Nihilistinen sotakuvaus myyttisen Babylonian noususta

harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo
Romaani, 414 s.
Like, 2017

Lauri Eirola jatkaa toisinkoisellaan Harmegiddo esikoisensa Assurin kehrän tarinaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Lähi-itään noin 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kahden eri sotajoukoissa matkaavan nuorukaisen, Naram-Adarin ja Amel-Mardukin, kohtalot kietoutuvat yhteen armeijoiden valmistautuessa suureen, kansojen tulevaisuuden ratkaisevaan taisteluun.

Harmegiddon eeppinen kerronta on episodimaista, usean eri henkilöhahmon kautta kerrottua. Juonenkuljetus rakentuu monessa kohtaa vastinhenkilöparien, esimerkiksi eri sotajoukkoihin kuuluvien henkilöhahmojen väliseen näkökulman vuorotteluun. Välillä romaanissa edetään varsin suoraviivaisesti sotatapahtumasta toiseen, mutta usein kerronnan katkaisevat hieman irrallisilta tuntuvat henkilöhahmojen unet ja tarinat. Etenkin minäkertoja Naram-Adar näkee paljon näkyjä ja hallusinaatioita, ja välillä tosi ja epätosi tuntuvat sekoittuvan toisiinsa.

Harmegiddon sotakuvaus on makaaberia, jopa nihilististä. Se sisältää groteskin väkivaltaista kuvausta siitä, miten sodassa raadellaan ja murhataan: ”Yksi babylonialaisista otti esiin seipään [– –] työnsi seipään takaapäin assyrialaiseen, juuri niin syvälle että sisuskalut säilyivät ehjinä. Mies ulvoi tuskasta ja hänen silmänsä muljahtelivat. [– –] Seiväs nostettiin pystyyn. [– –] Hän yritti puhua, ja verinen sylki valui hänen suustaan. Kun hän näki nylkykoukut babylonialaisten käsissä, oksennus ryöppysi hänen rinnalleen.”. Sivulta toiselle jatkuvaa väkivaltamässäilyä lukiessa alkaa kaivata jotain muuta. Ajatukset vaihtuvat liiallisen väkivallan etovuudesta itseään toistavan väkivallan kyllästyttävyyteen. Väkivalta tuntuu hallitsevan teoksen kokonaisuutta.

Harmegiddo on historiallisesta aiheestaan huolimatta väkivaltaisuudellaan erityisen ajankohtainen juuri nyt. Raaka väkivalta on yhä tänäkin päivänä läsnä monen Lähi-idässä asuvan elämässä. Romaanissa eri uskonnot kietoutuvat sodankäyntiin vahvasti, mikä on ominaista Lähi-idän nykyisillekin levottomuuksille. Omalla tavallaan romaani tuo ymmärrystä siihen, miksi tilanne Lähi-Idässä on edelleen vaikea.

Eirolan romaani avaa aihekenttäänsä suuntiin, joista olisi voinut ammentaa vastapainoa väkivallalle. Esimerkiksi sotimisen vääryys ja järjettömyys nostetaan kirjassa useaan otteeseen esille, joskin paluuliike on aina takaisin kohti armeijaa ja sotaa. ”Sotiminen on vääryys ihmisiä vastaqn, vaikka jumalat käskisivätkin sotimaan”, kuten Amel-Marduk toteaa. Myös erilaiset ristiriitaiset suhtautumiset sotaan saavat romaanissa tilaa. Esimerkiksi Amel-Mardukin veli Dannu puhuu rauhasta, mutta toimii silti sotaleirin seppänä. Henkilöhahmoilla tuntuu olevan vain vähän vaihtoehtoja, jos ollenkaan.

Harmegiddoa lukiessa ajatukset kääntyvät jatkuvasti kotimaisen kirjallisuuden klassikkoon, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen. Yhtymäkohtana on esimerkiksi se, että molemmat teokset ovat historiallisia romaaneja, jotka ammentavat Egyptin ja Lähi-Idän historiasta. Lisäksi Harmegiddossa on ilmiselviä viittauksia Sinuhe Egyptiläiseen, kuten kärpäsen surinasta puhuminen. Harmegiddossa päähenkilö on kuitenkin sotilas, ja romaani sisältää huomattavasti enemmän väkivaltaa kuin Waltarin teos, jonka päähenkilö on lääkäri.

