Pinnan alla väräjävää

Toisinkoinen_kuvaMilla Keränen: Kapteeni
Romaani, 471 sivua
Gummerus, 2016

Haaveeni olivat yhtä lapselliset kuin kaarnalaivaansa rannassa uittavien poikien, mutta silti tyttö oli katsonut minua vakavana ja nyökännyt, aivan kuin olisin puhunut yhtä järkeviä kuin talossa kortteeria pitävät talonpojat.

Matkustaa toiselle puolen maailmaa ja rakastaa, sekä merta että tyttöä. Rikkooko se mitä rakastaa? Miten sitoutua ja asettua, kun on jo sidottu johonkin mitä ei voi hallita? Milla Keräsen Kapteeni on romaani merimies Johanin ja Tammisaaren kauppiaan tyttären Gretan rakkaustarinasta, mutta samalla se on kertomus rakkaudesta mereen ja oman tien kulkemisesta 1700-luvun maailmassa, jossa kauppiaan pojista kuului kasvaa kauppiaita.

Johan rikkoo normeja kuitenkin näyttämällä, että porvoolaisen kauppiaan pojasta kasvaa merimies. Poika saa jo nuorena enoltaan lempinimen Kapteeni tähyillessään satamaan saapuvia laivoja ja mielen kaihotessa merelle. Mies seuraa enonsa jalanjälkiä ja suuntaa haaveensa horisonttiin ja pois kahlehtivista velvollisuuksista. Haaksirikkoutuessaan Tammisaareen ja jäädessään odottamaan laivan korjausta vanhan ystävänsä luokse Johan tutustuu pikkuhiljaa tämän nuoreen tyttäreen Gretaan ja kohtaa tytössä aidosti hänestä kiinnostuneen kuuntelijan, joka ei pilkkaa tai ylenkatso hänen haaveitaan. Myöhemmin Johan vie Gretan vihille ja asumaan yhteiseen kotiin Porvooseen. Nuoripari elää hetken onnellisena, kunnes meri kutsuu Johania jälleen luokseen.

Teoksen jännite syntyy rauhallisesti luvuista, joissa Johan minämuotoisen kerronnan kautta kertoo laivamatkoistaan maailmalla ja lukuihin, joissa Gretan arkielämän vastoinkäymiset ja rakkaudenkaipuu liukenevat kirjeisiin Johanille. On vaikea rakastaa jotain mikä etääntyy taivaanrantaan. Toisaalta on vaikeaa rakastaa mantereen kahlitsemaa tyttöä, kun sydän on jo menetetty merelle.

Romaanin pohjalla on 1700-luvun historiallinen konteksti ja miljöö. Teemoiltaan teos käsittelee ihmisten tekemien valintojen vaikutusta elämässä, irrottautumista tutusta ja oman tien löytämistä. Kyseessä on monisyinen rakkaustarina, jossa henkilöt eivät ole aivan sitä miltä päällisin puolin näyttävät. Keränen on luonut teoksesta aistittavan kaipuun ja suurten tunteiden tunnelman, mutta nämä eivät kuitenkaan välity lukijalle niin voimakkaasti kuin voisivat. Johan ja Greta jäävät lukijalle etäisiksi, syvempää tuntumaa ei kerronnan kautta synny. Johanin kertomissa minämuotoisen kerronnan luvuissa henkilön syventämiseen olisi potentiaalia, mutta mies havainnoi enemmän muiden toimia ja merimatkojen kiemuroita, eikä syvempää kuvaa hänestä itsestään ehdi syntyä. Toisaalta teoksen hienous onkin rauhallinen kerronta ja 1700-luvun maailmaan sijoittuvien arkipäiväisten askareiden ja huolien käsittely. Teoksessa olevan historiallisen kontekstin lisäksi myös yliluonnollinen on läsnä, poisnukkuneet ovat aaltojen syleilyssä todellisia niin Gretalle kuin Johanillekin.

Meri oli niin kirkas, että erotin pinnan alla leijuvat meduusat ja merimiehet, jotka ojensivat käsiään minua kohti. Osalla oli yhä köydenpätkät käsissään ja jaloissaan, ja muutaman yllä liehui purjekangas kuin viitta. Heidän keskellään sukelteli naisia, joiden hopeasuomuiset pyrstöt sekoittuivat meren halkeilevaan pintaan. Naisten hiukset leijuivat pinnan alla kuin merivirtojen pyörittämät leväkiehkurat, mutta he lauloivat vaimoni äänellä.

