Kirja kuin kermaleivos

leda

Anu Kaaja: Leda
Romaani, 162 sivua
Teos, 2017

Anu Kaajan Leda hakee aiheensa kaukaa käsitelläkseen sitä, mikä on lähellä. Se sijoittaa 1700-luvun ranskalaisaateliston prameileviin kultakehyksiin ajattoman kuvan seksuaalisesta vallankäytöstä. Burleskisti sievistelevän kielen lomassa Kaajan ilmaisu on ilahduttavan tuoretta, ja suomalaisen proosan kentällä poikkeuksellista.

Teoksen perusasetelma esitellään heti alussa: kertoja aikoo sovittaa uudelleen antiikin Leda-myytin omaan aikaansa sopivaksi viihdykekuvaelmaksi. Teos rakentuu nimettömäksi jäävän kertojan kirjeistä, joissa hän kohtaus kohtaukselta rakentaa Leda-kuvaelmaansa nimettömälle vastaanottajalle, joka ei koskaan vastaa kirjeisiin. Myytissä kuningatar Ledaan mieltynyt ylijumala Jupiter/Zeus ottaa joutsenen hahmon ja viettelee kuningatar Ledan. Kertojan versiossa myytti kääntyy ranskalaisen aatelisneidon ”häpäisyksi”.

Leda on kirjeromaani, mutta myös lajihybridi. Se on täynnä ilottelevan eroottista proosakerrontaa, näyttämöllistä dialogia ja asetelmia, jopa proosarunomaisia jaksoja. Tehokeinonaan se käyttää runon tapaan subjektiivisen kokijan kautta esitettyjä tilanteita, joista näemme vain väläyksiä tajunnan salamavalon räpsähtäessä. Tämä kaikki tapahtuu postmodernissa, monitasoisessa kerrontaympäristössä, jossa kuviteltu ja tosimaailma ovat läsnä vuorotellen ja samanaikaisesti, eivätkä henkilöhahmot aina tottele kertojan kehotuksia.

Vahvan ironian kautta lukija näkee tapahtumista kaiken sen, mitä jokseenkin naiivi kertoja ei huomaa tai ei kykene ymmärtämään. Ironinen sisäistekijä äityy välillä alleviivaamaan kertojan höveliyttä vähän liiaksikin, mutta kaikenlainen liiallisuus on teoksessa myös harkittu tyylivalinta. Eroottisuus on läsnä runsaslukuisissa eufemismeissa ja arkikuvaston seksualisoimisessa.

Niin nuori Adèle makaa sängyllään, heittelehtien, ja uni pakenee hänen luomiensa alta livahtaen hetken kuluttua takaisin ja sitten pois, tuo tuttu öinen tunne: taas sisään, taas ulos, taas sisään, taas – Puoliksi tiedottomana Adèle raapii selkäänsä, sillä eivätkö vain vuoteen raoissa piileskelleet luteet ole haistaneet tuon neitsytlihan, työntyäkseen siihen, purrakseen hengittävää ihoa. Lakanoita pitkin ne liikkuvat häntä kohti, Adèlea, joka juuri nyt uneksii poimivansa vadelmia, joita kasvaa markiisittaren selästä. Mitä houretta unet ovatkaan!

Leda on monella tapaa feministinen ja syvästi queer. Henkilöhahmojen väliset vetovoimat eivät katso sukupuolta, ja kertojan sukupuolesta selviää ristiriitaisia asioita. Näin Leda haastaa lukijan tarpeen sukupuolittaa ääni, joka tarinaa kertoo. Se kehottaa myös pohtimaan sukupuoliin kohdistuvia olettamuksia seksuaalisesta vallankäytöstä ja vallankäytön uhriksi joutumisesta. Etäisen, historiallisen ympäristönsä kautta se tuo myös esille, että kirjavat tuntemukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aina olleet läsnä ihmisissä ja yhteisöissä, vaikkei niitä ole tunnistettu tai tunnustettu. Queer on Ledassa ajaton osa ihmisluontoa, riippumatta siitä, onko sille olemassa sanastoa, jonka kautta ihmiset sen hahmottaisivat.

Kertojan hehkuva into myyttikuvaelman nykyaikaistamiseen näyttäytyy ajallisen etäisyyden kautta huvittavana. Tämän voisi lukea kevyenä kritiikkinä nykyäänkin vellovalle vimmalle taideklassikoiden nykyaikaistamista kohtaan. Leda onkin tavallaan antiteesi nykyaikaistamiselle: se on menneeseen nykyaikaan sijoitettu myyttiadaptaatio, joka ei pyri sovittamaan aiheensa ajatonta sanomaa nykylukijaa viihdyttävään muotoon, vaan pikemminkin paljastamaan alkuperäisen tarinan nurinkurisuuden.