Verratessani Harmegiddoa useasti Sinuhe Egyptiläiseen, en voinut olla miettimättä, lukisinko kirjaa eri tavalla, jos sekin olisi ilmestynyt heti toisen maailmansodan jälkeen. Kokisinko kirjan silloin kenties kuvastavan sodan kauheuksia, vallan sokaisevaa vaikutusta järjen kustannuksella tai sodan järjettömyyttä? Entä jos olisin tietoinen siitä, mitä Lähi-idässä tapahtui sinä aikana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat? Harmegiddo olisi kaivannut tiiviimpää kerrontaa ja vähemmän väkivaltaa, sillä tällaisenaan se jää suhteellisen sisällöttömäksi. Päällimmäisenä mieleen jää loppumaton väkivallalla ratsastaminen.

Otto Rikka

Mainokset

Maailmanmeno & Toyota Carina

onni lykkii

Janette Hannukainen
Onni, lykittävää mallia

Runokokoelma, 76 s.
Sanasato, 2017

 

Janette Hannukaisen toinen runokokoelma Onni, lykittävää mallia kietoo yhteen autot, julkiset kulkuvälineet sekä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden. Niin Peugeot, Nissan kuin Datsunkin muuttuvat nostalgisiksi kulkupeleiksi, joiden turvavöitä muistellaan haikeudella ja “istuinten saumat tihkuvat äidinmaitoa”. Muistot kietoutuvat autojen yksityiskohtiin ja bussit muuttuvat monimuotoisuuden temmellyskentiksi. Runot ulottuvat yli sukupolvien, kun muistellaan äidin liftaamista tai palataan edesmenneen isoäidin mielenmaisemaan.

Onni, lykittävää mallia käsittelee niin autoja, äitiyttä, perhettä, globalisaatiota, pakolaiskriisiä kuin ajankuluakin. Aavistuksen liian moneen suuntaan kurkottava teos on kevyt ja humoristinen, helposti lähestyttävä runokirja, jonka äärellä ei jää epätoivoisena pohtimaan, mitä tämäkin metafora tai analogia oikeastaan merkitsee. Runojen kieli on helposti aukeavaa ja sanasto elämänmakuista ja käytännöllistä: mukana vilisevät vaihdekepit, sosiaaliapu, avioerot ja bensa-asemat.

Usean sivun mittainen Veräjämäki-Lauttasaari-Itäkeskus-runo rakentuu bussireitin pysäkkien varaan, joiden kohdalle saapuessa havainnoidaan kulloistakin ympäristöä. Nämä havainnot ovat usein varsin tavanomaisia, ohikulkevia ihmisiä ja mainostauluja. Jossain vaiheessa bussi tuntuu hyppäävän reitiltään, kun kääntöpaikan jälkeen Kamppi ja Hietaniemi muuttuvat Aleppoksi ja Lesboksen saareksi. Kannanotto pakolaiskriisiin on nopea; Aleppo-nimisellä pysäkillä nähdään “Kolmiseinäinen koti/yksijalkainen pikkuveli”. Sodan tuominen Helsingin liikenteen keskelle tuntuu kuitenkin kaukaa haetulta rinnastukselta.

Tarkoituksena lienee vilpitön halu muistuttaa ihmisiä siitä, että samalla kun täällä turvallisessa pohjoisessa kuljemme julkisilla, kärsitään toisaalla pelosta ja väkivallasta, jota emme voi ymmärtää. Mieleen tulee Pekka Jylhän veistos “Until the sea shall free him” joka kuvaa hukkunutta pakolaispoikaa. Itse en ole varma, edustavatko kummatkaan tehokasta kannanottoa, vai silkkaa sodan syvän surun valjastamista oman taiteen syventämiseksi.

Runossa “Täydennä keskustelu” kuvataan ilmeisesti äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvien ihmisten keskusteluja. Kömpelöt suomenkieliset fraasit kuten “Kitos. Minä oppi suomi” tai “Sinun vauva kylmä” eivät kuitenkaan herätä silkkaa hilpeyttä, vaan tuntuvat lähinnä kuluneilta stereotypioilta vieraskielisistä ihmisistä, jotka eivät vielä omaa täydellistä kielioppia, vaikka tarkoitus lienee ollut taas hyväntahtoinen.

Muutenkin runojen tavat kuvata monimuotoisuutta jäävät usein ohuiksi ja tuntuvat perustuvan varsin hataraan tietopohjaan. Vaikka “Bad Hijab Day” on omalla tavallaan nokkela, tiivistyy monikulttuurisuus teoksessa usein vain kliseiksi. Ne eivät pura stereotyyppistä kuvastoa vaan vain vahvistavat ajatusta siitä, että Suomessa näkyvät vieraat kulttuurit eivät ole muuta kuin taboulehia tai “rouva Abdullah”, joka ilmoittaa toimittajalle haluavansa kotirouvaksi.

