Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat
Romaani, 295 s.
Gummerus 2020
”Oletko koskaan nähnyt jättiläistä, jotain pelottavaa, jotain mitä et ymmärrä?” (s. 228)
Voiko kerran omistettu koskaan olla enää vapaa, voiko rikotusta tulla ehjä? Miten toipua haavoista, jotka ovat niin kipeitä, että niiden olemassaolo olisi helpointa vain kieltää kokonaan? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Otto Lehtisen romaani Nämä kallisarvoiset asiat (2020). Teoksen kerronnassa hyödynnetään neljää kertojaa sekä kahta eri aikatasoa. Nykyhetkessä elävät kaksi päähenkilöä, Judy ja Jon, sekä Jonin avomies Samuel. Kronologiaa rikkoo lapsi-Jonin silmin koetut, vuosiin 1993 ja 1994 sijoittuvat takaumat. Neljä alkuasetelmaltaan hyvin erilaista näkökulmaa ja elämää alkavat pikkuhiljaa kietoutua yhteen.
Eläkeikäinen Judy on ollut suurimman osan elämästään miehensä Heikin omaisuutta. Edes nimi ei ole oma, vaan Heikin hänelle Judy Garlandin mukaan antama. Heikin ja Judyn suhde saattaa näyttää ulospäin lähes täydelliseltä, mutta pinnan alla on jo pitkään kuohunut. Heikki on vaativa mies, joka on aina asettanut vaimolleen korkeat vaatimukset, roolin, jota tämän täytyy muulle maailmalle esittää. Judyn täytyy kihartaa Garlandin tapaan hiuksensa, pukeutua Heikkiä miellyttävällä tavalla ja olla kotitöiden suhteen aina ehdottoman tarkka ja kuuliainen. Tyytymättömyytensä pienimmistäkin epäkohdista Heikki osoittaa lyömällä. Ja vaikka Judy kuinka kovasti yrittää sopia miehen hänelle asettamaan muottiin, kestää iskut ja pitää silti muulle maailmalle hymyä kasvoillaan kuin esirippuna, ei hän silti tunnu riittävän miehelleen.
Kun Heikki sitten sairastuu Alzheimeriin ja vanhuus kuihduttaa aiemmin väkevän ja voimakkaan ruumiin, näkee Judy tilaisuutensa kostaa vuosikymmeniä jatkuneen henkisen ja fyysisen väkivallan ja maksaa takaisin kitkerästä riittämättömyyden tunteesta. Pahoinpidellystä tulee pahoinpitelijä.
”Heikin pää kiertyy sivulle. Lyön toisen ja kolmannen kerran, työnnän hänet istumaan, enhän sentään tahdo, että hän kaatuisi ja löisi päänsä – hiiren täytyy jäädä henkiin, jotta kissa voisi pelata. Eikö se niin ollut?” (s. 12)
Teoksen toinen päähenkilö, Jon, kohtaa Judyn ensimmäistä kertaa aloittaessaan työt vanhusten ruokalähettinä. Nuhruinen ja epävarma nuorimies kantaa mukanaan henkistä taakkaa, jonka yksityiskohdat hän on kuitenkin jo kauan aikaa sitten lukinnut pois mielestään. Muistot lapsuudesta vaivaavat Jonia pirstaleisuudellaan. Jon muistaa enon, vaatekaapin ja peikkoleikin, jonka jälkeen täytyi aina mennä kylpyyn. Eno opetti Jonin ruokkimaan oravia ja osti suklaajäätelöä. Eno otti valokuvia, ja näytti Jonille, miten niitä kehitetään. Eno luki Jonille H.C. Andersenin satuja myöhään illalla pimeässä makuuhuoneessa. Erääseen satuun kuului, että sadunlukijan käsi meni peiton alle, kulki jalkaa pitkin ylöspäin, eikä silloin saanut liikkua.
Muistikuvat lapsuudesta ovat katkonaisia ja osittain lapsuuden piirrosten ja valokuvien lailla kadoksissa, mutta aukenevat pikkuhiljaa lapsi-Jonin kerronnan kautta. Kipeä totuus on kohdattava, sillä lapsuuden traumat vaikuttavat Jonin nykyiseen parisuhteeseen. Pinnan alla kytevät traumat tekevät hänestä tunnekylmän ja varautuneen. Epämukava tunne valtaa Jonin kuitenkin aina, kun avomies Samuel koittaa lähestyä häntä – sydän jyskyttää, iho alkaa kutisemaan ja pakokauhu valtaa kehon.