Pinnan alla ja kerrotuissa tarinoissa elävät uskomukset ja tarut sekoittuvat todellisuuteen ja ovat vahvasti läsnä niin merellä kuin maissakin. Kumpi on todellisempi, meren rannassa istuva nainen vai hänen kuvajaisensa? Miten tuntea mies, joka on enemmän muistoissa kuin vieressä, eikä vain heijastusta hänestä? Merimiehen vaimona Greta jatkaa lukuisten muiden merimiesten vaimojen odotusta. Johan puolestaan tiedostaa itsessään häntä edeltävien merimiesten jatkumon. Pinnan alta nousee niin velvollisuus, rakkaus, kaipuu kuin petoskin. Keränen käsittelee taitavasti syvyydestä nousevien rikkovien railojen vaikutusta henkilöihin. Kukaan ei pysty kieltämään omaa historiaansa, eikä elämä ole aina sellaista kuin olisi toivonut.

Toivon, että voisin muistaa. Silloin voisin juosta syliisi ja painautua Sinua vasten, kun viimein palaat. Nyt odotan tuloasi yhtä aikaa innokkaana, yhtä aikaa ujona ja hämillisenä, kuin odottaisin jotakuta vierasta.

Teoksen koruton kieli tukee arkisten askareiden kuvausta, mutta toisaalta lukiessa kaipaisi jotain särmää sekä hahmoihin että kerrontaan. Keräsellä on käsissään loistavat ainekset mutta ne eivät täysin pääse oikeuksiinsa kirjassa. Vuodet vierivät sivuilla nopeasti, mutta huomattavaa muutosta Johanin tai Gretan hahmojen kehityksessä ei näytetä. On kaipausta ja hapuilemista onneen, on myrskyjä merellä ja lyhyitä onnen- ja onnettomuuden hetkiä maissa, mutta ei silti hajanaisia aineksia yhdistävää otetta. Tarina on kaunis, mutta lukiessa jää maku, että tässä olisi aineksia vielä johonkin suurempaan.

Ei meri koskaan jäädy pohjiaan myöten, Greta sanoi. Pinnan alla on aina sulaa vettä.

Sama vesi koskettaa jokaista kätensä sinne upottavaa. Pienikin kaarnalaiva voi uhmata tyrskyjä. Pintaa syvemmällä on aina sulaa vettä. Kapteeni on pitkä kertomus kauppiaan tytöstä, joka rakastuu merimieheen. Rakkaus on keskeinen aihe ja se yhdistyy teoksessa historiallisiin puitteisiin ja kasvaa yksittäisen ihmisen ylittäväksi. Silti ja ehkä juuri teoksen pituuden takia, kirjan tärkeät sanomat leviävät hajanaisiksi raapaisuiksi ja jäävät etäisiksi. Juonen tasolla teos ei ole monimutkainen ja kerronta on hyvin rauhallista, toisinaan jopa hiukan pitkäveteistä. Odottaminen ja liike vuorottelevat, elämä maissa asettaa pysähtyneen vastakohdan liikkuvalle merelle ja miehille siellä. Odottamisen tunne jää teoksesta vahvasti mieleen, sillä Kapteeni antaa odottaa itsensä avautumista.

Mette Vesistö

 

 

Painostavaa tunnelmaa amerikkalaisessa pikkukaupungissa

doe
Virpi Pöyhönen: Doe
Romaani, 276 sivua
WSOY, 2015

Äiti, lakkaisiko hyräily, jos vapauttaisin kaiken vihan, karkaisin heidän kimppuunsa, repisin hiukset tukkoina irti päänahasta, vaientaisin heidät, rikkoisin rummut? Olisinko sen jälkeen niin kevyt, että voisin lentää kaikkien rajojen yli?

Virpi Pöyhösen Doe ei ole mitään kevyintä luettavaa. Se käsittelee monia rankkoja mutta tärkeitä aiheita, kuten vallankäyttöä, alistamista, niin ulkoisia kuin sisäisiäkin raja-aitoja, sukupolvelta toiselle periytyvää juurettomuutta. Se tarkastelee sitä, miten vieraan pelko muuttuu vihaksi, miten läheisetkin ihmiset voivat vieraantua toisistaan. Lisäksi sen kantava teema on vapauden ja rakkauden kaipuu, joka ohjaa meitä tekemään valintoja elämässä.

