Ekstaattista maailmaa etsimässä

Santtu Cederström: Tulevaisuuden palkkatyöläinen

Runoja, 40s. 

Kulttuurivihkot 2022

Santtu Cederströmin Tulevaisuuden palkkatyöläistä lukiessa tuntemukset vaihtelevat ähkyisestä sähköistyneeseen. Vaikutelmat teoksen kokonaisuudesta liikkuvat kökön takeltelevasta kielikollaasista välillä samean, välillä kirkkaan vesiputouksen lailla pulppuavaan runoryöppyyn. Teos on ohut, mutta melko täyteen turboahdettu runovihko ennemminkin kuin kirja, jossa Cederstömin sanataide melskaa. Tapaamme niissä nuoren, mutta myös vanhemman, leiskuvasieluisen ja -kielisen runoilijan. Vihkomaisuutta korostaa teoksen fyysinen muoto joka on pehmeäkantinen ei A5 eikä A4, vaan jonkinlainen välikoko. Läpyskämäisyys (oho, sanoinko sen ääneen) lisää ennestään runoteoksen arvoituksellisuutta, tai epäselkeyttä. Välillä on haastavaa löytää rönsyävistä sanakoralleista villakoiran ydin – mitä teoksella halutaan sanoa? Miksi Tulevaisuuden palkkatyöläinen on kirjoitettu? Kysymykseen voi etsiskellä vastauksia kysymällä miten se on kirjoitettu.

Runoissa puhutaan paljon tulevaisuudesta, myös menneisyydestä, erilaisten puhujien äänillä. Ääni on joko minän, sinän puhuttelijan tai meidän; sekä yksilön että ihmisryhmän. Fontit, rivivälit ja kappaleet varioivat estoitta sivuilla. Kielioppia rusikoidaan hellästi ja varmasti. Runossa ”Hamlet 2” puhutaankin monikasvoisuudesta minäpuhujan ja sinää puhuttelevan vaihdellessa säkeiden sisällä. Cederströmin poetiikassa ihminen on itseään puhutteleva moni. Hamlet ”Ollako vai eikö olla?”- monologeineen on teoksen intertekstuaalinen yhtymäkohta Shakespearen samannimiseen näytelmään ja hahmoon.  

Yöllä, sinulla oli ääni.
Mutta aamuisin, et muistanut kuinka se kätki ja keräsi sen mikä elämässä on tyhjää. 
Sinä olit epäilyksen helvetti ja sen trendit –
Olit este, olit kotoisin siitä..En muistanut enää aamulla. 


Mutta kun aamu lopulta tuli – ja se tuli, kuinka se tulikin –
Kaikki visiot sinusta jotka täyttivät minut melkein
Olivat menneet ja en saisi niitä palaamaan.
Olin omannut niin monia kasvoja, olit ollut niin monet.
Mitä sinusta oli tullut? Miten täytit itsesi iltaisin?
Kuinka sinusta tuli olematon? Et piileskellyt enää?
(s. 36)

Mietin aluksi vihjaavatko kirjan kannen verenpunainen väri, symboliset säteet, kollaasimainen maisema(?)monumentti numeroineen, sekä teoksen nimi, kenties työläisyyden käsitteen perkaamiseen? Työelämähän elää murrosta tulevaisuuden muotoutuessa päivittäin uudestaan. Mitä enemmän kokoelman runoja lukee, sitä enemmän ne vetävät lukijaa kuitenkin syvemmälle tasolle tulevaisuuden työläisen mieleen. Tulevaisuuden palkkatyöläisessä runotrippaillaan ahdistuksissa ja peloissa, mutta välillä myös löydetään jotain risaisten elämänkokemusten jälkeen syntyvää rauhaa. Simple things.  



Epäsäännöllisyys teki symmetriasta ihmeellistä-
[..] en muista aamua jona puin tämän takin. Ei häivää
Ja kaikki käy kenties hyvin, olen taivaassa,
sillä tee on pian täällä, se tuodaan minulle aivan pian. 
Eikä se voi olla kylmää eikä kitkerää, 
se on haudutettu täydellisissä olosuhteissa
(s. 36)

Teoksen lopussa avautuu näkymä maailmaan, jossa kukaan ei vartioi, ja ollaan ympäröivien voimien hallussa. Tämä kuulostaa mielestäni hitusen (uus-)uskonnolliselta. Itsensä mitättömäksi kokeva odottaa maailman koskettavan ekstaasissaan – söpöä. 


oman pirullisuuteni ytimessä toistuivat vain sanat: ”Sinä et ole mitään, etkä koskaan tule olemaan”
ja oikea käteni, tuo häpeän käsi, joka oli aina pidellyt
kyyneleitäni tallessa muovipussissa
havaitsi myös oman varjelevan viettinsä
olevan pian mennyttä,
pian meitä ei vartioisi kukaan,
ja olisimme ympäröivien voimien hallussa
aivan kuin tuhannet muutkin
ja maailma saattaisi ekstaasissaan
koskettaa myös meitä;
meitä jotka olimme paenneet siltä (s.40)

Vai höpöä? Itseäni miellyttää runojen surrealistinen maalailu ja visiointi. 


Autiolla saarella, värien prismojen säteily
kohtisuorina kyynelinä
pinnan läpi syvimpään tunteeseen silmämunan. 
[..] Voit valua tunnottomasti aavikon syleilyyn,
voit varoa rikkoutumista jokaisella aavistuksen askeleella.
Mutta sinulta odotetaan kykyä säilyä ehjänä,
[..] Olitko itsekään
koskaan käynyt siellä, minne mielesi ei mennyt
kuin pakotettuna, veitsellä uhaten,
valmiina paistettavaksi vartaassa
pullean possun tavoin? (s.28-29)

Aiheet ovat vakavia ja varteenotettavia kuten esimerkiksi masennus ja jokaisen runoilijan perusaihe: runoilijuus, eikä kokoelma tunnu heppoiselta tai liian hörhöltä. Ainoastaan paikoin hieman ylisanaiselta – sama ajatus toistetaan uudella kielikuvalla joskus turhaankin. Tyhjemmät sivut teoksessa ansaitsevat paikkansa ilmareikinä. Kokoelman uushenkisyys on siedettävyyden rajoissa ja myös ironinen:

Sain Hamletilta puolet persoonastani, loput eklektismiä
-Olen keräillyt vaikutteita kaliforniassa asuvilta katolisilta pyhimyksiltä, allasbaarit
löysin Buddhan täytekeksistä – Olenpas aikamoinen!
(s. 26)

Minä Olen Maakuopan omaisuutta, orja
Valtavan magnetismin. Ilman mitään, 
ilman omistuksia tai haluja siihen tai mihinkään – minua kahlehditaan
suurina erinä, eikä kukaan voi
estää tulevaa putoamistani. (s.10)

Kasvamistaan runoilijaksi Cederström muotoilee monissa runoissaan monisanaisesti:


[..] ”Minä uurran näin
– – – – – – – – – – – maaplaneettaan jäljen.”
Uskonnollinen musiikki riisuutuen janona taivaalta
ja värjäytyen rikkaaksi tunteesta joka on yksi, taivaan kanssa:
Sanon: Totutan teidät runsaskätisyyteeni
ja tulen totiseksi kauneudesta (s.10)

Ihmiskunnan historiaa ja luovuutta peilataan runossa ”Pullopostini kaukaiseen tulevaisuuteen”. Myös kuolema ja sen pelko kiehtovat Cederströmiä yhden kokonaisen runon ”Kuolleet”, verran.


Osaan sanoa olevani soturiheimosta, osaan tarpeen tullen olla kokonaan puhekyvytön, leikkiä
surullista saadakseni mitä haluan
ja tulla joka nurkan takana uudeksi persoonaksi.
Se näkee, että olen
kyykäärmeitä luonnoltani, 
Olen valmis kaikkiin tekoälykuolemiin, minut voidaan tarvittaessa muuttaa lasereiksi.
Olen vain välttämätön hiukkanen itselleni.
Osaan kuolla kauniisti. (s. 15)

Cederströmin kielessä on symbolistisia ja arkaistisia sävyjä, jotka korostavat mielestäni niiden henkisyyttä. Dystooppisuuden ja ahdistuneisuuden seassa ei ole kuitenkaan esimerkiksi mitään niin huolestuttavan väkivaltaista, etteikö rauhanomainen, moderni hippitunnelma säilyisi. Ahdistusta on ilmassa. 


[..] Ja Kuule, Kuule kun kutsun sinua avaruuden sekamelskasta
liittymään romuluiseen joukkooni.
Ja voimme yhdessä
kuin Kultin jäsenet
Lopettaa


Hukutusmetodini jälkeen. (s. 11)

Cederströmin runominä voi olla myös hyvinvoiva moderni pössyttelijä ja maailmansa harmonisempi paikka.


