Toisinkoinen Kallion kirjastossa

Tiistaina 9.10 Toisinkoinen vieraili Kallion kirjastossa. Keskustelemassa olivat raadin jäsenet Elisa Paljakka, Otto Rikka ja puheenjohtaja Lydia Lehtola sekä vuoden 2017 Toisinkoisvoittaja Anu Kaaja.

43500053_477999916030627_2862143721900605440_n

 

Puheenaiheena olivat niin vuoden finalistiteokset kuin myös toisen teoksen kirjoitusprosessin erituislaatuisuus sekä näkyvyys esikoisteosten ja vakiintuneiden kirjailijanimien rinnalla. Myös kirjallisuuskritiikin ja -palkintojen roolia pohdittiin lukijoiden ja kirjailijoidenkin näkökulmasta.

Vuoden 2018 finalistiteokset, Saara Turusen Sivuhenkilö, Anni Kytömäen Kivitasku ja Kaija Rantakarin Koko meren laajuus valikoituivat ehdolla olleiden 22 useita kirjallisuuden lajeja ja genrejä edustaneiden teosten joukosta.

Vaikka finalisteiksi valikoituneet teokset useilta osin ovat hyvin erilaisia, kaikkia yhdistävänä tekijänä raadin näkökulmasta oli se, että jokainen teos perusteli olemassaolonsa hyvin ja kantoi muotonsa sekä kirjallisten keinojensa valinnat.

Toisen teoksen kirjoittamisen hankaluudet tai vastaanoton odotukset eivät näkyneet heikkouksina, vain onnistumisina. Finalistiteoksien teemoista esiin nousivat kirjallisuuden, ja laajemminkin yhteiskunnan ajankohtaiset aiheet, kuten sukupuoliroolit,  kirjailijuus ja nykykirjallisuuden monet muodot ja keinot.

Kiitämme lämpimästi keskustelua kuulemaan tulleita sekä Helmet-kirjastoa tilaisuuden mahdollistamisesta!

Tosinkoisuudesta voi lukea myös artikkelin:
Kirjailijan uran alkuaskeleet – mitä ensimmäisen kirjan jälkeen?

 

Helmet_logo (8)

 

Mainokset

Toisinkoisen finalistit 2018

Raati on tehnyt päätöksensä. Toisinkoisen finalistit 2018 ovat:

Anni Kytömäki: Kivitasku
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Saara Turunen: Sivuhenkilö

Onnittelut finalisteille!

Voittaja julkistetaan Loskagaalassa 25.10.2018. Gaalan ilmoittautuminen on käynnissä, ilmoittautumislomake ja lisätiedot löytyvät osoitteesta:
https://toisinkoinen.wordpress.com/palkinto/

Aforismi tarkastelee maailmaa

42913339_1395754387224988_5202767900263317504_n

Lauri Rikala: Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti
Aforismikokoelma, 72 s.
Poesia, 2018

Maailmaa tarkastellaan. Se on siis mennyt rikki.

Lauri Rikalan aforismikokoelmien lähtökohtana on ihminen ja häntä ympäröivä maailma. Rikalan toisessa teoksessa aforismit tarkastelevat, kommentoivat, väittävät ja arvostelevat.

Minimalistisesta muodostaan huolimatta aforismikokoelma Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti pyrkii temaattiseen laajuuteen. Teos käsittelee niinkin suuria teemoja kuin elämän kiertokulku, vanheneminen, uudistuminen, ympäristö ja luonto, uskonnollisuus, seksuaalisuus, yksinäisyys ja köyhyys.

Monet auttavat mieluummin köyhiä kuin yrittävät
muuttaa maailman sellaiseksi, ettei köyhyyttä ole.

Toiset eivät auta köyhiä, koska heidän mielestään
maailma pitää muuttaa sellaiseksi, ettei köyhyyttä ole.

Suurin osa Rikalan aforismeista on yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Näissä nostetaan esiin muun muassa ihmisen vieraantuneisuuden tunnetta teknologian ja globaalin talouden keskellä: ”Minä olen automaatti. Laita rahat sisään/ ja paina nappia. Kokoelmaan mahtuu myös sellaisia aforismeja jotka eivät ole yhteiskunnallisia. Niiden tunnelma on tuttu ja kotoisa, kuten esimerkiksi ”Sängyssä, kone sylissä.” ja ”Pieni kahvila, iso tee./ Kirkkojen päälle sataa vettä.

Kirjoittaminen on pukeutumista, tapa olla esteettinen.

