Ystävyyden erikoisuus

vartiainen-ystava-kansi

Jyri Vartiainen: Ystävä
Pienoisromaani, 120 sivua
Poesia, 2017

Jyri Vartiaisen toinen proosateos Ystävä on kahden syventyneen ihmisen keskustelu maailman pienistä ja suurista asioista. Teoksen tapahtumapaikkana on kaupungintalon takana oleva puutarha, jossa ystävät hikoilevat kesäisessä auringossa. Kirjan punaisena lankana toimii aistihavaintojen kirjo: toinen ystävistä on kirjan minä-kertoja, jolle ovat tärkeitä sanat ja tunnelmat, toinen taas tavoittelee rytmiä ja nauhoittaa ääniä. Ystävät ovat tunteneet toisensa jo pitkään.

Meidän ruumiimme ovat olleet usein samassa tilassa. Lapsuudesta saakka. Tämän vuoksi sinä olet minulle hyvin merkityksellinen.

Ystävässä mietteet ja tunnelmat vaihtuvat sivulta sivulle. Kirjassa liikutaan jatkuvasti ystävien ajatuksissa, sen sijaan sivuhahmoista annetaan lukijalle vain vähän tietoa, ja he jäävätkin ainoastaan maininnan tasolle. Ystävien dialogi on tajunnanvirtamaista: niissä kuljetaan aiheesta toiseen sen mukaan, millaisia uusia ideoita tai muistoja jokin asia herättää. Ystävät puhuvat toistensa päälle ja ohittavat toistensa puheenvuoroja. Kielenkäytön kannalta teos on hyvin runollinen, täynnä metaforaa ja vertauksia. Sukupuolet sulautuvat yhteen, ja naisellisuus nousee esille vaikka teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä. Kirjassa kiinnitetään paljon huomiota yksityiskohtien tarkkaan kuvaamiseen. Vartiaisen kuljettamat filosofiset ajatukset yhdistyvät henkilöhahmojen absurdiin käyttäytymis- ja ajattelutapaan arjessa, hieman beckettmäisellä tavalla:

– Minulle riittää äänetön huulien liikuttelu. Siihen ei väsy. Sitä voi jatkaa koko päivän ajan. Vokaaliyhtymät aiheuttavat äkillisiä liikeratoja. Ne kuljettavat minut järvelle. Hönkivät vokaalit. Levän haju. Eikö levän haju olekin taivaallinen?

Vartiainen johtaa lukijansa taitavasti: hän kertoo ja näyttää, mutta myös peittelee ja piilottaa. Keskustelujen arkitasolla tuntuu syvällisyyden läsnäolo. Paikoin näkökulma vajoaa syvälle pinnan alle, minkä jälkeen se taas nousee pintaan, konkretiaan, arkeen ja aistimaailmaan.

Kauneuttahan minä aina etsin niin kuin kaikki romantikot, mutta me romantikot, meidän täytyy vähän kaivella, kutitella, kidutella.

Ystävän lukija lieneekin kuin romantikko; lukiessaan hänen täytyy vähän kaivella ja kutitella, jotta ymmärtää teoksesta mahdollisimman paljon. Puolessavälissä kirjaa lukija alkaa miettiä, onko ystävyyssuhteen taustalla muutakin kuin mikä ensilukemalla avautuu.

– Me emme ole nähneet toisiamme vuoteen.
– Minä olen kaikkialla sinun kanssasi.
– …
– Onnettomuuden takia. Täytyy olla yhteinen onnettomuus.