[..] jokaisesta kosketuksesta ammoiseen kiveen, joka luonnoltaan oli hiljainen,
jonka muodostelusta ja valumisesta, joku saattoi nähdä unia öisin,
jonka rönsyilevä asettuminen tähän, riipumattoni alle tänäkin hetkenä, tuntui,
saattoi olevan vain väliaikaista sekin,
ja sen ohilipuvuudessa, tuossa humalluttavassa tunteessa, koko planeetta tuntui
tippuvan miellyttävään selontekoon itsensä
kanssa, ja tuntui kuin ettei mikään ollut tullut tänne turhaan – vain elämään, vain savuamaan
hetkeksi piipussa…(s. 16)

Luovuuden lähde löydetään runoissa luonnosta.


Haha. Voin hyvin. 
[..] Sieltä vanha lyyra sekä lähteet ammoisen ikuisuuden
puut ja kaikki mikä lähtee ja on´
pulppuavat samojen ahvenien suista.
Kun eräs elämänlaji kuolee, toinen ottaa sen atomit.
Ja se-on, aivan –
Ihanaa – – – – – – (s.16-17)

Tulevaisuuden palkkatyöläinen on runokokoelmana oivaltava ja sisältää taidokasta kielenkäyttöä. Se tuntuu toisaalta etsivän ulospääsyä ahdistuksesta ja masennuksesta, tulevaisuuden palkkatyöläisen työnantajaa. Ekstaattista, determinististä maailmaa voimineen, jonka runoilija haluaa vastaanottaa. Toisaalta kohtaamme myös runoilijan, jolla on jo tukevasti jalat puoli metriä maan pinnasta ja kaikki melko hyvin. Loppuvaikutelmiini kuuluukin sinänsä hauska tunnelma, ettei liene väliä, ottaako kirjoittaja itseään aina vakavasti vaiko ei. On kuin se olisi välillä epäselvää kaikille. Onko ahdistuskin vain väliaikainen mielentila? Epäselvyys on joskus raikasta, eikä itseään tarvikaan aina ottaa vakavasti ja löytää valmiita vastauksia painaviin kysymyksiin. Silti olisin toivonut kokoelmaan muutamaa selkeää, tiivistettyä helmeä sen pääideoista. Uskon, että Cederström voisi sellaisiakin halutessaan kirjoittaa. Toisinkoiskokoelma tarjoili niiden sijaan joukon hienon tuoreita, sademetsän tavoin rönsyileviä, orgaanisia runoryteikköjä. 

Runoilijan alter-ego Hamlet muotoilee kauniin kuvan nyt-hetkestä:


Ajatus sinusta on nyt, nyt on aina läpivalkoista
-Tiedän ettemme ole turvassa tänään
Tiedän ettei huomenna. 
Mutta huominen ei ole vielä tullut, tänään vielä mennyt
sillä ajatus sinusta on nyt,
ja nyt on läpivalkoista. (s.37)

Tämä rauhallinen hetken kuvaus tuntui yht´äkkiä mukavalta lukea vauhdikkaan runorevittelyn seassa. 

Aamu Pulkkinen

Monitasoinen taideteos kirjan sivuilla

Pelle Romantique: Konerunoja
Runokokoelma, 56 s.
Enostone 2021

”Konerunoja sisältää muunnelmia, lainauksia, varkauksia sekä väärennöksiä ainakin seuraavien kirjailijoiden ja taiteilijoiden teoksista –” Näin kuuluu Konerunojen viimeisellä sivulla. Toni Lahtinen kulkee Pelle Romantiquen aliaksella uuden runokokoelmansa sivuilla. Pelle Romantiquen (tai Pelle Romantikan) toisinkoinen Konerunoja kertoo sisältävänsä muiden taiteilijoiden teosten osasia, ottaen inspiraatiota muun muassa Tulenkantajien teksteistä. Näiden avulla 2020-luvulla kirjoitettu runoteos kulkee sata vuotta taaksepäin 1920-luvulle nimensäkin mukaan koneromantiikan pyörteisiin ja dadaismin rinnalle. Inspiraation lähteetkin eritellään tarkkaan teoksen lopussa.

Lotta Nevanperän kuvitus tekee Konerunoista taas uudenlaisen taidekokemuksen runotaiteen rinnalle. Teoksen ulkoasussa on käytetty hyödyksi Päivälehden museon kirjapainokoneita. Päivälehden museosta löytyy myös pienoisnäyttely Konerunojen teosta[1]. Kuvitus sulautuu osittain runoihin eikä niitä aina erota toisistaan, mikä korostaa Nevanperän taiteen osuutta tekstin rinnalla. Kuvat ilmentävät hienosti juuri koneiden ja kaupungistumisen teemoja 1920-luvulle tyypillisessä runoudessa. Myös vieraat maat ja eksoottisuus kulkevat teemojen keskellä sekä monissa kuvissa että englannin- ja ranskankielisissä sanavalinnoissa ja Havaijille laskeutumisessa.

Samalla Pelle & Romantiks nimellä kulkeva yhtye on levyttänyt runot äänilevyn muotoon Konerunoja nimiseksi albumiksi. Musiikillisuus näkyy myös runoteoksen kuvituksessa laulahduksina ja nuotteina, mikä sitoo kaikki teoksen eri taiteenlajit yhteen. Näin Konerunoista herää monitasoinen taideteos, joka kurkottelee kohti kaikkia aisteja.

”Oi, miten ihana onkaan kevät! Ilo pistää kimeänä pillinä ja oranssi kasvaa taivaalla kuin
argentiinalaiset appelsiinit. Purista mehu, syö siemenet, höyryturbiinit visertävät!
Oi, miten ihana onkaan kevät! Hurmaus iskee metallivasamana Rivieran poikki, darling,
lähetä lentosuukko ja ranskalainen postikortti. Behold baby, pian puhaltaa Gabriel pasuunaansa!” (Konerunoja)

Elämän ilo ja riemu paistavat runojen läpi ja sydän lähtee lähes lepattamaan kauniin tekstin mukana. Runon puhuja myös kirjoittaa runollisia kirjeitä ”rakkaalle ystäväiselleen”, joiden avulla elämän ihastelu herää helposti eloon. Puhuttelu kulkee muutenkin läpi kokoelman. Teos alkaa ”Kevät” nimisellä runolla (edellinen sitaatti) ja kevään teema kantaakin läpi kokoelman. Kevään kuvailu ottaa yhteen elämänilon kanssa ja uuden alku heijastuu kaupungistumisen kuvailuun sekä intoon tulevaisuuden mahdollisuuksista. Teoksen edetessä sen jonkin tason tarina kuitenkin kulkee hieman synkempään suuntaan. Juhlinta ja lauleskelu toistuvat runoissa dystopian keskellä ja kokoelma päättyy kuin olemassa olevan nykymaailman hirveyksien ihasteluun. Vaikka sotakin löytyy runojen keskeltä, sanoissa ei silti keskitytä niinkään suruun, vaan elämän pysyvään hurmaan.

”Armahin ystäväni,
kevät kirpelöi kielelläni ja tirskun, tirskun kuin satakieli! Sulavedet solisevat ränneissä ja
ojissa ja tulvehtivat puroiksi, joissa soivat taivaan hopeatiu’ut.
Hyyit hyyit, kerrr!
Missä sydänpoltteessa oletkaan minua pitänyt! Et vieläkään ole muistanut kortilla tai
kirjeellä, et kaunovalheillasi. Ethän tahdo luopua minusta? [–]” (Konerunoja)

Kun pohjatekstinä toimii kaunokirjallisuuden vakiintuneet klassikot ja suuria tunteita herättävät teokset, on vaikeaa eritellä, mitä niiden päälle rakentunut Konerunoja tuo lisää omana itsenään kirjallisuuden keskelle. Tarvitseeko sen tuoda? Teksti on joka tapauksessa ihanaa. Kenties kokoelman kautta aiemmat teokset tuodaan esille nykypäivään omalla uudella tavallaan monitaiteellisuuden kautta. Kaikki eri ajat sidotaan yhteen 2020-luvulla, sillä elämisen ilo kulkee läpi vuosikymmenien.

”Emme aavistaneet sitäkään, että maailmassa syttyisi sota, joka tekisi ajastamme näin iloisen.
Ammusten ja iskureiden lyönnit sekä teuraskoneiden poljennot pahensivat selittämätöntä
hermojännitystäni. Öisin minua vaivasivat kaukonäyt, joissa kutsuit mereen haljenneen
metallin vatsasta ja kimalsit sameassa kuin selkäsi olisi päättynyt kultaisiin suomuihin. [–]” (Konerunoja)

Lopulta kiehtovinta teoksessa taitaa olla se, kuinka suureksi taideteokseksi se venyykään. Musiikillisuus, näyttely ja lukuisat eri teokset, joihin Konerunoja pohjaa, luovat yhdessä hienon kokonaisuuden. Kokemus on antoisa, ja teoksen eri muodot antavat kaikki varsin omanlaiset kokemuksensa, joista jokaiseen on helppo uppoutua. Myös lyhyytensä vuoksi runoteos kutsuu lukemaan kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Suosittelenkin vahvasti tutustumaan teoksen eri osa-alueisiin, vähintään itse runoteoksen selailuun, jotta kuvien ja tekstin välinen suhde aukeaa paremmin, kuin sen tähän sain sanoitettua. Itse runous on varsin ihanaa, mutta ei kuitenkaan yllä inspiraationsa lähteiden tasolle tai tuo pelkkänä tekstinä välttämättä uusia näkökulmia edeltäjiinsä. Toisaalta onko se tarpeellista? Onnessa ja ilossa paistattelu nousee joka tapauksessa ihastuttavimpana seikkana esille Konerunoissa.

