Aikalaisproosaa, tai jotain

Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä
Romaani: 252 s.
Teos, 2020

Jan Forsströmin episodiromaani Aikuisia ihmisiä pureutuu kulttuuriväen aikalaiskokemuksiin. Periaatteessa.

Teos koostuu useista melko selkeästi etenevistä Slice of life -tyyppisistä jaksoista, joiden keskiössä ovat neljääkymppiä lähestyvän kulttuuriväen ilot ja ongelmat. Viimeistä jaksoa lukuun ottamatta kaikilla jaksoilla on nimetty näkökulmahenkilö. Aikuisten ihmisten lukeminen on mutkatonta, ja tekstiin pääsee helposti sisään. Ehkä juuri siksi, että teoksen jaksot koostuvat hyvin selkeästi etenevistä, dialogin ja päänsisäisten ajatusten vuorottelun varaan rakentuvista kohtauksista.

Samoista lähtökohdista nousevia ongelmia käsitellään eri elämäntarinoiden kautta. Teos ei pyri monien muiden episodiromaanien tavoin rakentamaan erilaisia ongelmia ristivalottavaa polyfoniaa, vaan samat teemat varioituvat samankaltaisesti. Henkilöhahmot jakavat keskenään samoja ongelmia ja myös tavat joilla jättää ne eskapistisesti kohtaamatta. Tämä tuo teokseen pysähtyneen ja painostavan banaaliuden tunteen. Polyfonisuuden sijaan teosta voisi kuvailla enemmänkin monofoniseksi. Henkilöhahmojen kokemusmaailma näyttäytyy alati laajenevana kuralätäkkönä, jossa kaikki haahuilevat toisiaan täysin kohtaamatta.

Piirit ovat hyvin pienet, ja samanikäiset ja samalla paikkakunnalla asuvat kulttuurityöntekijät tuntevat toisensa ja vilahtelevat nimettyinä taustahenkilöinä toistensa jaksoissa. Hahmojen tavat jäsentää maailmaa kielellisesti eivät juurikaan eroa toisistaan. Runoilijan ja kuvataiteen asiantuntijan sisäiset kokemusmaailmat eroavat lähinnä siten, että toinen jäsentää ajatteluaan viittaamalla Maurice Blanchohon, toinen Louise Bourgeoisiin. Henkilöhahmojen rakentumisen samuus tuntuu lukijalle hyvin monotoniselta ja laiskalta, eikä se tunnu tuovan luentaan mitään uutta tai innostavaa. Vaikka tämän voi tietysti halutessaan lukea eräänlaisena ironisena kommenttina koskien identiteettien haurautta hyvin identiteettikeskeisessä yhteiskunnassa.

Henkilöhahmojen kohtaamat konfliktit mukailevat keski(luokkaisia)määräisiä nykykirjallisuuden aiheita. On rikkinäistä perhettä, traumaa, pettämistä, häpeää omasta luokka-asemasta, keinotekoiseen identiteettiin turvautumista. Milleniaali-eksistentialismia erivärisin rusetein. Episodien aiheet asettuvat niinkin geneerisesti ja samoja kaavoja toistaen, että aikaansa seuraava lukija saattaa luulla lukeneensa vahingossa teoksen jo ennestään. Tai nähneensä sen telkkarista.

Hahmojen psykologiset piirteet ovat kaikessa neuroottisuudessaan hyvin staattisia. Painostava, aikalaiskokemuksesta ammentava ironiankatkuinen viitekehys määrittää hyvin vahvasti liki jokaista teoksen kertojasta. Jo teoksen ensimmäinen jakso asettaa lukijalle selkeän teoksen kertojia määrittävän odotushorisontin, joka ei teoksen edetessä juuri järky. Ainoa teoksen kerrontaa koetteleva jakso sijoittuu loppujaksoon, jossa nimettömäksi jäävä kertoja haahuilee kirjassa aiemmin esiintyneen pariskunnan häissä. Jakso tuo mieleen monet episodielokuvien summaavat loppukohtaukset, joissa jo entuudestaan tuttujen hahmojen tiet risteävät. Jakso on muodollisessa erilaisuudessaan virkistävä, mutta kertojan päänsisäinen tapa irvailla venytetyn aikuisuuden idealla ei kuitenkaan juuri eroa teoksen aiemmasta sisällöstä.

Aikuisia ihmisiä on parhaimmillaan silloin, kun kaiken neuroottisen latteuden keskeltä pilkahtaa jonkinlaista kerronnallisessa muodossa ilmenevää kielellistä toisinajattelua. Teoksen mieleenpainuvimpia kohtia on komediakirjoittaja Erkosta kertova jakso. Arto Salmisen romaanit mieleen tuova, epärealistisen etevä vittuilu tuo koko tekstiin hyvin vahvan keinotekoisuuden maun. Komediatuotannon piirissä kaikki keskustelu käydään hyvin toksismaskuliinisen ”banterin” säväyttämänä. Jokaista Erkon kautta käytyä keskustelutilannetta määrittää leikkimielinen nokkeluuskilpailu, jossa paikan yhteisössä voi saada ainoastaan jatkuvan sutkauttelun avulla.

”- Mulla on kuitenkin nää mun seksuaaliset tarpeet, eli mä siis kelailen Tomb Raideria edestakas.” Erkko nyökkäsi, positiivisesti yllättyneenä. ”- Pirun ruotsalaiset. Se Vikanderhan on kehitetty salaisessa eugeniikka-laboratoriossa.”- Ne on jalostanut Björn Borgin spermaa”, tylsä apukirjoittaja jatkoi.” (s. 49)

Mahdollisuuden empatiaan ja aitoihin läheisyyden tunteisiin osoittautuu mahdottomaksi, ja viiteryhmän ihmiset ovat lukossa saman tien, kun eteen sattuu läsnäoloa ja empatiaa vaativa tilanne. Ennen pitkää ironian verho ylirasittuu ja alkaa rakoilla, mikä synnyttää mahdollisuuden toisen ihmisen aidolle kohtaamiselle. Luen teoksesta yrityksen kurottaa ironian verhon takaa kohti vilpittömyyttä, mutta ajoittainen hengettömyys ja jaksojen samankaltaisuus tuntuu vesittävän teosta tavalla, jonka takia alan teosta lukiessa jäädä kylmäksi myös teoksen epäironiselle ja — aluksi ilahduttavalle — melodramaattiselle annille.