Rikalan estetiikasta kertoo aforismi, jossa kirjoittamista verrataan pukeutumiseen. Ihmisen pukeutuminen on sidoksissa siihen, millaisen kuvan hän haluaa antaa itsestään. Samalla tavalla kirjoittaminen on suunnattu ulkopuolisille eli yleisölle. Kuten Maiju-Sofia Pitkänen kirjoittaa Rikalan teokseen liittyen, (Kiiltomato 6.8.2018) taiteen kautta näyttäytyminen on osa näyttäytymisen konseptia.

Parhaimmillaan Rikalan aforismit ovat älykkäitä ja osuvia. Teoksen tasokkuuden säilyttämiseksi alusta loppuun aforismien määrästä olisi voinut kuitenkin karsia. Kokoelmaan mahtuu monen syvällisen teeman käsittelyä, mutta paikoittain nämä tuntuvat vaihtuvan aforismista aforismiin liiankin tiheään tahtiin.

Réka Lelkes

Epävarmoissa maailmoissa

henkien saari

Ina Westman: Henkien saari
Romaani, 234 s.
Kosmos, 2018

”Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.”

Paahtavat, ennätysmäisen pitkät hellejaksot ovat pitäneet ilmastonmuutoksen esillä uutismedioissa, eivätkä maailmalla nouseva nationalismi ja rasismikaan tunnu enteilevän hyvää. Ina Westmanin toisinkoinen Henkien saari kertoo pintatasolla yhden perheen tarinan tällaisessa maailmassa, alati muuttuvassa, uhkaavassa ja epävarmassa.

Emma tapaa Joelin baarissa ja tekstaa hänelle illan jälkeen hänen olevan ehdottomasti epäkiinnostavin mies pitkään aikaan. Joel, joka on varsinainen tavallisuuden lähettiläs, pitää toiseen ihmiseen rakastumista valintana, jonka voisi hyvin myös jättää tekemättä. Näistä lähtökohdista ponnistaen Joel vie kuukauden seurustelun jälkeen Emman koleaan, syksyiseen saareen, josta rakentuu romaanin tapahtumien kehys. Romaanin nykyhetki on muutama vuosi ensitapaamisen jälkeen, jolloin tarinaan on tullut mukaan myös Joelin ja Emman adoptiolapsi Fanni.

Arvoituksellisen onnettomuus aiheuttaa Emmalle jatkuvia päänsärkyjä ja näkyjä, joiden ahdistavassa tunnelmassa seikkailevat hänen työnsä kautta kohtaamien hädänalaisten ihmisten henget. Pääosin takautuvaan kerrontaan sekoittuvat näyt paljastuvat harhoiksi, kun Joelin näkökulmasta kerrotut tapahtumat täydentävät tarinaa.

Kolmannen näkökulman romaanin maailmaan tarjoavat luvut, jotka on otsikoitu Fannin nimellä. Hän kyselee repliikkimuotoisesti isoisältään suuria kysymyksiä, kuten: Miksi nämä kalat ovat kuolleet? Mikä se sota on? Mistä se muovi oikein tulee mereen, miksi ihmiset heittää roskia sinne? Perheen kanssa saaressa asuva isoisä, joka on innostunut buddhalaisuudesta, löytää aina lempeät sanat suurista kysymyksistä hämmentyneelle Fannille. Lapsen viattomuus ja suuret kysymykset asettuvat kiinnostavasti rinnakkain, joskin romaanin loppupuolella paljastuvat tapahtumat jättävät lukijalle mahdollisuuden useampaan erilaiseen tulkintaan.

Westman tarkastelee romaanillaan suurta määrää ajankohtaisia aiheita. Meri peittyy sinilevälauttoihin ja roskiin. Ilmasto muuttuu arvaamattomaksi ja meren pinta nousee. Lasten lukutaito heikkenee ja kahden lauseen mittaiset sosiaalisen median päivitykset syrjäyttävät laadukkaan journalismin. Eniten tilaa romaanissa saa rasismi, jonka uhriksi Fanni joutuu. Romaanissa mainittujen maailman epäkohtien runsas määrä tuntuu toisinaan hieman luettelomaiselta, ja lukijana jäinkin kaipaamaan hieman pidempää pysähtymistä joidenkin aiheiden äärelle.

