Viehättävän maaginen kasvukertomus

tuulen-sukuSatu Grönroos: Tuulen suku
Romaani, 216 sivua
Atena, 2016

Tietysti sateenvarjo. Miten muuten hän olisi meille lentänyt.

On kesä 1974 ja kolmetoistavuotias Helmi olisi mieluummin Abban Agnetha kuin huolehtiva isosisko. Eräänä päivänä äiti kuitenkin katoaa, ja arjen täyttävät pikkusiskon tarhaanvienti, siivoaminen ja ruuanlaitto. Pyykinpesustakin täytyy huolehtia, vaikka lapset eivät oikeastaan edes saisi käyttää pesutupaa. Elämä suistuu vielä railakkaammin raiteiltaan, kun tuuli lennättää ovelle kodinhoitajan, joka asettuu kursailematta taloksi ja läsnäolollaan tekee kodista Helmille vieraan. Satu Grönroosin Tuulen suku on eloisa kuvaus lapsesta aikuisten maailmaan kuuluvien kysymysten äärellä, perhesuhteista ja ihmisten välille kasvaneiden kuilujen ylitse kurkottamisesta.

Romaanin kerronta fokalisoi päähenkilö Helmiin ja heijastelee näin ollen nuoren tytön maailmankuvaa. Murrosikäisen arkisiin huoliin sekoittuu hyvinkin synkkiä sävyjä, kun Helmi joutuu hapuilemaan oman jaksamisensa rajoilla yrittäessään täyttää äidin jälkeensä jättämää aukkoa ja kantaa samalla huolta tämän voinnista. Kuvauksessa arkitodellisuus ja maaginen realismi sekoittuvat sulavasti kiehtovaksi ja omaperäiseksi, mutta silti samaistuttavaksi kokonaisuudeksi. Lapsen näkökulmasta kuvattuna mustia kukkia parvekkeelle kasvattava, kolhoudessaan satuhahmoa muistuttava kodinhoitaja asettuu luontevaksi osaksi teoksen maailmaa. Grönroosin kieli on kauniin soljuvaa ja kerrontaan onnistuneesti lainatut fantasian elementit kuvastavat nuoren mielen keinoja käsitellä pelkoa ja yksinäisyyttä.

Tuulen suku sijoittuu vuosikymmenien taakse, mutta teos on silti raikas ja mukaansatempaava lukukokemus. Murrosiän kipujen kanssa kamppailevan, aikuisuutta kohti kurkottelevan Helmin kasvutarina onnistuu niin viihdyttämään kuin koskettamaankin. Joidenkin juonen kuluessa käsiteltyjen kysymysten yli harpotaan lopussa ehkä turhankin rivakasti, mutta romaanista jää silti päällimmäiseksi mieleen sen hurmaavan satumainen maailma, jossa viihtyisi varmasti useammankin lukukerran ajan.

Telma Halme

Rönsyilevää totuuden etsintää

img_62181Tuomas Nyholm: Omiensa luo
Romaani, 329 sivua
Teos, 2016

Tuomas Nyholmin teos Omiensa luo maalaa lukijan eteen realismin tuolla puolen värjyvän maailman, jonka maantieteellinen sijainti tai historiallinen aika ei ole keskeinen. Neljään osaan jaettu kirja risteilee eri tasoilla muodostaen juoniaineksiltaan rönsyilevän kokoonpanon. Absurdina näyttäytyvä maailma kätkee sisäänsä niin perhesuhteiden tarkastelua kuin eri aikatasoilla leikittelevän kaupunki- ja aavikkotodellisuuden.

Marc Velasovicin isä on kadonnut ennen tämän syntymää jättäen sekä odottavan äidin että koko kaupungin hämilleen. Kirjailijaisän mystinen katoaminen määrittää Marcin elämän kulkua ja halua selvittää isänsä kohtalo. Kaupungista Marc lähtee komisario Lazlo Kempin kanssa selvittämään isänsä viimeisiä elinvaiheita kylään, jossa kaivosyhtiö on katkaissut kyläläisten vedensaannin ja on nyt avaamassa joen kulkemaan vanhoja reittejään pitkin. Uhkana on yhteisön jääminen veden alle.

Teoksen absurdi maailma etääntyy kaikesta tutusta kummallisilla henkilöiden nimillä ja miljöön eksoottiseksi käyvällä kuvailulla. Nyholm luokin dystopiaa lähenevän kuvan maailmasta, jossa yksilö joutuu alistumaan suuremman voiman edessä. Maailma näyttäytyy paikkana, jossa mihinkään ei varmasti voi luottaa ja jossa heikompaa sorretaan häikäilemättä. Lukijakaan ei voi olla varma siitä, mikä aspekti todellisuudessa on uhkana.

Pojan silmät olivat täysin mustat, ja ne hohtivat hämärässä. Hän osoitti verisellä tikullaan Marcia ja sanoi:
Sinä kuolet tässä kylässä.