Imu ja imelyys

Kirjan muodollisesti kiinnostavinta antia on mimeettisen dialogin vastapainona toimiva hyvin kummallinen kerronta ja fokalisointi. Kun dialogissa pyritään litteroituja keskusteluja muistuttavaan autenttisuuteen, niin kerronta sen sijaan rakentuu oletetusti suurilta osin kunkin jakson nimihenkilön päänsisäisistä ajatuksista. Välillä kerronta on lörpöttelevässä äkkivääryydessään hysteeristä realismia muistuttavaa:

 ”Kallella oli kroonisen huono tuuri: pyramidihuijaus oli syönyt Kallen säästöt, Kallen naisystävällä oli fibromyalgia, Kallen koira putosi avonaiseen likakaivoon ja hukkui.” (s. 144)

Kerronnan totisuus kulkee läpi kirjan monessa eri rekisterissä. Välillä se on uskomattoman vakavaa ja teoksen melodramaattisia käänteitä korostavaa, välillä käsittämättömän imelää ja vinksahtanutta:

”Annu vilkaisi Ilkkaa puulusikka suussaan. Annu oli luullut että aihe oli jo unohtunut. Että oltiin pikkuhiljaa siirtymässä siskonpetivaiheen kautta lähemmäs ulkomaailmaa ja arkirooleja. Toisaalta, ei ollut kiire mihinkään. Ja jos sängyssä pysyisi vielä jonkin aikaa, se johtaisi lopulta uudestaan seksiin. Kannattihan tästä ottaa kaikki irti, maito oli joka tapauksessa jo kaatunut.” (s. 85)

Henkilöhahmojen ajatuksenvirtaa mukaileva ja täydentävä kerronta näyttäytyy outoudessaan hyvin keinotekoisena. Kerronnassa korostuvat oudot ilmaukset, kuten väkisin väännetyltä anglismilta kuulostava ”maito oli joka tapauksessa kaatunut”. Vaikka kyseessä on erilaisten näkökulmien rakentuva episodiromaani, pysyy vieraannuttava kerronta läpi teoksen hyvin muuttumattomana. Imelyyden ja keinotekoisuuden tunto vahvistuu sitä mukaan, kun kirja etenee:

”Ensimmäiset kuukaudet Salme oli pieni ihme. Silmät aukenivat huumaaviksi marmorikuuliksi, joissa piili universumin salaisuus.” (s. 166)

Tämä keinotekoisuuden varaan rakentuva pohjavire tuo mieleen Henriikka Tavin — myös Teokselta ilmestyneen — Tellervon (2018), jossa hyödynnetään kokeilevasti chick-lit -kirjallisuuden työkalupakkia. Aikuisia ihmisiä -romaanin muodolliset seikat kiinnittävät itseensä paljon huomiota, ja ne saavat lukemaan teosta modernin aikalaisromaanin parodiana. Näin luettuna Aikuisia ihmisiä alkaa hahmottumaan hyvin itsetietoisena romaanina. Teos ei kuitenkaan ehdota suoraan mitään tiettyä lukutapaa edes teoksen ulkopuolisissa parateksteissä. Tämä voi olla yksi syy siihen, että miksi ironiset luennat eivät tunnu korostuvan teoksen vastaanotossa.

Kerronta ja fokalisaatio luovat ironisen tason, jonka kautta teos satirisoi keskiluokkaisen kulttuuriväen neurooseja kuvaavaa proosaa. Aikuisia ihmisiä tuntuu banaalisti vastaavan näitä aiheita kuvaavan proosan vaateeseen olla samaistuttava kuva ajastaan (eli siis: koulutetun, nuorehkon 35-vuotiaan kaupunkilaisen ajasta). Tämän voi lukea esimerkiksi jaksosta, jossa reflektoidaan runoilija Jukan liioittelevia ajatuksia muun muassa kotimaisesta nykykirjallisuudesta: ”Kirjailija oli kiinnostava päivän tai kaksi kuolemansa jälkeen. Proosa oli suomennetulla englannilla kirjoitettua TV-sarjaa, tai Pynchonilta ja David Foster Wallacelta muutama vuosikymmen myöhässä lainattua.” (s. 71)

Pidän ajatuksesta, jossa tätä ajankuvaa on problematisoitu ja pyritty kirjoittamaan auki. Kaipaan itse pelkkien ajankuvien sijaan vastalausetta, toisinajattelua ja omaperäistä otetta. Aikuisia ihmisiä piilottaa siinä ilmenevän problematisoinnin ja ironiansa niin sakean ja monitulkintaisen mimesis-sumuverhon taakse, että tämä taso tuntuu jäävän lähinnä joidenkin nörttien tajuttavaksi. Kaihdan teoksia, joissa ironia on ikään kuin asia, joka lukijan pitää teoksesta etsimällä etsiä. Mielestäni tämä kertoo lähinnä epäonnistuneesta ironian käytöstä.

Ironisen tason järkkymättömyys, henkilöhahmojen samuus ja kerronnan staattisuus tekee kiinnostavasti käyntiin lähtevästä teoksesta lopulta pitkästyttävää luettavaa. Kun jaksojen sävy on keskenään hyvin samanlainen, niin samalla vähenee yksittäisten jaksojen teho. Episodit kaipaisivat mielestäni enemmän rakenteellisella tasolla tapahtuvia muutoksia. Tekstien yhteneväisyys ja ohuet viittaussuhteet toisiinsa vie kokonaisuutta lähelle romaanimuotoa, mutta ehkä tämä teos olisikin toiminut paremmin selkeärajaisempana, mutta muodollisesti kokeellisempana novellikokoelmana?

