It’s a man’s world

varjo

Ari Räty: Varjomies
Romaani, 309 s.
Tammi, 2018

Mutta maailma oli toisenlainen. Armoton ja kylmä.”

Ari Rätyn Varjomies johdattaa lukijan korruptoituneiden poliisien sekä latvialaisten rikollisten synkkiin kuvioihin. Alusta asti tehdään selväksi, että vain kylmähermoiset ja vahvat miehet pärjäävät maailmassa, jossa autot räjähtelevät ja ihmishenki on halpa. Samalla käy ilmi, ettei ainakaan Rätyn kuvaamassa ympäristössä ole naisille tilaa muina kuin koristeina. Kenties kirjassa viljelty seksistinen naiskuva on tarkoitettu luomaan autenttista kuvaa siitä, millainen raakojen rikollisten maailma todella on.

Itse koin kuvauksen kuitenkin paitsi auttamattoman epäuskottavaksi, usein myös vastenmieliseksi. Vuonna 2018 tuntuu vaikealta löytää yhtäkään oikeutusta sille, että naisia kuvattaisiin romaanissa ennen kaikkea heidän kehojensa kautta. Ellei se olisi tapa tuoda esille epäkohtia yhteiskunnasta ja rakenteista, mutta siitä ei tässä ollut kyse. Pahinta lienee se, että naiset eivät näyttäydy pelkkinä kehoina pelkästään romaanin miesten ajatuksissa, vaan myös naiset itse tuntuvat ajattelevan vain ulkonäköään ja sitä, miltä miesten tai toisten naisten silmissä milloinkin näyttävät: Natalia työnsi käytävän oven auki. Hän kääntyi ovensuussa katsomaan olkansa yli tietäen hyvin olevansa unohtumaton näky, ja heilautti viehättävästi sormiaan. Kynsilakan sävy oli klassinen tummanpunainen.

Romaanin nimi Varjomies viittaa kirjassa ohimennen esiintyvään väkivaltaiseen murhaajaan, mutta tuntuu samalla kattonimitykseltä käytännössä jokaiselle miespäähenkilölle, joista jokainen tuntuu kulkevan kadun pimeää puolta. “Jokaisella meistä, joka ikisellä, on salaisuutensa.”

Hahmoja on runsaasti, mutta vain miespuoliset hahmot saavat edes jonkinlaista syvyyttä. Syvyys tuntuu kirjassa tarkoittavan yleensä kliseisen maskuliinisia ominaisuuksia: “Poliisin häikäilemättömyys ja jäätävä nihilismi herättivät hänessä vilpitöntä kunnioitusta, ihailuakin.” Miehet ihailevat romaanissa myös vihollistensa kylmäpäisyyttä ja voimaa, ja ovat toki itse aina valmiita taistelemaan: Peeween silmät kapenivat säkenöiviksi viilloiksi. Taistelunnälkä kiristi hänen lihaksiaan, joka ikistä hermonpäätä.— Hän oli silmänräpäyksen päässä menettää itsehillintänsä-yksi väärä sana, yksi väärä ele. Tuntuu lähes huvittavan itsestäänselvältä, että kaidalta tieltä kaikonneet poliisit harrastavat Krav Magaa.

Naiset toimivat lähinnä rekvisiittana miesten vakavissa kohtaamisissa: “Rekolalle Laura oli tissit, perse ja kuuma suu.” Nuorena ulkonäkönsä vuoksi koulukiusatulla mutta aikuisena menestyneellä Autiolla on nuori ja kaunis assistenttinsa Laura. Dimitrillä eli idiootilla, latvialaisella rikollisella, on puolalainen Maria, joka ilmeisesti työskentelee Dimitrin perheen ilotalossa/peliluolassa. Miesten lähellä olevat naiset ovat silkkaa lämminsydämistä silmänruokaa, joita miehet ihailevat isällisen rakastavasti tai haluavat miehisen raa’asti.

Romaanin juonikuljetus on varsin polveileva. Varsinkin kirjan alkupuolella on runsaasti takaumia ja uusia hahmoja esitellään jatkuvasti. Kuvaus Aution kärsimästä koulukiusaamisesta tuntuu ylipitkältä. Lasten julmuudella mässäillään ja se ikään kuin todistaa, että nuoresta asti ihmisen elämä on useille meistä pelkkää kärsimystä.

Dialogi on kirjassa usein epäuskottavaa, sillä se tuo mieleen lähinnä Bond-elokuvissa esiintyvät, mahtailevat keskustelut:

“Me tavataan vielä.”

“Toivottavasti kahden ja kuumissa merkeissä.”

Natalian ilme ei jättänyt tulkinnanvaraa. “Auf Wiedersehen.”
“Vittu joo.”

Paikoin tuntui yksinkertaisesti siltä, että kirjailijalta on loppunut kuvaamisen aiheet: “Hän keihästi lihapalan haarukkaan ja nykäisi sen hampaillaan irti teräspiikeistä”. Toki kirjasta löytyi myös muutama hauska sutkautus. Vaikka jännityskirjallisuutta lukiessa tekisi mieli vain uppoutua monimutkaisiin juonenkäänteisiin, jäävät kirjan tapahtumat usein pinnallisen ihmiskuvauksen vuoksi toissijaisiksi. Hollywood-kliseet ja toimintaelokuvista tutut tilanteet jättivät lukukokemuksen varsin ontoksi.

 

Mia Westerling

 

Mainokset

Hyvin väritettyä draamaa

bf5cf9b62caf7d2bbcb1819ee8caddf2

Lauri Mäkinen: 50/50
Romaani, 316 s.
Siltala, 2017

Lauri Mäkisen sotadekkari 50/50 tarjoaa vetävän seikkailukertomuksen historiallisten tapahtumien ja isojen teemojen parissa. Romaani kertoo 1930–40-luvun Amerikasta Neuvostoliittoon työn perässä lähtevien suomalais-duunareiden elämänvaiheista ja kamppailusta ajan ideologioiden ikeessä. Kaksi aikatasoa ja kolme tarinalinjaa kulkee taidokkaasti läpi romaanin ja punoutuu lopulta yhteen moraaliseksi dilemmaksi. Kerronta noudattaa tyylipuhdasta dekkarilinjaa, jossa toiminta vie tarinaa eteenpäin ja maailmaa väritetään loputtomalla kyynisyydellä.