Vartiaisen Ystävä on kirja erityislaatuisesta ystävyyssuhteesta. Se on hyvin hallittu kokonaisuus, hitaasti avautuva erikoisuus, proosan ja runollisuuden lajisekoitus. Teksti pysyy tiiviinä kirjan alusta sen loppuun asti. Ystävän lukija pystyy sulattamaan vain päivä kerrallaan, ja tässä lieneekin kirjan haaste: dialogeissa on niin runsaasti kulttuuriviittauksia ja syvällisyyttä että lukijan on vaikeaa pysyä teoksessa ajatuksellisesti mukana. Henkilöiden puheenvuorotkin taitavat sekaantua. Teksti vaatii siis useamman keskittyneen lukukerran, jotta se avautuu lukijalleen kunnolla. Ystävä on silti ansiokas yritys luoda eräänlainen maailmassaolemisen tunnelma.

Réka Lelkes

Murhia ja mystiikkaa

Sodomakuva

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Romaani, 363 sivua
Johnny Kniga, 2017

Sodomasta pohjoiseen on Samuel Davidkinin toinen helsinkiläisestä rikoskonstaapeli Leo Askosta kertova romaani. Teoksen tematiikka keskittyy etenkin juutalaisen mystiikan ympärille, ja Helsingin lisäksi romaanissa seikkaillaankin niin ikään myös Israelissa ja Berliinissä. Mystiikka limittyy myös kansainväliseen politiikkaan, kun aletaan ruotia esimerkiksi Suomen ja Venäjän suhteita ja yhdysvaltalaisen diplomaatin yhteyksiä asekauppaan.

Leo Askon kesäisen kliseinen lomapäivä Suomenlinnassa naisystävä Tuvan kanssa keskeytyy, kun amerikkalainen diplomaatti saa surmansa keskellä Kauppatoria. Kaikki merkit osoittavat kalliolaisen opiskelijan Marko Pesosen suuntaan, mutta Asko ei ole vakuuttunut: hän päättää edetä (esimieheltäänkin salaa) oman tutkintalinjansa varassa. Samaan aikaan hänen työparinsa, juutalainen Daniel Janovsky, painii työnsä lisäksi myös perinnöksi saamansa arvoituksellisen kirjaston ja nuoruuden rakkauden ilmestymisen parissa. Kaikki nämä kuitenkin kietoutuvat yhteen, liittyen samaan kohua aiheuttaneeseen murhaan.

Romaanin henkilögalleria on laaja, mutta tästä huolimatta monet hahmoista jäävät melko ohuiksi. Ainoastaan Asko ja Daniel saavat romaanissa enemmän syvyyttä, ja muut hahmot jäävät pintapuolisiksi. Romaanin kiinnostavimpia hahmoja olisikin voinut olla Danielin nuoruuden rakkaus Lilah, jonka mystiikka ja yhteydet Israeliin jäävät hiukan pliisuiksi.

Intertekstuaalisuus saa merkittävän roolin itse juonenkin kannalta, kun Asko alkaa kommunikoida Yhdysvaltain suurlähettilään kanssa Shakespearen näytelmien sitaatein. Davidkin osoittaakin lukeneisuuttaan viljelemällä runsaasti viittauksia niin kirjallisuuteen kuin musiikkiinkin läpi romaanin. Askon Hamletin dialogin pohjalta tekemät päätelmät diplomaatin murhasta hymyilyttävät, mutta vaikuttavat loppupeleissä melko heppoisilta ja hieman kyseenalaisilta valinnoilta 2000-luvun rikostutkinnassa.

Sijainnin tarkkuus ja uskollisuus realistiselle miljöölle vaikuttavat romaanin kokonaisuuden kannalta olennaisilta tekijöiltä. Miljöönkuvaus onkin todella tarkkaa ja sille annetaan teoksessa paljon tilaa. Näin ollen lukijan on mielekästä seurata henkilöiden liikkeitä kaupungissa. Välillä lopputulos on ehkä kuitenkin liian alleviivaava, kun miljöönkuvaus rikkoo hieman häiritsevästi kerronnan etenemistä. Myös elokuvalle ominaista kohtauksellisuutta on tavoiteltu aika ajoin:

Samana yönä Helsingissä katulamppujen kajo lankesi verhojen reunoilta pimeään asuntoon ja paljasti kalusteiden ääriviivat. Niiden keskellä kulki solakka hahmo. Se hiipi puhelimen luo ja syötti siihen tunnusluvun kuin omaansa.

