Kansainvälisen huumekaupan kahdet kasvot

Esa-Pekka Kanniainen: Hämähäkin huone
Dekkari, 283 s.
Karisto, 2019.

 

Esa-Pekka Kanniaisen toisinkoinen Hämähäkin huone (2019) on jatkoa tämän esikoisteokselle Pimeä korpi (2011). Molemmat kirjat ovat melko perinteisiä rikosromaaneja. Esikoisteoksessa pääroolissa ovat Turun rikospoliisin työntekijät, jotka joutuvat selvittämään koulupojan raakaa surmaa. Toisinkoisteoksessa kerronta hajautetaan kahteen rinnakkaisjuoneen, mutta päärooleissa jatkavat esikoisteoksesta tutut Anna Kariluoto ja Vesa Laaksonen, jotka ovat myös romanttisessa suhteessa toistensa kanssa. Sivuhahmoina esiintyy niin poliiseja, armeijan henkilökuntaa kuin rikollisiakin.

Hämähäkin huone on suomalaisittain poikkeuksellinen rikosromaani, sillä puolet sen tapahtumista sijoittuvat Afganistaniin. Anna on lähtenyt Afganistaniin kouluttamaan maan ensimmäisiä naispoliiseja. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan mutkattomasti, ja Anna päätyy selvittämään kansainvälisen huumekauppaan liittyviä rikoksia.

”Laitalan tapauksesta puuttui monta olennaista palaa, jotka tekisivät tapahtumasta loogisen. Murhassa oli aivan liikaa eri suuntiin vieviä tutkintalinjoja, se oli kuin sotkuinen hämähäkin verkko, joka kahmaisi varomattoman sisäänsä jos meni liian lähelle.” (s. 131–132)

Toinen rinnakkaiskertomuksista sijoittuu Turkuun ja Turun lähialueille. Vesa on edelleen töissä Turun rikospoliisissa ja hänen ratkottavakseen tulee paikallisen huumekauppiaan teloitustyyppinen murha. Asiat eivät ole aivan sitä, miltä ne näyttävät, ja pian Vesa joutuu keskelle monimutkaisten rikosten vyyhtiä.

”Laaksonen tiesi kiusallisen hyvin, että pienen mittakaavan huumekauppaan ei enää puututtu, ellei siihen suoraan törmätty. Rajojen avautumisen jälkeen huumeiden salakuljetus oli lisääntynyt ja samaan aikaan poliisin resursseja oli vähennetty. – – Kaikki käytettävissä oleva työvoima oli kiinni väkivaltarikosten ja suuremman luokan omaisuus- ja huumerikosten selvitystyössä.” (s. 157–158)

Hämähäkin huone on kertomus kansainvälisen huumerikollisuuden monimutkaisista yhteyksistä ja syy–seuraussuhteista. Siinä missä Annan osuus kertomuksesta kietoutuu huumekaupan kansainväliseen puoleen, on Vesalla edessään sen konkreettiset seuraukset: väkivalta, jengitappelut ja yksittäisten ihmisten tragediat. Kanniainen ottaa samalla melko suoraan kantaa poliisien resurssien vähyyteen, ja tämä onkin sarjan molemmissa teoksissa usein esiin nouseva teema.

Naisten asema Afganistanistanissa on myös yksi teoksen kantavista teemoista. Positiivisia esimerkkejä naisten aseman paranemisesta tarjoavat Annan kouluttamat naispoliisit, mutta teoksen sivuilla tehdään myös selväksi, ettei naisten asema ole läheskään tasa-arvoinen. Eräs räikeimmistä esimerkeistä on paikallinen vankila, jossa vierailtuaan Anna saa selville, että vanginvartijat pakottavat naisvankeja prostituutioon. Esikoisromaani Pimeä korpi puolestaan sisältää runsaasti seksistisiä poliisimiesten vitsejä, eikä kirjassa juurikaan esiinny naishahmoja. Hämähäkin huone korjaa tätä puutetta, ja esikoisen mieskeskeisyydestä päästään osin eroon.