Omiensa luo rakentaa unenomaista, uhkaavaa maailmankuvaa ja onnistuu tässä suhteellisen hyvin. Marcin kaivautuminen syvemmälle epärealistiseen maailmaan, kohti pelastuksen mahdollisuutta, on tuomittu epäonnistumaan. Tematiikaltaan asetelma teoksessa on mielenkiintoinen. Mysteerijuonen ohella perhesuhteiden tarkastelu ja henkilöiden menneisyyden avautuminen saa lukijan mielenkiinnon heräämään. Henkilöhahmot etsivät vastauksia tärkeisiin kysymyksiin elämässään ja tavoittelevat totuutta, jota on mahdotonta saavuttaa.

Lopulta Omiensa luo kuitenkin sotkeutuu omiin risteileviin juoniaineksiinsa. Juonen äityessä lähes seikkailuromaanimaisen nopeaan tahtiin lankoja on liikaa pidettäväksi yhdessä, eikä henkilöhahmojen ohuus auta asiaa. Kieli tukee tummasävyistä ja toivotonta maailmankuvaa, mutta teoksen voimavarat eivät kuitenkaan riitä kerimään juonipaljoutensa aineksia ja hahmoja uskottavasti auki.

Mette Vesistö

Väkevänä sykkivä sydän

tiranan sydän.jpg

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Romaani, 300 sivua
Otava, 2016

Kun kirjailijan debyytti on jotain niin ainutlaatuista kuin Kissani Jugoslavia, latautuu toisinkoiselle väkisinkin suuria odotuksia. Sen toivoisi yltävän vaikuttavuudessaan edeltäjänsä tasolle, mutta toisaalta tekevän tähän riittävästi pesäeroa ja ansioituvan omillaan, itsenäisenä teoksena. Pajtim Statovcin Tiranan sydän lunastaa nämä odotukset ja seisoo vankasti omilla jaloillaan. Se tarttuu rohkeasti vaikeisiin ja kipeisiin aiheisiin ja punoo niistä kokonaisuuden, joka on kirjallisena teoksena taidokkuudessaan nautinnollinen, mutta lukukokemuksena yllätyksellinen, riipivä ja vavahduttava.

Bujar varttuu Albaniassa, jossa pojat asuttavat perheineen isiensä taloja sukupolvesta toiseen ja menneet hallitsijat elävät yhä pelkona ihmisten mielissä. Albanian historia ja albaanien kansanluonne on kudottu suusta suuhun liikkuviin kansantarinoihin, joita myös Bujar kuulee isältään. Niistä hän oppii, että suvun kunniaa kuuluu vaalia vankemmin kuin omaa henkeä ja tarvittaessa on oltava valmis ”kuolemaan niin kuin mies[.]” Bujar välittää tarinoita yhä eteenpäin lukijalle ja siten niistä tulee osa henkilökuvausta: tarinat symboloivat Bujarin kasvuympäristöä ja isän kautta välittyviä kulttuurin arvoja ja yksilöön kohdistuvia odotuksia. Romaanin Albania rakentuu lähes yksinomaan kansantarinoiden ja -perinteiden kautta. Vastakohdan yhteisön asettamille paineille antaa romaanissa Bujarin paras ystävä, sukupuolinormeja rikkova Agim, joka ei kammoksu huomion tai paheksunnan herättämistä ja kyseenalaistaa mielellään vanhemman sukupolven sammaloituneen maailmankuvan. Menneisyyttä elossa pitävien kansantarujen rinnalle Bujar ja Agim kehittävätkin vuosien kuluessa toisenlaisia tarinoita, unelmia, joissa he ovat kaukana kotiympäristön kahleista ja vapaita tekemään mitä tahtovat. Lopulta ystävysten suunnitelma Albanian jättämisestä toteutuukin ja romaani vie lukijansa matkalle halki Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin näyttäen kunkin kaupungin asukkaineen ulkopuolisen, pakolaisen, silmin.

Minämuotoinen, osittain preesensissä tapahtuva kerronta asettaa lukijan tapahtumien polttopisteeseen, ja kertoja-päähenkilön tajunnan kautta tämän nenään suodattuu tukalan kuuman basaarin hajut ja iholle talvisen Tiranan öiden kylmyys. Yksi Statovcin vahvimmista valteista on rikas ja ilmaisuvoimainen  kieli. Romaanin kerronta on suoraviivaista, ripeästi etenevää ja usein toimintaan keskittyvää, mutta harkitun ja väkevän kuvauksen kautta miljööt heräävät eloon ja henkilöhahmot saavat syvyyttä. Kerrontaa vahvasti värittävät päähenkilön tunteet toivosta ja rakkaudesta turtumukseen ja vihaan välittyvät lukijalle elävinä. Lukija ei joudu harhateille teoksen maailmassa, vaan kerronnassa limittyvät kansantarujen soturit ja suurkaupunkien kirjava ihmisvilinä muodostavat ehyen kokonaisuuden. Haastava romaanista tulee enemmänkin emotionaalisella tasolla, sillä aiheiltaan se on rankka ja henkilöhahmot kohtaavat niin ulkopuolisuutta, väkivaltaa, yksinäisyyttä, epätoivoa kuin kuolemaakin.

