Haku Toisinkoisen tiimiin on nyt alkanut. Pestien tarkemmat esittelyt löytyvät ilmoittautumislomakkeesta. Hakuaikaa on Putkinotkon kevätkokoukseen eli 28.2.2024 klo 18 asti. Kevätkokouksessa valitaan vuoden 2024 toimijat. Lähde rohkeasti mukaan! Hae TÄSTÄ.
Torstaina 7.12.2023 Niko Hallikaisen toisinkoinen Suuri märkä salaisuus (Otava, 2023) kruunattiin voittajaksi Teatterimuseolla.
Kaikki kolme finalistia olivat tänä vuonna jälleen erittäin upeita teoksia eikä yhden voittajan valinta ollut suinkaan helppoa. Raati perusteli valintaa romaanin samaistuttavuudella ja koskettavuudella; teos on utuisen nostalginen mutta myös terävän ajankohtainen ja näin ollen varsin ajaton. Se on samaan aikaan selkeästi yhden henkilön oma, mutta kuitenkin monen kokema tarina.
Onnittelumme vielä kaikille kolmelle finalistille ja eritoten Niko Hallikaiselle, ja kiitos koko juhlayleisölle hienosta gaalasta!
Palkinto jaettiin tänä vuonna kymmenennen kerran.
Vuoden 2023 Toisinkoinen-finalistit on valittu!
Tänä vuonna raati päätyi valitsemaan seuraavat kolme teosta:
Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus (Otava, 2023) sykähdyttää pikkutarkalla kuvauksellaan, joka taipuu luontevasti lapsikertojan näkökulmaan, pitäen kuitenkin tekstin yllä vaikuttavan ja musertavan tunnelman alusta loppuun.
Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin (Kosmos, 2023) nostaa esille niin arkisia kuin korkealentoisia aiheita varsin tiiviisti, tuoden tekstiin itseironiaa ja komiikkaa. Teksti on hyökkäävä ja älykäs sekä kerronnan että sisältönsä puolesta.
Aino Vähäpesolan Suurenmoinen epävire (Kosmos, 2023) loistaa arjen kauneuden ja hetkien kuvauksellaan. Teoksessa esiin nousee tapa, miten maailma yksityiskohtineen nähdään ja saadaan sanoiksi.
Vuoden 2023 Toisinkoinen-gaala järjestetään jälleen Helsingin Kaapelitehtaan Teatterimuseolla 7.12. Gaalassa on luvassa esiintyjiä, puheita, syötävää ja juotavaa. Illan päätteeksi kruunataan vuoden 2023 Toisinkois-voittaja!
Huomioita Stina Saaren teoksesta onninno (2023):
Menee niin helposti uotoom suuntaan.
Oota, / Mä tuun sua vastaan.
Kielo Kiikeri
Mari Lindqvist, Hiilellä piirretty talo
Romaani, 239 s.
Enostone, 2023
Mari Lindqvistin toisinkoinen Hiilellä piirretty talo on nopeatahtinen ja -lukuinen rikosromaani, joka sopii mainiosti pimeneviin syysiltoihin. Romaanin keskiössä ovat keski-ikäinen Mia, hänen autistinen poikansa Joonas, heidän taloyhtiönsä huoltomies Santtu ja Mian vanhempi ystävä Ursula. Tarinan mittaan paljastuu, että heidän elämänsä ovat olleet kietoutuneet toisiinsa aiemmin luultua enemmän.
Romaani alkaa heti ensisivuilla mysteerillä. Teini-ikäinen Mia lähtee myöhään kotoa riideltyään äitinsä kanssa jostakin. Palattuaan hän löytää kotinsa ilmiliekeissä hänen äitinsä ollessa vielä sisällä. Tapahtunut luetellaan onnettomuudeksi, huonosti sammutetun tupakantumpin aiheuttamaksi. Mutta onko sittenkään näin?
“Mia aloittaa luonnostelun aina hiilellä. Ensin hän tekisi talon sellaisena, kuin se kuvassa oli, sitten alkaisi taideosuus: talo sellaisena, kuin hän sen sisimmässään näki. Piirros kodista, talosta, jota hän rakasti, mutta jonka hän tiesi olevan hauras, helposti tuhottava ja toisaalta myös vankila. Talo, jota oli rakastettava ja ikuistettava, mutta myös väliaikainen ja alati muuttuva.” s. 20
Mia on kasvattanut poikaansa Joonasta yksin hänen aviomiehensä Kain kuoltua vuosia sitten. Hän on ollut täysin omistautunut pojalleen ja hänen erityistarpeilleen ollakseen hyvä äiti. Nyt hän kuitenkin on löytänyt uuden rakkauden Santusta, muttei tiedä miten etenisi asian kanssa, osittain koska Joonas uusia ihmisiä kaihtaen tekisi seurustelun hankalaksi. Joonas on myös pian täyttämässä 18-vuotta ja Mia kauhistelee mitä elämällä on tiedossa hänen omalaatuiselle pojalleen tämän aikuistuessa. Samalla Mia yrittää pohtia, mitä haluaisi tehdä elämällään sitten, kun pesä ajan myötä tyhjenisi. Palatako kuvaamataidon opettajaksi, vaiko yrittää seurata unelmaansa urasta kuvataiteilijana? Hänen räväkkä ystävättärensä Ursula haluaa tukea Miaa tämän taiteessa parhaansa mukaan, mutta onko tälläkään täysin puhtaat jauhot pussissaan?
