Milla Keränen: Kapteeni
Romaani, 471 sivua
Gummerus, 2016
Haaveeni olivat yhtä lapselliset kuin kaarnalaivaansa rannassa uittavien poikien, mutta silti tyttö oli katsonut minua vakavana ja nyökännyt, aivan kuin olisin puhunut yhtä järkeviä kuin talossa kortteeria pitävät talonpojat.
Matkustaa toiselle puolen maailmaa ja rakastaa, sekä merta että tyttöä. Rikkooko se mitä rakastaa? Miten sitoutua ja asettua, kun on jo sidottu johonkin mitä ei voi hallita? Milla Keräsen Kapteeni on romaani merimies Johanin ja Tammisaaren kauppiaan tyttären Gretan rakkaustarinasta, mutta samalla se on kertomus rakkaudesta mereen ja oman tien kulkemisesta 1700-luvun maailmassa, jossa kauppiaan pojista kuului kasvaa kauppiaita.
Johan rikkoo normeja kuitenkin näyttämällä, että porvoolaisen kauppiaan pojasta kasvaa merimies. Poika saa jo nuorena enoltaan lempinimen Kapteeni tähyillessään satamaan saapuvia laivoja ja mielen kaihotessa merelle. Mies seuraa enonsa jalanjälkiä ja suuntaa haaveensa horisonttiin ja pois kahlehtivista velvollisuuksista. Haaksirikkoutuessaan Tammisaareen ja jäädessään odottamaan laivan korjausta vanhan ystävänsä luokse Johan tutustuu pikkuhiljaa tämän nuoreen tyttäreen Gretaan ja kohtaa tytössä aidosti hänestä kiinnostuneen kuuntelijan, joka ei pilkkaa tai ylenkatso hänen haaveitaan. Myöhemmin Johan vie Gretan vihille ja asumaan yhteiseen kotiin Porvooseen. Nuoripari elää hetken onnellisena, kunnes meri kutsuu Johania jälleen luokseen.
Teoksen jännite syntyy rauhallisesti luvuista, joissa Johan minämuotoisen kerronnan kautta kertoo laivamatkoistaan maailmalla ja lukuihin, joissa Gretan arkielämän vastoinkäymiset ja rakkaudenkaipuu liukenevat kirjeisiin Johanille. On vaikea rakastaa jotain mikä etääntyy taivaanrantaan. Toisaalta on vaikeaa rakastaa mantereen kahlitsemaa tyttöä, kun sydän on jo menetetty merelle.
Romaanin pohjalla on 1700-luvun historiallinen konteksti ja miljöö. Teemoiltaan teos käsittelee ihmisten tekemien valintojen vaikutusta elämässä, irrottautumista tutusta ja oman tien löytämistä. Kyseessä on monisyinen rakkaustarina, jossa henkilöt eivät ole aivan sitä miltä päällisin puolin näyttävät. Keränen on luonut teoksesta aistittavan kaipuun ja suurten tunteiden tunnelman, mutta nämä eivät kuitenkaan välity lukijalle niin voimakkaasti kuin voisivat. Johan ja Greta jäävät lukijalle etäisiksi, syvempää tuntumaa ei kerronnan kautta synny. Johanin kertomissa minämuotoisen kerronnan luvuissa henkilön syventämiseen olisi potentiaalia, mutta mies havainnoi enemmän muiden toimia ja merimatkojen kiemuroita, eikä syvempää kuvaa hänestä itsestään ehdi syntyä. Toisaalta teoksen hienous onkin rauhallinen kerronta ja 1700-luvun maailmaan sijoittuvien arkipäiväisten askareiden ja huolien käsittely. Teoksessa olevan historiallisen kontekstin lisäksi myös yliluonnollinen on läsnä, poisnukkuneet ovat aaltojen syleilyssä todellisia niin Gretalle kuin Johanillekin.
Meri oli niin kirkas, että erotin pinnan alla leijuvat meduusat ja merimiehet, jotka ojensivat käsiään minua kohti. Osalla oli yhä köydenpätkät käsissään ja jaloissaan, ja muutaman yllä liehui purjekangas kuin viitta. Heidän keskellään sukelteli naisia, joiden hopeasuomuiset pyrstöt sekoittuivat meren halkeilevaan pintaan. Naisten hiukset leijuivat pinnan alla kuin merivirtojen pyörittämät leväkiehkurat, mutta he lauloivat vaimoni äänellä.
Pinnan alla ja kerrotuissa tarinoissa elävät uskomukset ja tarut sekoittuvat todellisuuteen ja ovat vahvasti läsnä niin merellä kuin maissakin. Kumpi on todellisempi, meren rannassa istuva nainen vai hänen kuvajaisensa? Miten tuntea mies, joka on enemmän muistoissa kuin vieressä, eikä vain heijastusta hänestä? Merimiehen vaimona Greta jatkaa lukuisten muiden merimiesten vaimojen odotusta. Johan puolestaan tiedostaa itsessään häntä edeltävien merimiesten jatkumon. Pinnan alta nousee niin velvollisuus, rakkaus, kaipuu kuin petoskin. Keränen käsittelee taitavasti syvyydestä nousevien rikkovien railojen vaikutusta henkilöihin. Kukaan ei pysty kieltämään omaa historiaansa, eikä elämä ole aina sellaista kuin olisi toivonut.
Toivon, että voisin muistaa. Silloin voisin juosta syliisi ja painautua Sinua vasten, kun viimein palaat. Nyt odotan tuloasi yhtä aikaa innokkaana, yhtä aikaa ujona ja hämillisenä, kuin odottaisin jotakuta vierasta.
Teoksen koruton kieli tukee arkisten askareiden kuvausta, mutta toisaalta lukiessa kaipaisi jotain särmää sekä hahmoihin että kerrontaan. Keräsellä on käsissään loistavat ainekset mutta ne eivät täysin pääse oikeuksiinsa kirjassa. Vuodet vierivät sivuilla nopeasti, mutta huomattavaa muutosta Johanin tai Gretan hahmojen kehityksessä ei näytetä. On kaipausta ja hapuilemista onneen, on myrskyjä merellä ja lyhyitä onnen- ja onnettomuuden hetkiä maissa, mutta ei silti hajanaisia aineksia yhdistävää otetta. Tarina on kaunis, mutta lukiessa jää maku, että tässä olisi aineksia vielä johonkin suurempaan.
– Ei meri koskaan jäädy pohjiaan myöten, Greta sanoi. – Pinnan alla on aina sulaa vettä.
Sama vesi koskettaa jokaista kätensä sinne upottavaa. Pienikin kaarnalaiva voi uhmata tyrskyjä. Pintaa syvemmällä on aina sulaa vettä. Kapteeni on pitkä kertomus kauppiaan tytöstä, joka rakastuu merimieheen. Rakkaus on keskeinen aihe ja se yhdistyy teoksessa historiallisiin puitteisiin ja kasvaa yksittäisen ihmisen ylittäväksi. Silti ja ehkä juuri teoksen pituuden takia, kirjan tärkeät sanomat leviävät hajanaisiksi raapaisuiksi ja jäävät etäisiksi. Juonen tasolla teos ei ole monimutkainen ja kerronta on hyvin rauhallista, toisinaan jopa hiukan pitkäveteistä. Odottaminen ja liike vuorottelevat, elämä maissa asettaa pysähtyneen vastakohdan liikkuvalle merelle ja miehille siellä. Odottamisen tunne jää teoksesta vahvasti mieleen, sillä Kapteeni antaa odottaa itsensä avautumista.
Mette Vesistö