Vaikka pintatasolla Henkien saaressa käsitellään parisuhdetta, perhe-elämää ja nykymaailman ilmiöitä, nousee keskiöön mahdollisuus romaanin vertauskuvalliseen luentaan. Henkien saaren alussa oleva sitaatti Tove Janssonin Kesäkirjasta kutsuu lukijan lukemaan romaania vertauskuvallisesti, koska se käsittelee kuolemaa, tuota tuntematonta tuonpuoleista, toista todellisuutta. Kutsua vahvistaa sekä romaanin nimi että sen aloittava luku. Romaani alkaa painajaisenomaisella kuvauksella sumuisesta merestä ja siellä tapahtuvasta onnettomuudesta, eikä ensimmäisellä luvulla ole nimettyä kertojaa toisin kuin kaikilla muilla romaanin luvuilla. Kun romaania lukee eteenpäin, ensimmäisen luvun tulkitsee todennäköisesti yhdeksi Emman näyistä. Se, että Emman kerronnan luotettavuudesta ei voi aina olla varma ja että romaanin aloittaa Emman näkökulmasta kerrottu luku, asettaa koko romaanin viitekehykseksi vertauskuvauksellisen luennan, toisten todellisuuksien etsimisen tekstistä.

Saaresta rakentuu eräänlainen vertauskuva maailman ongelmista pakenemiselle. Siitä rakentuu turvapaikka, jonne Emma ei tahtoisi päästää Fannia eikä toisaalta itseäänkään. Saarella Emmaa kuitenkin tuntuu pitävän kourissaan henkien maailma, joka kenties vertauskuvallisesti kertoo, ettei informaatiotulva päästä nykyaikana otteestaan.

Romaanin useat tulkintahoristontit tekevät kirjasta erityisen mielenkiintoisen. Romaanin uudelleenlukeminen jää houkuttelemaan, jotta myös muut tulkinnalliset mahdollisuudet nousisivat esiin.

Henkien saaressa todellisuuden rajat hämärtyvät, mutta silti se tuntuu julistavan, että päänsisäinen todellisuus seuraa aina kantajaansa. Paeta ei voi.

Otto Rikka

Miestä ja minuutta etsimässä

kaipuunvärionsininen

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen
Romaani, 264 s.
Kosmos, 2018

“Tiesin vihdoin, ettei ollut olemassa paikkaa, josta löytäisin varmuudella vastaukset. Olin yhtä perillä missä tahansa.”

Johanna Elomaan Kaipuun väri on sininen on kertomus naisesta, joka ollessaan matkalla Malesiasta kotiinsa Helsinkiin tapaa lentokoneessa intialaisen miehen ja rakastuu tähän palavasti. Varsin salaperäinen mies, Arun, ei ehdi kertoa itsestään paljoa, mutta jättää viime hetkellä naiselle puhelinnumeronsa sekä osoitteensa.

Palattuaan sateiseen Suomeen nainen ei kykene unohtamaan miestä vaan päättää lähteä Intiaan etsimään rakkautta, johon uskoo lähes horjumatta. Kerrottuaan lentolipuista Arun kuitenkin katoaa. Tekstiviestit lakkaavat mutta usko johonkin itseään suurempaan yhteyteen säilyy, joten nainen päättää nousta taas koneeseen ja lähteä rakkauden perään.

Tarinan päähenkilö jää paikoin varsin ohueksi, sillä hänestä ei paljasteta juuri mitään. Enemmän keskitytään kuvailemaan hänen kulloisia tunnetilojaan ja ajatuksiaan. Jotain hänen elämästään voi kuitenkin päätellä siitä, kuinka itsepäisesti nainen lähtee jahtaamaan lähes tuntematonta ihmistä aina Himalajalle saakka. Romaani muistuttaa lukijaa siitä, ettei omaa tyhjyyttä voi täyttää ulkoisilla asioilla eikä muilla ihmisillä. Rakkaus tulee ensin löytää omasta itsestään, kertovat intialaiset gurut naiselle, eivätkä neuvo häntä miehen jäljille.

Naisen tarinan rinnalla teoksessa kulkee toinen narratiivi. Viisitoista vuotta sitten tapahtunut tragedia on saanut nuoren Nasirin vihaamaan parasta ystäväänsä niin, että on valmis jopa tappamaan tämän. Pienen kylän tarina alkaa Rama-nimisen miehen kautta solmiutua myös rakkaansa kadottaneen naisen kertomukseen. Yhdessä he kertaavat Raman raskasta menneisyyttä, vierailevat temppeleissä ja yrittävät selvittää, olisiko Nasir valmis antamaan kaiken anteeksi, päästämään irti menneisyyden painosta.

Elomaa kuvaa sujuvasti ihmisen yksinäisyyttä ja pelkoa itselleen täysin vieraassa ympäristössä.  Synkkää tunnelmaa teokseen tuodaan menneisyyden traagisilla, paikoin jopa makaabereilla tapahtumilla, jotka eivät aina tunnu täysin uskottavilta. Toisaalta sivunarratiivin tarinan henkilöhahmot ovat paljon kiehtovampia ja moniulotteisempia kuin romaanin nykyhetken tapahtumat, sillä heidän taustoihinsa perehdytään huolellisesti.

