Soljuva runoelma ihmiskunnan tilasta

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen
Runokokoelma, 64 s.
Poesia, 2021

Pauli Tapion runokokoelma Tyhjä, suuri ja öinen – alaotsikolla Valituksia – pureutuu kysymyksiin ihmisyydestä ja sivilisaatiosta. Samalla se on lyyrinen kertomus kertomuksista, joiden toistamisen varaan länsimainen subjekti rakentuu.

Teos jakautuu kuuteen numeroituun osastoon. Runot ovat pitkiä, monivivahteisia ja vuolaasti kulkevia, mutta laskeutuvat kuitenkin samaan vesistöön. Toisinkoisessaan Tapio valaa kritiikkiinsä uusia ulottuvuuksia runoelman muodolla sekä tuomalla teokseen säännöllisiä mittoja ja rytmejä. Teos ponnistaa samoista kriittisistä lähtökohdista, joita Tapio tutki jo esikoisessaan Varpuset ja aika (2017, Poesia). Kritiikki kohdistuu ensisijaisesti länsimaalaiseen subjektikeskeiseen ajatteluun:

IHMINEN on itsensä lapsi,

oi kaikkitietävä valkoihoinen jumala.

Hän ajattelee ajatuksin,

on vuoroin hiljainen ja äänekäs.

Hän nukkuu viisi tuntia yössä.

Kun hän on nuori, hän tekee monia päätelmiä

Kun hän on vanha, hän kuolee.” (s. 25)

Tämän kaltaisen kritiikin lävitse länsimaalaisen aatehistoriaa ja subjektikeskeisyyden piirteitä kronikoidaan runoelmassa. Eri historiallisten ajanjaksojen subjektiviteetit rakentuvat runoissa rinnakkain, ja niiden välille alkaa syntyä eri ajanjaksoja yhdistäviä tekijöitä. Samaisessa modernia ihmiskäsitystä avaavassa runossa rakentuu myös romantiikan ajan subjektiviteetti.

 “Hänen totisuutensa on kukkula, jonka laella hän seisoo.

Hänen henkensä on laakso, jonka jääkausi kaiversi.” (s. 26)

Runoelman lajityyppiä on viime vuosikymmenten aikana elvytetty, mutta Tyhjän, suuren ja öisen kaltaista klassisen runoelman muotoon kirjoitettua nykyrunoutta tulee tänä päivänä harvoin vastaan. Näinkin kattava, kuusiosainen ja liki 70-sivuinen suomenkielinen runoelma on kotimaisen kirjallisuuden kaanonia vasten tarkasteltuna poikkeuksellinen. Jo ensimmäisen sivun äärellä mieleen piirtyy kotimaisten nimien sijasta John Miltonin tapaiset klassisen eurooppalaisen lyriikan edustajat. Teos tuntuukin ottavan vaikutteensa vahvasti klassisen eurooppalaisen runouden kaanonista. Traditio yhdistyy teoksessa nykyrunouteen omintakeisella tavalla, kuin polkuna länsimaalaisen subjektin kritiikkiin ja muihin nykyrunoudelle keskeisiin aiheisiin. Tradition ja ajan hermolla olemisen rinnakkaisuus ja niiden välinen hankaus tuo teokseen ikuisuuden ja yleistyksien sijaan eräänlaista tietynhetkisyyttä.

Kulkua ajan uurteissa

Tapion runoutta määrittää muutoksenalaisuus. Konkreettisesti tämä näkyy ja tuntuu teoksen tavassa yhdistellä eri aikakausille relevantteja tyylejä ja runomittoja. Huomio pysyy kokonaisuudessa ja siinä tapahtuvissa muutoksissa. Rytmin tuoma imu ei kuitenkaan passivoi lukijaa jäämään niiden vietäväksi. Eri aiheet, symbolit ja vaihtelevat kielelliset ja temaattiset rekisterit tuovat teoksen rytmiin omintakeista painoa.

Hän on saven muoto,

ja hänet voidaan muovata uudestaan” (s. 26)

Olemme valmiit kuolemaan nyt.

Olemme savesta valetut.

Olemme valmiit syntymään uudestaan.” (s. 40)

Teoksessa on eri konteksteissa toistuvia aiheita, motiiveja, säkeitä ja sanoja, kuten suo ja biotalousministeri, jotka toistuvat eri konteksteissa. Ne myös toimivat teoksen sisäisinä fraseerauksina: varioituvina teemoina tai rivien välistä nousevina mottoina. Välillä runot siirtyvät kursiiveilla merkittyihin, tiheämmässä mitallisuudessaan ja sanastossaan poikkeaviin erillisiin säkeistöihin. Tapio kertoi tämän vuoden Runokuu-kirjallisuusfestivaaleilla esiintyessään, että osa runoista polveutuu vanhoista mitallisista teksteistä: Henrik Achreniuksen laulusta Laulu Papin Frouville, Antiikin runoilijan Tiberianuksen fragmentista, sekä Pedro Calderón kirjoittaman La vida es sueño -näytelmään sisältyvästä valitusvirrestä. Teoksen kolmannessa osastossa soljuva vapaarytminen runo saa vastinparikseen kiinteärytmisen ja perinteisen mitallisuuden sävyttämän osion:

”Jalkain alla viheriöi nurmi tuore, nukassa.

Lilja hehkui, säihkyi, oli sahramikin kukassa.

Lehdon sulotuoksullansa täytti henkäys orvokin.

Kaikki kukat katseen loivat kauneimpaansa: ruusuihin.

Ruusuakin kauniimpi on ihmismieli, sielu, syön –

karvaan osan jumalilt’ vain saanut on se: kuolon-yön.” (s. 31)

Katkelmassa ilmenee varhaisen keskieurooppalaisen runouden ja pastoraalin traditio. Ihminen lauleskelee kuiskuttelevien kukkien seassa, kun luontoa käsitellään imelän antropomorfismin kautta. Asetelma muistuttaa kovasti skolastiikan ajan luontokäsitystä, jossa luonto on ihmiselle väline kuvailla poeettis-filosofisesti olemassaoloaan. Teosta voi lukea posthumanistisen linssin kautta, jolloin runo luo dialogia menneen ja nykyisen välille sekä kartoittaa luonnon välineellisyyden historiaa. Periytyvät tyylit ovat teoksessa runoilijan liittolaisia. Ne toimivat eräänlaisina takaisinkelauksina, joiden avulla tutkia mennyttä ihmisen aikaa. Eri tyylien kautta teos pyrkii hahmottamaan niitä ajan valamia rakenteita, jotka määrittävät länsimaista subjektiviteettia. Poikkeavuudessaan ne toimivat myös lukuasentoa uuteen suuntaan sysäävinä koodinvaihtoina ja herättävät teoksen kontekstissa kysymyksiä mitan ja sisällön suhteesta.

Vitsejä ja vitsauksia

Jokainen kuudesta osiosta sisältää niitä määrittävän puhekohteen. Ensimmäisessä osiossa puhutellaan heitä, toisessa teitä, kolmannessa häntä, neljännessä meitä. Runon ja lukijan välimatka kaventuu teoksen edetessä, kunnes viimeisessä osiossa puhuttelu kohdistuu sinään ja minään. Asetelma virittää monitulkintaisia kysymyksiä, jotka luovat runoon sekä soimaavaa draamallista kaarta että sisäänpäin kääntyvää jännitettä. Teosta läpäisevä puhuttelu vahvistaa ja ohjaa huomiota toistuviin retorisiin keinoihin. Tyyli tuo mieleen varhaisemmat kristilliset runokäsitykset. Runoissa tuntuukin usein olevan liki liturgista pontevuutta, joka tulee konkreettisesti esille runoihin upotetuista raamattulähtöisistä sitaateista, joita on muun muassa päällekirjoituksen avulla väännetty erilaisiin muotoihin.

Isänne söivät raakoja rypäleitä,

ja nyt teidän hampaitanne vihloo,

ja nyt te syötte raakoja rypäleitä,

jotta lastenne hampaita kerran vihloisi. (s. 20)

Teoksesta nouseva judeokristillinen tematiikka voi myös olla merkki länsimaalaista arvopohjaa sekä runoutta ympäröivästä viitekehyksestä. Myös monet runoissa mainituista objekteista kätkevät itseensä raamatullisia juonteita. Muun muassa tamariskit, jotka esiintyvät oleellisessa osassa monessa Raamatun kohdassa. Esimerkiksi Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Abrahamin istuttamana rukouspuuna. ”Olette kaataneet tamariskit luolien suilta.” (s. 21) Hienovaraista satiirin makua luo se, että tamariskit tuotiin Eurooppaan Aasiasta alun perin porvarien koristekasveiksi sekä estämään eroosiota maanviljelyksen tieltä. Näinä päivinä se tunnetaan länsimaissa lähinnä vaarallisena tulokaslajina, joka on haitaksi monen länsimaan ekosysteemin alkuperäislajistolle. Toistuvista objekteista useat kätkevät sisäänsä oivaltavasti moneen suuntaan räiskyvää satiiria.

Runoelmamuoto ja liturgisesta tyylistä ammentava sävy saa teoksen kritiikin tuntumaan hyvin aseista riisuutuvalta. Pärskeiden ja kuolan voi tuntea lentävän puhujanpenkistä kaaressa, kun ne iskeytyvät vasten kovalla intensiteetillä vyörytettyjä kuvia, joissa suot kuivatetaan talouskasvun tieltä ja joissa ihmiset keksivät neuroottisesti uusia heikkoja rakenteita ja määritelmiä vanhojen päälle. Vaeltavat fiktioista toiseen.

”Niin keksivät he fiktion ja tekevät siitä totta.” (s. 9)

”Talousministerin, biotalousministerin on hän määrännyt

 määräämään itseään. Hän sanoo:

 ymmärrän herra talousministeri,

kyllä herra biotalousministeri, ja hän lausuu syvällisen vertauskuvan.” (s. 28)

Pauhun keskeltä nousee kuitenkin jatkuvasti paljon huumoria, jonka sekoittuminen yhteiskuntakriittisyyteen tuo vahvasti mieleen itäeurooppalaisen kirjallisuudelle tyypillisen arjesta nousevan absurdismin.

”Miten tasa-arvoisia te olettekaan, siinä,

kravatit silmillä, sukkahousut suussa.

Istutte kalliissa ravintolassa ja sanotte:

tuhkakuppi, tuhkakuppi,

sisäministeri, ulkoministeri.” (s.16)

Ehkä tämä teoksessa toistuva absurdi hölynpöly tekee siitä juuri sopivasti jazzahtavan. Se laajentaa teoksen kielellisestä antia ja luo lukijalle tarvittavaa liikkumatilaa. Perustavanlaatuiset runokuvat, kuten tuli ja leijona, vääntyvät teoksen kontekstissa uusiin asentoihin. Ehkä eri rekistereissä kulkevien tyylien yhteentörmäyksen kautta perinteiset symbolit ovat vastahakoisia palaamaan niiden automatisoituneisiin tulkintoihin?

Tiedon eräpäivä

”Pian lankeaa sade ja pyyhkii soiden ja metsien yli

siellä, missä soita ja metsiä ei enää ole.

Miten selitätte tämän?

Olette kaataneet tamariskit luolien suilta,

olette keksineet koneet, jotka lupaavat ja lupaavat

ja joiden lupauksiin te luotatte luottamasta päästyänne.” (s. 21)

”Ei sekään auta. Aikaa ei enää ole,

eikä tämä ole syvällinen vertauskuva.” (s. 22)

Teoksen keskeinen tuleva vitsaus on rakenteet, jotka ovat saaneet ihmisen sysäämään itsensä antroposeenin aikaan. Teos ottaa kantaa ihmisen aikaansaamiin nopeisiin muutoksiin ekosysteemissä ja tämänhetkiseen umpikujatilanteeseen, jossa olemme jo ekokatastrofin silmässä. Fossiilikapitalismin aikaansaamat nopeat ja peruuttamattomat muutokset ympäristöön koettelevat modernin länsimaisen elämäntyylin kestävyyttä. Luonnonkato rinnastuu teoksessa myös suomalaiseen maastoon: soihin, kallioihin ja niiden onkaloihin. Eteen piirtyvät ekosysteemille tärkeät pitkäkestoiset luonnon prosessit, jotka koettelevat länsimaisen ihmisen ajallista hahmotuskykyä.

Tyhjän, suuren ja öisen kärkkäästä länsimaalaisen elintavan kritiikistä kanavoituu hyvin voimakasta maailmassa olemisen tuntua. Teoksen maailmankuvassa ihminen on yhtäläisesti osa kaikkea katoavaa. Sen voi nähdä ehdottavan radikaalia, ajatustottumukset hylkäävää toisinajattelua, jonka kautta asettaa ihmiskunnan tulevaisuutta koskevat kysymykset kokonaan uusista lähtökohdista. ”Teidän tietonne on kuollutta tietoa.” (s. 20)

Tämänhetkisyys ja kriisin nykyisyys alkaa hallita teosta loppua kohden. Viidennessä minämuotoisessa osassa tapahtuu käännös sisäänpäin, jota korostaa omina kursivoituina pesäkkeinään hahmottuvat metalyyriset osiot. Tempo hidastuu ja puhuttelun kohteiden rajautuessa yksikön ensimmäiseen ja toiseen persoonaan säkeet alkavat painaa enemmän. Myös runoelma itse liittyy runon puhujien joukkoon. ”Keväästä syksyyn on Oulunkylässä revitty katuja auki. / Keväästä syksyyn on kirjoittajani kirjoittanut minua.” (s. 46)

Oulunkylän inframuutoksista ammentava, kaunis keskeislyyrinen osio tuo teoksen ihmiskuvaan kokemuksellisuutta. Ihmiskokemus asettuu havainnon kohteeksi ja näyttäytyy ulkopuolisuutena, joka muovautuu jossain ei-inhimillisen ja inhimillisen rajapinnalla. Niillä materiaalisilla ja esteettisillä ehdoilla, joilla sen on mahdollista muovautua.

”[—] mutta nyt on hän saanut lapsen, joka on oikea ja elävä,

ja katutyöt ovat alkaneet tulla valmiiksi tai jäädä kesken,

eikä sitä, minkä olisi halunnut jättää mainitsematta, voi jättää

mainitsematta,

eikä reitti minnekään ole enää suora.” (s. 46)

Teos ei tarjoa lukijaa ihmisyyden taakasta vapauttavaa itsereflektiota. Runoelma loppuu kaikesta aiemmasta tykityksestä poiketen liki Nâzim Hikmetin mieleen tuoviin elämän paloa kuvaaviin säkeisiin:

Sinua on liikutettu maailmassa.

Olet vaellettu. Vaellat. Vaella.

Jos kohtaat toisen, rakasta toista,

jos kohtaat itsesi, rakasta itseäsi.” (s. 64)

Luen lopun eräänlaiseksi lukijan ja lukijuuden hetkellisyyttä ja vastaanottavuutta alleviivaavaksi kädenpuristuksen eleeksi ihmisyyttä tutkivassa runoelmassa. Teos purkaa automatisoituvaa subjektiviteettia yhteisöllisyyden ja kontaktin nojalla. Tyhjä, suuri ja öinen päästää ilmoille vaikuttavan, lajityypin rajoja kokeilevan omintakeisen äänen, jonka ilmaisun voi tuntea värisevän sivilisaation perustuksissa. Teoksen ääni ohjaa lukijansa myös sinne, missä valoa ei vielä ole.  

Otso Venho

Sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt

Suvi Ratinen: Hyvä tarjous
Romaani, 286 s.
Otava, 2021

“Minun kehoni on rakennettu tarjousruoalla ja mieli vähättelyllä.” (s. 272) 

Se on kaikille enemmän tai vähemmän tuttu tunne. Oman sukunsa taakka. Suvi Ratinen on kirjoittanut samaistuttavan teoksen tästä aiheesta. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan nousu kehitysmaasta tasa-arvoiseksi mallioppilasmaaksi on ollut harvinaisen nopea, ja entiset pula-ajat ovat näin ollen vielä tuoreessa muistissa, ainakin henkisesti. Niukkuuden tunne on osa suomalaista kollektiivista identiteettiä. Vaikka aineellinen hyvinvointi olisikin saavutettu, säästeliäisyyden ilkeämielinen pikkusisar, piheys, ei ole hävinnyt suomalaisen elämän eetoksesta. Suomalaisen kunniallisuuden ilmentymä on tarkan markan mies. Niukkuuden ajatuksen vääjäämätön periytyminen sukupolvelta toiselle tuntuu olevan teoksen ydinsanoma. Tämä jokseenkin masentava ajatus paketoidaan mustan huumorin sävyttämään viihdyttävään kokonaisuuteen. 

Suvi Ratisen romaanin Hyvä tarjous päähenkilö ja minäkertoja Kati Määkkönen on yhteiskunnan ja sukulaistensa mielestä epäonnistunut. Tai näin hän ainakin itse ajattelee. Hänen parisuhteensa eivät ole kestäneet, hän on filosofian maisteri, joka on myymälässä töissä, asuu vuokralla ja metsästää tarjouksia halpahalleista. Suhteet hänen perheeseensä ovat vaikeat. Sisko ja äiti vähättelevät ja polkevat Katin unelmia, isä on etäinen ja serkkuunsa Ninaan Katilla on katkeran vihainen ja kateellinen suhde. Hän ikävöi entistä avomiestään Jussia ja heidän uusioperheensä lapsia, ja kokee, että sai nämä lapset ilmaiseksi, ilman oikeaa äitiyttä.