[1] Pienoisnäyttely 3.5.2023 asti.

Satu Sallantaus

Tuli, toivo ja rakkaus

Timo Suutarinen: Eikä varjoja enää ole
Runoteos, 107 s.
Kulttuurivihkot 2022

”[–] ja talvia, jotka olivat pahimpia.

Söimme lusikoilla lunta toistemme harteilta,

kun emme saaneet kumartua maahan.” s.94

Miten löytää sanat kuvaamaan niin suurta, murskaavaa pahuutta, että se ylittää ihmisen käsityskyvyn? Timo Suutarisen Eikä varjoja enää ole on runoteos holokaustista. Se on teos epätoivosta ja kärsimyksestä, kivusta ja pohjattomasta pahasta, mutta myös toivosta ja rakkaudesta.

Rakenteellisesti teos koostuu seitsemästä osastosta, joiden nimet ovat osastoissa hepreaksi – ensimmäisen osaston nimi, ”Taph”, tarkoittaa lapsia, viimeisen osaston nimi ”Neharah” valoa. Rakenteeltaan teos on siis melko perinteinen: runojen matka käy järkytyksen ja suunnattoman epätoivon kautta muistamiseen, toivoon ja valoon. Muodoltaan runo sopii erinomaisesti aihepiirin käsittelyyn: tiukka, sivun vasempaan reunaan takertuva teksti, joka välttää minkäänlaisia muotokielen kikkailuja, marssittaa esiin kouriintuntuvan synkkiä kuvia. Teos tukahduttaa, murskaa; se ei tarjoa lukijalle minkäänlaista ulospääsyä, vaan pakottaa katsomaan silmitöntä kärsimystä silmästä silmään, kohtaamaan sen, miten syvää pahuutta ihmisyydessä on:

”Kävelikö Jeesus edellämme Mauthauseniin?

Vai tuliko hän jäljessämme

ja kääntyi takaisin?” s.28

Teoksen suurin ansio on sen järkähtämättömyydessä. Suutarinen ei pelkää käsitellä pahuutta ilman silkkihansikkaita murskaten lukijan sen alle. Samaan aikaan teoksen suurimmat puutteet ilmenevät juuri tällä alueella: Suutarinen sortuu paikoittain liiallisen historiallisten yksityiskohtien viljelyyn, mikä vie kuvilta painoarvoa, keventää niiden silmitöntä raskautta. Myönnettäköön toki, että tekstin tahdittamisen kannalta ratkaisun voi nähdä toimivana, mutta tässä se jäi ärsyttämään, sillä se vei tilaa muuten taidokkaalta runokuvalta.

”Kuilujen reunoilta, metsien keskeltä

ja huoneista, joissa emme voi hengittää,

me huudamme sinua, Herra.” s.32

Tuli ja toivo

Teoksen toinen onnistunut aspekti löytyy sen toivon runoista. Siinä missä tuska ja epätoivo kirjoitetaan hiljaisin, pysähtynein kuvin ja lausein, kirjoitetaan toivo ylistävän riehakkaasti. Runon aiempia puhetilanteita hallinnut me-muotoinen rooliruno vaihtuukin puhutteluksi:

”[–] Heille olet vanki, johon pyyhitään kädet.

[–] Vasta vapaana sinua kuunnellaan

Vapaana sinun nimeni on Ihminen.

Älä koskaan unohda sitä.” s.86

Erityisen koskettavia ovat juuri nämä runot, jossa puhutellaan rikottua, sorrettua ihmistä. Sävy muuttuu ja toivottomuuden tilalle astuu kokemus ihmisarvosta: ihmiseltä voidaan viedä kaikki, mutta hänen lähtökohtaista arvokkuuttaan ei voi viedä. Toisen ihmisen sielua ei voi tuhota. Onnistunutta on myös Suutarisen kieli, joka paikoittain lähestyy ylistyksellistä kieltä – epätoivon ja kivun väistyttyä tilalla onkin jumalanpalveluksen rekisteri, mikä luo profetiamaista tuntua:

” [–] Silloin krematoriot tuhotaan

ja ghettojen muurit revitään alas

silloin kärsineet syntyvät uudelleen

eikä kukaan ole yksin tai peloissaan.” s.88

Ja kuitenkin: paikoittain rooliruno tuntuu kupsahtavan omaan julistuksellisuuteensa. Teoksessa on monia kohtia, joissa tuntuu siltä, että Suutarinen on halunnut kirjoittaa julistuksellista historiankirjoitusta runon sijaan. Tämä ärsyttää erityisesti siksi, että Suutarisen runokieli on parhaimmillaan niin kovin murskaavaa ja yksinkertaisuudessaan viiltävää – oliko sitä pakko latistaa julistuksellis-historiallisilla harha-askelilla?

Kaiken kaikkiaan en osaa sanoa, kriitikko vaikenee. Suutarisen teos on parhaimmillaan loistavan murskaava, pahimmillaan sietämättömän lattea. En löytänyt teosta lukiessani tasaisuutta – olin vuorotellen murskana tekstin vyöryttämän inhimillisen kärsimyksen edessä, vuorottain ärtynyt sen kömpelöstä julistuksellisuudesta. Tärkein on silti nähdäkseni saavutettu: Suutarinen käsittelee aihetta sen ansaitsemalla raskaudella, eikä kirjoita kliseistä, ruusuista loppua. On olemassa sellaista pahaa, jota ei voida kirjoittaa tyhjäksi – eikä ole tarkoituskaan.

Markku Larkimo

Sateen suojassa

Emma Kantanen: Jos sataa älä tule
Romaani, 271 s.
Gummerus 2022

“Sotketut seinät paljastivat, että tunnelilla oli rytmi, se oli jatkumo jollekin, ja se tarkoitti että merkkien jälkeen tulisi uusia merkkejä ja se kaikki päättyisi johonkin.”

s.12

Jos sataa, älä tule on Emma Kantasen autofiktiivinen toisinkoinen, jossa seurataan suomalaisen nimettömäksi jäävän päähenkilön elämää Australiassa. Teoksen päähenkilö rahoittaa valokuvausopintojaan myymällä seksiä. Hän kerää ruokaa roskiksista ja asuu vihamielisten ranskalaisten kanssa kommuunissa. Päähenkilömme löytää kuitenkin kaupungissa toimivan underground-järjestön The Lost Boys – Kadonneet pojat. Näiden niin kutsuttujen Poikien mukana päähenkilömme saa nimen, North. 

North saa maanalaisista seikkailuista ja sen ihmisistä pakopaikan arjelta. Maan alla ei nimittäin ole kenttää, jolla asiakkaat pystyisivät tavoitella ja vaatia.

“Tarkkailin ympäristöäni aivan uudella tavalla. Jokainen raollaan oleva ovi, jonka takaa avautui pimeys, jännitti, samoin tavoin pienimpienkin rännien suuaukot ja savupiiput saivat pulssini nopeutumaan. Pelkäsin, että arkinen ovi näyttäisi reitin tuntemattomaan ja aukosta kömpisi esiin olio, joka pyytäisi minua näyttämään valoa.”

s. 52

Teoksessa ei sinänsä ole fantasian elementtejä, mutta se saa lukijan silti matkustamaan maailmaan, joka harvalle on tuttu: koodinimet, maanalainen maailma, kommunikaatioon käytetyt salaperäiset viestit kaduilla. Tunnelit ovat tämän fantasiamaailman taruolennot. Jo pelkän Lost Boys -yhteisön nimen voi nähdä viittauksena Peter Paniin. 

Vaikka arki on tuskaa, on päähenkilö ikään kuin turtunut siihen. Northin on vaikea suhtautua pelkoon, vaikea suhtautua itkuun ja tunteisiin ylipäänsä. Northille maanpäällinen seksityön tuoma valeasu toimii muurina oman itsen ja maailman välillä. 