Tunnelmaa luodaan toistamalla tiettyjä elementtejä. Samosaa syödään toistuvasti, saria vedetään tiukemmin vartalon ympärille ja chai-teetä juodaan loputtomia määriä. Elomaan kerronnan myötä Intia piirtyykin toisinaan lukijan silmiin varsin elävänä. Mukavaa on myös, että vaikka kirjassa vilahtaa tyypillinen Intia-kuvasto, kuten langanlaihat kerjäläislapset ja hökkelikylät, tuodaan esille myös maan monipuolisuutta ja kauneutta

Romaanin parasta antia ovat vanhat intialaiset sananlaskut ja opettavaiset tarinat, joita kuullaan pitkin romaania milloin Raman, milloin ashramia, eli luostarimaista henkistä yhteisöä pyörittävän gurun suusta. 

Hahmot tuntuvat usein enemmän symboleilta elämän vastoinkäymisille, ja kirjaa voikin lukea myös allegoriana itsensä ja sisäisen äänensä etsimiselle. Romaani sortuu toisinaan selittämään liikaa ja henkilöhahmojen oivallukset kuulostavat helposti latteuksilta: “Minun polkuni on toisaalla. Mutta luulen että jouduin ottamaan kiertotien oivaltaakseni sen.

Romaanin loppu tuo mieleen Eat Pray Love-kirjan, jossa tarina päättyy eräänlaiseen päähenkilön sisäisen rauhan löytämiseen. Samalla naisen kertomuksesta on yhä enemmän siirrytty Nasiriin ja Ramaan ja siihen, löytävätkö he uudelleen toisensa yli viisitoista vuotta sitten alkaneen vihanpidon ja etäisyyden jälkeen.

Mia Westerling

Kohtaamisen mikrokartasto

IMG_4253

Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
runokokoelma, 71s.
Poesia, 2018

Sisäänhengitys, kun välissämme ei ole etäisyydestä huolimatta enää kuin se mitä välillämme on.

Kaija Rantakarin runokokoelma Koko meren laajuus levittää lukijan eteen eroottisen kohtaamisen mikrokartaston, sen järistykset ja jälkimainingit. Rantakarin minimalismi on läsnäolon runoutta, jossa kaikki pieni on äärimmäisen merkittävää. Kahden ihmisen kohdatessa sanat vetäytyvät kuin meri, ja tila täyttyy kehojen yksityiskohdista, yhdeksi sulavasta liikkeestä ja hengityksestä.

Kasvoilta pyyhkiytyy jokin ilme, sen tilalla tunne.

Tällaista hetkeen kiinnittymistä tarvitaan kaikkialle yhtäaikaisesti kurkottavan ja sirpaleisen olemisen ajassamme.

Teoksessa oma olemassaolo tuntuu fyysisesti toisen ihoa vasten. Harvaan aseteltujen säkeiden väliin jää tilaa kaikelle, mitä ei voi ilmaista sanoin. Kokoelma etsii uusia tapoja muistaa: edestakaisena liikkeenä vuoroin painaa mieleen ja unohtaa, niin että vain tärkein jää jäljelle . Ainoa lausuttu sana on semanttisesti tyhjä ”oi”. Läsnäolo on liikettä, kosketusta vaihtelevin aikein, sanatonta arvailua. Teos näyttää eroottisten tunteiden kirjavuuden: ”Halu ei ole koskaan yksinkertaista”. Läheltä katsominen myös vääristää ja vieraannuttaa, halu saa hampaat paljastumaan.

Veden liikkeistä huolimatta / rantaa pidetään rajaviivana

Raja itsen ja toisen välillä rakoilee, murtuu ja rakentuu uudelleen. Tätä tukee kokoelman rakenneratkaisu: joka toinen osa on jätetty numeroimatta, kuin peräkkäiset osat olisivat sulaneet yhteen. Teoksen alkupuolella harvaan putoilevat säkeet kiihtyvät kolmannessa osassa pidemmiksi proosarunoiksi. Kokonaisuutta tekee mieli kutsua ennemmin runoelmaksi kuin runokokoelmaksi, sillä ytimen ympärille rakentuvasta tekstimassasta on vaikea erottaa yksittäisiä runoja.

Rantakarin tapa käsitellä merta sekä aineena että metaforana tuo mieleen toisen uudehkon kotimaisen runokokoelman, Harry Salmenniemen Yö ja lasi –teoksen. Rantakarin meri on kuitenkin Salmenniemen filosofista merta konkreettisempi. Jaettuun hetkeen ja hengenvetoihin mahtuu valtavasti vettä, mutta vasta erkaantumisen jälkeen alkaa hahmottua meren koko laajuus: kaikki värit, virtaukset ja syvyydet. Kun ihot loittonevat, meri kiirehtii täyttämään niiden välisen etäisyyden pienintä onkaloa myöten.

