2020

Vuoden 2020 paras toinen teos on…

Vuoden 2020 Toisinkoinen-voittaja on Cristina Sandu teoksellaan Vesileikit. Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille gaalaa seuranneille!

Vuoden 2020 palkinnonjakotilaisuus järjestettiin poikkeusolojen takia Oodissa aiempia vuosia pienemmällä osallistujamäärällä. Tapahtuma livestriimattiin Toisinkoisen Facebook-tilin kautta.

Teos sai kehua etenkin ilmaisuvoimastaan. Heinäkuussa julkaistussa kritiikissään raadin jäsen Minna-Elina Piscorec kirjoittaa: ”Cristina Sandun teosta lukiessa huomaa nopeasti käsillä lepäävän kirjan olevan kaikkea muuta paitsi pieni. Kirjailijan täytyy olla taitava täyttääkseen 118 sivun kokonaisuus tällaisella latauksella. Teoksessa luvut keskustelevat keskenään hämmästyttävän hienovaraisella ja harkitulla tavalla.”

Kuvassa voi olla 1 henkilö, silmälasit, ulkovaatteet ja kukka
(kuva: Erik Räsänen)

Vuodenajat ilman ilmaa

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä 

Runokokoelma, 69 s.

Gummerus, 2020

Lähetä minulle ympyrä (2020) tuntui kuin keskitalven kylmä viima olisi levinnyt kasvoille ensimmäisellä ovenavauksella. Mitään näin latteaa ilmaisua teoksesta ei tosin löydy. Jäänviileä ja kipeänraikas runokokoelma on oiva toisinkoinen.

Sekä dramaturgiksi että kuvataiteilijaksi valmistunut Silja Kejonen kipusi esikoisellaan Vihkilumen talo (2017) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Odotukset toiselle kirjalle olivat korkeat. 

Tapetinsinisessä takakannessa puhutaan ratsastuksesta ja dallaspullista. Etukannen kirkaankeltainen pyyheturbaani vaikuttaa iloiselta. Lämminhenkisten kuorien sisältä alkaa kuitenkin kylmä todellisuus. Kahteen osaan jaetun kokoelman ensimmäinen kappale on talven ja pimeän värittämä. Roolirunoiksikin tulkittavassa kokonaisuudessa arvotaan ja haudataan. Impi Aurora Umpilammeksi itsensä nimeävä puhuja on 69-vuotias tupakanhajuinen saksikäsi, mutta toisaalta myös yksinäinen lapsi. Hän lyö pasianssia pöytään ja aika kuluu huomaamatta. Isä tulee paikalla ja sitten ei enää. Mannerheim käy kampaajalle. Hiuksia leikataan, varastoidaan. Samaan aikaan menetetään ja yritetään hallita sitä mitä on. Katsotaan peiliin, josta ei näe. Kuin pitäisi opetella se uudestaan.

Kaalinkerä haudataan, päälle ripotellaan hiekkaa ja mustapippuria. Poimitaan takapihalta

onttoja kukkia, joita kukaan ei tunne entuudestaan eikä sen jälkeen.

Luetaan muistokirjoitus ääneen.

                                     Muista minuaminua. [ – ] ”

Äitisuhteiden teema on vahvasti läsnä. Puhujan oma äiti on enää vain lehmän kasvoilla ja kissaemo kuolee poikasensa ollessa liian pieni. Paikalla on vain vanhuksia. Puhuja ei itsekään halua lasta. On vain minäminä. Mijöö vaihtuu perisuomalaisissa maisemissa raviradoista Mikkeliin, kun hattaroina leijailevat säkeet tiivistyvät lukijan ajatuksissa kiteytyneen veden maisemiin. Väliin jäävään taivaantilaan on pysähdyttävä miettimään. Kirjaimet tuntuvat teräviltä.

Toisen osion kohdalla sää vaihtuu, tulee kevät, kesä ja perhoset, läkähtyneisyys. Runon rytmi tuntuu lukiessa intensiivisemmältä, kun aiemmin mainittujen Immen, isän ja lapsen sijaan puhutaan parisuhteesta. Puhuja vaihtuu puhtaammin minä-muotoon ja säkeet tuntuvat lukiessa tiheätempoisilta, vaikka ilmatila säilyy vaihdoissa. Tämä ero ei ole kaunis, katkeransuloinen tai edes surullinen. Raadollisen makuinen kitkeryys tunkee ulos riveistä.

Makaan kasvihuoneessa. Talossa ei enää voi olla, astun koko ajan kynnyksen yli

tyhjään. Enkä halua parisuhdetta. Keltainen pyyhe turbaanina, sellainen, kun 

kävellään pihan poikki saunaan. Olen laittanut vähän paikkoja, ripustanut puoliksi kuoritun

appelsiinin kattoon roikkumaan sen oranssi valo öisin. Räystäskourassa nukkuvat harakat,

saranat hikoilevat, taivaan alumiinikaari, avaruus galvanoitua terästä [ – ]”

Puhuja piiloutuu paljon. Toisessakin kappaleessa ääni tuo kuviin mukaan aavikolla ratsastavan parin. Kavion askelten joukkoon on kaivettu huomiot terapeutista ja kielen alle sulavasta lääkkeestä. Sinertävä ikea-kassi ja kurjet tuovat sanallisella tasolla valoa läpikäytävään kieputukseen. Silti aktiivinen kuolema on läsnä molemmissa osioissa. Lukija saa hakea lohtua appelsiininkuorien hajusta ja tunnistettavista maisemista. Toisaalta arkipäiväisyys nivoutuu kapeneeviin seiniin. Yhdessä vuosien kato, paot ja hapettomuus ovat kuva pinttyneestä mielestä.

Vaikeat ja traumaattiset ihmissuhteet ovat tulkittavissa teoksen temaattiseksi keskiöksi. Niin epätasavertaisen parisuhteen kuvaus kuin äiti- ja lapsisuhteen katkeaminen pistävät neulan tavoin lukijan sydämeen. Teos ei ole vuodattava. Se ei ole holtiton purskahdus kipeitä tunteita. Kuvien alta se tulee kuitenkin iholle. Huomaan hengitykseni. Pako homeisista ja hapettomista taloista on raskas. Myös naisen aseman ja roolin ahtauden teema on aistittavissa tilana, josta on laukattava nopeasti pakoon. Tiheä toisteisuus luo usealle sanalle teoksen sisäisiä merkityksiä, tuntumatta kuitenkaan missään välissä siltä, että samaa kierrätettäisiin tahattomasti. Teos kutsuu selvästi tarkastelemaan itseään ja merkityksiään useaankin otteeseen.

Lähetä minulle ympyrä ei ole runoa mullistava teos, mutta se on kiinnostava kokonaisuus. Jos jotain jäisin teoksessa kaipaamaan, se olisi hengitystila. Vaikka sitä luo rytmi, tarvitsin sitä myös tunnetasolla. Tekstuaalisesti ja temaattisesti raskas teos voi paikoitellen uuvuttaa matkallaan, vaikka säkeet olisivatkin kaukana toisistaan. Hienojen lauseiden kudos ei aina tunnu vaivattomalta, vaikka selvästi harkittu kokonaisuus kulkeekin eteenpäin. Kirjailijan runollinen kyvykkyys sekä sanojen ja tilankäytön taito tekevät teoksesta kuitenkin upean lukukokemuksen. Olo on apeudesta huolimatta virkistynyt. Ajatukset juoksevat eteenpäin.

Lopuksi kerron jotakin. Tämä on kaunista. Ensin menen jäiseen veteen niin kauas että hartiat peittyvät.