Lukijana jään väistämättä ihmettelemään, mikä runokirjan sanoma on. Pyrkiikö se todella kommentoimaan pakolaiskriisiä tai Suomessa kasvavaa maahanmuuttajien määrää, vai pelkästään lisäämään väriä muuten varsin arkipäiväiseen elämään nojaavaan teokseen? Tapa käsitellä monikulttuurisuutta tuo lähinnä mieleen Jari Tervon romaanin Laylan, joka paitsi vilisee asiavirheitä, myös typistää kuvaamansa kulttuurin muutamiin jo vallitseviin mielikuviin ja attribuutteihin.

Kokoelman parasta antia ovat runot, jotka pysyvät kaukana globalisaatiosta ja keskittyvät siihen, mikä on kirjoittajalle tuttua. Nämä runot tuntuvat perustuvan oman tai läheltä nähdyn elämän kokemuksiin. Runot äitiydestä leikkivät vauva-ajan epämukavilla puolilla ja vääntävät niistä vitsiä. Edukseen runoista nousee esiin “Mamma 1917-2012” jossa hetkeksi päästään pois yksinkertaisten sanaleikkien ääreltä ja lähestytään jotain ihmistä suurempaa, kun kuvataan, kuinka “sadassa vuodessa ihminen lisääntyy/laidunmaataan suuremmaksi”. Runossa tavoitetaan jotain olennaista ajan kulusta ja maailmasta, joka todella “ylikuumenee” kovaa vauhtia.

Jos kaipaa leikkisää runoutta ja kenties samaistuu itse autoja ja muita kulkuvälineitä romantisoivaan tunnelmaan, voi Onni, lykittävää mallia olla juuri oikea teos luettavaksi. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän haastetta lukijalle, pidemmälle vietyjä ajatuksia ja oivalluksia autoista, jotka itsessään ovat kuitenkin omaperäinen ja harvinainen aihe runokokoelmalle.

 

Mia Westerling

Elämän hauraudesta suuressa maailmassa

kivitasku

Anni Kytömäki
Kivitasku
Romaani, 645 s.
Gummerus, 2017

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on suuria kysymyksiä ilmaan piirtävä romaani. Ennen kaikkea se kysyy: mitä on olla minä? Mikä on minun paikkani maailmassa? Mitä minusta jää jäljelle, kun minua ei enää ole?

Kivitasku kuvaa yhden suvun tarinaa seitsemän sukupolven ajalta. Vuonna 1849 venäläinen kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla syytteessä vallankumouksellisuudesta. Vuonna 1959, 16-vuotiaan Helenan viimeisenä kesänä ennen kaiken muuttavaa toimenpidettä, Helena vetäytyy Mustasaareen valmistautuakseen matkalle Pääsiäissaarille. Vuonna 2011 Veka menee osastohoidon sijaan sukunsa mökille Louhurantaan, jonka ympärille romaanin tapahtumat alkavat rakentua.

Nämä kolme eri aikatasoa takertuvat tiukasti toisiinsa romaanin edetessä. Romaanin tarina rakentuu pala palalta, hiljalleen, jättäen aina jotain leijumaan ilmaan vastausta odottamaan. Romaanin tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti, mutta tunnelma on seesteinen. Tapahtumat etenevät omalla painollaan, tasaisesti, ikään kuin ikuisesti pyörivässä rattaassa, maailman ikuisessa kiertokulussa.

Kivitaskussa häpeä, identiteetti ja sairaus limittyvät toisiinsa. Miten olla olemassa, jos on ottanut toisen henkilön identiteetin ja alkuperäinen identiteetti on kuollut? Milloin oikea identiteettisi katoaa ja sinusta tulee joku toinen, vai katoaako? Miten olla olemassa, jos kuvittelet olevasi samaa aikaa sekä oma itsesi että joku muu? Romaanissa sairauksien aiheuttama ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne nostaa häpeän tunteet pintaan. ”Minä tulen aina lopulta surulliseksi. [– –] Minä en osaa elää”, kuten Helena toteaa 16-vuotiaana.

