Väkevänä sykkivä sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Romaani, 300 sivua
Otava, 2016

Kun kirjailijan debyytti on jotain niin ainutlaatuista kuin Kissani Jugoslavia, latautuu toisinkoiselle väkisinkin suuria odotuksia. Sen toivoisi yltävän vaikuttavuudessaan edeltäjänsä tasolle, mutta toisaalta tekevän tähän riittävästi pesäeroa ja ansioituvan omillaan, itsenäisenä teoksena. Pajtim Statovcin Tiranan sydän lunastaa nämä odotukset ja seisoo vankasti omilla jaloillaan. Se tarttuu rohkeasti vaikeisiin ja kipeisiin aiheisiin ja punoo niistä kokonaisuuden, joka on kirjallisena teoksena taidokkuudessaan nautinnollinen, mutta lukukokemuksena yllätyksellinen, riipivä ja vavahduttava.

Bujar varttuu Albaniassa, jossa pojat asuttavat perheineen isiensä taloja sukupolvesta toiseen ja menneet hallitsijat elävät yhä pelkona ihmisten mielissä. Albanian historia ja albaanien kansanluonne on kudottu suusta suuhun liikkuviin kansantarinoihin, joita myös Bujar kuulee isältään. Niistä hän oppii, että suvun kunniaa kuuluu vaalia vankemmin kuin omaa henkeä ja tarvittaessa on oltava valmis ”kuolemaan niin kuin mies[.]” Bujar välittää tarinoita yhä eteenpäin lukijalle ja siten niistä tulee osa henkilökuvausta: tarinat symboloivat Bujarin kasvuympäristöä ja isän kautta välittyviä kulttuurin arvoja ja yksilöön kohdistuvia odotuksia. Romaanin Albania rakentuu lähes yksinomaan kansantarinoiden ja -perinteiden kautta. Vastakohdan yhteisön asettamille paineille antaa romaanissa Bujarin paras ystävä, sukupuolinormeja rikkova Agim, joka ei kammoksu huomion tai paheksunnan herättämistä ja kyseenalaistaa mielellään vanhemman sukupolven sammaloituneen maailmankuvan. Menneisyyttä elossa pitävien kansantarujen rinnalle Bujar ja Agim kehittävätkin vuosien kuluessa toisenlaisia tarinoita, unelmia, joissa he ovat kaukana kotiympäristön kahleista ja vapaita tekemään mitä tahtovat. Lopulta ystävysten suunnitelma Albanian jättämisestä toteutuukin ja romaani vie lukijansa matkalle halki Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin näyttäen kunkin kaupungin asukkaineen ulkopuolisen, pakolaisen, silmin.

Minämuotoinen, osittain preesensissä tapahtuva kerronta asettaa lukijan tapahtumien polttopisteeseen, ja kertoja-päähenkilön tajunnan kautta tämän nenään suodattuu tukalan kuuman basaarin hajut ja iholle talvisen Tiranan öiden kylmyys. Yksi Statovcin vahvimmista valteista on rikas ja ilmaisuvoimainen  kieli. Romaanin kerronta on suoraviivaista, ripeästi etenevää ja usein toimintaan keskittyvää, mutta harkitun ja väkevän kuvauksen kautta miljööt heräävät eloon ja henkilöhahmot saavat syvyyttä. Kerrontaa vahvasti värittävät päähenkilön tunteet toivosta ja rakkaudesta turtumukseen ja vihaan välittyvät lukijalle elävinä. Lukija ei joudu harhateille teoksen maailmassa, vaan kerronnassa limittyvät kansantarujen soturit ja suurkaupunkien kirjava ihmisvilinä muodostavat ehyen kokonaisuuden. Haastava romaanista tulee enemmänkin emotionaalisella tasolla, sillä aiheiltaan se on rankka ja henkilöhahmot kohtaavat niin ulkopuolisuutta, väkivaltaa, yksinäisyyttä, epätoivoa kuin kuolemaakin.

Tiranan sydämessä toistuu läpi teoksen tarinan ja tarinankerronnan motiivi, joka läpäisee sen eri tasot aiheesta teemaan saakka. Tarinankerronta on toisaalta alleviivattua; isältä kuullut kertomukset on erotettu muusta tekstistä eksplisiittisesti omiksi kokonaisuuksikseen ja nimetty tarinoiksi. Koko romaanin voi kuitenkin nähdä rykelmänä toisiinsa nivoutuneita sisäiskertomuksia. Tarinoita, joissa tulevaisuus rakennetaan sellaiseksi, että sen voimalla jaksaa seuraavaan päivään. Tarinoita, joita ihmiset rakentavat mielessään toisistaan taustan, etnisyyden ja oletetun sukupuolen perusteella. Tarinoita, joissa menneestä elämästä pyyhitään jotain pois ja tuodaan tilalle uutta, joissa oma minuus keksitään uudelleen, mutta joiden taustalla soivat yhä menneisyyden kaiut. Romaani herättää tutkimaan tarinan ja totuuden suhdetta sekä sitä, kuinka suureksi osaksi identiteetti rakentuu tarinoiden, niin itselle kuin muille kerrottujen, varaan. Tiranan sydän on raadollinen, mutta myös vähäeleisen koskettava ja kaunis kuvaus ihmisestä menneisyydestä heijastuvien kipukohtien, paremman tulevaisuuden tavoittelun sekä hyväksynnän ja huomion kaipuun ristiaallokossa.

