Pala elämää

Hanna Velling: Kutsumaton
romaani, 288 sivua
Bazar, 2020

 

Hanna Vellingin Kutsumaton on rehellinen kuvaus uusperheen arjesta. Aihe koskettaa nykypäivänä monia; virallisten tilastojen mukaan noin kymmenen prosenttia kaikista lapsiperheistä Suomessa on uusperheitä, ja Velling on onnistunut kirjoittamaan hienosti tarinan ilman turhia syytöksiä ja stereotypioihin vaipumista. Teos alkaa kriisistä: Mikko haluaa avioeron Mirjasta tavattuaan uuden naisen, Sirun. Mikolla on pitkä pettämishistoria, ja tästäkin tunteita herättävästä aiheesta Velling on onnistunut kirjoittamaan kaunistelematta ja retostelematta. Sirulla on poika edellisestä suhteesta, Mirjalla ja Mikolla kaksi tytärtä. Kirja seuraa hahmojen elämää reilun vuoden ajan paljastaen hetkiä tästä kaikille uudesta tilanteesta. Uusperhearki on kuin mikä tahansa arki; on hyviä ja huonoja päiviä, ja teokseen niitä on ripoteltu sopivasti kumpaakin. Parhaita ovat pätkät, joissa paljastuu samastuttavia arjen hetkiä:

“Itsepähän hän oli alkanut spekuloida Mikolle Miisan kehitystä. Seurauksena hämmentynyt isä ja Sirulla valinnanvaikeus. Jos hän ottaisi säästöpakkauksen Libresseä, normaalille vuodolle, niin pakkauksesta riittäisi heille molemmille. Siru tietysti toivoi, ettei enää itse tarvitsisi suojia ollenkaan.
Siru näyttäisi Miisalle jotenkin ohimennen, missä siteitä säilytettiin Mikon kylppärissä. Osaisiko tyttö laittaa teippikiinnityksen oikein? Ja ottaisiko hän neuvoja vastaan Sirulta?” s.219

Pidän siitä, että kirjassa keskitytään perheiden nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, eikä jäädä pohtimaan ja vellomaan sitä, miten tilanteeseen päädyttiin. Teoksessa mainitaan ohimennen, että Mirja oli Mikon mielestä liian kontrolloiva ja Sirun entinen suhde oli kaikin puolin toimimaton, mutta tarinan painopiste on nykyisen arjen navigoimisessa.
Vanhojen parisuhteiden sijaan kirjassa puhutaan jokaisen hahmon omasta suhteesta vanhempiinsa useaan otteeseen. Tällä tuodaan hienosti esille sitä, kuinka tärkeitä omat vanhemmat ovat vielä aikuisenakin ja kuinka heidän asettamansa malli vaikuttaa valtavasti ihmisten parisuhteisiin ja käsityksiin parisuhteista. 

“”Tuleeko sulle koskaan sellainen olo, että olis niin paljon helpompi olla vaan itsekseen? Ei naisia eikä lapsia?”
”Tai olla ruotsalainen… Rehellisesti sanottuna, kyllä. Eiköhän kaikille tule se olo joskus.”” s.276

 Kirjassa vaihtuvat näkökulmat: jättäjä, jätetty, uusi nainen ja heidän lapsensa. Näiden lisäksi välissä on myös lukuja Mikon äidin näkökulmasta. Itselle pisti silmään se, että vain Mikon, Hillevin ja pienten lasten luvut oli kirjoitettu minä-muodossa. Muutkin kyllä päiväkirjamaisesti, mutta kolmannessa persoonassa. Kirjailija on ehkä pyrkinyt tällä tehostamaan hahmojen erilaista lähestymistapaa kriisiin, mutta itseäni tämä lähinnä hämmensi.
Vaihtuva kertoja sekä lyhyet luvut tekevät kirjasta nopealukuisen, ja mielenkiinto pysyy yllä, kun tilannetta tarkastellaan erilaisista perspektiiveistä. 