Kaksi etsivää on saanut tehtäväkseen selvittää, kumpi kahdesta rajan yli tulleesta epäillystä on vihollisen vakooja, desantti. Tarinan kuvasto on läpeensä tuttua. Etsivien tupakoinnin ohessa suorittamat järjen työt ja miehisyyteen liittyvät tuskailut kuvataan ironisesti liioitellen. Takaumista rakentuvat epäiltyjen elämäntarinat puolestaan tarjoavat laajaa ajankuvaa Suomen poliittisesta ilmapiiristä ja siirtolaisten elämästä Amerikasta ja Neuvostoliitosta. Tarina pursuaa toimintaa ja jännitystä, jossa miljöiden vaihtuminen ja runsaus tuntuu välillä kulissimaiselta, mutta nautittavalta.

Kiitosta Mäkiselle voi antaa nimenomaan taidokkaasta herkuttelusta lajin konventioilla. Kirjan alkupuolella ongelmana tosin on, että liiaksi tyypiteltyjen hahmojen toiminnan suora kuvaus muuttuu välistä kuvaluetteloiksi eikä tahdo pitää otteessaan. Etenkin sivuhenkilöiden tuominen mukaan tarinaan ja heidän esittelemisensä muodostuu kaavamaiseksi ja rikkoo muuten toimivan tarinamaailman illuusiota.

On vaikea asetella sanojaan, kun luettavana on dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Stalinin keskitysleireille. Nälän kauheuden kuvaamisen ohella Mäkinen pyörittää juonta leirillä valtaa pitävästä Varkaiden veljeskunnasta: mafiasta, joka tuntee vain itsesanelemansa moraalin. Välillä lukija miettii, sopiiko dekkarin seikkailua ja jännitystä romantisoiva tyyli miljoona ihmistä tappaneiden leirien kuvaamiseen. Pelon ja kauhun kuvaaminen ja siitä syntyvä inhon tunne kuitenkin kannattelee ja kutkuttaa lukemaan lisää.

Loppua kohden henkilöhahmot syventyvät ja tarina lähtee onnistuneeseen loppukiihdytykseen. 50/50 ei sorru tarjoamaan käsittelemiinsä hyvän ja pahan, oikean ja väärän erottamisen teemoihin helppoja ratkaisuja. Se jättää lukijan itse punnitsemaan hahmojen motiiveja ja valintoja sinä aikana ja niiden mahdollisuuksien rajoissa, jotka sota-aikana vallitsivat. Identiteetti ja henkilöhistoria, sen muodostaminen itselleen ja muille, kasvaa romaanissa isoksi teemaksi.

Dekkari lähestyy ajallisessa ja tilallisessa laajuudessaan historiallista romaania. Ajankuvan ja tapahtumat tekee kiinnostavaksi myös se, että niistä löytää yhtymäkohtia nykypäivään: rajojen vetämisen politiikkaan, siirtolaisidentiteetin sosiaaliseen määräytymiseen ja jopa väkivaltaisen radikalisoitumisen syihin.

Luin kirjaa Saarenmaalla, jossa Stalinin vainot ovat koskettaneet koko saarta. Kylässä, jossa  kesäisin vietän aikaani, jotkut asukkaista ovat olleet Siperiassa leireillä ja palanneet sitten jatkamaan elämäänsä – parhaansa mukaan. Lauri Mäkisen 50/50 kertoo noista samoista ajoista ja perustuu löyhästi kirjailijan oman suvun jäsenten kohtaloihin – ja niistä myöhemmin kerrottuihin tarinoihin.

Elisa Paljakka

 

 

Oman huoneen hämärästä päivänvaloon

IMG_3674

Saara Turunen: Sivuhenkilö
romaani, 236s.
Tammi, 2018

Kirjoja ovat aina julkaisseet ne, jotka ovat olleet parhaita kirjoittajia, sanoi isäni. Ja maailmassa vallitsee jo ihan tarpeeksi tasa-arvoa, lisäsi veljeni.  Sitä paitsi on niitä vakavampiakin ongelmia, hän sanoi. Kuten mitä? kysyin minä. No esimerkiksi liikakansoitus, sanoi veljeni.

Saara Turusen Sivuhenkilö on autofiktiivinen teos, joka kuvaa esikoiskirjan ilmestymisen jälkeistä vuotta kirjailijan elämässä. Kun esikoinen, kaikkien odotusten ja toiveiden tiivistymä on syntynyt, kirjailija odottaa kukkalähetyksiä, kutsuja ja ylistystä saapuviksi. Niiden sijaan tuleekin vain hiljaista. Kirjallisuustilaisuudet ovat laimeita, kritiikit vähätteleviä ja epäolennaiseen tarttuvia, eikä kirjailija saa suunvuoroa kirjaansa liittyvien väärinkäsitysten oikaisemiseksi. Hän tuntee jäävänsä sivuun, ja taiteellisen työn jatkamisen sijaan juuttuu pohtimaan omaa asemaansa taiteilijana.

Nihkeä vastaanotto saa kirjailijapäähenkilön herkistymään ympäröivän ilmapiirin tarkkailemiseen. Hän havahtuu siihen, että muut oman ikäiset naiset ovat äitejä ja puolisoita, paikkansa löytäneitä naisia, joihin yhteiskunta tuntuu kohdistavan hyväksyvän katseensa. Kirjallisuuskentällä puolestaan tilan valtaavat mieskirjailijoita ihailevat mieskirjailijat. Päähenkilön esikoinen on paperia eikä sitä voi työnnellä lastenrattaissa, eikä sen olemassaolo siksi tunnu merkitsevän mitään muille kuin kirjoittajalleen. Kirjailija seuraa kirjansa matkaa kohti unohdusta kuin kuumeilevan lapsen heikkenevää tilaa.