Teen kasvoilla itkun kaltaisia liikkeitä

Eve Saarnilehto

Sävelistä ja hyönteisistä

Johanna Laitila: Synty

Romaani, 240 s.

Otava, 2020

Hyönteisiä vilistelee talossa, veri valuu, vuotaa ja suonet tulevat näkyviin. Sydämet sykkivät ja käsiä on aina pyrkimässä ottamaan toisesta kiinni. Johanna Laitilan Synnyssä (2020) historiallisiin maisemiin sekoittuu lähes mystistä väkivaltaa ja kammoa.

Kansien avautuessa teos lähtee käyntiin jo 10 000 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, keskeltä hyönteisten valtataistelua. Pääasiassa tarina sijoittuu kuitenkin 1900-luvun alun Helsinkiin, vuosille 1917 ja 1912. Teoksen päähenkilö Aleksanteri on kääntäjä, pianonsoittaja ja harvemmin asunnostaan poistuva laiha mieshenkilö, jonka päänsisäinen maailma löytää pakkomielteisen kiinnostuksen kohteen naapuriin muuttavasta venäläisestä kirjeenvaihtajasta. Omaa yksinäisyyttään ja riippuvuuttaan muista henkilöistä miettivä Aleksanteri on saanut kyllikseen imartelevista maskeista ihmisten kasvoilla ja rupeaa hitaasti puntaroimaan, mitä taka-ajatuksia pienenevässä sosiaalisessa piirissä hänen ympärillään liikkuu. Samaan aikaan ajassa taaksepäin sydämien pamppailua seuraava naishenkilö kamppailee hyökkääväksi muuttuneen kaupungin ja vatsansa kanssa.

Kärpänen oli jo väsynyt, ja Eero sai helposti tartuttua sen vapaaseen siipeen. Iho pojan kynsien alla muuttui valkoiseksi tämän nipistäessä siipeä tiukasti sormissaan. Ulja veti kärpästä toisesta siivestä, poika toisesta. Lopulta Uljan pitelemä siipi lähti kokonaan irti, pojan sormissaan puristama siipi murtui keskeltä, ja kärpänen tipahti pöydälle heidän väliinsä.” (s.54)

Synty on kolmesta viiteen osaan jakautuva, yksittäisiltä kappaleiltaan nimeämätön romaani. Se on maustettu kitiinirakenteisilla, Chopinilla ja epämukavuuden kuvauksella. Erityisesti musiikin, äänen ja äännähdysten kuvailu ja käyttö luovat oman rytminsä juonenkulun rinnalle. Jos Laitilan esikoista, Lilium regalea (2019) on kuvattu runolliseksi realismiksi, voi Synnystä olla löytävinään ainakin inhorealismin yhteyden ruumiillisissa ja verenmakuisissa kuvauksissa. 

“[ – ] Se heilutti tuntosarviaan ja laskeutui seinää pitkin kohti sänkyäni kuin öljyinen, kolmepisarainen kyynel. Kuudella niveljalallaan se vilisti alas seinää,

nivel

      nivel

             nivel

nivel

       nivel

              nivel

Muurahainen oli ensin muka tuolla, sitten se olikin jo tässä, kosketuksen päässä, kun minä räpäytin silmiäni. Se oli elävä kyynel, pimeää, pirun silmästä tipahtanutta ainesta.” (s.101)

Laitilan romaani ei musiikista huolimatta virtaavuutensa kannalta eroa mielestäni suuresti korkeakirjallisuuden pyrkimyksistä. Se on kielellisesti miellyttävä ja persoonallinen, muttei asettele kuvauksia poikkeavan omalaatuisella tavalla. Niukka dialogisuus ja useat toistuvat motiivit asettaisivat sen tältä kannalta akselille lukukokemusteni joukkoon. 1900-luvun alku ja kärpäset tuovat heikosti mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen, vaikka romaanit ovat muuten hyvin erilaisia. 

Uniikkius teoksessa onkin sanojen sisällössä. Oikea anti on henkilöhahmojen suhteissa ja heidän asemassaan omassa miljöössään. Useasti toisensa nimeävien Aleksanterin ja Ivanovin – vaiko Aleksandrin ja Uljan? – välille syntyy monivivahteinen ja erikoislaatuinen suhde, jossa Darwin-patsas ja ylväiden lauseiden puntaroiminen sekoittuu sekaviin uniin, vereen ja muurahaisiin. Hitaasti suhteiltaan aukeavat rinnakkaiset aikarakenteet luovat kirjan läpi kestävän jännitteen. 

Pienestä sivumäärästään huolimatta teos on kylläs. Jopa sen verran, että suurempaa rikontaa ja hajontaa voi tietynlainen lukija jäädä kaipaamaan. Lauseita maisteleville ja kuvailuntäytteisiä teoksia ahmiville se on kuitenkin rikas ja makea. Lyhyiden kappaleiden väliin on hyvä jäädä hetkeksi lepäämään. 

Psykologiseksi luonnehdittu romaani uskaltaa kohtalaisen hienovaraisesti piirtää pöydälle kuvaa elinvoiman vievistä voimista, vallanjanosta ja alle painuvista liikuttajista. Lähestyttäessä loppua tuskin monikaan voi sanoa, että osasi ennalta odottaa tällaista lukukokemusta.

Eve Saarnilehto

Kuinka idylli särjetään

Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Romaani, 381 s.
Otava, 2020

On vauras pappila. On ankara, yhteisön keskuudessa arvostettu isä, pappilan isäntä. On lapset, joita nuoruus, vilpittömyys ja elämänhalu pakottavat koettelemaan niitä raameja, jotka pappilaan syntyminen on heidän näköalojensa ympärille tiukasti asettanut. Ennen kaikkea: on aikuisuuden kynnyksellä oleva pappilan tytär ja hänen houkutuksensa, salskea kansanmies.

Paula Nivukosken toisen romaanin Mainingin varjo asetelma on tutun oloinen. Romaanissa eletään 1900-luvun alkuvuosia, mutta kiinnekohdat kotimaisen kirjallisuuden saralla ulottuvat mielessäni aina 1800-luvulle saakka. Pappilan lasten ongelmallisia isäsuhteita ovat 1800-luvun lopulla kuvanneet esimerkiksi Minna Canth ja Juhani Aho, ja sitä, miten hienon talon tytär rakastuu vanhempien tarjoamien ehdokkaiden sijaan ”väärään” nuorukaiseen, käsitellään jo ensimmäiseksi suomalaiseksi romaaniksi tituleeratussa teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jonka Fredrika Runeberg kirjoitti 1800-luvun alkupuoliskolla. Ilahduttavasti Nivukoski kuitenkin luo nimekkäiden edeltäjiensä käyttämistä lähtökohdista jotain omanlaistaan. Mainingin varjossa ei juututa pohtimaan pelkästään sukupolvien yli ulottuvia sosiaalisia normeja, vaan tartutaan myös muihin suuriin teemoihin, kuten syntymään ja kuolemaan.

– Välkommen hem!