Romaani sivuaa etenkin Mian matkaa hänen yrittäessään aloittaa omaa elämäänsä uudelleen. Hän on menettänyt paljon ja yrittää olla tämän antamatta estää häntä jatkamasta eteenpäin, vaikka ajoittain tämä hankalaa onkin, etenkin yksinhuoltajana. Hänen yksi suurin huolenaiheistaan onkin huonona äitinä oleminen. Hän menetti oman äitinsä nuorena, ja potee onnettomuudesta vieläkin syyllisyyttä. Hänen aviomiehensä ja lapsensa isän ennenaikainen kuolema myös varjostaa hänen ajatuksiaan. Mutta valon pilkahduksiakin elämässä on hänen löydettyään uudelleen intohimonsa maalaamiseen ja tavattuaan Santun.
“Mia päättää aloittaa taulun, jota hän on pitkään vältellyt. Koko aikuisikänsä. Hän alkaa kevyin hiilenvedoin hahmotella tuttua, rakasta taloa. Kaksikerroksista, keltaista rintamamiestaloa. Kyyneleet alkavat virrata pitkin Mian poskia, mutta hän ei huomaa sitä. Mia hymyilee rentoutuneemmin kuin pitkään aikaan.” s. 64
Romaanin mysteerin loppuratkaisussa ei sinänsä ollut mitään uutta tai mullistavaa. Tarina seuraa vanhoja ja tuttuja raameja, joka näin lyhyessä romaanissa ei sinänsä yllättänyt. Romaanin vahvuutena toimikin sen kiehtovat ja moninaiset hahmot. Heidän sekaiset suhteensa lisäävät koko romaanin läpi jatkuvan jännitteen, jota on mielenkiintoista seurata alusta loppuun. Romaanin lyhyyden vuoksi joidenkin hahmojen tutustumiseen jäi kyllä kuitenkin jonkin verran toivomisen varaa. Mielestäni etenkin Mian hahmo oli oikein onnistunut. Hänen kauttaan Lindqvist viestii, kuinka ihminen voi selvitä mistä tahansa vaikeuksista oman sisäisen voimansa ja rakkaittensa avulla, eikä elämän paloa noin vain sammuteta.
Fanny Marttila
Reetta Huttunen: Katsastusasema
Novellikokoelma. 200 s.
Enostone, 2023
Reetta Huttusen Katsastusasemassa seurataan ihmisiä lähietäisyydeltä sellaisina hetkinä, kun sitä ei osata odottaa. Alle kahteensataan sivuun on mahdutettu kaksikymmentä novellia, jotka on nimetty novellien hahmojen mukaan – otsikot ovat aina jonkinlaisia tekijöitä, kuten ”Väittelijä”, ”Rakastaja” ja ”Katsastaja”. Vaikka otsikot muistuttavat toisiaan, ei novelleille ei tunnu löytyvän yhtä yhteistä aihepiiriä tai punaista lankaa, vaan teos on kaikkialla, missä ei ensisilmäyksellä ole mitään erikoista.
Huttusen hahmogalleria on laaja: nuoria ihmisiä, vanhoja ihmisiä, ihmisiä jotain nuoren ja vanhan väliltä, miehiä ja naisia, aina yliajattelivista akateemikoista päiväkoti-ikäiseen taaperoon. Henkilöhahmoihin ei ehdi kiintyä, eivätkä hahmot luonnollisesti ole erityisen syviä. Hahmot eivät liiemmin ole samaistuttaviakaan, vaan pikemminkin omalaatuisia, joiden toimintaa lukija seuraa. Henkilöt ovat tavalla tai toisella tyytymättömiä omaan elämäänsä ja kaipaavat muutosta, mutta jokin tai joku pitää heidät kiinni entisessä elämässään. Tarinoissa henkilöt pääsevät itse ääneen ja kertomaan asioista sellaisina kuin he kokevat.
“Alan tunkea tavaroitani jätesäkkeihin. Nuotteja, ajelehtivia papereita, kirjoja, lehtiä ja likaisia vaatteita. Nämä otan mukaani kun lähden, loput jätän isännöitsijälle ja sosiaalitoimelle, joka voi tulla asunnolle arvioimaan tilannettani. He voivat potkia lehtikasoja edestään, kurkata vessaan, hiustukkojen täyttämään viemäriin ja märkien pyyhkeiden hajustamaan pyykkikoriin. Näistä lähtökohdista käsin on arvioitava henkilöä, joka on anonut asumistukea väärällä lomakkeella.” s. 166
Pohjavireeltään tarinat ovat kaihoisia – novellit käsittelevät muun muassa yksinäisyyttä, onnettomia avioliittoja, rakkaan lemmikin karkaamista. On kuitenkin myös toiveikkuutta ja uusia alkuja, kuten esimerkiksi intensiivistä jammailua soitto-opettajan kanssa, joka lopulta kulminoituu itsenäistymisen ja pärjäämisen teemoihin. Novelleja yhdistävät näennäisesti arkiset ja tunnistettavat, mutta tavalla tai toisella vinksahtaneet tilanteet ja henkilöhahmot.