Kerronta on usein takautuvaa, menneitä muistelevaa. Tarinan kerronnalliseen nykyhetkeen sekoittuvat muistot henkilöhahmojen lapsuudesta, eletystä elämästä ja kuulluista tarinoista. Toisaalta romaani kuvaa myös kauniisti eritoten Sergein persoonallisuuden muutosta kiihkoilevasta, vallankumouksellisesta nuorukaisesta vanhentuvaan omaan osaansa tyytyneeseen vaariin. Romaani tuo esille sen, että menneisyys limittyy aina tulevaan. Ihminen muuttuu.

Romaanissa ollaan jatkuvasti matkalla jostakin jonnekin, Venäjältä Suomeen, mökiltä kauppaan, Soutajainvuorelle ja takaisin. Samalla ollaan matkalla maailman ikuisessa pyörässä, häviävän pienen hetken ajan. Eri sukupolvet havainnoivat samaa luontoa, samoja kallioita, samaa pysyvyyttä, samaa ikuisuutta, jotka kontrastoivat elämän katoavaisuutta, kuoleman luonnollisuutta, elämän suhteellisuutta. ”Enää vain minä tiedän, keitä alun perin olimme. [– –] enkä häpeä enää lainkaan”, kuten Albert kertoo 70 vuotta teloituslavalla seisomisen jälkeen. Hetkinen, kuka on Albert ja missä on Sergei? Niinpä.

Suvun tarinan luettuaan jää kaipaamaan lisää. Mitä tapahtui niinä vuosina, joita romaanissa ei kuvattu? Miten tarina jatkuu vuodesta 2012, kun suuri ilo ja suuri suru ovat levittäytyneet romaanin maailmaan? Mitä Helenan vaietussa, vaiennetussa elämässä on tapahtunut niinä vuosikymmeninä, joista lukija ei saa tietää? Mitä Helena ajattelee?

Kivitasku kuljettaa lukijan läpi elämän suurten taakkojen, ilojen ja surujen. Se saa pohtimaan omaa elämäänsä, kaiken katoavaisuutta, omaa paikkaansa tässä kaikessa, tuoden toisaalta lohtua siitä, että elämä kantanee kyllä, kuten kaikkia aikaisempiakin sukupolvia. Romaania lukiessa haluaisi pulahtaa Louhurannan järveen, kiivetä Soutajainvuorelle ja tarkkailla jylhää maisemaa, haurasta elämää.

”Se [kallio] kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Otto Rikka

Hävytöntä chick littiä

bikinirajatapaus_5

 

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
Proosateos, 176 s.
Atena, 2018

Henriikka Rönkkösen toisinkoinen Bikinirajatapaus kiinnitti huomioni, kun se maaliskuussa heti julkaisunsa jälkeen keikkui Kaupunginkirjaston varatuimpien kirjojen listalla. Muiden lukijoiden tapaan olin utelias kurkistamaan sinkkuelämästä kirjoittavan Rönkkösen tunnustukselliseen self-help oppaaseen – ja hänen elämäänsä. Rönkkönen pitää Sinkkublogi-nimeä kantavaa blogia, jossa hän puhuu ja kirjoittaa arjestaan, tunteista ja sinkun elämästä sekä seksistä ja naisen anatomian tabuaiheista. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut hänen blogiaan, mutta nyt lueskelin. Sisältö oli kieltämättä viihdyttävää. Rönkkösen imago perustuu parodioimiselle: norm core -estetiikalle ja meikittä esiintymiselle sekä life style -blogeille tyypillisen viimeisen päälle kiillotetun ja stailatun kuvaston nurinpäin kääntämiselle. Mutta miten tämä projekti onnistuu, kun netti- ja blogikielen konventiot laitetaan koviin kansiin?

Bikinirajatapaus on lajinsa perusteella puhtoista chick littiä – nuorille naisille suunnattua, heidän elämänpiirinsä aiheista ammentavaa kevyesti luettavaa pop-kirjallisuutta. Rönkkösen kirja alkaa lyhyillä parin sivun pituisilla kappaleilla, mikä muistuttaa lukijaa tekstin blogi-taustoista ja kosiskelee luettavuutta. Tekstit käsittelevät Tinder-viestittelyä ja ovat kepeää luettavaa, mutta niitä on paljon. Pitemmän päälle ne alkavat hiukan puuduttaa. Onneksi kirjan puolivälin jälkeen tekstit pitenevät ja alkavat rakentaa sarjallisempaa muotoa. Tinder-anekdootit saavat väistyä ihmissuhdetematiikan kehittelyn tieltä.

