Rikkinäisiä ihmisiä, kadotettuja muistoja

Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat
Romaani, 295 s.
Gummerus 2020

”Oletko koskaan nähnyt jättiläistä, jotain pelottavaa, jotain mitä et ymmärrä?” (s. 228)

Voiko kerran omistettu koskaan olla enää vapaa, voiko rikotusta tulla ehjä? Miten toipua haavoista, jotka ovat niin kipeitä, että niiden olemassaolo olisi helpointa vain kieltää kokonaan? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Otto Lehtisen romaani Nämä kallisarvoiset asiat (2020). Teoksen kerronnassa hyödynnetään neljää kertojaa sekä kahta eri aikatasoa. Nykyhetkessä elävät kaksi päähenkilöä, Judy ja Jon, sekä Jonin avomies Samuel. Kronologiaa rikkoo lapsi-Jonin silmin koetut, vuosiin 1993 ja 1994 sijoittuvat takaumat. Neljä alkuasetelmaltaan hyvin erilaista näkökulmaa ja elämää alkavat pikkuhiljaa kietoutua yhteen. 

Eläkeikäinen Judy on ollut suurimman osan elämästään miehensä Heikin omaisuutta. Edes nimi ei ole oma, vaan Heikin hänelle Judy Garlandin mukaan antama. Heikin ja Judyn suhde saattaa näyttää ulospäin lähes täydelliseltä, mutta pinnan alla on jo pitkään kuohunut. Heikki on vaativa mies, joka on aina asettanut vaimolleen korkeat vaatimukset, roolin, jota tämän täytyy muulle maailmalle esittää. Judyn täytyy kihartaa Garlandin tapaan hiuksensa, pukeutua Heikkiä miellyttävällä tavalla ja olla kotitöiden suhteen aina ehdottoman tarkka ja kuuliainen. Tyytymättömyytensä pienimmistäkin epäkohdista Heikki osoittaa lyömällä. Ja vaikka Judy kuinka kovasti yrittää sopia miehen hänelle asettamaan muottiin, kestää iskut ja pitää silti muulle maailmalle hymyä kasvoillaan kuin esirippuna, ei hän silti tunnu riittävän miehelleen. 

Kun Heikki sitten sairastuu Alzheimeriin ja vanhuus kuihduttaa aiemmin väkevän ja voimakkaan ruumiin, näkee Judy tilaisuutensa kostaa vuosikymmeniä jatkuneen henkisen ja fyysisen väkivallan ja maksaa takaisin kitkerästä riittämättömyyden tunteesta. Pahoinpidellystä tulee pahoinpitelijä.

”Heikin pää kiertyy sivulle. Lyön toisen ja kolmannen kerran, työnnän hänet istumaan, enhän sentään tahdo, että hän kaatuisi ja löisi päänsä – hiiren täytyy jäädä henkiin, jotta kissa voisi pelata. Eikö se niin ollut?” (s. 12)

Teoksen toinen päähenkilö, Jon, kohtaa Judyn ensimmäistä kertaa aloittaessaan työt vanhusten ruokalähettinä. Nuhruinen ja epävarma nuorimies kantaa mukanaan henkistä taakkaa, jonka yksityiskohdat hän on kuitenkin jo kauan aikaa sitten lukinnut pois mielestään. Muistot lapsuudesta vaivaavat Jonia pirstaleisuudellaan. Jon muistaa enon, vaatekaapin ja peikkoleikin, jonka jälkeen täytyi aina mennä kylpyyn. Eno opetti Jonin ruokkimaan oravia ja osti suklaajäätelöä. Eno otti valokuvia, ja näytti Jonille, miten niitä kehitetään. Eno luki Jonille H.C. Andersenin satuja myöhään illalla pimeässä makuuhuoneessa. Erääseen satuun kuului, että sadunlukijan käsi meni peiton alle, kulki jalkaa pitkin ylöspäin, eikä silloin saanut liikkua. 

Muistikuvat lapsuudesta ovat katkonaisia ja osittain lapsuuden piirrosten ja valokuvien lailla kadoksissa, mutta aukenevat pikkuhiljaa lapsi-Jonin kerronnan kautta. Kipeä totuus on kohdattava, sillä lapsuuden traumat vaikuttavat Jonin nykyiseen parisuhteeseen. Pinnan alla kytevät traumat tekevät hänestä tunnekylmän ja varautuneen. Epämukava tunne valtaa Jonin kuitenkin aina, kun avomies Samuel koittaa lähestyä häntä – sydän jyskyttää, iho alkaa kutisemaan ja pakokauhu valtaa kehon. 