Juonen tasolla romaani kertoo tarinan Patty-nimisestä naisesta, jolla on kuusi poikaa ja yksi tytär, Mary. He asuvat köyhässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa, jonka mukaan teos on nimetty. Patty on itse joutunut kasvamaan lapsesta asti ilman äitiä eikä ole saanut tarpeeksi vahvaa kokemusta turvallisesta kiintymyssuhteesta. Lasten isä on intiaanireservaatissa asuva aktivisti, joka ei osallistu mitenkään lasten kasvattamiseen ja elämään. Patty on täysin vieraantunut kuudesta pojastaan ja antaa näiden maleksia päämäärättömästi kaupungilla oman onnensa nojassa. Pattyn mukaan ”ihmiset pelkäävät minun poikiani”, ja hän vertaa heitä villikoiralaumoihin, joita kaupungissa vilisee. Sen sijaan kuopustytärtään Marya hän on päättänyt suojella henkeen ja vereen – ylisuojelu kuitenkin kostautuu, sillä 14-vuotissyntymäpäivänään Mary karkaa kotoa kestämättömäksi tulleen vapauden kaipuun seurauksena.

Romaani jakautuu rakenteellisesti kahteen osaan: ensimmäisessä osassa perhesuhteita, taustoja ja tapahtumia käsitellään Pattyn näkökulmasta, toisessa osassa tytär Mary saa puheenvuoron. Ratkaisu on onnistunut, sillä lukija kaipaakin uutta näkökulmaa ja täydennystä Pattyn tarinalle. Se tukee hyvin romaanin teemoja ja juonenkulkua ja antaa tarinalle kaivattua syvyyttä. Jännite säilyy ja pitää otteessaan osien välillä. Pöyhönen onkin onnistunut parhaiten lukemista edistävän jännitteen ylläpitämisessä ja painostavan, ajoittain ahdistavan tunnelman luomisessa. Välillä tunnelma saattaa kuitenkin, lukijasta riippuen, muuttua liian painostavaksi häiriten näin lukukokemusta.

Romaanissa käsitellään rinnakkain ja päällekkäin monenlaisia teemoja ja suuria ajatuksia, mikä edellyttää lukijalta asioiden yhdistämistä toisiinsa ja kirjaan palaamista jälkikäteen. Vaikka käsiteltävät aiheet ovat mielenkiintoisia, hyvään ja yhtenäiseen lukukokemukseen maltillisempikin määrä teemoja olisi riittänyt. Henkilöhahmot ovat pääasiassa hyvin rakennettuja ja psykologisesti mielenkiintoisia, vaikka ajoittain heidän ratkaisunsa voivat tuntua lukijasta käsittämättömiltä ja epäuskottavilta. Ristiriitaisuudestaan huolimatta hahmoissa on kuitenkin tarpeeksi aitoutta ja samaistumispintaa, että heitä kohtaan voi tuntea myötätuntoa.

Kokonaisuudessaan Doe on omalaatuinen romaani, johon kannattaa tutustua. Siinä käsiteltävät teemat ovat sellaisia, jotka koskettavat ainakin jollain tasolla jokaisen elämää. Lukijan kannattaa kuitenkin varautua siihen, että nopeasti lukaistuna suuret teemat ja raskas tunnelma saattavat aiheuttaa ylensyönnin oireita – romaani onkin parhaimmillaan nautittuna hitaasti, pala kerrallaan.

Anna Carlson

Mikä kerran on haudattu…

thumbnail
Aleksi Peura: 189
Kauhuromaani, 314 sivua
Scarabe, 2015

Aleksi Peuran 189 alkaa kertomuksena isän menettämisestä, vaikeasta avioliitosta sekä rock-muusikon kokemasta luomisen tuskasta viihdeteollisuuden epävarmassa ja kyseenalaisia ihmishahmoja vilisevässä maailmassa. Syvällä omissa pohdinnoissaan viihtyvän kertojahahmon selittäessä elämäntarinaansa jokin vaikuttaisi kuitenkin alkavan mennä vinoon, ja lopulta lukija päätyy todistamaan kauhutarinaa, jossa pahuuden voimat niin tästä maailmasta kuin tuonpuoleisestakin ottavat minäkertojan valtaansa.

