Toisinkoinen 2022 voittaja on Riikka Kaihovaara

10. marraskuuta Teatterimuseon upeassa miljöössä järjestetty Toisinkoinen-gaala huipentui palkintojenjakoon, jossa Riikka Kaihovaaran esseekokoelma Vieras eläin (Atena, 2022) kruunattiin vuoden 2022 Toisinkoiseksi.

Tämän vuoden Toisinkoisen valitseminen oli raadin sanojen mukaan todella vaikea paikka. Raatilaiset kuvailivat kilpailua äärettömän tasaiseksi ja kaikki teokset tuntuivat edustavan oman lajinsa ehdotonta kärkeä.

Raati perusteli voittajavalintaansa näin: ”Annamme palkinnon teokselle, joka edustaa genrensä ehdotonta huippua – teokselle, joka yrittää, etsii ja kokeilee, muttei typisty, jää paikalleen, eikä jähmety. Siis sanalla sanoen: teokselle, joka pakottaa kyseenalaistamaan ja pohtimaan”.

Suuren suuret onnittelut vielä Riikka Kaihovaaralle sekä mitä lämpimimmät kiitokset koko finalistikolmikolle ja gaalavieraille!

Toisinkoisen finalistikolmikko 2022 on julkistettu

Tässä he ovat! Raati on äänestänyt keskuudessaan parhaasta toisinkoisesta ja suurimmat äänisaaliit keräsivät:

Emma Kantanen: Jos sataa, älä tule (Gummerus, 2022)
Kuva: Marek Sabogal

Riikka Kaihovaara: Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena, 2022)
Kuva: Riikka Kantinkoski

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)
Kuva: Veikko Somerpuro

Vuoden 2022 Toisinkoinen jaetaan torstaina 10. marraskuuta Helsingin Teatterimuseossa järjestettävässä gaalassa.

Onnea finalisteille🥂

Noitia, prinsessoja ja tarujen totuuksia

Satu Fellman: Riittävätkö kyyhkyset

Runoja, 61s. 

Enostone kustannus, 2022

Satu Fellman käsittelee runokokoelmassaan Riittävätkö kyyhkyset tarinoiden merkityksiä arjessamme. Hän katsoo arkeamme tarinoiden läpi. Fellman rakentaa muunmuassa Grimmin saduista tuttujen hahmojen ja satujen avulla kuvia lapsiperheen elämästä. Satuhahmot kuten noidat, karhut ja muut eläinhahmot, sekä kuninkaalliset prinsessoineen sekoittuvat suomalaiseen arkielämään. Tuloksena on puhuttelevaa ja erikoisella tunnelmalla ladattua, psykologisesti luotaavaa lyriikkaa. 

”ympyröikää valitsemanne vaihtoehto
      lapsesi muuttuu rantakaislaksi
etkä pysty estämään sitä
vai
      lapsesi muuttuu rantakaislaksi
etkä pysty estämään sitä” 
(s. 21)

Nykytekstien arkiset muodot kuten esimerkiksi kyselykaavakkeetkin pääsevät runoihin materiaaliksi. Perheen epäonniset tapahtumat ja asiat vertautuvat runoissa usein noitaan. Hoitoa vastustava lapsi sairaalassa saa ympärilleen ”Ruususen” linnaa ympäröivän tiheikön. Kuvat ovat tehokkaita ja siirtävät intertekstuaalisesti Grimmin satujen maailman nykytodellisuuteen. Tapahtumia kuvataan usein tiheätunnelmaisessa preesenssissä tai vanhojen satujen hengessä neuvovassa imperfektissä. Niin lasten, kuin äidin ja isän toiminta tulee kuvatuksi tutuissa satukuvissa. Runot eivät moralisoi, vaan kuvaavat tapahtumia usein ylhäältäpäin neutraalisti. Negatiiviset tunteet kuten toivottomuus tai lohduttomuus tulevat kuitenkin kuvatuiksi kokeilevilla ja kauniilla runokuvilla.   

”potilaan ympärillä tiheikkö tiivistynyt konsultoitu johtavaa ylilääkäriä joka todennut tiheikkö saaartaa koko linnan kasvaa ylikin koitettu tavoittaa potilaan äitiä tässä onnistumatta äiti lähettänyt myöhemmin tekstiviestin jossa todennut että okaat ovat tarttuneet toisiinsa ihan kuin niillä olisi ollut kädet” (s. 23)

Käsittelyssä on rankkoja aiheita kuten lapsen sairaus ja perheväkivalta, sekä ikuiset tyttärien, äidin ja isän roolit. Fellman heruttelee lahjakkaasti Grimmin satujen ”Lumivalko ja Ruusunpuna”, ”Maleena – neito” tai ”Kädetön tyttö” – satujen kuvastoilla. Vastineensa satuhahmossa saavat niin ärjyvät perheenisät, raatavat äidit kuin ongelmaiset tyttäretkin. 


”näytin karhulle nurkkaa ja siihen se nukahti
makasi vain ja urisi unissaan” (s. 28)


karhu oli tinkimätön sillä oli iso käpälä
aamuyöstä taksi tuli hakemaan
meitä oli neljä takapenkillä kääpiö jäi kyydistä” (s. 29) 

Arkisen satumaailman tunnelmasta tulee mielestäni ehkä vielä jäätävämpi, sekä myös hirtehisellä tavalla humoristisempi kuin saduissa itsessään. Grimmin saduissahan tunnetusti ei kaihdeta väkivaltaa, erityisesti kostomielessä tapahtuvia julmuuksia. ”Maleena – neidosta” tutut naispuolisten hahmojen rankaisemiset kertautuvat Fellmanin runoissa ja hakevat merkitystään – joka jää avoimeksi. 

”hän ei muuta ansaitse kuin että hänet riisutaan ilkosilleen ja pannaan tynnyriin, jonka sisälle on hakattu teräviä nauloja, ja kaksi valkoista hevosta pannaan vetämään piikkitynnyriä pitkin kujia, kunnes hän


kunnes hän mitä” (s. 38)

Tarinat eivät saa loppuaan ja lukija jätetään kellumaan aavemaiseen tunteeseen, että niiden myyttiset tapahtumat tulevat kenties vainoamaan ratkaisemattomina tulevienkin sukupolvien perheitä. Runoilija koittaakin ohjeistaa isiä, poikia, levottomia vaimoja, eronneita ja toisensa löytäneitä. Kuvat ja ohjeetkin ovat satumaisia. 