He suutelivat hämärässä huoneessa, hämähäkit hiipivät piiloihinsa hirsien väleihin. Ajanlasku pysähtyi tai alkoi, he olivat juuri irronneet kartalta.” (s. 14)

Teoksen alussa toisiinsa salassa rakastunut pari, pappilan tytär Evalina ja köyhä kalastaja Anders, pakenevat mantereen sovinnaisuussääntöjä romanttisesti avomeren laidalla sijaitsevalle luodolle. Luoto on Evalinalle jotain käsittämättömän turvallista, hän kutsuu sitä ”maaksi jota ei ole”, herättäen mielikuvan viittauksesta Edith Södergranin runoon “Landet som icke är”, joka kuitenkin Mainingin varjon maailmassa julkaistaisiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Sinne, autioon kalastajamajaan, jota käytetään vain hylkeenpyyntiaikaan kevättalvella, he loisivat kotinsa joksikin aikaa. On kesä, heillä on toisensa, ja koko maailma on heille kuin meri, joka luodon takana rajattomana aukeaa. Paikoin idylli ja sen maalaileva kuvaus ovat itselleni jopa liikaa, niin kovin kaunista kaikki on. Alusta asti idylliä luodolla kuitenkin varjostavat muistot siitä, miksi Evalina ylipäänsä halusi tarttua Andersiin ja kadota tämän kanssa kotoaan. Synkimmän varjon Evalinan ylle on jättänyt isä.

Vaikka isä on teoksessa oikeastaan tapahtumien taustalla, on hänen roolinsa tapahtumien liikkeellepanevana voimana keskeinen. Mielivaltaisella ankeuttajuudellaan isä sysää äidin masennukseen ja saa tyttäret pelkäämään itseään. Nivukoski luo arkisten tilanteiden kuvauksellaan lohduttoman mielikuvan siitä, miten alkoholismiin vajoava, pastorin rooliinsa uppoutuva isä hiljalleen menettää elämästään ilon ja alkaa enää vallita perheen yllä jonain arvaamattomana, kireänä, inhottavana. Yksi teoksen toistuvista motiiveista on valokuvaus, jonka avulla äiti tallentaa muistoja kauniista yhteisistä hetkistä. Kerta toisensa jälkeen isä rikkoo nämä hetket, kunnes lopulta särkee myös itse kameran. Tämän jälkeen äiti on lopullisesti lyöty.

Elämää saarella ja Evalinan muistoja elämästä pappilassa ja perheen kesähuvilalla kuvataan teoksessa vuoron perään. Molemmissa tarinalinjoissa edetään vääjäämättä kohti synkempiä ja synkempiä sävyjä. Lukeminen käy melko yksipuolisen toivottomuuden vuoksi välillä raskaaksi, ja huomaan jääväni kaipaamaan teokseen tietynlaista keveyttä, jota voisi luoda esimerkiksi huumorin keinoin. Huomaan kaipaavani sitä, että kirjan hahmot saisivat minut nauramaan.

Peili putosi läpi tuulen ja pirstoutui sitten aivan liian lähelle.

Aamuauringon valo ylettyisi vielä peilin hopeoituun pintaan. Sitten aallot alkoivat hitaasti peittää sirpaleita kaiken sen tumman alle, jota syvyyksissä velloi.

Kuva sammui vähitellen, maailmaa näkyi vain pilkahdus kerrallaan.

Sitten pelkkää mustaa, luvatta puhkeava harmaa aamu. Paperin valkeus kulunutta pöytää vasten.” (s. 267)

Mainingin varjon kieltä kuvaisin paremman ilmauksen puutteessa runolliseksi. Esimerkiksi Evalinan ja Andersin saunoessa kiuas ”napsahteli pehmeää hiljaisuutta”, samalla kun ”jossakin kaukana heidän ulkopuolellaan aika rasahteli rikki” (s. 27). Myös lyriikalle tyypillinen vastakohtien peräkkäin asettaminen tietyn mielikuvan voimistamiseksi on teoksessa toistuva keino. Kun raskas kiviurakka saadaan päätökseen, on viimeinen kivi ”kaikkein raskain. Se ei painanut enää mitään” (s. 243), ja samaan tapaan kirjettä kirjoitettaessa on maailma paperilla ”jäljittelemätön, se oli pelkkää jäljitelmää ja siksi niin kipeästi tosi” (s. 261). Kun useimmat juonelliset romaanit pitäytyvät melko konkreettisessa kielenkäytössä, hyödyntää Nivukoski rohkeasti sanoja ja ilmaisuja, jotka jättävät lukijalle tulkinnanvaraa. Teoksen kielessä onkin parhaimmillaan juuri sellaista ilmavuuden tuntua, jota olisin vaikkapa hauskuuden myötä kaivannut myös itse tarinaan.

Farssimaista kohellusta ja rutosti mummoenergiaa

Anna Rimpelä: Tilanne päällä, Aino Ritari
Romaani, 252 s.
Otava, 2020

Anna Rimpelän toisinkoisessa voi helposti huomata kirjailijan taustan stand up -koomikkona. Vauhdikkaita tilanteita ei tarinasta puutu, ja teoksen rytmi hengästyttää vähempään tottuneen lukijan. Romaanin humoristinen hahmokavalkadi ja nopeaan leikkaava dialogi tuovat mieleen amerikkalaisen television sitcom-tyylilajin.

Tilanne päällä, Aino Ritari on Aino Ritari -kirjasarjan toinen osa. Se vie lukijansa seikkailulle kuvitteelliseen Hiippolan kylään, jossa eläkeläisillä on aikaa puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Temperamenttisen eläkeläismummo Aino Ritarin lähipiiri tietää, että Ainolla on tapana kääntää harmainkin arki seikkailuksi. Tällä kertaa väsymätön oikeudenpuolustaja tarttuu naapuriin majoitetun turvapaikanhakijan, Kidanen, turvapaikkahakemukseen liittyviin epäselvyyksiin. Aino on jo tilannut itselleen ruumisarkun, jossa nukkua ja totuttautua ajatukseen tuonpuoleisesta. Teräsmummo-asenteella eteenpäin paahtava Aino saa lukijan hymyilemään.

Surun pahimmassa vaiheessa Aino makasi albassaan ruumisarkussa ja haki samaa olotilaa mikä hömpötyseläin Marsu Pussisella jo oli. Mutta kuolema ei noutanut Aino Ritari-kaksiosta muita. Ovikello nimittäin soi ja tökerösti keskeytti tuloillaan olleen valoa tunnelin päässä- ja kuolemankokemuksen. Aino antoi elämälle periksi ja meni avaamaan oven.

(s.16)

Sepon majoittujaystävä ihmetteli Marsun ruumista, mutta Aino ajatteli että siitä voisi puhua sitten myöhemmin. Marsu kieltämättä näytti rujolta, varsinkin kun Aino oli yrittänyt päästä arkusta ylös nähdäkseen kuka ovella oli. Marsu oli saatava takaisin kuntoon. Voisikohan sen täyttää, Aino mietti. Se olisi varmasti jotain mitä Marsu itse olisi halunnut.

                                                                         (s.18)

Romaanin syklisesti etenevä kerronta sekä tapa antaa henkilöhahmojen itse kertoa tarinaa tekevät kirjasta sopivan ääneen luettavaksi. Lyhyet, parin sivun mittaiset luvut on nimetty humoristisesti, ja ne vastaavat usein pituudeltaan yhtä kohtausta. Teoksen rakenne muistuttaa amerikkalaista tilannekomediaa, sitcomia. Siinä sinänsä merkityksettömän tai yksinkertainen alkuasetelman päälle aletaan rakentaa todellista karusellikieputusdraamaa hulvattomia henkilöhahmoja ja retorista iloittelua hyödyntäen. 

Tilanne päällä, Aino Ritarin kerronnassa pääosaa näyttelevät henkilöhahmojen dialogi ja nopeasti vaihtuvat tilanteet. Hahmojen väliset sanailut on rakennettu taiten ja vetävästi. Kertojan ääntä ei teoksen alkua lukuun ottamatta juurikaan kuulu. Kielipeleistä syntyvät sanaleikit pitävät huolta ettei tarinasta puutu väärinymmärryksiä ja klassista kohellusta. Eläkeläiset syöksyvät seikkailusta toiseen.