“Marraskuu levittäytyy eteeni kuin elokuva. Autonvalot heijastuvat seinistä, markettien ja kylmäasemien mainosvalot lomottavat pimeyden keskellä. Sinne minä haluan. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että voisin löytää sielulleni taustamaiseman kylmäasemien mainosvaloista.” s. 173
Novelleissa hahmot tyypillisimmin kohtaavat elämässään uuden haasteen tai ikävän tapahtuman. Reaktiot ovat usein pakkomielteistä toimintaa: kiellettyjä mielihaluja, jotka pääsevät pitkän odotuksen jälkeen valloilleen. Novellien henkilöhahmojen pakkomielteet – erityislaatuiset suhteet – kohdistuvat toisiin ihmisiin, harrastuksiin, entisiin asuntoihin. Toisinaan tarinat saavat abstraktejakin piirteitä ja kohtuuttomia mittasuhteita, kuten poikkeuksellisen omistautunut kirjojen keräily novellissa ”Keräilijä”.
”En kerää materiaa, vaan ajatusten rakennusainetta. Öisin, kun ikkunaverho lepattaa kevyessä tuulenvireessä, kirjahyllyt, pöydät ja nurkat kumartuvat minua kohti. Kirjoista tihkuva sivistys ottaa minut omakseen ja antaudun vietäväksi. Kyse on jonkinlaisesta yhteisvaikutuksesta. Miksi sitoutua yhteen kirjaan, kun voi nauttia kaikista, sopivissa määrin.” s. 123
Tekstit ovat tiiviitä, jopa kylmän analyyttisiä, kuten ”Avaajassa”, jossa omaan vääjäämättömään vanhentumiseensa havahtunut patologi yrittää vastata elämän isoihin kysymyksiin avatun ruumiin äärellä. Joskus teksti tuntuu kiirehtivän, novellista ja hetkestä toiseen, vaikka pidempikin pysähdys olisi paikallaan. Ehkä tarkoituksena on pelkästään kurkistaa henkilöiden elämään, ei ymmärtää sen syvemmin henkilöhahmoa kuin tilannettakaan. Henkilökohtaisesti lukijana valitsisin kuitenkin mieluummin viisi pidempää, loppuun asti hiottua, kuin kaksikymmentä hyvin lyhyttä tarinaa.
“Tummaa verta turskahtaa vatsaontelosta vihreälle työpaidalle. Riitan kylmyys tuntuu loputtomalta. Leuka nousee kohti kattoa kuin elämään kohdistunut uhma. Puukenkäni tippuu lattialle, yksi tytöistä kirkaisee. Minua naurattaa, nauran tytölle, nauran nurkassa seisovalle kandidaatille, nauran itselleni.” s. 185
Tarinoissa sivutaan myös pandemiaa – erityisesti riskiryhmässä olevien ihmisten yksinäisyyttä ja maailmantilanteen mielettömyyttä. Yhdessä tarinassa haastatellaan maan johtavaa epidemiologia, jotta voitaisiin löytää syyllinen pandemialle. Kokoelma kysyy jatkuvasti, kuka on vastuussa kenestä, kenellä on valtaa: päiväkodissa ja koulussa opettajan oletetaan vastaavan lapsista niin hyvässä kuin pahassa, mutta kuka todella on vastuussa pandemian aiheuttamista uhreista, kuka syrjäytyneistä nuorista, kuka elämäänsä kyllästyneistä keski-ikäisistä?
Novellien laatu vaihtelee, mikä on teoksen suurin kompastuskivi – joskin tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta toisinkoisteokselle kirjoittaa ja mahduttaa kaksikymmentä timanttista novellia alle kahteensataan sivuun. Onkin sitten jo eri kysymys, millä perustein kaikki novellit päätyivät kokoelmaan ja miksi niitä valittiin niin monta. Teos kurottaa hyvin laajalla skaalalla eri elämänalueille, mutta jättää syventymättä tai pysähtymättä novellien maailmoihin. Kuitenkin erityisesti Huttusen teoksen loppupuolen novellit löytävät kiinnostavia asioita ja ajatuksia sieltä, minne ei yleensä tajuta katsoa. Onkin siis syytä pitää omia ajatuksiaan ja arkista käytöstään silmällä, sillä joku saattaa tälläkin hetkellä tarkkailla – ja nähdä siinä jotakin kertomisen arvoista.
Eetu Julin
Reetta Vuokko-Syrjänen: Mahdottomien kukkien puutarha
Novellikokoelma, 280 s.
Osuuskumma, 2023
Keho on mielen jatke, minuuden visuaalinen representaatio. Se on koti, jonka uumenissa sielu majailee. Keho rakentaa omalta osaltaan identiteettiä, joka muovautuu maailmassaolomme kautta. Keholla on potentiaalia ilmentää haluttuja mielenliikkeitä ja tarjota toisille näköhavaintoja minuudesta – palasia yksilön sisimmästä. Surullista kyllä, jotkut perustavat lähes koko minuutensa sen varaan, miten ajattelevat muiden näkevän itsensä. Miten käy yksilön identiteetin, kun mieli ja keho irrotetaan toisistaan? Tätä kysymystä Reetta Vuokko-Syrjänen pohtii spekulatiivisen scifin alle luokitellussa novellikokoelmassaan Mahdottomien kukkien puutarha.