Käsittelytavassa on kaksi puolta: tarinan ajallinen ja tyylillinen etäännyttäminen mahdollistaa kokonaisuuden kepeyden, hekumoivan viihdyttävyyden ja kirjallisen hauskanpidon vakavan aiheen kustannuksella. Toisaalta etäisyyden kautta lukijan olo tehdään aiheesta huolimatta siinä määrin turvalliseksi, että raiskauskuvaus lopulta säikäyttää aitoudellaan. Leda pitää otteessaan vinoutuneen lähtöasetelmansa avulla – on pakko saada tietää, mitä tämä kirja haluaa sanoa ottamalla käsittelyynsä groteskin myytin, kenen puolella teos oikeastaan on. Se onnistuu myös yllättämään loppuun asti, ja vasta kokonaisuuden hahmotuttua lukija voi varmistua teoksen feministisestä pohjavireestä.

Leda on yhdessä päivässä koettava kirjallinen hetken hurmio, taidokas ja hallittu kokonaisuus, joka jättää jälkeensä häiritsevän tunteen. Väkivalta tunkeutuu turvallisen kultaröyhelöiseen todellisuuteen, ja lukija huomaa vain seuranneensa huvittuneena sivusta ja siten antaneensa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Leda on krumeluuri kermaleivos, joka on helppo ahmia niin, että vasta viimeistä suupalaa vilkaistessaan huomaa mansikkahillotäytteessä helottavat homeläiskät.

Lydia Lehtola

Myrskytuulta merenrannassa

kuristus4Marko J. Niemi: Kuristus
Runoteos, 84 sivua
Kolera, 2017

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.

Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.

Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä. Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen ja jättävät odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.

Luonto on läsnä myös Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: ”sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta: yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.

Runojen säkeissä, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa, välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia. Ne liittyvät usein siihen, mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.

Sitä ehkä teoksen nimen kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

Selma Rissanen

Elokuvamainen katastrofiromaani

verso

Tuomo Jäntti: Verso
Romaani, 426 sivua
Gummerus, 2017

Tuomo Jäntin toinen teos on saanut nimensä fiktiivisestä taudista, joka muuttaa kantajansa hitaasti ja kivuliaasti kasviksi. Verso sijoittuu kyllä ihmiskunnan lopunaikoihin, mutta aikaan, jolloin kaikki ei ole vielä menetetty. Teos sekoittaa trendikästä dystopiagenreä hieman vanhempaan trendigenreen, ekologiseen trilleriin, jota Suomessa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Risto Isomäki.

Jäntin esikoisteoksen Talven hallava hevonen tapaan Verso hyödyntää maagisen realismin keinoja jännityksen rakentamiseen. Versotautiakin mystisempi ilmestys on kaupunkeja syövä Gowiwa, joka vie nimellään ajatukset japanilaisen Gojira-hirviön suuntaan, mutta on lopulta jotain arvaamattomampaa ja kauhistuttavampaa. Takakannessa mainittu Stephen King on kuitenkin hiukan liian kunnianhimoinen verrokki, sillä Jäntti ei saa kierrettyä ruuvia niin kireälle, että pienet variaatiot genren perinteisiin teemoihin riittäisivät tempaamaan lukijan mukaansa.

Versoa vaivaa samanaikainen runsaudenpula ja omaperäisyyden puute. Jäntti esimerkiksi esittelee lukijalle sinänsä kiehtovan filosofisen romankkiapelin, joka tuo etäisesti mieleen Iain M. Banksin Pelaajan kiehtovat fiktiiviset sotapelit tai Herman Hessen Lasihelmipelin, mutta peli jää lähinnä kiehtovaksi sivupoluksi. Myös Gowiwa on samanlainen erittäin kiehtova ilmiö verson taustalla, mutta nämä kiinnostavat spekulatiiviset elementit pidetään jatkuvasti sen verran etäällä lukijasta, että epämääräisyys turhauttaa koukuttavuuden sijaan.