Varsinaisen kauhujuonen lisäksi teoksessa käsitellään päähenkilön ja minäkertojan, soolouralle ajautuneen rock-muusikon, kaoottista menneisyyttä riitojen koettelemien bänditouhujen ja rock’n’roll-elämäntyylin keskellä. Teoksen alussa päähenkilö muuttaa takaisin omaan lapsuudenkotiinsa Porvoon perukoille, tällä kertaa vaimonsa ja koiransa kanssa. Huomattava osa romaanin alkupuolen tarinasta keskittyy monimutkaisen avioliiton ruotimiseen sekä kotistudiossa soololevyn äänittämisen yhteydessä koettujen onnistumisen ja epäonnistumisen tunteiden käsittelemiseen.

Toistuviin vääjäämättä saapuviin kriiseihin ajautuvan avioliiton kuvaus on tulkitsijan mielenlaadusta riippuen joko viiltävää realismia tai sitten vain ennalta-arvattavaa kioskikirjallisuutta. Hieman samalla tavalla oman lapsuudenkodin kellariin kyhätyssä pienessä studiossa äänitettävien soitto- ja lauluottojen ylisanoja ja musiikillisia elämänohjeita pursuava kuvailu ikään kuin jonkinlaisina urheilusuorituksina voi hyvin kuvastaa luovan työn merkitystä asialleen omistautuneelle muusikolle – tai sitten olla vaivaannuttavaa ja tahattoman huvittavaa.

Hitaasti mutta varmasti teos kääntyy kauhutarinaksi, jollaisena 189 ei edes yritä uudistaa genren konventioita tai keksiä pyörää uudelleen. Kirjailija tunnustaa avoimesti kiitollisuudenvelkansa esikuvilleen. Toisaalta 189 on kaikkein mielenkiintoisimmillaan juuri silloin, kun päähenkilön sekava elämäntilanne ja tämän toistuvat painajaismaiset näyt limittyvät yhteen kohtalokkaiden sattumusten sarjaksi. Niin päähenkilön kokeman kauhumaailman kuin hänen tähän todellisuuteen sidotun elämäntarinansa tasolla päähenkilön syöksykierre johdattaa häntä kohti pinnan alle piilotettujen asioiden ydintä. Tällaiset vaikeat ja kivuliaat asiat, joita päähenkilö ja hänen läheisensä ovat jättäneet hautumaan, ovat kyllä selkeästi läsnä jo heti romaanin alusta alkaen, mutta se, kuinka kohtalokkaita seurauksia näillä asioilla onkaan, paljastuu vasta romaanin kauhukertomuksen edetessä kohti loppuhurmostaan.

Vaikka romaanin tarinassa esiintyy myös omanlaisensa pimeän puolen tietäjähahmo, romaani ei anna mitään yksiselitteistä vastausta siihen, millaisten voimien kanssa päähenkilö tarkalleen ottaen on joutunut tekemisiin, miten ja miksi. Yksi olennainen piirre, joka korostuu romaania lukiessa, on romaanin kauhutarinalle tyypillisten kokemusten jääminen lähestulkoon koko kirjan ajan pelkästään teoksen päähenkilön kokemiksi. Toisaalta tällainen ratkaisu korostaa teoksen luomaa kauhutarinalle tarkoituksenmukaista tunnelmaa, jossa sen päähenkilö näyttäytyy yksinäisenä ja ulkopuolisena niin omassa avioliitossaan kuin omassa elämässään yleisesti. Tällainen vieraannuttavuus yhdistettynä siihen, että romaani noudattelee kauhugenrelle tyypillisiä juonenkäänteitä, johtaa kuitenkin siihen, ettei lukija pääse uppoamaan niin syvälle kirjan tapahtumiin kuin todellisen selkäpiitä karmivan kauhutarinan luomiseksi olisi välttämätöntä.

Ilpo Weijola

Hajanaisesti Hampurista

hamburg_blues00737 (1)Karin Ehrnrooth: Hamburg blues
Romaani, 522 sivua
Gummerus, 2015

En halua pysähtyä, en halua rauhoittua, en halua mukautua kellonaikoihin kuten muut. En halua olla kuten ne, jotka syövät, maksavat ja synnyttävät… Hissi- ja liukuporrasihmiset.

Haluan olla villi ja hurja ja raivota epätoivosta ja itkeä onnesta. Kukaan ihminen maailmassa, universumissa, elämässä ei saa vapauttani eikä sitä mikä on minuuttani. Lakkaan ajamasta hissillä. Käytän aina portaita. Minusta ei koskaan tule beigeä.