Mahdottomien kukkien puutarha koostuu seitsemästä transhumanistisesta tieteisnovellista, jotka sidotaan sulavasti yhteen kehyskertomuksen avulla. Novellikokoelma palauttaa Vuokko-Syrjäsen Syntykeho-esikoisteoksen (2022) lukeneet romaanista tuttuun miljööseen. Mahdottomien kukkien puutarhan nimikkonovellin sivuilta lukija voi löytää myös vanhoja tuttuja. Tästä huolimatta novellikokoelma on itsenäinen teos, jonka maailma ja teemat avautuvat myös ilman romaania.
Kahdensadan vuoden aikajänteellä liikehtivä Mahdottomien kukkien puutarha esittelee scifiä – erityisesti ilmastofiktiota – tunteville tutun tilanteen, jossa maapallon elinkelpoinen pinta-ala vähenee ilmastonmuutoksen ja väestöräjähdyksen seurauksena. Novellikokoelmassa ratkaisu hupenevaan elintilaan löytyy bittiavaruudesta: suurin osa ihmiskunnasta joutuu luopumaan omista kehoistaan ja tallentamaan minuutensa servereille. Vain rikkailla on mahdollisuus kantaa mielenliikkeensä kehoissa, joihin ovat syntyneet. Syntykehon lisäksi äveriäimpien kaapeista löytyy vaihtokehoja eri tilanteisiin ja mielialoihin. Muut voivat taloudellisen tilanteen mukaan vuokrata kehollisuutta. Dystooppisessa Mahdottomien kukkien puutarhassa kehon ja mielen suhdetta sekä kehottomuuden vaikutusta identiteettiin tarkastellaan yhteiskuntakriittisesti ja syvällisesti. Keho ja kehottomuus liitetään muun muassa köyhien ja rikkaiden vastakkainasetteluun, ruokapulaan, yhteiskunnan auktoriteetteihin ja niiden kyseenalaistamiseen sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeuteen. Nyky-yhteiskunnan ongelmat ovat kärjistyneet muutaman sadan vuoden päähän rakentuneessa, Hyvinvointilautakunnan ohjailemassa yhteiskunnassa, minkä vuoksi fiktion kuvaamia tapahtumia tulee helposti peilanneeksi maailman nykytilaan. Näin ollen Vuokko-Syrjänen ajaa lukijansa pohtimaan isoja kysymyksiä globaalin tasa-arvon ja yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta.
“Pii nielaisee. Mutta Luovuttajathan oli vaan heittäneet hanskat tiskiin – heittäytyneet lomailemaan virtuaalisessa ja jättäneet laskut jälkipolville annettuaan kehonsa tuhottaviksi, pois maapallon resursseja kuluttamasta.” (s. 96)
“Niillä, joilla on riittävän monta kehoa taudin hankkimiseen, on myös varaa ostaa lehdistö ja lääkärit hiljaisiksi. Liian monta kehonvaihtoa liian usein, eikä mieli pysy mukana. Kussakin kehossa hankitut muistot siiloutuvat pitkäaikaismuistiin siirtyessään. Lopulta persoonat eriytyvät ja uskovat kaikki olevansa aito ja alkuperäinen henkilö.” (s. 142)
Mahdottomien kukkien puutarha vilisee henkilöhahmoja ja rönsyilee tarinoita eri vuosilta, muutamilta vuosikymmeniltä sekä parilta vuosisadalta niin Tampereelta kuin Amerikastakin. Monenkirjavien teemojen joukko kukoistaa, ja toisinaan lukija voi aistia novellien tapahtumia hivelevän tuulahduksen esimerkiksi kauhun genrestä. Vuokko-Syrjänen on onnistunut kirjoittamaan varsin runsaan teoksen, joka ei kuitenkaan eksytä lukijaa tekstiviidakkoonsa. Scifille tyypillistä on punoa enemmän tai vähemmän massiivinen, toisinaan hyvinkin kummallisten tieteen ja tekniikan käsitteiden verkosto. Mahdottomien kukkien puutarha ei ole tässä mikään poikkeus, mutta Vuokko-Syrjänen osaa pudotella käsitteitä kohtiin, joihin ne tuntuvat luontevasti kuuluvan. Termistöä myös avataan tehokkaan ytimekkäästi, melko onnistuneesti arvioidun tarpeen mukaan. Ilahduin huomatessani, että runsasta ja moniulotteista Mahdottomien kukkien puutarhaa voi lukea eri tavoin teoksen rakenteen vuoksi: kehyskertomukseen verhoillut novellit muodostavat eheän kokonaisuuden, mutta novelleja voisi yhtä hyvin lukea itsenäisinä, kokonaisteoksesta irrotettuina teksteinä ilman kehyskertomustakin.
Kehyskertomuksen keskiössä oleva henkilöhahmo Yakubu ansaitsee tulla erikseen nostetuksi esiin kiehtovana, novellikokoelman edetessä kehittyvänä hahmona, joka omien sanojensa mukaan “uudistaisi vielä koko poliittisen historian kentän” (s. 12). Jokainen Mahdottomien kukkien puutarhan novelli on kuvaus Hyvinvointilautakunnan keskusarkistoon säilötystä tapauksesta, joita Yakubu tutkii osoittaakseen yhteiskunnan levottomuuksien syy-seuraussuhteita. Yakubun lukiessa arkistoituja tapauksia lukija voi huomata hahmon ajatteluun piirtyvän kehityskaaren. Hauskaa, että novellien väleihin on kirjoitettu hahmo, joka kokee verrattain lyhyen esiintymisensä aikana suuren valaistumisen uskojasta kyseenalaistajaksi. Ehkä yhteiskunnan auktoriteettielimiin ei voikaan täysin sokeasti luottaa. Kyseenalaistajia ja myös rohkeita toimijoita on Mahdottomien kukkien puutarhassa monia muitakin. Nämä hahmot ovat paitsi novellikokoelman dystopia-ainekseen piilotetun toivon siemenen henkilöitymiä myös tarpeellisia aktiivisen kansalaisen roolimalleja jokaiselle lukijalle.