Turusen autofiktiossa puhuja on esseemäisesti esillä, sävyttäen, kärjistäen ja arvottaen kaikkea kerrottua. Päivänvaloon tuodaan tuntemuksia, joista ei yleensä puhuta, joista ei pitäisi kirjoittaa ja joita ei saisi oikeastaan ajatellakaan, vaikka kaikki niitä silti pyörittelevät: mitä muut minusta ajattelevat, miten saisin heidän hyväksyntänsä? Puhujasta on kuitenkin hankala saada otetta: hän on yhtä aikaa sisäistetyn häpeänsä lamauttama ja silti pohjattomasti omiin kykyihinsä uskova.

Autofiktio on miehinen laji, se on tilan ottamista puhtaimmillaan. Autofiktion kirjoittaja joutuu astumaan reippaasti häpeän, itsesensuurin ja nolostelun kynnyksen yli sanoen: minun elämäni ansaitsee tulla julkaistuksi ja luetuksi. Siksi omasta elämästä kirjoittamista voi jo itsessään tarkastella feministisenä tekona, tilan valtaamisena perinteisesti miehiseltä toiminnan alueelta.

Turusen feminismi saattaa kuitenkin ärsyttää. Hänen kuvaamansa ongelmat tuntuvat äitiemme sukupolven selättämiltä toisen aallon höpinöiltä. On miehet ja on naiset ja heidän välissään epätasa-arvon kuilu. On miesten maailma, jossa nainen on ahtaalla näennäisestä mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta. Päähenkilön ajatusmaailma tuntuu lukkiutuneelta ”naiskysymysten” ympärillä vellomiselta vailla tämän vuosituhannen intersektionaalisia sävyjä. Kaikki olisi paremmin jos vain olisin mies, tuntuu ajattelevan tämä korkeakoulutettu valkoinen nainen, joka asuu isänsä maksamassa asunnossa.

Päähenkilön kohtaama räikeä ja kaikkialle ulottuva, mutta silti huomiokatveeseen jäävä seksismi saa kuitenkin mietteliääksi. Vaikka feministisen teorian, tutkimuksen ja kulttuuritoiminnan painopiste on siirtynyt intersektionaaliseen lähestymistapaan, toisen aallon ongelmat ovat edelleen läsnä naisten eletyssä todellisuudessa. Ilmassa on jopa merkkejä askelista taaksepäin, menneisyydessä ratkaistujen ongelmien paluusta. Internet tarjoaa kasvualustan uudenlaiselle naisvihalle, jollaisen olemassaoloon nykysuomessa olisi ollut vaikea uskoa vielä vuosikymmen sitten. Kommenttiosiot syttyvät liekkeihin, kun otsikossa mainitaan feminismi tai kun nainen uskaltautuu avaamaan suunsa jostakin yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Haukkumasanat ja uhkaukset ovat niitä perinteisiä.

Erityisesti taidemaailmaa on viime aikoina ravistellut vuosikymmeniä jatkuneiden, vahvasti sukupuolittuneiden vallan väärinkäytösten tuominen julkisuuteen. Ehkä tarvitsemme juuri tällaisen teoksen, joka hieman mustavalkoistaen näyttää, mitä on taidemaailman seksismi arkipäiväisimmillään. Ehkä myös tulevat, toivottavasti tasa-arvoisemmassa maailmassa elävät lukijapolvet voivat Sivuhenkilön avulla saada siitä käsityksen.

Turunen esittelee teoksessa oman, pelkästään naiskirjailijoiden teoksista koostuvan klassikkolistansa, joka näyttää jo poikineen #uudetklassikot-somehaasteenkin. Romaani tuntuukin kehottavan toimintaan: uudelleenarvioimaan omaa taidekäsitystämme sekä tarkastelemaan kriittisin silmin omaa toimintaamme ja niitä odotuksia, joita kohdistamme itseemme.

Teos nousee myös kirjailijan omaehtoisuuden ja taiteellisen työn itseisarvon puolustukseksi. Esikoiskirjan saama murskakritiikki sysää päähenkilön synkkiin ajatuksiin, mutta olo ei siitä valoisammaksi muutu asenteiden kääntyessäkään. Kirjailijan työntäessä kirjallisuuspalkintopokaalia kotiin siskonsa lastenrattaissa on koko homman mielekkyys edelleen yhtä suuri arvoitus. Oli vastaanotto millainen tahansa, se ei yksinään riitä merkityksellistämään taiteellisen prosessin yksinäisiä työtunteja ja epätoivon hetkiä. Jos haluaa kirjoittaa, on vain kirjoitettava, siinä koko jutun juoni. Kun kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa, voi innostua kuin lapsi, motiivejaan kyseenalaistamatta:

Kirjoitan kirjoittamisesta ja siitä, ettei siitä kai saisi kirjoittaa, mutta minä kirjoitan silti, sillä elämä on lyhyt eikä kuolleena voi enää kirjoittaa. Kirjoitan samalla tavalla kuin toisen siskoni poika, joka piirsi isänpäiväkorttiin lehtipuhaltimen, oksasilppurin ja kaksi palohälytintä, asiat jotka merkitsivät pojalle eniten.

 

Lydia Lehtola

Hauskasti ja viisaasti nuoruudesta

Something not good2

Erkka Mykkänen: Something not good
Pienoisromaani, 153 s.
Wsoy, 2018

Erkka Mykkäsen toinen teos on kevyt ja hauska pienoisromaani Something not good, jonka päähenkilö on Veikko, tavallinen ja sympaattinen nuori aikuinen. Veikko päätyy parisuhteeseen, käy reppureissulla Thaimaassa ja hänet valitaan runoyhdistyksen taloudenhoitajaksi. Yliopistossa hän opiskelee kirjallisuutta myöntämättä itselleen pyrkimyksiään tulla joskus kirjailijaksi.

Kirja ei yritä rakentaa Veikon elämästä kehityskertomusta, ja tässä onkin yksi sen suurimmista ansioista. Elämä näytetään sarjana tapahtumia, joiden yhteys on usein vain se, että niissä on mukana samoja ihmisiä, ja asioilla on tapana järjestyä. Aikuistumisesta kirjoittamisen sijaan Mykkänen kirjoittaa hauskan anti-kehitysromaanin, jonka hän tarjoaa 2010-luvun nuorille aikuisille.