Kirjan tekstit käsittelevät ironisen huumorin ja paisuttelun keinoin treffailun ja seksin harrastamisen problematiikkaa, mutta ennen kaikkea nykyihmisen ja somen kohtaamisesta syntyvää loputonta omien ja toisten mahdollisten tunteiden reflektointia. Rönkkönen kuvaa hyvin nykyaikamme kommunikaatiota ja sitä hyväksytyksi tulemisen tarvetta, joka yhdistää niin sinkkuja kuin seurustelevia, mutta jonka kanssa tasapainoilu ja kärvistely koulii sinkusta itsetietoisemman ja rehellisemmän yksilön, mikäli Rönkköstä on kuuleminen. Onko itsensä jatkuva huomioiminen ja arvostaminen kuitenkin osittain myös individualismia ihannoivan kulttuurimme tulosta? Sitä Rönkkönen ei eksplikoi, kun hurauttaa sinkun ”mää-matkalle” Thaimaan Phuketiin.

Kuvattu elämäntapa ja mielentilat tuovat mieleen Girls-televisiosarjan tai Miranda Julyn proosan henkilöhahmot.  Ihmiset ovat neuroottisen keskittyneitä oman napansa ja arpiensa kaiveluun ja kärsivät epämääräisistä ahdistus- ja pelkotiloista. Rönkkösen teksti kuitenkin kuvaa tätä itsekeskeisyyden ilmiötä groteskin rehvakkaasti ja  liioitellen. Hänen itsetutkiskelussaan sukelletaan aina suoliston toiminnan tarkkailun tasolle asti.

Naiseuteen liittyvien kulttuuristen ja emotionaalisten myyttien purkaminen onkin selvästi Rönkkösen kirjoittamisen agenda. Hän kuvaa väärissä tilanteissa heräävää intohimoa tai intohimottomuutta, deittailuun ja seurusteluun liittyviä ristiriitaisia odotuksia ja unelmia, masturbaatiota ja suhdettaan teknologiaan, kuten esimerkiksi skypeen, älypuhelimeen ja dildoon. Ja sitten se Rönkkösen tavaramerkiksi muodostunut hupsu juttu. Kirja sisältää todella paljon vessassa käymisen yksityiskohtaisia kuvauksia ja siihen liittyvää pinnistelyä. Hauska metafora elämän vaikeiden tunteiden käsittelylle, mutta liiallisen toiston myötä antaa myös muistutuksen siitä, että kakkahuumori on parhaimmillaan live-tilanteissa, ja oikeassa seurassa.

Chick litiä kritisoidaan siitä, että se sukupuolittuneen lajimääritelmänsä ja aiheidensa takia naiseuden rajojen kommentoinnista huolimatta samalla aina toisintaa niitä. Bikinirajatapauskaan ei nimestään ja ironisesta liioittelustaan huolimatta oikein onnistu sanomaan sinkkuuden ja seurustelun välisestä vastakkainasettelusta mitään tuoretta. Tyylillisesti se ei myöskään ylitä kirjallisen genrensä kielenkäytön konventioita. Teksti on jutustelevaa ja sarkastista. Välillä se flirttailee proosallisemman kerronnan kanssa esimerkiksi viittauksilla prinsessasatuihin tai käyttämällä runsasta metaforisuutta ja sanomaa kiteyttäviä näpsäköitä loppukaneetteja. Ne eivät vain suurimmaksi osaksi jaksa naurattaa aikuista lukijaa. Jos lukija on 12-vuotias tyttö, hän varmasti pelästyy lukiessaan miten Rönkkösen alter-ego ulostaa anaaliin lipsahtanutta dildoaan vessan lattialle. Jos lukija on kaltaiseni 28-vuotias sinkku, hän ehkä mieluummin lukee Rönkköstä tämän blogista ja suhtautuu juttuihin viihdyttävänä some-performanssina.

 

Elisa Paljakka

Seikkailua sanojen äärillä

kunsanateikiita_1_1 (1)Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä
Romaani, 303 sivua
Atena, 2017
Suomentanut käsikirjoituksesta Heli Naski

Dieter Hermann Schmitz jatkaa tutkimusretkeään suomalaisuuden ytimeen teoksellaan Kun sanat ei kiitä. Romaanin päähenkilö on suomalaistunut saksalainen Hermann, joka asuu Tampereella suomalaisen vaimon ja kahden lapsen kanssa. Vuonna 2014 ilmestyneessä romaanissaan Täällä pohjoisnavan alla Hermann pyrki muuttumaan supisuomalaiseksi, nyt tavoitteena on löytää suomalaisin sana – ja siinä sivussa saavuttaa jälleen kadonnut perheharmonia.