”Onko näin hyvä?” Samuel kysyi, ja kun nyökkäsin, hän riisui vaatteeni. Hänen sormenpäänsä olivat kuin untuvaa, kovempikin painallus kutitti ja sai ihoni kihelmöimään. Pyyhkäisy reidestä ja kyljestä hipoi jo poltetta. En kestänyt sitä vaan aloin kiemurrella, sanoin vatsani olevan kipeä ja menin vessaan. (s. 166)

Lehtinen onnistuu mielestäni varsin vakuuttavalla tavalla kirjoittamaan niin alle kouluikäisen lapsen, nuoren aikuisen kuin vanhuksenkin näkökulmasta. Erityisesti nautin Jonin lapsuustakaumista, joissa pienen lapsen rajoittunut ymmärrys maailmasta on mielestäni kuvattu osuvasti. Nämä kohdat ovat myös kiistämättä sydäntä särkevimpiä, ja lapsen viattomuus suorastaan huokuu sivuilta. Nuori Jon ei täysin ymmärrä, miksi hänelle läheinen, hauska eno tekee joskus asioita, jotka tekevät hänen olonsa epämukavaksi, ja miksi äiti ei halua puhua yhtäkkiä kadonneesta enosta enää ollenkaan. Implisiittinen kerronta lapsen silmin jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Vaiettu totuus tuntuu koko teoksen halki painostavana, mutta tavoittamattomalta. 

Kieli muistuttaa ajoittain paljon luonnollista ajatuksenvirtaa, ja kokemusta vahvistaa tietysti kerronta yksikön ensimmäisessä persoonassa. Kun kertojamme vaipuvat ajatuksiinsa ja muistoihinsa, on ajoittain vaikea erottaa, mitä sillä hetkellä tapahtuu oikeasti, ja mikä on joko kuviteltua tai menneen muistelua. Minäkerronnasta huolimatta Judyn, Jonin ja Samuelin todellisista tunteista ei aina saa kuitenkaan selkoa. On kuin he piilottaisivat syvimmät tuntonsa myös itseltään, sillä niiden myöntäminen olisi valheessa elämistä vaikeampaa. Ajoittain lähennellään jopa kertojan epäluotettavuuden rajaa. Ihminen tekee mitä tahansa selviytyäkseen, ja joskus tämä voi tarkoittaa vaikeiden asioiden kieltämistä itseltään. 

Teoksessa on mielestäni käsitelty hyvin äidin ja lapsen välistä suhdetta, ja kuinka hyvääkin tarkoittava vanhempi saattaa suojelullaan luoda parantumattoman arven lapsensa luottamukseen. Judyn suhde aikuiseen tyttäreensä on etäinen, ja heidän välillään on jo pitkään kasvanut puhumattomuuden muuri. Judy on koittanut hanakasti suojella lastaan tiedolta siitä, millainen hänen isänsä on suljettujen ovien takana, mutta salailu ja vaikea perhedynamiikka tuntuvat ajaneen äidin ja tyttären vain kauemmas toisistaan.

Jon ja hänen äitinsä ovat hyvin samanlaisessa tilanteessa. Jonille ei koskaan tarkkaan selviä, miten ja mitä äiti sai veljestään tietää, ja mikä lopulta sai äidin ajamaan veljensä pois Jonin ja hänen elämästään. Syyllisyys lapsen jättämisestä enon hoidettavaksi tuntuu painavan niin raskaana, ettei äiti kykene keskustelemaan asiasta edes aikuiseksi kasvaneen poikansa kanssa. Toisilleen lähes tuntemattomat Judy ja Jon löytävät kuitenkin toisistaan jonkun, jolle uskoutua pitkään vaietuista arvista. 