Kirjan takakannessa sanotaan “hauska ja haikea romaani”. Kirjaan oli tosiaan yritetty keksiä hassuja tapahtumia tuomaan kepeyttä, mutta mielestäni ne tuntuivat vähän väkinäisiltä ja irrallisilta. Sen sijaan hyvin oli onnistuttu kirjoittamaan kirjaan pieniä sivuhahmoja, joihin eri henkilöt törmäävät eri tilanteissa. Tutun nimen ilmestyessä yhtäkkiä eri kontekstissa esiin en voinut kuin hymyillä kirjailijan nokkeluudelle.

Tarinan päätös tuntuu aika hailakalta, mutta jatkaa kieltämättä rehellistä linjaansa. Ei onnellista loppua oikeassa elämässä, ei suurta päätöstä murheille. Kaunokirjalliselta teokselta olisin kuitenkin toivonut edes pientä henkilöhahmojen kehittymistä. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin mielestäni erittäin onnistunut, ja painan ehdottomasti kirjailijan nimen mieleeni tulevia kirjoja odottaen.

 

Vilja Först

Muistiinpanoja arjesta

Johanna Hasu: Karataan
Runokokoelma, 39 s.
Reuna, 2019

“Varastetaan hetki
kahdestaan,
mennään löytymättömiin lapsilta,
taistellaan arjen tappavaa
tylsyyttä vastaan (– –)” (s. 12)

Johanna Hasun toinen runokokoelma Karataan (2019) sukeltaa runoillaan arkisiin aiheisiin aina parisuhteesta ja sydänsuruista ikääntymiseen ja lapsiperhearkeen asti. Kokoelman ensivaikutelma onkin hyvin arkinen aiheidensa ohella myös kirjoitustyylin vuoksi. Selkeät, lyhytsäkeiset runot tarjoavat samaistumispintaa varmasti monille, sillä useille tuttuja aiheita käsitellään hyvin suorasanaisesti ja ilman kikkailuja. Valitettavasti teos ei tunnu kokonaisuutena kovin viimeistellyltä, vaan runot jäävät enimmäkseen pintapuoliselle tasolle ja tuntuvat suoraan muistiinpanoversioista puhtaaksi kirjoitetuilta. 

Runoissa käsillä on ohikiitäviä hetkiä, joiden takaa paljastuu suurempia kuvioita. On arjen kiireiden keskellä nukkuva puoliso, käden hento kosketus ja hiljaisuuden rikkova lapsen pieni ääni. Kokoelman tunnelmaa tukevat kirjailijan osin itsensä kuvaamat mustavalkoiset valokuvat, joista suurin osa on luontokuvia. Mustavalkoisten kuvien valinta vaikuttaa merkittävästi teokseen, jonka koko tunnelma olisi hyvin erilainen, jos siihen lisättäisiin värejä. Kuvat sekä tuovat runoihin synkkyyttä että havainnollistavat ohikiitävien hetkien tematiikkaa – kuvat ovat kuin valokuva-albumista, joka on täynnä vuosien takaisia muistoja, vain kameran räpäyksen kestoisia hetkiä. 

Kokoelma käsittelee monia teemoja, joista kenties suurin on perhearki ja sen mukanaan tuoma kaipuu menneeseen. Maagista rakkautta ja vanhoja kipinöitä parisuhteeseen etsitään pölykoirien ja tiskikuilujen värittämän harmaan arjen keskeltä. Myös tähän harmaaseen arkeen sopivat hyvin mustavalkoiset kuvat, joiden kautta lukija pääsee ikään kuin mukaan puhujan menneen kaipuuseen, kipinöiden metsästykseen ja värien etsimiseen elämästä. 

Kaunokirjallisesti kokoelma ei juurikaan tarjoa uutta. Runojen kieli ja valokuvat ovat kauniita, mutta teoksesta puuttuu se terävä särmä, joka saa lukijan vaikuttumaan. Kaikki runot aukesivat aika lailla jo ensimmäisellä lukukerralla, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Aloittelevalle runojen lukijalle tämä voi olla positiivinen tekijä, mutta itse kaipaan runokokoelmalta usein hieman enemmän haastetta ja syvyyttä. Toisaalta runojen suoruus tekee niistä helposti samaistuttavia, mikä tekee kokoelmasta varmasti monelle lohdullisen ja kiinnostavan. Runojen joukosta löytyy myös massasta erottuvia omia suosikkejani, joihin kuuluu muun muassa runo “Jos olisin tiennyt” (s. 25):

“Jos olisin tiennyt, että olet lähdössä,
olisin ottanut kädestä vielä kerran,
suudellut
ja toivottanut hyvää matkaa.