“Ja sitten Jussilla oli lapset valmiina. Hänellä oli koko maailma valmiina. Talo ja suvun kesämökki. Minä sujahdin siihen kaikkeen kuin katettuun pöytään, nälkäisenä.” (s. 40) 

Myös läheiseen opiskeluystäväänsä Paulaan Katilla on ongelmallinen suhde. Paula on saanut valita, mitä tekee elämällään, Kati ei.  

“Opiskelimme Paulan kanssa yliopistossa yhdessä, mutta hän jätti opinnot kesken, koska tajusi haluavansa tulla oikeasti joogaopettajaksi. Hän halusi auttaa ihmisiä voimaan hyvin. 

Muistan miten röyhkeältä se minusta silloin tuntui, että hän teki päätöksen “halunsa” perusteella. Minä en ole kokenut koskaan olleeni siinä asemassa, että olisin voinut miettiä, mitä ihan oikeasti “haluan”. (s. 39) 

Kati on kuitenkin ylenemässä myymäläpäälliköksi ja suunnitellut ostavansa sukunsa talon, Vähälän, jota hänen isoisänsä isä, Huukko Määkkönen, on ollut rakentamassa. Kirja kertoo Katin tarinan ohella Huukon elämästä. Huukon kertojaääni kummittelee 1920-luvulta vaivaistalosta, johon hänet on sijoitettu, koska häntä ei olla huolittu töihin minnekään jalkavaivansa takia. Vuokralla asuva sinkku, “vanhapiika”, 2020-luvulla ja vaivaistalossa kyyhöttävä huutolaisäijä, joka odottaa kuolemaansa, ettei vaivaisi enää ketään, rinnastuvat toisiinsa hienolla tavalla. Välillä kirjaa lukiessa tuntuu, että Huuko ja Kati ovat saman ihmisen ilmentymä. Fokalisoijan ääni on hyvin samanlainen. Molemmat tuntevat olevansa yhteiskunnan hylkiöitä, sillä heillä ei ole paikkaa maailmassa, joka on rakennettu tietyllä tavalla, tietyille ihmisille, paremmille ihmisille. Tästä äänestä voidaan löytää F.E. Sillanpään klassikon Hurskaan kurjuuden Juha Toivolan naturalistista surkeutta, mutta myös kaikuja inhorealistisista piirteistä, joissa ihmissuhteet rakentuvat ainoastaan hyödylle ja säälimättömyydelle. 

Huukon elämän naturalistinen kuvailu on välillä riemastuttavan surkeaa. Tyylilaji ei siis ole puhtaan naturalistinen, vaan siihen on lisätty mustan huumorin kerros. Elämää leimaa totaalinen toivottomuus, joka lähentelee surkuhupaisuutta:

Me saatiin torpissa tähteiksi jääneitä ruokia, usein kuivaa leipää. Äiti opetti, että kun istuu leivän päälle, se pehmenee ja lämpenee. 

 Joskus jouduimme ottamaan eläinsuojasta sian ruokaa, mustuneita perunoista. Äiti pyysi sitä sialta anteeksi. (s. 42) 

Huukon surkean elämän ja Katin suhteellisen turvatun, korkeakoulutetun ja töissä olevan ihmisen arjen rinnastaminen toisiinsa saattaa vaikuttaa älyllisesti epärehellistä, ja se on suuri kärjistys, mutta se toimii. Kyse ei olekaan ainoastaan elintasosta, vaan siitä samasta pettyneisyyden ja lannistuneisuuden tunteesta, joka on periytynyt Huukolta Katille. Ratinen on mainio kuvaillessaan Katin jatkuvaa inhoa ja ahdistusta: 

“Alkaa ahdistaa tämä kuolevan dementikon vanha kauhtunut anorakkikin. Nenässä jatkuvasti löyhähtelevä huuhteluaineen tekopirteä tuoksu kuvottaa. Sillä on kai yritetty huuhdella pois vanhuuden löyhkää, kuoleman röyhkeää ja vääjäämätöntä valloitusta meissä kaikissa. (s. 178) 

Teoksen korkeinta antia edustaa ajatus sukupolvelta toiselle siirtyvästä vääjäämättömästä perinnöstä, josta on vaikeaa tai mahdotonta luopua. Tässä voi aistia naturalismille tyypillistä determinististä ajattelua, jossa ihminen nähdään oman perimänsä ja ympäristönsä määrittämänä. Kati kuitenkin uhmaa vääjäämätöntä kohtaloaan ja haluaa ostaa pois sukunsa talon, remontoida sen uudelleen ja poistaa – tai ainakin muokata – sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa. Hänen tarkoituksena on löytää tästä taakasta jotain syvempää ja aidompaa, joka jollakin tavalla koskettaisi sielua ja porautuisi oman psyykeen onkaloihin ja kuorisi siitä päältä kaiken roskan. 

“Kuinka paljon pitäisi vielä kaivaa, että pääsisi ohi vanhan lastulevyn, vuorivillan koolauksineen, kolmen tai neljän tapettikerroksen, halltexien ja pinkopahvin?” (s. 242) 

Katin puheessa voidaan inhorealismin lisäksi havaita tiettyä uhmakkuutta. Uhmakkuus on kuitenkin lakonista, ja lukijana on vaikea hyväksyä sitä, että kertoja olisi tosissaan muuttamassa maailmaa ja perimää. Katin toinen nimi on Victoria, sillä hän syntyi samaan aikaan Ruotsin kruununprinsessa Victorian kanssa. Kati vertaakin itseään leikkimielisesti perimysjärjetyksessä seuraavaan hallitsijaan. Vaikka hän tietää, että vertaus on hupsu, hän saa siitä tiettyä voimaa. Romaanissa myös irvaillaan vanhaa miehistä järjestystä, jossa valta ja omaisuus siirtyy aina isiltä pojille. Siitä on verraten vähän aikaa, kun perimisen vaatimuksena oli miessukupuolisuus. Victorian kuuluisi olla voimaannuttava hahmo tämän asetelman rikkomisessa ja sukupuolten välisessä tasa-arvossa. Kuitenkin itsensä vertaaminen kuninkaalliseen, sinänsä tavoittamattomaan, tuo mukaan paradoksaalisen elementin. Onko miehistä valtaa ylipäänsä mahdollista murtaa, jos sen vaatimus on kuninkaallisuus? 

“Sellaisia me olemme, kaimani ja minä. 

 Meitä tarvitaan, Victoriaa ja minua, rohkeita tyttäriä, jotka astuvat isiensä saappaisiin tässä maailmassa, joka ei enää meinaa kestää vain isiltä pojille periytymistä.” (s. 78) 

Romaani siis kysyy, voiko perintöään, perimäänsä ja juuriaan päästä ylipäänsä pakoon. Ja minkä arvoista perintö on, oli perintö sitten suurta tai pientä, mukavaa tai inhottavaa. Kirja tuntuu vastaavan tähän kysymyksen siten, että olemme lukittuina perintöömme, mutta tämä vankeus ei ole ehdotonta, vaan siitä pystyy omalla toiminnallaan tekemään hieman siedettävämmän sellin itselleen. 

“Jo lapsena minusta tuntui hurjalta se lopullisuus, että nuo romut ovat tuolla betonin seassa maailman loppuun asti. 

 Tuntuu, että ne ovat meidän juuremme, joita ei saisi ikinä irti. Meidät on valettu tähän paikkaan kiinni, meidän on vaalittava tätä. Tuo betonimöhkäle romuineen on meidän peruskalliomme.” (s. 116) 

Romaanissa perinnön taakkaan kuuluu myös valtava häpeä omaa perhettä ja sukua kohtaan ja katkeruus muiden onnesta ja onni muiden epäonnesta. Tämä häpeä liittyy oman suvun työväenluokkaisuuteen ja piheyteen, jota Kati ei voi sietää, mutta ei myöskään itse pääse sitä pakoon. Romaanissa protagonistin suhtautuminen toisiin perheisiin, joissa molemmat vanhemmat kävivät sisätöissä (s.60) on ristiriitainen. Toisaalta nämä perheet ovat kaikkea sitä, mistä Kati on aina haaveillut, mutta toisaalta hän myös halveksii varakkaampia perheitä, koska niissä ei ymmärretä hänen mielestään elämän tärkeintä hyvettä: säästeliäisyyttä. Esimerkiksi Katin suhde hänen avomieheensä Jussiin kariutuu sen vuoksi, että Jussi oli mennyt ostamaan pimennysverhot, jotka eivät olleet kaikista halvimmat. 

Minä hermostuin, sillä minua vastaan oli hyökätty, sitä vastaan, mitä minä olin tottunut pitämään pyhänä: ei saa koskaan ostaa kalleinta, pitää odottaa että tulee alennukseen. (s. 247) 

Piheys on välillä niin hallitsevaa, että se tekee lukukokemuksesta epämiellyttävän. Mutta hyvällä tavalla. Romaanissa halpahallissa tehdyt ostokset ovat kuin köyhän miehen aarteenmetsästystä, nykyajan halpana löytöretkeilijänä olemista. Oranssit alennustarrat kirkuvat säästäväisyyttä, ja joka kerta halpahallissa aukeaa uusi maailma, joka tuo aina lisää rahaa pankkiin. Kirjan alkupuolella oleva mainio pitkä kuvaus halpahallissa pyörimisestä päättyy kuitenkin sekin inhottavaan mahalaskuun, kun kassa ei huomaakaan alennustarraa tuotteessa ja joutuu kuuluttamaan toisen työntekijän selvittämään tilannetta:    

Nyt kaikki näkevät, että olen köyhä. Ja saita.” (s. 68) 

Samaa häpeää tuottaa Katin vanhempien osallistuminen Huutokauppakeisari-ohjelmaan, jota hänen serkkunsa ylimielinen perhe ei ymmärrä millään tavalla. Vanhempien osallistuminen reality-sarjaan, jossa ylpeillään oman krääsän hyvään hintaan myymisellä, aiheuttaa Katissa niin syvää kiemurtelevaa vaivautuneisuutta, ettei hän oikein tiedä, miten siitä voi selvitä. Vaikka Kati halveksuu vanhempiaan, hän myös itse ymmärtää, että on loppujen lopuksi hyvin samanlainen kuin äitinsä.  

En voi sille mitään, mutta niin se vain on, että jaan äitini intohimon, toisten ihmisten vaikeudet. Ja aivan kuten hänkin, niistä puhumisesta myös minä saan voimaa. Sitä voimaa, jota tarvitaan oman tympeän ja kiusallisen elämän eteenpäin viemiseksi. (s. 191) 

Romaanissa annetaan paljon huomioarvoa ihmissuhteille, ja äidin ja lapsen suhde tukee kirjan tematiikkaa kaikista eniten. Suhteessa yhdistyvät halveksunta ja hyväksynnänkaipuu. Äiti ja tytär ovat toisiinsa yhteydessä luonnon lakien sanelemana, pakosta. Äitiään ei voi valita, joten äitiä on koitettava rakastaa, ja tämän suosioon on pyrittävä pääsemään.

Ojennan kakkulaatikon hänelle tyytyväisenä: huomaatko oranssina hehkuvan tarran? Olen kuin näädänpoikanen, pieni ja innokas, joka on juuri oppinut pyydystämään itse ja roikottaa nyt suussaan hiirenraatoa, esittelee sitä ylpeänä emolleen. Katso, katso! Minutkin on kasvatettu taitavaksi saalistajaksi, emo saisi olla hyvillään.” (s. 80) 

Katia ja tämän siskoa Saria yhdistää myös haaveilu toisten ihmisten epäonnesta: 

”Lapsena huvittelimme Sarin kanssa usein sillä, että minkä paikan tulipalo olisi meistä kaikkein ihaninta.” (s. 56) 

Katkera suhtautuminen onnekkaampiin ihmisiin manifestoituu suhteessa Katin serkkuun Ninaan, jolta hän on jo pienestä pitäen saanut kaikki tämän vanhat vaatteet. Ninan perhe ja Kati ja tämän entinen avomies Jussi lähentyvät ainoastaan rahan takia, koska Katin mies Jussi on töissä yrityksessä, josta saa tukkuhintaan kylpyhuonetavaroita. Suhde on mahdollinen vain, jos joku hyötyy siitä. 

Suhteiden inhorealistisuuden ja perimän taakan lisäksi romaani kysyy myös sitä, millä tavalla suhtaudumme omistamiseen. Kuinka tarpeellista omistaminen on maailmassa, joka on jo valmiiksi täynnä turhaa tavaraa? Omistaminen nähdään kuitenkin edelleen mittarina ihmisenä onnistumisesta ja tämä ilmenee Katin haaveena omakotitaloasumisesta. Se liittyy juurtumisen tunteeseen ja tarpeeseen kuulua johonkin ja omistaa. Mikäli ei omista mitään on haahuilija vailla traditiota. Äidin järjettömyyksiin yltyvä hamstraaminen on symboli tästä turhamaisuudesta ja omistamisen ristiriidasta.    

“Häntä ei tuntunut pelottavan tai harmittavan edes oma kuolema niin paljoa kuin se, ettei ehdi käyttää pois noita kaikkia säästämiään materiaaleja. Elämäntyö jää kesken. Olemassaolon merkitys valuu hukkaan, kun se, minkä on oppinut suurimmaksi hyveeksi, talteen pistämisen, osoittautuu kerta kaikkiaan turhaksi ja hyödyttömäksi. Jopa haitalliseksi.” (s. 165)   

Omistamattomuus liittyy myös vierauden tunteeseen. Vuokralla asuminen on pahempaa kuin pahin kurjuus, sillä silloin ollaan vieraalla maaperällä, jollakin tavalla kodittomana. Omistusasunnon saaminen nykyään itselleen on kuin pääsisi eroon torpparilaitoksen kahleista. Jos joku tulee ulkoapäin määrittämään, kuinka omassa talossa tulisi elää, voiko sitä sanoa kotona asumiseksi ollenkaan? Asia on ajankohtainen nykyään asuntojen hintojen noustessa niin korkealle, että varsinkin kaupungista asunnon ostaminen voi olla utopiaa monelle. Huuko toteaa vaivaistalossa kuolemaa odottaessaan: 

“Olen eläissäni kokenut vilua ja paljautta, nähnyt kurjuutta ja nälkää, mutta kaikkea sitä köyhyyttäkin surkeampaa on sentään vieraissa olo.” (s. 212) 

Kirjan lopussa Kati vapautuu tästä omistamisen pakkomielteestä, ainakin hetkellisesti. Teoksen parhaimpiin kohtauksiin kuuluu upea kuvaus tuoreesta sämpylästä, kahvilan kalleimmasta, jonka hän valitsee hekumoiden, perimäänsä uhmaten. Valinta on vallankumouksellinen. Kahvilan vitriinistä aukeaa kokonaan toinen todellisuus, joka on täynnä värikylläistä aistillisuutta, ilman harmaata nuukuutta ja ylisukupolvista niukkuuden painolastia. 

“Kuohkea sämpylä näyttää tarkoituksenmukaisen napakalta ja rapealta. Siinä ei ole mitään turhaa halpaa vaaleaa höttöä. Sen sisälle on ujutettu suuri maailma. Terhakat, väkevänvihreät salaatinlehdet. Kypsät mehevät avokadonpalat. Syvänpunaiset tomaatinsiivut. Paksuja valkoisia mozzarellakiekkoja. Basilikaa, sekä tuoreina lehtinä että puristettuina öljyiseksi pestoksi, joka pisaroi leivän uumenista. Pinnalla hyvyyttä julistavia kurpitsansiemeniä.” (s. 271) 

Ratinen on kirjoittanut ajankohtaisen, samaistuttavan, viihdyttävän ja sisällöltään monipuolisen romaanin, jota voi suositella mustan huumorin, naturalistisen ja inhorealistisen kirjallisuuden ystäville.  

Ilmo Muuronen   

”Yksi kauas kelluva uimapatja” – runoteos äidin ja tyttären hankalasta erosta

Eija Tammisto: Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta
Runokokoelma, 69 s.
Enostone, 2020.

“Tää kääntäis peiton kuin lääkäri ja sanois

 kivulias toimenpide ilman puudutusta, kiitos” (s. 21)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on hengästyttävän pitkästä nimestään huolimatta kooltaan pienen pieni runokirja, mutta sitä suurempia ovat sen teemat. Eija Tammiston kokoelmassa tarkastellaan äitiyttä, naiseutta, tyttäriä ja toisistaan irrottautumista. Tammiston kehutun vastaanoton saanut esikoisrunoteos Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita (2016) kiinnittyy niin ikään naisteemaan tutkiessaan ylisukupolvista kipua ja sen muuttumista, jotka ovat läsnä myös toisinkoisessa.

Esikoisessa on lintu, joka teurastetaan ja joka on myös isoäiti ja todistaja. Lintu ei seuraa toisinkoiseen, mutta sen tilalle tulee vettä sen monissa muodoissa. Ajattelen kuitenkin samanlaisen herkkyyden ja haurauden säilyvän, mutta kuten vesikin joskus, Tammiston toisinkoinen on niin ikään purkausmaisesti raju. 