Aikuisia ihmisiä paljastuu tavanomaisesta muodostaan huolimatta hyvin monitulkintaiseksi romaaniksi. Saa nähdä, kuinka aika tulee kohtelemaan teosta. Tullaanko se muistamaan pinnallisen samastumisproosan auki kirjoittajana, vaiko yhtenä aikalaiskuvauksena muiden joukossa. Populaarien aikaansa kuvaavien TV-sarjojen ja elokuvien kirjaversiona.

Otso Venho

Reija Wren – sisäisen tarkastuksen Neiti Etsivä

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

Romaani, 384s

Gummerus, 2020

“Jokaisen porttikongin kohdalla loska ja hileet kohisivat aivan kuin perässäni olisi kulkenut useampikin ihminen. Silti aina kun katsoin olkani yli, kadulla ei näkynyt ketään.” (s. 165)

Anniina Tarasovan toisinkoinen Kuoleman kulissit tarjoilee lukijalleen monipuolisen kattauksen yrityskauppasotkua, georgialaista ruokaa ja kutkuttavaa murhamysteeriä. Romaani on itsenäinen jatko-osa vuonna 2018 ilmestyneelle esikoisteokselle Venäläiset tilikirjani. Tuore tuotos toimii omana kokonaisuutenaan myös ilman edeltäjänsä apuja, enkä itsekään lukenut teoksia ilmestymisjärjestyksessä.

Reija Wren työskentelee sisäisenä tarkastajana, omien sanojensa mukaan “korporaatiokyttänä”. Kolmekymppisen, pietarilaisessa kimppakämpässä eli kommunalkassa asuvan sinkkunaisen elämä ottaa loistokkaamman suunnan, kun jenkkiläinen megayritys Woilington Ltd. tarjoaa hänelle paikkaa uuden Venäjän sivukonttorin perustajana ja esimiehenä. Reija lennätetään mitä pikimmiten Kyprokselle uuden työnantajan järjestämään hulppeaan gaalailtaan. Nousukiito katkeaa kuitenkin nopeasti, ja Reijan odotukset romuttavat viimeistään, kun hän löytää esimiehensä kuolleena hotellin suihkulähteestä.

“Suihkulähteen vedentulon esti hahmo, jonka raajat olivat pahasti vääntyneet. Ruumiin lisäksi verilammikon keskellä välkkyi jotain, mikä ei voinut olla mikään muu kuin jalustaltaan vääntynyt pokaali markiisihiottuine timantteineen.” (s. 25)

Teos kuljettaa lukijaansa moneen suuntaan, ja vajaaseen neljäänsataan sivuun mahtuu lukuisia mysteerejä ja juonenkäänteitä. Entisen esimiehen kuolema, arvioinnin alla olevan yrityksen vedenpitävyys ja jo vuosikymmeniä sitten kuolleen äidin taustojen selvitys ovat näistä varmasti polttavimpia, mutta lisäksi Reijan päätä pyörälle pistää välit ylisuojelevaan ja hössöttävään kämppis-Innaan, esimiehenä aloittava ex-säätö, ärsyttävän mahtipontinen isä sekä työetiikkatesti, jota Reija ei toistuvista yrityksistä huolimatta saa lävitse. 

Ajoittain suuntia tuntuu kuitenkin olevan enemmän, kuin mitä kirja kykenee kuljettamaan loppuun saakka. Loppua kohden huomasin pitäneeni todellisuutta suuremmassa arvossa pieniä yksityiskohtia, kuten Reijan kohtalokkaana gaalailtana löytämää pientä muistikirjaa, jolla ei lopuksi ollutkaan kovin syvää merkitystä tarinan kannalta. Myös esimerkiksi äidin menneisyyden arvoitus on läsnä suurimman osan teoksesta, mutta tyydyttävään ja kaiken kattavaan loppuratkaisuun sen suhteen ei koskaan päästä, vaikka sivujuoni itsessään on jo hyvin mielenkiintoinen. Avoimeksi jäävä mysteeri tarjoaa myös mainiot puitteet jatkaa tarinaa vielä kirjasarjan mahdollisessa kolmannessa osassa.

Neiti Etsivä -kirjasarjan parissa kasvaneena ja myöhemmin Agatha Christien sekä Leena Lehtolaisen teoksiin hurahtaneena on Kuoleman kulissit lajiltaan minulle yksi mieluisimpia luettavia. Vanhojen suosikkieni harjaannuttamana uskoin lukevani teosta silmä tarkkana, terveen epäluuloisena kaikkia ja kaikkea siinä esiintyvää kohtaan. Siitä huolimatta minulta meni ohitse paljon pieniä yksityiskohtia, joiden huomaaminen toisella lukukerralla toi melkeinpä enemmän riemua kuin ensimmäisen lukukerran loppuratkaisun valkeneminen. Aloin arvostamaan lukemaani rutkasti enemmän huomattuani Tarasovan mukaan sisällyttämiä, pienen pieniä yksityiskohtia, jotka minun laillani isolta osalta lukijakuntaa saattavat jäädä aluksi kokonaan huomaamatta.

Huomioni kiinnittyi lavan reunamilla luikkivaan honteloon mieheen, joka tuntui olevan yhtä eksyksissä kuin minä. Hän siveli pientä pukinpartaansa ja kaiveli tummanvihreän lököttävän puvuntakin sisätaskua.” (s. 15)

Nojatuolimatka Nikosiasta Pietariin

Parhaimmillaan Kuoleman kulissit on elävässä miljöökuvauksessaan, joka tempaisee korona-ajan lukijan turvalliselle etämatkalle niin Kyproksen Nikosiaan kuin talviseen Pietariinkin. Tarasovan syvä tuntemus ja runsaat esimerkit venäjän kielestä ja maan kulttuurista ekspatriaatin silmin ovat tervetullut tuulahdus kotimaisen kirjallisuuden kentällä, mutta koin siihen tukeuduttavan liiallisuuksiin asti.

Kirjailija tuntuu ajoittain puhuvan Reijan kautta välineellisesti suoraan lukijalle, selittäen auki viittauksiaan minäkertojalle hyvin epärealistisella tavalla. Kirja tursuaa nippelitietoa, venäjän kieltä sekä jostain kumman syystä georgialaiseen ruokakulttuuriin tutustuttamista. Tekijä on selvästi tiedostanut vaaran siitä, että nämä pienet viittaukset saattavat mennä keskivertolukijalta yli hilseen, ja tehnyt valinnan selventää niitä tekstin sisällä, Reijan sanojen ja ajatusten kautta. Lopputuloksena on siis kehnohko kompromissi, jossa lukija saatetaan lähestulkoon informaatioähkyn partaalle minäkertojan jatkuvalla selostuksella.