“Miten Hyvinvointilautakunta oli koskaan voinut sallia noin epäeettistä hanketta? Varmastikaan edes yliaktuaari Nowak ei tiennyt tapauksen vakavuutta – ei Yakubulle olisi koskaan myönnetty pääsyä tietoihin muuten. Toki 200 vuotta sitten maailma oli barbaarinen takapajula, joten kaikki selittyi varmasti pelkällä ajankuvalla.” (s. 74)
“Onko kukaan muu onnistunut pakenemaan Hyvinvointilautakunnalta? Hän syötti hakukonsoliin toukokuun 30. päivän ainoan tunnetun terroristin nimen. Tai no, Hyvinvointilautakunnan terroristiksi nimeämän henkilön.” (s. 232)
Vaikka Vuokko-Syrjäsen scifi-novellikokoelma onkin pääosin varsin uskottava, en silti voinut olla tuntematta kulmia kurtistavaa kiusaantuneisuutta viidennen, Anna itse kolmantena -nimisen novellin kohdalla. Vaikka scifin genreen sekoittuukin tämän novellin kohdalla virkistävästi kauhusta tuttuja elementtejä, tuntuvat riivattuun nunnaluostariin sijoittuvat tapahtumat oikkuilevine ravintoprinttereineen jotenkin kokoelmaan kuulumattomilta. Novellia lukiessani ajattelin tahtomattani sellaista b-luokan kauhuelokuvaa, joka tuottaa lähinnä komediallisen elämyksen. Uskonnon ja transhumanismin suhde on eittämättä mehukas tarkasteltava, mutta itse en löytänyt viidennestä novellista muiden perusteella odottamaani syvällistä pohdintaa uskonnon sekä kehon ja mielen suhteesta. Toki on myös täysin mahdollista, etten tässä kohden näe huonoihin kauhuelokuviin linkittyvää mielikuvaani pidemmälle. Onneksi uskottavuusongelma koski vain kyseistä novellia.
Kaiken kaikkiaan Mahdottomien kukkien puutarha on varsin viihdyttävä ja onnistunut scifi-novellikokoelma, joka taidokkaasti tarjoaa lukijalle sen, mitä spekulatiiviselta tieteiskirjallisuudelta yleensä odotetaan. Novellikokoelma voisi olla luonteva ensikosketus scifin genreen, vaikka uppoaa varmasti myös genren vannoutuneimpiin ystäviin. Teoksen maailma on ehkä itsessään klisee, mutta Vuokko-Syrjäsellä on sen käsittelyyn omintakeinen ja monipuolinen ote. Mahdottomien kukkien puutarha on laadukasta, joskaan ei tajuntaa räjäyttävää, tieteiskirjallisuutta, josta ei juurikaan ole negatiivista sanottavaa.
Riia-Maria Kyllönen
Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire
Romaani, 247 s.
Kosmos, 2023
Aino Vähäpesolan Suurenmoisessa epävireessä esiintyy ajatukset niin kuolemasta kuin syntymästä, jokapäiväisen arjen jatkuvuudesta ja työnteosta, kokemukset lukuisista erilaisista hyvistä ja hieman ikävämmistä ihmissuhteista. Romaanin päähenkilö Viivi on kustannustoimittaja. Hän toimittaa Johanneksen työstämää teosta urkujen historiasta. Näin niin Viivin ja Johanneksen työskentely, joka lähentelee jo hieman ystävyyttä, sekä monet muut eritasoiset suhteet nousevat tarinassa valokeilaan. Muun muassa Viivin iäkäs naapuri on mukana Viivin arjessa omin tapoineen, jättäen jälkensä Viivin elämään. Viivin suuri empatiakyky muita ihmisiä kohtaan näkyy tarinassa jokaisen kohtaamisen myötä ja tarinaa kantaa eteenpäin arkipäivien ohikiitävätkin hetket.
”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.” (s. 53)
Vähäpesolan toisinkoinen käsittelee ja pohtii vakavia ja suuria aiheita yksityiskohtaisen arjen kuvauksen sekä urkujen kautta. Suuret elämän kysymykset nousevat esille elämän pienistä hetkistä ja ne tasapainottelevat kauniisti ja hartaasti keskenään. Etenkin kuoleman käsittely eri muodoissa ja eri yhteyksissä kannattelee romaania eteenpäin edesmenneen äidin tai naapurin heikkenevän terveydentilan myötä. Myös jonkinlainen pikkutarkka ahdistuksen tai pakkomielteisyyden kuvailu liikkuu jatkuvasti tekstissä mukana nousematta kuitenkaan muutoin kuin teeman tasolle, mutta näin lisäten tarinaan entistä enemmän tarkkuuden tuntua. Samalla kerronta on muutoinkin yksityiskohtaista, kun Viivi huomaa kaiken ympärillään ja pistää silmälle kaiken yksinkertaisenkin, ehkä jopa merkityksettömän, kuten ihmisten hiusten värin, kasvojen liikkeet tai pukeutumistyylin. Tekstiin jää koukkuun ja sivujen läpi lennähtää varsin nopeasti niiden luettavuuden vuoksi.