”Äitinä ei ole aina niin helppoa”, sanon aivan kuin tämä tilanne, me kaksi tässä sillalla, muuta maailmaa korkeammalla, pakottaisi pudottamaan kaikki naamiot ja jakamaan salaisuudet. (s. 251)

Nämä kallisarvoiset asiat on minulle hiukan vaikea teos. Lehtinen käsittelee elämän kipeitä ja käsittämättömiäkin asioita tavalla, joka saa palan nousemaan kurkkuun ja olon epämukavaksi.  Kivuliainta, mutta toisaalta inhimillisintä kaikessa on rakkaus, jota henkilöhahmot kokevat heitä satuttaneita kohtaan. Kun on niin pitkään elänyt riippuvaisena jostakin, on sitä ilman vaikea kuvitella elävänsä, vaikka eroa seuraisikin helpotus. Teoksen suurimpia voittoja silmissäni oli ehdottomasti sen kaunistelematon henkilökuvaus. Elämän riepottelemat ihmiset näyttäytyvät juuri niin rikkinäisinä, epätäydellisinä ja viallisina, kuin heidän lähtökohtiensa puolesta voisi olettaa olevan. Kirja antaa kuitenkin välähdyksen toivoa, lupauksen siitä, että rikkinäinenkin voi tulla vielä uudeksi, ja minuutensa hukannut löytää itsensä uudelleen.

Emilia Liljeroth

Työ tekee vapaaksi

Olavi Koistinen: Motivaatiojänis
Romaani, 472 s.
Kosmos, 2020



“Tämän on pakko olla tärkeää, koska tämä on niin hirveää.”  (s. 250)

Tee työtä, jolla on tarkoitus, sanoo vanha armeijan iskulause. Olavi Koistisen toisinkoisessa Motivaatiojänis (2020) niin kirjan päähenkilö, kertoja kuin kirjailija itsekin tekevät työtä, jolla ei toden totta näytä olevan mitään tarkoitusta. Romaanin tarina kertoo kolmekymppisestä toimistotyöntekijästä, joka kipuilee elämänsä suunnan kanssa. Töissä hän tuntee olevansa välillä hyödytön, välillä taas kohtuuttoman tärkeä. Tarinan suuri konflikti syntyy siitä, kun kirjan päähenkilö Olli Erkama luulee tehneensä ison virheen tärkeän työtehtävän toteutuksessa, mutta ketään ei loppujen kiinnostakaan se, että hän on tyrinyt. Romaani on siis satiirinen työelämäkuvaus. 

Kirja näyttäytyy lukijalle luonnosvaiheisena projektina, jota tehdään yhteistyössä kirjailija Koistisen, kuvitteellisen kertoja Grönroosin, päähenkilö Olli Erkaman sekä jonkinlaisen sosiaalisen median raadin kesken. Raati arvioi säännöllisin väliajoin kertoja Grönroosin tekstiä hashtagilla #rakentavaromaani. Tällaisen someraadin olemassaolo romaanissa kommentoi nykyajalla tyypillistä ajattelua, jossa interaktiivisuuden ja ajankohtaisuuden vaade on viety äärimmilleen. Mieleen tulevat kiusalliset Docventuresin jälkikeskustelut, jossa ADHD-puheen keskeyttävät jatkuvasti katsojien twiitit. Tarinankerronnassa hyödynnetään siis metatason kerrontaa, jossa jatkuvasti poukkoillaan edellä mainittujen äänten välillä.   

Kirjan nimi Motivaatiojänis viittaa päähenkilö Olli Erkaman ja hänen työyhteisönsä tietokoneiden näytöillä oleviin virtuaalisiin tsemppausjäniksiin, jotka pyrkivät positiivisuudellaan luomaan työntekijöistään ahkeria duracellpupuja. Työelämän tsemppaushenkisen mantran kritisoimisessa Koistisen naseva huumori puree. Kunhan on hyvä tsemppis päällä, niin työt varmasti hoituvat. 

“Mullahan on kaikki hyvin. Ihminenhän ei loppujen lopuksi väsy, vaan se on motivaatio joka hiipuu” (s. 441)

Romaani pyrkii kertomaan tarinaansa kafkamaisessa hengessä, josssa suuren koneiston syövereissä pyörivä päähenkilö taistelee byrokratiaa vastaan. 2020-luvun Gregor Samsa eli kirjan päähenkilö Olli Erkama elää harmaan loskaisessa Helsingissä. Hän ei ole edes torakka, hän on pahempaa. Hän on Communication Streamliner kiinalaisomisteisessa Xinfa Finland Oy:ssa. Jos hänen työnimikkeensä suomennettaisiin, lopputulos olisi vähintäänkin erikoinen. Niin on kyllä tosin suurimmalla osalla myös allekirjoittaneen kontaktien LinkedIn-profiileissa. “Todellisen ammattilaisen tunnistaa siitä, ettei hän koskaan tee ihan sitä, mitä käyntikortissa lukee.” (s. 31) Työelämän järjettömyyksiä kuvaillessa romaani onkin paikka paikoin ilkeämielisen herkullinen ja ennen muuta totuudenmukainen. Modernin työelämän kuvauksessa Koistinen on oivaltavimmillaan. Hetkittäinen oivaltavuus ja naurun pyrähdykset eivät kuitenkaan valitettavasti pelasta kokonaisuutta, sillä kerrontaa ryydittävät jatkuvasti postmoderniuden kuolemansynnit: liiallinen itsetietoisuus ja ironia. 