Lydia Lehtola

Rettelöintiä ihmissuhteissa

ei muisteta.jpg

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
Romaani, 202 s.
Tammi, 2018


Etsin pakoputken kokoisia perunoita. Lisäksi ostan kananmunia. En vielä tarkkaan tiedä mihin tarvitsen niitä, mutta tunnen vahvasti, että niitä on hyvä olla.”

Koston teeman ympärille rakentuvat tarinat muodostavat taiteessa ihan oman genrensä. Kosto voi olla joko poliittisesti motivoitunut tai henkilökohtainen. Toimintakertomukset ovat kuitenkin lajista riippumatta lähes yksinomaan miehille ja miehisyydelle omistettua liikkuma-alaa. Veera Niemisen Ei muisteta pahalla tekee poikkeuksen. Sen päähenkilön Piipen kosto entiselle poikaystävälle on erittäin henkilökohtainen –  ja tehokkaasti toteutettu. Pitkään aikaan en ole törmännyt yhtä raikkaaseen kerrontaan kaunokirjallisuuden kotimaisella kentällä. Uunituoreen toisinkoisen lukukokemus tuntuu nimenomaan törmäykseltä – niin ravistelevasti se rikkoo totuttuja kategorioita, käsittelee naisen aggressiota ja kuvaa psyyken suhmuroita. Niemisen romaanin päähenkilö ja kertoja Piipe on ehdottomasti poikkeuksellinen naishahmo.

” Ja sitten minä olinkin yhtäkkiä sietämättömällä tavalla pimeä. ”Mä olen nyt auki”, sanoin Jurille. ”Sä halusit, että mä olen auki. Jos se, mitä sisällä näkyy ei miellytä, niin sitten mä en ole oikea sulle.” Se oli pelottavaa, sanoa se. Hirveä riski. Oliko se jopa lupa jättää? ”Sä olet oikea mulle. Mutta sä et ole enää sä. Mä en tiedä mihin sä menit. Mä en tunne sua enää.”

Voi nyt jumalauta, minä ajattelin. Tässä ei olla puoleen vuoteen tehty mitään muuta, kuin yritetty oppia toisiamme, hioa särmiä, olla auki, päästä lähemmäs. Sitten minun sisäinen tunneihmiseni heittää yhden neljän euron kynttilälyhdyn kuudenkympin eteisen peiliin tuhoisin seurauksin, ja Juri Sakari ei enää tunne minua. ”

Piipe on juuri eronnut poikaystävästään Jurista ja kärsii – ehkä hiukan narsistisen itsekeskeisestikin kieriskellen – vaikeiden tunteidensa kanssa. Suhde on ollut lyhyt, alusta asti riitaisa ja päättynyt lopulta siihen, että Juri on todennut Piipen olevan hullu. Piipe tosiaan viettää aikaa asunnossaan läpinäkyvän suuren kissan kanssa, joka ilmestyy paikalle läpi seinien ja lattioiden. Mutta onko Piipe hullu? Ja mitä oikeastaan on olla normaali? Piipe alkaa ystävänsä Panostajan kanssa toteuttaa Juriin kohdistettua kepposten sarjaa, joka saa tämän kyseenalaistamaan oman mielensä ja mielekkyyden rajoja.

Hersyvän farssin sävyjä lähentelevän toiminnan lisäksi Ei muisteta pahalla sisältää mielenkiintoista nykyajan sosiaalisten suhteiden dynamiikkaa. Piipe on kovan kuorensa alla salaa runotyttö – romantikko, jonka keskeislyyrinen maailmankuva hahmottuu ainoastaan minä-itsestä käsin. Tärkeänä peilinä Piipen epäluotettavalle kertojalle toimii hänen ystävyyssuhteensa Panostajaan. Niin paljon kuin Piipe vakuuttaakin lukijalle arvostavansa ystäväänsä, ei  aito vastavuoroisuus ja toisen kohtaaminen pyyteettömästi ole itsestäänselvää tai helppoa. Piipen heikkous on, että hän näkee maailmassa vain sen mitä tahtoo – tai pelkää – ja sen seurauksista kärsivät hänen kaikki ihmissuhteensa.

Niemisen taidokas kerronta rakentuu humoristisen ja tarkan psykologisen monologin varaan. Tragikoomiikkaa ja satiiria syntyy kun vilpittömästi tuntevien hahmojen uskomukset joutuvat vastatusten toden maailman kanssa. Lukija ei tiedä itkeäkö vai nauraa – niin osuvilla ajoituksilla Nieminen kirjoittaa näiden kahden yhtäaikaisen olemisen absurdista suhteesta. Moninaisuuden ja vierauden teemaa syvennetään pitkin tarinaa myös loistavilla, elämänmakuisilla sivuhenkilöillä.