Lämpimiten huumori kukkii juuri henkilöhahmojen välisissä kemioissa. Kaikenlaista tavanomaisuuksia halveksuvan pinkkipermanenttisen Ainon ja tämän ystävä, neuroottisen varovaisen lintubongarin Seppo Miekk’ojan persoonat muodostavat ristiriidoista huolimatta kauniin ystävyyssuhteen. Tämä tuntuu olevan teoksen ydinsanoma.

Toinen väkevä kontrastipari, jolla synnytetään teoksen huumoria, on ikäihmisten ja nykymaailman kohtaaminen. Käsiteltäviä modernin yhteiskunnan teemoja ovat esimerkiksi turvapaikkapolitiikan ja aktivismin kysymykset, kuten kasvissyönti. Vakavasävyinen asialista yhdistettynä farssiin tuntuu välillä hiukan päälleliimatulta.

Tilannetta tasapainottavat klassiset komedian ainekset, kuten jatkuvasti esiin nousevat makaaberit kuolema-aiheiset vitsit. Sepon edesmennyt vaimo jakelee vinkkejä haudan takaa, ja täytetty ex-lemmikki Marsu Pussinen kulkee  mukana kaikkialla seikkailupoppoon maskottina. Kunnon karnevaalin henkeä juhlistavat myös kohdat, joissa parodian kohteeksi joutuu pohjoinen joulutraditio. Aino osallistuu Lucia-neito-kilpailuun pukeutumalla burkhaan ja voittaa yleisöäänestyksen.

 – Tretton december its very dark day and night and Lucia…. se tuo valoa, its valos party today. Light! Se se on, valo.
– Okay, interesting. Next year I wanna be the elf holding the candle!
– What?
– Kidane sanoo että haluaisi olla tonttu siinä kulkueessa.
-Jes, Jaaha. Eiköhän me sellainen saada järjestymään, the mummus who now are tonttus and pipariukkos propably ded next year, so you can be tonttu with candle. Eikös se ole kynttilä?
– On se.
– Cool!

                                                                         (s.91)

Tarinan toiminnan kaari on suhteellisen eheä ja miljööt vaihtuvat sopivaan tahtiin yrittäen pitää lukijan mielenkiintoa yllä, mutta itse toiminnan ponsi ja ydin, turvapaikanhakija Kidanen pelastaminen systeemiltä, tuntuu hiukan yksioikoiselta lähtökohdalta näin pitkälle seikkailulle. Kidane jää lukijalle myös henkilöhahmona melko sivulliseksi, sillä hän ei pääse kertojana ääneen. 

Paikoitellen myös samojen humoristisuutta luovien keinojen kierrättäminen saa tarinan junnaamaan. Esimerkiksi eläkeläisten englannin puhumisen parodiointi on imitaationa osuva, mutta sen hauskuus olisi varmasti päässyt paremmin esiin näyteltynä kuin paperilla. Tekstissä sivukaupalla finglishiä sisältävät kappaleet tuntuvat hiukan raskaalta luettavalta.

Rimpelän toisinkoinen on omalaatuinen koko perheen seikkailuromaani. Riemukkaan raikkaan Aino Ritarin elämänasenteella varustettuina ihmislaji välttyisi varmasti kaikelta tylsyydeltä ja olisi hyljännyt kaikki tabut jo aika päiviä sitten.                                                                                     

Elisa Paljakka

Pala elämää

9789522798176_frontcover_preview_final

Hanna Velling: Kutsumaton
romaani, 288 sivua
Bazar, 2020

 

Hanna Vellingin Kutsumaton on rehellinen kuvaus uusperheen arjesta. Aihe koskettaa nykypäivänä monia; virallisten tilastojen mukaan noin kymmenen prosenttia kaikista lapsiperheistä Suomessa on uusperheitä, ja Velling on onnistunut kirjoittamaan hienosti tarinan ilman turhia syytöksiä ja stereotypioihin vaipumista. Teos alkaa kriisistä: Mikko haluaa avioeron Mirjasta tavattuaan uuden naisen, Sirun. Mikolla on pitkä pettämishistoria, ja tästäkin tunteita herättävästä aiheesta Velling on onnistunut kirjoittamaan kaunistelematta ja retostelematta. Sirulla on poika edellisestä suhteesta, Mirjalla ja Mikolla kaksi tytärtä. Kirja seuraa hahmojen elämää reilun vuoden ajan paljastaen hetkiä tästä kaikille uudesta tilanteesta. Uusperhearki on kuin mikä tahansa arki; on hyviä ja huonoja päiviä, ja teokseen niitä on ripoteltu sopivasti kumpaakin. Parhaita ovat pätkät, joissa paljastuu samastuttavia arjen hetkiä:

“Itsepähän hän oli alkanut spekuloida Mikolle Miisan kehitystä. Seurauksena hämmentynyt isä ja Sirulla valinnanvaikeus. Jos hän ottaisi säästöpakkauksen Libresseä, normaalille vuodolle, niin pakkauksesta riittäisi heille molemmille. Siru tietysti toivoi, ettei enää itse tarvitsisi suojia ollenkaan.
Siru näyttäisi Miisalle jotenkin ohimennen, missä siteitä säilytettiin Mikon kylppärissä. Osaisiko tyttö laittaa teippikiinnityksen oikein? Ja ottaisiko hän neuvoja vastaan Sirulta?” s.219

Pidän siitä, että kirjassa keskitytään perheiden nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, eikä jäädä pohtimaan ja vellomaan sitä, miten tilanteeseen päädyttiin. Teoksessa mainitaan ohimennen, että Mirja oli Mikon mielestä liian kontrolloiva ja Sirun entinen suhde oli kaikin puolin toimimaton, mutta tarinan painopiste on nykyisen arjen navigoimisessa.
Vanhojen parisuhteiden sijaan kirjassa puhutaan jokaisen hahmon omasta suhteesta vanhempiinsa useaan otteeseen. Tällä tuodaan hienosti esille sitä, kuinka tärkeitä omat vanhemmat ovat vielä aikuisenakin ja kuinka heidän asettamansa malli vaikuttaa valtavasti ihmisten parisuhteisiin ja käsityksiin parisuhteista. 

“”Tuleeko sulle koskaan sellainen olo, että olis niin paljon helpompi olla vaan itsekseen? Ei naisia eikä lapsia?”
”Tai olla ruotsalainen… Rehellisesti sanottuna, kyllä. Eiköhän kaikille tule se olo joskus.”” s.276

 Kirjassa vaihtuvat näkökulmat: jättäjä, jätetty, uusi nainen ja heidän lapsensa. Näiden lisäksi välissä on myös lukuja Mikon äidin näkökulmasta. Itselle pisti silmään se, että vain Mikon, Hillevin ja pienten lasten luvut oli kirjoitettu minä-muodossa. Muutkin kyllä päiväkirjamaisesti, mutta kolmannessa persoonassa. Kirjailija on ehkä pyrkinyt tällä tehostamaan hahmojen erilaista lähestymistapaa kriisiin, mutta itseäni tämä lähinnä hämmensi.
Vaihtuva kertoja sekä lyhyet luvut tekevät kirjasta nopealukuisen, ja mielenkiinto pysyy yllä, kun tilannetta tarkastellaan erilaisista perspektiiveistä. 

Kirjan takakannessa sanotaan “hauska ja haikea romaani”. Kirjaan oli tosiaan yritetty keksiä hassuja tapahtumia tuomaan kepeyttä, mutta mielestäni ne tuntuivat vähän väkinäisiltä ja irrallisilta. Sen sijaan hyvin oli onnistuttu kirjoittamaan kirjaan pieniä sivuhahmoja, joihin eri henkilöt törmäävät eri tilanteissa. Tutun nimen ilmestyessä yhtäkkiä eri kontekstissa esiin en voinut kuin hymyillä kirjailijan nokkeluudelle.