Teoksessa nimittäin kirjailijalle tarinaa tärkeämpää näyttää olevan loppujen lopuksi oma itse. Ulkokirjalliset aspektit kuten kritiikki itseään kohtaan sekoittuu kirjan tarinaan. Tällä kirjailija on koettanut häivyttää sitä, kuka itse asiassa on kirjan päähenkilö, fiktiivinen tarinan päähenkilö Olli Erkama, fiktiivinen kertoja Ulf Grönroos vaiko kirjailija Olavi Koistinen itse. Metatasolta toiselle hyppiminen ja fokalisoijan tarkoituksellinen hämärtäminen tuntuu paikoittain hyvin sekavalta. Tällainen omaan itseensä kohdistuva ironinen kerrontatyyli vie huomion pois romaanin kirjallisista ansioista. Kun kirjailija suoraan kyseenalaistaa itsensä, tulee mielikuva, ettei hän ole tosissaan minkään asian suhteen romaanissaan. Tämä tulee hyvin esiin muun muassa kohdassa, jossa kirjailija pitää tiedotustilaisuuden #rakentavaromaanin uudesta kertojavalinnasta, sillä kertoja Ulf Grönroos on puhunut ohi suunsa kirjoittaessaan romaaninsa ja suututtanut yleisönsä. Koistinen väistelee jatkuvasti yleisön kysymyksiä:    

“-Eikö Koistisella ole omia mielipiteitä? 

-Anteeksi? 

-Kun teitä kuuntelee, niin sanotte kaikkeen ehkä, ja varmaankin, ja ei välttämättä, että mitä merkityksiä tämmöisten sanojen läpi pitäisi sitten lukea?

-Ja seuraava kysymys siellä edessä” (s. 258) 

Mehukkaimmillaan romaani on kuvaillessa yksinäisen miehen viikonloppuja. Kirjan parhaimpiin kohtiin kuuluu kuvaus päähenkilö Erkaman peliaddiktiosta. Hän pelaa koko viikonlopun putkeen Civilization-peliä, jossa hän sortaa ja alistaa vieraita kansoja, rakentaa kansakuntia ja kehittää kulttuuria. Virtuaalimaailma tarjoaa päähenkilölle hetkittäisiä voimafantasioita, koneiston pienen osan kostoa suurta maailmaa kohtaan. Varsinkin kaltaiseni nuoret aikuiset, jotka ovat viettäneet lapsuutensa tietokonepelien parissa, voivat varmasti samaistua Erkaman viikonlopun kestävään pelimaratoniin: 

“Mies naputtaa jalkaansa parkettiin adrenaliinihorkassa. Hän vyöryy kartalla itään tankeilla fregateilla lentotukialuksilla, armeija on paisunut suureksi ja työlääksi liikuttaa, mitä rakennat Issykissä, mitä rakennat Chertomlykissä, hohhoijakkaa ihan sama. Pissattaa mutta ei jaksa mennä vessaan. Tankki on valmis Kul Obassa. Tankki on valmis Myrivissä. Sukellusvene on valmis Kul Obassa. Broadway: valmis. Rokkenroll: valmis. Yhdistyneet kansakunnat: valmis. Tulevaisuus alkaa olla valmis, jopa geenimuuntelu on kehitetty. Mies repii kannettavan tietokoneen telakasta mukaansa vessaan. Kolme ydiniskua Pekingiin! Hävitys. Vihdoin ja viimein Kiina on tuhottu, skyyttien kivikaudella kokemat vääryydet oikeudenmukaisesti kostettu. Sotilaallinen voitto, mitäs sitten?” (s. 77)