Mutta ethän ole kuitenkaan
mennyt kauas

Olet jokaisessa pihan puussa,
lintujen laulussa,
polun päässä odottamassa.

Kaikkein kauneimmissa muistoissa”

Tämän runon tunteellisuus ja kauneus piilee nimenomaan siinä, että lähes kuka tahansa erotilanteen kokenut pystyy siihen jollain tapaa samaistumaan. Karataan onkin parhaimmillaan juuri silloin, kun se tavoittaa sanoillaan ihmisen tunteista jotain sellaista, joka saa lukijan palaamaan oman elämänsä ja tunteidensa äärelle. Vaikka tämä on kirjallisuudelle erityisen tärkeä piirre, ei se valitettavasti yksinään riitä nostamaan teosta kovin korkealle. Tuttuja aiheita käsitellään kokoelmassa melko kliseisestä näkökulmasta, enkä löydä teoksesta sitä erityislaatuisuutta, joka erottaisi sen lukemattomista muista samoja aiheita käsittelevistä teoksista. 

Runon “Jos olisin tiennyt” lisäksi kokoelmasta löytyy muutamia hieman syvemmälle sukeltavia runoja, joista pidin selvästi enemmän kuin muista. Esimerkiksi runot “Kynttilä” (s. 23) ja “Eilen” (s. 8) jättävät tilaa laajemmalle tulkinnalle ja useiden tasojen löytämiselle. Runon “Eilen” voi lukea ainakin kahdella tavalla: runon puhujan puhutteleman “sinän” voi tulkita joko toisena ihmisenä tai jonain abstraktina tunteena tai mielen sisäisenä äänenä. Ensimmäisessä tulkinnassa ajattelen toisen ihmisen tunkeutuvan puhujan elämään ja vievän hänen vapautensa, mutta rakkaus saa puhujan sokeaksi ihmissuhteen myrkyllisyydelle. Toisessa tulkinnassa “sinä” voisi olla esimerkiksi mielenterveyden häiriö, joka vie ilon sellaisista elämän asioista, joista puhuja vielä eilen nautti: 

“Kaikki oli hyvin,
eilen.

Vaan sinä päätit tulla,
ottaa haltuun minun tilani,
muuttaa minun omani yhteiseksi,
siirtää päätösvallan muualle,
pakottaa kompromisseihin, sopeutumaan,
ymmärtämään” (ote runosta “Eilen”, s. 8)

Kun ottaa huomioon kokoelman myöhemmän runon “Kynttilä”, saa myös runo “Eilen” lisää tulkinnan tasoja. Runon “Kynttilä” puhuja joutuu piilottamaan itsensä ja vaikenemaan, ettei häntä tuhota. Vaikka runossa ei oteta kantaa puhujan tai nimettömien “niiden” sukupuoliin, voi runoa yhdellä tavalla tulkita naisen aseman näkökulmasta. Tämä tuo uuden näkökulman myös runoon “Eilen”, jossa yhtenä vaihtoehtona tulkintaan voi nähdä miehen ja naisen välisen haitallisen valtasuhteen. Tulkintaa tukee myös esimerkiksi runossa “Kaunis ääni” (s. 16) käsiteltävä äitiyden teema. Toisaalta tämä tulkinta voi olla liian suppea, koska runot voi käsittää monella eri tavalla, eikä sukupuoleen suoraan oteta kummassakaan kantaa. 

Runon “Kynttilä” puhuja joutuu joka tapauksessa piilottamaan sisäisen “tulensa” pitämällä “kynttilänsä vakan alla” – hänen on siis haudattava osa itsestään, piilotettava oma värikäs, eläväinen persoonansa ja mahduttava muiden ihmisten asettamien raamien sisään. Runo voi siis helposti liittyä sukupuolen ohella lukemattomiin muihin tekijöihin tai piirteisiin, joiden vuoksi ihmisiä alistetaan ja pakotetaan sulautumaan joukkoon. Saman teeman ympärille rakentuu myös runo “Eilen”, ja yhdessä nämä kaksi runoa tarjosivat itselleni kokoelman runoista eniten monitulkintaisuutensa vuoksi. 