Tammiston poetiikassa ovat läsnä ääripäät ja säväyttäminen kohtuullisen pienellä sanamäärällä. Ilmaisu on affektiivista ja tarkkaa, mutta myös harkitun epäselvää: “tytär tai kaksi”. Teoksessa äiti tekee kuolemaa. Alussa ollaan sairaalasängyn luona, jonka ääreltä liu’utaan kipeisiin muistoihin tyttären näkökulmasta. Mikään viimeisen tuomion tai kiirastulen kuvaus teos ei kuitenkaan ole, sillä syyttävät sormet osoittavat enemmän yhteiskuntaa kuin äitiä kohti. 

Toisinkoisessa kuvataan maailmasta paljon sellaista, jonka äiti ja tytär voivat jakaa. Muille kuin miehille hyvin arkisetkin tilanteet voivat olla vaarallisia. Runot välittävät minimalistisesta ilmaisustaan huolimatta keskeisen tunteen naisena olemisesta ja siihen vääjäämättä toisinaan liittyvästä pakokauhusta ja hapen loppumisesta. 

“ruumis jännittyy yhä

enemmän kuin on tarpeen” (s. 30)

Virtaamisesta kovertamiseen

Piirrän meidät kuulakärkikynällä

 äidin järveksi

 minut pohjalle vierineeksi kiveksi” (s. 16)

Teos koostuu kahdeksasta osiosta, joiden sisältö on vuoroin liikuttavaa ja vilpitöntä, seuraavassa hetkessä rajua, kipeää ja väkivaltaista. Vedessä lempeästi kelluminen muuttuu hukkumisvaaraksi, ollaan yhtä aikaa vaarallisen ja vaarattoman kidassa, saadaan haavereita. Vesi kuvaa samanaikaisesti sitä, kuinka toiseen voi hukkua ja vieriä kiveksi pohjalle. Kauniit ajatukset äiti-tytärsuhteesta ovat “yksi kauas kelluva uimapatja”. Samalla vedessä kaikki yhtyy saumattomasti toisiinsa. 

Vesi on teoksen keskeinen motiivi alkaen siitä, ettei teoksessa ole juurikaan välimerkkejä. Runot seuraavat toisiaan virraten, mikä edustaa kenties kasvukivuttomia vaiheita ja äiti-tytärsuhteen soljuvuutta. Toisaalta, kun annan runojen viedä minua mukanaan, yhtäkkiä ilmaantuvat karkeat kuvat järkyttävät. Tytär on puhujana nyt aikuinen ja joutunut kasvamaan miesten maailmassa. 

 “(–) Kiltiksi kasvatetut katkeroituvat

  muuttavat muotoaan

  kuin eivät olisi koskaan luutuneet”  (s.31)

Virtaavuuden kontrastiksi asettuvat ruumiilliset ja kipeät kuvat, jotka pysäyttävät virran ja ilmaisevat äiti-tytärsuhteen kipukohtia. 

Vuosia myöhemmin sanot että maha pystyssä ei ole

 kotiin tulemista

 nauran

 koverran itseni jäätelökauhalla

 rinnat ja lantio nirhamilla

 kuiskaan

 tahdoitko todella mut” (s. 45)

Äidin ja tyttären erottautuminen on henkistä ja fyysistä. Runot tuntuvat kehossa asti voimakkaiden ilmaisujen vuoksi. Lapsi on kohdussa kuin vedessä, saumattomana äidin kehossa, mutta jo synnytyksessä ensimmäistä kertaa äidistä revitty. Tytär epäilee, halusiko äiti sittenkään hänet. “[N]auran / koverran itseni jäätelökauhalla” on ilmaisuna makaaberi, onomatopoeettisesti virtaamisen tai kellumisen täysi vastakohta.

“mistä mä alan, mihin lopun,

 kun paha olo irtoaa susta, tartuttaa mut?” (s. 37)

Teoksessa kehollisuus myös sekoittuu pohdintoihin oman kehon rajoista ja toisen vaikutuksesta itseen. Toiminta ja puheenvuorot tuntuvat hetkittäin kuuluvan sekä äidille että tyttärelle, ikään kuin he puhuisivat samasta tietoisuudesta käsin. 

Vuoropuhelua ja konditionaalissa kuvitteleminen

Kun runon jännite tiivistyy äärimmilleen, vaihdellen äiti ja tytär puhkeavat puhumaan vuorotellen. Puheenvuoro alkaa keskeltä riviä, kaksoispisteen edessä on tyhjää kuin paikka nimelle. Hetkittäin koen vaikeaksi eläytyä äidin ja tyttären symbioottiseen ilmaisuun ja erityisesti hämmennyn, kun kursiivilla kirjoitetuissa osuuksissa kielirekisterit sekoittuvat. Esimerkiksi “se johtu susta” kuulostaa siltä, mitä jokainen tytär voisi sanoa äidilleen, mutta “sinäkin kuin isäsi” liittyy selkeämmin äidin puheenparteen. Kuitenkin hämmennyksessä tiivistyy jotain teoksen ytimestä: äiti-tytärsuhteiden sotkuisuudesta.

“Osaisko äiti olla isälle äiti

: Ei se luota ei kehenkään

vai napittaisiko sylinsä

jäädyttäisikö järvet

: Sinäkin kuin isäsi” (s. 52)

Etäisen ja tunnekylmän isän trooppi on aistittavissa alusta loppuun. Aktiivisia toimijoita isistä ei tule, minkä voi käsittää nopeasti ilmoille heitetystä toiveesta “ja isät pesisivät tyttärensä”. Toisaalta runoteoksessa äitikin “läikkyy jossain näkökentän reunalla” Konditionaalin avulla ilmaistaan myös äidin ja tyttären välisiä leikkejä ja unelmia turvallisesta vanhemmasta.

“Se olis aina tän turvana ei päästäis irti

mutta se ei tietäis mikä on tälle parasta” (s. 20)

Kuvitelmista käy ilmi kuvittelun rajat, jos omat vanhemmat eivät ole osanneet vanhemman roolia. Ajatus sankariäidistä ja -isästä voi tuntua niin kaukaiselta, ettei niitä pysty luomaan edes mielikuvituksessaan, jolloin iloiseen kuvitteluun sekoittuu painajaismaisia piirteitä. Konditionaalisen ja välimerkeittä virtaavien runojen lomassa puhuja tulee sanoneeksi painavia ja pysäyttäviä asioita. Tuokiokuvien väleissä on asennonvaihdoksia, jotka ovat kaikesta ylimääräisestä riisuttuja ja hätkähdyttäviä havaintoja. 

“Yhtäkkiä kaikki on turvallista

 kuin kita” (s. 40)

Pelkkää kurjuutta? 

Koen runojen olosuhteiden, paikan ja tilan vaihdokset välillä kipeästi. Runon henkilöitä kuljetaan järvestä ja pesästä loukkuun, kitaan tai nuppineuloilla pingotetuksi, vangiksi kireisiin vaatteisiin. Teos kuvaa maailmaa, jossa erityisesti naisen on ahdasta olla. Nainen on “perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen”, jonka kehoa voi noin vain kohdella kaltoin. 

“Vain sopimaton riuhtaisu lakanoista

 löysistä vatsanpeitteistä patjoista

 

perhonen kärpänen mikä tahansa hyönteinen

pingotettu nuppineuloilla

 

alla selvitys kuolinsyystä” (s. 44)

Teosta ei pidä syyttää sellaisesta, mikä on siitä riippumatonta. Mainitsen silti, että teoksen lukeminen oli viimeaikaisen seksuaaliseen häirintään liittyvän keskustelun myötä hetkittäin liikaa. Puhdas lämpö ja ilo puuttuvat teoksesta lähes täysin, ja hetkittäin se luottaa vaikuttavuudessaan liikaa kipuun ja kielteisen kautta ilmaisemiseen. Yhteen keinoon nojaamisessa on vaarana, ettei siitä sitten löydy riittävästi sävyjä ja tunteiden kirjoa, vaikka se voi olla myös teoksen tavoite. Usein ei ole tarpeen kaunistella, ja täytyy sanoa suoraan kuinka kipeää elämä voi tehdä. Silti lapsekkaan ja naiivin konditionaalin yhdistäminen väkivaltaiseen kuvastoon on lyödyn lyömistä. Teos ei ole kuvauksessaan mauton, mutta ei ole tehty luettavaksi jokaiseen hetkeen. Runoissa on dialogin mahdollisuus ja alku, mutta runot jäävät nyt konfliktin ja kivun kuvaamisen tasolle.

Helpotuksen rytmi ja keveys

Lyhyt ja viimeinen osio Puhkeava aamu on huokoisempi ja valoisampi. Runojen mukana saa viimein hengähtää. Yön jälkeen tulevassa aamussa kipu ja taakka päästetään ulos. Pidän siitä, että lopetus säilyy hieman avoimena. Palataan äidin sairaalasängyn ääreen ja äiti päästetään ulos. Ilmaisussa sekoittuu pysäyttävästi syntymän ja kuoleman merkkejä. Kun “lattian poikki juoksee kauris”, käsitän kuitenkin, että pahin on ohi ja pahan tilalle on tullut jotain kevyttä tai ainakin siedettävää. 

Viimeiseen osioon asti teos pitää intensiivisessä otteessaan ja Puhkeavassa aamussa rytmi viimein hidastuu. Tyyni loppu muistuttaa lapsuuden kasvukipujen hellittämisestä. Kasvukipujen lisäksi äidin ja tyttären eroamiseen ja itsenäistymiseen liittyvä piina lakkaa, järven pohjasta päästään viimein ylös.

“Hengitän tasaisesti lakaisematonta valoa” (s. 69)

Yön tunnit kannattelevat toisiaan kainaloiden alta on juuri nimensä veroisesti kipeä ja pyristelyä täynnä. Runokuviin ja tilanteisiin moni voinee samaistua, irvistellä ja riippua mukana. Runouden voima on mahdollisuudessa kirjoittaa etäännyttämällä kamalista asioista, missä teos ehdottomasti onnistui. Kaikista brutaaleimmat kuvat häiritsevät yhä lukemisen jälkeen, mutta onneksi viimeisen osaston voi aina lukea uudelleen.

Helmi Nöjd

Korkealta valaistu valistus

Kuutti Koski: Zeniitti
Romaani, 330 s.
Like, 2021


Syyskuun 22. päivänä aurinko paistaa kohtisuoraan päiväntasaajalle. Tämä on toinen kerta vuodessa, kun päivä on samanpituinen joka puolella maapalloa. Alkuillasta Helsingin leveyspiirillä on vielä niin valoisaa, että voin luonnonvalossa lukea Kuutti Kosken toista romaania. Pitkin syksyä paisteen keskiö matkaa kohti etelää, ja hieman ennen joulua aurinko on zeniitissä Kauriin kääntöpiirillä, eteläisimmässä kohdassaan. Tällöin täällä on vuoden pimein hetki, aivan pohjoisessa kaamos. Vähitellen päivät alkavat taas pidentyä ja vuoden kiertokulku jatkuu. 

Järjen kirkkauden pyörteissä

Valon ja pimeyden vaihtelut sekä moninaiset valomotiivit luovat kehyksen Kosken historialliselle romaanille Zeniitti (2021). Teos vie lukijansa valistusajan akatemioiden, salonkien ja hovien myllerryksiin. Päähenkilö, minäkertoja Pierre Louis Moreau de Maupertuis on romaanin alussa nuorehko akateemikko, joka on ollut Torniossa tekemässä tutkimuksia maapallon muodosta. Maupertuis (1698-1759) oli matemaatikko ja filosofi, ja romaani seurailee hänen elämänvaiheitaan, joskin osia hänen elämästään on totta kai väritetty. Niin kuin valon määrä eri vuodenaikoina vaihtelee, niin muuttuu myös metaforinen valo päähenkilön elämänpiirissä. Romaanissa vaihdokset ovat äkkinäisiä ja toisinaan arvaamattomiakin.  

Zeniitin alkupuolella Maupertuis yrittää todistaa Ranskan akatemiassa vanhoihin uskomuksiin jumiutuneille kartesiolaisille maan olevan navoiltaan hieman litistynyt. Pian ensityrmäyksen jälkeen Maupertuis pääsee puolustamaan uudestaan teoriaansa, jolloin se hyväksytään ja Maupertuis`n menestystarina akateemikkona pääsee alkamaan. 

Auringonkehrä oli noussut Pariisin kattojen ylle, eikä mikään voinut enää estää sitä sinkoamasta säteitään suoraan salin avonaisesta ovesta sisään. Mieleeni juolahti, että jopa isäni voisi olla saavutuksestani ylpeä. Olinhan kumonnut jotain itseäni suurempaa. Olin määritellyt, mikä oli totta. (s. 58)

Maupertuis joutuu kiivaasti muuttuvan Euroopan pyörteisiin. Hän työskentelee eri maissa eri hallitsijoiden palveluksissa. Pitkin romaania vallalla ovat erinäiset vastakkainasettelut, joiden katveissa Maupertuis pyrkii tutkimaan muun muassa valon liikkeitä ja perinnöllisyyttä. On kartesiolaiset, jotka vastustavat Newtonin ajatuksia, Preussi, joka sotii Itävallan kanssa ja Ranska, joka lopulta ryhtyy sotaan Preussia vastaan. Näiden tieteellisten ja poliittisten kiistojen silmässä Maupertuis vannoo yksinomaan todistettavissa olevien asioiden ja luonnontieteiden nimeen. Hän kammoksuu kiistakumppaninsa Voltairen teräväkielisyyttä ja pelkää tämän kynän valtaa. Maupertuis ei voi sietää selkkauksia, joihin liittyy muutakin kuin puhdasta tiedettä. Siitä huolimatta hän päätyy monesti tällaisiin kiistoihin, eikä aina selviä niistä itsekään täysin rehellisin keinoin. 

Totuuteen pyrkivä, mutta ristiriitaisilla motiiveilla varustettu seikkailija

Romaani alkaa kertojan esipuheella, jossa Maupertuis toteaa tarkkailevansa itseään tieteellisellä tarkkuudella ja tekevänsä selkoa elämästään:

Koko elämäni olen tutkinut tätä maailmaa, mutta nyt käännän kaukoputkeni itseäni kohti ja saatan kertomukseni ihmiskunnan eteen niin totena kuin pystyn, vähättelemättä kehnoimpia piirteitäni sen enempää kuin saavutuksianikaan.
Tämä olkoon eräänlainen testamentti. (s. 9)

Monessa kohtaa Zeniittiä Maupertuis vakuuttelee tarkoitusperiensä totuudellisuutta. Rivien välistä lukien, ja muun muassa romaanissa runsaasti viljeltävien kirjeiden kautta, aukeaa kuitenkin monivivahteisempi kuva päähenkilöstä. Lukija joutuu pohtimaan, mikä kerrotusta on totta ja missä kohtaa minäkertoja mahdollisesti muuntelee asioita edukseen. Tämä luo romaaniin varsin kutkuttavan asetelman; valistusajan hovit ovat jo itsessään jos jonkinmoista keinottelua pullollaan, eikä lukijakaan voi täysin luottaa kertojan sanaan. Kertojan horjuvuus asettuu myös analogiseen suhteeseen historiallisen romaanin syntyprosessin kanssa: kertoja tai kirjailija joutuu tämän tästä tekemään valintoja faktojen ja värittämisen sekä toisaalta kronologian ja dramaturgian välillä. 

Zeniitissä mihinkään Maupertuis`n elämänvaiheeseen ei pysähdytä kovinkaan pitkäksi aikaa. Akateemikko saa suuria oivalluksia, niitä seuraa maine ja menestys – kylpeminen valossa – kunnes hetken päästä jokin konflikti vie päähenkilön aallonpohjaan. Maupertuis rypee pimeydessä hetken, mutta seuraava suuri oivallus on aina kulman takana. Paljon vaihtelua sisältävä kerrontatyyli takaa sen, ettei Zeniitin lukeminen ole missään vaiheessa tylsää – käänteitä ja yllätyksiä riittää. Olisin joissain kohdissa toivonut, että esimerkiksi Maupertuis`n sisäisten motiivien tai ihmissuhteiden äärelle olisi pysähdytty pidemmäksi aikaa. Välillä tuntui, että hektinen tapahtumasta toiseen kiitäminen teki kohosteisista juonenkäänteistä hieman latteita. Toisaalta joidenkin henkilökohtaisten asioiden sivuuttaminen on olennainen osa romaanin minäkertojan muodostumista. 

Loistokas lähdeaineisto

Koski on eittämättä tehnyt valtaisan taustatyön. 1700-luvun poliittiset, aatteelliset ja tieteelliset ongelmat käydään läpi vaikuttavalla tarkkuudella. Matemaattis-fysikaaliset aiheet nousevat jopa niin kattavan syynin alle, että lyhyellä matematiikalla ja fysiikan pakollisilla opinnoilla varustettuna paatuneena humanistina jouduin toisinaan levittelemään käsiäni. Uskon, että romaani voi parhaimmillaan toimia taiteellisten ansioidensa lisäksi kimmokkeena ajautua vaikkapa tieteiden historian tai päähenkilöä kiehtoneiden matemaattisten ongelmien pariin.