Kohtauksellisuuden ja henkilöiden sekä paikkojen välillä poukkoilun vaarana on kuitenkin se, että lukijalle jää joskus epäselväksi, mistä tai kuka oikein on kyseessä.

Jos miljöönkuvauksessa on pysytelty mahdollisimman lähellä todellisuutta, on juonenkäänteissä otettu realistisuuden suhteen senkin edestä vapauksia. Esimerkiksi revittely Suomen osallisuudella asekauppaan ja yhteyksillä niin juutalaisten historiaan kuin venäläisen tiedustelupalvelun agentteihin luo ajoittain hieman epäuskottavan vaikutelman. Samoin Askon naisystävän ujuttautuminen murhatutkimuksiin ja ilmestyminen keskelle tulitaistelua syövät juonen uskottavuutta.

Davidkin kirjoittaa sujuvasti, ja erityisesti juutalainen mystiikka yhdistettynä helsinkiläiseen kaupunkikuvaan luovat kiinnostavat lähtökohdat. Intertekstuaalisuus on kiinnostava lisä, mutta sitäkin olisi voinut hyödyntää ehkä pienemmässä mittakaavassa. Juoni hieman ontuu paikoitellen, ja huomio tuntuu jakautuvan itse tapahtumien kuljetuksesta liian laajalle. Pohjatyönsä kirjailija on kuitenkin tehnyt, ja uskollisuus arkkitehtuurin, historian tai maalaustaiteen yksityiskohdille ansaitsee kiitosta.

Sonja Karlsson

Viipyileviä hetkiä

toisinkoiskuva_osuma
Roope Sarvilinna: Osuma
Romaani, 192 sivua
Tammi, 2017

Muisti on mosaiikki. Se vaatii etäisyyttä ja aikaa. Vasta sitten muodostuu kuva, kertomus.

Roope Sarvilinnan toinen romaani Osuma rakentuu paloista, hetkistä, jotka ammentavat Vanhan testamentin Jaakobin tarinasta ja sodista Euroopassa. Teos jakaantuu kolmeen osaan, joiden lyhyet luvut yhdistävät uskonnolliset kertomukset ja yksilön suhteessa historiaansa. Muistoissa eläminen ja todellinen historia asettuvat romaanissa vastakkain.

Osuma haastaa ja pitää lukijansa valppaana. Teoksen kuvaamat tapahtumat eivät rakennu lineaarisesti ja henkilöhahmojen muistoissa sivutaan niin toista maailmansotaa kuin nykypäivän konfliktitilannetta Syyriassakin. Teoksen tyyli vaihtelee lyhyiden, ytimekkäiden ja pidempien, tajunnanvirtamaisten virkkeiden välillä. Hetkittäisten tunnelmien ja muistojen kuvaamisessa tyylin vaihtelu toimii. Toistuessaan hyvinkin minimalistiset virkkeet menettävät kuitenkin tehokeinon asemaansa ja tekevät tekstistä korosteisen pysähtelevää. Pitkissä virkkeissä Sarvilinna on parhaimmillaan, pilkutetut lauseet yhdistävät eri ajanjaksoja ja tunnelmia.

Metro liikkui kiihtyen, sitten taas hidastaen, Kalasatama heijasti vaunun tuulensuojalaseista, nyt liike oli selvää ja massiivista ja sen tunsi kehossa niin kuin aikakin tuntui lehmusten ja tammien alla, vuosia sitten kun Anders maistoi ruohoa joen rannalla kahden kaverinsa kanssa Sundsvallissa.