Vaikka kokonaisuutena Karataan ei tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, näen teoksen viehätyksen ja uskon, että se tarjoaa monelle kauniita itsetutkiskelun ja lohdun hetkiä. Teoksen tyynen tunnelman viimeistelevät kauniit valokuvat, jotka tuovat teokseen lisäarvoa. Tämän kirjan ääreen on mukava käpertyä auringon alle lämpimänä kesäpäivänä tai teekupin kanssa alkavaa kevättä ihailemaan. Kirja tuo monella tapaa tunnelmansa ja kuvissa esiintyvien joutsenten puolesta muutenkin mieleen kevään, jonka tuomia uusia alkuja kuvataan runossa “Paluu” (s. 31): 

“Jokin kasvaa,
nousee,
kaikki lämpenee,
herää.

Joelta kuuluu huuto.
Toivottaa tervetulleeksi
lähteneet,
palaavat,
kevään.”

 

Elina Immonen

Toisenlainen löytöretki

Mia Myllymäki: Tuulten Amiraali
romaani, 336 sivua
Osuuskumma, 2020

 

Tuulten amiraali (2020) on vaihtoehtohistoriallinen seikkailuteos, jossa seurataan Cristo Colomin pyrkimystä päästä etsimään Intiaa purjehtimalla ilmalaivalla Portugalista länteen. Tarinan erottaa todellisuudesta monet fiktiiviset seikat, kuten se, että maailmassa on kivihiilellä ja magialla kulkevia ilma-aluksia perinteisten purjelaivojen lisäksi. Kirjassa on kuitenkin myös monta paikkansa pitävää historiallista yksityiskohtaa, joista näkee, että kirjailija on perehtynyt erittäin kattavasti ajankohtaan, johon kirja sijoittuu.

Kolumbus tuntuu olevan melko keskusteltu aihe nyt, kun kolonialismi ja orjuuttamisen historia on nostettu monessakin paikkaa tapetille. Mielestäni kirjailija on tasapainoillut hyvin tässä fiktiivisessä tarinassa ääripäiden välillä ottamatta kantaa todellisen Kolumbuksen persoonaan ja toimiin. Päähahmo kirjassa on äkkipikainen, vallanahne ja pakkomielteinen, mutta eittämättä taitava merenkulkija ja kapteeni. Tarinaa seurataan kirjassa päähahmon näkökulmasta, jolloin tietyt asiat on perustellusti esitetty varsin subjektiivisesti.

”Hän ei osannut selittää itselleenkään tunnetta, että laivaan noustessaan hän muuttui osaksi jotain näkymätöntä voimaa, niin kuin laivamestarit, mutta ilman magiaa. Kysymyksiin hän vastasi, että hän vainusi määränpäänsä, haistoi sen tarkemmin kuin koira nenänsä eteen nakatun lihapalan.” s. 128

Teoksen maailmaa avataan hitaasti tarinan edetessä, jolloin siitä selviää yhä enemmän eroavaisuuksia todelliseen historiaan ja fiktiivisyys syvenee. Viikkoja kestävä laivamatka voi itsessään olla aika yksitoikkoista luettavaa, mutta kirjailija on onnistunut ujuttamaan myös tähän osaan pientä jännityksen tuntua ihmisten välisillä suhteilla sekä tietenkin epävarmuudella siitä, löytyykö Intiaa vai ei. Matkalle lähdetään kolmen laivan ja myöskin kolmen erilaisen kapteenin voimin. Vaikka Colom onkin laivueen amiraali, on Pintan kapteenilla Martínilla vaikeuksia hyväksyä hänen päätöksiään alusta lähtien. Ilmassa ollessa kaikki kommunikointi onnistuu vain laivalta toiselle heitettävien viestikapuloiden avulla, ja hyvin nopeasti sekä lukijalle että Colomille tulee olo, että Pintalla ei kaikki ole kunnossa tämän kapteenin alaisuudessa. Tilanne ei kuitenkaan pääse ratkeamaan suuntaan tai toiseen lähinnä kommunikoinnin vaikeuden takia. Jokaisella laivalla on myös oma maaginsa, joka pitää laivaa ilmassa tuulten ollessa oikukkaita. Colomin laivalla laivamestarina toimii maagi Juan de la Cosa, mysteerinen nuori mies, joka kamppailee yrittäessään hyväksyä kohtalonsa maailmassa, jossa maagit nähdään epäilyttävinä ja jumalanvastaisina olentoina.