Tiranan sydämessä toistuu läpi teoksen tarinan ja tarinankerronnan motiivi, joka läpäisee sen eri tasot aiheesta teemaan saakka. Tarinankerronta on toisaalta alleviivattua; isältä kuullut kertomukset on erotettu muusta tekstistä eksplisiittisesti omiksi kokonaisuuksikseen ja nimetty tarinoiksi. Koko romaanin voi kuitenkin nähdä rykelmänä toisiinsa nivoutuneita sisäiskertomuksia. Tarinoita, joissa tulevaisuus rakennetaan sellaiseksi, että sen voimalla jaksaa seuraavaan päivään. Tarinoita, joita ihmiset rakentavat mielessään toisistaan taustan, etnisyyden ja oletetun sukupuolen perusteella. Tarinoita, joissa menneestä elämästä pyyhitään jotain pois ja tuodaan tilalle uutta, joissa oma minuus keksitään uudelleen, mutta joiden taustalla soivat yhä menneisyyden kaiut. Romaani herättää tutkimaan tarinan ja totuuden suhdetta sekä sitä, kuinka suureksi osaksi identiteetti rakentuu tarinoiden, niin itselle kuin muille kerrottujen, varaan. Tiranan sydän on raadollinen, mutta myös vähäeleisen koskettava ja kaunis kuvaus ihmisestä menneisyydestä heijastuvien kipukohtien, paremman tulevaisuuden tavoittelun sekä hyväksynnän ja huomion kaipuun ristiaallokossa.

Telma Halme

Loskagaala 2016

Lämpimistä illoista huolimatta syksy on jo täällä ja niin on kohta myös tämän vuoden Loskagaala! Puolentoista kuukauden kuluttua pääsemme taas syömään illallista Uudelle Ylioppilastalolle, kuuntelemaan kiinnostavien vieraiden puheita ja tietysti kohottamaan maljamme Toisinkoisen voittajalle.

Tämän vuoden Loskagaala järjestetään 27.10. Kirjailijavieraiksemme saapuvat sekä maineikas Leena Krohn että Toisinkoisen finalistit, joita ei ole vielä julkistettu. Ilmoittautuminen juhlaan tapahtuu myöhemmin syksyllä ja siitä tiedotetaan sekä täällä että Toisinkoisen fb-sivulla, kannattaa siis pysyä kuulolla!

Ronskia näkökulmailottelua

Toivo Pesän muistelmatMeri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat
Romaani, 235 sivua
Otava, 2016

Saabilla kaasuttelevaa sovinistisutkauttelija Toivo Pesää on helppo vihata, sen verran roisisti hän rällää menemään Meri Kuusiston toisessa romaanissa Toivo Pesän muistelmat. Toivo ja hänen ystävänsä Silli ovat eläneet elämäänsä toteuttaen häpeämättömästi viettejään: naiset ovat langenneet, ruumiinnesteet ja kalja virranneet, ja äijien mielessä on väijynyt aina vain seuraava kaato. Keski-ikänsä lopulla Toivon elämä ei kuitenkaan enää ole samanlaista kuin testosteronin huuruisina nuoruusvuosina; Silli on vakiintunut Marjattansa kanssa, erektiokulma on loivennut ja keilaradallakin vihloo lonkasta. Kun Toivo tutustuu topakkaan voimavaraterapeutti Irmeli Angervuohon ja Silli katoaa maisemista aurinkolomalle, menevät pelimiehen pasmat lopullisesti sekaisin.

Nyt tämä vihjailu saa jumalauta loppua! Miksi en saa yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertaista vastausta? huusin ja käskin Irmeliä pysäyttämään. Irmeli jatkoi ajamista. Elämästäni oli tullut yhdessä yössä autokyytiä, jossa minä en enää ollut kuljettaja.

Juuri kun Toivon öykkäröinnistä on saamassa tarpeekseen, kerronnan näkökulma vaihtuu. Romaanin toinen osa näyttää miehen hyvin erilaisessa valossa tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Alkuosan reteä tunnelma saa synkempiä sävyjä, ja tarina kasvaa rakentaen kerroksia syvyyssuunnassa. Yksinäisyytensä raskaissa virroissa vellova Toivo näyttäytyy inhimillisempänä, mutta kenties vielä aiempaa tragikoomisempana hahmona.

Mutta niin paljon yksinäistä pintaa on parasta kätkeä, kääriä vereslihan ympärille lämmin ja pehmoinen takki, sillä vain niin voi muistaa, miltä tuntuu, kun toinen koskettaa sinua. Kokeile vaikka. Vedä paljaan ihosi ylle paras takkisi ja kerro minulle, ketä sinä silloin ajattelet.