Romaanin lyhyistä kuvauksista ja hetkistä rakentuva muoto tukee sen käsittelemiä teemoja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mielen järjestelemistä muistoista ja niiden muokkautuvuudesta. Henkilöhahmojen yksittäiset tarinat yhdistyvät suurempiin historiallisiin kehyksiin ja risteävät. Teoksen luvut seuraavat vaihtuvasti kahden pariskunnan jäsenten muistoja ja tunnelmia. Jakobin ja Lean tarina uskonnollisen yhteisön parista Reposaaren merellisiin maisemiin asettaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan Jaakobin tarinan uusiin kehyksiin. Molemmilla teoksen mieshahmoilla on laajempi historiallinen konteksti, joihin he asettuvat. Suuret kertomukset puretaan hetkiksi ja lukija haastetaan yhdistämään nuo hetket uudeksi kokonaisuudeksi.

Andersia, nykyistä taidevälittäjää, entistä palkkasoturia, käsittelevät luvut kokoavat monisäikeisen kuvan sodan vaikutuksesta ihmiseen ja tämän läheisiin. Mielenkiintoisen kontekstin sotamuistoissa elävälle Andersille antavat tekstistä löytyvät viittaukset Hemingwayn teokseen Jäähyväiset aseille. Sodan irrationaalinen luonne korostuu ja konfliktien oikeutus asettuu kyseenalaiseksi. Sarvilinna kokoaa vaikuttavan kuvan ihmismielen tavasta toimia ja järjestellä muistoja.

Vähäeleinen ja pienistä paloista rakentuva ulkopuolinen kerronta sulautuu henkilöhahmojen ääneksi ja tajunnanvirtamaiset virkkeet ovatkin Osuman vaikuttavinta antia. Aikatasoiltaan toisen maailmansodan, 90-luvun ja 2015 vuoden kautta risteilevä kerronta on paikoitellen rakenteeltaan tarpeettomankin epätasaista. Toisaalta epätasaisuus tukee teoksen kuvaamaa hetkistä ja muistojen palasista rakentuvaa kokonaisuutta. Katkelmallisen ja minimalistisen sävyn omaava teksti jättää paljon lukijan tulkittavaksi ja järjesteltäväksi.

Halu kertoa, kuka on. Tunnissa. Päivässä. Tai viikossa. Aika on. Ja liike.

Teoksen suurimpiin ansioihin lukeutuu tunnelman luominen joustavalla ja viipyilevällä kielenkäytöllä. Kevyttä kesälukemista Osuma ei ole: teos vaatii lukijalta jatkuvaa keskittymistä ja intertekstien kautta avautuvaa kertomusten yhdistelyä. Rakenteellisista epätasaisuuksista huolimatta kokonaisuutena teos on kaunis lukukokemus. Osuma kyseenalaistaa lineaarisuuden ja rakentuu paloista, joiden jäsentyminen kokonaisuudeksi pysäyttää.

Mette Vesistö

Kirja kuin kermaleivos

leda

Anu Kaaja: Leda
Romaani, 162 sivua
Teos, 2017

Anu Kaajan Leda hakee aiheensa kaukaa käsitelläkseen sitä, mikä on lähellä. Se sijoittaa 1700-luvun ranskalaisaateliston prameileviin kultakehyksiin ajattoman kuvan seksuaalisesta vallankäytöstä. Burleskisti sievistelevän kielen lomassa Kaajan ilmaisu on ilahduttavan tuoretta, ja suomalaisen proosan kentällä poikkeuksellista.

Teoksen perusasetelma esitellään heti alussa: kertoja aikoo sovittaa uudelleen antiikin Leda-myytin omaan aikaansa sopivaksi viihdykekuvaelmaksi. Teos rakentuu nimettömäksi jäävän kertojan kirjeistä, joissa hän kohtaus kohtaukselta rakentaa Leda-kuvaelmaansa nimettömälle vastaanottajalle, joka ei koskaan vastaa kirjeisiin. Myytissä kuningatar Ledaan mieltynyt ylijumala Jupiter/Zeus ottaa joutsenen hahmon ja viettelee kuningatar Ledan. Kertojan versiossa myytti kääntyy ranskalaisen aatelisneidon ”häpäisyksi”.