“Laivamestarin hymy oli surullinen, ja samalla siinä oli roppakaupalla arvostelua, jota Cristo ei katsonut ansainneensa.
   “Amiraali, te ette ymmärrä. Minä voisin mennä, mutta he lopettaisivat pelaamisen saman tien ja keräisivät nopat ja pöydät pois. He eivät halua pelata maagin kanssa, koska minähän voisin noin vain huijata. Heidän käsityskykyynsä ei mahdu se, että minä aivan todella haluaisin pelata, samoilla säännöillä kuin hekin. Tai vaikka häviäisin joka panoksen, kunhan vain… Se ei ole mahdollista!”” s.107

Kirjailija Mia Myllymäki on selkeästi innostunut kirjoittamastaan aiheesta, ja tekstistä paistaa kirjailijan mielenkiinto historiaa kohtaan. Jos lukija on itse myös perehtynyt kyseessä olevaan aikakauteen, on lukukokemus varmasti entistä rikkaampi, sillä kirjassa on isossa osassa myös tuon ajan Euroopan valtasuhteet. Portugalin kuningas on hävinnyt, ja valtaistuimelle on noussut hänen kokematon tyttärensä. Espanja on yhdistymässä yhdeksi valtioksi, ja Ranskassakin kuohuu. Turkkilaiset ovat jo pitkään tukkineet maareitin itään, ja siitä syystä Colom on mielessään pohtinut ja laskenut, olisiko itään mahdollista kulkea purjehtimalla tarpeeksi kauas länteen. Hän on vakuuttunut matkan olevan toteutettavissa, eikä ota muiden epäilyjä kuuleviin korviinsa. Colomin silmissä vilisevät Intian rikkaudet ja mausteet, sekä onnistuneen kauppasopimuksen tuoma aatelisarvo Portugalissa. Hän tarvitsee matkaa varten kuitenkin rahoituksen ja laivueen, eli toisin sanoen Portugalin kuninkaallisten hyväksynnän ja tuen.

Samalla kun kirjasta paistaa kirjailijan kiinnostus aiheeseen, on myös selvää, että kirjailijalla on mielessään kristallinkirkas kuva ilmalaivoista ja -satamista, mutta kuva ei valitettavasti välity lukijalle yhtä selvänä. Tämä toki antaa mielikuvitukselle tilaa: onko ilmalaiva kuin zeppeliini vai enemmän kuin perinteinen laiva yhdistettynä kuumailmapalloon, vai jotain tältä väliltä? Olisin kuitenkin toivonut hieman lisää näiden kuvitteellisten rakenteiden kuvailua. Lisäksi olisin toivonut, että lukijalle olisi annettu mahdollisuus oivaltaa itse rivien välistä lukemalla ihmisten motiiveja ja salaisia päämääriä. Kirjailija ehkä epävarmuuttaan päätyy kirjoittamaan tällaiset tilanteet usein täysin auki heti, mikä omalla kohdallani tuntuu vähän tekstin valmiiksi pureskelulta lukijalle. Myllymäki tuntuu olevan vahvimmillaan kuvatessaan nopeatempoista toimintaa ja hahmojen tunteita. Välillä tämä taipuu jopa melodramaattisen puolelle, mutta usein varsinkin rakkautta ja kaipuuta kuvataan herkästi ja kauniisti.