Kynä etsiytyi käteeni ja pian mallinsin jo lehtien putoamisesta muodostuvaa jakaumaa paperille heilurikelloa hyödyntäen. Koordinaatistolle piirrrettynä se noudatti logaritmista säännönmukaisuutta, nousevin sykäyksin etenevää toistuvaa s-käyrää. Siinä kaikki: yksinkertainen havainto erään satunnaismuuttujan vaihtelusta, joka tuntui etäisesti tutulta. (s. 172)

On mielenkiintoista nähdä, millä pieteetillä Koski romaanin lopussa ruotii lähdeaineistoaan. Hän selittää auki teoksen syntyprosessia, tuo ilmi suorat sitaatit sekä mainitsee esimerkkejä romaanissa muutetuista asioista (muun muassa sen, ettei Maupertuis todellisuudessa soittanut luuttua, vaan kitaraa). On selvää, että Zeniitti seisoo erittäin vahvalla tieteellisellä perustalla. Nykykirjallisuudelle on toki tyypillistä lähteiden tarkka läpikäyminen, samalla tavalla menetteli muun muassa Terhi Törmälehto romaaninsa Taavi (2021) jälkisanoissa. 

Jäin silti miettimään näin tarkan analyysin mielekkyyttä: kyse on kuitenkin kaunokirjallisesta teoksesta, ei tietokirjasta. Tästä syntyikin nähdäkseni Zeniitin suurin ongelma. En voinut olla välillä miettimättä, olisiko teos kenties toiminut paremmin helppolukuisena tietokirjana, ja toisaalta, oliko aineiston “kaunokirjallistaminen” vain jäänyt jossain prosessin vaiheessa kesken. Välillä tuntui, että teoksessa halutaan kertoa historialliset tapahtumat ja aatekiistat mahdollisimman tarkasti ja mahduttaa näitä kiistoja roppakaupalla historialliseksi romaaniksi suhteellisen lyhyeen teokseen. Historiallisten tapahtumien väliin jäävät dramatisoidut inhimilliset koukerot ovat toisinaan kuin laastia, jota laitetaan väleihin vain, jotta historian tiilitaloa pystytään laajentamaan mahdollisimman paljon. 

Suuren taustatyön ansiosta lähdeaineistosta nousee toisinaan esiin hersyviä helmiä.

Tekstiin upotetut historiallisten henkilöiden sitaatit elävöittävät romaanin maailmaa valtavasti. Toisinaan ongelmaksi kuitenkin nousee juopa lainatun ja Kosken kirjoittaman aineksen välillä. Zeniitin tyyli ei nähdäkseni aina saa aikaan illuusiota valistusajan jylhyydestä. Runsaasti lainattua ainesta sisältävät kirjeet ovat vivahteikkaita, mutta kerronnan kuvailevat osiot olisivat voineet olla värikkäämpiä ja monipuolisempia. Joissain kohdissa teos sortuu kuluneiden ilmaisujen käyttämiseen, mitä tulee ympäristön ja ihmissuhteiden kuvaukseen. Tästä syystä myös esimerkiksi osa Voltairelta lainatusta tekstistä pompahtaa esille hieman irrallisena, joskin viihdyttävänä. 

Väritön barokki ja kutkuttava epistemologia

Zeniittiä on kokonaisuudessaan varsin miellyttävä lukea. Viihdyin tapahtumasta toiseen vierivän nopeatempoisen romaanin parissa oikein hyvin. Siitä huolimatta koko teoksen ajan minua vaivasi tietty ajankuvan puute. Barokista olisi voinut ammentaa vaikka millä määrin erinäistä kuvitusta. Zeniitissä loistavat poissaolollaan lähes kokonaan ajan pompöösi arkkitehtuuri ja maalaustaide. Runoilijoihin viitataan siellä täällä, ja keskeisessä osassa olevan, säveltäjänäkin ansioituneen hallitsijan, Fredrik Suuren taiteelliset mieltymykset jäävät pääasiassa mainintojen tasolle. Kohtaan, jossa Maupertuis saapuu tämän hoviin on tosin sisällytetty ekfrasis Fredrik Suuren huilukonsertosta, joka valitettavasti tuntuu hieman pakotetulta. Useassa kohdassa aikakauden tunnun luominen on kuitattu hieman huolimattomasti. Yksittäiset taustalla soivat klaveerit eivät riitä lukijan upottamiseksi barokin aikaan. 

Toisaalta, Zeniitissä on selvä näkökulma. Teos on seikkailua ja tiedettä yhdistelevä historiallinen romaani eikä varsinaisesti pyrikään muuhun. Se sai minut miettimään käsityksiäni historiallisen romaanin lajista. Siihen kuuluvan teoksen ei välttämättä tarvitse olla waltarilais-westöläinen pitkäkuvauksinen rikkaita henkilöhahmoja sisältävä järkäle. 

Zeniitissä puhtaan kaunokirjallisia ansioita mielenkiintoisemmaksi nousevatkin epistemologiset kysymykset. Maupertuis alkaa miettiä, onko eräs hänen keksimänsä teoria oikeasti hänen käsialaansa, vai mahdollisesti tiedostamatta kopioitu. Romaani herättää mielenkiintoisen ja piinaavan kysymyksen tiedon alkuperästä. Miten voimme tietää, onko jokin ajatuksemme “puhtaasti” omamme? Pelkästään tämän kysymyksen herättäminen on romaanilta hieno ansio. Aihepiiriä olisi tosin voinut käsitellä enemmänkin. 

On kiintoisaa, kun kaunokirjallinen teos saa miettimään omaa tietopohjaansa. Opin Zeniitistä huomattavasti uusia asioita 1700-luvun historiasta, ja teos sai minut esimerkiksi marssimaan rullattavien kirjahyllyjen väliin lainaamaan kauan lukulistallani seisseen Voltairen Candiden. Toisaalta kaunokirjallinen elämys ja Zeniitin parissa koetut tunteet jäivät hieman vaisuiksi. Vaikka nautin teoksen nostattamista ajatuksista, jäi päällimmäiseksi tunteeksi pienoinen pettymys. Romaanissa olisi ollut aineksia vivahteikkaaksi teokseksi, mutta paikoin väljä ja huolimaton henkilökuvaus sekä kerronta jäivät kaihertamaan valitettavan paljon. Lopputunnelmani yhtyvät syksyiseen iltaan auringon ollessa zeniitissä lähempänä Kauriin kuin Kravun kääntöpiiriä. 

Taavi Heikkilä

Apua, pomoni on narsisti!

Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Romaani, 189 s.

Karisto, 2021


Tiina Tuppuraisen toisinkoinen Hänen valtansa alla (2021) on nopealukuinen romaani työpaikkakiusaamisesta, narsistisesta ihmissuhteesta selviämisestä, media-alan murroksesta sekä Helsingin lesbokulttuurista. Päähenkilö Jenna on ollut vielä 19-vuotiaana lupaava jalkapalloilija, mutta pelatessa vammautunut polvi on pakottanut löytämään uuden suunnan elämälle. Tämä tie vaikuttaa löytyneen journalismista, ja toimittajana Jenna onkin ihan hyvä – mutta Birgitin silmissä loistava. Glow-lehden toimituspäällikkö Birgit on rääväsuinen, epäkorrekti työpaikkakiusaaja, joka narsistin ailahtelevuudella ensin nostattaa Jennaa kehuillaan vain polkeakseen nuoren naisen itsetunnon taas pistävillä kommenteillaan alas. 

Hänen valtansa alla on yhdeltä istumalta ahmittava teos. Luvut ovat keskimäärin vain muutaman sivun pituisia, ja virkkeet pääosin varsin lyhyitä ja koruttomia. Tällainen asiatekstimäinen kirjoitustapa tuntuu ajoittain säksättävältä, ja olisinkin kaivannut kieleen enemmän syvyyttä, jota Tuppurainen osoittaa kyllä hallitsevansa teoksen aloitussivulla: 

Olen kaivannut sinua, valtaa, joka uhkaa musertaa minut alleen ja samalla nostaa minut muiden yläpuolelle. Olen halunnut olla muita parempi, hyvä sinun silmissäsi. Sinä sivelet niskaani, minä kehrään kuin tiikerinpentu. (s. 5)

Herkkä ja symbolirikas aloitus jättää janoamaan lisää kaltaistaan, mutta yleisellä tasolla teoksen kieli ei valitettavasti yllä samoihin sfääreihin. 

Lyhyiden lukujen välillä tapahtuu pitkähköjäkin aikahyppyjä, ja “kohtausten” välillä saattaa vierähtää jopa kuukausia. Kronologiaa rikkoo fokalisaation vaihto Jennan ja Birgitin välillä sekä takaumat kummankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kiivas hyppely ajasta ja paikasta toiseen tarjoaa hyvin monipuolisen leikkauksen tarinan keskeisten hahmojen elämään, mutta itse olisin kiirehtimisen sijaan kaivannut pidempiä pysähdyksiä romaanin tapahtumien äärelle. Tuppurainen näyttää luottavan siihen, että lukija itse kykenee täyttämään aukot tapahtumien välillä.

Löydetystä perheestä tukea valjulle päähenkilöhahmolle

Birgitin nauru on matala ja käheä. Hän käyttää sellaisia sanoja kuten huora, ämmä, lehmä ja lutka mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. (s. 7)

Hänen valtansa alla on parhaimmillaan henkilökuvauksen saralla. Kuvaa luodaan paljon dialogin kautta, mutta myös edeltävän lainauksen kaltaisilla, lihaisilla ja kursailemattomilla kuvauksilla. Henkilökuvaus on parhaimmillaan aisteja hivelevää – voin melkeinpä kuulla Birgitin käheän naurun kajahtelevan kirjan sivuilta, ja haistaa tupakan, jota hänen kerrotaan jatkuvasti polttavan. Ikävä kyllä näin onnistunut kuvailu jää teoksessa harvinaisuudeksi, ja kontrasti näin eloisan ja muuten niin paljaan tekstin välillä on suuri.

Lyhyt romaani on pakattu täyteen henkilöhahmoja – ehkä jopa niin monia, että teos ja sen päähenkilö Jenna ovat hukkua niihin. Etenkin Birgitin vahvan ja monitasoisen hahmon rinnalla Jenna jää varsin valjuksi. Päähenkilön tyhjyyttä pyritään paikkaamaan Jennan elämän tärkeillä ihmisillä, joista mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi uusi tyttöystävä Lotta, ex-tyttöystävä Eeti sekä Jennan paras ystävä Sandra. Ohimennen tutustutaan myös Jennan ihastuttavaan naapuriin, eläkeikäiseen feministi-Leilaan, sekä Toniin, nuoreen poikaan jonka homofobinen perhe potkii pois luotaan saadessaan tietää pojan seksuaalisesta suuntautumisesta. 

Nämä sattuman tai kohtalon yhteen tuomat hahmot edustavat sydäntälämmittävää löydetyn perheen (found family) trooppia, jossa biologisen perheen kanssa rohtuneita välejä korjaa ystävät ja läheiset. Jennan välit äitinsä kanssa eivät ole huonot, mutta eivät kovin lämpimätkään. Tonin tarina taas on rajumpi esimerkki siitä, miten vanhempien vanhoilliset näkemykset voivat johtaa oman lapsen hylkäämiseen. Teos muistuttaa, että lähtökohdistamme riippumatta jokaiselle löytyy maailmassa ihmisiä, jotka välittävät. 

Hahmojen välille on punottu äärettömän kiehtovaa ja monisyistä dynamiikkaa, mutta liihottelu aiheesta ja ajasta toiseen pikaisella tahdilla jättää suuren osan tämän dynamiikan aukomisesta lukijan vastuulle. Kiinnostavaa on esimerkiksi tarkastella, kuinka eri tavoin Jenna rakastaa ihmisiä ympärillään. Arkinen välittäminen Lottaa, platoninen ystävänrakkaus Sandraa ja katkera kaipuu Eetiä kohtaan sekä Birgitin epäterve idolisointi luovat mukavaa kontrastia toisiinsa ja piirtävät varsin aidontuntuisen kuvan siitä, kuinka monimutkaisia ihmissuhteet useimmiten ovat. Monesti kaipaamme intohimoisimmin sitä, mikä on meille väärää, ja puolestaan pidämme itsestäänselvyytenä sitä, mikä meidät tekee onnellisimmaksi.

Annoin pikkusormen…

Romaanin juoni keskittyy pitkälti Jennan työelämän ympärille hektisessä ja raadollisessa media-alan työympäristössä. Tällainen työpaikkaromaani on minulle vasta hiljattain tutuksi tullut, mutta yllättävän antoisa lajityyppi, jos sitä sellaiseksi voi jo kutsua. Aiheeltaan teos muistuttaa esimerkiksi jo aiemmin Toisinkoisen blogissa arvosteltua Tuomas Marjamäen teosta Myöhäistä katua, jonka eräänä keskeisenä teemana on aloittelevan naisjournalistin ja vanhemman, narsistisen juorutoimittajan valtataistelu iltapäivälehden toimituksessa.

Jenna työskentelee toimittajana Glow-lehdessä, johon Birgit on napannut hänet toisen aikakauslehden leivistä. Yleensä kriittinen ja vaikeasti lähestyttävä Birgit kiinnostuu Jennasta, joka tässä vaiheessa uraansa on vasta kesätoimittaja määräaikaisessa työsuhteessa. Nuori journalisti saa tästä yllättävästä huomionosoituksesta itsevarmuutta, ja sen kautta Birgit kietoo hänet myös tiiviimmin pikkusormensa ympärille. Huolimatta Birgitin vanhentuneista asenteista, alaisten kaltoinkohtelusta ja mihinkään tyytymättömästä asenteesta, Jenna suorastaan jumaloi esimiestään, ja myöntyy mihin tahansa Birgitin oikkuun häntä miellyttääkseen. 

Näen Jennasta jo alussa, että hän on erilainen kuin muut. – – Jennalla on taito saada kierrokseni laskemaan niinä hetkinä, kun tuntuu, etten enää kykene työhöni. Se herättää mielenkiintoni. (s. 32)

Esimiehen ja alaisen välillä on selvää jännitettä, mutta romanssia näiden kahden välille ei synny. Jennan puolelta tämä jännite on selvemmin ihastusta, mutta Birgit ei ainakaan tällaista halua tai osaa myöntää. Birgit on kuitenkin narsistisen riippuvainen nuoremmasta naisesta ja häneltä vastaanottamastaan ehdottomasta ihailusta. Vaihtaessaan työpaikkaa konkurssin partaalla olevasta Glow-lehdestä sisällöntuotantofirma Fiddleen ei tule kysymykseenkään, etteikö hän ottaisi Jennaa mukanaan. Ja Jennahan seuraa. 

Molemminpuolisella kiintymyksellä on kuitenkin varjopuolensa. Aluksi Jenna on suojassa Birgitin ruoskivalta kritiikiltä, ennemminkin uskottu, jolle Birgit purkaa turhautumisensa muihin alaisiinsa. Fiddlelle siirryttyään Jenna kuitenkin saa kokea, kuinka kipeästi pomon ilkeät sanat voivatkaan satuttaa, kun ne kohdistuvat häneen itseensä. Birgit perustelee yhtäkkistä kriittisyyttään lempialaistaan kohtaan sillä, että haluaa tämän kehittyvän ja antavan mahdollisimman edullisen kuvan uudessa työympäristössä. Taustalla on kuitenkin selvää katkeruutta ja kateutta nuorempaa, paremmin moderniin firmaan integroituvaa Jennaa kohtaan, ja kritiikissä on ajoittain kohtuullisuus kaukana. 

Aikuisten täytyy kestää sellaistakin palautetta, joka ei hivele heidän turhamaisuuttaan. Joka auttaa heitä näkemään itsessään ne kohdat, jotka vaativat viilaamista.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun. Joskus hän vielä kiittää minua. (s. 72)

Kuten useimmilla kiusaajilla, on Birgitin käytöksen taustalla paljon omia vaikeuksia yksityiselämässä. Perheen arki on kaikkea muuta kuin ruusuista – Aviomies pettää nuoremman naisen kanssa aivan Birgitin silmien alla, etäisyys omiin lapsiin tuntuu kilometrien mittaiselta, eikä oma äiti anna unohtaa Birgitin epäonnistuneen vanhemmuudessa. Myös muistot omasta lapsuudesta ja vanhenevan kehon synnyttämä ahdistus ulkonäöstä syövät naisen itseluottamusta, ja pahan olon sijaiskärsijöiksi joutuvat alaiset työpaikalla. Vaikka Birgitin näkökulmassa poiketaan Jennaa harvemmin, ovat nämä pätkät teoksen mieleenpainuvimpia. Kiusaajan näkökulmaa avaamalla myös muistutetaan, että päällisin puolin kamalalta vaikuttavillakin ihmisillä on omat taistelut taisteltavinaan. Vaikka tämä ei tee heitä syyntakeettomiksi, ovat hekin ihmisiä. 

Teos käsittelee suhteellisen pintapuolisesti myös media-alan murrosta. Perinteiset mediat, kuten aikakauslehdet, jollaisessa Birgit ja Jenna alunperin työskentelivät, alkavat menettämään suosiotaan. Henkilökunnasta ja budjetista joudutaan matalan kysynnän vuoksi leikkaamaan, mikä puolestaan vaikuttaa valmiin tuotteen laatuun. Kuolevan Glow-lehden vastakohtana on kuitenkin Fiddle, trendikäs ja kovassa kasvussa oleva sisällöntuotantoyritys, joka tarjoaa turvaa lehtialan yt-neuvotteluilta, sekä myös huomattavasti suurempaa palkkaa kuin mitä Jenna vanhassa työssään sai. 