Leda on kirjeromaani, mutta myös lajihybridi. Se on täynnä ilottelevan eroottista proosakerrontaa, näyttämöllistä dialogia ja asetelmia, jopa proosarunomaisia jaksoja. Tehokeinonaan se käyttää runon tapaan subjektiivisen kokijan kautta esitettyjä tilanteita, joista näemme vain väläyksiä tajunnan salamavalon räpsähtäessä. Tämä kaikki tapahtuu postmodernissa, monitasoisessa kerrontaympäristössä, jossa kuviteltu ja tosimaailma ovat läsnä vuorotellen ja samanaikaisesti, eivätkä henkilöhahmot aina tottele kertojan kehotuksia.

Vahvan ironian kautta lukija näkee tapahtumista kaiken sen, mitä jokseenkin naiivi kertoja ei huomaa tai ei kykene ymmärtämään. Ironinen sisäistekijä äityy välillä alleviivaamaan kertojan höveliyttä vähän liiaksikin, mutta kaikenlainen liiallisuus on teoksessa myös harkittu tyylivalinta. Eroottisuus on läsnä runsaslukuisissa eufemismeissa ja arkikuvaston seksualisoimisessa.

Niin nuori Adèle makaa sängyllään, heittelehtien, ja uni pakenee hänen luomiensa alta livahtaen hetken kuluttua takaisin ja sitten pois, tuo tuttu öinen tunne: taas sisään, taas ulos, taas sisään, taas – Puoliksi tiedottomana Adèle raapii selkäänsä, sillä eivätkö vain vuoteen raoissa piileskelleet luteet ole haistaneet tuon neitsytlihan, työntyäkseen siihen, purrakseen hengittävää ihoa. Lakanoita pitkin ne liikkuvat häntä kohti, Adèlea, joka juuri nyt uneksii poimivansa vadelmia, joita kasvaa markiisittaren selästä. Mitä houretta unet ovatkaan!

Leda on monella tapaa feministinen ja syvästi queer. Henkilöhahmojen väliset vetovoimat eivät katso sukupuolta, ja kertojan sukupuolesta selviää ristiriitaisia asioita. Näin Leda haastaa lukijan tarpeen sukupuolittaa ääni, joka tarinaa kertoo. Se kehottaa myös pohtimaan sukupuoliin kohdistuvia olettamuksia seksuaalisesta vallankäytöstä ja vallankäytön uhriksi joutumisesta. Etäisen, historiallisen ympäristönsä kautta se tuo myös esille, että kirjavat tuntemukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat aina olleet läsnä ihmisissä ja yhteisöissä, vaikkei niitä ole tunnistettu tai tunnustettu. Queer on Ledassa ajaton osa ihmisluontoa, riippumatta siitä, onko sille olemassa sanastoa, jonka kautta ihmiset sen hahmottaisivat.

Kertojan hehkuva into myyttikuvaelman nykyaikaistamiseen näyttäytyy ajallisen etäisyyden kautta huvittavana. Tämän voisi lukea kevyenä kritiikkinä nykyäänkin vellovalle vimmalle taideklassikoiden nykyaikaistamista kohtaan. Leda onkin tavallaan antiteesi nykyaikaistamiselle: se on menneeseen nykyaikaan sijoitettu myyttiadaptaatio, joka ei pyri sovittamaan aiheensa ajatonta sanomaa nykylukijaa viihdyttävään muotoon, vaan pikemminkin paljastamaan alkuperäisen tarinan nurinkurisuuden.