19-vuotiaana Veikko suorittaa siviilipalveluksen kirjastossa:

Vaikka Veikko asiaa kuinka pyöritteli, ei sitä voinut paremmin sanoa: Pihlajamäen kirjastossa työskenteli keski-ikäisiä ihmisiä.

Kirjaston työntekijät, nekin jotka eivät varsinaisesti olleet keski-ikäisiä, laahustivat tohveleissaan työpisteeltään kahvihuoneeseen, kahvihuoneesta kassalle ja kassalta hyllyttämään. Kaikki valittivat kiirettä, vaikka kiirettä ei huomannut muusta kuin valituksen määrästä. Kahvihuoneessa päiviteltiin sairauksia ja lasten sairauksia ja vanhempien sairauksia ja jatkuvasti kovenevia työelämän vaatimuksia, kuten että Facebookiin piti laittaa lukupiiristä kuva.”

Sosiaalinen media nykyajan ilmiönä, elämän arkisuus sekä lukuisat tunnistettavat paikat ympäri Helsinkiä tekevät kirjasta varsin todentuntuisen. Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä opiskellut Mykkänen hyödyntää teoksessaan huomattavaa määrää omaelämäkerrallisia aineksia. Lukijaa vastaan tulee myös tutun oloisia henkilöhahmoja: kirjallisuustieteen professori, turkulaisen katurunouden ”grand old man” sekä kalliolainen lukiopoika, joka esittää runojaan biojätepussi päässään. Kirjan yksityiskohdista saa eniten irti kieltämättä sellainen lukija, joka tuntee kirjallisuuskentällä toimivia tahoja ja henkilöitä.

Kokonaisuuden humoristisuudesta huolimatta kirjassa on myös viisautta. Veikon elämäntarina on kaksoiskoodattu siten, että lauseen tasolla siitä löytyy syvempiäkin mietteitä, jotka toiset lukijat voivat helposti sivuuttaa, ja toiset taas pysähtyä niitä pohdiskelemaan. Mykkäsen kieli on tiivistä; hän luo kirjan sivuille tilannetta ja tunnelmaa vain muutamalla yksityiskohdalla. Kerronta ei missään vaiheessa tunnu pitkitetyltä.

Veikon tarinaan ei kannata tarttua jos hakee itselleen suuria eksistentiaalisia kysymyksiä pohdiskelevaa romaania. Mutta jos pieniä viisaita elämänhavaintoja tekevä kirja miellyttää, on varmasti tehnyt oikean löydön.

Réka Lelkes

Väläyksiä yksinäisyydestä

IMG_3266  kuva: Lydia Lehtola

Tekla Inari: Siniset vuodet / Blue Years
Runo- ja valokuvateos, ei sivunumerointia
Kosmos, 2017

Tekla Inarin runoa ja valokuvaa yhdistävä teos Siniset vuodet / Blue Years on poikkeuksellinen ja tervetullut ilmestys kotimaisen runouden kentällä. Teoksen runot ja kuvat sijoittuvat urbaaniin arkitodellisuuteen, jonka hälyn keskeltä puhuja etsii rakkautta ja merkitystä. Kuva- ja sanataidetta yhdistäviä teoksia on totuttu näkemään kenties enemmän kuvataiteen kuin kirjallisuuden puitteissa ja tiloissa, joten teos tuntuu myös kehotukselta omien kirjallisuuskäsitysten uudelleenarviointiin. Näin se asettuu osaksi laajempaa käynnissä olevaa kirjallisuuskentän murrosta. Tämänkaltaisia teoksia ei vielä näy suurten kustantamojen katalogeissa, mutta ruohonjuuritasolla tapahtuu sitäkin enemmän.

Kosmos-kustantamon nettisivujen mukaan Siniset vuodet on kuvattu ja kirjoitettu enimmäkseen älypuhelimella. Kenties siitä syntyy teoksen luonnosmaisuus, harkittu keskeneräisyys, joka jättää tilaa ajatusten kuljeskelulle. Se tuntuu heijastelevan ajassamme koettua keskeneräisyyttä ja sirpaleisuutta, valmiiksi tulemisen mahdottomuutta. Teos on kokonaan sivunumeroimaton, ja se on painettu karhealle kierrätyspaperille, joka tuo digikuviin sopivasti rosoa. Näytöillä vilkkuvien pikselien sijaan kuvista tulee käsinkosketeltavia ja läsnäolevia.

”Lähetit viestin viime viikolla. Mielessäni vastasin heti sen saatuani. Todellisuudessa vastaan vasta nyt, puutarhan hämärässä.”

Siniset vuodet hyödyntää puhekielenomaista ilmaisua ja pikaviestinkieltä, mutta nojaa silti pohjimmiltaan konventionaaliseen modernistiseen kuvaan, symbolien käytössään paikoin jopa romanttiseen kieleen. Säkeet liikkuvat usein metaforisella tasolla ja pelaavat hyvinkin tutuilla runokuvilla, joissa värit, valot ja muut runotopokset puhuvat sisäisistä liikkeistä:

”Panin käteni pimeään / kosketin varjoainetta, sydäntäsi. / Näin kaikista suurimman valon. / Olen ohittanut iän, / jolloin kuollaan nuorena. / Nyt huuhdon / kaikesta keskeneräisestä kultaa.”

Teoksen valokuvissa ihminen on poissaoleva viittauskohde, joka on näkyvillä vain jättämiensä jälkien kautta: tyhjät vuoteet, hylätyt esineet ja sattumalta muodostuneet asetelmat ovat ihmisyyden rippeitä ihmisistä tyhjenneissä tiloissa. Yksinäisyydestä, erillisyydestä ja kohtaamattomuudesta huolimatta kuvat myös löytävät kauneutta odottamattomista paikoista ja pyhyyttä kaiken arkisen seasta.