Teoksen heikkouksiin kuuluvat henkilöhahmojen väliset suhteet ja näiden suhteiden kuvaus. Rikostapausten kerronta on melko sujuvaa ja kiinnostavaa, mutta tunnemaailman ja ihmissuhteiden kuvauksessa on puutteita. Henkilöhahmot ovat monella tapaa hyvin rakennettuja ja toimivia, mutta lukijan on melko vaikea samaistua heidän tunne-elämäänsä, ja jotkut hahmot jäävät lukijalle etäiseksi. Monissa rikosromaaneissa tämä on tahallinen tyylikeino, mutta Hämähäkin huoneessa tämä lienee tahatonta. Tämä puute on toisaalta myös melko tyypillistä tämän lajin kirjallisuudelle, sillä kliiniseen rikoskerrontaan on toisinaan vaikeaa liittää onnistuneesti rikostutkijoiden rakkauselämä.

Puutteistaan huolimatta Hämähäkin huone nousee positiiviseksi lukukokemukseksi, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaksi. Rikosromaanin lajin kliseisiin sorrutaan usein, mutta kirjailijan taidot ovat selkeästi kehittyneet esikoisteoksesta. Ja koska teoksen lopussa jää joitain juonia vielä avoimeksi, on jatkoa todennäköisesti vielä tulossa.

Miina Hentinen

Lintutytön matka rakkauden luokse

Heli Galliano: Lintutyttö
Romaani, 523 s.
Otava, 2019.

 

Heli Gallianon Lintutyttö (2019) jatkaa esikoisromaanissa Kyyhky ja susi (2018) esitellyn Caterina Castelvetron tarinaa. Historiallisen romaanisarjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun loppuun ja 1600-luvun alkuun, ja teosten tapahtuma-aikojen välillä on noin kymmenen vuoden väli. Vaikka Caterina on italialainen, on pääasiallisena tapahtumapaikkana kuitenkin Suomi.

Kyyhky ja susi kertoo, kuinka protestanttiseen perheeseen syntynyt Caterina joutuu inkvisition vainoamaksi ja joutuu pakenemaan Italiasta. Hän jättää taakseen niin perheensä kuin kihlattunsa Flavion. Lopulta Caterina päätyy Skandinaviaan saakka enonsa Giacomon turviin, josta he päätyvät Turkuun keskelle Kaarle-herttuan Turun linnan piiritystä. Caterinan matka on vaiherikas ja sen aikana lukija pääsee tutustumaan muun muassa ilkeisiin emäntiin, ystävällisiin aatelisrouviin ja metsän noitiin. Lopulta Caterina kuitenkin selviää vaikeuksistaan, palaa takaisin Italiaan ja pääsee avioitumaan rakkaan Flavionsa kanssa.

”He palaisivat vielä. He halusivat saada käsiinsä isosetäni Ludovicon kirjoitukset, ja totuus oli, että minä todellakin tiesin missä ne olivat. Ne olivat hyvässä piilossa. Kuinka kauan he kiduttaisivat minua saadakseen minut paljastamaan kätkön. — Tiesin, ettei minua jätettäisi koskaan rauhaan. — Tällä kertaa inkvisitio oli kuitenkin onnistunut antamaan minulle kaikkein pahimman rangaistuksen. Nielaisin kurkkuun nousseen palan. Ei, minun täytyisi lähteä täältä.” (s. 47)

Lintutyttö jatkaa Caterinan tarinaa. Flavio on onnistunut suojelemaan vaimoaan inkvisitiolta yli vuosikymmenen ajan, mutta hän kuolee teoksen alussa. Samalla Caterina menettää suojansa inkvisitiota vastaan ja joutuu jälleen pakenemaan. Caterina päätyy takaisin Suomeen, tällä kertaa yksin. Mukanaan hänellä on arkullinen kirjoja, hatara toive Kaarina Maununtyttären tapaamisesta uudelleen sekä setänsä antama tehtävä, joka johdattaa hänet matkalle läpi Suomen maaseudun.