Erkama tekee työtään viikonloppujaan varten, jotka hän kuitenkin tuhlaa turhuuteen. Jälkiteollinen maailma, jossa individualistinen paratiisi odottaa niitä, jotka sen vain haluavat lunastaa työnteon kautta, tarjoaa vapautta. Työnteon ei kuulukaan olla mukavaa, kivaa, helppoa tai merkityksellistä, koska se on portti johonkin suurempaan hyvään. Tee siis inhottavaa ja epäinhimillistä työtä ja paljon, jotta voisit viettää vapaa-aikaa. Toisaalta romaanissa tulee hyvin ilmi, että Erkama ei edes vapaa-ajallaan pysty nauttimaan elämästään. Hän ei tiedä, millä tavalla vapaa-aikaansa viettäisi, vaan availee työsähköpostejaan ja stressaa työtehtäviään jatkuvasti. Hän ainoastaan haaveilee menevänsä treffeille tai tapaamaan ystäviään. Elämän merkityksellisyys korostuu hänelle ainoastaan töissä, jotka itsessään ovat tarpeettomia. Erkaman työnkuvaan kuuluu nimittäin sähköpostien tuhoaminen ja raporttien kirjoittaminen, joita kukaan ei oikeasti lue. Koko minuus uhrataan työelämälle. Työntekeminen näyttäytyy paradoksina.

“Ihminen lakkaa olemasta ihminen, kun hän on työpisteellä.” (s. 327)

Romaanissa teknologinen kehitys saa myös huomattavan paljon painoarvoa työelämän problemaattisuuden lisäksi. Kehityskritiikki ei varsinaisesti suuntaudu teknologiseen kehitykseen sinänsä, vaan siinä käsitellään työyhteisön suhtautumista työpaikalla tapahtuviin kehityksiin. Henkilökunnan ruokalaan kehitetään koneoppiva systeemi, joka alkaa nimeämään ruokia absurdisti, eikä kukaan tunnu välittävän siitä. Lopulta kone sotkee keskenään henkilökunnan terveystiedot ja ruokailutottumukset ja se luo mirtatsapiinikanaa, joka vaivuttaa työyhteisön uneen. 

“Ei oteta liian korkeita tavoitteita. Mitä jostain Googlestakin ois tullu, jos sen perustajat ois nykertäneet sitä hakukonettaan autotallissa, kunnes se on täydellinen. Eivät nyhertäneet. Google julkaistiin keskeneräisenä ja sitä parannettiin käyttäjäpalautteen perusteella, vaikka varmasti varhaisversio raivostutti ja turhautti.” (s. 279)

Yhteiskunnassa, jossa burnout ei ole enää harvojen kokema, kohtuuttomasta työmäärästä ja merkityksettömyyden tunteesta johtuva tila, vaan statussymboli menestyksestä, Koistisen teosta voidaan pitää ajankohtaisena. Odotukset ovat korkealla silloin, kun lähtee lukemaan romaania, joka käsittelee yhtä milleniaalien tärkeimmistä huolenaiheista: työn merkityksellisyyttä. Valitettavasti kirja alkaa nopeasti toistamaan itseään ja #rakentavaromaani vesittää kirjan tematiikkaa sen sijaan että vahvistaisi sitä. Someraadin kommentointi kirjailija Koistisen työstä antaa kuvan siitä, että kirjailija ei ole tosissaan romaaninsa kanssa. 

“TeroKarsteinen: Mitä muuta voi odottaa 41-vuotiaalta setäukkelilta, joka kirjoittaa pyramidin huipulta kato vähän yhteiskunta-analyysia?” (s. 260) 

Hyvistä lähtökohdista alkava ja terävää kritiikkiä sisältävä romaani valitettavasti sortuu omaan mahdottomuuteensa. Aihe ja teema sekä oikeasti hauskat kohdat ovat sellaista, että kirjasta haluaisi pitää. Kirja jättääkin ristiriitaisen tunteen, kun se on saanut loppuun. Tuntuu siltä, että Koistinen ei itse asiassa uskalla sanoa mitään, vaan peittää itsensä ääri-ironian kilvellä, jonka taakse hän voi tarvittaessa piiloutua, silloin kun maailmantuska kasvaa sietämättömäksi. Ainoa totuus on tarkoituksettomuus. Kirja piehtaroi omassa tarkoituksettomuudessaan ja kieriskelee ironiassa tuskallisuuksiin saakka. Millään ei näytä olevan mitään merkitystä, ja se näyttäisi olevan kirjan suurin oivallus. 



Ilmo Muuronen