Tämä kaikki yhdessä tekeekin tekstistä herkkää, kun jokaista seikkaa käsitellään niin tarkkaan ja antaumuksella, teksti antaa kaikkensa kuvatakseen elämän (ja eritoten urkujen) kaikki mahdolliset osaset. Jok’ikinen pieni hetki on Suurenmoiselle epävireelle tärkeä, niin tärkeä, että se pitää saada esitetyksi lukijalle selkeäksi kokemukseksi. Vastauksia teos ei suoraan mihinkään anna, vaan ottaa vain esille eri puolia ihmisenä elämisestä. Teoksessa elämää eivät määrittele vain isot askeleet eteenpäin, vaan elämä jatkuu päivittäin ja yksittäiset sanatkin voivat muuttaa tai jättää muuttamatta kaiken.
”He kohottivat maljan, eikä kukaan yrittänyt keksiä erityistä sanottavaa, vaan he kippistivät ytimekkäästi ja joivat kulaukset vaaleanpunaista limonadia. Hapokas ja makea neste kostutti vatsassa sulavan ravintoaineiden kirjon. Veri kerääntyi ääristä kohti vatsaa. Molekyylit muuttivat muotoaan hurjaan vapauteensa vangittuna. Nuo rakennusaineet liikkuivat heissä ja heitä varten, lopulta heiksi.” (s. 68)
Suurenmoinen epävire on tasaisen kaihoisa, kenties jopa nostalginen, ei surullinen mutta haikea. Lukukokemusta on hankala pistää sanoiksi muutoin kuin adjektiivijonona. Teksti on kaunista, Viivin kokemukset on kuvattu kauniisti ja jokainen hetki on saatu näyttämään kauniilta, vaikka ne pitäisivätkin sisällään pahoja tekoja, surua tai kuolemaa. Näin ikävät asiat väistyvätkin teoksessa uudelleen ja uudelleen hyvien ajatusten ja hyvien ihmisten tieltä. Teos on herkkä ja varsin ihana. Juoni ei johda romaania eteenpäin vaan Viivin ja muiden väliset suhteet sekä Viivin maailmankatsomus, jonka Vähäpesola on saanut upeasti sanoitetuksi. Lukukokemus sykähdyttää ja lämmittää antaen uskoa elämän loputtomaan jatkuvuuteen ja ihmisten hyvyyteen tai ihmisyyteen. Merkittävin osa teosta on itse teksti ja Vähäpesolan keinot saada kuvatuksi maailmaa ja suhteita. Lyhyehköjä lukuja lukiessa jää yksittäisiä kappaleita ihastelemaan ja pohtimaan läpi teoksen. Romaani on henkeäsalpaava.
”Hetken oli aivan hiljaista. Sähkömoottori syötti ilmaa palkeisiin, se kulki ilmakanavaa pitkin ilmalaatikkoon, jota oli kutsuttu joskus henkilaatikoksi, ja laatikosta pilleihin. Pillin alaosassa sijaitsivat alahuuleksi, ylähuuleksi ja sydämeksi kutsutut osat. Silmänräpäyksessä ilma, johon vieraat olivat huokaisseet kauniit, pahat ja katkerat ajatuksensa, painui salista pillin sydämen ja huulten väliin.” (s. 175–176)
Satu Sallantaus
Rikkailla ei lopulta ollut tarjota rikkaillekaan kuin orjan elämää. (s.12)
Arsi Aleniuksen tämän vuoden toisinkoinen Katsotaanhan puhelimiakin on monihaarainen ja kiihkeä monologi, joka räikein sanankääntein hyökkää kapitalismia ja kirjallisuusmaailmaa kohti. Teos on tiivis, raivoisa ja omassa korkealentoisuudessaan älykäs katsaus moderniin talousyhteiskuntaan, sen vääryyksiin ja koneistoihin. Lisäksi kirjallisuuden nykytilan rappio paljastetaan pistävän huumorin kera niin kirjailijan kuin lukijankin näkökulmasta.
On varmaa, että teoksen aatemaailma ei kaikkia lukijoita puhuttele eikä Aleniuksen kiihkeä retoriikka olekaan tarkoitettu ystävällisen argumentoivaksi. Tästä huolimatta lähes maaninen kerronta imaisee yllättävästi sisäänsä taukoamattomaan julistukseensa ja pitää otteessaan. Alenius onnistuu taitavasti pysymään aiheessaan (tai ainakin aina palaamaan siihen), viemään teosta koherentisti eteenpäin pitäen kuitenkin yllä teoksen ominaisen hektisyyden, sattumanvaraisuuden tunnun ja vilkkaan kielen. Itse kielen tasolla Alenius ei päästä lukijaa helpolla. Teos käyttää sanojen monimerkityksisyyttä ja metaforisuutta runsaasti ja luovasti, vaihdellen sanojen merkitystä tiuhaan ja soveltaen keksimiään metaforia teoksen edetessä. Tarkempi luku näyttääkin, kuinka paikoin ajatuksenjuoksua muistuttava eteenpäin vyöryvä teksti onkin tarkkaan laskelmoitua ja eri kielikuvat ja allegoriat nostavat uusia merkityksiä pitkin tekstiä tai vievät sitä uusiin suuntiin.