Näkökulma vaihtuu vielä toistamiseen, kun kolmannessa osassa lukija pääsee tarkastelemaan ahdistuksen silmin Irmelin elämän horjumista. Kerronnallisesti ratkaisu on oiva, sopivasti hämmentävä ja kierolla tavalla viihdyttävä. Kaiken kaikkiaan romaanin jokseenkin erikoinen rakenne toimii siitäkin huolimatta, että jokaisessa tarinan käänteessä ei välttämättä pysy mukana. Teos vie ikiaikaisten aiheiden äärelle, kuten käy ilmi Toivon ja erään työttömän maisterin keskustelusta:

”Näen tämän kaiken alla tarinan, jonka todella haluat kertoa, ja se tarina me kaivetaan vielä esiin. Mitä tämä Pesä oikein haluaa?” 

”Rakkautta.”

Toivo Pesän muistelmat on virkistävä kokonaisuus, jossa hullunkurisia, mutta samalla liikuttavan tavallisia henkilöitä tutkitaan epätavanomaisista vinkkeleistä. Erityismaininnan ansaitsee Kuusiston kieli, jonka vietäväksi on nautinnollista antautua, vaikka Toivo Pesä itse ei jalkoja alta veisikään.

Anni Tausta

Kahvipöytäkeskusteluita opettajainhuoneesta

miehenryhti1

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Romaani, 254 sivua
Otava, 2016

”Ryhti edustaa järkeä, rukoukseen kumartuminen muuta”, Jarmo tiivistää.

Petri Vartiaisen romaani Miehen ryhti on kertomus opettajien kahvihuonekeskusteluista, koulumaailman ristiriitaisuuksista ja yksittäisen ihmisen riittämättömyydestä. Teoksen päähenkilö on yläkoulun äidinkielenopettajana toimiva Ari. Ari kuljettaa töitä mukanaan kotiin, ja häntä on vaikea saada lukemaan iltasatua lapsilleen, kun mielessä pyörivät kuluneen koulupäivän tapahtumat ja ongelmatapaukset. Vieressä vaimo huomauttelee, että Ari on kiinnostunut enemmän muiden lapsista kuin omistaan.

Miehen ryhdissä ryhtiä kaipaavat eri sukupolvien miehet: häiriökäyttäytyvät oppilaat ja opettajainhuoneen naljaileva miesporukka. Opettajien kesken vallitsee kyyninen tunnelma ja pienoinen kapinahenki, josta ei kuitenkaan riitä puhtia muutoksiin asti. Sen saa Ari kokea vastaväitteiden muodossa, kun hän yrittää löytää uusia suuntia opetukseensa. Muutosvastarintaa edustaa myös appiukko Taisto, jonka pitkin romaania ripotellut näkökulmapätkät toimivat vastakohtana nykypäivälle. Taiston osuudet kerronnasta jäävät kuitenkin lyhyydessään ja harvuudessaan irrallisiksi, ja niille on vaikea löytää kaikupohjaa romaanin muista tapahtumista.

”Niin minä sanoin”, Taisto naurahtaa. ”Tässä iässä on mukava, kun joku muistaa. Niin minä sanoin, selkä suoraksi, että happi pääsee aivoihin saakka.”

Vartiainen pureutuu koulujärjestelmän ongelmiin, joita koulun miesopettajat puivat välituntisin. Yksi ongelmista on koulun ja yksittäisten opettajien resurssien riittämättömyys. Kun koulukiusattu oppilas harkitsee vaihtavansa toiseen yläkouluun, toteavat opettajat keskenään, että onpahan yksi ongelma vähemmän. Pohdintaa herättää myös se, onko koulun tarkoitus oppiminen vai valmistuminen, ja onko koko laitos jo vieraantunut elämästä.

Koulumaailman ongelmista saarnatessa romaanin henkilöt jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ari määrittyy lähes täysin työnsä kautta, ja opettajainhuoneen miesporukan äänet sekoittuvat helposti toisiinsa. Myös Arin vaimo Veera, teoksen merkittävin naishahmo, pysyy etäisenä. Oppilaiden jatkuvan vinoilun kautta heistäkin syntyy lähinnä negatiivinen kuva.

Teoksen dialogipainotteisuudesta huolimatta romaani on paikoin hidaslukuinen, sillä lähes aforismeiksi taipuvat lausahdukset ovat toisinaan vaikeita seurata. Romaanimuoto vie tarinaa eteenpäin, eikä nokkelaakaan sananvaihtoa ehdi aina jäädä makustelemaan. Vartiainen kuitenkin käyttää sanoja näppärästi ja hyödyntää Arin näkökulmassa äidinkielenopettajalle sopivasti suomalaisen kirjallisuuden perinteitä.

”Yhteisöllisyydestä ryhtiä koulupäivään”, Kalevi lukee.
”Tietysti, siinä alkaa ryhdittömyys näyttää normaalilta”, Repe jaksaa kommentoida.