”ehkä olet se joka tuntee rakkaimpansa
vasta kuun valaistessa tämän kasvoja” (s. 46)

Pidän kokoelman saarnaamattomuudesta, taidokkaasta, leikittelevästä kielestä ja hiljaisuuksista. Se ammentaa raadollisista saduista ja runoista uusiin vastaaviin, joiden materiaalina on kenties vieläkin raadollisempi nykytodellisuus. Riittävätkö kyyhkyset on pieni lyyrinen helmi. Toisin kuin useissa täyteen ahdetuissa nykyrunokokoelmissa, siinä on tilaa mielikuvitukselle ja ajatukselle hapuilla, eksyä ja löytää uutta koskettavaa nykyrunoutta. Runoissa on utuisen, vedenneitojen täyttämän kaislikon rytmi joka välillä katkeaa raudanlujiin toteamuksiin. 


III    BIOLOGISISTA ÄIDEISTÄ

he ovat yksi rivi:
hän sai tyttären ja sitten hän
sulki silmänsä ja heitti henkensä (s. 31) 

Isien ohjeistus sisältää sekin kekseliäästi rivien väleihin sijoiteltuja opettavaisia neuvoja. Teoksesta tuskin kuitenkaan on selfhelp-oppaaksi. Ja hyvä niin – runot jatkavat satujen perinnettä syvällisen epäsuorasti lukijaansa puhutellen. 


[..] ”jos lauseeseen ilmestyy mutta
ota mutta kämmeniisi
ota se aamiaispöytään
jos katatte toistenne mutille
ne nääntyvät nälkään” (s. 43)

Aamu Pulkkinen

Yhteyksiä etsimässä

Kasper Salonen: Kiertoreittejä

Runokokoelma, 67 s.

Enostone kustannus, 2022.


Kiertoreittejä on vapaamittainen moderni runokokoelma. Teoksessa nähdään myös visuaalisten apujen hyödynnystä: osasta runoista löytyy riimuja ja osastot on jaettu kirjailijan kuvittamilla kollaaseilla. Runot ovat pääosin sivun tai reilun sivun mittaisia, eli kriitikon mielestä pitkiä. Teos ei ole proosarunoteos, runoja voisi hyvin poimia teoksesta yksittäinkin ja nauttia omista suosikeistaan, mutta teoskokonaisuutena ne maalaavat oman mielenkiintoisen maailmansa. Kiertoreittejä tempaa lukijan mukaansa matkalle itsensä ja maailman tutkiskeluun.


Runojen aiheina toistuvat matkustaminen ja avaruusaiheiset teemat. Teoksessa kuljetaan nimen mukaisesti kiertoreiteillä, oman itsensä tai maailman ympäri. Runoissa etsitään usein itseä tai sitten kontaktia toiseen ihmiseen. Oman paikan löytäminen on kantava teema läpi teoksen, puhuja haluaa löytää omaa paikkaansa runon maailmasta tai päästä toisen ihmisen luo ja luoda yhteyden. Yhteyden löytäminen ja luominen piirtää punaisen langan teokseen.


Omaksi lempirunokseni poimisin kokoelmasta sudelman. Runo edustaa kaikkia Salosen kokoelman vahvuuksia: runo luo selkeän ja kiinnostavan kuvan puhetilanteesta, kielellä ja runon muodolla leikitellään ja onomatopoeettiset tehosteet nostavat runon uudelle tasolle. Salonen myös leikkii sanojensa asettelulla ja luo lukijalle rytmin runoon. Samanlaista harkittua sanojen sijoittelua sivuille nähdään muissakin teoksen runoissa ja joka kerta se parantaa lukukokemusta eikä tunnu turhalta kikkailulta.


Teoksen kokonaisuuden kruunaavat Salosen kollaasit ja tekstityypeillä leikittely. Teoksen visuaalinen yhtenäisyys tuntuu harkitulta ja herättää lukiessa mielenkiintoa. Salosen kollaasit osastojen vaihtumisen yhteydessä tukevat lukukokemusta ja johdattelevat lukijaa oikeanlaiseen värimaailmaan. Kollaasit ovat harkittuja asetelmiltaan ja saavat toisella lukukerralla pohtimaan runoista uusia merkityksiä ja tulkintaa.


Runossa eilen Salonen sujauttaa Tolkienin haltiakielen sujuvasti osaksi oikeita kieliä ja vie johdattelee lukijaa pohtimaan fantastista ihmiskunnan historiaa. Haltiariimuja oikean kirjoituksen seassa ei selitetä ja se saattaa jäädä lukijalta huomiotta, mutta on ne tunnistavalle lukijalle hauskan oivaltava kokemus. Salonen vie kielellä leikittelynsä näin uudelle, ilahduttavalle tasolle.
Ainoa visuaalinen valinta, joka jäi häiritsemään, oli isojen alkukirjainten pois jättäminen. Salosella on kuitenkin kieli hallussa, joten tämäntyyppinen kielellä ja oikeinkirjoitussäännöillä leikittely tehostaa runojen sanomaa. Salosen kieli on elävää ja monipuolista, monin paikoin soljuvaa. Runoja lukiessa tulee tarve lausua niitä ja lukea ääneen. Kielen pehmeys tekee lukemisesta miellyttävää ja saa ajatuksia heräämään.


Kiertoreittejä on eteerinen kokemus, sekoitus arkista ja jotain suurempaa. Runoissa toistuvasti etsitään yhteyksiä toisiin ihmisiin, mutta ei epätoivoisesti, vaan enemmän kokonaisuuden käsitystä hakien. Teoksen nimeä voisi tulkita niin, että yhteys toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan löytyy erilaisia kiertoreittejä pitkin. Toiset runot ovat sävyltään melankolisempia, pelätään, ettei yhteyttä löydetä tai se on kadotettu, mutta monessa runossa on optimistinen pohjavire. Yhteys toisiin löytyy kyllä ja tähdet asettuvat kohdilleen.


Salosen kokoelma on kypsä ja harkittu kokonaisuus. Runot vievät lukijansa matkalle kiertoreiteille ja viihdyttävät lukijaa kielellään. Teoksen voi kuunnella myös äänikirjana kirjailijan itse lukemana ja tämä antaa varmasti hyvän lisän teokseen.

Äidin rooli

Maiju Pohjola: Ettei yötä enää 

Runo, 80 s. 

Aviador kustannus, 2022 

Maiju Pohjolan runokokoelma Ettei yötä enää (2022) käsittelee traumaattista synnytystä ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Teos jakautuu kahteen osaan: ”Sytynnys” ja ”Sumupuu”. 

”Kohta paljastuu, että sisälläni ei soi kukaan 
että söin vain liikaa suklaata jouluna ja 
kaipasin vähän lomaa, kaksisuuntaista kosketusta 
halusin istutteen sukupuutarhaan, kukistua maljaan 
vieraat kädet kaikkialla 
sitähän minä halusin”

s. 20

Runoteoksen ulkopuoliset teokset ja muut ulkoiset viitteet pääsevät keskustelemaan runojen säkeissä. Ensimmäisen osan synnytyksessä vastakkain ovat Vänrikki Stoolin sankaritarinat ja kliininen lääkärikieli. Toisessa osassa taas ääneen pääsee niin Canthin epätoivoinen Anna Liisa kuin perhetragediauutisointi. Runoista välittyy lukijalle kouriintuntuvasti hätä, pelko ja hämmennys. Teinkö itse jotain väärin? Valitanko turhaan? Miksi haluan satuttaa lastani? 