Voi kirjoittaa, voi, voi kirjoittaa miten omat lapset voi, voi, voi, miten ainutlaatuisia nämä ovat ‒ ne syntyivät täydellisinä, haluatko että mun lapset hakkaa sun lapset. Velkaa et niille jätä. Joo, se on kuule hoidettu, joo, ne on hyvässä kunnossa. Onko paljon noussut? Joo, tehnyt jonkin verran töitä. Sellaiset lauseet, ihan tikissä. Ne kasvaa niin nopeasti, ne on lainaa vain. Laina on hoidossa, ostin lauseillani sijoitusasunnon, jossa lapseni voi asua, kunnes ne voi ottaa sitten vuokralaisen ja nostaa vuokratuloja. (s.77)
Katsotaanhan puhelimiakin on jo pelkästään visuaalisesti tiivistä ja vaikeasti lähestyttävää ‒ ensimmäiset 28 sivua ovat ilman yhtäkään kappalejakoa (koko kirjassa niitä lienee yhteensä viisi) ja koko teoksessa on yksi väliotsikko: Orjan juttu. Lauseet ovat monimuotoisia, vivahteikkaita ja teräviä. Teksti leikittelee lukijan lisäksi myös itsellään. Paikka paikoin kerronta saa jo älyttömältäkin vaikuttavia ulottuvuuksia, mutta yhtäkkiä ottaakin täyskäännöksen siteeraamaan esimerkiksi Shakespearea tai Joycen Odysseusta. Intertekstuaalisuuden verkosto, jonka teos on itselleen luonut, on mittavuudessaan vaikuttava ja ikään kuin muistuttelee lukijaa teoksen vakuuttavuudesta ja kirjailijan perehtyneisyydestä.
Alenius ei kuitenkaan ota itseään liian vakavasti. Näkisinkin, että teos on ymmärrettävä värikkään pistävän kritiikin lisäksi myös taidokkaaksi itseironiaksi ja monitahoiseksi satiiriksi. Katsotaanhan puhelimiakin on äärimmäisen itsetietoinen teos, jonka sivuilta huokuu välinpitämättömyys kriitikkojaan kohtaan ja vilpitön, kaikkialle suuntautuva ja omanlaisella ironisella huumorilla varusteltu kirjallinen hyökkäys.
Ole varuillasi. Nämä kaikki koukut ja tekniikat, tiedän mitä teen, tämä on työtäni. Olen kirjailija. Kirrrjailija. Minulla on Kirjailijaliiton jäsenyys. Olen kehittänyt tekniikkani äärimmilleen ja tulen tekemään sillä kaikille väkivaltaa. Olen sanojen karateka. Hakkaan teidät. (s.37)
Aleniuksen teosta on hankala suoranaisesti luokitella; välillä lukiessa tuntuu kuin lukisi raivokasta mielipidekirjoitusta, välillä syväluotaavaa esseetä kun joskus taas puhdasta ajatuksenjuoksua. Katsotaanhan puhelimiakin ei ole romaani, ei essee eikä ylipäätään proosaa perinteisessä mielessä ja se nostaakin teoksen selkeäksi omaksi yksikökseen uuden kaunokirjallisuuden kentällä. Aleniusta kohti herää väkisinkin jonkintasoinen kunnioitus: hän ei kaihda suututtaa, haukkua tai hämmentää lukijaa eikä hän yritä kirjoittaa helposti nieltävää teosta. Katsotaanhan puhelimiakin kieltäytyy genrestä ja konventioista, myöntäen silti kuitenkin taipuvansa niihin kapitalismin rattaissa raivoten ja käyttää tästä syntyvää paradoksia polttoaineena itselleen. Alenius itsekin vielä teoksen loppupuolella esittelee kustantajan ja kuvitellun kirjailijan keskustelua, todistaen lukijoille, että Alenius on, kaikesta rönsyilystä ja paatoksesta huolimatta, pysynyt askeleen edellä.
Sähän voisit vielä jotenkin terävöittää sitä kritiikin kärkeä. Tässähän kuitenkin lukijan edessä on hahmottunut tällainen kapitalismin ja kirjallisuuden kritiikki. Et ymmärrä minua, kirjailija miettii. En haluaisi enää kritisoida yhtään mitään. En lukijanakaan sietäisi enää yhtään ”kapitalismikritiikkiä”. (s.121)
Aamos Waher
Anni-Sofia Kauppila: Hiljaa lipuvat varjot
Romaani, 195 s.
Aviador, 2023
Anni-Sofia Kauppilan Hiljaa lipuvat varjot -teoksessa liikutaan rajoilla, jotka erottavat mennyttä ja tulevaa, toisaalta puntaroiden mahdollisuutta päästää irti ja siirtyä eteenpäin. Romaani alkaa toisen päähenkilön, Toivon, herätessä sairaalasta. Hän on saanut sydäninfarktin ja hänelle on suoritettu pallolaajennus. Vielä hieman hapuillen Toivo alkaa tajuamaan, että reunalla on käyty ja elämäntapamuutoksia pitäisi suorittaa. Toisaalla kahvilaa pyörittävä Lau muistelee mieleenpainuneita kohtaamisiaan Toivon kanssa. Hän päätyy menemään sairaalaan katsomaan tuttuaan. Alkaa kahden, kummankin tahoillaan elämän eri laitoja seikkailleen yksilön matka kohti syvää yhteyttä, luottamusta ja pelkän toveruuden ylittävää ihmissuhdetta.
