Hajoavat perheet ja Tattarisuon mysteeri

Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani, 157 s.

Aki Ollikaisen Musta satu osoittaa sen, miten vaikea erinomaisen esikoisteoksen jälkeen voi joskus olla kirjoittaa toista yhtä hyvää kirjaa. Nälkävuoden (2012) jälkeen odotuksia on lähes mahdoton täyttää, ja osittain siitä syystä Musta satu jää Ollikaisen esikoisteosta laimeammaksi.

Mustassa sadussa samat tapahtumat, perheiden hajoamiset ja traagiset kuolemantapaukset toistuvat kahdella aikatasolla. 1930-luvulla pirtutrokari Heino yrittää kiivetä elämässään ylöspäin liian nopeaa tahtia, ja vuosikymmeniä myöhemmin, tarinan nykyhetkessä Heinon pojanpoika koittaa ottaa selvää siitä, mistä hänen sukunsa huonoon suuntaan vääntyneet kohtalot ovat saaneet alkunsa. Tattarisuon lähteen ruumislöytömysteeri 1930-luvulta sitoo molempien miesten tarinat yhteen.

Romaanin kerronta on tiivistä ja kaikki ylimääräinen on jätetty pois, mikä toimii yksittäisten lukujen tasolla, mutta vaikeuttaa henkilöhahmojen välisten suhteiden ymmärtämistä. Isät ja pojat sekoittuvat ‒ ehkä tarkoituksellisestikin ‒ mutta kokonaiskuvan hahmottamiseksi täytyy keskittyä. Henkilökuvaus jää myös aika pintapuoliseksi ja ihmiskohtaloista on vaikea saada otetta, päähenkilöäkään ei nimetä. Erityisesti romaanin naiset ovat hyvin etäisiä: he ovat vain vaimoja, äitejä tai hiekasta rakennettuja hahmoja rannalla, he riitelevät, rakastavat ja jättävät, mutta eivät kuitenkaan vaikuta tarinan kulkuun olennaisesti.

Romaanissa on hyviäkin puolia, kuten lähelle tuleva, todentuntuinen historian kuvaus ja kaunis kieli, jotka kiinnittivät huomiota jo Nälkävuodessa. Kielikuvat ovat tarkkaan mietittyjä ja raikkaita ja sitovat menneisyydestä ja nykyhetkestä kertovia lukuja jatkumoksi. Hyvää on myös kuvaus siitä, miten isien pahoinvointi siirtyy heiltä heidän pojilleen, ja miten miehet joutuvat yksi toisensa jälkeen umpikujiin.

“Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.”

Kun päähenkilö, oman perheensä hajoamisen kokeva mies yrittää katsoa menneisyyteen, hän näkee siellä vain huonosti päättyneitä parisuhteita ja elämiä. Hänen paras ystävänsä ja ihailun kohteensakin kuoli jo nuorena, eikä hän tiedä, kenet ottaisi esikuvakseen.

 Lukukokemuksena Musta satu on ristiriitainen: vaikka ei olisi lukenut Ollikaisen esikoisteosta, tästä teoksesta näkee, että Ollikainen on lahjakas kirjailija, mutta epätasaisen kerronnan takia parhaimmatkaan kohdat eivät jää loistavina mieleen. Vahvimmillaan romaani on perheen sisäisten tragedioiden kuvaamisessa, heikoimmillaan taas siinä, miten suvun erilaiset tarinat vaikuttavat toisiinsa. Lopussa ympyrä sulkeutuu, mutta lukija jää silti hämmentyneeksi.

Maria Hakkarainen

Vahvatunnelmainen romaani muistoista ja menneisyydestä

Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY, 2015
romaani, 326 s.

“Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi.”

Tiina Laitila Kälvemarkin kiitelty esikoisteos Kadonnut ranta ilmestyi vuonna 2012. Novellikokoelma käsitteli muun muassa ulkopuolisuutta ja irrallisuutta. Samojen teemojen tarkastelu jatkuu myös Laitila Kälvemarkin toisinkoisessa, Karkulahdessa.