Käsittelytavassa on kaksi puolta: tarinan ajallinen ja tyylillinen etäännyttäminen mahdollistaa kokonaisuuden kepeyden, hekumoivan viihdyttävyyden ja kirjallisen hauskanpidon vakavan aiheen kustannuksella. Toisaalta etäisyyden kautta lukijan olo tehdään aiheesta huolimatta siinä määrin turvalliseksi, että raiskauskuvaus lopulta säikäyttää aitoudellaan. Leda pitää otteessaan vinoutuneen lähtöasetelmansa avulla – on pakko saada tietää, mitä tämä kirja haluaa sanoa ottamalla käsittelyynsä groteskin myytin, kenen puolella teos oikeastaan on. Se onnistuu myös yllättämään loppuun asti, ja vasta kokonaisuuden hahmotuttua lukija voi varmistua teoksen feministisestä pohjavireestä.

Leda on yhdessä päivässä koettava kirjallinen hetken hurmio, taidokas ja hallittu kokonaisuus, joka jättää jälkeensä häiritsevän tunteen. Väkivalta tunkeutuu turvallisen kultaröyhelöiseen todellisuuteen, ja lukija huomaa vain seuranneensa huvittuneena sivusta ja siten antaneensa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Leda on krumeluuri kermaleivos, joka on helppo ahmia niin, että vasta viimeistä suupalaa vilkaistessaan huomaa mansikkahillotäytteessä helottavat homeläiskät.

Lydia Lehtola

Myrskytuulta merenrannassa

kuristus4Marko J. Niemi: Kuristus
Runoteos, 84 sivua
Kolera, 2017

Marko J. Niemen runoteos Kuristus lupaa takakansitekstissään minimalistisuutta ja raakuutta. Sellainen teos hyvin pitkälti onkin. Se piirtää lukijan eteen kuvia harmaista vuodenajoista, tihkusateesta ja pimeydestä, jotka luonnon lisäksi täyttävät myös puhujan mielen. Samalla teos kuljettaa lukijansa meren rantaan taivaalla kaartelevien lokkien ja tuulen kuljettaman mullan tuoksun luo.

Kuristus on siis hyvin tummasävyinen teos. Synkkyyttä luodaan luontokuvilla, jotka epäilemättä heijastelevat puhujan mieltä. Sade, myrskyävä meri ja tuulen ujellus kulkevat teoksessa runosta toiseen. Teoksen maailmankuva onkin melko toivoton: ”maailmassa ei ole taivasta / ei rantaa / ei meren pinnalla / kuiskivaa kuuta”.

Myrskyn sekaan mahtuu kuitenkin myös tyyntä. Kuristuksessa paistaakin välillä aurinko, joka herättää luonnon hetkeksi eloon. Sadepilvet peittävät valon kuitenkin pian alleen ja jättävät odottamaan sitä, että ”keuhkot täyttyvät jälleen sateen raikkaaksi pesemällä ilmalla”. Suomalaisen luonnon vuodenajat kokeneen on helppo samaistua karun ja kauniin vuorotteluun – myös niihin kaikkein ilottomimpiin hetkiin.

Luonto on läsnä myös Susinukke Kosolan toteuttamassa kuvituksessa, jossa toistuvat lehdettömien puiden siluetit. Ne toimivat muistutuksena monelle teoksen runolle ominaisesta pelkistetystä miljööstä silloinkin, kun sanat eivät sitä erikseen alleviivaa. Turhia sanoja teoksessa ei olekaan, vaan ilmaisu on riisuttua kuten kuvituksen lehdistä karsitut puut.

Minimalistisuuteen viittaa myös yksi teoksen runoista: ”sanat / keskellä / tyhjää”. Kuristuksessa sanoja pudotellaankin lukijan eteen muutama kerrallaan. Lukija saa usein välähdyksiä puhujan maailmasta: yksittäisiä huomioita ja havaintoja siitä, mitä puhuja aistii. Puhuja onkin ensisijaisesti tarkkailija, ei toimija.

Runojen säkeissä, joko sanapareissa tai suuremmissa linjoissa, välkkyy usein mahdottomuuskuvioita ja vastakohtia. Ne liittyvät usein siihen, mitä pitäisi tai haluaisi tehdä, mutta mihin ei jostain syystä kykene: ”minulla on jano / auringon kuivattamassa lammessa”. Toisiinsa törmäävät vastakkaisuudet vahvistavat kuvaa kierteestä, josta ei ole pääsyä pois. Se on kuin luonnon kiertokulku, jota ei voi pysäyttää.