Niemisen napakka kieli ja suorasukainen huumori on vapauttavaa luettavaa. Hän antaa henkilöhahmojensa näyttäytyä tunteineen juuri sellaisina kuin he ovat; pelokkaina, varautuneina, ahdistuneina ja toisaalta raakoina ja häikäilemättömän itsekkäinä. Traumakirjallisuutta mustalla huumorilla ironisoiva Ei muisteta pahalla on outouden teemoja käsitellessään kategorioista vapautumista parhaimmillaan. Jos ei kelpaa tällaisenaan niin räjäytetään kaikki! Kaiken toiminnan ja räimeen takana kehrää kuitenkin se suuri kissa, joka odottaa ja tahtoo vain hiukan rapsutustasi – empatiaa.

Elisa Paljakka

                                           

 

Vanhan rouvan muistelmia

Lea kuva

Ritva Hellsten: Lea
Romaani, 254 s.
Aviador, 2018

Kun lääkäri kertoi uutisensa, kaikkein oudointa oli että minusta ei tuntunut miltään. Istuin siinä ja kuulin sanat mutta ne eivät koskettaneet minua: olin kuin läpinäkyvän kuplan sisällä ja lääkärin puhe surisi kuplan ulkopuolella yhdentekevänä, minua tavoittamatta.

On elämäntarkastelun aika. Sairastuttuaan noin seitsemänkymmentävuotias Lea kirjoittaa kirjeitä lapsuudenystävälleen, pohtii suhdettaan tyttäreensä ja samalla muistelee menneisyyttään. Yhteys ystävättäreen on katkennut aikoja sitten, ja tunteet lähiomaisia kohtaan ovat ristiriitaisia. Näistä lähtökohdista rakentuu Ritva Hellstenin toinen romaani Lea, vanhan rouvan tunnelmallinen retrospektiivi elettyyn elämään.

Lean lapsuus sijoittuu sisällissodan jälkeisiin vuosiin, jolloin tyttöä haukutaan ”punikinpennuksi”. Lapsuudesta muistoiksi jäävät sairaudet, isän alkoholismi, sanallistamaton vihan ja häpeän tunne sekä pelko yksin jäämisestä. Vaikeuksista huolimatta Lea onnistuu hankkimaan itselleen vanhempiaan korkeamman koulutuksen ja myöhemmin työpaikan, jonka hän joutuu jättämään lastensa syntymän takia.

Hellstenin romaani on omalla tavallaan kaunis, mutta poikkeuksellinen raskas teos. Sitä lukiessa tuntuu ikään kuin elämä olisi vain sarja pettymyksiä, epäonnistumisia ja riittämättömyyden tunnetta. Lean silmien kautta katsottuna jopa vastasyntynyt lapsi on eri sukupuolta kuin olisi toivottu. Elämää hallitsee harvoin onnellisuus, ja näitä harvinaisia hetkiäkin Lea muistaa usein vasta jälkeenpäin. Elämän loppupuolella jää pohdittavaksi se, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Romaanin suuri ansio on sen tunnelma, jota lukija kantaa mukanaan vielä pitkään. Hellstenin kieli on syvällistä ja harkittua, ja juonen kuljetuksensa vaivatonta. Lea on henkilöhahmona uskottava, vaikkakaan ei valintojensa ja ristiriitaisuuksiensa takia kovin sympaattinen. Romaani käy läpi kokonaisen elämänkaaren, silti ei tyhjenny lineaarisuuteen vaan kerrontaan mahtuu myös takaumia ja hyppäyksiä. Raskaita teemoja helpottaa kirjan nopealukuisuus. Näistä asioista kirjailijaa on ehdottomasti kiitettävä.

Réka Lelkes

#Parisuhde2018 (?)

etukansi.jpg

 

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #Vauvavuosi
Romaani, 256 s.
Bazar Kustannus, 2018

 

Bazar Kustannus julkaisee jo toisen kirjan Kolmistaan-blogin äidiltä Karoliina Sallinen-Pentikäiseltä. Helppolukuinen ja kivan näköiseksi kuvitettu #Vauvavuosi on suunnattu ensimmäistä vuotta vauvan kanssa kotona viettäville äideille tai sellaisille, jotka haluavat tietää mihin kaikkeen vauvan myötä varautua.

Kirjassa seurataan kolmekymppisten Usvan ja Juhan vauva-arkeen ja parisuhteeseen liittyviä tunnelmia. Pariskuntaa kohtaavat perinteiset vaikeudet rintatulehduksesta vaikeaan anoppiin.

