Kahvipöytäkeskusteluita opettajainhuoneesta

Petri Vartiainen: Miehen ryhti
Romaani, 254 sivua
Otava, 2016

”Ryhti edustaa järkeä, rukoukseen kumartuminen muuta”, Jarmo tiivistää.

Petri Vartiaisen romaani Miehen ryhti on kertomus opettajien kahvihuonekeskusteluista, koulumaailman ristiriitaisuuksista ja yksittäisen ihmisen riittämättömyydestä. Teoksen päähenkilö on yläkoulun äidinkielenopettajana toimiva Ari. Ari kuljettaa töitä mukanaan kotiin, ja häntä on vaikea saada lukemaan iltasatua lapsilleen, kun mielessä pyörivät kuluneen koulupäivän tapahtumat ja ongelmatapaukset. Vieressä vaimo huomauttelee, että Ari on kiinnostunut enemmän muiden lapsista kuin omistaan.

Miehen ryhdissä ryhtiä kaipaavat eri sukupolvien miehet: häiriökäyttäytyvät oppilaat ja opettajainhuoneen naljaileva miesporukka. Opettajien kesken vallitsee kyyninen tunnelma ja pienoinen kapinahenki, josta ei kuitenkaan riitä puhtia muutoksiin asti. Sen saa Ari kokea vastaväitteiden muodossa, kun hän yrittää löytää uusia suuntia opetukseensa. Muutosvastarintaa edustaa myös appiukko Taisto, jonka pitkin romaania ripotellut näkökulmapätkät toimivat vastakohtana nykypäivälle. Taiston osuudet kerronnasta jäävät kuitenkin lyhyydessään ja harvuudessaan irrallisiksi, ja niille on vaikea löytää kaikupohjaa romaanin muista tapahtumista.

”Niin minä sanoin”, Taisto naurahtaa. ”Tässä iässä on mukava, kun joku muistaa. Niin minä sanoin, selkä suoraksi, että happi pääsee aivoihin saakka.”

Vartiainen pureutuu koulujärjestelmän ongelmiin, joita koulun miesopettajat puivat välituntisin. Yksi ongelmista on koulun ja yksittäisten opettajien resurssien riittämättömyys. Kun koulukiusattu oppilas harkitsee vaihtavansa toiseen yläkouluun, toteavat opettajat keskenään, että onpahan yksi ongelma vähemmän. Pohdintaa herättää myös se, onko koulun tarkoitus oppiminen vai valmistuminen, ja onko koko laitos jo vieraantunut elämästä.

Koulumaailman ongelmista saarnatessa romaanin henkilöt jäävät hiukan yksiulotteisiksi. Ari määrittyy lähes täysin työnsä kautta, ja opettajainhuoneen miesporukan äänet sekoittuvat helposti toisiinsa. Myös Arin vaimo Veera, teoksen merkittävin naishahmo, pysyy etäisenä. Oppilaiden jatkuvan vinoilun kautta heistäkin syntyy lähinnä negatiivinen kuva.

Teoksen dialogipainotteisuudesta huolimatta romaani on paikoin hidaslukuinen, sillä lähes aforismeiksi taipuvat lausahdukset ovat toisinaan vaikeita seurata. Romaanimuoto vie tarinaa eteenpäin, eikä nokkelaakaan sananvaihtoa ehdi aina jäädä makustelemaan. Vartiainen kuitenkin käyttää sanoja näppärästi ja hyödyntää Arin näkökulmassa äidinkielenopettajalle sopivasti suomalaisen kirjallisuuden perinteitä.

”Yhteisöllisyydestä ryhtiä koulupäivään”, Kalevi lukee.
”Tietysti, siinä alkaa ryhdittömyys näyttää normaalilta”, Repe jaksaa kommentoida.

Toisin kuin teoksen nimi antaa ymmärtää, miehen identiteetin pohtimisen sijasta romaanin pääasiallinen sisältö koostuu opettamisesta, sen muuttumisesta sekä opettajana olemisen haasteista. Pelkkä opettaminen kun ei riitä, vaan opettajan täytyy olla myös kasvattaja, ongelmanratkaisija ja joskus jopa kaveri. Lisäksi oppilailla, opetushallituksella, rehtorilla ja vanhemmilla on vaatimuksensa ja toiveensa siitä, miten opettajien päivien pitäisi kulua. Ari joutuukin miettimään, mistä löytää aikaa ja kenelle ensimmäisenä. Kouluroolien lisäksi hänestä täytyisi olla isää ja aviomiestä. Ari on siis pakotettu ajattelemaan asioiden tärkeysjärjestystä, mutta jahkaillessa aika kuluu ja pian on monessa suhteessa liian myöhäistä.