Sitä ehkä teoksen nimen kuristus onkin: hiljalleen kasvava ympärille kiertyvä tunne, joka lopulta lamaannuttaa. Silti se ei estä havainnoimasta ympäröivää maailmaa hämmästyttävän tarkasti. Ja vaikka ”luonnon kauneus / on ainoa tarkoitus”, saattaa sekin riittää.

Selma Rissanen

Elokuvamainen katastrofiromaani

verso

Tuomo Jäntti: Verso
Romaani, 426 sivua
Gummerus, 2017

Tuomo Jäntin toinen teos on saanut nimensä fiktiivisestä taudista, joka muuttaa kantajansa hitaasti ja kivuliaasti kasviksi. Verso sijoittuu kyllä ihmiskunnan lopunaikoihin, mutta aikaan, jolloin kaikki ei ole vielä menetetty. Teos sekoittaa trendikästä dystopiagenreä hieman vanhempaan trendigenreen, ekologiseen trilleriin, jota Suomessa on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi Risto Isomäki.

Jäntin esikoisteoksen Talven hallava hevonen tapaan Verso hyödyntää maagisen realismin keinoja jännityksen rakentamiseen. Versotautiakin mystisempi ilmestys on kaupunkeja syövä Gowiwa, joka vie nimellään ajatukset japanilaisen Gojira-hirviön suuntaan, mutta on lopulta jotain arvaamattomampaa ja kauhistuttavampaa. Takakannessa mainittu Stephen King on kuitenkin hiukan liian kunnianhimoinen verrokki, sillä Jäntti ei saa kierrettyä ruuvia niin kireälle, että pienet variaatiot genren perinteisiin teemoihin riittäisivät tempaamaan lukijan mukaansa.

Versoa vaivaa samanaikainen runsaudenpula ja omaperäisyyden puute. Jäntti esimerkiksi esittelee lukijalle sinänsä kiehtovan filosofisen romankkiapelin, joka tuo etäisesti mieleen Iain M. Banksin Pelaajan kiehtovat fiktiiviset sotapelit tai Herman Hessen Lasihelmipelin, mutta peli jää lähinnä kiehtovaksi sivupoluksi. Myös Gowiwa on samanlainen erittäin kiehtova ilmiö verson taustalla, mutta nämä kiinnostavat spekulatiiviset elementit pidetään jatkuvasti sen verran etäällä lukijasta, että epämääräisyys turhauttaa koukuttavuuden sijaan.

Toisaalta Jäntti kierrättää teoksessaan mieletöntä määrää näkökulmahenkilöitä, jotka sisäisestä monologista huolimatta jäävät lukijalle melko etäisiksi hahmoiksi. Ulkokohtaiseksi jäävä Verso toimisi paremmin tv-sarjana tai elokuvana kuin kirjana. Verson parantamiseen keskittyvän Kolkamo-klinikan vaiheiden avaaminen niin takaumien kuin nykyhetken kautta sen sijaan on elokuvamainen tyylikeino, joka Jäntillä toimii hyvin. Myös kieli on parhaimmillaan notkeaa ja jopa kaunista, vaikka kuvatut tapahtumat yltyvätkin kauhistuttaviksi: ” Marcy-Lee oli vain kasvualusta, verso oli se joka hänessä halusi vapautua, yhtyä kuivaan ja kuolleeseen maahan, hajota tuuliin ja hiekkaan, viedä mukanaan ihmeellisen, uskomattoman ihmisen.”

Verso on tasaisen viihdyttävä, mutta myös hieman tasapaksu lukukokemus. Tapahtumat ja lukuisat toisiaan muistuttavat henkilöhahmot soljuvat ohitse liiankin sujuvasti, suurempia jälkiä jättämättä. Jäntin suurten linjojen tarinoissa on kuitenkin viehättävää kunnianhimoisuutta, vaikka tämä toisinkoisteos ei lunastakaan kaikkia odotuksia. Näistä kirjailijanuran alkuaskeleista voi vielä versota jotain suurempaa.