Kirjan muodossa taas on pyritty perinteisen sijasta raikkaan ajankohtaiseen ulkoasuun. Sen luvut on nimetty ironisen hauskoin hashtag-tunnuksin ja kerronnan kronologisesta arjen kuvauksesta ja päiväkirjamaisuudesta löytyy paljon yhteistä sosiaalisen median “itsestä ja omasta elämästä” kertomisen diskurssien kanssa.

#Vauvavuosi tavoittelee kepeyttä ja humoristista otetta, mutta kompastuu sisällön kömpelyyteen.

Kertojina vuorottelevat kappaleittain Usva ja Juha. Molempien näkökulmasta kerrottu monologi on räikeässä sukupuolisessa stereotyypittelyssään välillä kiusallista luettavaa. Kolme Usvan kertomista luvuista loppuu toteamukseen “On se Juha niin ihana” tai “On minulla ihana mies”.  Juhan hahmon tehtävänä tuntuu olevan seurata Usvan vaihtuvia mielialoja säyseästi kuin pässi narussa. Hahmojen psykologisesta syvyydestä ei voi #Vauvavuoden yhteydessä puhua, mutta ehkei ole tarkoituskaan.

Paradoksaalisesti teos pyrkii kuvaamaan – varsinkin Usvan kokemaa – vanhemmuuteen liittyvää riittämättömyyden tunnetta, mutta jää tarinassa aivan liian yleiselle tasolle vakuuttaakseen. Luetteloidessaan lapsen kehitysvaiheiden mukanaan tuomia ilmiöitä ja tunteita hyvin tyypittelevästi, teos päätyy vahvistamaan vanhemmuuden roolien stereotypioita. Nimenomaan aihe houkutteli minut kirjan äärelle, mutta  Sallinen-Pietikäisen tapa kertoa tuntuu enemmän sosiologiselta koosteelta kuin kaunokirjallisuudelta.

#Vauvavuoden kirjallisen lajin määritteleminen onkin haaste. Bloggarien kirjoittamalle ja heidän valmiiksi rakentuneille lukija-yleisöilleen suunnattu ”somekirjallisuus” on vasta muotoutumassa. Kuinka moni mies-bloggaaja on julkaissut kirjan?

Vuoden 2018 Suomen sosiologisena ajankuvana #Vauvavuosi on loistava. Kirjan hahmot kuvataan neuroottisuuteen taipuvaisiksi ja uusavuttomia, parisuhteen osapuolet keskustelevat whatsappin välityksellä enemmän kuin kasvokkain ja kirjan kuvituksessa vilahtelevat Marimekon kuosit. Mielenkiintoinen painotus on myös se, että kirja keskittyy kuvaamaan yksinomaan vanhempien parisuhdetta. Vauva jää tarinassa pelkäksi objektiksi, joka toimii muutosta ja tapahtumia alulle panevana voimana.  

Sallinen-Pentikäinen on koostanut kirjansa materiaalia oman lähipiirinsä äitien some-yhteisöstä ja vauva-forumien palstoilta ja se näkyy lopputuloksesta. On harmillista, että #Vauvavuosi tapailee paikoitellen sukupuolten tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä, jotka sortuvat siihen, ettei Usva esimerkiksi pysty puhumaan miehensä kanssa seksin aloittamisesta synnytyksen jälkeen.

Onnistuneen ja nautittavan fiktiivisen maailman luomisessa kirja jää kauas uskottavasta lopputuloksesta. Se toimii hyvin tarinamuotoisena ohjekirjana tai vertaistukea tarjoavana lukemisena niihin hetkiin, jolloin nainen vauvan hoitamiselta ehtii katseensa kirjaan luoda.

Elisa Paljakka

Maalaistytöt kaupungissa

38905588._UY1667_SS1667_

 

Heidi Viherjuuri: Seikkailu kutsuu, Hilja
Lastenkirja, 99 s.
Kustannus-Mäkelä Oy, 2018

 

Heidi Viherjuuri jatkaa kirjalla Seikkailu kutsuu, Hilja lastenkirjasarjaansa, jonka ensimmäinen osa Hilja ja vihreän talon kesä ilmestyi viime vuonna. Esikoisessa tutustutaan maaseudulla vihreässä puutalossa perheensä kanssa asuvan ekaluokkalaisen Hiljan ja tämän pikkusiskon Taimin elämään. Isä tekee reissutyötä ja vanhemmat ovat usein poissa kotoa, mutta silloin Hiljan ja Taimin seurana ovat pellon toisella laidalla asuva vaari sekä naapurin mummot ja tädit. Jatko-osassa Hilja ja Taimi pääsevät viettämään kauan odotettua syyslomaa Martti-serkun luokse kaupunkiin. Äiti ja isä eivät ehdi mukaan, mutta ilokseen tytöt saavat matkaseurakseen naapurista topakan Valkoherukkamummon, lempeän Sadetakkimummon ja kaikesta innostuvan Mansikkatädin.