Toisin kuin teoksen nimi antaa ymmärtää, miehen identiteetin pohtimisen sijasta romaanin pääasiallinen sisältö koostuu opettamisesta, sen muuttumisesta sekä opettajana olemisen haasteista. Pelkkä opettaminen kun ei riitä, vaan opettajan täytyy olla myös kasvattaja, ongelmanratkaisija ja joskus jopa kaveri. Lisäksi oppilailla, opetushallituksella, rehtorilla ja vanhemmilla on vaatimuksensa ja toiveensa siitä, miten opettajien päivien pitäisi kulua. Ari joutuukin miettimään, mistä löytää aikaa ja kenelle ensimmäisenä. Kouluroolien lisäksi hänestä täytyisi olla isää ja aviomiestä. Ari on siis pakotettu ajattelemaan asioiden tärkeysjärjestystä, mutta jahkaillessa aika kuluu ja pian on monessa suhteessa liian myöhäistä.

Miehen ryhti kysyykin, mikä kiinnostaa ketäkin ja minkä pitäisi kiinnostaa. Se tuo esiin kaikille tuttua, mutta silti monelle kaukaista koulumaailmaa muistuttaen samalla, ettei opettaja ole pelkkä asiakaspalvelija. Vartiainen kuvailee myös muutoksia ja teknologian roolin kasvamista, sekä sitä, miten niiden myötä opettajakin voi syrjäytyä yhteisössään.

Tänä syksynä käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman myötä Miehen ryhti on ajankohtainen kertomus. Teoksen lopun toivonkipinät ja onnistumiskokemukset eivät kuitenkaan täysin riitä nostamaan romaania paatoksellisuuden kuopasta, johon opettajien kahvipöytäkeskustelut sen painavat.

Selma Rissanen

Avautuuko Osteri?

Meriläinen OsteriRosa Meriläinen: Osteri
Romaani, 268 sivua
Teos, 2016

Hysteerikkoja, kehollisuutta, seksuaalisuutta, naisnäkökulmaa ja Pariisi. Muun muassa näiden pariin lukija pääsee sukeltamaan Rosa Meriläisen Osterissa.

Kirjassa kuljetetaan rinnakkain kahta naishahmoa. Pääosaan nousee nuoren pariisilaisen porvaritytön Victoria Faurén tarina. Ensimmäiset kuukautisensa saava ja sitä myöten vartalonsa saloihin heräävä Victoria joutuu ruotsalaisen lääkärin, hurmaavan Axel Munthen pauloihin. Munthen avustuksella Victoria tutustuu Jean-Martin Charcot’n teatteriin, jossa hysteerikkonaiset esiintyvät hypnoosiin vaipuneina heitä virittyneessä tilassa katseleville miehille. Geneviève-nimisen hysteerikon esitys vaikuttaa Victoriaan niin, että hän päätyy työskentelemään Salpêtrièren mielisairaalaan toiveenaan pelastaa kyseinen potilas laitoksen kahleista.

Victorian tarinan lomassa tarkastellaan kuningatar Victorian tapaamisia Axel Munthen kanssa. Eri puolille Eurooppaa sijoitetut osuudet jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi, ja lukijan voi olla vaikea löytää niitä kohtaan mielenkiintoa, varsinkaan jos spekulaatio historiallisten henkilöiden, Ruotsin kuningattaren ja hovin henkilääkärin, rakkaussuhteesta ei ole entuudestaan tuttu.

Kummatkin naisista, hysteerikoista puhumattakaan, ovat henkilöhahmoina hyvin ohuita. Heidän ajatuksistaan ja toimintansa syistä ei saa kunnolla kiinni, lukijalla ei ole pääsyä heidän syvimpiin mietteisiinsä. Naishahmojen läpikuultavuus on niin huomiota herättävää, että ratkaisu lienee tietoinen. Hahmojen rakentaminen tällä tavoin tuntuu korostavan, kuinka yksiulotteisessa ja ulkopuolelta määritellyssä roolissa nämä naiset joutuvat toimimaan. Sama kapea todellisuus pätee myös naisten seksuaalisuuteen. Kirjan todellisuudessa liian voimakas naisen seksuaalinen halu tulee leimatuksi hysteriaksi, miehet taas saavat vapaasti kiihottua katsellessaan teatterilavalla vääntelehtivää naista.

Herkullisista aineksista syntyy harmillisen hämärä kokonaisuus. Naisten tarinat eivät oikein millään tavoin kommunikoi keskenään eivätkä tue toisiaan, vaikka loppupuolen kertojaan liittyvällä, yllättävällä mise en abyme -upotuksella tarinat tuodaankin yhteen. Kertojan paljastuminen tapahtuu vain aivan liian myöhään, minkä vuoksi puhujaäänen problematisointi onnistuu enemmän hämmentämään kuin avaamaan teosta. Myös naishahmojen samannimisyys sekoittaa pakkaa, ja varsinkin kuningatar Victoriaa koskevien jaksojen punaista lankaa on vaikea seurata.

Perinteistä juonitarinaa odottava saattaa siis pettyä teoksen äärellä: sen parhain anti ei löydy juonenkuljetuksesta tai moniulotteisista, samaistuttavista henkilöhahmoista. Näiden sijaan lukijalle tarjotaan yhtä näkökulmaa sukupuolittuneeseen todellisuuteen sekä väkevää naisen ruumiillisuuden kuvausta, etenkin kirjan alkupuolella. Teoksen sisältämä viesti naisen oikeudesta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa on tärkeä, vaikka uhkaakin jäädä sekavan toteutuksen varjoon.