Max Lampinen

Vuoden 2016 Toisinkoinen Pajtim Statovcille

Korkeatasoisen ja monipuolisen finalistikolmikon joukosta vuoden 2016 Toisinkoisen voittajaksi valikoitui Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän. Raatiin teki vaikutuksen se, kuinka taidokkaasti ja mukaansatempaavasti teos kuljettaa lukijansa läpi vaihtuvien miljöiden, niin maailman metropolien kuin kansantarujen myyttisten maisemien, onnistuen samalla myös koskettamaan. Huolellisesti rakennetut henkilöhahmot ja upean ilmaisuvoimainen kieli muodostavat ehyen ja vavahduttavan kokonaisuuden, joka muistuttaa tarinan voimasta.

Lämpimät onnittelut voittajalle ja sydämelliset kiitokset tunnelmallisesta gaalaillasta kaikille finalisteille, puhujille sekä vieraille. Tahdomme kiittää myös Vantaan Antikvariaattia, Ravintolakoulu Perhoa ja Siula ry:tä, jotka osaltaan mahdollistivat gaalan onnistumisen.

Videomateriaalia gaalasta tulossa blogiin pian!

Toisinkoinen Kallion kirjastossa tiistaina 25.10. klo 18

toisinkoinenkallionkirjastossa
On taas koittanut se aika vuodesta, kun Toisinkoisen voittaja pian julkistetaan, mutta sitä ennen on aika kokoontua vielä Kallion kirjastoon! Toisinkoisen raatilaiset kertovat finalistiteoksista ja haastattelevat finalisti Pajtim Statovcia toisen kirjan kirjoittamisen haasteista.

Lyhyesti:

MITÄ? kirjallisuuskeskustelua ja Pajtim Statovcin haastattelu
MISSÄ? Kallion kirjaston Kupolisalissa
MILLOIN? tiistaina 25.10. klo 18
MIKSI? Koska kirjallisuus on ihanaa!

Tervetuloa!

Linkki Facebook-tapahtumaan:
https://www.facebook.com/events/1127650030679352/

Linkki tapahtumaan Kallion kirjaston sivuilla:
http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Kallion_kirjasto/Tapahtumat/Toisinkoinen_Kallion_kirjastossa(111810)

Loskagaala 2016

Toisinkoinen-palkinto vaihtaa omistajaansa Loskagaalassa torstaina 27.10.2016 Uuden ylioppilastalon Alina-salissa (Mannerheimintie 5, 3. kerros). Tapahtuma alkaa klo 18:00 alkumaljojen kilistelyllä. Jatkoille siirrytään saman rakennuksen yläkertaan Humanistiklusterille noin klo 21.

Luvassa on mielenkiintoisia puhujia, hyvää ruokaa ja leppoisaa seurustelua. Puheenvuoroja kuullaan muun muassa kirjailijapuhuja Leena Krohnilta, viime vuoden Toisinkoisen (ja erään toisenkin kirjallisuuspalkinnon) voittaneelta Laura Lindstedtiltä sekä tietysti Putkinotkon puheenjohtajalta Sara Tarvakselta.

Ilta huipentuu palkintojenjakoon, jossa esittelemme lyhyesti finalistien teokset ja palkitsemme vuoden 2016 Toisinkoisen voittajan.

Varmista osallistumisesi vuoden kirjallisuustapahtumaan ja täytä sitova ilmoittautumislomake: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/73609/lomake.html

Toivotamme lämpimästi tervetulleiksi kaikki kirjallisuuden ystävät myös Putkinotko Ry:n ulkopuolelta!

Liput: 22€/18€ (alkoholillinen/alkoholiton)
Pukukoodi: smart casual