Toisaalta Jäntti kierrättää teoksessaan mieletöntä määrää näkökulmahenkilöitä, jotka sisäisestä monologista huolimatta jäävät lukijalle melko etäisiksi hahmoiksi. Ulkokohtaiseksi jäävä Verso toimisi paremmin tv-sarjana tai elokuvana kuin kirjana. Verson parantamiseen keskittyvän Kolkamo-klinikan vaiheiden avaaminen niin takaumien kuin nykyhetken kautta sen sijaan on elokuvamainen tyylikeino, joka Jäntillä toimii hyvin. Myös kieli on parhaimmillaan notkeaa ja jopa kaunista, vaikka kuvatut tapahtumat yltyvätkin kauhistuttaviksi: ” Marcy-Lee oli vain kasvualusta, verso oli se joka hänessä halusi vapautua, yhtyä kuivaan ja kuolleeseen maahan, hajota tuuliin ja hiekkaan, viedä mukanaan ihmeellisen, uskomattoman ihmisen.”

Verso on tasaisen viihdyttävä, mutta myös hieman tasapaksu lukukokemus. Tapahtumat ja lukuisat toisiaan muistuttavat henkilöhahmot soljuvat ohitse liiankin sujuvasti, suurempia jälkiä jättämättä. Jäntin suurten linjojen tarinoissa on kuitenkin viehättävää kunnianhimoisuutta, vaikka tämä toisinkoisteos ei lunastakaan kaikkia odotuksia. Näistä kirjailijanuran alkuaskeleista voi vielä versota jotain suurempaa.

Max Lampinen

Vuoden 2016 Toisinkoinen Pajtim Statovcille

Korkeatasoisen ja monipuolisen finalistikolmikon joukosta vuoden 2016 Toisinkoisen voittajaksi valikoitui Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän. Raatiin teki vaikutuksen se, kuinka taidokkaasti ja mukaansatempaavasti teos kuljettaa lukijansa läpi vaihtuvien miljöiden, niin maailman metropolien kuin kansantarujen myyttisten maisemien, onnistuen samalla myös koskettamaan. Huolellisesti rakennetut henkilöhahmot ja upean ilmaisuvoimainen kieli muodostavat ehyen ja vavahduttavan kokonaisuuden, joka muistuttaa tarinan voimasta.

Lämpimät onnittelut voittajalle ja sydämelliset kiitokset tunnelmallisesta gaalaillasta kaikille finalisteille, puhujille sekä vieraille. Tahdomme kiittää myös Vantaan Antikvariaattia, Ravintolakoulu Perhoa ja Siula ry:tä, jotka osaltaan mahdollistivat gaalan onnistumisen.

Videomateriaalia gaalasta tulossa blogiin pian!

Toisinkoinen Kallion kirjastossa tiistaina 25.10. klo 18

toisinkoinenkallionkirjastossa
On taas koittanut se aika vuodesta, kun Toisinkoisen voittaja pian julkistetaan, mutta sitä ennen on aika kokoontua vielä Kallion kirjastoon! Toisinkoisen raatilaiset kertovat finalistiteoksista ja haastattelevat finalisti Pajtim Statovcia toisen kirjan kirjoittamisen haasteista.

Lyhyesti:

MITÄ? kirjallisuuskeskustelua ja Pajtim Statovcin haastattelu
MISSÄ? Kallion kirjaston Kupolisalissa
MILLOIN? tiistaina 25.10. klo 18
MIKSI? Koska kirjallisuus on ihanaa!

Tervetuloa!

Linkki Facebook-tapahtumaan:
https://www.facebook.com/events/1127650030679352/

Linkki tapahtumaan Kallion kirjaston sivuilla:
http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Kallion_kirjasto/Tapahtumat/Toisinkoinen_Kallion_kirjastossa(111810)

Loskagaala 2016

Toisinkoinen-palkinto vaihtaa omistajaansa Loskagaalassa torstaina 27.10.2016 Uuden ylioppilastalon Alina-salissa (Mannerheimintie 5, 3. kerros). Tapahtuma alkaa klo 18:00 alkumaljojen kilistelyllä. Jatkoille siirrytään saman rakennuksen yläkertaan Humanistiklusterille noin klo 21.

Luvassa on mielenkiintoisia puhujia, hyvää ruokaa ja leppoisaa seurustelua. Puheenvuoroja kuullaan muun muassa kirjailijapuhuja Leena Krohnilta, viime vuoden Toisinkoisen (ja erään toisenkin kirjallisuuspalkinnon) voittaneelta Laura Lindstedtiltä sekä tietysti Putkinotkon puheenjohtajalta Sara Tarvakselta.

Ilta huipentuu palkintojenjakoon, jossa esittelemme lyhyesti finalistien teokset ja palkitsemme vuoden 2016 Toisinkoisen voittajan.