Tarinan päätös tuntuu aika hailakalta, mutta jatkaa kieltämättä rehellistä linjaansa. Ei onnellista loppua oikeassa elämässä, ei suurta päätöstä murheille. Kaunokirjalliselta teokselta olisin kuitenkin toivonut edes pientä henkilöhahmojen kehittymistä. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin mielestäni erittäin onnistunut, ja painan ehdottomasti kirjailijan nimen mieleeni tulevia kirjoja odottaen.

 

Vilja Först

Muistiinpanoja arjesta

Toisinkoinen_Johanna_Hasu_Karataan

Johanna Hasu: Karataan
Runokokoelma, 39 s.
Reuna, 2019

“Varastetaan hetki
kahdestaan,
mennään löytymättömiin lapsilta,
taistellaan arjen tappavaa
tylsyyttä vastaan (– –)” (s. 12)

Johanna Hasun toinen runokokoelma Karataan (2019) sukeltaa runoillaan arkisiin aiheisiin aina parisuhteesta ja sydänsuruista ikääntymiseen ja lapsiperhearkeen asti. Kokoelman ensivaikutelma onkin hyvin arkinen aiheidensa ohella myös kirjoitustyylin vuoksi. Selkeät, lyhytsäkeiset runot tarjoavat samaistumispintaa varmasti monille, sillä useille tuttuja aiheita käsitellään hyvin suorasanaisesti ja ilman kikkailuja. Valitettavasti teos ei tunnu kokonaisuutena kovin viimeistellyltä, vaan runot jäävät enimmäkseen pintapuoliselle tasolle ja tuntuvat suoraan muistiinpanoversioista puhtaaksi kirjoitetuilta. 

Runoissa käsillä on ohikiitäviä hetkiä, joiden takaa paljastuu suurempia kuvioita. On arjen kiireiden keskellä nukkuva puoliso, käden hento kosketus ja hiljaisuuden rikkova lapsen pieni ääni. Kokoelman tunnelmaa tukevat kirjailijan osin itsensä kuvaamat mustavalkoiset valokuvat, joista suurin osa on luontokuvia. Mustavalkoisten kuvien valinta vaikuttaa merkittävästi teokseen, jonka koko tunnelma olisi hyvin erilainen, jos siihen lisättäisiin värejä. Kuvat sekä tuovat runoihin synkkyyttä että havainnollistavat ohikiitävien hetkien tematiikkaa – kuvat ovat kuin valokuva-albumista, joka on täynnä vuosien takaisia muistoja, vain kameran räpäyksen kestoisia hetkiä. 

Kokoelma käsittelee monia teemoja, joista kenties suurin on perhearki ja sen mukanaan tuoma kaipuu menneeseen. Maagista rakkautta ja vanhoja kipinöitä parisuhteeseen etsitään pölykoirien ja tiskikuilujen värittämän harmaan arjen keskeltä. Myös tähän harmaaseen arkeen sopivat hyvin mustavalkoiset kuvat, joiden kautta lukija pääsee ikään kuin mukaan puhujan menneen kaipuuseen, kipinöiden metsästykseen ja värien etsimiseen elämästä. 

Kaunokirjallisesti kokoelma ei juurikaan tarjoa uutta. Runojen kieli ja valokuvat ovat kauniita, mutta teoksesta puuttuu se terävä särmä, joka saa lukijan vaikuttumaan. Kaikki runot aukesivat aika lailla jo ensimmäisellä lukukerralla, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia. Aloittelevalle runojen lukijalle tämä voi olla positiivinen tekijä, mutta itse kaipaan runokokoelmalta usein hieman enemmän haastetta ja syvyyttä. Toisaalta runojen suoruus tekee niistä helposti samaistuttavia, mikä tekee kokoelmasta varmasti monelle lohdullisen ja kiinnostavan. Runojen joukosta löytyy myös massasta erottuvia omia suosikkejani, joihin kuuluu muun muassa runo “Jos olisin tiennyt” (s. 25):

“Jos olisin tiennyt, että olet lähdössä,
olisin ottanut kädestä vielä kerran,
suudellut
ja toivottanut hyvää matkaa.

Mutta ethän ole kuitenkaan
mennyt kauas

Olet jokaisessa pihan puussa,
lintujen laulussa,
polun päässä odottamassa.

Kaikkein kauneimmissa muistoissa”

Tämän runon tunteellisuus ja kauneus piilee nimenomaan siinä, että lähes kuka tahansa erotilanteen kokenut pystyy siihen jollain tapaa samaistumaan. Karataan onkin parhaimmillaan juuri silloin, kun se tavoittaa sanoillaan ihmisen tunteista jotain sellaista, joka saa lukijan palaamaan oman elämänsä ja tunteidensa äärelle. Vaikka tämä on kirjallisuudelle erityisen tärkeä piirre, ei se valitettavasti yksinään riitä nostamaan teosta kovin korkealle. Tuttuja aiheita käsitellään kokoelmassa melko kliseisestä näkökulmasta, enkä löydä teoksesta sitä erityislaatuisuutta, joka erottaisi sen lukemattomista muista samoja aiheita käsittelevistä teoksista. 

Runon “Jos olisin tiennyt” lisäksi kokoelmasta löytyy muutamia hieman syvemmälle sukeltavia runoja, joista pidin selvästi enemmän kuin muista. Esimerkiksi runot “Kynttilä” (s. 23) ja “Eilen” (s. 8) jättävät tilaa laajemmalle tulkinnalle ja useiden tasojen löytämiselle. Runon “Eilen” voi lukea ainakin kahdella tavalla: runon puhujan puhutteleman “sinän” voi tulkita joko toisena ihmisenä tai jonain abstraktina tunteena tai mielen sisäisenä äänenä. Ensimmäisessä tulkinnassa ajattelen toisen ihmisen tunkeutuvan puhujan elämään ja vievän hänen vapautensa, mutta rakkaus saa puhujan sokeaksi ihmissuhteen myrkyllisyydelle. Toisessa tulkinnassa “sinä” voisi olla esimerkiksi mielenterveyden häiriö, joka vie ilon sellaisista elämän asioista, joista puhuja vielä eilen nautti: 

“Kaikki oli hyvin,
eilen.

Vaan sinä päätit tulla,
ottaa haltuun minun tilani,
muuttaa minun omani yhteiseksi,
siirtää päätösvallan muualle,
pakottaa kompromisseihin, sopeutumaan,
ymmärtämään” (ote runosta “Eilen”, s. 8)

Kun ottaa huomioon kokoelman myöhemmän runon “Kynttilä”, saa myös runo “Eilen” lisää tulkinnan tasoja. Runon “Kynttilä” puhuja joutuu piilottamaan itsensä ja vaikenemaan, ettei häntä tuhota. Vaikka runossa ei oteta kantaa puhujan tai nimettömien “niiden” sukupuoliin, voi runoa yhdellä tavalla tulkita naisen aseman näkökulmasta. Tämä tuo uuden näkökulman myös runoon “Eilen”, jossa yhtenä vaihtoehtona tulkintaan voi nähdä miehen ja naisen välisen haitallisen valtasuhteen. Tulkintaa tukee myös esimerkiksi runossa “Kaunis ääni” (s. 16) käsiteltävä äitiyden teema. Toisaalta tämä tulkinta voi olla liian suppea, koska runot voi käsittää monella eri tavalla, eikä sukupuoleen suoraan oteta kummassakaan kantaa. 