Puuduttavan tietotykityksen vastapainona toimii riemukkaan persoonallinen ja leikkisä kielenkäyttö. Tarasova ei arastele käyttää teoksessaan yllättäviä ja mieleenpainuvia sanankäänteitä, jotka välillä absurdiudessaan vetävät kuvainnollisen maton jalkojen alta, ja pakottavat lukemaan virkkeen uudestaan. Metaforat ovat kaikkea muuta, kuin väsyneitä ja puhki kulutettuja.

“Olin kuin kiihottava ruttopotilas, jota haluttiin vältellä ja toisaalta taas vähän vilkuilla.” (s.32)

”Vilkaisin vielä kerran kuivilta gorillan nisiltä näyttäviä kivimuodostelmia, ja tunsin oloni surumieliseksi.” (s. 191)

Rikasta kieltä, köyhää henkilökuvausta

Vaikka Tarasova taitaa värikkään ja eloisan kielenkäytön teoksen muilla osa-alueilla, jäi minua vaivaamaan teoksen dialogi. Sanavarastolta ja miljöökuvaukselta rikkaan kerronnan rinnalla hahmojen välillä käydyt keskustelut erottuivat minusta silmiinpistävän jäykkinä ja kömpelöinä. Dialogia katkotaan usein Reijan sisäisellä monologilla, nasevilla ja humoristisilla huomioilla tai pienillä oppitunneilla esimerkiksi venäläisestä kulttuurista. Nämä paitsi vievät ilmaisuvoimaa hahmojen väliseltä keskustelulta, myös tuntuvat istuvan huonosti minäkertojan suuhun.

Kun sivuhahmojen henkilökuvaus tapahtuu valjun dialogin ja Reijan sarkastisten huomioiden kanssa, jäävät henkilöt odotettavastikin litteiksi ja karikatyyrimäisiksi. Mahtipontinen Pertti-isä, HR-puolen suorasukainen ja myrkyllinen Pamela sekä Reijan työtiimin naiivin harmiton lihaskimppu Miko tuntuvat kaikki yksipuolisilta hahmoilta, joiden tehtävänä näyttäisi olevan ainoastaan Reijan hahmon rakentaminen ja tukeminen. Silloinkin, kun sivuhenkilöille pyrittiin luomaan jonkin verran syvyyttä, tuntuu se kariutuvan epäuskottavaan dialogiin – sekä tietysti Reijan tunnelmaa pilaaviin, ironisiin ajatuksiin.

“Konsta todella osasi piinata minua. Mikään ei saanut oloani vaivaantuneemmaksi kuin venäläinen lausumassa runoja.” (s. 174)

Reijan itsensä näen ristiriitaisena, mutta epätäydellisyydessään hyvin inhimillisenä hahmona. Epävarmuus omista kyvyistä ja asemasta yhdistyy hänessä ajoittain raivostuttavalla tavalla pätemisen tarpeeseen ja oman aseman pönkittämiseen. Reija projisoi omia epäonnistumisiaan johtajana alaisiinsa, jättää toistuvasti huomiotta käskyjä ja ohjeita korkeammalta johtoportaalta, ja käyttää hyvin suuren osan työajastaan johonkin aivan muuhun kuin hänelle kuuluvien työtehtävien tekemiseen. Epävarmuudestaan huolimatta Reijalla on tarve osoittaa kykynsä isälle ja muille häntä epäilleille liian suuri siihen, että hän kykenisi myöntämään oman keskeneräisyytensä. Kollegoiden ja muiden tuttavien arvostelu työelämässä sekä LinkedInissä puolestaan käyvät häneltä kuin luonnostaan. 

Reijan kaltaiseen hahmoon ei osaisi odottaa törmäävänsä dekkarin päähenkilönä, mutta yllättävä valinta kääntyy kirjan voitoksi. Asiakirjoja tutkivan ja raportteja kirjoittavan toimistotyöläisen sijaan dekkarin keulahahmona on totuttu näkemään vaikkapa poliisi, yksityinen etsivä tai mysteerejä ratkova superälykkö. Sisäisen tarkastajan työn ei kuvittelisi tarjoavan otollisia puitteita mukaansatempaavalle rikosromaanille, mutta vastoin ennakko-oletuksiani koin Reijan työmaailmaan sukeltamisen jopa nautinnollisena. Reija Wrenillä olisi potentiaalia olla tavallisuudessaan samaistuttava sekä hersyttävän hauska hahmo, mutta henkilökuvaus kaatuu ikävä kyllä näiden piirteiden liialliseen, väkinäiseen korostamiseen.

Jäin kaipaamaan teokselta syvemmän henkilökuvauksen lisäksi enemmän lukijan osallistamista Reijan sisäisen tarkastuksen salapoliisityöhön. Rikosromaanien suurinta herkkua ovat loppuratkaisun kannalta kriittiset hetket, joissa juonen punaiset langat alkavat yhdistyä, ja yhtäkkiä ilmiselvältä vaikuttava totuus valkenee. Kuoleman kulissien suuren loppuhuipennuksen koin kuitenkin harmillisen vaisuksi, jopa omia päätelmiäni hääppöisemmäksi. Teos nojasi minusta myös liikaa yllättävien läheltä piti -tilanteiden varaan, jolloin hitaasti kytevä, lähestyvän vaaraan tunne jää toteuttamatta. Nautin kuitenkin kevyen dekkarin maailmaan sukeltamisesta, ja suunnitelmissani on hankkia kirjan ensimmäinen osan käsiini mitä pikimmin. 