Intertekstuaaliset viitteet ovat yksi runoteoksen parhaista puolista. Synnytyskokemuksen vertaaminen Vänrikki Stooliin on nerokas kommentti äitiydestä. Millainen äidin kuuluu olla? Miksi äitiys ei ole sankaruutta? 

Ponnistusvaihe pitkittynyt 
yli tuntiin, voima mennyt 
Suomen sankarilta, ja olet 
antanut sanasi, toivokin 
jo rauennut; kun he 
 
käskevät pidättämään 
hengitystä, jatkamaan 
rispaantuvien rajojesi 
yli: kaikki sinussa 
vetäytyy 
 
Ota mukaani lumivaipaksi sopiva vaate. 

s. 32

Teos alkaa kaoottisella, traumaattiseksi päätyvällä synnytyksellä. Tulevaa äitiä ei kuunnella, vaan hänen tuntemuksiaan selitetään toisiksi monitorilukemien ja olettamusten pohjalta. Taustalla kaikuvat tämän omat, huijarisyndroomaa muistuttavat ajatukset ja Runebergin kansallisromanttinen uho. 

Osiossa on käytetty tehokeinona kirjasimien muutoksia. Niiden avulla eri mielipiteet ja osapuolet pääsevät ääneen. Puheenvuoron saavat niin syntyvä lapsi, itseään epäilevän synnyttäjän mieli ja yhteistä todellisuutta kuvaava ääni. Nämä ajatukset, äänet ja koko synnytyksen pauhu ja väkivaltaisuus törmäävät fontit yhdistävässä synnytyskohtauksessa, kun lapsi pitkittyneen synnytyksen jälkeen viimein syntyy. 

Synnytyksen jälkeinen aika avautuu teoksessa aluksi vaatimusten ja väsymyksen sakeana soppana. Toistuvat ”unipäiväkirjat” osoittavat vauvan nukkuvan epäsäännöllisesti. Imetys tuntuu haastavalta ja itku on loputonta. ”Jalon ja kauniin äidin” myytti sotkeutuu kaaokseen.  Hiljalleen runoihin alkaa hiipiä itsetuhoisuutta ja lapseen kohdistuvaa raivoa, mikä selvästi myös hämmentää väsynyttä äitiä. 

”ohut raja 
lapsen iho 
 
rutistuspuristus 
hyökyvähöykkyvä 
hyppyyttelyravistelu” 

s. 57

Valta ja väkivalta ovat mielenkiintoisella tavalla läsnä teoksen molemmissa osissa: viime vuosina on puhuttu siitä, kuinka äidit ovat kokeneet synnytyksen väkivaltaisena, pitkälti terveydenhuoltohenkilökunnan toiminnan vuoksi. Valtaa käyttävät ammattilaiset, mutta myös tilanteen hallitsemattomuus, synnytyksen pitkittyminen tai kivut voivat traumatisoida synnyttäjän. Trauma voi vahvistaa synnytyksen jälkeisiä mielialanvaihteluja ja edesauttaa synnytyksen jälkeisen masennuksen syntymistä. 

Teoksen toisessa osassa valtaa käyttävät niin äiti kuin lapsikin, joka runoissa puhuu siitä, kuinka teki äidistä äidin: 

”mä tein susta äidin, kun sä synnyit musta 
silloin kun olin ihan pieni 
 
mä vaan itkin sillon VYÄÄÄ 
mulla oli nälkäkiukku ja väsykiukku 
nii halusin heti vaa maitoo”

s. 43

Äidin valta ilmenee väkivaltafantasioissa, silkassa fyysisessä ylivoimassa. Äiti pohtii niin itsensä kuin lapsensa vahingoittamista, jotta pääsisi tilanteesta ulos. Jos ensimmäistä osaa luonnehti tunteena kaaos, hätä ja avuttomuus, ei toista osaa lukiessa voi välttyä tuntemasta surua, myötätuntoa tai hienoista kauhua siitä, mihin tilanne johtaa. Teos päättyy toiveikkaasti, omat rajat ja erillisyys lapsesta alkavat löytyä. 

Ettei yötä enää on rohkea, avoin ja vakava kannanotto äitimyyttiin, äitipuheeseen ja äitien jaksamiseen. Teoksessa käytetään tehokeinoina erilaisia kirjasimia ja intertekstuaalisia viitteitä. Pohjola onnistuu taidokkaasti tuomaan teksteissään esille tuskan, epätoivon ja katumuksen tunteita. Teos kertoo puhujan tunteista samalla kommentoiden kuitenkin myös äitiyttä ja sen vaatimuksia yhteiskunnallisen linssin läpi. 

Lähteet:  

https://mieli.fi/vaikea-elamantilanne/synnytyskokemus-voi-olla-traumaattinen/ (Viitattu: 8.11.2022)

Outi Iivonen, Roosa Kantola

Historiaa ilman juonta

R.M. Rosenberg: Hakoisten Anna
Romaani, 384 s.
Tammi 2022

Hakoisten Anna kertoo Anna Magdalena Lilliebrunnin rakkaustarinan. Kenties rakkaus on tässä liian vahva sana, pikemminkin avioliittotarinan. Riikka-Maria Rosenberg on avannut teokseensa historian sivuilta tositapahtumia Hakoisten kartanon elämästä, jota tähdittää kartanoon muuttava lähes vanhapiian asemaan joutunut Anna, jota avioliiton kautta saapunut uusi perhe kohtelee kaltoin. Teos ei niinkään tuo mitään uutta historiallisten romanssiromaanien kirjoon, ja on lopulta silkkaa 1700-luvun aateliselämän larppausta. Kerronta kuitenkin pitää sisällään modernimpiakin puolia avatessaan Annan ja hänen aviomiehensä Karl Gustaf Ugglan syventyvää suhdetta. Rosenbergin toisinkoinen Hakoisten Anna on Hakoisten naiset -sarjan ensimmäinen osa.