Perinteisen median suosion hiipuminen rinnastetaan teoksessa myös Birgitin elämään. Aikakauslehtien suosion ollessa korkeimmillaan on myös Birgit ollut uransa huipulla. Nyt median murroksen keskellä huomaa Birgit myös itse muuttuneensa – ympärillä olevat ihmiset ovat nuorempia, kauniimpia ja sopeutuvat paremmin muuttuviin ympäristöihin kuin hän itse. Siinä missä esimiehen käytöksessä ei muutama vuosikymmen taaksepäin olisi nähty mitään väärää, on Birgit nyt vaarassa joutua ongelmiin työpaikkakäyttäytymisensä vuoksi. Vanhan uran lisäksi siis myös naisen oma identiteetti on uhattuna.

Anteeksipyytelemättä lesbo

Muistan Eetin sohvalla, hänen katseensa viimeisellä kerralla, sormet, jotka silittivät kylkiluitani pimeässä, minä keskellä olohuoneen lattiaa selälläni, tuuli, joka repii puut juuriltaan ja vinkuu nurkissa, kävelen yksin metsäpolkua mädäntyvien kasvien keskellä, viimeinen orgasmi, iho, joka on poissa ja nyt uusi iho, hän tunkeutuu kielellään sisälleni eikä huomaa että itken – sitten minä tulen. (s. 37)

On ilahduttavaa lukea teosta, jonka keskiössä on identiteetissään varma, menestynyt lesbonainen, jonka seksuaalisuutta ei häivytetä taka-alalle. Edeltävä katkelma Lotan ja Jennan seksikohtauksesta on paitsi kielellisesti taidokas, myös yhä suhteellisen harvinainen esimerkki kahden naisen välisestä seksistä kotimaisen kirjallisuuden kentällä. Vaikka queer-representaatio myös valtamediassa on kasvussa, nähdään samansukupuolisten välinen seksuaalisuus yhä vulgaarimpana ja siveettömämpänä, kuin heteroparien. 

Queer-aiheisten julkaisujen keskiössä on myös usein jonkinlainen selviytymistarina, kamppailu oman identiteetin ja ympäröivän maailman ennakkoluulojen välillä. Nämä tarinat ovat tietenkin äärettömän tärkeitä, ja ikävä kyllä, monen nuoren elämässä tuttuja. Siitä huolimatta on ilo lukea vaihtelun vuoksi lesbotarinaa, jonka keskiössä ei ole lesbouden outous. 

Niin me kasvoimme pienistä lesboista vähän isommiksi, eikä meille tullut mieleenkään, että se voisi olla väärin. (s. 26)

Vaikka romaanin yleinen sävy ja suhtautuminen homoseksuaalisuuteen onkin positiivisen normalisoiva, käsitellään homofobiaa sen sivuhenkilön kautta. Jenna tutustuu 19-vuotiaaseen Toniin haastatellessaan tätä freelancerina tekemäänsä juttuun nuorten aikakauslehteen. Pojan äiti on heittänyt tämän pihalle, ja Toni etsii nyt paikkaansa Helsingissä. Turvaverkkoa ei vielä ole, ja niinpä Jenna tarjoutuu toimimaan tällaisena, jos Toni sitä ikinä kaipaa. Tonista tuleekin Jennan eräänlainen suojatti, jota hän auttaa niin asunnon kuin työ- sekä opiskelupaikankin löytämisessä. Jennan ja Tonin välinen ystävyys, sekä Tonin kasvava varmuuus identiteetistään ja taidoistaan onkin yksi niitä teemoja, joita olisin toivonut kirjassa käsiteltävän vielä enemmän.

Lopuksi

Työpaikkakiusaaminen, vallan hyväksikäyttö, narsisitinen ihmissuhde, perheen hajoaminen ja uuden löytäminen tilalle, media-alan murros… Teos harhailee ajasta, paikasta ja teemasta toiseen, sivuaa monia kiinnostavia aiheita, mutta ei tunnu osaavan pysähtyä yhdenkään äärelle hetkeä pidemmäksi. Teemoiltaan romaani on äärimmäisen kiinnostava, mutta olisin mielelläni lukenut aiheista jopa tuplasti sen verran, mitä 189 sivua tarjoavat. Yksi suurimmista risuistani teokselle onkin sen lyhyys.

Hänen valtansa alla lähtee käyntiin lupaavalla, kauniisti kirjoitetulla aloituksellaan ja elävällä henkilökuvauksella, mutta tuottaa nopeasti pettymyksen arkiseksi taantuvalla kielellään, liian pintapuolisella sukeltamisella käsittelemiinsä teemoihin sekä antiklimaattisuudellaan. Epäselväksi ei jää, etteikö Tuppurainen osaa kirjoittaa taidokkaasti – miksi siis tarjoilla tästä vain hippusia muuten niin koruttoman ja paljaan kielen seassa? 

Emilia Liljeroth

Kuka lohduttaisi väkivaltaista hoitajaa?

Tiina Lifländer: Hyvä yö
Romaani, 200 s.
Atena, 2021

Yhdeksänkymmentäkolme prosenttia ympärivuorokautisessa vanhustenhuollon yksikössä työskentelevistä on havainnut asukkaiden kaltoinkohtelua. Tyypillisimmät kaltoinkohtelun muodot ovat ulkoilun laiminlyönti ja vanhuksen jättäminen yksin, mutta yli 15 prosenttia työntekijöistä raportoi havainneensa myös fyysisen väkivallan käyttöä, ja usein väkivallan tekijä on toinen työntekijä tai asukas.[1]

Tässä kohtaa tulisi varmaan rääkäistä kauhuissaan: väkivaltaisten hullujen ei pitäisi enää koskaan saada työskennellä sosiaali- ja terveysalalla, onpa sairasta! Väkivalta on eittämättä väärin ja tuomittavaa, mutta siihen johtavat syyt ovat usein moninaisia. Tiina Lifländerin toisinkoinen Hyvä yö sylkäisee lukijan keskelle hoitotyön arkea, väkivaltaisen hoitajan ja vanhuksen mielenmaisemiin pohtimaan, missä menee empatian rajat ja millaista on elämä viime hetkien sekavuustiloissa omien muistojen ja häilyvien aistihavaintojen keskellä.

Kun napsahtaa niin napsahtaa

Vanhusten palvelutalo Kultarinteessä työskentelevä lähihoitaja Nanna painaa duunia hedelmäkarkkien ja energiajuoman voimalla. Kädet ovat jatkuvasta pesemisestä vereslihalla, univaje on massiivinen ja ympäröivä maailma suodattuu vihan ja pessimismin läpi. Kärttyisiä katseita saavat feissarit, kerjääjät, huutavat pikkulapset ja ennen kaikkea Kultarinteen rasittavat vanhukset. Työn aiheuttama uupumus tihkuu läpi Nannan kerronnan.

Eikä sinänsä ihme, sillä Hyvä yö ei kaunistele kuvatessaan hoitotyön arkea, vaan hoidettavaksi tulevat niin lahkeeseen valuvat paskat kuin naamalle osuvat iskutkin. Loputon kiire ja hoitajapula sekä hermoja raastava häly saavat voimaan huonosti:

”Astiat kilahtelevat. Joku huutaa sortuneella äänellä apua ja toinen vaatii kiroillen ruokaa. Lusikalla paukutetaan lautasta. Kansliassa soi puhelin. Päivähuoneen telkkari on auki. Kirstin luja ääni aulasta:

– Kosti, nostapa ne housut ylös.

Tyynen itsepintainen älinä käytävän perukoilta. Mayamin terveyssandaalien narina. Radion uutistenlukija. Joku on painanut soittokelloa, hälytyksen ääni loilottaa kaiken päällä ja valo vilkkuu ovipielessä. Sisäpihalla huoltoyhtiön miehet ulvottavat lehtipuhaltimia. Loisteputket kirkuvat valoa.

Antakaa veitsi, niin leikkaan korvat pois.” (s. 67)

Nannan pahoinvointia on helppo ymmärtää, ja huonostihan Suomessa työskentelevät hoitajat voivat noin fiktion ulkopuolellakin. Syyskuussa Tehy julkaisi kyselynsä tulokset, joiden mukaan jopa 95 prosenttia nuorista hoitajista harkitsee alan vaihtoa, vanhemmista vaatimattomammin vain 90 prosenttia.[2] Lifländer tuntuu siis olevan ajan hermoilla romaaninsa kanssa, mutta samalla myös tuoreella alueella kotimaisessa fiktiossa, sillä en pysty palauttamaan mieleeni hoitotyötä kuvaavia romaaneja tai romaaneja, joiden päähenkilö olisi lähihoitaja.

Ajankohtainen on usein suhteellisen helppo olla, mutta kiinnostavan monitasoiseksi romaani muuttuu, kun Nannan päässä napsahtaa ja ensimmäinen lyönti potilaaseen kolahtaa. Hoitotyön opiskelijana – ja ihmisenä – en voi olla ajattelematta, että Nanna tekee väärin, mutta samalla tunnen valtavasti empatiaa. Jos kaikki on uupumuksen myötä pelkkää piissä tarpomista, on vaikea jaksaa ajatella niin kuin Nanna ironiseen sävyyn toisinaan teoksessa jaksaa:

“Vuoro on muutenkin vajaa ja yö on vasta alussa ja olen hyvä ihminen ja hyvä hoitaja.” (s. 47)

Eikä Nannan pahuuslista suinkaan pelkkään lyömiseen rajoitu. Kuten supersuositun sairaaladraama Sykkeen Marleena Ranta, myös Nanna varastaa sairaalasta lääkkeitä ja lisäksi muun muassa juottaa tahallisesti laktoosilliset maidot laktoosi-intolerantikolle. Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että en lue tarinaa pahuudesta, vaan onnettomien sattumien ja olosuhteiden alle rusentuneesta ihmispoloisesta, jota tekee oikeastaan mieli halata ja sanoa, että kaikki järjestyy, kulta pieni.

Ehkä empatiaani vaikuttaa myös se, että teoksessa annetaan viitteitä Nannan vaikeahkosta suhteesta vanhempiinsa. Kuten kovin usein, lapsuuden kiintymyssuhteet heijastuvat myöhempiin kiintymyssuhteisiin ja itsensä arvokkaana näkeminen tuntuu kovin vaikealta, myös Nannalle, joka on vuoroin sairaalloisen mustasukkainen ja vuoroin totaalisen epävarma omasta arvostaan:

“Jos olisin Eero, minäkin jättäisin minut.” (s. 70)

Empatiaa, eläinrakkautta ja eutanasiaa

Mutkattomin ja sydäntälämmittävin suhde Nannalla on eläimiin, joiden hyvinvointi on hänelle tärkeä asia. Eläinkokeilla testatut ripsivärit jäävät kauppaan, ja aamupalapöydän tehotuotetut kananmunat aiheuttavat parisuhdekitkaa:

Silmäkulmista tirisee vettä, vaikka pidätän. Kanaparat. Niiden ohuet varpaat ja metalliverkko, joka pureutuu varpaisiin luuta myöten, kun muuta seisomapaikkaa ei ole, ei ortta eikä pahnoja, joita tonkia, ei edes lattiaa. Eero ei edes tule perässä. Kuulen keittiöääniä ja Eeron askeleet, mutta ne eivät tule tänne.” (s. 33–34)

Halu suojella eläimiä tuo jännitteistä ristiriitaa Nannan henkilöhahmoon, joka toisaalta on siis väkivaltainen hoitaja mutta toisaalta pieniä, viattomia eläimiä rakastava ihminen. Innostavaa, joskin hieman sivuun teoksessa jäävää, on myös ihmisten ja muiden eläinten rinnastuminen toisiinsa sekä niiden myötä heräävät hoivan, hyvän elämän ja eutanasian kysymykset. Esimerkiksi yllä olevasta lainauksesta voi lukea luihin asti pureutuvan metalliverkon rinnastuvan painehaavoihin, jotka ovat suhteellisen yleisiä vuodepotilailla ja joita voitaisiin tehokkaasti ehkäistä riittävällä määrällä hoitajia.

Tällainen vaikuttava rinnastus tapahtuu myös, kun Nannan puoliso Eero selaa kännykkäänsä ja lukee ääneen uutista, joka kertoo kahdestatoista samassa taloudessa asuvasta koirasta. Nanna alkaa kuvitella nälkiintyneiden ja kaltoinkohdelluiden koirien elinolosuhteita, ja ne kuvataan varsin aistivoimaisesti. Uutisen mukaan koirista lopetettiin välittömästi paikan päällä kolme ja myöhemmin vielä seitsemän muuta. Tyynestä Nanna puolestaan ajattelee seuraavasti:

”Jos Tyyne olisi koira, veisin sen piikille, ihan sama mitä muut sanoisivat.” (s. 69)

Romaani herättääkin erittäin kiinnostavan, monipolvisen ja tärkeän kysymyksen siitä, miksi me tunnemme tekevämme oikein, kun lopetamme huonovointisia eläimiä, mutta mutta ihmiset pidämme elävien kirjoissa lähes väkisin. Kysymys eutanasiasta on vaikea, mutta lukiessani romaania ja kuvitellessani itseäni hoipertelemaan Kultarinteen Kostin tavoin ripulit housunlahkeesta valuen ja vailla todellisuudentajua, en voisi enempää varmistua hoitotahtooni kirjoitetusta eutanasiatoiveesta; halusta kuolla ja elää itselleni riittävän arvokkaasti aina elämäni loppuun asti.

Alzheimerin poetiikkaa

Nannan minäkerronnan lomassa päästetään lukija vierailemaan myös Kultarinteen asukkaan Tyynen mielenmaisemissa ja muistoissa. Ilmeisesti muistisairauden, ehkä Alzheimerin, viimeisiä vaiheita elävä Tyyne kulkee omien vanhojen muistojensa väylillä, mutta hetkittäin palaa hämmennyksen valtaamana Kultarinteen todellisuuteen.

Tyynen kerronta on heterodiegeettistä, mutta vahvasti Tyynen läpi suodattunutta. Kerrontaratkaisu on kiinnostava, sillä se jättää pohtimaan, kuka Tyynen tarinaa oikeastaan kertoo. Laajemmin ratkaisu myös herättää kysymyksen siitä, kuka muistisairauden viimeisiä vaiheita elävien ihmisten tarinoita voi kertoa, puhumattakaan siitä että miten.

Lifländer astelee kiinnostavilla poluilla kuvitellessaan ihmisen mielensisäistä maailmaa vaiheessa, jossa siitä ulkopuolisen on hyvin vaikea enää ottaa selvää. Nostan tästä hattua, vaikka samaan hengenvetoon haluan tuoda ilmi kerronnan paikoittaisen epäuskottavuuden. Vaikka kerronnassa sekoittuvat vanhat muistot ja havahtuminen todellisuuteen, tuntuvat muistot ja kerronta liian jäsentyneeltä suhteessa Tyynen terveydentilaan, jossa hän saattaa vain huutaa pitkiä aikoja.

Toisaalta: olisi oikeutettua myös kysyä, mistä minä edes tiedän, millainen Alzheimer-potilaan sisäinen maailma on. Miksi ajattelen, että elliptisyys tai paikoittainen kerronnan hajoaminen olisi tuonut paremmin esiin tätä sisäistä maailmaa, josta minulla ei oikeastaan ole harmainta aavistustakaan?

Joka tapauksessa Lifländer osoittaa teoksessaan yhden kaunokirjallisuuden perustavanlaatuisen voiman: kuvittelun. Lifländer tarjoaa yhden mahdollisen tavan jäsentää sitä, millaista on olla Alzheimer-potilas, yhden mahdollisen väylän ymmärtää enemmän.

Hyvää yötä terveydenhuollon kantokyky

Viime kuukausina olen katsonut katsojamenestykseksi noussutta sairaaladraama Sykettä. Siinä nousevat esiin useimmat Lifländerin teoksen hoitotyöhön liittyvät teemat, mutta silti kiinnyn Hyvän yön Nannaan tiukemmin kuin yhteenkään Sykkeen henkilöhahmoista. Ehkä juuri siinä näkyy kaunokirjallisuuden voima: asetun kertojan nahkoihin ja sukellan kerronnan virtaan, muutun hetkeksi tekstin välityksellä joksikin muuksi kuin itsekseni, saan olla hetken muualla.

Hyvä yö on kaunokirjallinen hätähuuto hoitajien puolesta. Suomessa ikääntyneiden määrä kasvaa vauhdilla ja hoidon tarve samalla kasvaa. Samalla kuitenkin 48 prosenttia erikoissairaanhoidon hoitajista aktiivisesti suunnittelee alanvaihtoa ja 88 prosenttia on harkinnut sitä. Kaunokirjallisuuden keinoin Lifländer tuo esiin hoitajien pahoinvointia, kuormittavaa työympäristöä ja uralle kohtalokasta napsahdusta. Samalla lukija joutuu empatiapainiin, pohtimaan oman ymmärryksensä ja hyväksyntänsä rajoja.