Lintutyttö edeltäjänsä kanssa edustaa kautta aikojen suosittua historiallisen romaanin lajia. Historiallinen romaani tarjoaa lukijalle eskapismin mahdollisuuden aivan eri tavalla kuin nykypäivään sijoittuva teos, ja silotellut renessanssiajan kuvaukset voivat olla hyvinkin romanttisia. Lintutyttö ei juurikaan poikkea tutusta kaavasta: kaunis ja ylväs sankaritar joutuu vastoin omaa tahtoaan keskelle historian merkittäviä tapahtumia, joista hän joutuu selviytymään niistä parhaansa mukaan – ja löytämään samalla toki rakkauden.

”Olavi ja Johan seisoivat lähteen takana ja katsoivat minua. En osannut sanoa mitään. He näyttivät niin nuorilta ja terveiltä. Odotin näkeväni jälleen punaisen juovan ilmaantuvan kummankin kaulaan, mutta sen sijaan nuorukaiset hymyilivät. Vähitellen he alkoivat haalistua ja jäljelle jäi vai kevyt väreily ilmassa.” (s. 197)

Mielenkiintoisen lisän historiallisen romaanin lajiin luo teoksissa olevat poikkeamat realismista. Caterinan matkojen taustalla ovat inkvisition keksimät noituussyytökset, mutta samalla teokseen on myös lisätty runsaasti yliluonnollista alkuperää olevia näkyjä. Caterina muun muassa näkee useaan otteeseen kuolleiden henkilöiden haamuja. Eräs Lintutytön tärkeimmistä juonista koskee Giovanni Battista della Portan Magiae Naturalis -teosta, joka kantaa yllään yliluonnollisen auraa ja kirousta, joka lankeaa sen omistajan ylle.

” – Ette ehkä ole ymmärtänyt, että hartain toiveeni on avioitua teidän kaltaisenne ihastuttavan naisen kanssa. Kun setänne pyysi minua perustamaan kirjakaupan teidän kanssanne, olin onnesta huumaantunut. Näin, että setännekin toivoa samaa, ja se helpotti asioita huomattavasti.

Oloni oli tukala ja olisin halunnut livahtaa karkuun, mutta tiesin, ettei se onnistuisi.

– Miten voi olla mahdollista, että te leskirouvana ette halua toimia sedänne tahdon mukaisesti?

– Se ei ole setäni tahto, sain sanottua ennen kuin Hans painoi minut läheisen talon seinää vasten ja työnsi kasvonsa aivan lähelle omiani.”  (s. 207)

Eräs ongelmallisimmista piirteistä Lintutytössä ja sen edeltäjässä on sen mies- ja naiskuva, joka on kovin yksipuolinen. Historiallinen romaani on tästä näkökulmasta lajina haastava, koska sukupuolten kuvauksessa on otettava tietenkin huomioon myös historiallinen tarkkuus. 1600-luvun naisilla oli hyvin erilaiset olosuhteet nykyaikaan verrattuna, ja tämä luonnollisestikin heijastuu myös ajasta kertoviin teoksiin. On samalla kuitenkin hieman epämiellyttävää lukea nykypäivänä kirjoitettua teosta, jonka päähenkilö on täysin miesten armoilla. Käytännössä kaikki Caterinan kohtaamat miehet voidaan lajitella kolmeen eri luokkaan: sukulainen, kosija tai uhka. Tämä korostuu erityisesti sarjan ensimmäisessä osassa, jossa kutakuinkin jokainen Caterinan kohtaama mies ihastuu häneen päätä pahkaa. Lintutytössä esiintyy myös jonkin verran neutraalimpia mieshahmoja, mutta miesten ja naisten välisten suhteiden pohjasävy pysyy samana; miesten tehtävä on romaaneissa pelastaa Caterina niiltä miehiltä, joiden tehtävä on hyökätä hänen kimppuunsa.

Puutteistaan huolimatta Lintutyttö on suhteellisen miellyttävää ja nopeaa luettavaa, mutta lukijalle ei lopulta jää paljoakaan käteen. Teoksen luokittelu on melko vaikeaa, sillä historiallisen romaanin lisäksi siitä löytyy rakkausromaanin, seikkailuromaanin ja kehitysromaanin piirteitä. Yksikään piirre ei kuitenkaan nouse esille, mikä tämän romaanin tapauksessa luo sekavan kokonaiskuvan. Lisäksi harmittamaan jää Italian melko vähäisen osuus tapahtumapaikkana. Renessanssiajan Italian historia on hyvin kiehtovaa, mutta sitä ei juurikaan esitellä lukijalle.