”Tässäkö on kohtaloni, hän mietti apeana muiden iloitessa. Istua kotona vanhempieni ja kohta Erik-veljeni elätettävänä, kestää vuodesta toiseen samanlaisina, tasaisen tylsinä soljuvia päiviä, kokea elämä lapsuudesta tuttujen, vastoinkäymisistä ja sukupolvien koettelemuksista huolimatta säilyneiden taulujen lävitse: matkustaa mielikuvitukseni turvin tuntemattomista paikoista maalattuihin maisemiin, kirjoittaa journaaliini toteutumattomista unelmista ja haaveiden kuivettumisesta, keskustella vähitellen hiutuvalla ranskan kielen taidollani Lilliebrunnien salin seinältä tuijottavien, kirkkojen lattioiden alla sukuhaudoissa jo tomuksi muuttuneiden sukulaisteni kanssa. Ei, sitä en voi hyväksyä.” (s. 26)

Toki, kun romaani sijoittuu 1700-luvulle ja tapahtumien ja ihmisten perustuessa oikeisiin historian ihmisiin, voi olla vaikeaa saada tekstistä nykyaikainen. Tämä myös näkyy Rosenbergin teoksessa. On erikoista lukea nykypäivänä kirjoitettua teosta, joka eriarvottaa ihmisiä asemansa puolesta näinkin vahvasti ja samalla naishenkilöhahmot eivät osaa puolustaa itseään. Myös se, että miehen pettäessä vaimoaan syyt lankeavat irtosuhteiden toiselle osapuolelle, eikä itse pettäjälle, on harmillista luettavaa, kun romaani ei kuitenkaan ota kantaa pettämiseen sen yhteiskunnallisessa ja historiallisessa sidoksessaan. Anna ja hänen aviomiehensä Karl elävät suhteessa, jossa kumpikaan ei lopulta vaikuta kovin onnelliselta, vaikka onnea ja rakkautta yritetäänkin tarinan edetessä vakuutella. Pohjautuessaan tositapahtumiin, joissa mies jatkuvasti kohtelee vaimoaan huonosti, romaani olisi kenties voinut ottaa kantaa pakkoavioliittoihin sekä ajan yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin, joihin Anna valitettavasti joutuu putoamaan, etenkin romanssin ollessa teoksessa näinkin vahvasti esillä. Samalla romaani on täynnä silkkaa juoruilua ja muiden ihmisten tuomitsemista niin ulkonäön kuin elämänvalintojen perusteella. Jälleen kerran, tämä on luultavasti aikaansa sidoksissa, mutta se tekeekin romaanista niin epämiellyttävää luettavaa.

”’Halusin vain varmistaa, että tässä kartanossa ei ainakaan minun elinaikanani juokse liuta aviomieheni aviottomia lapsia.’ Annan ääni oli rauhallinen.
Karl Gustaf naurahti epäuskoisesti, hieraisi niskaansa, eikä tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua. Lopulta hän asetteli vaimonsa käden oman käsivartensa ympärille.
’Tiedätkö, Annaseni, mitä enemmän näytät luonnettasi, sitä enemmän haluan kulkea rinnallasi.’
Lintujen visertäessä Anna ja Karl, kaksi ihmistä, jotka aatelissukujen laskelmallisuus oli tuonut yhteen, sovittivat askeleensa kohti kujaa ja sen ympärillä avautuvia aavoja peltoja.” (s. 288)

Rosenbergin teksti on varsin tarkkaa, miljöön ja henkilöhahmojen kuvailu on erittäin yksityiskohtaista. Hakoisten historiaan on selkeästi paneuduttu antaumuksella ja Rosenbergin tekemä taustatyö näkyy romaanista vahvana. Romaanissa tapahtuu paljon ja Annan koko elämä näkyy ytimekkäästi sen sivuilla muutosta Hakoisten kartanoon lähtien. Tapahtumat kuitenkin vain esitellään lukijalle, niihin ei juurikaan paneuduta, mikään ei vaikuta kovinkaan tärkeältä ja tarina kulkee erittäin tasaisesti ilman draaman kaarta pitkänä luettelona. Juoni jää latteaksi. Kenties Hakoisten tarinan esittely on antoisaa itse Hakoisissa asuvalle, mutta ulkopuolisille silmille, jotka odottavat kaunokirjallista elämystä, tarina on vain kyllästyttävä.

”Aurinko lämmitti, poltteli poskia ja nenänpäätä, kirvoitti hien ohimolle. Anna keskittyi ihailemaan edessään avautuvaa näkymää, joka oli kuin kauniisti maalattu maisemataulu. Alhaalla siinsi päärakennuksen katto, rivi hirsiseinästä erottuvia ikkunoita, joita reunustivat valkoiset ikkunanpielet ja joiden aaltoilevien lasiruutujen pinnalla päivänpaiste leikki. Sitkeimmät kesäkukat kohosivat edelleen kukkulan reunalla, varpujen ja sammalien lomassa, alhaalla avautuivat kullankeltaisten peltosarkojen suorat rivistöt, jotka lupasivat hyvää satoa ja leipää talven pitkien kuukausien ajaksi.” (s. 197)

Lopulta Rosenberg onkin nostanut historialliset seikat tarinassa esiin juonen hinnalla. Romaanin kirjoittamiselle ei ole tainnut olla muuta syytä, kuin kiinnostus Hakoisten historiasta. Historiaansahan teksti jämähtääkin, henkilöhahmot eivät ole pidettäviä ja tarina on vain puuduttava. Toki on hienoa, että Suomen historian naishahmoja nostetaan näin esiin, mutta kenties romaani toimisi paremmin historiankirjana, kuin kaunokirjallisena tarinana. Teoksen loppuosasta löytyvät jälkisanat pitävät sisällään lisää historiallista faktaa Hakoisista ja Annasta, ja tämä puoli toimiikin kenties itse romaania paremmin, vaikka sivuilla vain toistetaankin romaanin tarina juuri sen faktoihin paneutuen. Samalla selkenee, että historiasta ei luultavasti ole löytynyt tarpeeksi sisältöä faktaan perustuvaan teokseen, joten Rosenbergin on täytynyt värittää loput itse ja näin syntyi kaunokirjallinen teos. Joka tapauksessa Rosenbergin suuri tutkimustyö välittyy teoksesta, mitä ei voi olla arvostamatta ja hänen asiantuntijuutensa paistaa tekstistä läpi.

Kenties myös se, että tällä kertaa kriitikko ei voisi olla kauempana kohdeyleisöstä sekä genren faniluokasta vaikuttaa liikaa kritiikin kirjoittamiseen. Varmasti niille, joita historialliset romaanit 1700-luvulta kutkuttelevat enemmän, Rosenbergin teos antaa paljon enemmän. Toisaalta joskus uudet ystävykset oman kiinnostuksenkohteiden ulkopuolelta saattavat yllättää iloisesti, mutta tällä kertaa juoruhistorian esille asettelu jättää erittäin kylmäksi. Teoksen kohderyhmä, jota kiinnostaa historialliseen kartanoelämään paneutuminen varmasti löytää teoksen ja jatkaa Hakoisten naisten tarinoihin uppoutumista tulevissa jatko-osissa.

Satu Sallantaus

Kaunis, Brutaali

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Romaani, 359 s.