“Taivutin pääni taakse, piirsin tuijotuksellani kattoon heittyviä varjoja. Painovoima piti minut jälleen kerran kunniallisena surun hetken ajan. Kyyneleet pysyivät siellä, minne ne kuuluivatkin.”

s. 59

Päähenkilö kokee itsesääliä, muttei ryve siinä sellaisella tavalla, että hänestä tulisi raskas hahmo seurata. Hänen suhtautumisensa maailmaan on enemmän välinpitämätön. Masennuksen kuori lohkeilee maanalaisessa maailmassa, jossa hänellä on aivan uusi rooli. Mikään maanpäällinen ei leimaa Northia Poikien kanssa. “Kukaan ei voisi pilata mainettani tai tahrata kunniaani, niitä ei ollut olemassakaan” (49) 

Maanalaisessa yhteisössään North saa kuitenkin olla haavoittuva. Lukijan on liikuttavaa seurata päähenkilön matkaa. 

Meitä ei tarvitse suojella. En ollut vuosikausiin kuullut niin kaunista lausetta. Vain harvoin saatoin ajatella itsestäni niin.”  

s. 133

Jos sataa, älä tule kommentoi tapaa, jolla miehet näkevät naiset. Seksin myymisen tuoman linssin läpi Kantanen tuo esille miesten kulahtaneita näkemyksiä siitä, millainen naisen kuuluisi olla. Päähenkilöä ei ymmärrä edes tämän oma terapeutti, joka suhtautuu ammattinimikkeen varjoon kätkeytyvällä ylimielisyydellä päähenkilömme ongelmiin. 

Kirjan kieli on kaunista, vaikka aiheet ovat raskaita ja ympäristöt rujoja ja harmaita. Kerronnassa on käytetty vaikuttavia kielikuvia, jotka eivät kuitenkaan tunnu väkinäisiltä tai millään tavalla kohosteisilta kirjan muuhun kerrontaan nähden. Esimerkiksi yhden asiakkaan asuntoa kuvataan seuraavasti: “ [–] ja päivisin huoneet näyttivät kalliista pinnoista huolimatta harmailta, kuin asunnossa asuisi sairas unohtunut ihminen.”  

Kuvailu on kirjassa jätetty minimiin. Etenkin päähenkilön arjen tapahtumat lipuvat ohi silmissä. Teoksen luvut ovat niin ikään lyhyet, mikä tekee sen tahdista entistäkin nopeamman. Kun päähenkilö pääsee maanalaiseen yhteisöönsä, tuntuu kuin kerronta hidastuisi. Päähenkilö antaa lukijan kuulla ympäristöstään ja henkilöistä, joiden ympärillä toimii. Kirjan kerronta heijastelee siis oivaltavasti päähenkilön alitajuntaa. 

Jos sataa, älä tule pitää lukijan otteessaan. Suomalaiselle kirjallisuudelle uniikki aihe yhdistettynä koskettavaan ja kauniiseen ilmaisuun, vaikka käsittelyyn nousee hankaliakin aiheita, tekee kirjasta upean kokonaisuuden. Kantanen tietää, miten sanoittaa vaikeat aiheet, ja milloin olla sanoittamatta niitä ollenkaan.

Roosa Kantola

Liikettä kehän ympäri

Hanna Brotherus: Henkeni edestä

WSOY, s. 283

Hanna Brotheruksen toisinkoinen Henkeni edestä (2022) on kaunis ja raskas tunnustuksellisen proosan edustaja, joka kertoo naisesta, joka juoksee henkensä edestä, jottei vahingossakaan pysähtyisi. Pysähdyksissä ihminen saattaa ymmärtää oman rajallisuutensa ja merkityksettömyytensä. Päähenkilö on nimetön 53-vuotias neljän lapsen äiti, tanssitaiteilija, esikoisensa julkaissut kirjailija ja teoksen minäkertoja. Päähenkilö on elämänsä taitekohdassa, missä maailma tuntuu rutistuvan päälle eikä pysähtyä saisi. Oman rajallisuuden kieltäminen ja vääjäämättömän lopun odotus nousevat pakkomielteiksi, jotka päähenkilön on kohdattava rehellisesti ja nöyrästi saadakseen rauhan. 

Tunnustuksen vimmaa 

Brotheruksen vahvuuksia on ruumiillisuuden ja liikkeen kuvaus. Yksinkertaisella liikkeellä kuvataan suuria tunteita tai teemoja. Esimerkiksi muovipussin taittelu voi kuvastaa pakonomaista tarvetta järjestykseen, itsehillinnän menettämisen pelkoa tai kumppanin vaatimuksiin mukautumista: 

”Levitän harmaan muovikassin tiskipöydälle. Painan ja silitän sitä suoraksi turhaan, on työnnettävä sormet sen pohjan saumoihin ja taitettava ensin reunat. Kun pussi on litteä pintaa vasten, taittelen sen pituussuunnassa kolmeen osaan. Alan käännellä kassia kolmion muotoon, kunnes viimeisen liepeen tulisi kääntyä sauman sisään. Käteeni jää kuitenkin typerä ilmapussi, joka ei taitu. Ymmärrän, että olisi pitänyt aloittaa toisesta päästä. Ravistan pussin auki ja aloitan alusta.” (21.) 

Teos kannattelee osittain samankaltaisia teemoja kuin Eeva Kilven (s. 1928) tunnustuksellinen proosateos Naisen päiväkirja vuodelta 1978. Molempia yhdistää ristiriita kirjailijan taiteellisen identiteetin ja naisen roolin suorittamisen välillä. Teoksissa äitiys kantaa määrittävää voimaa ja päähenkilöt kokevat huonoa omatuntoa tarpeesta omalle huoneelle. Kirjoittaminen on tapa olla elossa. Brotheruksen teoksessa kirjoittaminen on liikkeessä eläneelle päähenkilölle terapiaa, tapa jäsentää maailmaa ja oikeutus pysähdykseen. Henkilökohtaisella ja rehellisellä kerronnalla on tunnustuksellinen voima, joka vapauttaa päähenkilön ja voimaannuttaa lukijan, joka tunnistaa ajatuksista itsensä. 

Kerronta on pirstaleista tajunnanvirtaa, jossa päähenkilö poukkoilee asiasta toiseen maanisella vimmalla. Lukukokemus voi muuttua raskaaksi, kun ajatukseen ei ehdi tarttua kiinni ennen kuin se on jo kadonnut. Kuvat ja hetket ovat ohi nopeasti aivan kuten henkensä edestä etenevän päähenkilön maailmassakin. 

Levotonta oman tarinan hahmottamista 

”Ulkopuolellani olevan maailman yliaktiivinen havainnointi turhauttaa varsinkin silloin, kun haluan kääntyä kirjoittajaksi ja kohti sisäistä maailmaani” (29). 

Kerronta on yhtä lailla pirstaleina kuin päähenkilö, joka kiertää kehää, josta ei pääse ulos. Päähenkilö näkee itsensä ulkopuolisena tarkkailijana ja havainnoijana, erilaisena suhteessa muihin. Hän arvottaa myös itseään ulkopuolisen silmin ja asettaa vaatimuksia oikeudelleen olla.  

”Kolmas elämänvaiheeni on alkanut. En ole vielä isoäiti, en ole enää perheenäiti, en ole nuori, en ole vanha. Mitä minä nyt olen?” (29.)  

Hänen identiteettinsä on tähän asti rakentunut saavutusten ja roolien varaan. Hän ei pysty näkemään tulevaisuutta eikä tiedä mihin asettua. Hän janoaa nuoruuden elämää ja paloa eikä tiedä missä roolissa sitä enää saisi. Hänen tilaansa ei auta inho keskinkertaisuutta kohtaan. 

”Tunnen ihmisiä, jotka ylistävät keski-ikäänsä. Monet heistä ovat tottuneet viihtymään keskellä ja varman päällä, keskivertoina ja valitettavan usein keskinkertaisina. Joillekin naisille raskaudet ovat olleet elämän kultajaksoja, ja joillekin miehille armeija summaa parhaat hetket. En ole heitä parempi mutta erilainen. Katseeni on oltava eteenpäin ja liikkeen jatkuvaa.” (172.) 

Päähenkilö sanoittaa hyvin ahdistustaan. Hän osaa jäsentää ajatuksiaan ja ymmärtää syyn ja seurauksen suhteen. Levottomuus on moninaisten tunteiden summa, mutta se ei sovi suorittajalle. Päähenkilöllä on tunne, että ilman saavutuksia hänellä ei ole oikeutta olla olemassa. 

”Tällaisena päivänä, kun mitättömät asiat tuntuvat suurilta, kun määrittelemätön paha olo jäytää, kun levottomuus poraa onkaloa mieleeni, tuntuu väärältä olla olemassa” (56).  

Suorittamispaineen ymmärtää jokainen. Päähenkilö yrittää kuitenkin omien kokemuksiensa kautta tarttua monenlaisiin universaaleihin teemoihin ja tuskiin, mutta usein epäonnistuu. Päähenkilö herättää ristiriitaisia tunteita. Hän ei jaa kokemusta dystooppisesta maailmasta eikä hän tunnista etuoikeuksiaan. Hän tuntee olevansa kärsivä taiteilija, vaikka hän on osa helsinkiläistä taiteellista eliittiä. Hän tuntee olevansa ikääntynyt ja vanha, vaikka hänen kehonsa toimii ja on yhteiskunnan hyväksymissä mitoissa. Suurin uhka maailmassa hänelle on merkityksettömyys, jota voisi pitää hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena ongelmana. Toisaalta hän tunnistaa uhkakuvat, jotka suorittaminen tuo tullessaan. Suorittaessa unohdamme heikoimmat jälkeen ja päähenkilö pelkää heikkoutta enemmän kuin mitään muuta. 