Emilia Liljeroth

Paljastuksia joskus eletystä elämästä

Tuomas Marjamäki: Myöhäistä katua
Romaani, 287 s.
Docendo, 2020

”Nyt piilottelu sai luvan loppua. Laitoin kuvat kehyksiinsä lipaston päälle, mutta varmuuden vuoksi kauas vaimostani. Sytytin mustavalkoisen kuvan eteen oman kynttilänsä.
Anteeksi Annikki.” (s. 95)

Kuinka elää hiljaiseloa ihmisenä, jonka kaikki ovat joskus tunteneet? Entä millaista on nyhtää lööppejä iltapäivälehteen mitään keinoja kaihtamatta? Tuomas Marjamäen Myöhäistä katua (2020) on vauhdikas ja humoristinen romaani, joka tarjoilee yllätyksiä pitkin lukemista. 

Romaanin päähenkilö Kauno Brandt on lähes satavuotias yksin asuva entinen elokuvanäyttelijä, joka on aikoja sitten vetäytynyt julkisuudesta. Hänen päivänsä koostuvat leppoisista kävelyretkistä Kruununhaassa ja rupattelusta lähikaupan Masan kanssa perunaostosten lomassa. Romaani alkaa Kaunon vaimon Annikin hautajaisista koskettavalla kuvauksella, jonka sävy kuitenkin muuttuu täysin Kaunon puhelimen alkaessa soida:

”Kanttori soitti pehmeästi Bachin koraalia, kunnes soiton yli kantautui viiltävän epävireinen Säkkijärven polkka.” (s. 9)

Alun siirtymä vakavasta tyylistä huumoriin on leimallista koko teokselle; synkistelyssä ei missään kohtaa pysytä kuin hetken. Hautajaisten jälkeisenä päivänä Kauno kävelee ajatuksissaan Liisankadulle paikkaan, jossa hän oli työskennellyt aikoinaan näyttelijänä. Kauno näkee sisäpihalla  pahasti loukkaantuneen miehen, auttaa tätä ja soittaa apua paikalle. Pelastettu mies osoittautuu tositelevisiojulkkis Pontus Nyyröseksi. Hänen loukkaantumisensa saa mediassa huomiota. Sattumalta Pontuksen pelastajaksi saapunut Kauno napataan tämän tahtomatta julkisuuden pyörteisiin ensihoitajan tunnistettua Kaunon viime vuosisadan suosikkinäyttelijäksi. 

Samoihin aikoihin Helsingissä ollaan avaamassa uutta yökerhoa, jossa Kevyt-Uutisten siekailematon konkaritoimittaja Esko vaanii kohujuttua harvoin nähdystä kirjailijasta Regina Kaarisillasta. Esko on muista piittaamaton törkyilijä, jolle tärkeintä on se, että hän saa kirjoittaa övereimmät jutut. Toimitukseen tulee kuitenkin uusi nuori pätkätyöntekijä Ella, joka sattumusten kautta pääsee kirjoittamaan Kaunosta merkittävän jutun, joka laittaa toimituksen asetelmat uusiksi. 

Monta näkökulmaa ja veikeitä henkilöitä

Myöhäistä katua on kerrottu kolmen minäkertojan, Kaunon, Eskon ja Ellan kautta. Romaani sijoittuu pääasiassa vuoteen 2020, mutta Kaunon kertomissa jaksoissa käydään myös 50-luvulla, ajassa, jolloin Kauno oli Suomen Filmiteollisuuden huippunäyttelijä. Kauno on teoksen minäkertojista ainoa, jonka elämää valaistaan runsaammin. Ellan onnistuttua tekemään hiljaiseloa elävästä Kaunosta haastattelun tämä ei saa enää hetkenkään rauhaa. Kaunon värikkäästä elämästään aletaan saada yhtä jos toista tietoa. 

Eskon ja Ellan kertomissa jaksoissa keskitytään toimittajan työhön. Heidän henkilökuviinsa ei syvennytä yhtä vahvasti kuin Kaunon, mutta heidän kauttaan esitellään mielenkiintoisia näkökulmia journalismiin. Esko tekee kaikkensa juttujen eteen, ja hänen menetelmänsä ovat mitä härskeimpiä. Ellalle ominaista on nuoren toimittajan kunnianhimo, toisaalta hän taas kipuilee tekemänsä jutun seurausten kanssa. Ella ja Esko ovatkin teoksen keskeinen kiistapari. 

Esko on katkeroituneen keski-ikäisen miehen karikatyyri. Marjamäki on tehnyt hänen puheenparrestaan paikoin viihdyttävän yliampuvan: Esko juttelee lähdöstään Spielbergin kanssa juhlimaan tai Saulin ja Jennin kanssa saunomaan ja suutuksissaan paiskaa lattialle Dalai Lamalta saamansa posliinikulhon. Eskon sikaileminen ja nuoriin työntekijöihin kohdistuvat ala-arvoiset kommentit aiheuttivat minussa kiintoisan efektin: toisaalta tuntui väärältä nauraa painokelvottomille sutkautuksille, mutta toisaalta nauru oli ikään kuin oikeutettu, sillä Esko on lopulta romaanin narri ja surkimus.  

Työn ulkopuolella Ella kärsii yksinäisyydestä uudessa kaupungissa ja kamppailee arveluttavasti käyttäytyvän ex-poikaystävänsä Markon kanssa. Markon ja Ellan suhteesta nousee romaanin ehdottomasti hulvattomin motiivi: Marko on aikoinaan tuonut raskaan perintöreen hänen ja Ellan yhteiseen asuntoon. Eron jälkeen reki on jäänyt Ellalle. Huoneessa kyhjöttävä epäkäytännöllinen järkäle kuvastaa hänen suhdettaan entiseen kumppaniinsa. Vaikka Esko ja Ella ovat minäkertojia ja heillä on romaanissa itsenäiset funktionsa, on suuri osa henkilöiden funktiosta olla luomassa Kaunon tarinaa. Esko ja Ella edustavat journalismia, joka nivoutuu Kaunon elämänkulun paljastamiseen.  

