Vuoden 2020 paras toinen teos on…

Vuoden 2020 Toisinkoinen-voittaja on Cristina Sandu teoksellaan Vesileikit. Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille gaalaa seuranneille!

Vuoden 2020 palkinnonjakotilaisuus järjestettiin poikkeusolojen takia Oodissa aiempia vuosia pienemmällä osallistujamäärällä. Tapahtuma livestriimattiin Toisinkoisen Facebook-tilin kautta.

Teos sai kehua etenkin ilmaisuvoimastaan. Heinäkuussa julkaistussa kritiikissään raadin jäsen Minna-Elina Piscorec kirjoittaa: ”Cristina Sandun teosta lukiessa huomaa nopeasti käsillä lepäävän kirjan olevan kaikkea muuta paitsi pieni. Kirjailijan täytyy olla taitava täyttääkseen 118 sivun kokonaisuus tällaisella latauksella. Teoksessa luvut keskustelevat keskenään hämmästyttävän hienovaraisella ja harkitulla tavalla.”

(kuva: Erik Räsänen)

Vuodenajat ilman ilmaa

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä 

Runokokoelma, 69 s.

Gummerus, 2020

Lähetä minulle ympyrä (2020) tuntui kuin keskitalven kylmä viima olisi levinnyt kasvoille ensimmäisellä ovenavauksella. Mitään näin latteaa ilmaisua teoksesta ei tosin löydy. Jäänviileä ja kipeänraikas runokokoelma on oiva toisinkoinen.

Sekä dramaturgiksi että kuvataiteilijaksi valmistunut Silja Kejonen kipusi esikoisellaan Vihkilumen talo (2017) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi. Odotukset toiselle kirjalle olivat korkeat. 

Tapetinsinisessä takakannessa puhutaan ratsastuksesta ja dallaspullista. Etukannen kirkaankeltainen pyyheturbaani vaikuttaa iloiselta. Lämminhenkisten kuorien sisältä alkaa kuitenkin kylmä todellisuus. Kahteen osaan jaetun kokoelman ensimmäinen kappale on talven ja pimeän värittämä. Roolirunoiksikin tulkittavassa kokonaisuudessa arvotaan ja haudataan. Impi Aurora Umpilammeksi itsensä nimeävä puhuja on 69-vuotias tupakanhajuinen saksikäsi, mutta toisaalta myös yksinäinen lapsi. Hän lyö pasianssia pöytään ja aika kuluu huomaamatta. Isä tulee paikalla ja sitten ei enää. Mannerheim käy kampaajalle. Hiuksia leikataan, varastoidaan. Samaan aikaan menetetään ja yritetään hallita sitä mitä on. Katsotaan peiliin, josta ei näe. Kuin pitäisi opetella se uudestaan.

“Kaalinkerä haudataan, päälle ripotellaan hiekkaa ja mustapippuria. Poimitaan takapihalta

onttoja kukkia, joita kukaan ei tunne entuudestaan eikä sen jälkeen.

Luetaan muistokirjoitus ääneen.

                                     Muista minuaminua. [ – ] ”

Äitisuhteiden teema on vahvasti läsnä. Puhujan oma äiti on enää vain lehmän kasvoilla ja kissaemo kuolee poikasensa ollessa liian pieni. Paikalla on vain vanhuksia. Puhuja ei itsekään halua lasta. On vain minäminä. Mijöö vaihtuu perisuomalaisissa maisemissa raviradoista Mikkeliin, kun hattaroina leijailevat säkeet tiivistyvät lukijan ajatuksissa kiteytyneen veden maisemiin. Väliin jäävään taivaantilaan on pysähdyttävä miettimään. Kirjaimet tuntuvat teräviltä.

Toisen osion kohdalla sää vaihtuu, tulee kevät, kesä ja perhoset, läkähtyneisyys. Runon rytmi tuntuu lukiessa intensiivisemmältä, kun aiemmin mainittujen Immen, isän ja lapsen sijaan puhutaan parisuhteesta. Puhuja vaihtuu puhtaammin minä-muotoon ja säkeet tuntuvat lukiessa tiheätempoisilta, vaikka ilmatila säilyy vaihdoissa. Tämä ero ei ole kaunis, katkeransuloinen tai edes surullinen. Raadollisen makuinen kitkeryys tunkee ulos riveistä.