”Merkityksettömyyden uhka, jota veikkaan suuren osan keski-ikäisistä potevan, ilmenee käyttäytymisessä ylenmääräisenä tunnusmerkkien, ulkonäön ja aseman pohdiskeluna. Se ajaa näyttelemään elämää, jonka keskiössä on oman persoonan paremmat versiot suoritteina. Maailma olisi terveempi, jos osaisimme nähdä ja vahvistaa ympärillämme olevien ihmisten vahvuuksia ja ymmärtäisimme viisaammin heikkouksia.” (89.) 

Jatkumot ovat päähenkilölle tärkeitä. Teos luo tarkoituksellisesti kuvaa elämän jatkumosta ja päähenkilö selittää itselleen, että tähän pisteeseen on tultu näiden valintojen kautta ja ehkä juuri siksi seuraavat askeleet pelottavat häntä. Ihminen on vapaa valitsemaan tiensä, mutta vanhetessa aika rajattomiin mahdollisuuksiin loppuu.  

Oma tarinan etsimisessä on se pulma, että tarinoista pitää aina jättää jotain pois ja ajatuksia, kokemuksia ja ihmissuhteita pitää editoida. On raskas ajatus, että oma tarina pitäisi hahmottaa osana sukupolvien jatkumona tai naisen tarinan pitäisi olla jossain suhteessa äitiin, isoäitiin ja tyttäreen. Päähenkilön maailma kapenee mitä enemmän hän yrittää selkeyttää omaa tarinaansa. Hän kokee saavansa selkeyttä, mutta lukijalle välittyy kuva henkilöstä, jonka maailma ei kestä identiteetin pirstaleisuutta. Teos tunnistaa oman navan kaivelunsa ja kommentoi kerrontaansa terveellä itseironialla:  

”Minä kierrän kehää. Maailmaani pyörittää teoria, jota ei ole. Minulle on olemassa tila, jossa olen syrjässä ja samaan aikaan keskellä.” (137.) 

Kaunis puristus 

Teoksen vahvuus on samalla joillekin sen heikkous. Kieli on kaunista, rikasta ja oivaltavaa alusta loppuun, mutta täydellisten lauseiden välissä ei ole happea hengittää. Päähenkilö on puristuksissa ajatuksissaan samalla tavalla kuin lukija on puristuksissa tekstin välissä. 

Jos puristuksen tunteen kestää, löytyy rivien välistä erittäin kauniita teemoja ja pohdintoja. Teos on 53-vuotiaan naisen ääni, jota harvemmin kuulee yhteiskunnassamme. Teemat ikääntymisestä ovat arvokasta luettavaa kaikille. Ajatukset ikääntymisen vääjäämättömyydestä ja lopun lähenemisestä ovat pysäyttäviä ja tarpeellisen ahdistavia. Lisämausteen tuo päähenkilön tanssijan ura. Kun kehosi on työkalu ja väline, johon nojaudut ja luotat, on sen menettäminen erittäin vaikeaa. Kirjailija osaa kuvata tätä tuskan tunnetta hyvin. 

”Aika tulee todeksi, kun sitä on liikaa tai liian vähän. Muulloin se ei pidä itsestään meteliä. Ajan rajallisuus leimahtaa salamaniskuna kuolemien, syntymien ja loputtomien arvaamattomuuksien todellisuudessa. Samanmittaisuus ja itsestäänselvyys katoavat, kun pystysuorat sivallukset iskeytyvät vakaan aikajanan pintaan. Elämästä tulee elävää näiden leikkauspisteiden kautta.” (200.) 

Silja Susilahti 

Dekkariksi verhoutunut henkilödraama

Jenni Kokander: Yksi miljoonasta
Romaani, 252 s.
Tammi 2022

Jenni Kokanderin toisinkoinen Yksi miljoonasta rakentuu dekkarin tavoin. Romaanin juoni lähtee nopeasti käyntiin ja heti teoksen ensimmäisillä sivuilla esitellään jännärin tai rikosromaanin puitteet. Lukija kuin pudotetaan suoraan kaiken keskelle. Orvokki-lentoemäntä löytyy kuolleena kellarista ja ala-asteikäinen poika Mikael on kadonnut poikettuaan rikospaikalla. Rikos ei kuitenkaan ole teoksen kantava tarina, kuten dekkarin määritelmään kuuluu vaan Kokanderin teos on lopulta pullollaan erilaisia tapahtumia, asioita ja ihmisiä. Etenkin eri henkilöhahmojen elämäntarinat ottavat vallan romaanissa kauniin kerronnan avulla ja romaanin teemat kietoutuvat enemmänkin ihmisten ympärille kuin kellarin rikokseen. Mysteerin selvittäminen on kuitenkin esillä varsin vahvasti etenkin romaanin ensimmäisissä luvuissa, ja nämä piirteet eivät heti aluksi saa lukijaa helposti mukaansa, ellei ole dekkarien suurkuluttaja.

”Nyt hän näkee pyörän tarakalla lepäävän pään ja liikkumattomat kasvot. Naisen suu on aavistuksen auki. Huulet ovat rutikuivat ja poskella kulkee kuivunutta kuolaa, silmät ovat apposen auki ja niiden pinnalla näkyy pölyhiukkasia. Nainen katsoo kellarin kattoa näkemättä enää mitään. Mikael tajuaa heti, että jumala on käynyt täällä.” (s. 32)

Teoksen fokalisoijat vaihtelevat runsaasti, mikä vaikuttaa vahvasti lukukokemukseen hämmentävänä piirteenä. Kirja on tosiaan täpötäynnä erilaisia henkilöhahmoja. Lukija pääsee Mikaelin, Orvokin, Siivolan ja Kaisan päiden sisään, mutta heidän lisäkseen sivuilla seikkailee monen monta muuta tärkeää hahmoa. Ainakin tämän lukijan pää sekoitti helposti kaikki hahmot keskenään. Sen lisäksi fokalisoija poukkoilee ajoittain jopa kappaleiden sisällä sekoittaen pakkaa lisää. Eritoten ensimmäisen puolikkaan ajan kärryillä pysyminen kaikesta, mitä kirja pitää sisällään, on hankalaa.

Romaanin tarina on kuitenkin rakennettu varsin mielenkiintoisasti ja tehokkaasti. Tarina ei ole lineaarinen ja tapahtumissa hypitään eri ajoissa luku luvulta, riippuen siitä, kenen osaa tarinasta kerrotaan. Mysteeri aukeaa hiljalleen, kun Orvokin viimeiset hetket esitellään tarinan edetessä ja Mikael-lapsen päivää kuvaillaan aamusta iltaan. Samalla kriminaalipsykologi Kaisa ja poliisit Siivola ja Johannes koittavat selvittää tapahtumien kulkua. Näin murhamysteerin aukeaminen pääsee taas loistoon teoksessa, kun jännitystä kasataan ja kasataan yhä suuremmassa määrin loppua kohti. Teosta ei lopulta tohdi edes laskea käsistään, koska mielenkiinto nousee niin suureksi.

”Hän nostaa käsiinsä lähikuvan veren tahrimasta lattiasta, jolla näkyy selvä käden jälki. Vereen tahrautunut pieni käden jälki. Se ei ole uhrin, vaikka hänelläkin on sirot kädet. Kuvan tahra on lapsen käden jättämä.” (s. 38)

Kokanderin teos toimii paremmin teoriassa kuin käytännössä. Juonen ja teeman pohja on vahva sekä kaunis ja tarkkaan mietitty. Romaanin ihmisten elämät osuvat yhteen toistensa kanssa läpi monien erilaisten kohtaamisten. Kuitenkin dekkarimaisuus syö paljon tarinalta. Itse jännäri ei lopulta ole teoksen pointti, mikä jää valitettavasti hieman kaivertelemaan. Jos tekstiä ei alun perin lähesty yrittäen selvittää sen tarinan mysteerejä, lukukokemus olisi kenties antoisampi. Itse mysteerin osuus tosiaan lopahtaa ja jää turhankin avoimeksi. Romaani on kuitenkin täynnä surullisia ihmiskohtaloita ja menetyksen teema on loistavasti esillä. Tarinan kautta käsitellään surua ja epätoivoa hienosti. Kokanderin kauniista kerronnasta saa siis enemmän irti, jos keskittyy vain teoksen henkilöhahmojen elämän kiertokulkuun ja kohtaloiden kietoutumiseen.