Tytöt olisivat aluperin matkustaneet kaupunkiin linja-autolla, mutta mummot haluavat ehdottomasti ajaa sinne Volvolla. Heidän mielestään auto on nopeampi ja sinne mahtuu kaikki tarpeellinen, ja Valkoherukkamummo vielä toteaa: “Minä en linjuriautoon astu. Niissä on basilleja”. Tällainen yksityisautoilun paremmuuden korostaminen julkisen liikenteen sijaan särähtää korvaan, varsinkin kun lastenkulttuurissa autot ovat usein tarpeettoman paljon keskiössä ja ihastelun kohteena. Automatka kaupunkiin ei kuitenkaan suju ongelmitta, ja paluumatka tehdään Sadetakkimummon ehdotuksesta linja-autolla. Tämä käänne kallistaa loppujen lopuksi vaa’an julkisen liikenteen puolelle.

Automatkalla erimielisyyksien ja hätäisen liikenteen seassa poukkoilun lisäksi seurue on vähällä saada sakot ylinopeudesta, mutta mummot huijaavat poliisia näyttelemällä sairauskohtausta, johon ottavat lapsetkin mukaan. Menestyneimmissä lastenkirjoissa lapset eivät tottele sääntöjä varauksetta, vaan uhmaavat jollain tavoin auktoriteetteja, esimerkkeinä Peppi Pitkätossun vapaa ja itsenäinen elämäntapa tai Ronja Ryövärintyttären rajoja ylittävä ystävystyminen. Samantapaista vapaan ajattelun ideaa on ehkä tässäkin jännityksen ja tilannehuumorin ohella haettu, mutta sen olisi voinut toteuttaa hiukan eri tavalla – lapset olisi ylipäätään voinut asettaa kirjan tapahtumissa aktiivisemmiksi toimijoiksi.

Ilahduttavaa on, että sukupuolirooleja ja stereotypioita kyseenalaistetaan virkistävällä ja luontevalla tavalla: siskosten leikeissä Hilja-prinsessa pelastaa Taimi-prinssin jättiapinan kynsistä, ja kirjan lopussa järjestetyissä tangojuhlissa vampyyriksi pukeutunut Max lennättää harteillaan Hilja-supermiestä. Kirjassa päästään pohtimaan myös erilaisia tunteita. Hilja, Taimi ja Martti-serkku pelkäävät yöllä verhojen varjoissa vaanivaa krokotiilia, jolloin neuvokas Sadetakkimummo perustaa lasten kanssa Pelkokerhon, jossa kaikki saavat jakaa turvallisesti omia pelkojaan. Loman aikana kohdataan lisää jännittäviä tilanteita, kun Mansikkatäti joutuu sairaalaan sydämen rytmihäiriön vuoksi. Lasten näkökulmasta tilanteesta löytyy kuitenkin myös huumoria ja seikkailua, ja tädin päästyä kotiin järjestetään viihdyttävä kykykilpailu. Kaikesta selvitään yhdessä, leikki ja mielikuvitus keventävät tunnelmaa.

Viherjuuri on tavoittanut kirjassaan onnistuneesti lapsen näkökulman ja maailman. Kirja sopii hyvin sekä ääneen luettavaksi että alakouluikäisen itse luettavaksi, ja sen uskoisi viihdyttävän omalla tavallaan sekä lapsia että aikuisia. Erityisesti kaupunkilaislapselle on kiinnostavaa lukea lasten elämästä maalla, jossa naapurit tuntevat toisensa, luonto on lähellä ja omalla pihalla voi pomppia lehtikasoissa. Tässä kirjassa kaupunki- ja maalaiselämä rinnastetaan keskenään ja lukija voi saada oivalluksia siitä, miten erilaisia ne voivat olla. Nykyaikana lapset viettävät yhä enemmän aikaa digimaailmassa, ja kasvokkain kohtaamisen ja yhdessä tekemisen tärkeys saattaa välillä aikuisiltakin unohtua. Etenkin sukupolvien väliset kohtaamiset rikastuttavat sekä nuorien että vanhojen elämää, ja Hilja-kirjat ovat mukava esimerkki siitä, miten ikäihmisistä ja lapsista voi tulla tasavertaisia ystäviä keskenään.

 

Anna Carlson