Runon “Kynttilä” puhuja joutuu joka tapauksessa piilottamaan sisäisen “tulensa” pitämällä “kynttilänsä vakan alla” – hänen on siis haudattava osa itsestään, piilotettava oma värikäs, eläväinen persoonansa ja mahduttava muiden ihmisten asettamien raamien sisään. Runo voi siis helposti liittyä sukupuolen ohella lukemattomiin muihin tekijöihin tai piirteisiin, joiden vuoksi ihmisiä alistetaan ja pakotetaan sulautumaan joukkoon. Saman teeman ympärille rakentuu myös runo “Eilen”, ja yhdessä nämä kaksi runoa tarjosivat itselleni kokoelman runoista eniten monitulkintaisuutensa vuoksi. 

Vaikka kokonaisuutena Karataan ei tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, näen teoksen viehätyksen ja uskon, että se tarjoaa monelle kauniita itsetutkiskelun ja lohdun hetkiä. Teoksen tyynen tunnelman viimeistelevät kauniit valokuvat, jotka tuovat teokseen lisäarvoa. Tämän kirjan ääreen on mukava käpertyä auringon alle lämpimänä kesäpäivänä tai teekupin kanssa alkavaa kevättä ihailemaan. Kirja tuo monella tapaa tunnelmansa ja kuvissa esiintyvien joutsenten puolesta muutenkin mieleen kevään, jonka tuomia uusia alkuja kuvataan runossa “Paluu” (s. 31): 

“Jokin kasvaa,
nousee,
kaikki lämpenee,
herää.

Joelta kuuluu huuto.
Toivottaa tervetulleeksi
lähteneet,
palaavat,
kevään.”

 

Elina Immonen

Toisenlainen löytöretki

tuulten amiraali kansi

Mia Myllymäki: Tuulten Amiraali
romaani, 336 sivua
Osuuskumma, 2020

 

Tuulten amiraali (2020) on vaihtoehtohistoriallinen seikkailuteos, jossa seurataan Cristo Colomin pyrkimystä päästä etsimään Intiaa purjehtimalla ilmalaivalla Portugalista länteen. Tarinan erottaa todellisuudesta monet fiktiiviset seikat, kuten se, että maailmassa on kivihiilellä ja magialla kulkevia ilma-aluksia perinteisten purjelaivojen lisäksi. Kirjassa on kuitenkin myös monta paikkansa pitävää historiallista yksityiskohtaa, joista näkee, että kirjailija on perehtynyt erittäin kattavasti ajankohtaan, johon kirja sijoittuu.

Kolumbus tuntuu olevan melko keskusteltu aihe nyt, kun kolonialismi ja orjuuttamisen historia on nostettu monessakin paikkaa tapetille. Mielestäni kirjailija on tasapainoillut hyvin tässä fiktiivisessä tarinassa ääripäiden välillä ottamatta kantaa todellisen Kolumbuksen persoonaan ja toimiin. Päähahmo kirjassa on äkkipikainen, vallanahne ja pakkomielteinen, mutta eittämättä taitava merenkulkija ja kapteeni. Tarinaa seurataan kirjassa päähahmon näkökulmasta, jolloin tietyt asiat on perustellusti esitetty varsin subjektiivisesti.

”Hän ei osannut selittää itselleenkään tunnetta, että laivaan noustessaan hän muuttui osaksi jotain näkymätöntä voimaa, niin kuin laivamestarit, mutta ilman magiaa. Kysymyksiin hän vastasi, että hän vainusi määränpäänsä, haistoi sen tarkemmin kuin koira nenänsä eteen nakatun lihapalan.” s. 128

Teoksen maailmaa avataan hitaasti tarinan edetessä, jolloin siitä selviää yhä enemmän eroavaisuuksia todelliseen historiaan ja fiktiivisyys syvenee. Viikkoja kestävä laivamatka voi itsessään olla aika yksitoikkoista luettavaa, mutta kirjailija on onnistunut ujuttamaan myös tähän osaan pientä jännityksen tuntua ihmisten välisillä suhteilla sekä tietenkin epävarmuudella siitä, löytyykö Intiaa vai ei. Matkalle lähdetään kolmen laivan ja myöskin kolmen erilaisen kapteenin voimin. Vaikka Colom onkin laivueen amiraali, on Pintan kapteenilla Martínilla vaikeuksia hyväksyä hänen päätöksiään alusta lähtien. Ilmassa ollessa kaikki kommunikointi onnistuu vain laivalta toiselle heitettävien viestikapuloiden avulla, ja hyvin nopeasti sekä lukijalle että Colomille tulee olo, että Pintalla ei kaikki ole kunnossa tämän kapteenin alaisuudessa. Tilanne ei kuitenkaan pääse ratkeamaan suuntaan tai toiseen lähinnä kommunikoinnin vaikeuden takia. Jokaisella laivalla on myös oma maaginsa, joka pitää laivaa ilmassa tuulten ollessa oikukkaita. Colomin laivalla laivamestarina toimii maagi Juan de la Cosa, mysteerinen nuori mies, joka kamppailee yrittäessään hyväksyä kohtalonsa maailmassa, jossa maagit nähdään epäilyttävinä ja jumalanvastaisina olentoina.

“Laivamestarin hymy oli surullinen, ja samalla siinä oli roppakaupalla arvostelua, jota Cristo ei katsonut ansainneensa.
   “Amiraali, te ette ymmärrä. Minä voisin mennä, mutta he lopettaisivat pelaamisen saman tien ja keräisivät nopat ja pöydät pois. He eivät halua pelata maagin kanssa, koska minähän voisin noin vain huijata. Heidän käsityskykyynsä ei mahdu se, että minä aivan todella haluaisin pelata, samoilla säännöillä kuin hekin. Tai vaikka häviäisin joka panoksen, kunhan vain… Se ei ole mahdollista!”” s.107

Kirjailija Mia Myllymäki on selkeästi innostunut kirjoittamastaan aiheesta, ja tekstistä paistaa kirjailijan mielenkiinto historiaa kohtaan. Jos lukija on itse myös perehtynyt kyseessä olevaan aikakauteen, on lukukokemus varmasti entistä rikkaampi, sillä kirjassa on isossa osassa myös tuon ajan Euroopan valtasuhteet. Portugalin kuningas on hävinnyt, ja valtaistuimelle on noussut hänen kokematon tyttärensä. Espanja on yhdistymässä yhdeksi valtioksi, ja Ranskassakin kuohuu. Turkkilaiset ovat jo pitkään tukkineet maareitin itään, ja siitä syystä Colom on mielessään pohtinut ja laskenut, olisiko itään mahdollista kulkea purjehtimalla tarpeeksi kauas länteen. Hän on vakuuttunut matkan olevan toteutettavissa, eikä ota muiden epäilyjä kuuleviin korviinsa. Colomin silmissä vilisevät Intian rikkaudet ja mausteet, sekä onnistuneen kauppasopimuksen tuoma aatelisarvo Portugalissa. Hän tarvitsee matkaa varten kuitenkin rahoituksen ja laivueen, eli toisin sanoen Portugalin kuninkaallisten hyväksynnän ja tuen.