”Cristo tajusi kauhukseen, että hän muisti riidan muttei syytä siihen. Muistot sotkeutuivat valkoiseen kankaaseen, joka kuivui pyykkinarulla mereltä käyvässä tuulessa. Kukintaansa päättävät pensaat ja puut sotkivat pihan, ja hän näki Felipan lakaisemassa kuihtuneita kukkia. Cristo muisti, että Felipa oli yhtäkkiä tajunnut hänen läsnäolonsa, nostanut säpsähtäen katseensa häneen ja sanonut jotain. Mutta Cristo ei muistanut sanoja. Hän itki, koska oli unohtanut niin paljon.” s. 235

Kirjan viimeisellä neljänneksellä mietin useaan otteeseen, kuinka kirjailija onnistuu päättämään tarinan. Juonen kaari on kyllä perinteinen, mutta lopullinen ratkaisu venytetään hyvin viime metreille, ja sivujen vähentyessä alkoi oikeasti jännittämään, saadaanko ratkaisua aikaiseksi ollenkaan. Teoksen päätös kaikessa lyhykäisyydessään on kuitenkin erittäin onnistunut, ehkä jopa lempiosioni koko kirjasta. Se jättää erittäin hyvän mielikuvan kirjasta ja kirjailijasta.

 

Vilja Först

 

Erään kitaristin taistelu

Samuli Laiho: Lasiseinä
Romaani, 372 sivua
Like Kustannus, 2020

Samuli Laihon toinen romaani Lasiseinä herätti ajatuksia ja tunteita, joista yksi oli erityisen yllättävä: harmitus siitä, etten ole lukenut Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kuusiosainen, nopeasti valtavaksi hitiksi noussut teossarja vaikuttaa niin olennaiselta esikuvalta Laihon teokselle, että jälkimmäistä arvioidessa olisi mukavaa voida vertailla sitä ensimmäiseen. Jossain määrin Laiho tekee tätä vertailua myös itse, ja asettuu tällöin vaatimattomaksi kisälliksi mestarin jalkojen juureen. Knausgård kuulemma ”kirjoittaa koukuttavasti ja paljon paremmin kuin tällainen kitaristitohelo” (s. 102). Vaikka Laiho heti perään vakuuttaakin, että hän ainakin musisoi Knausgårdia paremmin, olisi hänen mukaansa ilmeisesti ollut lukijalle kannattavampaa tarttua Taisteluni-sarjan teoksiin kuin Lasiseinään.

Laihon avoimen omaelämäkerrallisesta teoksesta kuultaa laajemminkin läpi epävarmuus itsestä kirjoittajana. Vaikka pääasiallinen teema on alkoholismi ja tekstin pohjavire monin paikoin katkera, tilittää Laiho heti prologissa ystävälleen, miten alkoholismista kirjoittaminen ja uhriutuminen ovat suomalaisessa kulttuurissa niin nähtyjä ilmiöitä, ettei hän halua niihin sekaantua: ”Eikö niistä ole tarpeeksi jo tässä maassa ruikutettu. Kelaa nyt, alkoholismi. Miten kulunut aihe voi olla? Sitä paitsi autofiktio on säälittävä valinta tänä päivänä. Kustantajien postilaatikot on muutenkin täynnä pikku knausgårdeja. En halua uhriutua enää” (s. 14). Omasta mielestäni kuitenkin juuri tämän kaltainen taipumus vetää suoritukseltaan matto alta jo etukäteen tai selitellä ja pyydellä anteeksi sitä, että edes yrittää, on vielä alkoholismia ja katkeruuttakin ”suomalaisempaa”.

Ylenpalttiselle itsensä mitätöimiselle ei suinkaan ole Lasiseinän tapauksessa perusteita. Arkinen ja henkilökohtainen on tunnetusti mielenkiintoista, kun se kerrotaan hyvin (tästä esimerkkinä Knausgårdin lisäksi vaikkapa Saara Turusen tai Aino Vähäpesolan suosio), ja Laiho on kertojana taitava. Hän havainnoi pieniäkin hetkiä yksityiskohtaisen tarkasti aina värejä, tuoksuja ja tuntemuksia myöten, ja usein tunnelma välittyy lukijalle kirkkaasti. Hän tavoittaa tunnetilojaan vuosienkin takaa ja saa myös lukijan liikuttumaan. Lisäksi hänen elämäntarinansa ulkomailla kiertävästä rock-muusikosta leipäjonossa asioivaksi taiteen sekatyöläiseksi on kaukana tylsästä.