Karin Ehrnroothin autofiktiivinen teos Hamburg blues on kokoelma monisävyisiä kuvia nuoren naisen matkalta tämän levottomalle sielulle ahtaaksi käyneestä Suomesta Hampurin taidepiirien ytimeen 1980-luvulla. Päähenkilöä ajaa lähes pakkomielteinen tarve elää, nähdä ja kokea, tarve olla muuttumatta beigeksi. Taiteen ehdoilla eläminen nousee teoksessa keskeiseksi teemaksi lukuisten muiden rinnalle ja sitä tarkastellaan pitkälti sosiaalisten suhteiden, erityisesti päähenkilön romanttisten miessuhteiden kautta. Tämän erikoiset opiskelutoverit ja hankalat miesystävät piirtävät ajan taiteilijakuvaa, joka ei ole aina varsinaisen mairitteleva. Yksi romaanin kiinnostavimmista piirteistä onkin sen kerronta ja siihen sisällytetty paikoittainen ironia: kertoja ei sorru taiteilijakulttuurin ja sen edustajien yltiöpäiseen romantisointiin ja säilyttää sopivan etäisyyden menneisiin tapahtumiin.

Yritimme olla erikoisia ja kilpailimme jatkuvasti. Kuka meistä oli erikoisin? Ei kaunein, ei kiltein, vaan erikoisin. Se kuului siihen aikaan. Ryhmän vahvin päätti, kuka uusista erikoisista olisi erikoisin. Oikeastaan siitä tuli helkkarinmoista hölynpölyä, minä vetäydyin yhä useammin syrjään.

Mielenkiintoisia teemoja ja käsiteltäviä aiheita mahtuu viisisataasivuiseen teokseen hyvinkin paljon. Romaaniin on sisällytetty muun muassa toisen maailmansodan jälkeinen saksalaisten syyllisyys, nuoren päähenkilön riutuminen syömishäiriön kourissa, naisen asema taiteilijapiireissä, suomalainen identiteetti sekä kaunokirjallisen tekstin tuottamisen kutsumus ja vaikeus. Tämä runsaudenpula on kenties romaanin suurin heikkous – kun teos sivuaa näin montaa kiinnostavaa ja antoisaa ilmiötä, jää suurin osa niistä valitettavasti käsittelyltään hyvin pinnallisiksi. Toisaalta teokseen syntyy rikkaan aihekirjon myötä kaivattua yhtenäisyyttä ja eheyttä samojen aiheiden putkahdellessa uudestaan esiin eri yhteyksissä päähenkilön muistelmissa, saaden yleensä uusia sävyjä ja ulottuvuuksia. Ilahduttavan moni häiritsevän irralliselta tuntuva yksityiskohta saa jonkinlaisen kiinnekohdan tarinan jossain vaiheessa, vaikkei niihin erityisen syvälle porauduttaisikaan.

Teoksen tajunnanvirtamaisuus sekä hyvinkin hajanainen ja epäkronologinen rakenne ovat elementtejä, jotka yhtäältä tuovat tarinaan todentuntua ja aitoutta, kun taas toisaalta jättävät paikoitellen tapahtumat turhankin avonaisiksi. Teksti onnistuu kuitenkin säilyttämään heikoimmissakin kohdissaan tunnelmansa, vaikka siihen sisään pääseminen vaatiikin jonkin verran malttia ja keskittymistä. Hajanaiset muistelmat tuntuvat varsinkin romaanin alussa turhan lavennetuilta ja pitkästyttävissäkin yksityiskohdissa vellovilta, mutta vauhtiin päästessään elämänmakuinen ja tarkkanäköinen kerronta kannattelee juonensa puolesta hailakaksi jäävää tarinaa parhaimmillaan oikein mallikkaasti.

Kokonaisuutena romaani ei kuitenkaan tee erityisen suurta vaikutusta – kenties yli viisisataa sivua on turhan laaja tila varata tajunnanvirtamaiselle muistelulle. Suomennoksessa on myös kirjoitusvirheitä häiritsevyyteen asti, erityisesti loppua kohden, mikä väistämättä vaikuttaa lukukokemukseen. Hamburg blues on kuitenkin tutustumisen arvoinen teos, jota tuntuu mielekkäimmältä lukea pätkissä, syventyen päähenkilön rikkaaseen ajatus- ja kokemusmaailmaan muutama luku kerrallaan ja tunnelmoida koskettavien, huvittavien tai muuten vain mielenkiintoisten yksityiskohtien parissa, joita teos on täynnä.

Juulia Heinonen