Miehen ryhti kysyykin, mikä kiinnostaa ketäkin ja minkä pitäisi kiinnostaa. Se tuo esiin kaikille tuttua, mutta silti monelle kaukaista koulumaailmaa muistuttaen samalla, ettei opettaja ole pelkkä asiakaspalvelija. Vartiainen kuvailee myös muutoksia ja teknologian roolin kasvamista, sekä sitä, miten niiden myötä opettajakin voi syrjäytyä yhteisössään.

Tänä syksynä käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman myötä Miehen ryhti on ajankohtainen kertomus. Teoksen lopun toivonkipinät ja onnistumiskokemukset eivät kuitenkaan täysin riitä nostamaan romaania paatoksellisuuden kuopasta, johon opettajien kahvipöytäkeskustelut sen painavat.

Selma Rissanen

Avautuuko Osteri?

Rosa Meriläinen: Osteri
Romaani, 268 sivua
Teos, 2016

Hysteerikkoja, kehollisuutta, seksuaalisuutta, naisnäkökulmaa ja Pariisi. Muun muassa näiden pariin lukija pääsee sukeltamaan Rosa Meriläisen Osterissa.

Kirjassa kuljetetaan rinnakkain kahta naishahmoa. Pääosaan nousee nuoren pariisilaisen porvaritytön Victoria Faurén tarina. Ensimmäiset kuukautisensa saava ja sitä myöten vartalonsa saloihin heräävä Victoria joutuu ruotsalaisen lääkärin, hurmaavan Axel Munthen pauloihin. Munthen avustuksella Victoria tutustuu Jean-Martin Charcot’n teatteriin, jossa hysteerikkonaiset esiintyvät hypnoosiin vaipuneina heitä virittyneessä tilassa katseleville miehille. Geneviève-nimisen hysteerikon esitys vaikuttaa Victoriaan niin, että hän päätyy työskentelemään Salpêtrièren mielisairaalaan toiveenaan pelastaa kyseinen potilas laitoksen kahleista.

Victorian tarinan lomassa tarkastellaan kuningatar Victorian tapaamisia Axel Munthen kanssa. Eri puolille Eurooppaa sijoitetut osuudet jäävät kokonaisuuden kannalta irrallisiksi, ja lukijan voi olla vaikea löytää niitä kohtaan mielenkiintoa, varsinkaan jos spekulaatio historiallisten henkilöiden, Ruotsin kuningattaren ja hovin henkilääkärin, rakkaussuhteesta ei ole entuudestaan tuttu.

Kummatkin naisista, hysteerikoista puhumattakaan, ovat henkilöhahmoina hyvin ohuita. Heidän ajatuksistaan ja toimintansa syistä ei saa kunnolla kiinni, lukijalla ei ole pääsyä heidän syvimpiin mietteisiinsä. Naishahmojen läpikuultavuus on niin huomiota herättävää, että ratkaisu lienee tietoinen. Hahmojen rakentaminen tällä tavoin tuntuu korostavan, kuinka yksiulotteisessa ja ulkopuolelta määritellyssä roolissa nämä naiset joutuvat toimimaan. Sama kapea todellisuus pätee myös naisten seksuaalisuuteen. Kirjan todellisuudessa liian voimakas naisen seksuaalinen halu tulee leimatuksi hysteriaksi, miehet taas saavat vapaasti kiihottua katsellessaan teatterilavalla vääntelehtivää naista.

Herkullisista aineksista syntyy harmillisen hämärä kokonaisuus. Naisten tarinat eivät oikein millään tavoin kommunikoi keskenään eivätkä tue toisiaan, vaikka loppupuolen kertojaan liittyvällä, yllättävällä mise en abyme -upotuksella tarinat tuodaankin yhteen. Kertojan paljastuminen tapahtuu vain aivan liian myöhään, minkä vuoksi puhujaäänen problematisointi onnistuu enemmän hämmentämään kuin avaamaan teosta. Myös naishahmojen samannimisyys sekoittaa pakkaa, ja varsinkin kuningatar Victoriaa koskevien jaksojen punaista lankaa on vaikea seurata.