”Kaikki voi päättyä koska tahansa. Kun on oikeasti menettänyt jotain, tajuaa, ettei siihen olisi kannattanut valmistautua. Rakkauden hinta on aina suru. Ei suru ja kipu helpota yhtään, jos niihin on yrittänyt totuttaa itseään. Ei menetykseen pysty karaisemaan itseään. Ei ihminen turru epätoivoon. Se lyö aina lujaa.” (s. 181)

Satu Sallantaus

Veden puheenvuoro

Aulis U. Lehtinen: Vesiesiintymiä 
Runo, 67 s.
Kaarna Kustannus, 2022

Ihminen tulee epäileväksi 
Ajatus likaisesta ja puhtaasta 
alkaa asuttaa puhujien mieliä 
 
jätevedet lasketaan kauas lähteestä 
josta juoma- ja pesuvesi ovat peräisin 
 
Eikä vesi voi ymmärtää 
miksi sen pitää jakautua 
haarautua 
kuivua, karata kauemmas 
 
etäälle perheestään 
 
jota itse itselleen edustaa 

(s. 40) 

Vesiesiintymiä on runoilija Aulis U. Lehtisen toisinkoinen. Teos jakautuu yhdeksään osaan, esiintymään, jotka muodostavat yhdessä ikään kuin veden historiikin. Vesiesiintymiä on nimensä mukaisesti tarina siitä, millaisissa oloissa vesi on aikojen alusta asti esiintynyt. 

Kaksi ensimmäistä esiintymästä kuvaavat veden ja tulen syntymistä maapallolla. Vesi elää vapaasti etsien itselleen uutta tilaa, uusia olomuotoja. Teos kuvaa kauniisti tulen ja veden luonnollisen suhteen: miten kaksi toisilleen vastakkaista asettuvat rinnakkain harmoniaan. Tuli sulattaa lumen padassa, antaen sille uuden olomuodon. Samalla tuli johdattaa maapallolle ilmestyvät ihmisolennot veden ääreen. 

Kolmannessa esiintymässä kuvaan astuu mukaan ihminen. Alussa yhteiselo sujuu ongelmitta. Ihminen rakentaa vedelle oman maanalaisen kaupungin. On mielenkiintoista lukea, miten Lehtinen on onnistunut kuvaamaan ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten vesiliukumäkiä, uimahalleja tai vesiputkia ikään kuin veden näkökulmasta. 

Vesiesiintymiä kuvaa ihmisen vieraantumista vedestä. Ekokriittinen lähestymistapa ihmisen ja veden hitaasti kieroutuvasta suhteesta on kantava teema läpi teoksen. Aluksi ihmiset palvovat vettä vitaalina osana jokapäiväistä elämää. Pian vesi on kuitenkin alistettu saasteidentäyteisiin koeputkinäytteisiin. 

[– –]  
Mutta ajat ovat virranneet kaikkeuden halki 
eikä ihminen enää muista sielunsa matkaa 
ainetta, jota on 

s. 44

Tarinan edetessä kaupunki alkaa sairastua. Vesi pisaroi ilmastointilaitteista ja vuotaa yli ruskan värittämien lehtien tukkimista räystäistä. Vesi alkaa teoksen edetessä vallata takaisin sitä, joka joskus ainoastaan sille kuului.  

Vesiesiintymiä kuvaa veden esiintymistä eri aikoina, mutta myös eri kulttuureissa, eri puolella maailmaa. Etenkin toiseksi viimeisen jakson Tomumaa runot tuovat esiin eri ihmisten suhtautumisen veteen. ”Häikäisevän säihkeen metropolissa” mies jättää hanan valumaan, kun aavikon nainen matkaa lastensa kanssa uuvuttavaa matkaa ainoalle vesilähteelle lähimailla. Pysäyttävät kuvat kahdesta ääripäästä saavat lukijankin pysähtymään omien kulutustottumuksiensa äärelle. 

Teos herättää antroposentrismiin tottuneen lukijan tarkastelemaan maailmaa uusin silmin. Toisaalta se muistuttaa teollistuneessa länsimaassa elävää ihmistä etuoikeuksistaan, toisaalta ihmisen velasta vedelle ja muulle luonnolle. Vaikkei teos sinänsä tuo ekokriittisen kirjallisuuden kenttään mitään uutta, on runomuotoinen teos kuin vihdoin vedelle annettava suunvuoro.  

Eikä veneessä äyskäröivä kalastaja 
visko vettä veneestä pois 
vaan palauttaa sen kotiinsa 
kuin alikasvuisen kiisken 

s. 49

Teos kutsuu lukemaan itsensä yhdellä istumalla. Veden maailmaan on yhtä helppo uppoutua kuin veteen itseensä. Tarina koukuttaa, ja kieltämättä runoihin ei pääse kiinni samalla tavalla, jos niitä ei lue kokoelmana. Vesiesiintymiä onkin nimenomaan kokoelma. Kokoelma jostain elämää suuremmasta. Siitä joka pitää meidät hengissä, jota emme kuitenkaan suostu kiittämään. 

Roosa Kantola 

Ryppyjä rakkaudessa

Aino Kivi: Joutonainen
Romaani, 280 s.
Into Kustannus 2022

Aino Kiven toisinkoinen Joutonainen kertoo pakkomielteisistä ajatuksista ja siitä, miten koko elämä lopulta humahtaa vain näiden ajatusten ympärille. Teoksen päähenkilö Annu ihastuu, ehkä jopa rakastuu tai sitten vain jää kiinni mieheen. Mies onkin varattu. Lopulta Annun ajatukset kiertyvätkin vain miehen kumppanin ympärille, heidän yhteiselonsa seuraamiseen. Seuraa huima ajatusten virta, loputon taistelu Annun ja muun maailman välillä. Olemattomien ihmissuhteiden ympärillä elämä kohtelee – ja on lähes aina ennenkin kohdellut – huonosti. Ei löydy töitä, ei kämppää, ei rakkautta. Ei se mitään, onneksi Annu saa seurata muiden elämää sometilien välityksellä, ja lopulta jopa muiden jalanjäljissä. Välillä laukun pohjallekin lähtee mukaan osia muiden parisuhteista.

Joutonaisen tarina kulkeekin siis vain Annun elämän ja ajatusten keskellä. Koko teos fokalisoituu hänen kauttaan ja kerronta on pitkälti vain Annun ihmisyyttä. Dialogi on myös osittain upotettu Annun ajatusten virran mukaan ja näin hälvenee ihmisten ja heidän ajatustensa rajat. Tämä luo kerronnalle kiireyden tunteen ja juonesta tulee varsin tiivis. Toki perinteistäkin dialogia löytyy kirjan sivuilta ja sen avulla teos asettelee lukijalleen hurjan määrän erilaisia kysymyksiä elämästä, ihmissuhteista ja muusta maailman menosta kuten ilmastonmuutoksesta ja kulutusyhteiskunnasta. Kivi on saanut teokseensa lisättyä loistavasti modernia näkökulmaa juuri näistä keskeisistä kysymyksistä, ne sulautuvat hienosti juonen ja Annun sekavan elämän keskelle.

”Sä oot varmaan nykyajan nuori, joku amoristi? Enemmänkin mä oon ihmissuhdeanarkisti. Oon kai jo vanha ukko, kun en pysy näitten nimitysten perässä, onko jossain ajatushautomo, joka keksii uusia sanoja seksuaali-identiteetille? Tunnustan kyllästyneeni opintokiistoihin, joita ismeihin liittyy, ja eläväni tätä nykyä päivä kerrallaan, nimiä antamatta. Kaveri kysyy, uskonko rakkauteen ja saatan vilpittömästi todeta, että uskon mutta en ihmisten kykyyn ylläpitää sitä. Niin moni luulee itsestään liikaa ja joutuu sittemmin pettymään.” (s. 50)

Annun hahmo sisältää kaiken ihmisyyden hirveyden, kaikki ne ajatukset, joilta itse suojaamme itseämme. Hänessä yhdistyy kaikki ne synkimmät puolet, jotka syntyvät, kun ihminen ei sensuroi itseään ja antaa oman mielensä päästä liian pitkälle. Hän menee liian pitkälle sekä ajatustensa tasolla että myös teoissaan. Välillä teoksen kerronta vie Annun ajatusten mukana tarinan kuvitellun puolelle, kun Annu miettii yksityiskohtaisesti kaikki kauheudet, joita muille ja ympärilleen voisi aiheuttaa ja miten sabotoida omaa ja muiden elämiä yhä rankemmin.

Annusta paistaa epävarmuus ja jonkin tason masennus sekä pakkomielteisyys, mikä tuo tekstiin suuren määrän ahdistusta, joka välittyy nopean kerronnan kautta lukijalle. Kokemuksena Kiven teksti aiheuttaakin paljon puistatusta karun luonteensa puolesta. Annu on suorasanainen ja ilkeä sekä kiinni kaikissa epävarmuuksissaan, jotka näkyvät tekstissä narsismin oloisena itsesäälinä. Lukijaa alkaakin lopulta turhauttamaan, kun ei pääse itse ravistelemaan Annua hartioista ja viemään häntä tarvitsemansa terapeutin puheille. Näin Kivi onkin onnistunut täydellisesti siinä, mitä on tekstillään yrittänytkin tehdä.