Keveyden taakka

Myöhäistä katua on romaanina kevytlukuinen ja huumorin pilvellä liitelevä. Hetkittäin kaipasin teokselta tiettyä syvyyttä, että jostakin asiasta haluttaisiin sanoa jotakin ja herättää ajatuksia. Esimerkiksi Annikin muistisairautta ja parisuhdedraamoja sivutaan monessa kohtaa. Kirjan loppupuolella on riipaisevaa kuvausta läheisen muistisairaudesta Kaunon kertoessa, kuinka mahdottomaksi kommunikointi käy toisen sairastaessa. Teoksessa olisi kuitenkin ollut mahdollisuus pysähtyä vakavampien aiheiden pariin pidemmäksikin aikaa, sillä Marjamäki vaikuttaa taitavan myös vakavasävyisemmän tyylin. 

Romaanin lukeminen hämmensi minua useaan otteeseen: millainen tunnereaktio teoksella yritetään saada aikaan, kun vakavissa sävyissä äkillisesti vieraillaan ilman, että syvempiä teemoja kehitellään pidemmälle. Minulla kesti jonkin aikaa löytää teokseen sopiva lukutapa, joka lopulta löytyi antautumisesta teoksen mukaansatempaavalle viihteellisyydelle. Myöhäistä katua perustelee oman viihteellisyytensä erinomaisesti – ovathan kaksi teoksen keskeistä intertekstiä keltainen lehdistö ja 50-luvun elokuvat. Romaani siis käyskentelee puhtaasti viihteen maailmassa eikä peittele keveyttään. Kaunon muistelmissa vanhojen elokuvien nykykatsojille huvittava melodramaattinen ilmapiiri saadaan välitettyä hykerryttävästi:

”Päätin olla ritarillinen ja puhua äskeiset tapahtumat selviksi. 
– Neiti Havu, olen pahoillani…
Hän keskeytti naurahtaen.
–Anteeksi tämä julkea ehdotukseni, mutta… Herra Brandt, olisiko mitenkään mahdollista, että tekisimme vihdoin sinunkaupat?” (s. 98)

Romaanin pohjavireen muodostaa elämän ja elämänvalintojen retrospektiivinen tarkkailu, jonka keskiöön lähes satavuotias päähenkilö on oivallinen. Kauno muistelee elämänsä vaiheita ja pohtii tekojensa merkityksellisyyttä. Hän painiskelee valintojensa kanssa ja tekee tiliä elämänsä tapahtumista. Toisinaan eletyn elämän tarkkailu aiheuttaa päähenkilölle suurta tuskaa:

“Ei minua kuolema sinänsä pelottanut, vaan ajatus nimestäni hautakivessä. Paasi huusi kysymykseksi muotoiltuja  syytöksiä: Mitä lopulta saitkaan elämässäsi aikaan? Jätitkö jälkeesi jotain hyvää vai pelkkää sotkua? Oletko ansainnut ikuisen leposi?” (s. 192)

Romaanissa osataan ripotella tietoa Kaunon elämästä mielekkäällä tavalla siten, että yllätyksiä riittää pitkin teosta. Kauno on joutunut tekemään suuria ja kipeitä valintoja, muun muassa hylkäämään näyttelijänuransa ja keskittymään rauhalliseen elämään Annikin kanssa. Annikin hahmossa Marjamäen harkintakyky kuitenkin pettää. Tyypillinen 50-lukulainen kotirouva on tarinassa puhtaasti Kaunon hahmoa varten, luomaan kontrastia Kaunon muihin ihmissuhteisiin. Annikilla on vahvoja mielipiteitä, mitä tulee kodin asioihin, mutta muuten hän jää henkilöhahmona pitkälti laajentamatta. Latteissa sivuhenkilöissä ei itsessään ole mielestäni mitään ongelmallista, mutta on paikoin kiusaannuttavaa lukea toistuvia kuvauksia siivoamiseen ja ruoanlaittoon täysin vihkiytyneestä naisesta, jota ei oikeastaan kiinnosta mikään kodin ulkopuolinen. Annikista olisi hyvin voinut tehdä kompleksisemman henkilön. 

Viihdyttävää kerrontaa ja suuria nimiä

Parhaimmillaan romaani on eloisassa ja värikkäässä juonenkuljetuksessa. Marjamäen kerronta tuo toisinaan mieleen Arto Salmisen terävän ja paikoin räävittömän tyylin (tosin ilman Salmisen yhteiskunnallista tematiikkaa). Myöhäistä katua rakentaa tarinaa mielekkäästi ja osaa pitää lukijansa jännityksessä. Juuri sopivasti paljastavat lukujen loput pakottavat jatkamaan lukemista samalla tavalla kuin klikkiotsikko saa tarttumaan itse artikkeliin. Toimittajana ja tietokirjailijana työskennellyt Marjamäki osaa lyhytsanaisen ja nopeasti etenevän kerronnan. Dialogi on nasevaa, ja henkilöillä on tunnistettavat puhetavat. 

Romaanissa yhdistellään taitavasti faktaa ja fiktiota. 50-luvun maisemaa maalataan tuomalla Kaunon työtovereiksi esimerkiksi Mika Waltari, Edwin Laine ja T. J. Särkkä. Kuitenkin itse elokuvat, joissa Kauno näyttelee, ovat mielikuvituksen tuotetta. Teoksessa muun muassa puhutaan Waltarin Felix onnellisen filmatisoinnista, jota ei ole olemassakaan. Waltari tunnistettavine luonteenpiirteineen on kuitenkin tuotu mielekkäästi esille. Kaunon itsensä ilmeisenä tosielämän vastineena on Tauno Palo. Yhteys Kaunon ja Taunon välille aktivoituu nimien lisäksi Kaunon elämäntarinan yhtymäkohdista Palon henkilöhistoriaan. 

Myöhäistä katua lunastaa oivallisesti paikkansa nopealukuisena viihderomaanina. Sen kerronta, huumori ja ajankuvaus tekevät lukemisesta miellyttävää. Romaania lukiessa Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan Helsinki herää eloon. Marjamäki on tehnyt taustatyönsä huolella. Pienet vakavampien aiheiden pilkahdukset viihdyttävän tapahtumarikkauden lomassa tuovat romaaniin rahtusen syvyyttä, mutta aineksia olisi ollut tiettyjen teemojen monipuolisemmallekin kehittelylle. Minulle Myöhäistä katua oli muistutus siitä, että keveyttä ja helppolukuisuutta ei välttämättä pidä nähdä heikkoutena kirjallisuudessa. 