Anni Tausta

Sukellus öiseen metsään

5

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä
Lastenkirja
Kustantamo S&S, 2016

Lena Frölander-Ulfin lastenkirja Minä, Muru ja metsä käsittelee pimeänpelkoa lapsen näkökulmasta. Teoksen minäkertojan on lähdettävä synkkään yöhön metsäpissalle Muru-koira seuranaan ja pelostaan huolimatta. Äiti vain hymyilee, sillä hän rakastaa mökkeilyä, merta ja metsää, mutta pienelle lapselle ne kaikki näyttäytyvät kauhistuttavina ja ovat vaaroja täynnä. Murustakaan ei ole juuri apua, sillä se karkaa pian pelottavalle Mustalammelle, eikä kertojan auta kuin seurata perässä.

Sukellus pimeään metsään ja pieni pulahdus Mustalampeenkin paljastuvat olevan paljon vähemmän pelottavia kuin miltä aluksi tuntuu. Metsän olennoilla on omat murheensa: kuusen varpaanvälejä painaa terävä kirves ja vuorenpeikkokin tahtoisi vain nukkua. Eivät ne ehdi säikytellä muita öisiä kulkijoita.

Teoksen akvarelleista ja raapetöistä koostuva kuvitus voi olla hieman jännittävää pienelle lukijalle, mutta kuvissa ja teksteissä on myös huumoria: vuorenpeikon sängynpäädystä löytyy Harlequin-kirja ja tulikärpäset kritisoivat näkin soittotaitoja. Raapetöistä syntyy elävä pinta, joka on täynnä valojen ja varjojen leikkiä. Varjoihin kätkeytyykin paljon löydettävää, ja kirja kestää hyvin usean lukukerran. Kuusten katveesta paljastuu aina jokin huomaamatta jäänyt yksityiskohta, oli se sitten keinuva hämähäkki tai kasvoja muistuttava juurakko.

Frölander-Ulf on asetellut lauseet pieniin laatikoihin, jotka ovat sopivasti vinksallaan ja tekevät tekstistä hiukan runomaisen katkonaista, mikä osaltaan korostaa pienen lapsen pelkoa ja teoksen salaperäistä tunnelmaa. Vaikka kuvat ja teksti tukevat toisiaan, nousee teoksen kuvitus kuitenkin ensisijaiseksi sisällöksi.

Kuvituksen pimeä muuttuu samoiksi möröiksi kuin oikeakin pimeys, mutta teos paljastaa, ettei pimeässä olekaan mitään pelkäämistä. Ensikatsauksella teoksen kuvat voivat näyttää synkiltä, mutteivat oikeastaan ole pelottavia tummista sävyistään huolimatta. Kertojalapsen mielikuvitus loihtii metsään satuolentoja, mutta kuvitus ja tekstiltään niukahko teos jättää sopivasti tilaa myös lukijan mielikuvitukselle.

Metsää kuvataan lapsen silmin, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi teos haltioittaa aikuisenkin lukijan. Pelon voittaminen tuntuu vahvana viimeisillä sivuilla, kun tähtitaivas paljastaa yön kauneuden ja silmät sirrillään hymyilevä äiti odottaa mökissä. Minä, Muru ja metsä herättääkin halun lähteä öiselle metsäretkelle kuuntelemaan näkin viulunsoittoa ja katsomaan, asuuko oman pihapiirin kivenkolossa peikkoja.

Selma Rissanen

Onnistunutta pienen kaupungin tunnelman kuvausta

DSC_1032Karin Erlandsson: Kuolonkielot (ruotsinkielinen alkuteos: Missdåd)
Suomentanut Taija Mård
Romaani, 263 sivua
Kustantamo S & S, 2016

Karin Erlandssonin Kuolonkielojen takakansiteksti lupaa romaanin olevan klassinen rikosromaani. Klassisia aineksia onkin useita: on pieni kaupunki, jossa kaikki tuntevat toisensa, keskikesä ja metsästä löytyvä ruumis. On ihmisiä, joiden ensivaikutelmat hämäävät, salaisuuksia ja uhkaavaa käytöstä. Muutamaa yhteiskunnallista teemaakin sivutaan; romaani nostaa esille niin kiistan naispappeuden hyväksymisestä kuin ihmisten erilaisuuden.

Nuori toimittaja Sara on juuri aloittanut työn paikallislehdessä. Helsinkiläinen Sara on lähtenyt töihin pikkukaupunkiin lähinnä siellä asuvan poikaystävänsä takia, eikä odota työkokemukselta juuri muuta kuin pikkupaikkakunnan uutisten laatimista. Ei aikaakaan, kun Sara päätyy vastoin odotuksiaan laatimaan uutista paikkakuntaa ravisuttavasta uutisesta: metsästä löytyy naisen ruumis. Sara joutuu yllättymään työn lisäksi myös omassa elämässään, kun tuore suhde paikallisen Robertin kanssa ei sujukaan odotusten mukaan.