Karkulahden isäntä Jaakko tuo taloon miniäksi inkeriläisen Veran. Sodat kokenut äiti Elisabet ei venäläistä miniää hyväksy, ja kahden naisen välinen jännite säilyy kymmenien vuosien ajan. Vera muistaa Lilja-mummonsa kehotuksen: “Eti suomalainen mies nii siul käy hyvin täs elämäs!”, ja on varma siitä, että Karkulahteen muuttaminen tekee elämästä parempaa. Mutta talo onkin vanha, kylmä ja ränsistynyt, eikä anopista tule Veran ystävää: pian on selvää, että he eivät koskaan tule leipomaan suomalaisia herkkuja tai opettelemaan sukkienkutomista yhdessä. Vera toivoisi saavansa asua uuden miehensä kanssa kahdestaan, mutta anopin lisäksi talossa asuu Jaskan erikoinen veli, joka ei puhu mitään, mutta huomaa joskus enemmän kuin muut.

“Oliko Jaska kertonut Velipuolesta? Äidistään? – – Että talo oli ruma ja kylmä ja likainen. Että yhtään naapuria ei näkynyt ikkunoista. Veralla ei ole kunnon kenkiä. Hän viipyy niin kauan, että saa uudet kengät.”

Sekä konkreettinen että kuvaannollinen pakeneminen on romaanissa monella tavalla läsnä. Vera haluaisi paeta jo muuttopäivänään, kun Karkulahti ja sen asukkaat eivät vastaakaan kuvaa, jonka Jaakko on luonut. Toisaalta Vera ei halua palata Venäjällekään, mutta silti hän kerta toisensa jälkeen päättää lähteä. Joka kerta hän kuitenkin muuttaa mielensä, eikä pääse kirkonkylän matkahuoltoa kauemmas.

Anoppi on halvaantunut ja viettää päivänsä maaten sängyssä toimettomana, muiden avun varassa – ja pakenee nykyisyyttä muistoihinsa. Elisabetin muistoissa risteilevät niin nuoruudenrakastettu kuin oma tytärkin. Tytär Anneli on karannut kotoaan ennen kuin täytti kahdeksantoista, eikä hänestä ole kuultu muutamia postikortteja enempää. Talon tunnelma on tiheä pettymyksestä, eikä ole ihme, että paetessaan aikuisten arkea Veran ja Jaskan tytär Anna uppoutuu satumaailmoihin. Kuvitellessaan olevansa satujen merenneito Ariel hän pystyy kaikkeen siihen, mihin ei Annana pystyisi.

“Tänä aamuna se kysyi, voiko muistoja muuttaa. Voiko kaikkein tärkeimmät asiat muistaa väärin?”

Ennen kaikkea Karkulahti on romaani muistamisesta ja muistoista, menneisyydestä ja sen pakenemisesta – mutta myös nykyhetken pakenemisesta menneisyyteen. Se on monimutkainen kertomus monine eri aikatasoineen ja vaihtuvine näkökulmineen, mutta alun hapuilun ja hämmennyksen jälkeen kuvio alkaa pikku hiljaa hahmottua. Menneisyydestä paljastetaan vähä vähältä lisää, ja samalla ymmärrys romaanin naisia kohtaan kasvaa. Aluksi hankalalta tuntuva rakenne osoittautuukin vähitellen hyväksi ratkaisuksi, sillä lukija saa tutustua hahmoihin ja heidän elämäänsä pala palalta; aivan kuten oikeassakin elämässä. Karkulahti ei välttämättä ole kaikista kevyin romaani aiheeltaan tai rakenteeltaan, mutta siitä huolimatta se on yllättävän nopealukuinen.

Laitila Kälvemark on taitava kirjoittaja, ja kaunis kieli onkin romaanin parasta antia. Teksti on yksinkertaista, eikä siinä ole mitään liikaa. Karkulahden pysähtynyt ja ahdistava tunnelma välittyy ennen kaikkea miljöön tarkan kuvauksen ja murteen kautta. Tunnelma ja Laitila Kälvemarkin harkittu teksti jäävätkin päällimmäisinä mieleen, eivätkä niinkään esimerkiksi romaanin aihe tai teema, mutta siitä huolimatta Karkulahti on vahva ja vaikuttava teos.