Atena 2022

Noora Vallinkosken toisinkoinen Koneen pelko on romaani valkoisista, työväenluokkaisista miehistä. Heidän rappiostaan koneistetun työn edessä, jossa ruumiillinen voima ja tatuoinneilla puhuvat kädet eivät enää löydä paikkaansa. Koventamisesta ja karaisemisesta; siitä, miten mieheksi sosialisoiminen tosiasiassa puskee miehen yhä syvemmälle yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhteiskuntaluokista, siitä, miten ihminen saa ääriviivat vasta kun hänen meriittinsä kohottavat hänet siihen ryhmään, jolla on ääni. Luokkaan jonka suusta ei tule vääriä, nuhruisen taustan paljastavia ääniä historianluokassa, ja joka ei kulje maailmassa vereslihalla, merkittynä.

Ja lopulta oman paikan ottamisesta:

”On hänen vuoronsa istua hiljaa kuuntelemassa kun minä puhun.” (s. 355)

Teoksen päähenkilönä on Aukko-nimisessä lähiössä kasvava Johanna, jonka näkökulmasta tarina onkin kerrottu. Teos pyörii kaikkinensa Johannan perheen ympärillä käyttäen sitä näyttämönä kriisiytyneen yhteiskuntaluokan tutkimiseen: henkilögalleria koostuu vanhemman puolen duunari-isästä, joka edustaa vanhempaa, toksisempaa maskuliinisuutta, veljestä, jonka mieheksi sosialisoiminen väistämättä tuhoaa, äidistä, joka haluaa epätoivoisesti tilanteesta ulos. Erityisen onnistuneeksi lukisin teoksessa juuri sen henkilöhahmot: kirja ei tunnu sortuvan missään vaiheessa tyyppihahmoihin, vaan henkilöhahmot ovat kokonaisia vikoineen kaikkineen.

Tai oikeastaan eivät, ja tässä teoksen ansio onkin: se tekee jotain eri tavalla. Se saa pysähtymään. Teoksen rakenne koostuu kaikkinensa fragmenteista: vaikka siinä onkin selkeä alku, keskikohta ja loppu, hyppii se kuitenkin ajassa käyttäen välillä muistelua ja ennakointia, välillä lyhyitä, lähes aforistisia kappaleita. Vaikka teoksella on selkeä fokalisoija, alkaa aikatasojen limittyminen hajottaa koherenttiuden kokemusta – se alkaa etäännyttää teoksen sisäiskertojaa ja näennäisesti intradiegeettistä minäkertojaa toisistaan. Kun tämä etäännytyksen tunne yhdistetään groteskin hyödyntämiseen, alkaa ”Koneen pelon” omintakeinen soppa olla valmis: paikoittain groteski, ällöttävä teos, joka on kuitenkin pääasiassa raastava kertomus vääjäämättömistä ihmiskohtaloista.

”Sitten pesemme altaan kloriitilla. Koko hommaan menee puolitoista tuntia, meidän tekee mieli itkeä, kun ajattelemme että sama on edessä huomenna.” (s. 322)

Lähiön miehet

Erityisen raastavaa oli juurikin kuvaus mieheksi sosiaalistumisesta, ja toisaalta Johannan kokemasta ulkopuolisuudesta. Jere ja isä muodostavat tiiviin porukan, johon Johanna nuorena kuuluu mutta josta hän vanhetessaan etääntyy. Johannan asettaminen porukan ulkopuolelle tarjoaa kiinnostavan näkökulman nuoren ja vanhan työväenluokkaisen miehen kohtaamisen sekä erilaisia mieheksi sosiaalistumisen riittien tutkiskeluun. Vaikka Johanna sysätään tiiviin isä-poika -porukan ulkopuolelle, maksaa Jere kumminkin sosiaalistumisestaan kovan hinnan: miehuuden hintana on jatkuva kyykyttäminen ja karaisu, koulutuksen halveksuminen ja lopulta jumiin jääminen.

”Jere kävelee taas pimeässä tienposkea.” (s. 346)

Yhteiskuntaluokan käsittely ei kuitenkaan typisty pelkästään työväenluokan miehuuden mallien hajoamisen tasolle. Erityisen onnistunutta on jälleen absurdin käyttö lukijan pysäyttämiseen. Jere ja Johanna tervehtivät toisiaan teoksessa sanalla ”tsop”, jonka merkitystä ei koskaan avata. Juuri tämä ”tsop” karkailee Johannan huulilta merkiten hänet esimerkiksi historianluokassa lähiötaustaiseksi. Toistonkin uhalla palaan tarkentaen teoksen suurimpaan ansioon: se saa pysähtymään, kun se on niin kumma. Mistä ”tsop” tulee? Yhteiskuntaluokkaa ei ole yritetty kirjoittaa hienovaraisesti, kaunokirjallisena henkilöhahmojen rajapintojen hioutumisen tutkimuksena, vaan tekstistä erilleen hyppäävänä sanana. Näin tekstistä tulee sellainen olo, että kertoja antaisi jonkinlaisen pienen pistoksen sen keskelle, yhtäältä murtaen rakenteen, toisaalta antaen sille kerronnallisen keskuksen, toistuvan motiivin. Ja juuri tämä tsop-keskus murtaa auki, jotta se voisi absurdiudellaan häiritä, horjuttaa, pysäyttää.

Mutta tämä nyt on kirjallisuuden opiskelijan besserwisseröintiä. Kaiken kaikkiaan teos on kaunis ja ruma, se on hienosti yhdessä toimiva kokonaisuus, joka kuljettaa kaihoisaa henkilökuvailua, groteskia ja absurdia sekä sulaa lyyristä mestarillisuutta sisällään. Se on samaan aikaan läpikotaisen kaunis ja läpikotaisen brutaali.

Markku Larkimo

Lähteet

Eleonoora Riihinen. 11.9.2022. ”Valkoisen työläismiehen ominaisuudet eivät enää ole kovaa valuuttaa, sanoo Noora Vallinkoski, joka halusi selvittää syyt miesten ahdinkoon”. Helsingin sanomat. Haettu 1.11.2022.

Hajonneita unelmia, paljon leipää

Mikko Vienonen: Leipomon lapset

Teos, s. 257

”Kui muute täs pitsas täytty tämmösek kovak kantit olla? Ei Saarioisten pitsois vaan tämmössi ol!” (29.) 

Mikko Vienosen toisinkoinen Leipomon lapset (2022) kertoo tarinan kolmesta serkuksesta ja yhdestä suvun leipomosta. Heliä, Artoa ja Kimmoa ei ensinäkemältä olettaisi yhdistävän mikään muu kuin veri eikä serkusten välillä tunnu olevan lämpöä tai rakkautta. Veri on vettä sakeampaa ja serkusten kohtalona on kantaa vastuunsa perheen ylpeydestä, kylän leipomosta, jossa heidän isoisänsä on pitänyt omaa jöötään 1930-luvulta lähtien. Maailmaa kuitenkin on muuttunut eivätkä vanhat konstit riitä kun leipomon toimintaa kohtaavat uudet haasteet, suurimpana lastenlasten elämää suuremmat unelmat. 