Vaikka teoksesta löytyykin monia klassisia rikosromaanin aineksia, lukija saattaa joutua pettymään, jos luottaa takakansitekstiin liikaa. Itse rikos ja sen selvittäminen ovat romaanissa melko pienessä roolissa; enemmän keskitytään paikallisten välisiin suhteisiin ja yksittäisiin elämänkohtaloihin. Kuolonkielot onnistuukin kuvaamaan pienen paikkakunnan tyypillisyyksiä ja ihmisten välisiä jännitteitä hienosti, mutta rikosromaanille suotavaa uhkaavaa ja jännittävää tunnelmaa se ei aivan kykene välittämään.

Henkilöhahmoista ja heidän luonteenpiirteistään on helppo pysyä perillä, vaikka Kuolonkielot rakentuukin usean eri näkökulman varaan. Tapahtumia seurataan luvuittain lähes jokaisen paikkakuntalaisen näkökulmasta. Näkökulmien runsaus konkretisoi sitä, miten jokaisella on oma näkemyksensä asioista – ja miten näkemysten erilaisuus voi pienellä paikkakunnalla korostua.

Näkökulmien avulla tarina etenee sujuvasti, ja sivuja kääntää mielellään. Kuolonkieloilta kannattaa kuitenkin odottaa jotakin muuta kuin jännittävää rikosromaania ja keskittyä esimerkiksi pikkupaikkakunnan tunnelman kuvaukseen tai paikkakuntalaisten elämäntarinoihin. Teos on varsin nopealukuinen, ja sen takia se soveltuukin loistavasti kevyeksi lomalukemiseksi.

Talvikki Uusitalo

Elämänmakuinen erilaisuus

IMG_5675
Tommi Kinnunen: Lopotti
Romaani, 364 sivua
WSOY, 2016

En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?

Tommi Kinnusen Lopotti palaa itsenäisenä teoksena samoihin ihmisiin, Löytövaaran sukuun, jonka tarinaa Neljäntienristeys (2014) aloitti. Esikoisteoksessakin esiintyneet henkilöt, Helena ja Helenan veljenpoika Tuomas saavat oman äänen tarinoilleen. Minäkertoja Helenan tarina nousee esiin kantavana voimana teoksessa. Pieni tyttö lähtee kotiseuduiltaan, koska on pakko. Pojasta mieheksi varttuva Tuomas lähtee, koska haluaa. Molemmat etsivät tahollaan tietään maailmassa sisukkaasti ja sellaisena kuin ovat, he eivät halua sopeutua elämään ulkopuolisina. Teoksessa esiin nousevat taitavasti toisiinsa lomittuvat yksilöiden tarinat.

Kolmeen osaan jaettu Lopotti on Neljäntienristeystä helpommin seurattavissa. Kronologiaa on rikottu, mutta ratkaisu toimii ja kahden ihmisen tarinaan keskittyessä lukija pysyy helpommin perillä tapahtumien kulusta. Menneisyyden ja nykyisyyden välissä on selkeä ero ja teos kuvaakin erityisen hyvin tätä rajapintaa, jonka välissä Tuomas ja Helena kasvavat. Pienen tytön maailma sokeainkoulussa Helsingissä eroaa kodin tutuista huoneista ja etäisyyksistä. Tuomaksen irtautuminen kodista tapahtuu toisesta kaupungista saadun opiskelupaikan kautta ja samalla hän kääntää uuden sivun elämässään. Mieheksi kasvava nuorukainen yrittää tulla onnelliseksi unohtamatta menneisyyttään, mutta odottaa tulevaisuuden tuomia mahdollisuuksia ja irtautumista lapsuutensa maisemista.

Kirjavapaitainen mies supattaa tyttöystävälleen ja nyökkää häneen. Tyttö on vilkaisemassa, mutta toinen selvästi varoittaa ettei vielä. Tuomas laskeutuu baarijakkaralta, kääntyy ravintolasaliin päin ja iskee miehelle silmää. Kääntyy sitten ja ostaa sämpylän ennen paluuta tupakkavaunuun. Tästä Parkanon muistaisi.

Kaksi omassa yhteisössään erilaista ihmistä elävät kuin tavalliset ihmiset ja ovat sitä omina ainutlaatuisina persooninaan. Kinnunen kuvaa homoseksuaalia Tuomasta ja sokeaa Helenaa ja tuo esiin ne pienet yksityiskohdat, jotka tekevät henkilökuvauksesta loistavaa. Helenan aistimaailmassa elää mukana ja sivuilla viipyilevät tunteet ja tunnelma ovat aistittavissa joka lauseessa ja luvussa. Minämuotoinen kerronta syventää Helenan henkilöhahmoa ja hänen kanssaan elää sivuilla samassa pimeydessä.

