaronin – fokalisoimiin lukuihin. Lisäksi oman paikkansa teoksessa saa nykyaikaan sijoittuva Matkakertomus, jonka kertoja reflektoi omaa kirjoitusprosessiaan sekä tutkii kristinuskon historiaa ja sen erilaisia ilmentymiä. Matkakertomuksen tarkoituksena tuntuu olevan nykyajan perspektiivin antaminen ja näkökulman laajentaminen, missä se osittain onnistuukin, mutta välillä Matkakertomus tuntuu turhalta täytteeltä ja tarina toimisi hyvin ilman sitäkin.

Fokalisaation avulla henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan monipuolisesti. Kiinnostavaksi hahmoksi nousee Taisto-pappa, jonka lempeässä luonnon- ja Jumalan rakkaudessa ja toisaalta ankarassa saarnamiehen roolissa näyttäytyy ristiriita, jonka muut näkevät ja jonka hän itsekin lopulta tuskaisesti tiedostaa. Aaron ihailee pappaansa ja yrittää kulkea tämän jalanjäljissä, mutta salaa pelkää tämän ehdottomuutta. Aaronin sisäistä maailmaa kuvataan lähes aikuisen ajatuksin ja sanoin, mikä tekee lapsikuvauksesta yhtäältä tuoreen ja ennakkoluulottoman, toisaalta jossain määrin epäuskottavan.

Vaikka teoksessa kuvataan uskonnollisen yhteisön kyseenalaisia puolia, kuten liian pitkälle meneviä sääntöjä, ahdistavaa ankaruutta ja ulkopuolelle sulkemista, nousevat myös sen hyvät ja kauniit puolet esille. Rauhalan kuvauksessa näkyy rakkaus vapaaseen ja rajattomaan uskoon sekä ennen kaikkea ainutlaatuisen syvä luontosuhde. Henkilöhahmoista näitä arvoja edustaa Aliisa-mummo, jonka lempeys ja sallivuus toimii vastavoimana Taiston ehdottomuudelle. Luonnon ja sen ilmiöiden rikas ja monimuotoinen kuvaus on teoksen parasta antia, vaikkakin sen runsaus sekä hengellisesti virittyneen ja runollisen kielen kauneus aiheuttavat välillä lähes tukahduttavan yliannostuksen.  Kokonaisuudessaan teos saavuttaa kuitenkin lukukokemuksena tasapainon ja tuntuu erityisesti parantuvan loppua kohden. Synninkantajat kertoo kauniin ja koskettavan tarinan tärkeästä aiheesta.

 

Anna Carlson

Nihilistinen sotakuvaus myyttisen Babylonian noususta

Lauri Eirola: Harmegiddo
Romaani, 414 s.
Like, 2017

Lauri Eirola jatkaa toisinkoisellaan Harmegiddo esikoisensa Assurin kehrän tarinaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Lähi-itään noin 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kahden eri sotajoukoissa matkaavan nuorukaisen, Naram-Adarin ja Amel-Mardukin, kohtalot kietoutuvat yhteen armeijoiden valmistautuessa suureen, kansojen tulevaisuuden ratkaisevaan taisteluun.

Harmegiddon eeppinen kerronta on episodimaista, usean eri henkilöhahmon kautta kerrottua. Juonenkuljetus rakentuu monessa kohtaa vastinhenkilöparien, esimerkiksi eri sotajoukkoihin kuuluvien henkilöhahmojen väliseen näkökulman vuorotteluun. Välillä romaanissa edetään varsin suoraviivaisesti sotatapahtumasta toiseen, mutta usein kerronnan katkaisevat hieman irrallisilta tuntuvat henkilöhahmojen unet ja tarinat. Etenkin minäkertoja Naram-Adar näkee paljon näkyjä ja hallusinaatioita, ja välillä tosi ja epätosi tuntuvat sekoittuvan toisiinsa.