Otto Rikka


[1] Valvira 2016. Kaltoinkohtelu ympärivuorokautisissa vanhustenhuollon yksiköissä työntekijöiden havainnoimana. Selvityksiä 1:2016. https://www.valvira.fi/documents/14444/1835702/Selvityksia_kaltoinkohtelu_vanhustenhuollon_yksikoissa.pdf/e530024a-9274-4cc1-b651-5d5c03a9661c. Viitattu 3.9.2021.

[2] Tehy 2021. Tehyn tuore kysely: Lähes kaikki nuoret hoitajat harkinneet alan vaihtoa. https://www.tehy.fi/fi/mediatiedote/tehyn-tuore-kysely-lahes-kaikki-nuoret-hoitajat-harkinneet-alan-vaihtoa. Viitattu 3.10.2021.

Kolmitasoinen tulkinta erään sotasankarin sodasta ja sotilaallisuudesta

Terhi Törmälehto: Taavi
Romaani, 298 s.
Otava, 2021.

sisältövaroitus: kritiikissä mainintoja sodasta ja puukotuksesta, itse teoksessa tarkempia kuvailuja samoista aiheista

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon.
Kylä kuulee huudon, se pysähtyy sijoilleen eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen itku, jään alla vesi. (s. 7)

Terhi Törmälehdon romaani Taavi (2021) kertoo talvi- ja jatkosotien Suomesta kirjailijan isoisän, Taavi Törmälehdon kautta.  Törmälehto karkasi talvisotaan alaikäisenä, ja 19-vuotiaana hänet nimitettiin 41. Mannerheim-ristin ritariksi.  Romaani lähtee kertaamaan Taavin sodan vaiheita, ja hiljalleen rakentuu vaikutelma siitä, että Taavin sotamenestyksen polttoaineena toimii peloton väkivaltaisuus. Teoksen läpi kantaa kysymys siitä, alkoiko Taavin väkivaltaisuus jo lapsuudessa vai kasvattiko sota nuoresta tappajan.

Romaani käy kronologisesti läpi ajan Taavin talvisotaan lähdöstä jatkosodan loppuun. Väliin on lisäksi ripoteltu pätkiä päivältä 24. heinäkuuta 1967, jolloin Taavi työskenteli Göteborgissa hitsarina.  Romaanissa on kolme kertojaa: Minäkertojina toimivat Taavin äiti Ruusa sekä veli Veikko. Taavia seuraa äänekäs kaikkitietävä kertoja, joka osallistuu aktiivisesti juonen kuljettamiseen ja puhuttelee Taavia. Kuva nuoresta Taavista muodostuu siis ulkopuolisten silmin, joskin Taavi toimii usein fokalisoijana, ja hänen ajatuksiaan esitetään epäsuorasti. Kaikkitietävän kertojan ja Taavin välillä on kuitenkin sellainen etäisyys, ettei lukija saa varsinaisesti kontaktia Taaviin, sillä kertojan ääni on Taavin ääntä voimakkaampi.

Jaksa vielä vähän aikaa, Taavi. Kohta se alkaa. (s. 65)

Jos kuolen, kunpa kuolisin ase kädessä enkä maaten. [– –] No niin, sellaista Taavi nyt sitten ajattelee. Pelkkää loputonta lepoa Laatokan rannalla, pelkkää saunaa, uintia ja räiskäleitä. Ei edes kirjoja saatavilla. Sen se teetää.
On aika saada hänet takaisin taisteluun. (s. 101)

Ruusan ja Veikon osuuksissa käsitellään kotiin jääneen perheen elämää, ajatuksia Taavista sekä ikävää. Näissä osuuksissa kerronta on rauhallisempaa verrattuna Taavin osuuksiin. Ruusan luvuissa käsitellään mielenkiintoisesti sodan arkea sekä kylän tuntemuksia. Ensin kylä tuntee ylpeyttä omasta sotasankaristaan Taavista, myöhemmin naapurit katkeroituvat Taavin perhettä kohtaan siitä, että Taavi säilyy hengissä, vaikka muiden pojat kuolevat. Veikon ja Ruusan osuuksissa on jonkinlaista hartautta. Vaikka jatkuva kuoleman ja menetyksen pelko varjostaakin elämää, löytyy arjesta myös tanssia, piirtämistä ja rakkaita kotieläimiä. Ruusan hahmo saa teoksessa tärkeän temaattisen tehtävän, kun hän pohtii äitiyttä sekä sitä, miksi Taavia ylistetään tappamisesta. Salassa Ruusa rukoilee jokaisen Taavin uhrin puolesta.

Kohdalle tullessaan sotilas pysähtyi, ja vaikken kysynyt, alkoi kertoa millaista on ollut. Keitä lähipitäjien poikia on kevään mittaan haavoittunut, ja miten joku oli kaatunutkin, vaikka sota seisoo paikallaan. Minä hyräilin mielessäni Enkeli taivaan, hyräilin hirveän suureen ääneen. (s. 173)

Sodasta sotaan

Taavissa tuodaan ensimmäistä kertaa julkisuuteen Taavi Törmälehdon vuonna 1967 Göteborgissa tekemä tappo. Törmälehto istui taposta noin viisi vuotta vankilassa, mutta ritarin sankarikuvasta se on siloteltu näkymättömiin. Teos kritisoi sodan pyhyyttä käyttäen tapausesimerkkinä mainittua puukotusta, jonka aiheuttamia reaktioita verrataan sodassa tappamista seuraaviin seremonioihin:

Tänä iltana pappi ei jaa ehtoollista, komentaja kehuja, runoilija lohtua. [– –] Yhdelläkään niistä kerroista, joina häntä haastatellaan, ei kysytä tästä. [– –] Kukaan ei ikinä milloinkaan millään vuosikymmenellä haastattele Taavi sinua, kun tanssimusiikki soi, ja kohteliaasti kysy, miten se sujui ja oliko se hirvittävää.

Niin, oliko se? (s. 289–290)

Puukotus toimii yhtenä palikkana sotasankarikuvaston pohdinnassa, ja teoksen sanoma on voimakas. Tappoa kuitenkin käsitellään romaanissa suhteellisen vähän juonen keskittyessä enimmäkseen toiseen maailmansotaan. Göteborgin osuuksien hidastempoinen ripottelu pitkin romaania rakentaa suurempaa huipentumaa kuin mikä puukotus lopulta on; sen saapuessa asetelma on lukijalle jo läpikotaisin tuttu, samoin kuin siihen liittyvä, takakansitekstiksikin nostettu ajatus:

Jos suomen kielessä jollekin on sanoja, niin sille, kun tappaa venäläisen metsässä. Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus.

Välillä romaani tuntuu olevan jonkinlaisessa velvollisuudentunnossa historialleen. Terhi Törmälehto toteaa romaanin pohjautuvan ”tapahtuneisiin ja tapahtuneiksi kerrottuihin” asioihin, joskin tapahtumia ja ihmisiä on muokattu romaanille mielekkäämpään muotoon. Merkittävimmäksi lähteeksi mainitaan Taavi Törmälehdon muistelmateos Marskin ritarin tilitys (2001). Romaanin lopussa on kattava lähdeluettelo, joka sisältää muistelmateoksen lisäksi muun muassa tutkimuskirjallisuutta, kansallisarkiston sotapäiväkirjoja sekä laulunsanoituksia.

Sodan yksityiskohtaisen tunnollinen seuraaminen tuntui ajoittain tarpeettomalta. Kenties romaanin kiinnostavat muotoratkaisut olisivat päässeet iloisemmin valloilleen, jos niitä ei olisi varjostanut teoksessa syntyvä todistelun maku. Vaikken tiennyt Taavi Törmälehdosta etukäteen, olisi kiinnostanut kuulla enemmän edes hypoteettista, heittelevää arvuuttelua myöhemmästäkin historiasta: Mitä muuta Taavin elämässä tapahtui sodan jälkeen? Puukotuksen jälkeen? Minkälaista arkea Taavi eli, mitä ajatteli maineestaan, julkisuudestaan, linnanjuhlista?

Teos myös kritisoi sankareista ja sodasta kerrottavia juttuja, jotka jyräävät alleen kaiken tylsän, kivuliaan ja moraalittoman, mutta toistaa ja toisintaa samalla aktiivisesti Taavi Törmälehdosta kerrottuja tarinoita. Teoksen esittämä sankaritarinakritiikki kompuroi siinä, että sen suurin tukiranka on yhä Taavi Törmälehdon ihmeellinen sotapolku. Toisaalta, voiko sodasta ylipäänsä kirjoittaa kirjoittamatta sodasta niin, että siitä joku kuitenkin aina hurmaantuu?

Tarkkoja välähdyksiä siitä mikä vielä elää 

Tuho ja säilyttäminen, ikuinen kierto. Sodassa Taavi tuntee olevansa ikivanhan äärellä niin kuin silloin, kun liikuttaa työstä uupuneita jäseniään Pyhäjoen viileässä vedessä tai sulkee silmänsä omassa vuoteessaan ja tuntee, miten uni lähestyy kallon reunamilta raskaana ja miellyttävänä. Tai kun hän ottaa Veikkoa vatsasta kiinni ja nostaa korkealle, kun veli haisee ruoholta ja varhain syödyltä leivältä ja hilpeä kauhu täyttää kotipihan. [– –] Ja kun hän nosti Veikon korkealle ilmaan, veli nauroi kuin lapsi, ja nauru liikkui pihassa kuin se olisi tehnyt kodille reunat, eivät kuuset eikä tie, eivätkä peltojen ääret. (s. 110)

Taavin kieli on kaunista, ilahduttavaa. Sekä teoksen luvut että virkkeet ovat suurin osa varsin lyhyitä, mikä ohjaa makustelevaan lukutapaan. Teoksen tyyli on näyttävimmillään haapavetisen kylän ja luonnon kuvauksissa. Romaania elähdyttää kauniin kielen lisäksi kaikkitietävän kertojan osuuksien tasovaihtelut, joissa kerronnan persoona vaihtelee paljon kolmannen ja toisen välillä. Kerronta on paikoittain tempovaa, mikä se on omiaan rakentamaan sodan hektistä tunnelmaa. Välillä kerronta jopa vaihtelee tiheään ensimmäisen, toisen ja kolmannen persoonan välillä, kun kolmannen persoonan kertoja esittää Taavin ajatuksia ensimmäisessä persoonassa, ja seuraavaksi puhuttelee Taavia suoraan. Toisen persoonan kerronnassa myös lukija tulee kertojan puhuttelemaksi, mistä syntyy jonkinlainen rinnastus Taaviin. Tämä syventää teemaa, joka tuntuu kummittelevan sotaromaaneissa yleisemminkin: kuinka itse olisit selvinnyt, pärjännyt, onnistunut?

Sinä Taavi saat talonkin siitä hyvästä. Talon, palkkaa ja paljon veljiä.

Niin, tapapa nyt. Saat siitä tosiaan vielä talon. [– –] Ja kun tapat, paina mieleesi yksityiskohdat. Niitä tarvitaan kertomiseen. Katso silmämunia, älä katso iiristä. Muista tuo silmälasipäinen, joka makaa sinun ulosteessasi. Hänen ihollaan haisee kananmuna, jonka illalla söit. (s. 232)

2000-luvun sotaromaani?

Vaikka tuntemukseni sotaromaaneista on suppea ja rajoittuu muutamaan klassikkoon ja viimeaikaiseen lukuromaaniin, yhdistin Taavin sisältöjä muun muassa Veijo Mereltä ja Väinö Linnalta tuttuun kuvastoon. Taavissakin on herroille naureskeleva sotamenestyjä, venäjävastaisuutta, junia, miehiä, sokeria, kylmyyttä, äitejä, lottia, hikeä. Veijo Merestä muistuttavaa ruumiillista irvokkuutta: suolet hangella, luteita, ripulia, silmiä. Pelkuruutta, sankaruutta, sotakritiikkiä, sodan yllättävää banaaliutta, sen rinnalla uskomattomia selviytymistarinoita. Taavissakin halutaan ainakin vähäsen shokeerata, totuuden puitteissa, sitä enemmän kuitenkin piikitellä ja kyseenalaistaa.

Teos saa pohtimaan, mikä tilaus on historialliselle sotaromaanille 2000-luvulla. Etenkään sellaiselle, jossa toistellaan tähän mennessä jo turhan tutuksi tulleita venäläisiin ja karjalaisiin kohdistuvaa halventavaa sanastoa ja kuvastoa. Taavin relevanssi muodostuu osakseen puukotuspaljastuksesta, joka laajentanee nykykeskustelua sotasankarien kunniasta ja pyhyydestä. Vaikka Taavi toistaa suhteellisen perinteistä sotakuvastoa ja -sisältöä, on se myös herkkä ja tunnelmallinen sekä muodossaan leikittelevä teos.

Elina Haanpää

Kasvukertomus 1980-luvun varjoista

Jarkko Volanen: Varjoihmiset

Romaani, 206 s.

Teos, 2020

Tietämättömyys on pienen lapsen varjelus, lapsen tapa leikkiä vailla minkäänlaisia kehon rajoja tai rajoitteita, hän vielä kirjoittaa. Kuinka paljon pitäisi unohtaa, että muistaisi kuin lapsi? (s. 111)

Jarkko Volanen tutkii romaanissaan Varjoihmiset identiteetin rakentumista 1980-luvun ahdasmielisessä Suomessa. Teoksen päähenkilö Juha on palannut vanhempiensa kesähuvilalle remontoimaan sitä myyntikuntoon, kun huvilasta löytyvät epikriisit, kasetit ja muut reliikit raahaavat muistelemaan teini-ikää. Teos on tiivis, hieman hajanainen paketti monista teemoista. Varjoihmiset valittiin vuoden 2021 Runeberg-palkinnon pitkälle listalle sekä vuoden 2020 Tiiliskivi-finalistiksi.

1980-luvun punkkia ja uhmaa  

Varjoihmisten kerronta on eläväistä ja runsaan kuvailevaa. Romaani rakentuu kahdesta eri aikajanasta: toisella seurataan vuoden 2018 keski-ikäistä Juhaa, ja toinen kuljettaa lukijan läpi Juhan teini-iän vuosina 1982–1987. Juhan teini-ikää määrittävät ahtaisiin sukupuolirooleihin asettautuminen sekä punk-alakulttuuriin hurahtaminen.

1980-luvun osuudet ovat viihdyttäviä, vauhdikkaasti eteneviä pyrähdyksiä läpi teini-iän merkittävimpien käännekohtien. Muistelulle tyypillisesti menneisyys rakentuu ytimekkäistä anekdooteista, jotka rakentavat jatkumoa Juhan identiteetille; menneisyyden muisteluun ei mahdu mitään tylsää täytettä. Teini-ikäisen minäkertojan naiivius, uhmakkuus ja ehdottomuus on hellyyttävää ja ilahduttavaa. Suurin toivonlähde Juhalle on punk, jonka tarmokas pyrkimys maailmanparannukseen puree teiniin tehokkaasti.

[– –] pian koko maailma on hereillä, yhtä vahvaa sodanvastaista rintamaa. Ketään ei kiusata, jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa, ihmiset ovat samanarvoisia ja eläimetkin saavat elää rauhassa – ihmiset asuvat kaupungeissa, metsät luovutetaan takaisin eläinten käyttöön. Aseet sulatetaan ja niistä tehdään kattiloita ja lautasia, joilla nälkää näkevät ruokitaan. Sademetsien kaataminen keskeytetään, lihakarjasta luovutaan, sitten viljaa riittää kaikille. (s. 118–119)

Kirjan kansipapereissa kerrotaan Jarkko Volasen vaikuttaneen punk-alakulttuurin saralla. Romaanista huokuukin intohimoinen ja asiantunteva suhtautuminen punkkiin, erityisen elävä on esimerkiksi kuvaus Juhan ensimmäisestä käynnistä Lepakossa. Teoksessa myös vihjataan autofiktioon, tai ehkäpä pikemminkin johdatellaan pois siitä tulkinnasta:

– Volanen, saunaan lämmittelemään niin kuin olisit jo!

Tiedän, ettei nyt ole oikea hetki olla näsäviisas, vaikka liikunnanopettaja muistaa sukunimeni väärin. (s. 24)

Teos vilisee laulunsanoituksia, albumeita, yhtyeitä ja pienlehtiä 1980-luvulta. Erityisen mielenkiintoista on lukea suomalaisista vaikuttajista, kuten Mustasta Paraatista, Pyhäkoulusta, Kaaoksesta ja Appendixista. Punk-yhtyeenä teoksessa esiintyvä Dingo tuntuu toisaalta nykyään niin koko kansan popiksi liuenneelta ikivihreältä, ja Andy McCoy sen verran koomiselta hahmolta, että ne ovat omiaan korostamaan etäisyyttä 1980-lukuun, menneeseen alakulttuuriin. Toisinaan punk-kuvasto – mustat vaatteet, niitit, irokeesit ja Sex Pistols – vastaa niin tarkasti ajatuksissani lymyäviä punk-stereotypioita, että on pakko vain luottaa Volasen asiantuntemukseen; tällaista kai se oikeasti silloin olikin. Teos valottaa lyhyesti myös nykyajan punk-kulttuuria Juhan käydessä pitkästä aikaa keikalla:

Juha tilaa lonkeron, eikä malta olla vilkuilematta vieressään keskustelevan kolmikon rintamerkkejä, pinssejä, tekstejä kangaskasseissa ja laukuissa. ”Animal Rights, Human Rights” -teksti ympäröi pystyyn nostettua nyrkkiä ja koirantassua. ”Against Transphobia”, ”Queer!” (s. 89)

Sukupuoli, identiteetti ja sopeutuminen

Teoksessa tarkastellaan Juhan identiteetin muodostumista ympäristössä, jossa hänen olemuksensa tulkitaan epänormaaliksi. Punkkariuden lisäksi Juhan feminiiniset piirteet herättävät voimakkaita reaktioita. Varhaisteini-ikäinen Juha passitetaan epäinhimillisiin tutkimuksiin, joissa yritetään selvittää lääketieteellistä syytä Juhan feminiinisyydelle. Juhalle ei kerrota mitä hänestä etsitään, ja tutkimusten sisältö paljastuu kivuliaasti vasta vuosikymmeniä myöhemmin epikriisejä lukiessa. Romaania tahdittavat lääkärien ja terveyssisarten merkinnät, joista lopulta paljastuu, että Juha on ”tavallinen poika”. Juhan sukupuolen määrittelystä rakennetaan vaivihkaa huipentumaa, tilaisuutta mässäillä ja tirkistellä Juhaa tutkineiden lääkäreiden tavoin, mutta lopputulos herätteleekin pohtimaan, mitä odotuksia sukupuoleen liittyy ja miksi.