Valokuvien tarkoitus ei tunnu olevan vain kuvittaa runoja, eivätkä runot vaikuta syntyneen kuvien pohjalta. Ne ovat pikemminkin kaksi itsenäistä tasoa, joiden kohdatessa syntyy jännitteitä ja merkityksiä. Sekä kuvissa että runoissa pohjavire on sinertävän alakuloinen, mutta mukana on myös huumoria ja vinksahtaneisuutta, äänetöntä naurua ihmisyyden kummallisuuksille.

Suomenkielisten runojen rinnalla kulkevat Kasper Salosen englanninkieliset käännökset. Runoteokselle harvinainen ratkaisu on omiaan laajentamaan teoksen potentiaalista lukijakuntaa, mutta vaatii ainakin suomenkieliseltä lukijalta myös hieman totuttelua. On vaikeaa jättää käännökset lukematta, ja usein ajatus jää runon suoran kokemisen sijaan hetkeksi kiinni esimerkiksi alkuperäistekstin ja käännöksen vertailuun. Tekla Inari on koulutukseltaan valokuvataiteen maisteri, ja käännösratkaisu lienee kummunnut kuvataiteen maailmasta, joka alana on runoutta huomattavasti kansainvälisempi.

Jos Siniset vuodet olisi Tekla Inarin Instagram-tili, hymähtelisin ihaillen sen monitulkintaisille kuvan ja sanan kohtaamisille ja hallitulle visuaaliselle ilmeelle ja ryhtyisin oitis tilin seuraajaksi, kuten varmaan moni muukin tekisi. Kirjamuotoon suhtaudun kuitenkin erilaisella vakavuudella: odotan hetkellisten sijaan kestävää. Siniset vuodet on raikas kokonaisuus, jonka parissa on helppo viihtyä, mutta joka on myös helppo unohtaa.

Lydia Lehtola

Höttöinen kuvaus suurista ongelmista

menetetty-tytto

Leena Paasio
Menetetty tyttö
Romaani, 318 s.
Kosmos, 2017

Leena Paasio kuvaa toisinkoisellaan Menetetty tyttö kolmekymppisen Johanna-opettajan Suomeen paluun jälkeistä aikaa kaksi vuotta kestäneen Kenian matkan jälkeen. Johanna yrittää sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ja koulujärjestelmään opetettuaan ja elettyään Keniassa, mutta Johannan paluu sellaiseksi kuin hän oli ennen Keniaan lähtöä ei onnistukaan kovin helposti. ”Missä oli se nainen, joka ei ennen pelännyt mitään?” kuten Johanna itse kirjan alkupuolella toteaa.

Romaanin nimi Menetetty tyttö kertoo, mistä romaanissa on kyse. Menetettyjä tyttöjä on kaikkialla ja kaikki voivat tuntea olevansa menetettyjä tyttöjä, niin Keniassa kuin Suomessa, niin nuorena kuin vanhana. Keniassa menetetty tyttö on Alika, sukuelinten silpomisen uhri. Suomessa menetettyjä tyttöjä on useita: Janika, joka elää moniongelmaisessa perheessä, Siiri, joka tulee alaikäisenä raskaaksi, ja toisaalta myös Johanna, joka ei oikein löydä paikkaansa.

Parhaimmillaan Menetetty tyttö onnistuu kuvaamaan opettajainhuoneen elämää ja opettajien erilaista suhtautumista uuteen opetussuunnitelmaan todentuntuisesti, enkä voinut olla yhdistämättä omia lukio- ja yläkouluaikaisia opettajiani tiettyihin henkilöhahmoihin. ”Koulunkäynnistä on tullut yhtä helvetin hulabaloota sen jälkeen, kun johto rouvastui, Erkki puhisi Toukolle riisuessaan ulkotakkiaan. [– –] Kohta ei varmaankaan enää saada pitää kokeita. Nehän ovat uuden opetussuunnitelman hengessä itse pirun keksintö, Erkki irvaili.” Osa romaanin opettajista ovat sen sijaan todella innostuneita ja suhtautuvat positiivisesti uuteen ilmiöpohjaiseen oppimiseen, kuten varmasti oikeassakin maailmassa.

Romaani herättää lukijan myös pohtimaan, kuinka paljon toisen ihmisen elämään voi puuttua ja onko joissain tilanteissa siihen myös velvollisuus. Johanna uhmaa apulaisrehtorin antamia ohjeita yrittäessään auttaa Janinaa ja toisaalta tajuaa itsekin välillä menevänsä liian pitkälle. Hänen mieleensä palaa alituisesti Alika ja se, kuinka hän ei pystynyt pelastamaan häntä sukuelinten silpomiselta.

Paasion kerronta on kepeää eikä henkilöhahmojen ajatuksiin ja tunnetiloihin päästä kovin syvälle. Menetetty tyttö sivuaa pintapuolisesti vaikeita aiheita, kuten tyttöjen sukuelinten silpomista, teiniraskauksia ja perheväkivaltaa, mutta ei varsinaisesti pureudu niihin. Myöskään näkökulman vaihdokset Suomesta Keniaan ja takaisin eivät tunnu kovin sujuvilta, vaan ennemminkin ajatuskatkomaisilta. Päähuomio romaanissa kiinnittyy Johannan miessuhteisiin ja opettajien pirskahteleviin kuohuviinihumalaisiin pikkujouluihin, vaikka suurempiakin aiheita olisi ollut tarjolla.

Ehkä Paasio olisi voinut joko jättää Kenian tapahtumat kokonaan kirjasta pois tai keskittyä niihin enemmän. Tällaisenaan Menetetty tyttö tuntui kevyeltä kesälukemiselta, jonka kepeyttä kuitenkin häirittiin päälleliimaamalla tarina kenialaisesta tytöstä, jonka sukuelimet silvotaan.

Valitettavasti kirjasta jää mieleen pullan ja kahvin tuoksuinen opettajainhuone, kaakattavat opettajat ja höttöinen pikkujouluhumala. Valitettavasti, sillä kehitysmaiden ongelmat ansaitsisivat enemmän, syvälle mielen tajuntoihin porautuvaa käsittelyä.