Samalla kun kirjasta paistaa kirjailijan kiinnostus aiheeseen, on myös selvää, että kirjailijalla on mielessään kristallinkirkas kuva ilmalaivoista ja -satamista, mutta kuva ei valitettavasti välity lukijalle yhtä selvänä. Tämä toki antaa mielikuvitukselle tilaa: onko ilmalaiva kuin zeppeliini vai enemmän kuin perinteinen laiva yhdistettynä kuumailmapalloon, vai jotain tältä väliltä? Olisin kuitenkin toivonut hieman lisää näiden kuvitteellisten rakenteiden kuvailua. Lisäksi olisin toivonut, että lukijalle olisi annettu mahdollisuus oivaltaa itse rivien välistä lukemalla ihmisten motiiveja ja salaisia päämääriä. Kirjailija ehkä epävarmuuttaan päätyy kirjoittamaan tällaiset tilanteet usein täysin auki heti, mikä omalla kohdallani tuntuu vähän tekstin valmiiksi pureskelulta lukijalle. Myllymäki tuntuu olevan vahvimmillaan kuvatessaan nopeatempoista toimintaa ja hahmojen tunteita. Välillä tämä taipuu jopa melodramaattisen puolelle, mutta usein varsinkin rakkautta ja kaipuuta kuvataan herkästi ja kauniisti.

Cristo tajusi kauhukseen, että hän muisti riidan muttei syytä siihen. Muistot sotkeutuivat valkoiseen kankaaseen, joka kuivui pyykkinarulla mereltä käyvässä tuulessa. Kukintaansa päättävät pensaat ja puut sotkivat pihan, ja hän näki Felipan lakaisemassa kuihtuneita kukkia. Cristo muisti, että Felipa oli yhtäkkiä tajunnut hänen läsnäolonsa, nostanut säpsähtäen katseensa häneen ja sanonut jotain. Mutta Cristo ei muistanut sanoja. Hän itki, koska oli unohtanut niin paljon.” s. 235

Kirjan viimeisellä neljänneksellä mietin useaan otteeseen, kuinka kirjailija onnistuu päättämään tarinan. Juonen kaari on kyllä perinteinen, mutta lopullinen ratkaisu venytetään hyvin viime metreille, ja sivujen vähentyessä alkoi oikeasti jännittämään, saadaanko ratkaisua aikaiseksi ollenkaan. Teoksen päätös kaikessa lyhykäisyydessään on kuitenkin erittäin onnistunut, ehkä jopa lempiosioni koko kirjasta. Se jättää erittäin hyvän mielikuvan kirjasta ja kirjailijasta.

 

Vilja Först

 

Erään kitaristin taistelu

Lasiseina

Samuli Laiho: Lasiseinä
Romaani, 372 sivua
Like Kustannus, 2020

Samuli Laihon toinen romaani Lasiseinä herätti ajatuksia ja tunteita, joista yksi oli erityisen yllättävä: harmitus siitä, etten ole lukenut Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Kuusiosainen, nopeasti valtavaksi hitiksi noussut teossarja vaikuttaa niin olennaiselta esikuvalta Laihon teokselle, että jälkimmäistä arvioidessa olisi mukavaa voida vertailla sitä ensimmäiseen. Jossain määrin Laiho tekee tätä vertailua myös itse, ja asettuu tällöin vaatimattomaksi kisälliksi mestarin jalkojen juureen. Knausgård kuulemma ”kirjoittaa koukuttavasti ja paljon paremmin kuin tällainen kitaristitohelo” (s. 102). Vaikka Laiho heti perään vakuuttaakin, että hän ainakin musisoi Knausgårdia paremmin, olisi hänen mukaansa ilmeisesti ollut lukijalle kannattavampaa tarttua Taisteluni-sarjan teoksiin kuin Lasiseinään.

Laihon avoimen omaelämäkerrallisesta teoksesta kuultaa laajemminkin läpi epävarmuus itsestä kirjoittajana. Vaikka pääasiallinen teema on alkoholismi ja tekstin pohjavire monin paikoin katkera, tilittää Laiho heti prologissa ystävälleen, miten alkoholismista kirjoittaminen ja uhriutuminen ovat suomalaisessa kulttuurissa niin nähtyjä ilmiöitä, ettei hän halua niihin sekaantua: ”Eikö niistä ole tarpeeksi jo tässä maassa ruikutettu. Kelaa nyt, alkoholismi. Miten kulunut aihe voi olla? Sitä paitsi autofiktio on säälittävä valinta tänä päivänä. Kustantajien postilaatikot on muutenkin täynnä pikku knausgårdeja. En halua uhriutua enää” (s. 14). Omasta mielestäni kuitenkin juuri tämän kaltainen taipumus vetää suoritukseltaan matto alta jo etukäteen tai selitellä ja pyydellä anteeksi sitä, että edes yrittää, on vielä alkoholismia ja katkeruuttakin ”suomalaisempaa”.

Ylenpalttiselle itsensä mitätöimiselle ei suinkaan ole Lasiseinän tapauksessa perusteita. Arkinen ja henkilökohtainen on tunnetusti mielenkiintoista, kun se kerrotaan hyvin (tästä esimerkkinä Knausgårdin lisäksi vaikkapa Saara Turusen tai Aino Vähäpesolan suosio), ja Laiho on kertojana taitava. Hän havainnoi pieniäkin hetkiä yksityiskohtaisen tarkasti aina värejä, tuoksuja ja tuntemuksia myöten, ja usein tunnelma välittyy lukijalle kirkkaasti. Hän tavoittaa tunnetilojaan vuosienkin takaa ja saa myös lukijan liikuttumaan. Lisäksi hänen elämäntarinansa ulkomailla kiertävästä rock-muusikosta leipäjonossa asioivaksi taiteen sekatyöläiseksi on kaukana tylsästä.

Lasiseinä onkin mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun Laiho yksinkertaisesti kuvailee elämänsä tapahtumia – kertoo tarinaa. Teokseen on nimittäin tämän lisäksi sisällytetty paljon Laihon päiväkirjamaista pohdintaa elämän lainalaisuuksista. Näiden jaksojen kiinnostavuus olisi noussut reippaasti, jos hän esimerkiksi keskustelisi niissä ansioituneiden lähdetekstien kanssa sen sijaan, että pallottelee ajatuksilla itsekseen. Seuraavasti hän ruotii syitä sille, että jotkut ihmisistä eivät hänen nähdäkseen ole kykeneväisiä menestykseen, ainakaan pidemmällä aikavälillä:

Arvottomaksi itsensä kokeva ihminen voi yrittää ponnistaa korkeamman riman yli tässä elämämme korkeushyppykilpailussa, mutta pelkää jo hypätessään epäonnistuvansa – kuten usein tapahtuukin. Mutta jos hän kuitenkin yllätyksekseen mätkähtää patjalle riman putoamatta, on hän ymmällään. Uusi tunne ei tunnu kuuluvan hänelle, hän ei koe olevansa oikeutettu onnistumisen tunteeseen, koska sisimmässään uskoo olevansa yhä arvoton, kykenemätön.” (s. 344)

Pohdinnat lipsuvat helposti maalaisjärkisten yleistysten puolelle, ja kirja tuntuukin paikoin aika pitkältä sen sisältöön nähden. Hieman turhauttavasti lähes kaikki nuoruuden tapahtumat sekä niiden henkiset syyt ja seuraukset halutaan avata pohjamutia myöten lukijalle valmiiksi. Ensin esimerkiksi kerrotaan tarina nuoruudesta, ja sitten kommentoidaan sitä nykyhetken ja aikuisen näkökulmasta. Itselleni toimivan kaunokirjallisen teoksen kohdalla taas on usein niin, että tapahtumien syvemmät merkitykset, jotka väistämättä ovat subjektiivisia, jäävät nimenomaan lukijan muotoiltaviksi. Harkitulla karsimisella ja sanomatta jättämisellä – sillä, että yksityiskohtaiset ruotimiset olisi jätetty henkilökohtaiseen päiväkirjaan – Laiho olisikin voinut tehdä teoksestaan kaunokirjallisessa mielessä kestävämmän.