Autofiktioon nojaavan humoristisen romaanin tapahtumat käynnistyvät yläilmoista: Hermann kokee kauhunhetkiä lennolla ja pelko saa hänet arvioimaan elämäänsä uudelleen. Hän haluaa tunnustaa rakkautensa perhettään kohtaan, mutta törmää suomalaisen jäyhään tunneilmastoon ja ilmaisukulttuuriin.

Vaikenen merkitsevästi ja rykäisen. Valitettavasti Eila alkaa jo raivat pöytää, mutta minun on pakko sanoa sanottavani. Lausun juhlallisesti: “Minä rakastan teitä kaikkia.” “Aha”, sanoo Eila. “Saitko mahasi täyteen?”

Sanat eivät tunnu riittävän matkalla perheen suosioon. Saksan kielen lehtorina hän osallistuu tutkimusprojektiin, jonka tavoitteena on löytää suomalaisin sana. Projekti kietoutuu Hermannin arkeen: hän hämmästelee suomalaisia sanoja, ilmauksia ja elämänmenoa yleisessä saunassa, ortodoksisissa häissä ja hiihtoladulla. Sanoissa on voimaa, ne nostattavat sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja mielleyhtymiä.

Se, joka vastaa kysymykseen totta kai, tekee epäilyksistä lopun. Totta kai tarkoittaa täydellistä myöntymystä ja uhkuu toiveikkuutta. Sen voi huutaa kovaa tai kuiskata hiljaa, ja se valaa kuulijaan aina rohkeutta ja luottamusta. Totta kai on positiivisen elämänasenteen äänteellinen ilmentymä.

Romaani on ennen kaikkea viihdyttävää luettavaa. Suomalaisiahan usein askarruttaa se mitä meistä ajatellaan muualla – romaani on kiinnostava ikkuna suomalaiseen kulttuuriin perehtyneen mutta kuitenkin omasta kulttuurikontekstistaan käsin suomalaisuutta tarkastelevan keskieurooppalaisen havaintoihin. Teksti on sujuvaa ja juonenkuljetus kepeää, vaikka sortuukin ajoittain pikkunäppäryyteen. Päähenkilön jatkuva slapstick-henkinen kohellus tuntuu hetkittäin puuduttavalta. Kommunikointi suomen kielellä ei aina suju ihan mallikkaasti, joten koomisen kiusallisia tilanteita syntyy tämän tästä.

Mieleeni palaa eräs oma kielellinen kömmähdykseni: “Muistatteko vielä, kun olimme menossa muutama vuosi sitten eräänä sunnuntaiaamuna uimahalliin, mutta se olikin suljettu? Ovella oli lappu, että halli oli suljettu homevauroiden vuoksi. Kun palasimme pettyneinä autolla, meitä vastaan tuli parkkipaikalla vanha mies, jolle kerroin, että halli on suljettu homon takia. Mies meni oudon näköiseksi.”

Teos koostuu lyhyistä, Hermannia kiehtovien suomalaisten sanojen mukaisesti otsikoiduista luvuista. Yksittäinen luku on oikeastaan oma pienoisteemansa, episodinsa, jonka tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön mieltä askarruttaviin sanoihin. Rakenne tuo romaaniin keveyttä.

Suomentaidoton saattaa hyvinkin luulla jäätelötötteröä hevosen hirnuntaa jäljitteleväksi onomatopoeettiseksi sanaksi tai sotahuudoksi, jonka suomalaissotilaat päästivät kolmikymmenvuotisessa sodassa hyökätessään vihollisen kimppuun. Tosiasiassa se on harmiton, rauhaa rakastava sana, joka kuulostaa suomalaisen korvissa kesältä, auringolta ja makoisalta.

Sanojen merkityksiin liittyvät pohdiskelut ovat teoksen parasta antia. Sanat eivät elämässä useinkaan riitä – tai kiitä – mutta sinnikäs kommunikoija saa lopulta viestinsä perille.

Hilma Reittola

 

 

Lumouksen jäljillä

4661-3.png

Erika Vik: Seleesian näkijä
Romaani, 613 sivua
Gummerus, 2017

Kuumuus humahti samassa Aleian vartalon läpi, mutta tunteen aiheuttama pelko kadotti pistävimmän teränsä jo ennen kuin edes kunnolla heräsi. Puutumus seurasi tukahtuvan kauhun perässä, puutumus ja raskas unettava raukeus. Aika vääristyi ja taittui, tempoili edestakaisin hänen muistoissaan. Hän kadotti vartalonsa ääret.
      Koko maailma oli näkijän silmät joihin hän upposi, unohti itsensä.