Hiljaa lipuvat varjot sijoittuu Kemiin, noin 20000 asukkaan pohjoiseen kaupunkiin. Vuonna 2021 Stora Enso ilmoitti sulkevansa Kemissä toimivan Veitsiluodon paperitehtaansa. Tehdas oli merkittävä työllistäjä kaupungissa ja sen lakkauttaminen aiheuttaa kriisin myös Laulle, jonka kahvilatoiminta on jo valmiiksi kärsinyt korona-ajan rajoituksista. Hiljalleen kahvilan kehno tila alkaa valtaamaan Laun unetkin ja tämän ahdistus siirtyy myös Toivoon ja heidän orastavaan romanssiinsa. Samalla myös edellisen suhteen karikot palaavat Laun mieleen, eikä hän oikein tunnu enää uskaltavan luottaa toiseen ihmiseen niin syvästi kuin tahtoisi. Toivon arkea puolestaan täyttää äitivainaan kuolinpesän järjestely, jota ympäri maailmaa hitsaajan työssä kiertänyt mies on Kemiin, lapsuudenkotiinsa, saapunut tekemään. Suhde uhkaakin päätyä umpisolmuun ennen kuin alkaakaan, hahmojen paetessa omia tunteitaan milloin alkoholiin, milloin karkaamalla pohjoiseen.
“Tietyssä iässä sitä alkaa odottaa asioita – että mies maksaa ostokset, kehuu ulkonäköä, tarjoaa illallisen kynttilänvalossa, puhuu lapsien hankkimisesta kuin tarkoittaisi sitä. Tajutessaan, etteivät ne välttämättä ole enää mahdollisia, saattaa jopa tuntea helpotusta.” s. 39
“Vuosia sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin, minä heräsin yöllä siihen, että hän ei ollut vieressäni. Meillä oli ollut pienimuotoiset illanistujaiset, ja ajattelin hänen nukahtaneen sohvalle tai keittiönpöydän ääreen, kuten hänellä toisinaan oli tapana. En löytänyt häntä kummastakaan lokaatiosta ja menin vessaan. Hän kyyhötti käsienpesualtaan tason edessä ja näytti järjestelevän sitä. Hän kääntyi minua kohti, kun kysyin, mitä hänellä oli käsissään.
– Kokaiinia, hän vastasi niiskaisten samalla pulveria sieraimiinsa.” s. 147
Teoksen kieli on kaunista ja sujuvasti eteenpäin soljuvia ajatusketjuja lukisi mielellään vaikka tuplasti pidempäänkin. Kauppila luo todentuntuisia kuvia milloin pikkukaupungin yksityiskohdista ja mökkeilyn kiireettömästä tunnusta, milloin Toivon menneisyyden seikkailuista. Päähenkilöiden kertojanäkökulmat vaihtelevat sujuvasti ja heidän välinen dialoginsa, josta teos pitkälti koostuu, on uskottava kuvaus syvenevästä suhteesta ja siitä välittyy hahmojen persoonallisuudet ja tunteet varsin hyvin. Toivon käyttämät anglismit tosin saivat ainakin tämän lukijan jossakin kohtaa ärsyyntymään, mutta onneksi samasta ärsytyksestä kärsii myös Lau teoksen aikana.
Kauppilan tekstissä isohkossa roolissa on lakoninen, ehkä hieman hotakaismainen, huumori, joka pyrkii esiin silloin kun sitä vähiten odottaa. Edellä mainitut anglismit lienevät tästä hyvä esimerkki. Samalla ne saavat Toivon kuulostamaan ajoittain varsin tahdittomalta. Myös teoksen alkupuolella esiintyvät tomaatti-metaforat ja muut ajoittaiset omituisuudet voisi tässä kohtaa mainita. Huumorin häivähdyksistä huolimatta teoksessa koko ajan taustalla kuitenkin kummittelevat raskaatkin teemat, kuten ihmisen riittämättömyyden tunne ja huolien lääkitseminen päihteillä.
“Roolit putoavat, ja traumat. Ja kaikki ikivanhat virheet, joita haudomme muistoissamme siltä varalta, että jossain vaiheessa siunaantuisi tilaisuus puukottaa niillä toisiamme.” s. 96
“Aika on pysähtynyt. Varjot hiipuvat ja nukahtavat. Elämä on hetken kuin kiihkeä, loputon uni.” s. 139
Syvenevästä rakkaudesta kertova teos ei välttämättä tarinallisesti anna lukijalle mitään uutta tai yllättävää. Allekirjoittanutta jäi esimerkikiksi harmittamaan, että takakannessakin korostettu Laun suvun yhteys Veitsiluodon tehtaan historiaan ei teoksessa päässyt hyödyntämään kenties kaikkea potentiaaliaan. Mutta ehkä juonen ei tässä tarvitsekaan olla tajuntaa mullistava. Näiden hitusen vajaan 200 sivun aikana lukijalle tarjoutuu kauniin kielen ja tarkkojen psykologisten kuvausten parissa mahdollisuus pysähtyä miettimään elämää ja sen katoavaisuutta. Kirja on nopealukuinen, mutta se jättää ajateltavaa varmasti jokaiselle.
Kalle Lähteenkorva
toisinkoinen.wordpress.com 