“Makaan kasvihuoneessa. Talossa ei enää voi olla, astun koko ajan kynnyksen yli

tyhjään. Enkä halua parisuhdetta. Keltainen pyyhe turbaanina, sellainen, kun 

kävellään pihan poikki saunaan. Olen laittanut vähän paikkoja, ripustanut puoliksi kuoritun

appelsiinin kattoon roikkumaan sen oranssi valo öisin. Räystäskourassa nukkuvat harakat,

saranat hikoilevat, taivaan alumiinikaari, avaruus galvanoitua terästä [ – ]”

Puhuja piiloutuu paljon. Toisessakin kappaleessa ääni tuo kuviin mukaan aavikolla ratsastavan parin. Kavion askelten joukkoon on kaivettu huomiot terapeutista ja kielen alle sulavasta lääkkeestä. Sinertävä ikea-kassi ja kurjet tuovat sanallisella tasolla valoa läpikäytävään kieputukseen. Silti aktiivinen kuolema on läsnä molemmissa osioissa. Lukija saa hakea lohtua appelsiininkuorien hajusta ja tunnistettavista maisemista. Toisaalta arkipäiväisyys nivoutuu kapeneeviin seiniin. Yhdessä vuosien kato, paot ja hapettomuus ovat kuva pinttyneestä mielestä.

Vaikeat ja traumaattiset ihmissuhteet ovat tulkittavissa teoksen temaattiseksi keskiöksi. Niin epätasavertaisen parisuhteen kuvaus kuin äiti- ja lapsisuhteen katkeaminen pistävät neulan tavoin lukijan sydämeen. Teos ei ole vuodattava. Se ei ole holtiton purskahdus kipeitä tunteita. Kuvien alta se tulee kuitenkin iholle. Huomaan hengitykseni. Pako homeisista ja hapettomista taloista on raskas. Myös naisen aseman ja roolin ahtauden teema on aistittavissa tilana, josta on laukattava nopeasti pakoon. Tiheä toisteisuus luo usealle sanalle teoksen sisäisiä merkityksiä, tuntumatta kuitenkaan missään välissä siltä, että samaa kierrätettäisiin tahattomasti. Teos kutsuu selvästi tarkastelemaan itseään ja merkityksiään useaankin otteeseen.

Lähetä minulle ympyrä ei ole runoa mullistava teos, mutta se on kiinnostava kokonaisuus. Jos jotain jäisin teoksessa kaipaamaan, se olisi hengitystila. Vaikka sitä luo rytmi, tarvitsin sitä myös tunnetasolla. Tekstuaalisesti ja temaattisesti raskas teos voi paikoitellen uuvuttaa matkallaan, vaikka säkeet olisivatkin kaukana toisistaan. Hienojen lauseiden kudos ei aina tunnu vaivattomalta, vaikka selvästi harkittu kokonaisuus kulkeekin eteenpäin. Kirjailijan runollinen kyvykkyys sekä sanojen ja tilankäytön taito tekevät teoksesta kuitenkin upean lukukokemuksen. Olo on apeudesta huolimatta virkistynyt. Ajatukset juoksevat eteenpäin.

“Lopuksi kerron jotakin. Tämä on kaunista. Ensin menen jäiseen veteen niin kauas että hartiat peittyvät.

Teen kasvoilla itkun kaltaisia liikkeitä”

Eve Saarnilehto

Sävelistä ja hyönteisistä

‘

Johanna Laitila: Synty

Romaani, 240 s.

Otava, 2020

Hyönteisiä vilistelee talossa, veri valuu, vuotaa ja suonet tulevat näkyviin. Sydämet sykkivät ja käsiä on aina pyrkimässä ottamaan toisesta kiinni. Johanna Laitilan Synnyssä (2020) historiallisiin maisemiin sekoittuu lähes mystistä väkivaltaa ja kammoa.