”Onko näin hyvä?” Samuel kysyi, ja kun nyökkäsin, hän riisui vaatteeni. Hänen sormenpäänsä olivat kuin untuvaa, kovempikin painallus kutitti ja sai ihoni kihelmöimään. Pyyhkäisy reidestä ja kyljestä hipoi jo poltetta. En kestänyt sitä vaan aloin kiemurrella, sanoin vatsani olevan kipeä ja menin vessaan. (s. 166)
Lehtinen onnistuu mielestäni varsin vakuuttavalla tavalla kirjoittamaan niin alle kouluikäisen lapsen, nuoren aikuisen kuin vanhuksenkin näkökulmasta. Erityisesti nautin Jonin lapsuustakaumista, joissa pienen lapsen rajoittunut ymmärrys maailmasta on mielestäni kuvattu osuvasti. Nämä kohdat ovat myös kiistämättä sydäntä särkevimpiä, ja lapsen viattomuus suorastaan huokuu sivuilta. Nuori Jon ei täysin ymmärrä, miksi hänelle läheinen, hauska eno tekee joskus asioita, jotka tekevät hänen olonsa epämukavaksi, ja miksi äiti ei halua puhua yhtäkkiä kadonneesta enosta enää ollenkaan. Implisiittinen kerronta lapsen silmin jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Vaiettu totuus tuntuu koko teoksen halki painostavana, mutta tavoittamattomalta.
Kieli muistuttaa ajoittain paljon luonnollista ajatuksenvirtaa, ja kokemusta vahvistaa tietysti kerronta yksikön ensimmäisessä persoonassa. Kun kertojamme vaipuvat ajatuksiinsa ja muistoihinsa, on ajoittain vaikea erottaa, mitä sillä hetkellä tapahtuu oikeasti, ja mikä on joko kuviteltua tai menneen muistelua. Minäkerronnasta huolimatta Judyn, Jonin ja Samuelin todellisista tunteista ei aina saa kuitenkaan selkoa. On kuin he piilottaisivat syvimmät tuntonsa myös itseltään, sillä niiden myöntäminen olisi valheessa elämistä vaikeampaa. Ajoittain lähennellään jopa kertojan epäluotettavuuden rajaa. Ihminen tekee mitä tahansa selviytyäkseen, ja joskus tämä voi tarkoittaa vaikeiden asioiden kieltämistä itseltään.
Teoksessa on mielestäni käsitelty hyvin äidin ja lapsen välistä suhdetta, ja kuinka hyvääkin tarkoittava vanhempi saattaa suojelullaan luoda parantumattoman arven lapsensa luottamukseen. Judyn suhde aikuiseen tyttäreensä on etäinen, ja heidän välillään on jo pitkään kasvanut puhumattomuuden muuri. Judy on koittanut hanakasti suojella lastaan tiedolta siitä, millainen hänen isänsä on suljettujen ovien takana, mutta salailu ja vaikea perhedynamiikka tuntuvat ajaneen äidin ja tyttären vain kauemmas toisistaan.
Jon ja hänen äitinsä ovat hyvin samanlaisessa tilanteessa. Jonille ei koskaan tarkkaan selviä, miten ja mitä äiti sai veljestään tietää, ja mikä lopulta sai äidin ajamaan veljensä pois Jonin ja hänen elämästään. Syyllisyys lapsen jättämisestä enon hoidettavaksi tuntuu painavan niin raskaana, ettei äiti kykene keskustelemaan asiasta edes aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa. Toisilleen lähes tuntemattomat Judy ja Jon löytävät kuitenkin toisistaan jonkun, jolle uskoutua pitkään vaietuista arvista.
”Äitinä ei ole aina niin helppoa”, sanon aivan kuin tämä tilanne, me kaksi tässä sillalla, muuta maailmaa korkeammalla, pakottaisi pudottamaan kaikki naamiot ja jakamaan salaisuudet. (s. 251)
Nämä kallisarvoiset asiat on minulle hiukan vaikea teos. Lehtinen käsittelee elämän kipeitä ja käsittämättömiäkin asioita tavalla, joka saa palan nousemaan kurkkuun ja olon epämukavaksi. Kivuliainta, mutta toisaalta inhimillisintä kaikessa on rakkaus, jota henkilöhahmot kokevat heitä satuttaneita kohtaan. Kun on niin pitkään elänyt riippuvaisena jostakin, on sitä ilman vaikea kuvitella elävänsä, vaikka eroa seuraisikin helpotus. Teoksen suurimpia voittoja silmissäni oli ehdottomasti sen kaunistelematon henkilökuvaus. Elämän riepottelemat ihmiset näyttäytyvät juuri niin rikkinäisinä, epätäydellisinä ja viallisina, kuin heidän lähtökohtiensa puolesta voisi olettaa olevan. Kirja antaa kuitenkin välähdyksen toivoa, lupauksen siitä, että rikkinäinenkin voi tulla vielä uudeksi, ja minuutensa hukannut löytää itsensä uudelleen.
Emilia Liljeroth