Leipomo edustaa teoksessa ainoaa pysyvää pistettä, joka on ladattu täyteen ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on serkusten tuki ja turva ja toisaalta vihan kohde. Taakka ja perintö. Kirous tai lahja, jota ei voi palauttaa. Vaikka tahto itsenäistyä ja pärjätä maailmassa ovat voimakkaita, serkukset päätyvät aina erilaisten sattumien kautta takaisin hiivaleivän tuoksuun. 

Teos on täynnä koomista historiallista kuvausta pikkupaikkakunnan elämästä, erilaisista ihmiskohtaloista ja valinnoista. Serkusten elämät haarautuvat eri suuntiin, sillä he tavoittelevat erilaisia asioita. Yksi haluaa rokkariksi, toinen haluaa pois Helsinkiin, kolmas haluaa arvostusta. Spoiler alert: serkukset eivät lopulta päädy minnekään muualle kuin takaisin pikkukaupunkiinsa. Heistä ei tule kuuluisia, rikkaita, suosittuja. Toisaalta raivostuttava piirre, mutta ehkä juuri siksi piristävää on se, kuinka olemattomasti hahmot oikeastaan kehittyvät. He kiertävät teoksen mittaisen kehän ja päätyvät aina samoihin pisteisiin saavuttaen korkeintaan hyvin nöyriä edistysaskelia. Siinä mielessä teos on kuin ihmiselämä historiallisessa perspektiivissä: turhia unelmia, turhia murheita, turhaa kehän ympäri kävelyä. 

Kerronta kulkee fragmentaarisesti ja epälineaarisesti eri aikatasoissa vuodesta 1979 vuoteen 2021 asti, kolmen eri minä-kertojan kautta. Ratkaisu on erikoinen ja hyvin motivoitu jännitteen luomisella ja kehittämisellä, mutta toteutus on jäänyt liian kömpelöksi kantaakseen. Lukukokemus häiriintyy, kun lukijalle ei ole selvää kenen ajatuksia seurataan tai missä järjestyksessä tapahtumat kulkevatkaan. 

Toisaalta teos kantaa myös karuimpia teemoja kateudesta, katkeruudesta ja pikkumaisuuden raastavasta voimasta. Jännitettä luodaan pienillä tai suurilla salaisuuksilla, joista paljastetaan palasia sieltä täältä vuoden ja näkökulman vaihdellessa. Heli kantaa kaunaa Artolle, Arto Kimmolle ja Kimmo Artolle, ainakin. Lopulta yksikään jännite ei saavuta päätepistettään vaan lässähtää omaan olemattomuuteensa. Riidat sovitaan tai sivuutetaan, ahtaiden arvojen annetaan olla ja kateus häviää omien ongelmien kasvaessa. 

Kieli on paikoin erittäin kekseliästä ja varsinkin murteen käyttö tuo oman säväyksensä. Jos ei ota huomioon henkilöhahmojen rasistisia tai misogynisitisiä mukamas nokkelia letkautuksia, joiden käyttö on perusteltua henkilöhahmojen takapajuisuuden korostamisessa, mutta joita ei tässä ajassa enää tarvittaisi, on teos paikoin erittäin viihdyttävä. 

Teos hivelee ketä tahansa 1960-luvulla syntynyttä musiikkipiireissä pyörinyttä ja kantaa nostalgian tunteellaan. Historiankirjoitusta ajasta, joka kulkee hyytävää vauhtia muinaisuuteen. 

Silja Susilahti 

Elämän kehällä 

Riikka Kaihovaara: Vieras eläin 
Essee, 243 s. 
Atena 2022 

Suhtaudun skeptisesti helsinkiläisiin ympäristökirjailijoihin, varsinkin jos puita vain painopaperina nähnyt Helsingin Sanomat on uhkaillut heitä palkinnoillaan. Mielessäni linkolalaista kalastajamökkiä urbaanimmissa oloissa elävä kirjoittaja ei voi tavoittaa luonnosta mitään sellaista, mitä en olisi oppinut meloessani kotijärveni aalloilla tai tallustellessani tunturissa. Niinpä kustantajan esittely Vieras eläin -esseekokoelman kirjoittaneesta Riikka Kaihovaarasta ei varsinaisesti vakuuttanut: ”Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja kirjailija, jonka ekolokero on kysyä hankalia kysymyksiä ja tökkiä kipeisiin kohtiin.” Niinpä niin – onhan se hankalaa kysyä, pitäisikö silloin tällöin korvata aamupala-avokado kotimaisella juureksella.  

Kaihovaara sanoo itse aloittavansa esseensä ”kaukaa, madoista ja kuusipuista” (s. 14), mutta minut hän yllätti aloittamalla läheltä – elämää käsittelevä tekstin alkaa elämän vaikeimmasta kysymyksestä, kärsimyksen ja kuoleman loputtomasta konkretiasta. Kaihovaara etenee nopeasti omista kalastuskokemuksistaan haukkumaan lyttyyn todellisuudesta vieraantuneen etiikan professorin, joka ehdottaa ”metsien pommittamista aspiriinilla” (s. 19) ja villieläinten laajamittaista teurastamista, jotta kärsimyksen kokonaismäärä vähenisi. Vain muutaman liuskan raikkaasta kulmasta kerrottuja kalajuttuja luettuani olen koukussa. 

Vieras eläin etenee kahdeksassa esseessään universaalin kärsimyksen tunnustamisesta eri eliöiden käsitys- ja tuntemiskyvyn laajuuden pohdiskeluun ja lopulta länsimaisen yhteiskunnan materialistiseen merkitystyhjiöön. Ratkaisuksi tarkoituksettomaan elämään, joka on vain maasta nousemista ja jälleen maatumista, hän tarjoaa yksilöllisyyden vaihtoehdoksi roolia osana laajempaa eliökuntaa, jossa kärsimys ei ole pelottavaa ja vältettävää, vaan osa luonnollista kiertoa:  

”[E]rämaassa kuoleva ei ole kuollessaan yksin. Eikä hän ole sitä myöskään kuoleman jälkeen. Me elämme ja kuolemme osana elävien yhteisöä. Osana elonkehää, solmuna syötävien seitissä mikään ei katoa olemattomiin, sillä jokaisen olennon kuolema edistää jonkun toisen olennon kasvua.” (s. 237) 

Kielletty empatia 

”Viimeisin pyytämäni kala oli puronieriä. Se tarttui mato-onkeeni eräästä vaatimattomasta lappilaisesta purosta nimeltä Paskaoja. Kala oli pieni, kenties vasta lapsi. Silti se pani hanttiin niin, että jouduin vetämään siiman voimalla ylös. En ollut vähään aikaan kalastanut, joten koukussa pyristelevä nieriä oli järkytys. Apua, tämä kituu! Muutaman sekunnin pää löi tyhjää: miten tämä pitikään tappaa?” (s. 9) 