Lintutytössä on selkeästi yritystä johonkin suurempaan, mutta lukijalle jää lopulta epäselväksi, mikä tämä suurempi päämäärä on. Caterinan itsenäisyyttä ja rohkeutta korostetaan hahmojen puheen tasolla jatkuvasti ja hän viettää suuren osan toisesta kirjasta erilaisissa vakoilupuuhissa. Lopulta Caterina kuitenkin kaipaa pelkästään avioliiton tuomaa onnea ja perhe-elämää. Tämä luo melko ristiriitaisen olon lukijalle. Tämä ristiriitaisuus ei pilaa romaania, mutta mieleen hiipii silti ajatus siitä, mikä näiden kaikkien eri seikkailujen tarkoitus lopulta oli. Teoksen monet juonet jäävät harmittavasti avoimeksi, mikä tietenkin pohjustaa tulevia jatko-osia.

 

Miina Hentinen

Äitiensä Aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö
Romaani, 252 s.
Otava, 2019

”Hyeena huusi kaukana. Shamsu oli koonnut vähäiset tavaransa, ja kulki nyt aavikolla kohti uutta tulevaisuutta. Mahassa nipisteli inhottavasti, ja hänestä tuntui koko ajan siltä, että joku seurasi häntä.”  s. 149

Nura Farahin Aurinkotytössä (Otava, 2019) kuvataan Shamsu-nimisen nuoren naisen rakastumista, itsenäistymistä ja kamppailua omien unelmiensa ja perheen odotusten ristivedossa. Isä Keyse ei anna perheen vanhimman tyttären mennä kouluun, vaan hänen tulee työskennellä kotona ja mennä naimisiin vanhempiensa valitseman miehen kanssa. Shamsu haluaa kuitenkin itse päättää asioistaan ja hän ryhtyy kapinaan.

Farahin romaani keskittyy paitsi Shamsun myös muiden tälle läheisten naisten kokemuksiin. Naiset kärsivät romaanin kuvaamassa patriarkaatissa usein väkivallasta ja rajoitetusta itsemääräämisoikeudesta. Kynnys erota tai lähteä huonosta avioliitosta on kuitenkin korkea, sillä aavikolla selviytyminen ilman perheen turvaa on miltei mahdotonta. Lisäksi monet romaanin naiset ovat ylpeitä perheistään sekä tyytyväisiä elinoloihinsa. Tyytyväisyys kuitenkin rikkoutuu aika ajoin, ja naisten tunteet ja halut asettuvat ilmeiseen ristiriitaan yhteisön odotusten kanssa.

Päähenkilö Shamsussa ja tämän äidissä Khadijassa kiteytyy naisten käymä sisäinen kamppailu. Khadija muistaa oman nuoruutensa ja ymmärtää kapinoivan Shamsun tunteita, mutta haluaa tyttärelleen kuitenkin helpon ja vauraan tulevaisuuden kaupungissa. Shamsu puolestaan ymmärtää, miten tärkeää perheen kasvojen säilyttäminen on, mutta hänestä tuntuu väärältä mennä naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Haasteista huolimatta tytön ja äidin välinen rakkaus on vahva ja säilyy, ja yksi romaanin keskeisistä teemoista onkin naisten välinen empatia ja ymmärrys.

”Shamsulla oli käsissään hennaa ja kasvoilla naamio. Luul auttoi häntä peseytymään. Hän kaatoi kulhosta lämmintä vettä ja hieroi sitten Shamsun koko vartalon saippualla. Käsiä ja jalkoja piti varoa, ettei henna haalistuisi. — Hän näki kyyneleet Shamsun silmissä, ja puheli tälle hiljakseen. Niin kuin silloin, kun Shamsu oli pikkuinen tyttö.” s. 168