Telma Halme

Loskagaala 2016

Lämpimistä illoista huolimatta syksy on jo täällä ja niin on kohta myös tämän vuoden Loskagaala! Puolentoista kuukauden kuluttua pääsemme taas syömään illallista Uudelle Ylioppilastalolle, kuuntelemaan kiinnostavien vieraiden puheita ja tietysti kohottamaan maljamme Toisinkoisen voittajalle.

Tämän vuoden Loskagaala järjestetään 27.10. Kirjailijavieraiksemme saapuvat sekä maineikas Leena Krohn että Toisinkoisen finalistit, joita ei ole vielä julkistettu. Ilmoittautuminen juhlaan tapahtuu myöhemmin syksyllä ja siitä tiedotetaan sekä täällä että Toisinkoisen fb-sivulla, kannattaa siis pysyä kuulolla!

Ronskia näkökulmailottelua

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat
Romaani, 235 sivua
Otava, 2016

Saabilla kaasuttelevaa sovinistisutkauttelija Toivo Pesää on helppo vihata, sen verran roisisti hän rällää menemään Meri Kuusiston toisessa romaanissa Toivo Pesän muistelmat. Toivo ja hänen ystävänsä Silli ovat eläneet elämäänsä toteuttaen häpeämättömästi viettejään: naiset ovat langenneet, ruumiinnesteet ja kalja virranneet, ja äijien mielessä on väijynyt aina vain seuraava kaato. Keski-ikänsä lopulla Toivon elämä ei kuitenkaan enää ole samanlaista kuin testosteronin huuruisina nuoruusvuosina; Silli on vakiintunut Marjattansa kanssa, erektiokulma on loivennut ja keilaradallakin vihloo lonkasta. Kun Toivo tutustuu topakkaan voimavaraterapeutti Irmeli Angervuohon ja Silli katoaa maisemista aurinkolomalle, menevät pelimiehen pasmat lopullisesti sekaisin.

Nyt tämä vihjailu saa jumalauta loppua! Miksi en saa yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertaista vastausta? huusin ja käskin Irmeliä pysäyttämään. Irmeli jatkoi ajamista. Elämästäni oli tullut yhdessä yössä autokyytiä, jossa minä en enää ollut kuljettaja.

Juuri kun Toivon öykkäröinnistä on saamassa tarpeekseen, kerronnan näkökulma vaihtuu. Romaanin toinen osa näyttää miehen hyvin erilaisessa valossa tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Alkuosan reteä tunnelma saa synkempiä sävyjä, ja tarina kasvaa rakentaen kerroksia syvyyssuunnassa. Yksinäisyytensä raskaissa virroissa vellova Toivo näyttäytyy inhimillisempänä, mutta kenties vielä aiempaa tragikoomisempana hahmona.

Mutta niin paljon yksinäistä pintaa on parasta kätkeä, kääriä vereslihan ympärille lämmin ja pehmoinen takki, sillä vain niin voi muistaa, miltä tuntuu, kun toinen koskettaa sinua. Kokeile vaikka. Vedä paljaan ihosi ylle paras takkisi ja kerro minulle, ketä sinä silloin ajattelet.

Näkökulma vaihtuu vielä toistamiseen, kun kolmannessa osassa lukija pääsee tarkastelemaan ahdistuksen silmin Irmelin elämän horjumista. Kerronnallisesti ratkaisu on oiva, sopivasti hämmentävä ja kierolla tavalla viihdyttävä. Kaiken kaikkiaan romaanin jokseenkin erikoinen rakenne toimii siitäkin huolimatta, että jokaisessa tarinan käänteessä ei välttämättä pysy mukana. Teos vie ikiaikaisten aiheiden äärelle, kuten käy ilmi Toivon ja erään työttömän maisterin keskustelusta:

”Näen tämän kaiken alla tarinan, jonka todella haluat kertoa, ja se tarina me kaivetaan vielä esiin. Mitä tämä Pesä oikein haluaa?” 

”Rakkautta.”

Toivo Pesän muistelmat on virkistävä kokonaisuus, jossa hullunkurisia, mutta samalla liikuttavan tavallisia henkilöitä tutkitaan epätavanomaisista vinkkeleistä. Erityismaininnan ansaitsee Kuusiston kieli, jonka vietäväksi on nautinnollista antautua, vaikka Toivo Pesä itse ei jalkoja alta veisikään.

Anni Tausta