Otto Rikka

Sotavuodet runoilijoiden silmin

valon juhla

Asko Jaakonaho: Valon juhla
Romaani, 316 s.
Otava, 2017

“Humala makeutti Olavin ääntä entisestään, hän kertoi kaipaavansa minua eri tavalla kuin ketään muuta. Hän vannotti, että meidän pitäisi puhua. Mitä silloin tapahtui ja miksi erkanimme.”

Valon juhla on fiktiivinen kuvaus todellisten Tulenkantajien perustajajäsenten Olavi Paavolaisen ja Katri Valan mutkikkaasta suhteesta sota-ajan Suomessa. Asko Jaakonahon toisen romaanin kerronta vaihtelee Olavin ja Katrin näkökulmien välillä kuvaten heidän kokemustaan sodasta sekä sotaa edeltävästä taiteilijaelämästä. Tarinassa kuvataan Katri Valan taiteellisen lahjakkuuden hiipumista sodan ja sairauksien uuvuttamana sekä Olavi Paavolaisen yritystä palauttaa vanhan ystävänsä runoilijan kipinä.

Kieli Valon juhlassa on kauniin lyyristä ja se sopii hyvin kahden runoilijan sisäisen maailman kuvaukseen, mutta kerronta kokonaisuudessaan on pidemmän päälle hieman puuduttavaa. Jaakonaho kuvaa kuitenkin realistisesti sodan paineissa elämistä, kaventunutta, pelon ja puutteen hallitsemaa arkea. Tarinassa vilahtelee historian oikeita henkilöitä ja tapahtumia, mutta historiaa ja politiikkaa vähemmän tuntevalta lukijalta ne saattavat mennä ohi.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia historiallisuutensa takia, mutta eivät kuitenkaan onnistu synnyttämään suurempaa myötäelämisen tunnetta. Hahmoista mielenkiintoisempi on Katri, jonka sisällä taistelee hänen roolinsa kirjailijana, kansan äänenä, perheestään huolissaan olevana naisena ja lapsensa menettäneenä äitinä. Olavia puolestaan kuvataan tilanteisiin mukautuvaksi selviytyjäksi, joka haluaa vielä pelastaa muusansa Katrin viimeiset runot. Katrin ja Olavin suhde on tarinan keskiössä, mutta jää kuitenkin etäiseksi.

Valon juhla on kokonaisuudessaan aiheeltaan mielenkiintoinen ja historiallisia tapahtumia valottava, mutta ei kovinkaan mukaansatempaava. Kritiikin alussa esitettyyn kysymykseen “miksi erkanimme?” romaani ei anna selkeitä vastauksia. Vaihtoehtoja on useita joista mikään ei ole tyhjentävä, kuten ei elämässä yleensäkään. On silti kiinnostavaa saada katsaus sodan aiheuttamiin seurauksiin kahden runoilijan näkökulmasta kuvattuna. Niissä kuvauksissa korostuu kaiken yksilöllisyys ja jokaisen kohtalon ainutlaatuisuus.

Elsa Arva

Uskonto hiekkalaatikkona

 

synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Romaani, 368 s.
Gummerus, 2018

 

“Odota”, lapsi rääkäisee, kun isompi kiihdyttää pyöränsä edelle.

“Haluan ajaa vierellä ja jutella matkalla.”

Tallennan sanat, yhteyden kaipuun yksinkertaisuuden.

Puistossa lapsi varmistaa:

“Sitten leikitään meidän omia leikkejä, ei muiden.”

Näin alkaa Pauliina Rauhalan toisinkoinen Synninkantajat, ja tiivistää samalla teoksen sanoman: inhimillisen yhteyden kaipuun, jonka kääntöpuolella kasvavat säännöt, rajat ja ulkopuolelle jättäminen. Uskonnosta tulee lasten hiekkalaatikko, jossa vääriä leikkejä leikkivät suljetaan ulkopuolelle. Esikoisteos Taivaslaulun tavoin Synninkantajat käsittelee vanhoillislestadiolaista yhteisöä ja nostaa esiin sen vaiettuja varjopuolia. Taivaslaulu pureutui nuoren pariskunnan kautta lestadiolaisen ehkäisykiellon ongelmiin sekä yhteisön paineen aiheuttamaan uupumukseen. Synninkantajissa seurataan 1970-luvun lopun pienessä Pohjanmaalaisessa kylässä asuvan vanhoillislestadiolaisen perheen kautta monen sukupolven elämää.

Teos jakautuu päähenkilöiden – ääriuskonnollisen Taisto-papan, maltillisemman Aliisa-mummon, nuoren Aurooran sekä alakouluikäisen Aaronin – fokalisoimiin lukuihin. Lisäksi oman paikkansa teoksessa saa nykyaikaan sijoittuva Matkakertomus, jonka kertoja reflektoi omaa kirjoitusprosessiaan sekä tutkii kristinuskon historiaa ja sen erilaisia ilmentymiä. Matkakertomuksen tarkoituksena tuntuu olevan nykyajan perspektiivin antaminen ja näkökulman laajentaminen, missä se osittain onnistuukin, mutta välillä Matkakertomus tuntuu turhalta täytteeltä ja tarina toimisi hyvin ilman sitäkin.

Fokalisaation avulla henkilöhahmojen sisäistä maailmaa kuvataan monipuolisesti. Kiinnostavaksi hahmoksi nousee Taisto-pappa, jonka lempeässä luonnon- ja Jumalan rakkaudessa ja toisaalta ankarassa saarnamiehen roolissa näyttäytyy ristiriita, jonka muut näkevät ja jonka hän itsekin lopulta tuskaisesti tiedostaa. Aaron ihailee pappaansa ja yrittää kulkea tämän jalanjäljissä, mutta salaa pelkää tämän ehdottomuutta. Aaronin sisäistä maailmaa kuvataan lähes aikuisen ajatuksin ja sanoin, mikä tekee lapsikuvauksesta yhtäältä tuoreen ja ennakkoluulottoman, toisaalta jossain määrin epäuskottavan.