Juhan oma suhtautuminen sukupuoli-identiteettiinsä jää suhteellisen raikkaalla tavalla teoksessa toissijaiseksi. Kysymys sukupuolesta ei sen suuremmin vaivaa Juhaa itseään, mutta toisaalta hän ei myöskään tule asiassa kuulluksi. Teoksessa ei keskitytä määrittelyyn tai jonkinlaisen varmuuden saavuttamiseen, vaan yleisemmin kuvataan Juhan kokemusta roolien ahtaudesta, ympäristön ohjailusta ja sen aiheuttamasta kipuilusta. Teininä Juha löytää vapautta punk-piireistä, jotka ovat muuhun 1980-luvun Suomeen verrattuna radikaalin suvaitsevaisia ja progressiivisia.

Ja kuinka näkyväksi tulemisen tapoja oli monia, osa oikeita, osa vääriä. Hän painotti, etteivät hänen oppilaansa olleet enää lapsia vaan nuoria, joilla oli korostunut tarve elää itseään todeksi. Lopuksi hän kysyi Juhalta: ”Mikä ihmisestä tulee, jos kukaan ei huomaa häntä?” ja nyrpisteli nenäänsä, kun Juha vastasi, että sellaisesta ihmisestä tulee vapaa. (s. 69)

Juhan identiteetin pohdinta saa vahvaksi kaikupohjakseen Paulin, Juhan parhaan ystävän teinivuosilta. Pauli on jo teininä punkkariudessaan rohkeampi, ja aikuistuessaan Juha ja Pauli lähtevät eri poluille: Juha opiskelee englanninopettajaksi, keskiluokkaistuu ja luopuu punkista sekä näyttävästä pukeutumisesta, pyrkii asettumaan yhteiskuntaan sovinnollisesti. Pauli taas jatkaa elämäänsä marginaalissa, pysyy uskollisena punkille ja sen ajamille aatteille. Pauli on selkeästi kaksikosta se, joka teki rohkeamman, rehellisemmän valinnan, mutta Paulinkaan elämäntapaa ei teoksessa romantisoida; hän on asunnoton, rahaton, vaikeuksissa poliisin kanssa ja kärsii ainakin jonkinasteisesta alkoholiongelmasta. Kaksikon kohdatessa aikuisena Juha kuitenkin ihailee Paulia ja suree omaa menetystään, omien arvojensa uhraamista.

Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen taustalla, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli ollut vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi. (s. 59–60)

Varjojen romantiikkaa

Teoksen motiiveissa on goottilaista romantiikkaa: musta väri, pimeys, kuu, sudet, naakat, lepakot, varjot, harhat, painajaiset, rapistuminen, melankolia. Juha kärsii yöllisistä kauhukohtauksista, ennen nukahtamista hän näkee uhkaavia hahmoja ja varjoja, jotka liittyvät useimmiten menneen päivän tapahtumiin. Juhalla on taipumusta myös pakoiluun: lapsena Juha pakenee usein kuvitelmiinsa, ja koko teoksen ajan hän rinnakkaiselää hieman pakkomielteisesti Evelyn Waugh’n romaania Mennyt maailma ja siihen perustuvaa tv-sarjaa. Nämä varjoihmiset, harhat ja haaveet, luovat teoksen kerrontaan miellyttävää polveilua ja realismin murentumista. Tämä tietty tunnelma on romaanin nyky-aikajanan suurin anti; muutoin sen kerronta on paikoittain kankeaa ja sisältö ohkaista verrattuna teini-iän meheviin tunteisiin ja viihdyttäviin sattumuksiin.

Kello 18.03 hahmo nousee seinän ja sängyn välisestä kapeasta raosta ja tutkailee Juhaa paksujen silmälasiensa takaa. Se työntää naamansa aivan kiinni, ja jos vain olisi mahdollista, puhaltaisi suustaan äitelän makeaa ilmaa. [– –] Ja kun Juha kääntyy huoneeseen päin, hän näkee hahmoja lisää. Siinä ne huojuvat liekkeinä, tiivistyneenä hämäränä tai metsänpohjan tomusta muovautuneina, osin ihmismäisinä varjoina, eivätkä siirry, vaikka Juha nousee sängyn reunalle istumaan. (s. 121)

Teoksen nyky-aikajanaa vaivaa jonkinlainen dramaattisuus; teini-ikään se istuu luontevammin. Romanttiset kauhuelementit tekevät tavallaan dramaattisuudelle tilaa, mutta osa romaanin juonenkäänteistä tuntuu hieman korneilta. Juhan arjessa on valtavasti meneillään: menneisyyden muistelu ja identiteetin jälleenrakennus, painajaiset, huvilan kunnostus ja myynti, Pauliin tutustuminen uudelleen, suhde äitiin, artikkelin kirjoittaminen Menneestä maailmasta, jatkokouluttautuminen, löytökoiran adoptoiminen ja sen omistajien etsintä. Suhteellisen lyhyeen romaaniin on otettu valtavasti aineksia, vaikka vähemmälläkin olisi pärjätty.

 Kasvukipujen kautta yhtenäiseen elämäntarinaan

Varjoihmisissä keskeisimmäksi elementiksi nousee elämäntarinan muovautumisen mielivaltaisuus muistamisen ja unohtamisen myötä, sekä ympäröivien ihmisten vaikutus tuohon narratiiviin. Teos korostaa hyväksynnän tärkeyttä, muttei sorru sen suhteen liian helppoihin ratkaisuihin. Nyky-aikajanan hajanaisuudesta huolimatta olen kiitollinen teoksen valoisasta lopusta, jossa Juha löytää rauhaa ja uuden yhteyden vapauttavaan punkkiin. Romaanin queer-hahmojen elämä on tuttuun tapaan ollut suhteellisen onnetonta, mutta tarinan loppu ainakin vihjaa jonkin hyvän odottavan tulevaisuudessa.

Hän ajattelee, ettei ole yhdentekevää, mitä painaa mieleensä tai säilyttää menneisyydestään, mitä pyrkii unohtamaan, sillä lopulta muistettu kirjoittautuu tarinaksi, jonka minuus punoo osaksi itseään. (s. 196)

Elina Haanpää

Epävarmuuksien arkeologiaa

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Romaani, 468 s.
Teos, 2020

Katja Raunion toisinkoinen Sinun päiväs koittaa on romaani tiedosta ja sen jäsentämisestä. Teos on pieninä yksittäisinä paloina ilmestyvä kokonaiskuva, joka on myös aktiivisessa murenemisen tilassa. Tämän lisäksi se on ensyklopedinen kasa merkillisiä muistiinpanoja, hallitsemisen kronikka ja tietojenkäsittelystä ammentava tyyli- ja lajihybridi.

Teos määrittyy vahvasti oman rakentumisprosessinsa kautta. Se koostuu merkinnöistä, jotka nimettömäksi jäänyt arkistonhoitaja on tehnyt koettaessaan koota totuudenmukaisen kuvan edesmenneestä fiktiivisestä Suomen presidentistä Anton Harmajasta. Teos jakautuu yhteentoista lukuun, joissa jokaisessa käsitellään yhtä arkistoijan mielestä oleellista jaksoa Anton Harmajan elämänkaaressa. Tarinoiden kehyksinä toimivat monet suurmieselämäkerroille tyypilliset aiheet, kuten poliittinen juonittelu ja korruptio, mutta myös mahdottoman rakkauden luomat sydänsurut ja sunzimaisuuksia lateleva kontrolloiva politiikkofaija. Kertoja pyrkii tulemaan lukijaa vastaan sekä retorisesti että teoksen rakenteen kautta: Luvut sisältävät luvun sisällön summaavat ja taustoittavat alaotsikot.  ”Luku, jossa Anton Harmajan luonnonrakkaus käy lukijalle pilvetöntä taivastakin selkeämmäksi.” (s. 87)

Kertomus kuitenkin jäsentyy kaikin muin tavoin kuin perinteisesti. Tämä selviää lukijalle jo hyvin pikaisesti, kun kertoja aloittaa Harmajan henkilökuvan rakentamisen oikaisemalla huhun Harmajan menestyksestä voileivänsyöntikilpailussa: ”Ennakkosuosikki oli edellisen vuoden mestari, sikatilallinen O:n kylältä. Kovaa haastajaa odotettiin paikallisen lukion abiturientista, joka oli saavuttanut kiissellinsyöntiennätyksen samana keväänä.” (s. 21)

Arkistointi itsessään on teosta kehystävä materiaalinen pohja, jonka varaan muoto rakentuu. Kertomuksen muodostava materiaali koostuu erilaisista kertojan esittämistä ja referoimista fiktiivisten ja salaisten kansioiden sisällöistä, kuten puhelinkeskusteluista, litteroiduista haastatteluista, postikorteista ja sähköposteista. Aineiston koon ja luonteen absurdius herättää nopeasti kysymyksen siitä, kuka tätä aineistoa kerää, miten ja miksi. Arkiston muodostamat eri fiktiiviset mediat limittyvät ja sulautuvat toisiinsa, ja sen runsauden vuoksi tekstin sävy ja tyyli ovat jatkuvassa muutoksessa.

Eri mediaformaatit asettuvat teokseen melko yhteneväisenä tekstinä, joka tuo kaikkeen tekstihälyyn virkistävää ja omalaatuista eleganssia. Kuvallisuus ja ensyklopediamaisuus ovat usein niinkin millintarkkaa, että kokonaiskuvaa on vaikea hahmottaa. Runsaan kuvailun täyttävät osiot tuovat mieleen ranskalaisen uuden romaanin tyylikeinot, ja varsinkin sen edustajan Alain Robbe-Grilletin estetiikan, jossa kuvaamisen tarkkuus on osa teoksen muotoutumisperiaatetta.

 ”Kuvapuolella näkyy tyypillinen rantalomakohde: uhkea viidakkonäkymä, jossa kukat ja kasvit rehottavat valtoimenaan. Kuvasta on rajattu pois kaupunki ja kaikki, mikä saattaisi latistaa koristeellista vaikutelmaa. Herkkä, rytmikäs kasvillisuus, värien hohto ja varjojen tummuus luovat sopusointuisen kokonaisuuden, kuvan kadonneesta paratiisista.” (s. 139)

Kertoja vakuuttelee aineistojen järjestäytyvän kumulatiivisesti kronologiseksi kertomukseksi, joka antaa todellisen ja totuudenmukaisen kuvan Anton Harmajan elämästä. Teos jäsentyy lukijalle kuitenkin hyvin fragmentaarisena. Aiheet poukkoilevat, ja teoksen punainen lanka hukkuu jatkuvasti. Tästä seuraa, että lukija viettää suurimman osan kirjasta itse Anton Harmajan tapauksen marginaaleissa, eri informaatioiden ja kertojan referointien katvealueella. Tarkkaavainen lukija voi pitkin teosta löytää joitakin labyrinttia selkeyttäviä vihjeitä. Seuraavilla lukukerroilla lukija voi nähdä katveiden taakse ja huomata uudenlaisia dynamiikkoja, joiden pohjalta ymmärtää teosta uusilla tavoilla.

Särö etsii muotoaan

Kertomus jäsentyy hyvin henkilökeskeisesti ja sen fokus on Harmajan poliittisen toiminnan kartoittamisen sijaan tämän yksityiselämän detaljien paljastamisessa. Huomattavin tarkennus kohdistuu Harmajan ja toimittaja Judas Berglundin välisen suhteen ylä- ja alamäkiin. Aineiston kautta paljastuvat myös Anton Harmajan taakse piiloutuneet, todellisia vallan lankoja nykivät toimijat ja hyvävelikerhot. Valta kulkee ja muovautuu rahakkaan mieseliitin toimesta, ja oppositio tukahdutetaan tarpeen vaatiessa autoritäärisin metodein. Anton Harmaja hahmottuu vallanhimoisena opportunistina, mutta myös höperönä marionettina, joka ei kykene hahmottamaan selästään roikkuvia ohjausnaruja, ja jonka oikeistopopulistinen politiikka asettuu intuitiivisesti tukemaan hänen taustajoukkojensa toimeenpanemia demokratiavastaisia hallinnan keinoja. Kasvottomaksi jäävän opposition olemassaolo tulee hädin tuskin näkyväksi, ja oikeistolainen diskurssi jää kertomuksen valossa ainoaksi totuudeksi. Aineistojen pohjalta muodostuu henkilökuvan lisäksi sirpaleinen kuvaus eräästä poliittisesta valtapelistä ja totuutta luovien mekanismien haltuunotosta.

Teoksen fiktiivinen aineisto luo ristiriitaisen ja moniäänisen henkilökuvan, joka alkaa hahmottua fraktaalimaisena, alati muutoksessa olevana mosaiikkina. Anton Harmajan persoonallisuus näyttäytyy ristiriitaisuuksineen inhimillisenä. Kokonaisuuden lohkeilevuus luo kontrastin selkeänä jäsentyviin suurmieshenkilökuviin.

Teos paljastaa vaihtoehtotodellisuutensa mittakaavoja hitaasti ja sivukommenteissa. Kertoja ikään kuin puhuu Suomen kansalle, olettaen, että lukija tuntee tämän vaihtoehtotodellisuuden historian. Lukija joutuukin jatkuvasti uudelleenmäärittelemään suhteensa tekstin todistusvoimalle. Teoksen fiktiivinen maailma toimii reaalimaailmaa muistuttavana, mutta ei kuitenkaan suostu kytkeytymään siihen tai tekemään itseään tunnetuksi. Samaistuttavuuden sijasta teos tarjoaa lukijalle salattua historiaa vaihtoehtoisesta todellisuudesta.

On sekä sopivasti hermoja raastavaa että virkistävää, kun aiemmat varmuudet nytkähtävät vähäisesti paikoiltaan ja problematisoivat ajatuksen yhteisestä historian muistamisesta. Lukija ikään kuin pudotetaan tuntemattomaan mappiin, jossa vaeltamisen kautta sen kuvaama todellisuus alkaa vähitellen hahmottua. Kiinnostavaksi nousee myös se, mitä lopulta jää kertomatta.

Aaveita, aavistuksia ja alkuja

Tiukan konkreettisesti kerrontaa kontrolloiva kertoja on myös hyvin epäluotettava. Arkistoija korostaa jatkuvasti haavoittuvaisuuttaan räjähdysherkän aineiston ympärillä, sekä vakuuttaa läpi teoksen olevansa aina puolustuskannalla oleva vastakertoja: ”Vakuuttaakseni lukijakuntani skeptikot kirjoitan muutaman sanasen käsitykseni taustalla olevasta todistusaineistosta.” (s. 22) Kertoja väittää olevansa jonkin instituution arkistonhoitaja, mutta kokoaa aineistoa Anton Harmajasta salaa työnsä ohella. Kertojan intentiot eivät juuri valotu, mikä saa teoksen rakentumaan kuin paranoidi väittely.

Kirja käyttöliittymänä ei tue teoksen sisäistä informatiivista agendaa, ja se synnyttääkin kiinnostavaa vastahankaa teoksen kerronnan, tyylin, rakenteen ja formaatin välille. Romaanimuoto tuntuu sabotoivan tekstin luomaa henkilökuvaa, ikään kuin teos tarvitsisi hyperlinkkejä sisältävän virtuaalialustan toimiakseen oikein. Kaikki teoksen sisältämät ristiriitaisuudet vahvistavat tekstin alkuperään liittyvää epävarmuutta. Onko koko kertomus sittenkin historiaa vääristävää tietoista manipulaatiota, jolla pyritään mustamaalaamaan Anton Harmajan tai jonkun muun maine? Mikä agenda kertomuksen oletetulla kasaajalla on ollut? Myös monet esitetyt aineistot sisältävät muokkauksia, muun muassa yliviivausta sekä tietoa salaavia sensuuripalkkeja, joista kertoja ei vaikuta olevan tietoinen. Onko käsikirjoitus sittenkin päätynyt jonkun käsiin, joka on muokannut siitä tekijän todellisia intentioita vääristelevän kertomuksen? Tekstiä ei ole mahdollista paikantaa mihinkään tiettyyn kontekstiin, ja kaikki paikannusyritykset vain luovat loputtomasti uusia mahdollisia lukutapoja.