Farahin kerrontatyyli on mukaansatempaava ja tapahtumat etenevät suoraviivaisesti. Kerronnan parhaimmiksi hetkiksi tarkentuvat lopulta kauniit ja vähäeleiset, mutta emotionaalisesti latautuneet tilanteiden kuvaukset, joissa pysähdytään jonkin arkisen asian äärelle. Hiusten letittäminen, hennalla värjääminen ja nuotiolla istuminen tuovat romaanin naisia lähemmäs toisiaan sekä luovat heidän välilleen iloa, turvaa ja jatkuvuutta. Shamsun kapinointi ja lukemaan oppiminen kuitenkin vihjaavat tulevasta murroksesta, jonka myötä naiset joutuvat turvautumaan toisiinsa entistä enemmän asettuessaan poikkiteloin patriarkaalista järjestystä vastaan.

Se, että kotimaisen kirjallisuuden kautta voi yhä useammin päästä kurkistamaan kokonaan toiseen kulttuuriin, on ehdottomasti yksi nykykirjallisuutemme suurimmista rikkauksista. Aurinkotyttö on varmasti monille silmiä avaava lukukokemus, sillä se kuvaa somalikulttuuria ja naisten asemaa 70-luvun Somaliassa. Vaikka somalit ovat yksi Suomen suurimmista vieraskielisistä väestöryhmistä, lienevät monen suomalaisen tiedot somalikulttuurista melko vähäiset. Farahin teos on omiaan kaventamaan tätä aukkoa.

Aurinkotyttöä voi siis suositella luettavaksi jo pelkän sivistyksen kannalta, mutta onneksi myös sen tarina ja henkilöhahmot kantavat. Lisäksi Farahin romaanissa on kaukaisuuden ohella paljon tuttua, ja sitä lukiessa tulee helposti muistelleeksi Minna Canthin ristiriitaisia naispäähenkilöitä. Aurinkotyttö täten myös osoittaa lohdullisesti, kuten niin moni muukin kaunokirjallinen teos, että erilaisista kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset ovat pohjimmiltaan kaikki melko samanlaisia.

Laura Karhapää

Elämän oppitunteja ja hilpeitä kommelluksia

Markus Ikola: Jasu – Pöljiä päiviä
Lasten – ja nuortenkirja, 134 s.
Karisto, 2019

”Ihminen kuulemma oppii erehdyksistään. Jos näin on, musta tulee aikuisena kotimaani oppinein ihminen.” (s. 48)

Markus Ikolan nuortenkirja Jasu – Pöljiä päiviä (Karisto, 2019) on jatkoa Ikolan edeltävälle teokselle Jasu Mestarimokaaja (2018). Kirjoissa seikkailee kuudesluokkalaisen Jasu, jonka kommelluksia lukijat saavat seurata niin koulumaailmassa kuin lomallakin. Yltiöihastunut, hyväntahtoinen hulivili Jasu on varsin sympaattinen päähenkilö, jonka puolelle lukija asettuu nopeasti. Tekstin edetessä saa sekä hävetä Jasun ja hänen kavereidensa omituisia päähänpistoja että seurata kevyen huvittuneena vierestä tämän ihastusta “iki-ihanaan” Mariaan. 

Vaikka teos ei kenties itsessään tarjoa mitään järisyttävää nuorista pojista kertovaan kirjallisuuteen, tuntuu se silti virkistävältä kuvaukselta yläasteikää lähestyvistä lapsista. Kaveriporukan tekemät tempaukset ovat kovin viattomia, eikä ensimmäisessä parisuhteessa edetä juuri nopeita suukkoja pidemmälle. Ikola tuntuu sanovan, että 12-vuotiaana elämä on jatkuvia oivalluksia, ja pienet asiat ovat suuria.

Samoin hän välittää tekstissään lämmintä ja anteeksiantavaa maailmankuvaa; kunhan yrittää parhaansa ja on vilpitön, asiat sujuvat aina lopulta, vaikka vähän mokailisikin. Näin käy esimerkiksi 6A-luokan joulukuvaelmassa, joka katastrofin aineksista huolimatta ilahduttaa jopa jämerää rehtoria. 