”Pitää purra huulta, etten kirjoittaisi kommentteihin mitään. En sotkeudu enää naisen elämään. Siitä on pelkkää hallaa. Onneksi on anonyymejä tapoja osoittaa tunnustusta. Käyn haukkumassa seksuaalinaisen kirjan arvostelusovelluksessa ja annan romunkerääjän puodille huonoja arvosteluja. Feikkitilien takaa, tietenkin. Olen ladannut puhelimelle sovelluksen, jolla seuraan naisen sikiön kasvua.” (s. 176)

Annun elämä eskaloituu yhä uudelleen ja uudelleen. Ihmiset hänen ympärillään kannustavat jättämään menneisyyden rauhaan, mutta turhaan. Samalla asunnottomuus, työttömyys ja oman perheen vaikeudet vaivaavat Annua ja luovat yhä uusia ongelmia hänen eteensä. Näihin ongelmiin ajatukset eivät kuitenkaan juurikaan riitä, ja menneet ihmissuhteet sekä kadehdittava haaveet ”heteromiehestä, ydinperheestä ja kultaisesta noutajasta ovella” houkuttelevat liikaa. Joutonaisentarina kulkee kehää ja lopulta lukija ei välttämättä toivokaan enää Annun romanssille onnellista loppua.

Kiven teos huokuu ajatuksia, jotka se saa hienosti pidettyä yllään. Annun hahmo on raivostuttava, ja raivostuttavan hienosti kirjoitettu. Hänen kokemuksensa saavat lukijan ahdistumaan ja janoamaan lisää, sillä missään vaiheessa ei voi arvata kuinka pitkälle Annu vie ajatuksensa, ja mitkä kaikki mielenliikkeet lopulta johtavatkin toistansa yhä moraalittomampiin tekoihin. Toivo ei juurikaan pilkahtele Kiven tekstissä tai Annun tarinassa ja Annu on valmis tukahduttamaan kaikki mahdollisuutensa onnesta.

Satu Sallantaus

Pintaliidosta pohjamutiin 

Petra Rautiainen: Meren muisti 
Romaani, 207 s. 
Otava 2022 

Työnteko on taiteilua veitsenterällä, takapajuisen kotiseudun juntit ärsyttävät ja kaiken maailman salaliittoteoreetikot vituttavat. Modernin ja matkustavan, perheen sijasta uraa media-alalla luovan naisen elämä ei ole helppoa, eikä kotiseudun ahdistavaa historiaa pääse pakoon edes etsimällä onneaan Atlantin toiselta puolen. Näin kuvailtuna päähenkilön elämäntilanne tuntuu turhan tutulta, ja arjen harmit raivostuttavan lähestyttäviltä. 

Petra Rautiaisen romaani Meren muisti tarjoilee helppoa samaistumispintaa 2020-luvun kaupunkilaiselämän kiireeseen ja tyhmempien öyhötykseen tottuneelle lukijalle: kaikenlaisia kulkutautimyönteisiä ja ihmisoikeusrikkojia sitä joutuukin kuuntelemaan (ihan kuin työstressissä ei olisi tarpeeksi)! Muutamat erot tekevät samastumisesta vaikeampaa: eletään 60-lukua, itsenäinen uranainen työskentelee propagandatehtailijana kansainväliselle öljy-yhtiölle ja takapajulan junttien salaliittoteoria on ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Rautiaisen romaanin lähtöasetelma on nerokas. Se ohjaa ymmärtämään ihmisiä, joihin samastuminen on kaikista vaikeinta.

”Mitä sinulle on tapahtunut, Henrik? – Kaikkihan me tiedämme mitä ne hipit yrittävät väittää. Että maailma tuhoutuu. Älä anna niiden huijata sinua!” (102) 

Muistoja merestä 

Kertojapäähenkilö Auruura palaa Yhdysvalloista kotiseudulleen Pohjois-Norjan Ruijaan työkomennukselle, josta riippuu uran menestys tai romahdus. Virallisesti hän aikoo kuvauttaa elokuvan norjalaisten öljynporaajien elämästä öljy-yhtiön maineen kiillottamiseksi, mutta paluu kotikylään pakottaa kohtaamaan menneisyyden traumat. Äidin menetys lapsena kertautuu heti paluun jälkeen, kun päähenkilön ämmi (isoäiti) kuolee pian tavattuaan lapsenlapsensa ja haukuttuaan tämän pystyyn. Ämminsä ja lapsuusvuosien hoitajansa Eddan ohella Auruura joutuu kohtaamaan kotikylänsä tuntemattomiksi muuttuneet ihmiset ja piinallisen tutut paikat. 

Auruura on itsekäs, piittaamaton ja raivostuttava, ja sellaisena raikasta luettavaa! On yhtäläisen raadollista ja antoisaa samaistua asioihin, joihin ei haluaisi samaistua, ja heti perään halveksua päähenkilöä jostakin, jota ei itsessään tunnista. Ärsyttävyys on perusteltua, sillä sivuhenkilökaartikaan ei koostu erityisen valloittavasta väestä: Henrik on kyynistynyt öljynporaaja, työtoveri Gary puuduttavan harmaa ja Edda vilpittömästi kuluttavan oloinen ihminen. Kertojan kyrpiintynyt näkövinkkeli peittää sivuhenkilöiden positiiviset puolet myös lukijalta, joka näkee rivien väleissä korkeintaan positiivisuuden pilkahduksia. Syntyy ahdistava vaikutelma, joka ohjaa Auruuran mielen pimeyteen suoraa tunnekuvausta voimakkaammin. 

”Edda ei edes kohota katsettaan. Kaappikello lyö. Me seisomme mannerjalustalla käyden sanatonta kiistaa aluemeristä ja hallinnollisista ääriviivoista.” (28) 

Yksisilmäistä ja raadollista päähenkilöä kontrastoi kuvailun kauneus, joka kukoistaa etenkin nykyhetken aikajanaa katkovassa matkapäiväkirjassa, jonka kirjoittaja ja tarkoitus paljastuvat romaanin lopussa. Kirjoittaja matkaa tutkimusaluksella niin kauas pohjoiseen, että Jäämerestä jää jäljelle vain jää. Kuvauksesta paljastuu pohjaton rakkaus mereen, ja kuvailun vilpittömyys pehmentää jopa Auruuran aggressiivista piittaamattomuutta:.

”Pohjoinen jäämeri syntyi, kun mantereet irtaantuivat toisistaan ja Atlantti laajeni. Sen seurauksena virtojen mukana makeaan järveen alkoi valua suolaista merivettä. Pikkuhiljaa vedet sekoittuivat niin, että järvestä tuli meri.”

Ilmastonmuutoskeskustelun menneisyys on tuttua lyhyinä kertovina lauseina, mutta sen herääminen henkiin puhuvina ja tuntevina hahmoina on pysäyttävää. Romaani onnistuu suurimpana ansionaan käsittelemään kulunutta, ja silti kaikkia muita tärkeämpää aihepiiriä uudella pohjavireellä. Se kertoo merituulentuoksuisella tavalla ilmastonmuutoksen vastaisesta taistelusta, joka hävittiin tai voitettiin jo vuosikymmeniä sitten. 

Juonenpilaajan juonipaljastus 

(Tässä osiossa paljastan romaanin loppuratkaisun ja haukun sen lyttyyn. Ratkaisu on minusta melko mauton ja kannattaisi oikeastaan jättää lukematta, jotta romaanista jäisi parempi maku suuhun. Jos haluat lukea romaanin kokonaan, nyt kannattaa lopettaa kritiikin lukeminen edellisen osion kauniisiin sanoihin.)

Meren muistin tarinassa menneisyyden kolhiman päähenkilön kokema pettymysten sarja päättyy onnellisesti menneisyyden hyväksymiseen ja uuteen alkuun. Lukijan kokemus on päinvastainen: lupaava alku ja iskevä keskikohta unohtuvat, kun irrallinen ja mauton lopetus saa koko kertomuksen lässähtämään. Kuten liian moni muu, romaani päättyy päälleliimattuun romanssiin, joka kuulostaa teoksen alkupuoliskon kirjoittajan kynänjälkeä enemmän epäpätevän palautteenantajan hengentuotteelta – sopimattomalta, pakotetulta, ylimääräiseltä.  