Luetutin kokoelman avausesseen katkelman karskilla kainuulaisella kalastajaystävälläni, jonka isoisä on opettanut pyydystämään ilmasta paarmoja elävänä koukkuun. Hän kommentoi lyhyesti: ”minua ei oo koskaan nähty näin.” Esseestä toiseen Kaihovaara tarkastelee tunteitaan ymmärtävästi, vailla salailua. Omien tunteidensa kautta hän tavoittaa yleismaailmallisen myötätunnon, empatian ja halun välttää toisen elävän olennon kärsimystä viimeiseen saakka. Empatia mahdollistaa analyysin: tunnistettuaan tunteensa Kaihovaara kommentoi kiellettyä empatiaa – häpeää siitä, että aidosti välittää muunlajisten ei-inhimillisistä kokemuksista: 

”Tuntuu niin pahalta nyppäistä pois keskenkasvuinen porkkanan alku, abortoida elämä ennen kuin se on ehtinyt täyteen mittaansa. Tämä on noloa ja kiusallista, suorastaan häpeällistä.” (s. 13) 

Ahdistus ja epätietoisuus eivät vähennä Kaihovaaran uskottavuutta tai lamaannuta hänen analyyttisyyttään. Päinvastoin tarkkasilmäinen itsetietoisuus pujottautuu suoraan kuolevaa elämää käsissään pidelleen lukijan syvimpiin tuntemuksiin: Kaihovaaran empatia auttaa myöntämään, että huonekasvini kuolevat, koska en henno karsia niitä, mutta kykenee etenemään ilmiön analyyttiseen erittelyyn ja laajentamaan sen opiskelijakämpän ikkunalaudan ulkopuolelle. 

Esseistiikan traditioon tuntuu kuuluvan vaatimus kirjoittajasta, jonka sydämen täyttää kaiken ylittävä itsevarmuus. Se saa Michel de Montaignen määrittelemään linnastaan katsottuna kaukaista maailmaa suorasukaisesti, Pontus Purokurun julistamaan mahdollisiksi mielikuvituksen äärirajoilta ammennettuja tulevaisuudenkuvia ja Pentti Linkolan uskomaan olevansa toisinajattelijana ainoa, joka ylipäätään ajattelee. Maskuliinisen varmuuden virtaa vastaan soutava Kaihovaara on suomalaisen ympäristöesseistiikan Sokrates, jolla riittää ymmärrystä oman epävarmuutensa myöntämiseen. Ensimmäisessä esseessä hän ahdistuu pujottaessaan madon elävänä koukkuun ja huolehtii aiheuttaessaan lopettamalleen kalalle ylimääräistä kärsimystä, viimeisessä hyväksyy vähäväkisyytensä kuoleman lopullisuuden ja kärsimyksen loputtomuuden äärellä.  

”Elämän ja kuoleman tasapaino on kaunis ja hauras. Jotta maailmanlaajuinen tuho voitaisiin välttää, meidän pitää pysähtyä kuoleman äärelle, nostaa kuolema takaisin päivänvaloon. Parhaimmillaan yhden kuolema on toisen elämä. Kun tallomme jalkoihimme kuusentaimen, joku toinen taimi saa lisää tilaa ja valoa ja alkaa kukoistaa. Kun toukka paljastuu kuoren alta, nälkäinen lintu löytää syötävää. Kun lintu kuolee, saavat hajottajat juhla-aterian. Kuolema ruokkii elämää.” (s. 203)

Elämän lähteet 

2010-luvun jälkeen ei voi edes puhua suomalaisesta esseekokoelmasta, jos siinä ei viitata filosofi Tere Vadéniin, ja Kaihovaara totta vieköön viittaa. Muutoinkin esseisti on lukenut edeltäjänsä: Kaihovaaran käsittelyssä saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin hellät kuvaukset puiden sielunelämästä kohtaavat Pentti Linkolan utilitaristisen keinolla millä hyvänsä -elämänsuojelueetoksen. Esseistiikka yhdistyy eri vuosikymmenten tutkimustuloksiin (sekä viime vuosikymmenten oivaltaviin että historian typerimpiin), joita vuorostaan tarkastellaan Kaihovaaran kattavan kokemusmaailman polttopisteessä. Kirjoittajan kokemuksista alkava kokoelma johdattelee lukijan tutkimusmatkalle tunteiden tulkintaan, ja päättyy tuoreen tieteen esittelyyn ja konkreettisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuehdotuksiin. Kaihovaaran tausta dokumentaristina näkyy pohdinnoissa: hän esittelee eri ajattelijoiden näkemyksiä ja etsii vastauksia niiden joukosta, mutta ei lukitse yhtäkään lopulliseksi totuudeksi.

”Olen kulkenut pitkän matkan pääsemättä perille. Tai pikemminkin olen palannut takaisin alkuun. [Pauli] Pylkön mukaan aidot filosofiset ongelmat ovat ratkeamattomia. Pylkköä mukaillen sanoisin, että myös aidon eettisen ongelman tunnistaa siitä, että se ei ratkea.” (s. 209)

Kokoelman aineisto ei jumiudu aiemmin tulleiden teoreetikkojen aivotusten perkaamiseen tai toisaalta menneen maailman eräilyfiilistelyyn, vaan ulottuu ilahduttavan monipuolisesti populaarikulttuurin parhaimmistoon: koko Apinan aivot -essee lähtee liikkeelle Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvan ateriakohtauksesta, jossa syödään apinoiden aivoja suoraan kalloista! Järkyttävä kohtaus tavoittaa olennaisen länsimaisten ruokailutottumusten tolkuttomuudesta. Apina on eläin, joita saa syödä, mutta kuitenkin melkein ihminen, ja ihmisiähän ei saa syödä. Osa apinoista syö lajitovereitaan, mutta saattaa jättää tiettyjä ruumiin osia koskemattomiksi. Herää aiheellinen kysymys siitä, miten ”simpanssin valinta eroaa ihmisen valinnasta, vai eroaako se?” (s. 185). 

Nimekkäiden teosten ohella Kaihovaara esittelee riemukkaan kirjon ennestään tuntemattomia pohdinnan pohjia, joiden rinnalla Douglas Adamsin kulttiklassikkona esitelty Linnunradan käsikirja liftareille näyttää kansalliseepokselta. Railakkuudessaan antoisaan lähdemateriaalikirjastoon lukeutuvat muun muassa kasvien tuottamista äänistä musiikkia luova turkulainen Fern Orchestra ja yhdessä delfiinien kanssa useille LCD-tripeille lähtenyt tutkija John C. Lilly. Ääneen pääsevät tietysti myös runoilijat ja prosaistit, jotka tavoittavat vähillä sanoillaan elämän olemuksen ehkä tarkemmin kuin ketkään muut. Omaperäisen aineiston tarkkasilmäinen tulkinta tekee Vieraasta eläimestä samanaikaisesti sekä viihdyttävää että elämänkatsomusta mullistavaa luettavaa. 