Taavi Heikkilä

Rönsyä ja toksisuutta Peräseinäjoelta

Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi
Romaani, 510 s.
Docendo, 2020

Markku Mantilan Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi on Peräseinäjoen tapahtumista ja ihmisistä kertovan romaanitrilogian toinen osa. Elementit ovat samankaltaiset kuin ensimmäisessä osassa: kaikkitietävä kertoja, ylimaskuliininen maailma, vahvat murteet, hirtehishuumori ja yli satahenkinen henkilöhahmokavalkadi[1].

Runsaslukuisen henkilötarjonnan lisäksi romaanissa myös tapahtuu paljon, ja välillä tapahtumia yhdistää lähinnä jonkinlainen yhteys Peräseinäjokeen. Lesbon kanssa kulissiavioliitossa oleva rovasti Edvin Helle palaa kolmenkymmenen vuoden takaisen panonsa luokse Englantiin, menee naimisiin ja jää sinne. Pääministeriksi asti duunaritaustasta noussut Allan Lauttamus hyörii politiikan tuiskeissa ja siinä samalla hoitelee yhdessä koko kylän luottokytän Mäki-Reinikan kanssa suomalaisversion Pulp Fictionin Zedistä pelottamaan Pekka Lehtosaarelta paskat housuun. Pekka Lehtosaarelta, joka ensin hakkaa Lauttamuksen pojan ja raiskaa pojan tyttöystävän Annikin Lauttamuksen poliittisten vastustajien pyynnöstä. Siinä samalla piinkova uranainen Kirsikka Liinamaa ällistyttää sovinistisiat talousosaamisellaan Peräseinäjoen Putkessa & Metallissa, Maija Lauttamus ja Celia Högstrand perustavat menestyvän kahvilaketjun, kunhan Celian entiseksi tarinan edetessä muuttuva aviomies Tauno Valli on ensin paiskonut vaimoaan tarpeeksi turpaan. Kaiken ohella yksi rikollinen ”manne” tapetaan ja yhden homon värikkäille vaatteille naureskellaan, kunnes yllätykseksi käykin ilmi, ettei tämä hinttari olekaan mikään nössykkä, vaan älykäs ihminen ja ennen kaikkea bisnesmies. Jossain kaiken tämän päällä keikkuu maaseudun näivettymiseen johtava rakennemuutos, Urho Kekkosen sairastuminen, nousukausi ja sen vääjäämätön eteneminen kohti suurta 1990-luvun alun lamaa.

Jatkuvaa menestystä ja ohuita tunteita

Mantilan romaanin henkilöhahmojen elämä on mutkatonta menestystä ja sankaritarinaa, jossa kukaan ei loppuviimein epäonnistu rikollisia ja vastustajia lukuun ottamatta. Kyllä romaanihenkilöt kohtaavat myös vastoinkäymisiä, mutta useimmiten niiden ohi porskutetaan suitsaitsukkelaan eikä niitä jäädä sen kummemmin märehtimään. Vain raiskaus on tarpeeksi traumaattinen tapahtuma, joka jää jäytämään pidemmäksikin aikaa varsin sivuun jäävää henkilöhahmoa. Pääosin romaania lukiessa voi aina luottaa siihen, että kaikki päättyy jossain määrin hyvin ja henkilöt pysyvät henkisesti tasapainossa. Tällainen yltiöoptimistinen tunnelma vaivaannuttaa minua, ehkäpä koska nykykirjallisuudessa harvoin kohtaa samankaltaista mutkattomuutta.

Toisaalta romaani voi paikoitellen näyttäytyä myös eräänlaisena hyvän mielen kirjallisuutena. Kolmenkymmenen vuoden ero ja yllätyslapsi, seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuva syrjintä tai perheväkivalta eivät tunnu aiheuttavan henkilöhahmoille vaikeita ja monimutkaisia tunteita tai traumoja, mitä ehkä tällaisessa vahvasti realistisuuteen nojaavassa teoksessa odottaisi. Ikään kuin romaani pyrkisi sanomaan, että kaikesta voi selvitä ja lopulta kaikki kääntyy hyväksi.

Hirtehishuumoria ja graafista väkivaltaa

Parhaimmillaan romaani on hirtehishumoristisissa letkautuksissaan – oikeastaan koko kirjan yleisvirettä voisi kuvata hirtehiseksi. Esimerkiksi työvoimaministerinä aloittaessaan Allan Lauttamus ensin toteaa virkamiehistölle olevansa kokematon ja odottavansa, ettei hänen kanssaan pelata mitään pelejä, jottei ketään tarvitsisi pistää ”porohommihin Lappihin täältä viihtysästä pääkaupungista”. Virkamiehistön katsoessa Lauttamusta hän jatkaa:

”Vaikkei sen puolehen, voihan joku siitäki tykätä, meinaan Lapista. Ja porot on siitä mukavia, jotta jos niihin kyllästyy, niitä voi vaikka syörä.” (s. 28)

Pelkkää hirtehistä kevytmielistä hihittelyä romaani ei kuitenkaan ole. Mantila nimittäin kuvaa väkivaltaa poikkeuksellisen graafisesti, niin että oikein pahaa tekee jopa minulla, joka en yleensä tunnista itsessäni vastaavia tunteita kirjoja lukiessa. Esimerkiksi kohtaa Annikin raiskauksesta on vaikea lukea:

”Hän ei ehtinyt työntää avainta lukkoon, kun käsi kiertyi hänen kurkkunsa ympärille. Hyökkääjä raahasi hänet kerrostalon kulman taakse, hämärälle kujalle, jossa ei ollut minkäänlaisia valoja.

Mies oli vahva. Hän piti yhdellä kädellä Annikkia kurkusta ja repi toisella kädellä vaatteita hänen päältään. Annikki kuuli repeävän kankaan äänen, kun mies kiskoi hameen hänen yltään. Hyökkääjä työnsi kivuliaasti kätensä Annikin haaroväliin ja repäisi yhdellä liikkeellä alushousut kappaleiksi.