Varmista osallistumisesi vuoden kirjallisuustapahtumaan ja täytä sitova ilmoittautumislomake: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/73609/lomake.html

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi kaikki kirjallisuuden ystävät myös Putkinotko Ry:n ulkopuolelta!

Liput: 22€/18€ (alkoholillinen/alkoholiton)
Pukukoodi: smart casual

Vuoden 2016 finalistit

5dsc_0438dsc_0557

Raati on nyt tehnyt päätöksensä vuoden 2016 toisinkoisfinalisteista. Finalisteiksi valikoituivat Lena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä, Pajtim Statovcin Tiranan sydän ja Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu. Onnittelut finalisteille!

Voittaja julistetaan torstaina 27. lokakuuta järjestettävässä Loskagaalassa. Ilmoittautuminen Loskagaalaan avautuu pian!

Finalistiteosten arvostelut löydät täältä:
Minä, Muru ja metsä
Tiranan sydän
Avaruuskissojen leikkikalu

Luimme myös nämä

dsc_0498
Kari Hukkila: Tuhat ja yksi
Romaani, 212 sivua
Teos, 2016

dsc_0523-2
Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Romaani, 222 sivua
Teos, 2016

dsc_0531-2
Sami Rajakylä: Pankkipoika
Romaani, 216 sivua
Johnny Kniga, 2016

dsc_0521-2
Kari Välimäki: Sikafarmari
Romaani, 214 sivua
Osuuskumma, 2016

Ne syksyn kirjat, jotka eivät ehtineet mukaan kisaan tänä vuonna, siirtyvät ensi vuodelle.

Viehättävän maaginen kasvukertomus

tuulen-sukuSatu Grönroos: Tuulen suku
Romaani, 216 sivua
Atena, 2016

Tietysti sateenvarjo. Miten muuten hän olisi meille lentänyt.

On kesä 1974 ja kolmetoistavuotias Helmi olisi mieluummin Abban Agnetha kuin huolehtiva isosisko. Eräänä päivänä äiti kuitenkin katoaa, ja arjen täyttävät pikkusiskon tarhaanvienti, siivoaminen ja ruuanlaitto. Pyykinpesustakin täytyy huolehtia, vaikka lapset eivät oikeastaan edes saisi käyttää pesutupaa. Elämä suistuu vielä railakkaammin raiteiltaan, kun tuuli lennättää ovelle kodinhoitajan, joka asettuu kursailematta taloksi ja läsnäolollaan tekee kodista Helmille vieraan. Satu Grönroosin Tuulen suku on eloisa kuvaus lapsesta aikuisten maailmaan kuuluvien kysymysten äärellä, perhesuhteista ja ihmisten välille kasvaneiden kuilujen ylitse kurkottamisesta.

Romaanin kerronta fokalisoi päähenkilö Helmiin ja heijastelee näin ollen nuoren tytön maailmankuvaa. Murrosikäisen arkisiin huoliin sekoittuu hyvinkin synkkiä sävyjä, kun Helmi joutuu hapuilemaan oman jaksamisensa rajoilla yrittäessään täyttää äidin jälkeensä jättämää aukkoa ja kantaa samalla huolta tämän voinnista. Kuvauksessa arkitodellisuus ja maaginen realismi sekoittuvat sulavasti kiehtovaksi ja omaperäiseksi, mutta silti samaistuttavaksi kokonaisuudeksi. Lapsen näkökulmasta kuvattuna mustia kukkia parvekkeelle kasvattava, kolhoudessaan satuhahmoa muistuttava kodinhoitaja asettuu luontevaksi osaksi teoksen maailmaa. Grönroosin kieli on kauniin soljuvaa ja kerrontaan onnistuneesti lainatut fantasian elementit kuvastavat nuoren mielen keinoja käsitellä pelkoa ja yksinäisyyttä.

Tuulen suku sijoittuu vuosikymmenien taakse, mutta teos on silti raikas ja mukaansatempaava lukukokemus. Murrosiän kipujen kanssa kamppailevan, aikuisuutta kohti kurkottelevan Helmin kasvutarina onnistuu niin viihdyttämään kuin koskettamaankin. Joidenkin juonen kuluessa käsiteltyjen kysymysten yli harpotaan lopussa ehkä turhankin rivakasti, mutta romaanista jää silti päällimmäiseksi mieleen sen hurmaavan satumainen maailma, jossa viihtyisi varmasti useammankin lukukerran ajan.

Telma Halme