Viimeisissä luvuissa Auruura tapaa muiden kuvausten perusteella halveksimansa miehen Arvidin, joka lakaisee jalat sekä päähenkilön että hänen hahmokehityksensä alta. Varovainen vihan hiipuminen, hienovarainen menneisyyden hyväksyminen ja orastava trauman silmäluomien raottaminen menettävät merkityksensä, kun Auruuran henkilökohtainen kasvu korvataan tarpeettomalla rakkaustarinalla. Lopetus koettaa yllättää ja houkutella lukemaan matkapäiväkirjoja uusin silmin Auruuran rakastavina kirjeinä kumppanilleen ja maailmalle, mutta vaikutus jää pintapuoliseksi. Yllättävän rakkauden mullistava vaikutus on toki omalla tavallaan realistista ja sen kuvaus ainakin osuvan shokeeraavaa, mutta kerronnallisesti ratkaisulle on vaikeaa löytää oikeutusta. Sääli, sillä paremmin pohjustettuna rakkaustarina voisi olla voimakas lisäjuonne matkapäiväkirjojen maalauksellisen kauniissa kerronnassa. 

Täysin perusteeton loppuratkaisu ei ole: Pehmeä, jopa hupsu rakkaustarina tasapainottaa ahdistuksen ja epäonnistumisten täyttämää tarinaa ja jättää lukijan toivomaan parempaa. Auruuran pahoinvointi on tarttuvaa, ja tuntuu siksi hyvältä nähdä hänen kasvavan vähemmän raivostuttavaksi. Teoksen lopussa kasvu ei vain liity aiempiin tapahtumiin, vaan rakennetaan irrallisena kerroksena. Suurimmalla osalla sivuistaan teos lupaa hekumaa, mutta lopetus on täyttymyksen sijasta pettymys. Puutteineen ja ansioineen Meren muisti on hyvä romaani, josta saa erinomaisen, jos jättää lopun lukematta ja kuvittelee tilalle mitä tahansa muuta.  

Joona Jokilampi 

Haikeaa kuvausta kohtaamisen ja kohtaamattomuuden vaikeudesta

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, s. 275)

Anna Soudakovan toisinkoinen Varjele varjoani (2022) on kaunis ja vähäeleinen proosateos. Taideopiskelija Vera ja tutkimusmatkailija Georgi tapaavat ja rakastuvat harmaassa 1980-luvun Leningradissa, nykyisessä Pietarissa. He asettuvat asumaan kommunalkaan, asuntoon, joka on jaettu huoneittain usealle perheelle. Huoneissa elää eri yhteiskuntaluokkien ihmisiä, joilla on erilaisia haaveita, mutta yhdessä he muodostavat perheen. Neuvostoajan yhteisen hyvän jakaminen, ainainen niukkuus ja neuvostokansalaisen roolit eivät rakastavaisia vaivaa. Harmaiden kattojen ja tuhansien ikkunoiden ja torakoiden kaupungissa heillä on aina ”kosketus ja hengitys” (20) toistensa kanssa. 

Kerronta etenee eri aikatasoissa ja lukijalle selviää pian, ettei pelkkä rakkaus kuitenkaan riitä. Kun aikaa kuluu, lapsi syntyy ja 1990-luku lähestyy, Veran vapauden kaipuu kasvaa. Päähenkilön ajatukset reflektoivat rajan takaista lähihistoriaa ja paikkaa, jota myös Neuvostoliitoksi kutsutaan. Vera ei halua olla sen enempää äiti, vaimo kuin neuvostokansalainenkaan: 

Hänestä tuntui usein, että elämä ympärillä oli pysähtynyt. [–] Jossakin muualla, näkymättömän ja rautaisen muurin takana oli toisenlainen maailma, jossa käytettiin värikkäitä vaatteita, tanssittiin breakdancea, vaadittiin vapauksia naisille polttamalla rintaliivit kadulla ja uskottiin, että jokainen sai olla erilainen, omanlaisensa. [–]  Hän kuvitteli sen maailman, väritti sitä mielessään kirkkailla ja huutavilla väreillä, tunsi, ettei mahtunut hänelle varattuun koloon. Hän ei uskonut yhteiseen onneen ja siihen, että vain yksi tie oli oikea. Hän ei halunnut olla punaposkinen emäntä hellan edessä hämmentämässä laihaa kaalikeittoa, nöyrä perheenäiti jonottamassa seuraavaa erää toisen luokan särkiä, alistettu kansalainen viraston luukulla anelemassa asiapaperia, jolla saisi haettua lapselle kesäleiripaikkaa. Hän halusi olla jotakin muuta, sellaista, mitä täällä ei ollut vielä keksitty.” (73–74.) 

Teos tekee hienoa työtä lähihistorian käsittelyssä ilman selittelyä tai saarnaamista. Historia toistaa itseään, se vaatii tulla kuulluksi eikä puhumattomuutta seuraa muuta kuin puhumattomuutta. Omien tarpeiden sanoittaminen, avun pyytäminen ja jopa joka kuukautiset naisten ”asiat” (129) ovat häpeällisiä ja tekevät kipeää. Puhumattomuus ja siitä ylipääseminen muodostuvat päähenkilön suurimmaksi haasteeksi. Puhumattomuus pakkautuu ja purkautuu eskaloituen pahemmaksi kuin olisi tarpeellista. Lukija tietää, että Vera joutuu elämään menneisyytensä varjojen kanssa, mutta toivoo Veran oppivan lopulta hyväksymään ne. 

”Mutta omista tarinoista ja taustoista ei ole tapana puhua, sen hän on jo oppinut. Liikoja ei kysellä, menneitä ei kaivella, taakse jäänyttä ei muistella. Se, mikä edestä löytyy, riittää päivästä päivään selviämiseen.” (100.) 

Muistin merkitys ja puhumattomuus muuttuvat ensimmäisen osan kantaviksi teemoiksi ja teoksessa sivutaan ylisukupolvisen trauman taakkaa. Veralle selviää, että hänellä on inkeriläisiä juuria. Inkeriläiset ovat suomalais-ugrilainen vähemmistö lähellä Pietaria. Heidän koettelemuksinaan ovat olleet maailmansodat ja Stalinin vainot. ”Ensin kyläläisiltä oli viety maat, karjat ja pellot. Sitten inkerinkielinen koulu ja luterilainen kirkko oli suljettu. Ihmisiä alkoi kadota.” (94.) Hänen äitinsä ei halua asiasta puhua, mutta Veralle ja Georgille inkeriläisyys antaa sillan kuulua jonnekin muualle. Suomesta muodostuu vapauden mahdollisuus. 

Vera, Georgi ja heidän lapsensa Nina muuttavat Suomeen. Vapaus muuttuu hämmennykseksi, ulkopuolisuudeksi ja sopeutumiseksi. Yhtäkkiä asunnossa on erillinen olohuone ja keittiö ja kaupassa on hedelmiä. 

”Mutta valinnan paljous ahdisti edelleen. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean? Miten tottua outoihin makuihin, koostumuksiin ja muotoihin?” (127.) Vapaus on valintojen vapautta, mitä neuvostokansalaisella ei ollut. 

Teoksen jälkimmäinen puolikkaassa näkökulma vaihtuu ja tyttärestä Ninasta tulee kertoja. Eletään vuosituhannen vaihdetta ja äidin vapauden kaipuu vaihtuu tyttären haluun löytää paikkansa ja ymmärtää äitiään ja mummoaan. Suomalaisen tyttären, suomalaistuneen äidin ja venäläisen mummon välillä kuohuu ja lukijalle herää toive yhtenäisen rauhan löytymisestä. Teoksen naiset ovat päätöksen tekijöitä, aktiivisia osapuolia omassa elämässään ja heitä yhdistää halu löytää sielunrauhaa ja -kumppanuutta. He ovat sisukkaita ja pärjääviä. Kunpa he oppisivat myös puhumaan, sanoittamaan tunteitaan, jakamaan ja kuuntelemaan toisiaan, silloin vain taivas olisi rajana. 

Kertojan vaihtuminen laajentaa teosta käsittelemään elämän jatkumoa, mikä lukijan kannalta on mielenkiintoista, koska lukija näkee sukupolvien ristiriitojen lävitse. Lukija ymmärtää teoksen henkilöitä paremmin kuin henkilöt ymmärtävät toisiaan. Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin kohtaamisen ja kohtaamattomuuden tematiikka laajenee kysymyksiksi ei pelkästään kommunikaation vaikeuksista vaan myös maahanmuuttajaperheiden arkielämästä, haasteista ja uuteen elämään sopeutumisesta. Näihin teoksella ei ole vastauksia vaan sitäkin enemmän kaunista tarinaa eräistä kohtaloista.  

“Vaari istuu mummon takana ja katsoo häntä pitkään. Syvälle. Syvemmälle kuin koskaan. Nina on huomaavinaan vaarin jo hiukan sumeissa silmissä lämpöä, jotain sanojakin. Hän on kiitollinen, melkein onnellinen tästäkin.” (182.)

Teemat tyttäristä ja äideistä, lähihistoriasta, kommunikaation vaikeudesta ja yhteyden löytämisestä muodostavat verkon, jossa kaikki liittyy toisiinsa ja kaikella on merkitystä ihmiselämässä. Kaunis teksti kannattelee ja jättää loputtuaan pienen tyhjän aukon lukijaan. 

Silja Susilahti