Talvikki Uusitalo

Seikkaperäisesti erämaailmasta

Markku Hirvonen
Postia pyymiehelle
Karisto 2015
Novellikokoelma, 224 s.

Markku Hirvosen toinen eränovellikokoelma Postia pyymiehelle sisältää neljätoista enemmän ja vähemmän realismin rajoja taivuttelevaa novellia. Hirvosen vahvuus on ehdottomasti erämaailman yksityiskohtaisessa tuntemuksessa ja lämminhenkisen huumorin viljelyssä, mutta kaunokirjallisina tuotoksina Hirvosen novellit jäävät hieman viimeistelemättömiksi. Metsästystä ja kalastusta käsittelevät tarinat ovat juonellisesti jokseenkin ennalta-arvattavia, ja silloin kun herkullisesti pyritäänkin tolkuttomuuksiin, kerronta ei tavoita sellaista absurdiutta, johon siinä tuntuisi olevan pyrkimys ja kaikki mahdollisuudet.

Piatta Rulja

Pieni selviytymiskirja sumun keskellä taivaltaville

Fanni-Laura Patanen
Pieniä pisaroita
Valmiixi 2014
novellikokoelma, 60 s.

Pieniä pisaroita (2014) on avoimen omakohtainen kokoelma, ja siksi se ei myöskään ole helpoin mahdollinen arvioitava. Patanen on kirjoittanut kirjansa masentuneille, avuksi sairaudesta selviytymiseen. Kirjaa höystävät omakohtaisuutta todistava omistusteksti sekä loppusanat. Väliin jäävä aines on Patasen novelleja, muutama leikittelevä rap-runo sekä kuvataidetta masennuksen ajoilta.

Kritiikki on kuitenkin välittömästi syytä kohdistaa taittoon. Palvelukustanteena tehdyn teoksen harrastelijamainen kansi ja asettelu eivät ole kirjan sisällön kanssa samalla tasolla. Toisaalta tästä syystä sisältö onnistuukin yllättämään lukijan: Patasen novellien maailmat ovat varsin hyvin kirjoitettuja ja allegoriat viehättäviä. Masennus ja muut mielentilat hahmottuvat luonnonympäristöä vasten ja luonnonympäristön “tiloina”. Sumu on pieniä pisaroita; masennuksen tila on kaikennielevä, harmaa maa.

Kirjan satumetsän ympäristö antaa mielentiloille kasvot, ja ne hahmottuvat helpommin. Ja onhan yksinäisyys myös kirjassa näkymättömäksi muuttumisen seuraus. Merkillepantavaa on, kuinka usein puhuja on yksin. “‘Epäreilua!’ hän huusi: ‘Kenen oikeus on antaa perhosten elää yhdessä, kasvien kukkia toistensa rinnalla ja puun puun vierellä muodostaa kokonaisia metsiä! Kasvaa ja olla yhtä! Miksi minä joudun täällä taittamaan matkaani vailla seuraa (–)’”. Metsä lohduttaa ja luonto elää surussa mukana. Satumaailman kautta psykoottisen masennuksen ongelmat on mahdollista käsitellä vertauskuvien kautta. “Mikä epäoikeudenmukaisuus, että yksi lapsi joutuu aina ja näin paljon kokemaan putoamisen tunnetta”, toteaa maakerroksien läpi satunnaisesti tipahteleva tyttö.

Pieniä pisaroita sisältää myös itsemurhayrityksen kuvauksen sekä sivuaa viiltelyä, mutta välttää kuluneiksi muuttuneet angstiset mehustelut aiheilla melko onnistuneesti. Yhteyden katkeaminen sanoihin on myös eräs onnistuneesti sivuttu teema, samoin sanojen yhteys todellisuuteen. Kyllä tästä pienestä kirjasta on syytä viehättyä – onhan siinä kysymys suurista asioista.

Inna Reinistö