Erika Vikin Seleesian näkijä tempaisee lukijansa mukaan siitä, mihin kirjailijan esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) jää. Kaksosauringot-sarjan toinen osa ei petä esikoisteokseen ihastuneen lukijan odotuksia. Steampunkistakin ammentavan fantasiasarjan maailma on taidokkaasti luotu ja tarjoaa lukijalle vakavien aiheiden ja jännityksen lisäksi myös kepeämpiä sävyjä. Tekstin lisäksi erityisen tyylikkäät ovat teoksen kannet, jotka sopivat romaanin tunnelmaan – ja jotka ovat Vikin itsensä suunnittelemat ja toteuttamat.

Vaikka paljon on ehtinyt tapahtua siitä, kun seleesimies Corildon löysi taintuneen, myöhemmin itsensä Aleiaksi esitelleen tytön pihamailtaan, ovat Aleian muistinmenetys ja hänen sisällään lymyävä lumous Seleesian näkijässä yhä salaperäisyyden verhoamat. Vastauksia hakeakseen Aleia taivaltaa matkakumppaninsa Corildonin kanssa tämän perheen luokse Seleesiaan. Selvitykset lumouksen laadusta eivät kuitenkaan ehdi pitkälle, kun Seleesia ajautuu yhtäkkiä sodan partaalle: tulilinnut tahtovat palata entisille asuinsijoilleen, mistä ne on jo kerran karkotettu. Sitä mukaan kun Aleia löytää vastauksia, herää myös toinen toistaan vakavampia kysymyksiä.

Hän yritti haeskella sisältään tunnetta, samanlaista odotusta. Olisiko jossakin joku joka kaipasi häntä noin? Suukottaisi hänen poskensa märiksi ja kertoisi ikävöineensä niin, että vatsanpohjaa kivisti? Sukulaiset, joiden piirteissä tunnistaisi omansa. Ystävät. Rakkaat.

Vik on kirjoittanut teoksiinsa kiehtovan maailman, jossa magia sykkii seleesien pulssissa ja jossa pinnan alla piilee yllätyksiä. Maailma on rakennettu huolella sanonnoista, nimistöstä ja eläimistöstä lähtien. Henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat ovat kuitenkin lukijalle tuttuja, sillä Seleesian näkijässä joudutaan kamppailemaan erilaisuuden hyväksymiseksi, syyllisyydentunteen voittamiseksi ja oikeiden valintojen tekemiseksi. Kuten kuka tahansa, myös Aleia seuralaisineen päätyy toisinaan vääriin päätöksiin ja saa kantaa niiden seuraukset.

Seleesian näkijän näkökulma vaihtelee, ja välillä lukija pääsee kurkistamaan myös niiden henkilöiden vaiheisiin, jotka jäivät Seleesiaan matkanneen höyrylaivan kyydistä. Pääpaino on kuitenkin Aleian ja Corildonin edesottamuksilla, joten kyseiset henkilöt syvenevät entisestään. Pää- ja sivuhenkilöiden kaarti muodostuu moniulotteisista ja samaistuttavista henkilöistä, eikä juurikaan haittaa, että nimet ja lempinimet menevät lukijalla toisinaan iloisesti sekaisin. Vik on panostanut erityisesti naishahmoihinsa, jotka eivät jää odottamaan pelastavaa prinssiä vaan tarttuvat itse toimeen.

Varjojen kansoittama öinen metsä tuntui rauhoittavalta. Ei Aleia yksinäisyyttä pelännyt. Hänen askeleissaan oli tottumuksen tuomaa varmuutta, vaikka hänen sydämensä rukoili häntä pysähtymään.
      Hän uskoi lähteneensä tällä tavoin usein. Ehkä hän unohtaisi jälleen kaiken.

Teos tasapainottelee sopivasti toiminnan, elävän kuvailun ja ihmissuhdekoukeroiden välillä. Samalla romaani osoittaa, että rakkaus voi pyörteillä niin romanttisessa kuin toverillisessakin muodossa. Lukijalle jää silti jännitettäväksi, pysyvätkö kaikki ihmissuhteet platonisina vai onko sarjan viimeisessä osassa luvassa kolmiodraamoja.