Vaikka teoksessa kuvataan uskonnollisen yhteisön kyseenalaisia puolia, kuten liian pitkälle meneviä sääntöjä, ahdistavaa ankaruutta ja ulkopuolelle sulkemista, nousevat myös sen hyvät ja kauniit puolet esille. Rauhalan kuvauksessa näkyy rakkaus vapaaseen ja rajattomaan uskoon sekä ennen kaikkea ainutlaatuisen syvä luontosuhde. Henkilöhahmoista näitä arvoja edustaa Aliisa-mummo, jonka lempeys ja sallivuus toimii vastavoimana Taiston ehdottomuudelle. Luonnon ja sen ilmiöiden rikas ja monimuotoinen kuvaus on teoksen parasta antia, vaikkakin sen runsaus sekä hengellisesti virittyneen ja runollisen kielen kauneus aiheuttavat välillä lähes tukahduttavan yliannostuksen.  Kokonaisuudessaan teos saavuttaa kuitenkin lukukokemuksena tasapainon ja tuntuu erityisesti parantuvan loppua kohden. Synninkantajat kertoo kauniin ja koskettavan tarinan tärkeästä aiheesta.

 

Anna Carlson

Nihilistinen sotakuvaus myyttisen Babylonian noususta

harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo
Romaani, 414 s.
Like, 2017

Lauri Eirola jatkaa toisinkoisellaan Harmegiddo esikoisensa Assurin kehrän tarinaa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat nykyiseen Lähi-itään noin 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Kahden eri sotajoukoissa matkaavan nuorukaisen, Naram-Adarin ja Amel-Mardukin, kohtalot kietoutuvat yhteen armeijoiden valmistautuessa suureen, kansojen tulevaisuuden ratkaisevaan taisteluun.

Harmegiddon eeppinen kerronta on episodimaista, usean eri henkilöhahmon kautta kerrottua. Juonenkuljetus rakentuu monessa kohtaa vastinhenkilöparien, esimerkiksi eri sotajoukkoihin kuuluvien henkilöhahmojen väliseen näkökulman vuorotteluun. Välillä romaanissa edetään varsin suoraviivaisesti sotatapahtumasta toiseen, mutta usein kerronnan katkaisevat hieman irrallisilta tuntuvat henkilöhahmojen unet ja tarinat. Etenkin minäkertoja Naram-Adar näkee paljon näkyjä ja hallusinaatioita, ja välillä tosi ja epätosi tuntuvat sekoittuvan toisiinsa.

Harmegiddon sotakuvaus on makaaberia, jopa nihilististä. Se sisältää groteskin väkivaltaista kuvausta siitä, miten sodassa raadellaan ja murhataan: ”Yksi babylonialaisista otti esiin seipään [– –] työnsi seipään takaapäin assyrialaiseen, juuri niin syvälle että sisuskalut säilyivät ehjinä. Mies ulvoi tuskasta ja hänen silmänsä muljahtelivat. [– –] Seiväs nostettiin pystyyn. [– –] Hän yritti puhua, ja verinen sylki valui hänen suustaan. Kun hän näki nylkykoukut babylonialaisten käsissä, oksennus ryöppysi hänen rinnalleen.”. Sivulta toiselle jatkuvaa väkivaltamässäilyä lukiessa alkaa kaivata jotain muuta. Ajatukset vaihtuvat liiallisen väkivallan etovuudesta itseään toistavan väkivallan kyllästyttävyyteen. Väkivalta tuntuu hallitsevan teoksen kokonaisuutta.

Harmegiddo on historiallisesta aiheestaan huolimatta väkivaltaisuudellaan erityisen ajankohtainen juuri nyt. Raaka väkivalta on yhä tänäkin päivänä läsnä monen Lähi-idässä asuvan elämässä. Romaanissa eri uskonnot kietoutuvat sodankäyntiin vahvasti, mikä on ominaista Lähi-idän nykyisillekin levottomuuksille. Omalla tavallaan romaani tuo ymmärrystä siihen, miksi tilanne Lähi-Idässä on edelleen vaikea.

Eirolan romaani avaa aihekenttäänsä suuntiin, joista olisi voinut ammentaa vastapainoa väkivallalle. Esimerkiksi sotimisen vääryys ja järjettömyys nostetaan kirjassa useaan otteeseen esille, joskin paluuliike on aina takaisin kohti armeijaa ja sotaa. ”Sotiminen on vääryys ihmisiä vastaqn, vaikka jumalat käskisivätkin sotimaan”, kuten Amel-Marduk toteaa. Myös erilaiset ristiriitaiset suhtautumiset sotaan saavat romaanissa tilaa. Esimerkiksi Amel-Mardukin veli Dannu puhuu rauhasta, mutta toimii silti sotaleirin seppänä. Henkilöhahmoilla tuntuu olevan vain vähän vaihtoehtoja, jos ollenkaan.

Harmegiddoa lukiessa ajatukset kääntyvät jatkuvasti kotimaisen kirjallisuuden klassikkoon, Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläiseen. Yhtymäkohtana on esimerkiksi se, että molemmat teokset ovat historiallisia romaaneja, jotka ammentavat Egyptin ja Lähi-Idän historiasta. Lisäksi Harmegiddossa on ilmiselviä viittauksia Sinuhe Egyptiläiseen, kuten kärpäsen surinasta puhuminen. Harmegiddossa päähenkilö on kuitenkin sotilas, ja romaani sisältää huomattavasti enemmän väkivaltaa kuin Waltarin teos, jonka päähenkilö on lääkäri.

Verratessani Harmegiddoa useasti Sinuhe Egyptiläiseen, en voinut olla miettimättä, lukisinko kirjaa eri tavalla, jos sekin olisi ilmestynyt heti toisen maailmansodan jälkeen. Kokisinko kirjan silloin kenties kuvastavan sodan kauheuksia, vallan sokaisevaa vaikutusta järjen kustannuksella tai sodan järjettömyyttä? Entä jos olisin tietoinen siitä, mitä Lähi-idässä tapahtui sinä aikana, johon romaanin tapahtumat sijoittuvat? Harmegiddo olisi kaivannut tiiviimpää kerrontaa ja vähemmän väkivaltaa, sillä tällaisenaan se jää suhteellisen sisällöttömäksi. Päällimmäisenä mieleen jää loppumaton väkivallalla ratsastaminen.