 Joona Jokilampi 

Tarinoita selviytyjistä

Minna Mikkoen: Amelian luut

Romaani, 286 s.

Kustantantamo S&S

Amelian luut on mielenkiintoinen lukukokemus. Kirja on kevyttä luettavaa lyhyiden lukujensa puolesta, mutta mielenkiintoinen kerronta laittaa lukijan pohtimaan tarinan suurempaa kaarta ja syvempää maailmaa. Ensimmäinen mielikuvayhtymä teosta aloittaessa olivat Emmi Itärannan dystopiat. Teoksen hahmot ovat inhimillisiä, pehmeitä ja herkkiä, mutta samalla määrätietoisia ja toimeliaita. Teoksen eri osissa luodaan varsin erilaisia maailmoja, omanlaisiaan dystopioita, joissa hahmot selviytyvät ja rakentavat omia elämiään epävarmuudessa.


Määrätietoisuutta ja toimeliaisuutta voikin odottaa teokselta, joka kertoo fiktiivisestä Amelia Earhartista. Oikean historiallisen henkilön käyttö auttaa lukijaa yhdistämään teoksen maailman oikeaan aikakauteen ja helpottaa kontekstin tajua esimerkiksi Amelian pohdiskellessa sukupuoliroolien ahtautta. Amelian hahmo muotoillaan inhimilliseksi, ei täydelliseksi sankariksi, vaan ihmiseksi, jolla on epävarmuuksia ja joka pohtii menetettyjä mahdollisuuksia. Amelia on valinnut intohimonsa, lentämisen, kaiken muun ohitse, esimerkiksi perhe-elämän edeltä. Hän ei varsinaisesti kadu valintojaan, mutta pohtii teoksen myötä, olisiko jotain pitänyt kuitenkin tehdä toisin. Tämä pohdiskelu on miellyttävää ja ymmärrettävää luettavaa.


Aikarakenne yllättää mutta myös hieman turhauttaa. En henkilökohtaisesti pidä tarinoista, jotka looppaavat kesken alkuunsa, teoksista, jotka kertovat kirjoittamisesta ja luomisesta, ainakaan niistä, jotka kertovat juuri sen luettavan teoksen luomisesta. Tämä valinta kerronnassa jäi itselläni pyörimään teoksen keskimmäisiä osia lukiessa, mutta teoksen lopussa Amelia E:n tarinaan palatessa looppaava aikajana lakkasi häiritsemästä. Teosten eri osien nivoutuminen yhteen viittauksilla luo hyvän kokonaisuuden ja saa aikaan haluun lukea teos myöhemmin uudestaan. Toisella lukukerralla teos varmasti avautuisi varsinkin aikajanaltaan eri tavalla.


Osassa Puutarhuri Mikkonen maalaa esiin tulevaisuuden dystopian, maailman, jossa ei enää pariin sukupolveen ole satanut lunta. Puutarhurista tulee luvun edetessä enemmänkin kemisti, hän yrittää kasvattaa lunta omassa pakastearkussaan. Maailmankuvaus on kaunista ja osan arkistomainen ote menneiden sukupolvien muistoihin lumesta on lukijalle samaistuttavaa. Lumen tuoman ilon tunnistaa kielestä ja lukija jää pohtimaan tätä mahdollista lähitulevaisuutta, jossa lunta ei enää tulekaan. Ilmastonmuutoksen ja muiden mullistusten seurauksena syntynyt teoksen nykymaailma surettaa, mutta henkilöhahmojen toimeliaisuus ja neuvokkuus luovat toivoa.


Teoksen viimeinen osa, ja samalla viimeinen luku, Electra, tuo esiin Mikkosen taitavan maailmanluonnin ja ympäristön kuvaamisen. Mikkosen valinta käyttää preesenssiä imperfektin sijaan antaa teokselle elävän lopun. Teoksen loppu ei ole tarinan loppu, vaan kuvaus hetkestä, joka tapahtuu ja jatkaa tapahtumistaan kertomuksen päätyttyä.


Puhekielisyys Kuvataiteilijassa on mielenkiintoinen valinta. Kielellä leikitellään jo aiemminkin, mutta Kuvataiteilijan nauhoitemainen ja puhemainen ote säväyttää lukiessa. Rytmiin on vaikeampi päästä käsiksi kuin muissa kertojissa, mutta siihen tottuu. Kuvataiteilijan luvut erottuvat kielen vuoksi muista osista selkeästi. Mikkosen kielellä pelaaminen tuo teokseen elävyyttä ja on taitavaa.


Osissa Puutarhuri ja Routa kieli on samanlaista ja näyttää ensimmäisen vaikutuksen toiseen. Osien välissä kuvataan aivan erilaista toimintaa, joten tuttuun hahmoon palaaminen tasapainottaa teosta. Lukija löytää sidoksen aiempaan teoksen osaan ja pääsee laajentamaan käsitystään Mikkosen luomasta hienosta maailmasta.


Teoksen viimeinen osa, ja samalla viimeinen luku, Electra, tuo esiin Mikkosen taitavan maailmanluonnin ja ympäristön kuvaamisen. Mikkosen valinta käyttää preesenssiä imperfektin sijaan antaa teokselle elävän lopun. Teoksen loppu ei ole tarinan loppu, vaan kuvaus hetkestä, joka tapahtuu ja jatkaa tapahtumistaan kertomuksen päätyttyä. Preesenssin käyttö muissa osissa vaati hetken, että siihen tottui, mutta yhtäläinen aikamuoto pitää teoksen kielen eheänä.


Mikkosen romaanin parhaita puolia ovat moniulotteiset ja aidolta tuntuvat henkilöhahmot. Henkilöhahmojen tunteita tutkistellaan ja kuvaillaan niin, että lukija löytää niistä samaistumispintaa. Pitkin teosta kuvaillaan erilaisia epävarmuutta aiheuttavia tilanteita, joissa henkilöhahmot epäröivät ja jossittelevat. Mikkonen ei kuitenkaan jätä hahmojaan vatvomaan turhauttavasti, vaan lopulta hahmot aina tarttuvat toimeen ja myös saavuttavat mielenrauhaa valinnoillaan. Romaani etenee hyvää tahtia ja lukijan uteliaisuus herää nopeasti. On pakko saada tietää, miten eri teoksen osat liittyvät toisiinsa ja mikä kertomuskokonaisuus teoksesta muodostuu.

Amelian luiden lukeminen sai itseni innostumaan Mikkosen tyylistä kirjoittaa ja toivon hänen tarttuvan puolifiktiivisiin aiheisiin jatkossakin. Mikkosen rajaus fiktiivisen Amelian suhteen on mielenkiintoinen ja innostaa tutkimaan lisää siitä oikeasta Ameliasta.

Iida Niva-Vesala