Harmegiddon sotakuvaus on makaaberia, jopa nihilististä. Se sisältää groteskin väkivaltaista kuvausta siitä, miten sodassa raadellaan ja murhataan: ”Yksi babylonialaisista otti esiin seipään [– –] työnsi seipään takaapäin assyrialaiseen, juuri niin syvälle että sisuskalut säilyivät ehjinä. Mies ulvoi tuskasta ja hänen silmänsä muljahtelivat. [– –] Seiväs nostettiin pystyyn. [– –] Hän yritti puhua, ja verinen sylki valui hänen suustaan. Kun hän näki nylkykoukut babylonialaisten käsissä, oksennus ryöppysi hänen rinnalleen.”. Sivulta toiselle jatkuvaa väkivaltamässäilyä lukiessa alkaa kaivata jotain muuta. Ajatukset vaihtuvat liiallisen väkivallan etovuudesta itseään toistavan väkivallan kyllästyttävyyteen. Väkivalta tuntuu hallitsevan teoksen kokonaisuutta.

Harmegiddo on historiallisesta aiheestaan huolimatta väkivaltaisuudellaan erityisen ajankohtainen juuri nyt. Raaka väkivalta on yhä tänäkin päivänä läsnä monen Lähi-idässä asuvan elämässä. Romaanissa eri uskonnot kietoutuvat sodankäyntiin vahvasti, mikä on ominaista Lähi-idän nykyisillekin levottomuuksille. Omalla tavallaan romaani tuo ymmärrystä siihen, miksi tilanne Lähi-Idässä on edelleen vaikea.

Eirolan romaani avaa aihekenttäänsä suuntiin, joista olisi voinut ammentaa vastapainoa väkivallalle. Esimerkiksi sotimisen vääryys ja järjettömyys nostetaan kirjassa useaan otteeseen esille, joskin paluuliike on aina takaisin kohti armeijaa ja sotaa. ”Sotiminen on vääryys ihmisiä vastaqn, vaikka jumalat käskisivätkin sotimaan”, kuten Amel-Marduk toteaa. Myös erilaiset ristiriitaiset suhtautumiset sotaan saavat romaanissa tilaa. Esimerkiksi Amel-Mardukin veli Dannu puhuu rauhasta, mutta toimii silti sotaleirin seppänä. Henkilöhahmoilla tuntuu olevan vain vähän vaihtoehtoja, jos ollenkaan.

Harmegiddoa lukiessa ajatukset kääntyvät jatkuvasti kotimaisen kirjallisuuden klassikkoon, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen. Yhtymäkohtana on esimerkiksi se, että molemmat teokset ovat historiallisia romaaneja, jotka ammentavat Egyptin ja Lähi-Idän historiasta. Lisäksi Harmegiddossa on ilmiselviä viittauksia Sinuhe Egyptiläiseen, kuten kärpäsen surinasta puhuminen. Harmegiddossa päähenkilö on kuitenkin sotilas, ja romaani sisältää huomattavasti enemmän väkivaltaa kuin Waltarin teos, jonka päähenkilö on lääkäri.

Verratessani Harmegiddoa useasti Sinuhe Egyptiläiseen, en voinut olla miettimättä, lukisinko kirjaa eri tavalla, jos sekin olisi ilmestynyt heti toisen maailmansodan jälkeen. Kokisinko kirjan silloin kenties kuvastavan sodan kauheuksia, vallan sokaisevaa vaikutusta järjen kustannuksella tai sodan järjettömyyttä? Entä jos olisin tietoinen siitä, mitä Lähi-idässä tapahtui sinä aikana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat? Harmegiddo olisi kaivannut tiiviimpää kerrontaa ja vähemmän väkivaltaa, sillä tällaisenaan se jää suhteellisen sisällöttömäksi. Päällimmäisenä mieleen jää loppumaton väkivallalla ratsastaminen.

Otto Rikka