Teoksen dialogi on usein jäykkää. Puhe- ja kirjakielen välillä ei ole tehty repliikeissä selkeää linjaa, ja välillä teksti on jopa raporttimaista. Esimerkiksi kuudes luku (s. 58-62), jossa päähenkilö juttelee menneistä tätinsä kanssa, maistuu pitkälti suoralta litteroinnilta kaunokirjallisen tekstin sijaan. Vaikka keskustelu on ollut kirjailija-päähenkilölle itselleen antoisa ja tärkeäkin, ei se sellaisenaan ole lukijalle kovin kiinnostava. Repliikkien typistäminen olennaiseen ja mielenkiintoiseen sekä keskustelun rytmin tarkka tavoittaminen – toisin sanoen tosielämän tapahtuman muuttaminen kaunokirjallisuudeksi – ontuu.

Pääosin kuitenkin pidin Lasiseinästä. Vaikka katkeruutta tihkuu läpi sieltä täältä, on tekstissä päällimmäisenä vilpittömyyden tuntu. Itä-Helsingissä kasvaneena ja Itäkeskuksen koulua käyneenä löydän Laihon kokemuksista myös samaistumispintaa. Hänen muistonsa Ace of Spadesin soittamisesta Itäkeskuksen koululla tuovat mieleen omat välituntini tuon samaisen koulun ala-asteella, kun tarkkailuluokan rakennuksesta kuului maagisia sähkökitaran soundeja. Sävelkulku, joka myöhemmin paljastui Deep Purplen Smoke on the Water -biisin aluksi, kuulosti tuolloin hienommalta kuin mikään aiemmin kuulemani. Jotain Laihon kirjailijankyvyistä kertookin se, että hän saa myös lukijan omat muistot heräämään eloon – ja ainakaan juuri tämän muiston kohdalla Knausgård tuskin olisi pystynyt samaan.

-Niilo Luotonen

Herkkä, tarkka, järkevä

SIRKKA


Anni Saastamoinen: Sirkka
Romaani, 188 s.
Kosmos, 2019

“SIRKKA VAAKSA

IHMINEN JA TYÖNTEKIJÄ

MYÖS TYTÄR JA YSTÄVÄ

VIHERKASVIEN KASTELIJA JA ROSKIEN

LAJITTELIJA” (s.132)

Sirkka on tarkka. Hän seuraa ajastimesta, paljonko lounastaukoa on jäljellä. Hän on järkevä ja pitää huolen omista asioistaan. Erityisesti roskien lajitteluun ja takkien oikeaoppiseen henkari asetteluun Sirkka suhtautuu intohimoisesti.

Anni Saastamoinen kuvailee romaanissaan Sirkka (2019) hitaasti lämpenevän ihmisen kipuilua arjen pienten pulmien ja kohtaamisten äärellä. Teoksen päähenkilön, Sirkan, luonteenpiirteet ja ajatukset eivät jää lukijalle epäselviksi. Sirkasta on järjetöntä haluta paitsi huomion keskipisteeksi, omistaa muitakin kuin järkeviä kenkiä saati tuhlata aikaa turhanpäiväiseen haaveiluun. Vastapainona tämän mielensäpahoittajaksikin tituleeratun naisihmisen ympäröivät teoksen maailmassa valoisat ja puheliaat tyypit.

Eräs asia, joka Sirkkaa kiinnostaa, on kirjoitusvirheet: ”Sirkka ei kyennyt ymmärtämään, mikseivät tarkkuus ja sääntöjen rakastaminen ole kaikille tärkeitä.” (s.10) Kun sitten erään kerran ruokakaupan ilmoitustaulua kirjoitusvirheiden toivossa tarkastellessaan Sirkka hymähtää tyytyväisenä lukiessaan kauniilla kaunolla kirjoitettua ilmoituslappua, ei hän saata vielä aavistaa tuon pikkuisen ilmoituksen vaikutusta omaan elämäänsä.

Periaatteessa näyttää siltä, että Sirkalla on kaikki hyvin. Hän elää tavallista ja turvallista elämää, mutta kuitenkin, jostain syystä, öisin valvottaa:

”Sirkka pitää kämmentään viileää seinää vasten ja yrittää kuunnella, kuuluisiko naapurista ääniä. Ei kuulu.

Häiritsevä ajatus, että joku tuntematon on siinä, ei häirinnyt enää. Siinä oli jotakin pysäyttävän lohdullista. Että miten siinä seinän toisella puolella joku toinenkin, siinä vastapäisessä kerrostalossakin ehkä joku valvoo ja miettii yksinäisyyttään, eikä Sirkka ole yksinäisyytensä tai tämän aamuöisen lohduttomuutensa kanssa yksin, vaan että heitä on monta.” (s.78)

Tarinan edetessä Sirkan elämään alkaa tupsahdella asioita, jotka pakottavat hänet sopeutumaan. Ensimmäisenä saapuu keltainen keinutuoli, sitten Laitinen ja Naamansyöjä (ystävien kesken Naamis). Pohjimmiltaan Sirkka osaakin arvostaa elämän pieniä iloja. Kuitenkin vasta muutoksia kohdatessaan Sirkan tavat toimia alkavat saada epäsirkkamaisia vivahteita. Ne mietityttävät Sirkkaa itseäänkin ja kummastuttavat yhtä lailla hänen läheisiään. Sirkka alkaa teoksen loppupuolella tehdä vaikuttavia havaintoja:

”Sirkasta ihmiset ovat vastenmielisiä, mutta tuntemattomia julkisissa kulkuvälineissä katsellessaan hän saattaa katsoa ihmisiä ja tuntea outoa liikutusta. Siitä, että nämäkin ovat joillekin se joku ihminen. Se itseriittoinen mulkvisti, joka oli vähällä liiskata Sirkan vasten tolppaa riehuessaan salkkunsa ja matkapuhelimensa kanssa, se on jonkun jälkikasvua ja jonkun rakas. Sirkka tuijottaa mulkvistia tuimasti, mutta huomaa pehmenevänsä vihasta, kun alkaa miettiä siihen tuntemattomaan mulkvistiin inhimillisiä piirteitä. Niitä myös näkyy: hapsottava hiustupsu, jonka tuuli on pyyhkäissyt törrölleen. Nuhjuuntunut kengännauha, kengän kulunut pinta. Lempikengät, varmasti. Sitten mulkvisti yhtäkkiä pehmenee puhelimelleen hymyillessään, ja Sirkassa läikähtää. Että ihminen se on tuokin, vaikka onkin typerys.” (s.157)

Onko Sirkka-romaani sitten hauska vai surullinen kertomus yksin asuvasta vanhastapiiasta? Tämä jäänee lukijan itsensä päätettäväksi. Kritiikin kirjoittaja ei itse havahtunut omaan hykertelyynsä romaania lukiessaan, muttei myöskään näe mitään surullista siinä, että nainen on tyytyväinen myös ”ihan itsekseen”. Täytyy kiittää kirjailijaa, joka otti tehtäväkseen tämän hiljaisen ihmisen tarinan kertomisen. Sen haastavuus paljastuu teoksen paikoin uuvuttavassa toistossa, joka ei kuitenkaan estä lukukokemuksesta nauttimista.

Lopultakaan, Sirkka ei sitten muutu kovinkaan paljon. Ehkä vain kissankarvan verran, ja se on hyvä se. Saastamoinen päättää tarinan kauniisti: herkkä ja kevyt on sopivaa kaiken sen järkevyyden ja tarkkuuden jälkeen.

Täts it, GO Sirkkis!

 

Minna-Elina Piskorec