”Ny saa huara kyytiä!” mies sanoi ja painoi kyynärvarrellaan Annikin kaulaa niin, että hengittäminen kävi mahdottomaksi. Annikin silmissä musteni. Mies löi häntä avokämmenellä poskelle.

”Älä saatana pyörry, tämon mukavampaa ku pysyt hereellä!” (s. 73–74)

Raiskaus on hirvittävä teko myös todellisessa maailmassa, joten sinänsä kuvaus tavoittaa hyvin teon luonteen. Lukijana jään kuitenkin syvästi ihmettelemään, miksi tällaista graafista väkivaltaa esitetään toistuvasti teoksessa, joka ainakin ylätasolla pyrkii kuvaamaan Suomen rakennemuutosta ja politiikkaa 1900-luvun lopulla ja joka pääosin perustuu hirtehiselle huumorille. En keksi kuvaukselle funktiota romaanin sisäisessä maailmassa enkä myöskään usko, että tällaista palkkaraiskaajaa ja -pahoinpitelijää käytettiin kovinkaan paljoa politiikassa edes Peräseinäjoella, joten realistisuuteenkaan ei oikein voi vedota. Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että väkivallalla mässäillään.

Stereotyyppiset vähemmistökuvaukset ja naisten asema

Kirjassa kiinnostavinta olivat erilaiset queerit pilkahdukset ja naisten nouseminen esiin ensimmäisen osan täydelliseen miesdominointiin verrattuna. Peräseinäjoen rovastina toimii nuoruusvuosina tapon tehnyt mies, joka valehtelee olevansa avioliitossa naisen kanssa. Tämä nainen on kuitenkin lesbo ja tapailee säännöllisesti Helsingissä asuvaa naisystäväänsä. Tässä olisi ollut paljon kiinnostavaa tartuttavaa, mutta valitettavasti siihen ei tartuta. Ja nekin harvat, joille rovasti asiasta kertoo, ottavat asian tylsän mutkattomasti vastaan. Samoin yrityksen henkilöstöjohtamista opettamaan tullut homoseksuaali professori hyväksytään yhteisöön varsin mutkattomasti, vaikka alkuun hänestä puhutaan seuraavaan sävyyn:

”Vittu, soo siitä kiinni. Minoon näitä hommia teheny ikäni, mutten oo koskaa raahannu homoja opettamahan yrityksen johtamista!” (s. 328)

Onneksi tätä ”gerbiilin ja Tintin sekoitukselta” näyttävää homoa, jonka ”ulkoinen olemus huokui kaikkea muuta kuin piinkovaa ja asiantuntevaa konsulttia” kuitenkin puolustaa uranainen Kirsikka Liinamaa, joka aluksi meinataan heivata pihalle jo työhaastattelussa sukupuolensa takia. Olin innoissani, kun Liinamaa asteli romaanin maailmaan – vihdoin naishahmo ja ilmeisen toimelias sellainen. Kuitenkin sekä naisen oikeus olla olemassa, kuten myös homoseksuaalin oikeus olla olemassa, lunastetaan romaanin maailmassa möyhötyksellä ja menestyksellä, kuten Liinamaan puolustaessa homoprofessoria:

”Voi ny saatana teirän kans! Mitä perkelehen väliä sillon, kenen kaas Eevertti yönsä viettää. Soon kuulusa näis asioos ja onnistunut kaikis niis yrityksis, joita se on konsultoonu. Se raivas pitkän yrittämisen jälkeen aikaa allakkahansa meitä auttaaksensa. Ja te saatanan molopäät kompastutta sen pikkutakin värihin.” (s. 328)

Kun kaiken tämän päälle romaanin maailmaan astelee vielä rikollinen romani, joka välittää alkoholia alaikäisille tytöille ja parittaa heitä vanhemmille miehille, en voi kuin kysyä, että mikä on tämän kaiken tarkoitus? Tuoda ilmi, miten rasistinen, sovinistinen, homofobinen ja väkivaltainen romaanin kuvaama Peräseinäjoki oikeastaan onkaan – tai olikaan viime vuosisadan loppupuolella?

Runsaus piikkinä kustantamon lihassa

Sattumoisin luin Mantilan romaanin kanssa yhtä aikaa myös toista Docendo-kustantamon vasta ilmestynyttä teosta: Mikko Moilasen tietokirjaa Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500–1825. Hämmästyksekseni huomasin, että tämä aihepiiriltään valtavasti minua kiinnostanut teos kärsi monista samankaltaisista ongelmista kuin Mantilan romaani. Molemmat näistä viitisensataa sivua kattavista teoksista olisivat hyötyneet useammasta editointikierroksesta, joissa toisteisuutta olisi karsittu ja syvennytty runsauden sijaan syvemmin tarkasti harkittuihin asioihin, aiheisiin ja teemoihin. Nykyisellään teosten runsaus tuntui lähinnä ylijäämältä, kuten Mantilan kirjoittamat lukuisten henkilöhahmojen monisivuiset taustatarinat. Tämä on harmi, sillä Mantilan teokset sisältävät monia kiinnostavia näkökulmia, johon olisi voinut syventyä tarmokkaammin, kuten politiikan raadollisuus, naisen asema ja tunteet peräseinäjokimaisessa kylässä 1900-luvun lopulla ja rovastipariskunnan eriskummallinen kulissiavioliitto monella tapaa vanhoillisessa maailmassa ja yhteisössä.

Mantilan kaksiosaisen ja tuhatsivuisen peräseinäjokelaiskarikatyyrin myötä kuva tuppukylän toksisen maskuliinisuuden alle rusentuneista ihmispoloista sen kuin vahvistuu. Selviytymismekanismit maailmasta tuntuvat olevan taloudelliseen ja statukselliseen menestykseen pyrkiminen ja sen ihannointi, viinalla läträäminen, huumorin taakse piiloutuminen ja toksinen mölinä. Tapahtumien sekamelska jättää kovin epäselväksi sen, mitä romaanilla pyritään maailmasta kertomaan.

---

[1] https://www.facebook.com/pages/category/Writer/Mantilanm%C3%A4ki-111429530526962/

Otto Rikka