Lasiseinä onkin mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun Laiho yksinkertaisesti kuvailee elämänsä tapahtumia – kertoo tarinaa. Teokseen on nimittäin tämän lisäksi sisällytetty paljon Laihon päiväkirjamaista pohdintaa elämän lainalaisuuksista. Näiden jaksojen kiinnostavuus olisi noussut reippaasti, jos hän esimerkiksi keskustelisi niissä ansioituneiden lähdetekstien kanssa sen sijaan, että pallottelee ajatuksilla itsekseen. Seuraavasti hän ruotii syitä sille, että jotkut ihmisistä eivät hänen nähdäkseen ole kykeneväisiä menestykseen, ainakaan pidemmällä aikavälillä:

”Arvottomaksi itsensä kokeva ihminen voi yrittää ponnistaa korkeamman riman yli tässä elämämme korkeushyppykilpailussa, mutta pelkää jo hypätessään epäonnistuvansa – kuten usein tapahtuukin. Mutta jos hän kuitenkin yllätyksekseen mätkähtää patjalle riman putoamatta, on hän ymmällään. Uusi tunne ei tunnu kuuluvan hänelle, hän ei koe olevansa oikeutettu onnistumisen tunteeseen, koska sisimmässään uskoo olevansa yhä arvoton, kykenemätön.” (s. 344)

Pohdinnat lipsuvat helposti maalaisjärkisten yleistysten puolelle, ja kirja tuntuukin paikoin aika pitkältä sen sisältöön nähden. Hieman turhauttavasti lähes kaikki nuoruuden tapahtumat sekä niiden henkiset syyt ja seuraukset halutaan avata pohjamutia myöten lukijalle valmiiksi. Ensin esimerkiksi kerrotaan tarina nuoruudesta, ja sitten kommentoidaan sitä nykyhetken ja aikuisen näkökulmasta. Itselleni toimivan kaunokirjallisen teoksen kohdalla taas on usein niin, että tapahtumien syvemmät merkitykset, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, jäävät nimenomaan lukijan muotoiltaviksi. Harkitulla karsimisella ja sanomatta jättämisellä – sillä, että yksityiskohtaiset ruotimiset olisi jätetty henkilökohtaiseen päiväkirjaan – Laiho olisikin voinut tehdä teoksestaan kaunokirjallisessa mielessä kestävämmän.

Teoksen dialogi on usein jäykkää. Puhe- ja kirjakielen välillä ei ole tehty repliikeissä selkeää linjaa, ja välillä teksti on jopa raporttimaista. Esimerkiksi kuudes luku (s. 58-62), jossa päähenkilö juttelee menneistä tätinsä kanssa, maistuu pitkälti suoralta litteroinnilta kaunokirjallisen tekstin sijaan. Vaikka keskustelu on ollut kirjailija-päähenkilölle itselleen antoisa ja tärkeäkin, ei se sellaisenaan ole lukijalle kovin kiinnostava. Repliikkien typistäminen olennaiseen ja mielenkiintoiseen sekä keskustelun rytmin tarkka tavoittaminen – toisin sanoen tosielämän tapahtuman muuttaminen kaunokirjallisuudeksi – ontuu.

Pääosin kuitenkin pidin Lasiseinästä. Vaikka katkeruutta tihkuu läpi sieltä täältä, on tekstissä päällimmäisenä vilpittömyyden tuntu. Itä-Helsingissä kasvaneena ja Itäkeskuksen koulua käyneenä löydän Laihon kokemuksista myös samaistumispintaa. Hänen muistonsa Ace of Spadesin soittamisesta Itäkeskuksen koululla tuovat mieleen omat välituntini tuon samaisen koulun ala-asteella, kun tarkkailuluokan rakennuksesta kuului maagisia sähkökitaran soundeja. Sävelkulku, joka myöhemmin paljastui Deep Purplen Smoke on the Water -biisin aluksi, kuulosti tuolloin hienommalta kuin mikään aiemmin kuulemani. Jotain Laihon kirjailijankyvyistä kertookin se, että hän saa myös lukijan omat muistot heräämään eloon – ja ainakaan juuri tämän muiston kohdalla Knausgård tuskin olisi pystynyt samaan.

-Niilo Luotonen