Kerronnan sujuvuus pääsee huippuunsa kuvauksissa, joissa pianonvirittäjänä työskentelevän Helenan maailma avautuu yhtenä aistien hurmiotilan täyttymyksenä. Toisaalta Kinnunen kuvaa tarkasti ja pehmeän sujuvasti Helenan maailman kaoottisuutta ja selviytymistä. Henkilöhahmot on punottu eläviksi, verta sykkiviksi ja valtavirran keskeltä esiin nouseviksi. Teos sisältää monia tärkeitä sisään rakennettuja sanomia, jotka tuovat esiin toiseutta ja oman tien etsimistä. Rajapintaa rikotaan ja siihen palataan.

– Minne päin pitää mennä? minä huudan.
Kadun varsilla on vain odottava hiljaisuus. Minua tarkkaillaan, katsotaan, miten sokea tyttöraasu selviää tällaisesta koetuksesta. Olen tutkimusmatkailija, jota alkuasukkaat seuraavat viidakon uumenista. Taisteluareenan marttyyri, jota vastaan usutetaan uusia ja aina uusia villipetoja. Polvien alla hame juo sisäänsä kadun sohjoa. Olen päivän näytöskappale, sirkuksen kummajainen, keskipäivän hullu. Polvistuneena maailman edessä, rukoilemassa apua ja armoa.
– Kertokaa, missä te olette!
Kukaan ei vastaa. Paperit tipahtavat.

Teoksen tärkeimmät teemat käsittelevät rajapyykkiä tavallisen ja oudon välillä, poislähtemistä ja jäämistä, ihmisen paikkaa maailmassa suhteessa toisin ihmisiin ja menneisyyteensä. Miten ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on käsitetty eri aikoina ja miten syvästi muiden ihmisten ja yhteiskunnan asenne ja myös jopa lait ovat tuominneet valtavirrasta poikkeamisen. Kinnunen lähestyy kysymyksiä, jotka nykypäivänäkin vasta ovat päässeet kunnolla keskustelun valoon ja joiden byrokraattisia kiemuroita joutuu selvittämään huolella. Mitkä ovat homopariskunnan oikeudet lapsensaannin suhteen? Lapsettomuus ja halu vanhemmuuteen risteävät teoksessa. Mitä on olla äiti tai isä ja samalla vanhemmuuden ulkopuolella elävä ihminen? Kuka voi hankkia lapsia, mitkä ovat perustat hyvälle perhe-elämälle?

Perhe ja henkilöiden väliset suhteet ovat teoksessa vahvasti esillä. Varsinaista juonta ei ole havaittavissa, mutta ei Lopotti sitä kaipaakaan. Tarina keriytyy auki aistien varassa, tunnelmina, kosketuksina, lipuvana virtavana. Löytövaaran suvun tarina keriytyy auki muistojen, muistelun ja nykyhetken aikuisten, Helenan ja Tuomaksen, kautta. Tuomaksen elämän tasapainoilun kuvaus rakentuu hyvin vapaan epäsuoran kerronnan kautta. Kertoja ja Tuomas sulautuvat välistä kuin yhdeksi hahmoksi, mutta etäisyys mieheen säilyy ja antaa tilaa Helenan minämuotoiselle kerronnalle. Kahden hyvin erilaisen, mutta toisistaan tasapainon löytävän hahmon kuvaus on hienosti rakennettu.

Sodan aikaiset tapahtumat ja kärsimykset vaikuttavat Löytövaaran suvun myöhempienkin sukupolvien elämässä uusissa muodoissa. Omaa historiaa ei voi vältellä, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ihminen on sitkeä ja läheisistä pitää pitää kiinni. On vain yksi elämä ja ainutlaatuiset hetket toisten kanssa.

Ne, joita olemme rakastaneet ja jotka olemme itse elämäämme poimineet, kuolevat tai pakkaavat laukkunsa ja lähtevät, mutta ne, joita me emme ole valinneet, pysyvät. Vain sisarukset jakavat yhteiset muistot ja ovat oppineet menneistä samat asiat. Suvulla on oma tapansa ymmärtää sanojen merkitykset. Muiden kanssa ei ole oikeasti toimivaa käyttökelpoista kieltä.

Kinnusen toinen teos on tasapainoinen ja lämmin lukukokemus. Se nostaa esille kysymyksiä ja ihmisiä, joita vielä nykyäänkin vältetään tai erotetaan joukosta. Kieli on soljuvaa ja se välittää suuria tunteita. Teoksen sisäänrakennettu Tuomaksen ja Helenan keksimä keventävä tarina Kusikosken kartanosta asukkaineen ja kappaleiden lukujen nimeäminen kansanlaulujen ja iskelmien mukaan ei välttämättä olisi ollut edes tarpeen. Päähenkilöhahmot omine elämäntarinoineen luovat teoksen sydämen. Teoksen kantava voima on elämänmakuinen kerronta ja tekstistä välittyvä tunnelma. Lopottia lukiessa päästää irti tutusta ja antaa teoksen kertoa tarinansa juuri sillä omalla erilaisella painollaan.

Mette Vesistö