Otto Rikka

Maailmanmeno & Toyota Carina

onni lykkii

Janette Hannukainen
Onni, lykittävää mallia

Runokokoelma, 76 s.
Sanasato, 2017

 

Janette Hannukaisen toinen runokokoelma Onni, lykittävää mallia kietoo yhteen autot, julkiset kulkuvälineet sekä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden. Niin Peugeot, Nissan kuin Datsunkin muuttuvat nostalgisiksi kulkupeleiksi, joiden turvavöitä muistellaan haikeudella ja “istuinten saumat tihkuvat äidinmaitoa”. Muistot kietoutuvat autojen yksityiskohtiin ja bussit muuttuvat monimuotoisuuden temmellyskentiksi. Runot ulottuvat yli sukupolvien, kun muistellaan äidin liftaamista tai palataan edesmenneen isoäidin mielenmaisemaan.

Onni, lykittävää mallia käsittelee niin autoja, äitiyttä, perhettä, globalisaatiota, pakolaiskriisiä kuin ajankuluakin. Aavistuksen liian moneen suuntaan kurkottava teos on kevyt ja humoristinen, helposti lähestyttävä runokirja, jonka äärellä ei jää epätoivoisena pohtimaan, mitä tämäkin metafora tai analogia oikeastaan merkitsee. Runojen kieli on helposti aukeavaa ja sanasto elämänmakuista ja käytännöllistä: mukana vilisevät vaihdekepit, sosiaaliapu, avioerot ja bensa-asemat.

Usean sivun mittainen Veräjämäki-Lauttasaari-Itäkeskus-runo rakentuu bussireitin pysäkkien varaan, joiden kohdalle saapuessa havainnoidaan kulloistakin ympäristöä. Nämä havainnot ovat usein varsin tavanomaisia, ohikulkevia ihmisiä ja mainostauluja. Jossain vaiheessa bussi tuntuu hyppäävän reitiltään, kun kääntöpaikan jälkeen Kamppi ja Hietaniemi muuttuvat Aleppoksi ja Lesboksen saareksi. Kannanotto pakolaiskriisiin on nopea; Aleppo-nimisellä pysäkillä nähdään “Kolmiseinäinen koti/yksijalkainen pikkuveli”. Sodan tuominen Helsingin liikenteen keskelle tuntuu kuitenkin kaukaa haetulta rinnastukselta.

Tarkoituksena lienee vilpitön halu muistuttaa ihmisiä siitä, että samalla kun täällä turvallisessa pohjoisessa kuljemme julkisilla, kärsitään toisaalla pelosta ja väkivallasta, jota emme voi ymmärtää. Mieleen tulee Pekka Jylhän veistos “Until the sea shall free him” joka kuvaa hukkunutta pakolaispoikaa. Itse en ole varma, edustavatko kummatkaan tehokasta kannanottoa, vai silkkaa sodan syvän surun valjastamista oman taiteen syventämiseksi.

Runossa “Täydennä keskustelu” kuvataan ilmeisesti äidinkielenään muuta kuin suomea puhuvien ihmisten keskusteluja. Kömpelöt suomenkieliset fraasit kuten “Kitos. Minä oppi suomi” tai “Sinun vauva kylmä” eivät kuitenkaan herätä silkkaa hilpeyttä, vaan tuntuvat lähinnä kuluneilta stereotypioilta vieraskielisistä ihmisistä, jotka eivät vielä omaa täydellistä kielioppia, vaikka tarkoitus lienee ollut taas hyväntahtoinen.

Muutenkin runojen tavat kuvata monimuotoisuutta jäävät usein ohuiksi ja tuntuvat perustuvan varsin hataraan tietopohjaan. Vaikka “Bad Hijab Day” on omalla tavallaan nokkela, tiivistyy monikulttuurisuus teoksessa usein vain kliseiksi. Ne eivät pura stereotyyppistä kuvastoa vaan vain vahvistavat ajatusta siitä, että Suomessa näkyvät vieraat kulttuurit eivät ole muuta kuin taboulehia tai “rouva Abdullah”, joka ilmoittaa toimittajalle haluavansa kotirouvaksi.

Lukijana jään väistämättä ihmettelemään, mikä runokirjan sanoma on. Pyrkiikö se todella kommentoimaan pakolaiskriisiä tai Suomessa kasvavaa maahanmuuttajien määrää, vai pelkästään lisäämään väriä muuten varsin arkipäiväiseen elämään nojaavaan teokseen? Tapa käsitellä monikulttuurisuutta tuo lähinnä mieleen Jari Tervon romaanin Laylan, joka paitsi vilisee asiavirheitä, myös typistää kuvaamansa kulttuurin muutamiin jo vallitseviin mielikuviin ja attribuutteihin.

Kokoelman parasta antia ovat runot, jotka pysyvät kaukana globalisaatiosta ja keskittyvät siihen, mikä on kirjoittajalle tuttua. Nämä runot tuntuvat perustuvan oman tai läheltä nähdyn elämän kokemuksiin. Runot äitiydestä leikkivät vauva-ajan epämukavilla puolilla ja vääntävät niistä vitsiä. Edukseen runoista nousee esiin “Mamma 1917-2012” jossa hetkeksi päästään pois yksinkertaisten sanaleikkien ääreltä ja lähestytään jotain ihmistä suurempaa, kun kuvataan, kuinka “sadassa vuodessa ihminen lisääntyy/laidunmaataan suuremmaksi”. Runossa tavoitetaan jotain olennaista ajan kulusta ja maailmasta, joka todella “ylikuumenee” kovaa vauhtia.

Jos kaipaa leikkisää runoutta ja kenties samaistuu itse autoja ja muita kulkuvälineitä romantisoivaan tunnelmaan, voi Onni, lykittävää mallia olla juuri oikea teos luettavaksi. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän haastetta lukijalle, pidemmälle vietyjä ajatuksia ja oivalluksia autoista, jotka itsessään ovat kuitenkin omaperäinen ja harvinainen aihe runokokoelmalle.

 

Mia Westerling