Riikka Kaihovaara: Vieras eläin
Essee, 243 s.
Atena 2022
Suhtaudun skeptisesti helsinkiläisiin ympäristökirjailijoihin, varsinkin jos puita vain painopaperina nähnyt Helsingin Sanomat on uhkaillut heitä palkinnoillaan. Mielessäni linkolalaista kalastajamökkiä urbaanimmissa oloissa elävä kirjoittaja ei voi tavoittaa luonnosta mitään sellaista, mitä en olisi oppinut meloessani kotijärveni aalloilla tai tallustellessani tunturissa. Niinpä kustantajan esittely Vieras eläin -esseekokoelman kirjoittaneesta Riikka Kaihovaarasta ei varsinaisesti vakuuttanut: ”Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja kirjailija, jonka ekolokero on kysyä hankalia kysymyksiä ja tökkiä kipeisiin kohtiin.” Niinpä niin – onhan se hankalaa kysyä, pitäisikö silloin tällöin korvata aamupala-avokado kotimaisella juureksella.
Kaihovaara sanoo itse aloittavansa esseensä ”kaukaa, madoista ja kuusipuista” (s. 14), mutta minut hän yllätti aloittamalla läheltä – elämää käsittelevä tekstin alkaa elämän vaikeimmasta kysymyksestä, kärsimyksen ja kuoleman loputtomasta konkretiasta. Kaihovaara etenee nopeasti omista kalastuskokemuksistaan haukkumaan lyttyyn todellisuudesta vieraantuneen etiikan professorin, joka ehdottaa ”metsien pommittamista aspiriinilla” (s. 19) ja villieläinten laajamittaista teurastamista, jotta kärsimyksen kokonaismäärä vähenisi. Vain muutaman liuskan raikkaasta kulmasta kerrottuja kalajuttuja luettuani olen koukussa.
Vieras eläin etenee kahdeksassa esseessään universaalin kärsimyksen tunnustamisesta eri eliöiden käsitys- ja tuntemiskyvyn laajuuden pohdiskeluun ja lopulta länsimaisen yhteiskunnan materialistiseen merkitystyhjiöön. Ratkaisuksi tarkoituksettomaan elämään, joka on vain maasta nousemista ja jälleen maatumista, hän tarjoaa yksilöllisyyden vaihtoehdoksi roolia osana laajempaa eliökuntaa, jossa kärsimys ei ole pelottavaa ja vältettävää, vaan osa luonnollista kiertoa:
”[E]rämaassa kuoleva ei ole kuollessaan yksin. Eikä hän ole sitä myöskään kuoleman jälkeen. Me elämme ja kuolemme osana elävien yhteisöä. Osana elonkehää, solmuna syötävien seitissä mikään ei katoa olemattomiin, sillä jokaisen olennon kuolema edistää jonkun toisen olennon kasvua.” (s. 237)
Kielletty empatia
”Viimeisin pyytämäni kala oli puronieriä. Se tarttui mato-onkeeni eräästä vaatimattomasta lappilaisesta purosta nimeltä Paskaoja. Kala oli pieni, kenties vasta lapsi. Silti se pani hanttiin niin, että jouduin vetämään siiman voimalla ylös. En ollut vähään aikaan kalastanut, joten koukussa pyristelevä nieriä oli järkytys. Apua, tämä kituu! Muutaman sekunnin pää löi tyhjää: miten tämä pitikään tappaa?” (s. 9)
Luetutin kokoelman avausesseen katkelman karskilla kainuulaisella kalastajaystävälläni, jonka isoisä on opettanut pyydystämään ilmasta paarmoja elävänä koukkuun. Hän kommentoi lyhyesti: ”minua ei oo koskaan nähty näin.” Esseestä toiseen Kaihovaara tarkastelee tunteitaan ymmärtävästi, vailla salailua. Omien tunteidensa kautta hän tavoittaa yleismaailmallisen myötätunnon, empatian ja halun välttää toisen elävän olennon kärsimystä viimeiseen saakka. Empatia mahdollistaa analyysin: tunnistettuaan tunteensa Kaihovaara kommentoi kiellettyä empatiaa – häpeää siitä, että aidosti välittää muunlajisten ei-inhimillisistä kokemuksista:
”Tuntuu niin pahalta nyppäistä pois keskenkasvuinen porkkanan alku, abortoida elämä ennen kuin se on ehtinyt täyteen mittaansa. Tämä on noloa ja kiusallista, suorastaan häpeällistä.” (s. 13)
Ahdistus ja epätietoisuus eivät vähennä Kaihovaaran uskottavuutta tai lamaannuta hänen analyyttisyyttään. Päinvastoin tarkkasilmäinen itsetietoisuus pujottautuu suoraan kuolevaa elämää käsissään pidelleen lukijan syvimpiin tuntemuksiin: Kaihovaaran empatia auttaa myöntämään, että huonekasvini kuolevat, koska en henno karsia niitä, mutta kykenee etenemään ilmiön analyyttiseen erittelyyn ja laajentamaan sen opiskelijakämpän ikkunalaudan ulkopuolelle.