Kansien avautuessa teos lähtee käyntiin jo 10 000 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, keskeltä hyönteisten valtataistelua. Pääasiassa tarina sijoittuu kuitenkin 1900-luvun alun Helsinkiin, vuosille 1917 ja 1912. Teoksen päähenkilö Aleksanteri on kääntäjä, pianonsoittaja ja harvemmin asunnostaan poistuva laiha mieshenkilö, jonka päänsisäinen maailma löytää pakkomielteisen kiinnostuksen kohteen naapuriin muuttavasta venäläisestä kirjeenvaihtajasta. Omaa yksinäisyyttään ja riippuvuuttaan muista henkilöistä miettivä Aleksanteri on saanut kyllikseen imartelevista maskeista ihmisten kasvoilla ja rupeaa hitaasti puntaroimaan, mitä taka-ajatuksia pienenevässä sosiaalisessa piirissä hänen ympärillään liikkuu. Samaan aikaan ajassa taaksepäin sydämien pamppailua seuraava naishenkilö kamppailee hyökkääväksi muuttuneen kaupungin ja vatsansa kanssa.

“Kärpänen oli jo väsynyt, ja Eero sai helposti tartuttua sen vapaaseen siipeen. Iho pojan kynsien alla muuttui valkoiseksi tämän nipistäessä siipeä tiukasti sormissaan. Ulja veti kärpästä toisesta siivestä, poika toisesta. Lopulta Uljan pitelemä siipi lähti kokonaan irti, pojan sormissaan puristama siipi murtui keskeltä, ja kärpänen tipahti pöydälle heidän väliinsä.” (s.54)

Synty on kolmesta viiteen osaan jakautuva, yksittäisiltä kappaleiltaan nimeämätön romaani. Se on maustettu kitiinirakenteisilla, Chopinilla ja epämukavuuden kuvauksella. Erityisesti musiikin, äänen ja äännähdysten kuvailu ja käyttö luovat oman rytminsä juonenkulun rinnalle. Jos Laitilan esikoista, Lilium regalea (2019) on kuvattu runolliseksi realismiksi, voi Synnystä olla löytävinään ainakin inhorealismin yhteyden ruumiillisissa ja verenmakuisissa kuvauksissa. 

“[ – ] Se heilutti tuntosarviaan ja laskeutui seinää pitkin kohti sänkyäni kuin öljyinen, kolmepisarainen kyynel. Kuudella niveljalallaan se vilisti alas seinää,

nivel

      nivel

             nivel

nivel

       nivel

              nivel

Muurahainen oli ensin muka tuolla, sitten se olikin jo tässä, kosketuksen päässä, kun minä räpäytin silmiäni. Se oli elävä kyynel, pimeää, pirun silmästä tipahtanutta ainesta.” (s.101)

Laitilan romaani ei musiikista huolimatta virtaavuutensa kannalta eroa mielestäni suuresti korkeakirjallisuuden pyrkimyksistä. Se on kielellisesti miellyttävä ja persoonallinen, muttei asettele kuvauksia poikkeavan omalaatuisella tavalla. Niukka dialogisuus ja useat toistuvat motiivit asettaisivat sen tältä kannalta akselille lukukokemusteni joukkoon. 1900-luvun alku ja kärpäset tuovat heikosti mieleen Sofi Oksasen Puhdistuksen, vaikka romaanit ovat muuten hyvin erilaisia. 

Uniikkius teoksessa onkin sanojen sisällössä. Oikea anti on henkilöhahmojen suhteissa ja heidän asemassaan omassa miljöössään. Useasti toisensa nimeävien Aleksanterin ja Ivanovin – vaiko Aleksandrin ja Uljan? – välille syntyy monivivahteinen ja erikoislaatuinen suhde, jossa Darwin-patsas ja ylväiden lauseiden puntaroiminen sekoittuu sekaviin uniin, vereen ja muurahaisiin. Hitaasti suhteiltaan aukeavat rinnakkaiset aikarakenteet luovat kirjan läpi kestävän jännitteen. 

Pienestä sivumäärästään huolimatta teos on kylläs. Jopa sen verran, että suurempaa rikontaa ja hajontaa voi tietynlainen lukija jäädä kaipaamaan. Lauseita maisteleville ja kuvailuntäytteisiä teoksia ahmiville se on kuitenkin rikas ja makea. Lyhyiden kappaleiden väliin on hyvä jäädä hetkeksi lepäämään. 

Psykologiseksi luonnehdittu romaani uskaltaa kohtalaisen hienovaraisesti piirtää pöydälle kuvaa elinvoiman vievistä voimista, vallanjanosta ja alle painuvista liikuttajista. Lähestyttäessä loppua tuskin monikaan voi sanoa, että osasi ennalta odottaa tällaista lukukokemusta.

Eve Saarnilehto