Perinteistä juonitarinaa odottava saattaa siis pettyä teoksen äärellä: sen parhain anti ei löydy juonenkuljetuksesta tai moniulotteisista, samaistuttavista henkilöhahmoista. Näiden sijaan lukijalle tarjotaan yhtä näkökulmaa sukupuolittuneeseen todellisuuteen sekä väkevää naisen ruumiillisuuden kuvausta, etenkin kirjan alkupuolella. Teoksen sisältämä viesti naisen oikeudesta omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa on tärkeä, vaikka uhkaakin jäädä sekavan toteutuksen varjoon.

Anni Tausta

Sukellus öiseen metsään

Lena Frölander-Ulf: Minä, Muru ja metsä
Lastenkirja
Kustantamo S&S, 2016

Lena Frölander-Ulfin lastenkirja Minä, Muru ja metsä käsittelee pimeänpelkoa lapsen näkökulmasta. Teoksen minäkertojan on lähdettävä synkkään yöhön metsäpissalle Muru-koira seuranaan ja pelostaan huolimatta. Äiti vain hymyilee, sillä hän rakastaa mökkeilyä, merta ja metsää, mutta pienelle lapselle ne kaikki näyttäytyvät kauhistuttavina ja ovat vaaroja täynnä. Murustakaan ei ole juuri apua, sillä se karkaa pian pelottavalle Mustalammelle, eikä kertojan auta kuin seurata perässä.

Sukellus pimeään metsään ja pieni pulahdus Mustalampeenkin paljastuvat olevan paljon vähemmän pelottavia kuin miltä aluksi tuntuu. Metsän olennoilla on omat murheensa: kuusen varpaanvälejä painaa terävä kirves ja vuorenpeikkokin tahtoisi vain nukkua. Eivät ne ehdi säikytellä muita öisiä kulkijoita.

Teoksen akvarelleista ja raapetöistä koostuva kuvitus voi olla hieman jännittävää pienelle lukijalle, mutta kuvissa ja teksteissä on myös huumoria: vuorenpeikon sängynpäädystä löytyy Harlequin-kirja ja tulikärpäset kritisoivat näkin soittotaitoja. Raapetöistä syntyy elävä pinta, joka on täynnä valojen ja varjojen leikkiä. Varjoihin kätkeytyykin paljon löydettävää, ja kirja kestää hyvin usean lukukerran. Kuusten katveesta paljastuu aina jokin huomaamatta jäänyt yksityiskohta, oli se sitten keinuva hämähäkki tai kasvoja muistuttava juurakko.

Frölander-Ulf on asetellut lauseet pieniin laatikoihin, jotka ovat sopivasti vinksallaan ja tekevät tekstistä hiukan runomaisen katkonaista, mikä osaltaan korostaa pienen lapsen pelkoa ja teoksen salaperäistä tunnelmaa. Vaikka kuvat ja teksti tukevat toisiaan, nousee teoksen kuvitus kuitenkin ensisijaiseksi sisällöksi.

Kuvituksen pimeä muuttuu samoiksi möröiksi kuin oikeakin pimeys, mutta teos paljastaa, ettei pimeässä olekaan mitään pelkäämistä. Ensikatsauksella teoksen kuvat voivat näyttää synkiltä, mutteivat oikeastaan ole pelottavia tummista sävyistään huolimatta. Kertojalapsen mielikuvitus loihtii metsään satuolentoja, mutta kuvitus ja tekstiltään niukahko teos jättää sopivasti tilaa myös lukijan mielikuvitukselle.

Metsää kuvataan lapsen silmin, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi teos haltioittaa aikuisenkin lukijan. Pelon voittaminen tuntuu vahvana viimeisillä sivuilla, kun tähtitaivas paljastaa yön kauneuden ja silmät sirrillään hymyilevä äiti odottaa mökissä. Minä, Muru ja metsä herättääkin halun lähteä öiselle metsäretkelle kuuntelemaan näkin viulunsoittoa ja katsomaan, asuuko oman pihapiirin kivenkolossa peikkoja.

Selma Rissanen