Esseistiikan traditioon tuntuu kuuluvan vaatimus kirjoittajasta, jonka sydämen täyttää kaiken ylittävä itsevarmuus. Se saa Michel de Montaignen määrittelemään linnastaan katsottuna kaukaista maailmaa suorasukaisesti, Pontus Purokurun julistamaan mahdollisiksi mielikuvituksen äärirajoilta ammennettuja tulevaisuudenkuvia ja Pentti Linkolan uskomaan olevansa toisinajattelijana ainoa, joka ylipäätään ajattelee. Maskuliinisen varmuuden virtaa vastaan soutava Kaihovaara on suomalaisen ympäristöesseistiikan Sokrates, jolla riittää ymmärrystä oman epävarmuutensa myöntämiseen. Ensimmäisessä esseessä hän ahdistuu pujottaessaan madon elävänä koukkuun ja huolehtii aiheuttaessaan lopettamalleen kalalle ylimääräistä kärsimystä, viimeisessä hyväksyy vähäväkisyytensä kuoleman lopullisuuden ja kärsimyksen loputtomuuden äärellä.
”Elämän ja kuoleman tasapaino on kaunis ja hauras. Jotta maailmanlaajuinen tuho voitaisiin välttää, meidän pitää pysähtyä kuoleman äärelle, nostaa kuolema takaisin päivänvaloon. Parhaimmillaan yhden kuolema on toisen elämä. Kun tallomme jalkoihimme kuusentaimen, joku toinen taimi saa lisää tilaa ja valoa ja alkaa kukoistaa. Kun toukka paljastuu kuoren alta, nälkäinen lintu löytää syötävää. Kun lintu kuolee, saavat hajottajat juhla-aterian. Kuolema ruokkii elämää.” (s. 203)
Elämän lähteet
2010-luvun jälkeen ei voi edes puhua suomalaisesta esseekokoelmasta, jos siinä ei viitata filosofi Tere Vadéniin, ja Kaihovaara totta vieköön viittaa. Muutoinkin esseisti on lukenut edeltäjänsä: Kaihovaaran käsittelyssä saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin hellät kuvaukset puiden sielunelämästä kohtaavat Pentti Linkolan utilitaristisen keinolla millä hyvänsä -elämänsuojelueetoksen. Esseistiikka yhdistyy eri vuosikymmenten tutkimustuloksiin (sekä viime vuosikymmenten oivaltaviin että historian typerimpiin), joita vuorostaan tarkastellaan Kaihovaaran kattavan kokemusmaailman polttopisteessä. Kirjoittajan kokemuksista alkava kokoelma johdattelee lukijan tutkimusmatkalle tunteiden tulkintaan, ja päättyy tuoreen tieteen esittelyyn ja konkreettisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuehdotuksiin. Kaihovaaran tausta dokumentaristina näkyy pohdinnoissa: hän esittelee eri ajattelijoiden näkemyksiä ja etsii vastauksia niiden joukosta, mutta ei lukitse yhtäkään lopulliseksi totuudeksi.
”Olen kulkenut pitkän matkan pääsemättä perille. Tai pikemminkin olen palannut takaisin alkuun. [Pauli] Pylkön mukaan aidot filosofiset ongelmat ovat ratkeamattomia. Pylkköä mukaillen sanoisin, että myös aidon eettisen ongelman tunnistaa siitä, että se ei ratkea.” (s. 209)
Kokoelman aineisto ei jumiudu aiemmin tulleiden teoreetikkojen aivotusten perkaamiseen tai toisaalta menneen maailman eräilyfiilistelyyn, vaan ulottuu ilahduttavan monipuolisesti populaarikulttuurin parhaimmistoon: koko Apinan aivot -essee lähtee liikkeelle Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvan ateriakohtauksesta, jossa syödään apinoiden aivoja suoraan kalloista! Järkyttävä kohtaus tavoittaa olennaisen länsimaisten ruokailutottumusten tolkuttomuudesta. Apina on eläin, joita saa syödä, mutta kuitenkin melkein ihminen, ja ihmisiähän ei saa syödä. Osa apinoista syö lajitovereitaan, mutta saattaa jättää tiettyjä ruumiin osia koskemattomiksi. Herää aiheellinen kysymys siitä, miten ”simpanssin valinta eroaa ihmisen valinnasta, vai eroaako se?” (s. 185).
Nimekkäiden teosten ohella Kaihovaara esittelee riemukkaan kirjon ennestään tuntemattomia pohdinnan pohjia, joiden rinnalla Douglas Adamsin kulttiklassikkona esitelty Linnunradan käsikirja liftareille näyttää kansalliseepokselta. Railakkuudessaan antoisaan lähdemateriaalikirjastoon lukeutuvat muun muassa kasvien tuottamista äänistä musiikkia luova turkulainen Fern Orchestra ja yhdessä delfiinien kanssa useille LCD-tripeille lähtenyt tutkija John C. Lilly. Ääneen pääsevät tietysti myös runoilijat ja prosaistit, jotka tavoittavat vähillä sanoillaan elämän olemuksen ehkä tarkemmin kuin ketkään muut. Omaperäisen aineiston tarkkasilmäinen tulkinta tekee Vieraasta eläimestä samanaikaisesti sekä viihdyttävää että elämänkatsomusta mullistavaa luettavaa.
Joona Jokilampi
toisinkoinen.wordpress.com 