Kaiken poliittisen hämmennyksen keskellä lukijalle tarjoillaan myös herkullisia kuvauksia seleesien elämästä kullattuine nappeineen, liehuvine leninkeineen ja punaisina leiskuvine kiharapilvineen. Niillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, kun sekä seleesit että ihmiset joutuvat selviytyäkseen puskemaan kykynsä äärirajoille. Lopulta kukaan ei tiedä, mitä kenenkin pitäisi paeta, ja lukija huomaa kaipaavansa vastauksia yhtä kipeästi kuin Aleiakin.

Selma Rissanen

Ihmisen psyyken tarkkaa kuvausta

Mefisto_kuva
Max Seeck: Mefiston kosketus
Romaani, 349 sivua
Tammi, 2017

Itse piru. Saatana. Lucifer. Mefisto. Kuinka paljon hyvää ihmisen pitääkään tehdä tullakseen kohdelluksi pyhimyksenä. Verrattuna siihen kuinka helppoa on saada paholaisen leima.

Max Seeckin toinen romaani Mefiston kosketus rakentaa kuvaa psykopaatin toimintatavoista ja pahuuden kiertokulusta. Jo Hammurabin enkeleissä (2016) esiintyneet henkilöhahmot, Interpolin tutkija Annika Lehto ja puolustusvoimien majuri Daniel Kuisma, selvittävät uudelleen avautuvaa rikoksien vyyhtiä. Rikostutkinta lähtee käyntiin kansainvälistä rahanpesurinkiä käsittelevän artikkelin epämääräisten yksityiskohtien herättäessä huomiota. Samanaikaisesti ringin toimintaan ja Kroatian väkivaltaisiin sotarikosten jälkeisiin tapahtumiin huomataan liittyvän kuolleeksi luultu suomalainen diplomaatti Jare Westerlund. Kroatiasta paennut mies on elossa ja vaarallinen.

Romaani rakentuu kuudesta osasta, joissa kussakin realistinen miljöö vaihtelee Pohjoismaiden, Kroatian, Ranskan, Alankomaiden ja Yhdysvaltojen välillä. Paikkakohtainen kerronta ja lukujen selkeä jäsentely tasapainottavat tapahtumapaikkoja ja henkilöitä vilisevän kerronnan perässä pysymistä. Jokaisessa luvussa seurataan yhden tai useamman henkilöhahmon toimia ulkopuolisen kerronnan ja päiväkirjakatkelmien muodossa.

Teos pohjustaa rikostutkinnan etenemistä hyvin dialogipitoisella tekstillä. Romaanin kieli on tiivistä ja lukijan päättelykykyyn luotetaan. Käänteitä ja yllätyksiä teoksessa riittää loppusivuille asti. Rakenne teoksessa toimii, vähitellen pienemmistä osioista siirrytään näkemään kokonaisuus, joka onnistuu yllättämään.

Henkilögallerialtaan laaja ja tapahtumapaikoiltaan tiheästi vaihtuva romaani onnistuu luomaan pala palalta uskottavan kuvan kansainvälisesti vaaralliseksi luokitellun miehen psyykestä. Seeck hallitsee nousevan jännitteen rakentamisen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen keinot. Romaani rakentuu passiivisen ja aktiivisen toiminnan tasapainolle. Lehdon ja Kuisman tekemät tutkimukset Westerlundia koskien paljastavat miehestä kauhistuttavia asioita, jotka kasaantuessaan herättävät teoksen aktiivisen puolen. Vaikka romaanissa henkilöhahmoja on useita, Seeck onnistuu pitämään langat käsissään jättämättä hahmoja liian yksiulotteisiksi. Varsinkin Annika Lehdon henkilöhahmon kuvaus on onnistunutta; itsenäinen ja aktiivinen nainen ei jää romaanissa miestutkijaparinsa varjoon.

Mefiston kosketus on moderni rikosromaani, joka hyppelee aikatasoillaan ja rakentaa yksityiskohtien kautta jännitettä loppuratkaisuun. Ihmismielen kykenevyys pahuuteen ja otollisuus pahuuden kasvamiselle on teoksessa hienosti kuvattu. Seeck on rakentanut uskottavan kuvan Jare Westerlundin sisäisestä elämästä. Teos kuvaa taitavasti oikealta väärälle polulle hairahtumista, oikean ja väärän hiuksenhienoa rajaa. Ahneus, petos ja väkivalta ovat seurausta rajan häivyttämisestä. Romaanissa pahuuden tematiikka avautuu vaihtuvien näkökulmien ja johtolankojen yhdistyessä. Mefiston kosketus nostaa esiin ihmismielen pimeät puolet ja tekee sen vakuuttavasti.

Mette Vesistö