Virkistävää on ennen kaikkea Ikolan kuvaus ihastuneesta Jasusta, joka intoilee tyttöystävästään eikä saa ajatuksiaan pois tästä: “Joskus innostun Marian tuoksusta niin, että saan unen päästä kiinni vasta aamuyöllä”(s.8) Ikolan kuvailema vilpitön ihastuminen tuntuu osuvalta, joskin aavistuksen romantisoidulta. Vaaleanpunaiset lasit kuitenkin sopivat asiaan, kun kyseessä on ensimmäinen vakava ihastus. 

Tyypillisesti nuortenkirjallisuudessa sekä aikuisille suunnatuissa teoksissa on ihastujan rooli tyypillisesti langennut naispuolisille hahmoille. “Teidän kädet on rakastuneet toisiinsa” huomauttaa Marian pikkuveli (s.32) Jasun pitäessä Mariaa kädestä. Sen sijaan että Jasu hätääntyisi tästä julkilausutusta tunteesta, hän ajattelee itsekseen, että “rakastuneelta musta tuntuikin” (s. 32). 

Ikola onnistuu Jasun kohdalla rikkomaan tunnekylmien poikien ja miesten strereotypiaa. Jasu ja hänen ystävänsä saavat tuntea syviä ja voimakkaita tunteita, sekä puhua niistä avoimesti sekä keskenään että ihastuksen kohteiden kanssa. Kohtaus, jossa koko poikapoppoo tukee Jasua harjoittelemalla yhdessä suutelemista muovinukeilla, tarjoaa erilaisen kuvan pojista jakamassa tunteita keskenään. Kirja antaa ymmärtää, että myös pojat voivat olla tukemassa toisten ihastuksia sen sijaan, että nälvisivät toisiaan moisesta tunteilusta. Samalla tilanne tuo muuten varsin kevyeen tarinaan myös jännitystä, josta itse kuudetta luokkaa käyvät lukijat voisivat hyvinkin pitää. 

Teos itsessään on helposti lähestyttävä. Lyhyet, tarinamaiset episodit ja tiiviit kappaleet olivat lukijaystävällisiä, joten kirja sopii hyvin myös vähän tottumattomillekin lukijoille. Ikola viljelee runsaasti huumoria, ja tunnelma pysyy enimmäkseen erittäin kevyenä, on kyse sitten leirikoulusta tai perhesuhteista.

Mutkaton kerronta ei toisaalta tarjoa erityisiä haasteita, ja Jasun tempaukset voivat tuntua lähes sarjakuvamaisilta. Välillä teos viljelee varsin lattealta kuulostavia lauseita: “Paraskaan ystävyys ei kestä, jos siitä ei pidä huolta.” (s.34) Kirjassa on usein aavistuksen opettavainen sävy, ja elämää lähestystään erilaisten kasvattavien hetkien kautta.

Monella tapaa Ikola tuntuu pysyttelevän tekstissään turvallisilla vesillä, sillä hän turvautuu kevyen nuortenkirjallisuuden lajityypillisiin juonenkäänteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi  kommellukset ja väärinkäsitykset, joista lopulta kuitenkin selvitään kunnialla. Hahmojen lapsenomainen viattomuus tuntuu toisinaan vähän lattealta ja kenties epäkiinnostavalta potentiaalista kohderyhmää ajatellen. Ikonen olisi voinut vähän revitellä hahmoillaan ja korvata esimerkiksi syömistä rakastavan isän jollain vähemmän perinteisellä isähahmolla. 

Sisällöltään kertomus ei kenties ole maailmaa mullistava eikä huumoriltaan aivan hillitöntä, mutta voi positiivisen tunnelman ja helppolukuisen kerronnan ansioista hyvinkin onnistua houkuttelemaan pariinsa myös vähemmän tottuneita lukijoita. 