Arkistoijan luoma kuva Harmajan elämästä on ikään kuin tosi vastakertomus teoksen fiktiivisessä maailmassa esitetylle värikkäälle valtion propagandalle ja tarinataloudelle. ”Jos lukija ihmettelee, miksi täytän kertomukseni sivuja erilaisten liiketoimien erittelyllä, on minun tähdennettävä, etten ole kirjoittamassa keikarimaista seikkailukertomusta lukijan huvitukseksi, vaan kirjoitukseni tavoittelee korkeampaa päämäärää, totuuden paljastamista.” (s. 243)

Teoksessa rakentuvan kertomuksen mahdollinen välineellinen rooli jää kuitenkin täysin pimentoon, mikä tuo auttamatta totuudenmukaisuuden sijasta koko tekstiin ja minäkertojaan populistisen ja manipulatiivisen pohjavireen. Arkistoijan julistama objektiivisuus on sekin täysin näennäistä, sillä hän osallistuu läpi teoksen itse oman aineiston vapaamuotoiseen tulkintaan, ja henkilöhahmojen keittiöpsykologisointiin muun muassa grafologiaan tukeutumalla:

Seuraava, tavalliselle kopiopaperille sotkuisella käsialalla kyhätty viesti paljastaa, että Anton Harmajan ajatukset Judas Berglundin tulevaisuudesta olivat olleet toisenlaiset. Käsiala tempoilee, harkitut retoriset koukerot ovat hautautuneet tunteen kuumaan tuhkaan.” (s. 137)

Kertojan suhde Anton Harmajaan alkaa nopeasti näyttämään pakkomielteiseltä, mikä tulee esille myös kertojan tavasta kuvitella aineistoon muun muassa salakielillä jätettyjä viestejä, sekä haaveilla fiktiivisistä aineistoista:

 ”Tahtoisinpa tavata ihmisen, jolla on tiedossaan Anton Harmajan IP-osoitteet, jolla on hallussaan hänen tietokoneidensa vanhat kovalevyt. Voisin tehdä syväanalyysia Harmajan seksuaalisista preferensseistä hänen selaushistoriansa valossa, voisin nähdä kaikki huolimattomasti naputellut sähköpostit, humalaiset chat-keskustelut, joissa enter-näppäintä painettiin liian aikaisin.” (s. 64)

Teos parodioi hauskasti tapaa, jolla niin sanotut perinteiset suurmieselämäkerrat rakentuvat. Ja miten ne usein toimivat tarinallistettuina, julkisuuskuvaa kohottavina synninpäästöinä. Myös ajatus poliittisesta objektiivisuudesta asetetaan teoksessa naurunalaiseksi. Poliittisten päätösten syy-seuraussuhteet käsitellään pintapuolisesti, ja henkilöön keskittymisen avulla voidaan helposti väistää puhuminen poliitikon harjoittamasta politiikasta.

Arkistointiin nojaava kerronta on narratiivisena ratkaisuna oivaltava ja uudenlaisen estetiikan mahdollistaja. Tietojenkäsittelyn kaltaiseen asioiden lokerointiin on helppo suhtautua pelkkänä epäesteettisenä ja byrokraattisena mappien ja excel-taulukoiden rakenteluna. Jonain yhtä tunkkaisena kuin varasto, jossa kertoja-arkistoija kasaa kertomustaan yhteen. Sinun päiväs koittaa perustuu innostavalle muodolliselle toisinajattelulle: sen sijaan, että arkistointi olisi tietoyhteiskunnan vaatima pakkopulla, arkistointi systeeminä toimii teoksessa uusia kerronnan tapoja avaavana esteettisenä voimana.

Erilaisten lähteiden kautta rakentuva teos hahmottuu moniäänisenä, mutta ei läpeensä maksimalistisena. Teos jättää aiheiden jatkojäsentämisen ja yhteensovittamisen täysin lukijan harteille, mikä itsessään aktivoi lukijaa kiinnostavalla tavalla. Aineistokatkelmat ovat toistensa suhteen sekä lukkoja että avaimia, joskus molempia yhtaikaa. Yleisavaimena toimivaa selkeää tulkintaa ei ole tarjolla. Sinun päiväs koittaa ei hahmotu samaistumisen tai reaalimaailman totuushahmotelmien kautta luettavaksi. Se on ilahduttavan raikas, kokeellinen, erojen ja epäjatkuvuuksien pohjalta rakentuva teos, joka ei lukemalla lopu.

Otso Venho

Runollinen romaani kohtaamisen ja irtipäästämisen vaikeudesta

Tiina Rajamäki: Alisa
Romaani, 200 s.
Teos, 2020

“Hän aloittaa uudelleen, lapsiaikuinen, samaan aikaan tyhjä ja täyteen pakattu mieli: tarina, jonka jokainen haluaa kertoa.” (s. 7)

Kuinka ammattilaistason sellonsoitto ja nuoruuden sekavat ihmissuhteet sopivat yhteen? Voiko ihmissuhteissa opetella samalla tavalla virheettömäksi kuin soittamisessa? Tiina Rajamäen Alisassa etsitään yhteyttä toisiin ihmisiin, ystäviin, silläkin kustannuksella, että se tarkoittaa uudelleen eksymistä. 

Romaani kertoo Alisasta, Sarasta ja Katjasta. He ovat juuri valmistumassa musiikkilukiosta, kun muutamaa viikkoa ennen valmistumispäivää Alisa kuolee. Kuoleman jälkeen muut päähenkilöt yrittävät kipeästi pitää Alisan rinnallaan yrittämällä ymmärtää hänen kaikkia puoliaan. Katja saa minäkertojan roolin, ja Saraa kuvataan yksikön kolmannen persoonan kautta. Myös menehtynyt Alisa saa äänensä kertojana, joskin kursiivilla kirjoitettuna. Vahvin ääni ja toimijuus kuuluvat Katjalle.

Etäältä tarkkailua

Viulua soittava Sara ja sellotaituri Alisa viettävät lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Samaa koulua käyvä ja niin ikään selloa soittava Katja seuraa kaksikkoa etäämmältä ihaillen ja ihmetellen. Musiikillisen lahjakkuuden lisäksi muukin heissä vetää Katjaa puoleensa. 

En tiedä, kumpaa rakastin enemmän. Molemmat olivat yhtä kaukana, yhtä mahdottomia saavuttaa. Silti en voinut kääntää katsettani heistä, kun he seisoivat koulun pihalla: Alisan harmaanruskeat, kiharoille kieppuvat hiukset ja Saran lyhyeksi leikattu vihreä tukka. He olivat tipahtaneet kahdesta eri todellisuudesta.” (s. 9)

Katja näyttäytyy sivuhenkilönä, jonka vuoro on vasta tulossa. Odotusta on ilmassa, sillä hän ei voi lakata ajattelemasta kaksikkoa, vaikkei tunne kumpaakaan ennen Alisan kuolemaa. 

Romaanissa ihmissuhteiden ja rakkauden luonne esitetään muuttuvana ja määrittelemättömänä. On raikasta ja jopa poikkeuksellista, ettei ihmissuhteita määritellä tarkasti ja anneta siten lukijalle kaikkea tietoa helposti. Eikä kyse välttämättä ole pelkästä helppoudesta vaan myös siitä, että ihmissuhteet vain ovat erilaisia eivätkä tarvitse termejä ympärilleen.

Saran tarina taas on lähtökohtaisesti tuttu: vähävarainen tausta, rikkonainen perhe, kiistaton lahjakkuus, erääntyvät lukukausimaksut, opettajalta lainattu ammattilaisviulu ja lopulta stipendin turvin soittaminen. Sara voi olla monelle hahmo, johon voi samaistua paremmin kuin elämään hyvät lähtökohdat saaneisiin henkilöhahmoihin. Siksi jäin odottamaan, josko Saran elämän kipupisteitä olisi tarkasteltu hieman lähempää esimerkiksi sosioekonomisen luokan näkökulmasta. 

Kaikki keskittyy Alisan ja lähes maagisia ominaisuuksia saavan Saran asunnon ympärille. Yhdessä vietetystä ajasta huolimatta kerronta ja vuorovaikutus päähenkilöiden välillä huokuu salaperäistä jännitettä, puhumattomuutta ja puhuttaessa kohtalokkaita lauseita. Puhe on painavaa, se jää riippumaan tilaan, mutta todellista keskustelua tai vuorovaikutusta ei synny.

“Tämä paikka vetää puoleensa. Pidä varasi.” (s. 51)

Dialogi henkilöhahmojen ja erityisesti päähenkilöiden välillä on vähäistä ja lyhytsanaista, usein kaunokirjallisen kohosteista. He avaavat suunsa konfliktitilanteissa, puhuvat vältelläkseen puhumasta lisää eivätkä aina edes vastaa toisilleen. Dialogin vähäisyydestä kumpuava painavuus palvelee hyvin teoksen runollista tyyliä ja tulkintaa.

Ilmavuutta ja kaunista hienovaraisuutta

Teos koostuu lyhyistä ja fragmentaarisista luvuista, joissa kertojat vuorottelevat ja ajassa liikutaan menneeseen ja tulevaan. Joskus vaihtelu on melko tiivistä, ja toisaalta kielellinen aines yksityiskohtineen ja tapahtumineen niin samankaltaista, että on vaikea pysyä tilanteiden perässä.

Alisan luvut tippuvat kirjan sivuille milloin mistäkin päin Eurooppaa, niin väliaikaisista hotellimajoituksista kuin asunnoista, jotka eivät tunnu kodilta. Kerronnassa toistuvat ilmavat ja korkealle sijoitettavat asiat, kuten lentäminen, linnut, parvekkeet ja vuoristomaisemat – juuria on vaikea paikantaa. Lapsuudessaan ympäri Eurooppaa muuttanut Alisa tuskin onkaan löytänyt elämässään turvallista ja pysyvää kotia. Opitut kieletkin menevät unissa ja arkielämässä sekaisin.

“Iltapuvussaan äiti oli kuin kiiltäväsulkainen lintu, arvaamaton liikkeissään. Joskus hän sai minutkin tuntemaan itseni harvinaisen lajin edustajaksi. Viimeistään vuoden päästä sinäkin soitat orkesterin solistina, hän sanoi. Joskus hän räpäytti siipiään ja oli poissa.” (s. 17)

Juuretonta ja melankolista, mutta yläilmoissa liihottelevaa Alisaa Katja ja Sara yrittävät epätoivoisesti ja eri keinoin tavoitella. Romaani on yritys tarttua, saavuttaa ja ymmärtää ihmisiä, edes niitä kaikista läheisimpiä. Itselläni toiveikkuus mahdollisuudesta ymmärtää muita ihmisiä ei varsinaisesti kasvanut. Ilahduin kuitenkin, että kaikessa vaikeudessaan kirjoittaminen nostettiin yhdeksi keinoksi tutustua kanssaihmisiin.

Teoksessa on lukuisia kohtia, jotka ilahduttavat lyyrisyydellään. Alisan luvut ovat hauraan haikeassa, mutta paljonpuhuvassa kerronnassa erityisen onnistuneita. Hänen fragmentaarisista luvuistaan välittyy kuva ahdistuneesta nuoresta, joka on samaan aikaan valokeilassa ja epäilemättä ihailun kohteena, mutta myös häivyttynyt yksilöydestään yhdeksi sellistiksi historian sellistien jatkumoon.

“Kirjoitan Paulin ajatukset nuotteihin, niistä tulee minun ajatuksiani. Yritän saada ne kuulumaan kirkkaina. Yritän unohtaa itseni, Saran ja pimeän talon, olla sellainen kuin Paul haluaa. Muutun yhä kevyemmäksi, soitan yhä paremmin, muistan yhä vähemmän.” (s. 172)

Kun Alisasta tehdään tähti ja ammattisellisti, hänet puretaan osiin. Ensin on oltava teknisesti virheetön, jotta itsensä saa antaa kuulua musiikissa. Purku-urakassa osa Alisaa on saattanut haihtua. Mitä hän on harjoitteluhuoneen ja esiintymislavan ulkopuolella, silloin kun hänellä ei ole selloa ilmaisuvälineenään?

Toisinaan olisin toivonut pysähtymistä yksityiskohdan äärelle. Erityisesti Saran henkilöhistoriasta nostetaan painavia tapahtumia, kuten nopea suhteenkaltainen historianopettajaan, mutta tästä siirrytään nopeasti eteenpäin. Saraa kuvataan surullisesti, mutta kiinnostavasti toisten henkilöiden, heidän halujensa ja päämääriensä kautta. 

Kaikkinensa romaanin kieli on hiottua ja taituruudella kirjoitettua, mutta varsin perinteistä. Teos ei juurikaan kokeile eikä konstaile kielen tasolla vaan nojaa totuttuun, mutta toimivaan kerrontaan, vaikka kertojatyypit vaihtelevatkin. 

Teoksen anti on tilassa, jonka se antaa lukijalle. Romaanin lavea taitto, iso riviväli, väljät sivut ja osin jopa runon muotoa muistuttava typografia antavat sekä hengähdystaukoja, että proosarunomaisia yllätyksiä. Mikä tärkeintä, lukijaa ei pidetä tyhmänä vaan hän saa itse ajatella, oivaltaa ja ihastua. 

Samankaltaiset päähenkilöt

Tiedetään, että Alisalla on harmaanruskeat ja Saralla vihreät hiukset, ja Katjan hiuksista ei tiedetä. Alisa on lahjakas ja salaperäinen, samoin Sara. Katjasta ei tiedetä. Yhteiset luonteenpiirteet: ahdistuneisuus sekä taipumus karata ja piiloutua. Henkilöhahmot ovat eittämättä kaunokirjallista ainesta, mutta jään kaipaamaan monitasoisuutta ja tunteiden kirjoa. 

Kertojat kertovat samat tapahtumat omista näkökulmistaan, joka on omiaan lisäämään teoksessa jo riippuvaa yksinäisyyden ja kohtaamattomuuden tunnetta. Vaikka he ovat kaiken aikaa toistensa kanssa, tuntuu kuin he eivät poistuisi päänsä sisältä ollenkaan ja kävisivät dialogia vain oman mielensä kanssa.

Joskus päähenkilöt sulavat sivuille ja muistuttavat hieman liikaa toisiaan, vaikka heillä on omat tarinansa. Kerrotuista asioista huolimatta kukaan ei vielä ehdi avautua maailmalle, mutta ehkä se ei olekaan tämän romaanin tehtävä. Salaisuudet alkavat loppua kohden keriytyä auki, hiljalleen, kuten romaanin tyyliin sopii. 

Suunnasta ja pimeään uskaltamisesta

Romaanissa motiivit merkitsevät paljon ja paljastavat enemmän kuin henkilöhahmot itse. Käsitteet, kuten pimeys ja suunta, yhdistettynä hienovaraiseen ilmaisuun ehdottavat tulkitsemaan romaania lahjakkuuden ja kaipauksen kuvaamisen lisäksi uskalluksen ja oman tien löytämisen polkuna.

“Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, ja onni on yhteyttä toisiin ihmisiin, isä sanoo.” (s. 75)

Ikänsä harjoitellut Alisa ei onnistu kuvaamaan tuntemuksiaan Saralle. Hän jättää jälkeensä kysymyksiä, eivätkä Sara ja Katja osaa päästää irti tunteesta, etteivät tiedä Alisasta paljoakaan, ainakaan musiikin ulkopuolella. Isän lausahdus on hieman tylsästikin nuorista kertovassa romaanissa se viisaus, johon tartuin. Soittaessaan Alisa löytää oikean rytmin, tosielämässä hän pelkää talonsa pimeitä nurkkia ja yksin nukkumista sekä salaa asioita. Samaan aikaan soitonopettaja rakentaa hänestä ensisijaisesti sellistiä, ei ihmistä. 

Romaani tarjoilee palasia niistä hetkistä, kun Alisa ei ole valossa. Sara ja Katja kuluttavat itseään vuosia ja vuosia nähdäkseen Alisan sellaisena kuin hän oli, mutta huomaavat etteivät tiedä mitään myöskään toisistaan, ehkeivät itsestäänkään.

“Vaikka kirjoittaminen työnsi minut yksin pimeään, se oli ainoa suunta, johon halusin mennä.” (s. 185)

Jatkuvan epätoivon ohella romaanissa kytee myös vimmaa ja muutoshalua. Katja aloittaa kirjallisuuden opinnot, alkaa kirjoittaa. Syntyy ylevä kokemus kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimasta, ja siitä rohkeudesta, jota kirjoittamiseen, aivan kuin soittamiseenkin, syventyminen vaatii.

Lyhyehkö ja väljästi taitettu Alisa ei jää annissaan puutteelliseksi, sillä sen monimerkityksisemmät ja lyyriset kohdat kohoavat selvästi tavanomaisen proosakerronnan yläpuolelle. Lukuja, joissa harkitut yksityiskohdat olivat kuin kauniita kuvia, olisin lukenut mieluusti lisääkin. Teos on huolellisen työn harmoninen lopputulos, joka tavoittaa yksinäisyyden ja menettämisen kaltaisia suuria teemoja. 

Helmi Nöjd