Erään kitaristin taistelu

Lasiseina

Samuli Laiho: Lasiseinä
Romaani, 372 sivua
Like Kustannus, 2020

Samuli Laihon toinen romaani Lasiseinä herätti ajatuksia ja tunteita, joista yksi oli erityisen yllättävä: harmitus siitä, etten ole lukenut Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kuusiosainen, nopeasti valtavaksi hitiksi noussut teossarja vaikuttaa niin olennaiselta esikuvalta Laihon teokselle, että jälkimmäistä arvioidessa olisi mukavaa voida vertailla sitä ensimmäiseen. Jossain määrin Laiho tekee tätä vertailua myös itse, ja asettuu tällöin vaatimattomaksi kisälliksi mestarin jalkojen juureen. Knausgård kuulemma ”kirjoittaa koukuttavasti ja paljon paremmin kuin tällainen kitaristitohelo” (s. 102). Vaikka Laiho heti perään vakuuttaakin, että hän ainakin musisoi Knausgårdia paremmin, olisi hänen mukaansa ilmeisesti ollut lukijalle kannattavampaa tarttua Taisteluni-sarjan teoksiin kuin Lasiseinään.

Laihon avoimen omaelämäkerrallisesta teoksesta kuultaa laajemminkin läpi epävarmuus itsestä kirjoittajana. Vaikka pääasiallinen teema on alkoholismi ja tekstin pohjavire monin paikoin katkera, tilittää Laiho heti prologissa ystävälleen, miten alkoholismista kirjoittaminen ja uhriutuminen ovat suomalaisessa kulttuurissa niin nähtyjä ilmiöitä, ettei hän halua niihin sekaantua: ”Eikö niistä ole tarpeeksi jo tässä maassa ruikutettu. Kelaa nyt, alkoholismi. Miten kulunut aihe voi olla? Sitä paitsi autofiktio on säälittävä valinta tänä päivänä. Kustantajien postilaatikot on muutenkin täynnä pikku knausgårdeja. En halua uhriutua enää” (s. 14). Omasta mielestäni kuitenkin juuri tämän kaltainen taipumus vetää suoritukseltaan matto alta jo etukäteen tai selitellä ja pyydellä anteeksi sitä, että edes yrittää, on vielä alkoholismia ja katkeruuttakin ”suomalaisempaa”.

Ylenpalttiselle itsensä mitätöimiselle ei suinkaan ole Lasiseinän tapauksessa perusteita. Arkinen ja henkilökohtainen on tunnetusti mielenkiintoista, kun se kerrotaan hyvin (tästä esimerkkinä Knausgårdin lisäksi vaikkapa Saara Turusen tai Aino Vähäpesolan suosio), ja Laiho on kertojana taitava. Hän havainnoi pieniäkin hetkiä yksityiskohtaisen tarkasti aina värejä, tuoksuja ja tuntemuksia myöten, ja usein tunnelma välittyy lukijalle kirkkaasti. Hän tavoittaa tunnetilojaan vuosienkin takaa ja saa myös lukijan liikuttumaan. Lisäksi hänen elämäntarinansa ulkomailla kiertävästä rock-muusikosta leipäjonossa asioivaksi taiteen sekatyöläiseksi on kaukana tylsästä.

Lasiseinä onkin mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun Laiho yksinkertaisesti kuvailee elämänsä tapahtumia – kertoo tarinaa. Teokseen on nimittäin tämän lisäksi sisällytetty paljon Laihon päiväkirjamaista pohdintaa elämän lainalaisuuksista. Näiden jaksojen kiinnostavuus olisi noussut reippaasti, jos hän esimerkiksi keskustelisi niissä ansioituneiden lähdetekstien kanssa sen sijaan, että pallottelee ajatuksilla itsekseen. Seuraavasti hän ruotii syitä sille, että jotkut ihmisistä eivät hänen nähdäkseen ole kykeneväisiä menestykseen, ainakaan pidemmällä aikavälillä:

Arvottomaksi itsensä kokeva ihminen voi yrittää ponnistaa korkeamman riman yli tässä elämämme korkeushyppykilpailussa, mutta pelkää jo hypätessään epäonnistuvansa – kuten usein tapahtuukin. Mutta jos hän kuitenkin yllätyksekseen mätkähtää patjalle riman putoamatta, on hän ymmällään. Uusi tunne ei tunnu kuuluvan hänelle, hän ei koe olevansa oikeutettu onnistumisen tunteeseen, koska sisimmässään uskoo olevansa yhä arvoton, kykenemätön.” (s. 344)

Pohdinnat lipsuvat helposti maalaisjärkisten yleistysten puolelle, ja kirja tuntuukin paikoin aika pitkältä sen sisältöön nähden. Hieman turhauttavasti lähes kaikki nuoruuden tapahtumat sekä niiden henkiset syyt ja seuraukset halutaan avata pohjamutia myöten lukijalle valmiiksi. Ensin esimerkiksi kerrotaan tarina nuoruudesta, ja sitten kommentoidaan sitä nykyhetken ja aikuisen näkökulmasta. Itselleni toimivan kaunokirjallisen teoksen kohdalla taas on usein niin, että tapahtumien syvemmät merkitykset, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, jäävät nimenomaan lukijan muotoiltaviksi. Harkitulla karsimisella ja sanomatta jättämisellä – sillä, että yksityiskohtaiset ruotimiset olisi jätetty henkilökohtaiseen päiväkirjaan – Laiho olisikin voinut tehdä teoksestaan kaunokirjallisessa mielessä kestävämmän.

Teoksen dialogi on usein jäykkää. Puhe- ja kirjakielen välillä ei ole tehty repliikeissä selkeää linjaa, ja välillä teksti on jopa raporttimaista. Esimerkiksi kuudes luku (s. 58-62), jossa päähenkilö juttelee menneistä tätinsä kanssa, maistuu pitkälti suoralta litteroinnilta kaunokirjallisen tekstin sijaan. Vaikka keskustelu on ollut kirjailija-päähenkilölle itselleen antoisa ja tärkeäkin, ei se sellaisenaan ole lukijalle kovin kiinnostava. Repliikkien typistäminen olennaiseen ja mielenkiintoiseen sekä keskustelun rytmin tarkka tavoittaminen – toisin sanoen tosielämän tapahtuman muuttaminen kaunokirjallisuudeksi – ontuu.

Pääosin kuitenkin pidin Lasiseinästä. Vaikka katkeruutta tihkuu läpi sieltä täältä, on tekstissä päällimmäisenä vilpittömyyden tuntu. Itä-Helsingissä kasvaneena ja Itäkeskuksen koulua käyneenä löydän Laihon kokemuksista myös samaistumispintaa. Hänen muistonsa Ace of Spadesin soittamisesta Itäkeskuksen koululla tuovat mieleen omat välituntini tuon samaisen koulun ala-asteella, kun tarkkailuluokan rakennuksesta kuului maagisia sähkökitaran soundeja. Sävelkulku, joka myöhemmin paljastui Deep Purplen Smoke on the Water -biisin aluksi, kuulosti tuolloin hienommalta kuin mikään aiemmin kuulemani. Jotain Laihon kirjailijankyvyistä kertookin se, että hän saa myös lukijan omat muistot heräämään eloon – ja ainakaan juuri tämän muiston kohdalla Knausgård tuskin olisi pystynyt samaan.

-Niilo Luotonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s