Mia Westerling

 

Maagista arkea lapsen silmin

Taru Kumara-Moisio: Taniwha
Romaani, 216 s.
Osuuskumma, 2019

“Ella kääntää väkisin silmänsä muualle ja huomaa ovelle pysähtyneen äidin. Sekin katsoo merelle ja näyttää kauhistuneelta. Pystyykö se näkemään Taniwhan?” (s. 96)

Taru Kumara-Moision maagisrealistinen romaani Taniwha (2019, Osuuskumma) kertoo suomalaisen perheen vuodesta Uudessa-Seelannissa. Romaanin päähenkilö on neljännen luokan juuri aloittanut Ella, joka huomaa pian perheensä “Suuren Muuton” jälkeen osaavansa lukea toisten ihmisten ajatuksia ja kohtaavansa yhtenään maorien taruista tuttuja taianomaisia olentoja. Olennoista pelottavimpia ovat villit taniwhat, joka vaanivat piiloistaan pelokkaita ja epävarmoja ihmisiä.

Aluksi Taniwhaa saattaa erehtyä luulemaan lastenkirjaksi, sillä se kuvaa tapahtumia ja perheen uutta elinympäristöä lapsen näkökulmasta. Romaani sivuaa kuitenkin vakavia aiheita mielenterveydestä seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ja myös romaanin aikuiset pääsevät välillisesti ääneen Ellan lukiessa vanhempiensa ajatuksia. Kontrasti romaanin alun ja lopun välillä on vahva, sillä näennäisen onnellinen ja uuden seikkailun aloittava perhe joutuu kohtaamaan monia koettelemuksia Uuden-Seelannin vuotensa aikana. Ella painii vieraan kielen, ilkeän Taniwhan ja koti-ikävän kanssa. Isä taasen hukuttautuu työhönsä, ja äiti jättää perheensä löydettyään uuden rakkauden. Vaikka maaginen on romaanissa läsnä, ovat henkilöhahmojen ongelmat siis varsin arkisia ja reaalimaailmasta tuttuja.

Taniwhan vahvuuksia ovat sen mielenkiintoinen miljöö sekä yhteydet maorien tarustoon. Mielenkiintoiseksi romaanin tekevät erityisesti sen maagiset elementit, jotka kytkeytyvät tiiviisti Ellaan. Ella lukee ajatuksia ja elää kuin tarujen sankari uhmatessaan pahaa Taniwhaa. Hän myös kirjoittaa ja kuvittaa omia tarinoitaan sarjakuviksi. Lapsen lähestyminen taruihin on luonnollisempi kuin isän ja äidin; Ellalle tarut ovat eläviä ja todellisia, siinä missä isä ja äiti näkevät tarut menneen ajan reliikkeinä. Lapsen erilainen katsanto tarinoihin kiteytyy oivallukseksi kaikkien ihmisten samankaltaisuudesta:

“Kaikissa ihmisissä on sisin samaa, Ella sanoo. Yhtäkkiä hän on varma, että juuri siitä tarinoissa on kysymys, kuinka kaikki ihmettelevät samoja juttuja auringosta ja meristä ja maasta, ihmisen iloista ja suruista, vaikka kukin asuisi eri puolella maapalloa.” (s. 146)

Romaanin edetessä ikäisekseen kypsä Ella oivaltaa monia asioita ympäröivästä maailmasta ihmisineen. Romaanin filosofinen ydin tuntuu kuitenkin hieman päälleliimatulta neljäsluokkalaisen esittämissä mietelauseissa. On myös harmi, että teoksen eri osaset tuntuvat keskenään irrallisilta. Lastenkirjallisuutta lähenevä alku ja humoristisuus vaihtuvat yllättäen, keskiosan arkisten tapahtumien kuvauksen kautta, lopun synkkiin hyväksikäytön ja hylkäyksen kuviin. Osien välisen irallisuuden takia teoksen ydintä on vaikea tavoittaa, eikä lukijalle jää romaanista paljoa käteen.

Taniwhassa on heikkouksiensa ohella kuitenkin myös paljon hyvää. Aikuinenkin lukija pystyy hyvin samaistumaan Ellaan, joka kipuilee uudessa maassa etäisten vanhempiensa kanssa. Romaani myös tutustuttaa suomalaista lukijaa Uuteen-Seelantiin sekä maorien tarustoon ja kieleen, kun monet teoksen luvut ja henkilöhahmot on nimetty maoriksi. Taniwhaa voikin suositella lukemistoksi nuorelle, maagisista ja yhteiskunnallisista aiheista kiinnostuneelle lukijalle.

Laura Karhapää